— Shlyikovassa on karjarutto, — huomautti toinen vieressä istuva naapuri.
— Brau, brau!
— Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa…
— Brau, brau, brau!
Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa kadoksiin, — aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut, säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän, tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin, erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia. Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.
Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot, tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären käsissä, ja se viehätti häntä… muita toimia hän ei tuntenut. Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.
Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä, käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta. Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, — vanha tuttu kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja, muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä, jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.
Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris Andrejitshin.
Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: — "Hauska… oikein. Viluttaako… Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.
Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin. Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin vieraista.
Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.
— Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen, vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki kansa?"
— Brau… — oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta pysähtyi ja sanoi: — huono puheenparsi.
— Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija: — mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään: mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun asiani vaiheita…
— Saako luvan tupakoida? — kysyi Boris Andrejitsh isännältä.
Isäntä nyökkäsi myöntävästi.
— Tietysti, — jatkoi herra — minäkin olen, kenties useinkin harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni, ylevämielistä närkästystä…
— Konnien keksintöä, — keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte, että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.
Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.
Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.
— He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin mestari.
— Brau, brau! — vastasi Barsukov.
Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta, jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski kantimensa siihen sanoen:
— Kas tässä kahvia.
— Brau, — mörähti isä. — Vielä kaksi, — lisäsi hän, osoittaen vieraita. — Boris Andrejitsh, tyttäreni.
Boris Andrejitsh kumarsi toistamiseen.
— Haluatteko kahvia? — kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti katsoen hänen silmiinsä. — Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.
— Sangen mielelläni, — vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyiKrupitsynin puoleen.
— Entä te, Pietari Vasiljitsh.
— Kyllä, kiitos.
— Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.
Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:
— Hän on herttainen… Niin vapaa käytös…
— Tottunut — vastasi Pietari Vasiljitsh: — täällä eletään kuin ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.
Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys — ikävystynyt, hapan ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin: "terveeksi!" — kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.
— Viinaa? — kysyi häneltä Stepan Petrovisth.
— Ei! mitä viinaa, — vastasi uusi vieras: — en välitä viinasta.Terve, Pietari Vasiljitsh, — lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.
— Terve, Mihiei Mihieitsh, — vastasi Pietari Vasiljitsh: — mistäJumala teidät tänne?
— Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te, jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan toimissa. Katsokaahan noita herrasia, — sanoi hän osoittaen sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: — kaikki hevoseni olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran loppu tulisi.
— Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, — puhui herra, joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.
Mihiei Mihieitsh katsahti häneen.
— Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, — alkoi hän pannen kätensä ristiin: — milloin sinut, lopultakin hirtetään?
Herra loukkaantui.
— Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen — siinä koko juttu! Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi — haben sie gewesen, — ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten povitaskuunsa. — Voi teitä mitä väkeä olette!
— Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, — vastasi virkaheitto käräjäkirjuri: — mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla on vapaus antaa, ottavalla — ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt…
— Tietysti, — huomautti pirullisesti Mihiei Mihieitsh. —
Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.
— Vielä yksi, — kehoitti isä.
— Miksi vaivaatte itseänne? — sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen häneltä kupin.
— Mitä vaivaa tämä on! — vastasi Veerotshka: — en tahdo antaa tätä tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.
— Tietysti, teidän kädestänne.
Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei Mihieitshille.
— Mutta oletteko kuulleet, — alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään kuppinsa: — oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman kieltä.
Stepan Petrovitsh pysähtyi ja kohotti päätään.
— Kuten sanottu, — jatkoi Mihiei Mihieitsh. — Halvaus. Tehän tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli… Vihannes-keittoa syövät, kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää… yht'äkkiä vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"… niin keikahti tuolilta. Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on… Käsillä viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme siinä kunnosti itsensä… Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!
— Brau, brau! — sanoi Barsukov mietteissään.
— Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, — huomautti Veerotshka istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.
— Minkä kanssa? Sammenko kanssa? — kysäsi Mihiei Mihieitsh.
— Sammen ja kuivan kalan selän kanssa.
— Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää puhetta… Eikö totta, Pietari Vasilitsh?…
— Aivan tyhjää, aivan joutavaa, — sanoi Pietari Vasilitsh! —Täällä huoneessahan on lämmin.
— Varsin lämmin.
— Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? —En ymmärrä.
— En ymmärrä minäkään. —
Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa. Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista, — ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista hymyään.
Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.
— No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi, — puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.
— Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne kuulin, Mihiei Mihieitsh, — vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi kuin nousevansa noista sanoista: — ihan perujen perää oli siinä; tietenkin, vaan vainoamista…
— Ja'a kortit, ja'a kortit, — keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh: — ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö, kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä… Ja'a kortit.
Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.
Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista (Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä, ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan, rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi: "lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti "hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.
Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.
— Pietari Vasiljitsh! — sanoi Boris Andrejitsh vihdoin.
Mitä? — kysyi Pietari Vasiljitsh kuin unesta.
— Miksi ette kysele minulta mitään?
— Mitä tässä nyt olisi kysellä?
— Samaa kuin aina ennenkin — näillä matkoillamme?
— Veerotshkastako nyt?
— Niin!
— Siinä nyt oli! Pitäisikö minun kysyä, kun tiedän, että hän ei teille kelpaa.
— Turhaan te sellaista luulette. Hän miellyttää minua paljon enemmän, kuin kaikki teidän Emerentsianne ja Sofia Kirillovnanne.
— Mitä te nyt?
— Sen sanon teille.
— Pyydän, olkaahan nyt! — onhan hän aivan yksinkertainen neitonen. Hyvä emäntä hän kyllä saattaa olla, — se on selvä; mutta tarvitsetteko te sellaista?
— No, miksen? Ehkäpä minä etsinkin juuri sellaista.
— Mutta, Boris Andrejitsh, malttakaa! eihän hän puhu ranskaakaan?
Pietari Vasiljitsh vaikeni.
— Minä en odottanut teiltä sellaista… teiltä, sanon minä… varmaankin te laskette leikkiä.
— En ensinkään.
— Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen, joka pystyy mihin tahansa.
Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.
Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt, mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, — sanalla sanoen kaikesta, mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin, seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja sanoi: "brau, brau!" — ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta seuraavan päivän illalla… Hyvästellessään Vjasovnin puristi Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin mahtaa Pietarissa olla tapana.
Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona, erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän; heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut hänelle Veerasta niinkuin ennen… Mutta eräänä aamuna kun Pietari Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:
— Boris Andrejitsh!
— Mitä? — vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään tietämättä miksi.
— Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh… Te katsotte… sitä… mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain…
— Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: — en ymmärrä teitä.
— Niin, tarkoitin Veerotshkaa…
— Veerotshkaako?
Ja Boris Andrejitsh punastui vielä enemmän.
— Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson velvollisuudekseni ystäväni…
— Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? — keskeytti hänet Boris Andrejitsh. — Veerotshka — on nainen, hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut ystävyyttä enempää.
— No, joutavia, Boris Andrejitsh, — puheli, vuorostaan Pietari Vasiljitsh: — Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä vaatimattoman maalaistytön kanssa?
— Taas te sitä samaa! — Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. —Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?
Boris Andrejitsh hieman suuttui.
— Mutta kuulkaa, — jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon…
— Mutta, mitä se paljasti juuri teille.
— Sen se minulle paljasti, että te rakastatte häntä. Olettepa mustankipeäkin hänen tähtensä.
Vjasovnin vilkasi Pietari Vasiljitshiin.
— No, mutta rakastaako hän minua?
— Sitä en osaa sanoa, mutta olisipa kumma, jos hän ei teitä rakastaisi.
— Sentähden, että olen sivistynyt, aioitte kait sanoa?
— Sentähden, ja sentähden, että teillä on hyvä taloudellinen asema. No, ja teidän ulkomuotonne on myös miellyttävä. Mutta pääasia on — varallisuus.
Vjasovnin nousi ja meni ikkunan luo.
— Mistä te päätätte, että olin mustasukkainen? — kysyi hän äkkiä kääntyen Pietari Vasiljitsh päin.
— Siitä, että te eilen ette olleet tapaisenne, ennenkuin tuo tyhjäntoimittaja Karantjev oli matkustanut tiehensä.
Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta. Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen; mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä, alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.
— Pietari Vasiljitsh, — sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: — minun täytyy tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni. Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden oireita minua kohtaan.
— Yhä samaa, — vastasi Pietari Vasiljitsh: — viekkaudessa väkevä.
Boris Andrejitsh vaikeni.
— Mitä minun on tehtävä, Pietari Vasiljitsh?
— Mitäkö? Lakata kulkemasta.
— Niinkö arvelette?
— Tietysti… Ettehän aio naida häntä! Vjasovnin vaikeni taaskin.
— Niin, miksi ei voisi vaikkapa naidakin? — huudahti hän vihdoin.
— Siksi, Boris Andrejitsh, johan sen sanoin: hän ei ole teidän vertaisenne.
— Sitä en saata huomata.
— Mutta, jos ette näe, niin tehkää kuin tahdotte. Sittepähän näette.Minä en ole teidän holhoojanne.
Ja Pietari Vasiljitsh alkoi täyttää piippuaan. Boris Andrejitsh istui ikkunan luo ja vaipui ajatuksiinsa.
Pietari Vasiljitsh ei häirinnyt häntä, vaan rauhallisesti puhalteli savupilviä ilmaan. Vihdoin Boris Andrejitsh nousi ja tavallista kiihtyneempänä käski valjastamaan hevoset.
— Mihin sinä nyt? — kysyi Pietari Vasiljitsh.
— Barsukoviin, — vastasi Boris Andrejitsh lyhyesti.
Pietari Vasiljitsh hämmästyi.
— Tulenko mukaan, vai kuinka?
— Ei, Pietari Vasiljitsh; tahtoisin tänään lähteä yksin. Tahdon selvittää välini Veeran kanssa.
— Kuten tahdotte.
— Kas niin, — sanoi hän itselleen, saatettuaan Boris Andrejitshin ovelle, — kuten sanottu, leikistä tuli tosi… Mutta kaikki on sulaa hullutusta, — lisäsi hän, asettuen mukavasti sohvalle.
Saman päivän iltana Pietari Vasiljitsh odottamatta ystävänsä palaamista oli juuri rupeamaisillaan makuulle, kun ovi yht'äkkiä aukeni ja huoneeseen syöksyi lumisena Boris Andrejitsh heittäytyen ystävänsä kaulaan.
— Ystäväni, Pietari Vasiljitsh, onnittele minua! — huudahti hän, sinutellen ystäväänsä ensi kertaa: — hän on suostunut ja ukko myöskin… Kaikki on jo suoritettu!
— Kuinka, mitä? — mörähti hämmästyneenä Pietari Vasiljitsh.
— Minä menen naimisiin!
— Veerotshkan kanssa.
— Hänen… Kaikki on päätetty ja sovittu.
— Se on mahdotonta!
— No, mikä mies sinä olet!… Et usko, kun selvästi sanotaan.
Pietari Vasiljitsh pani kiireesti tohvelit paljaaseen jalkaansa, heitti hartioilleen viitan ja huudahti:
— Makedonia, teetä! — lisäten: — Koska asia jo on päätetty, ei se enää puhumisesta parane. Antakoon Jumala teille onnea ja menestystä! Mutta kerro minulle, ole hyvä, kuinka se tapahtui?
Ja juuri siitä hetkestä aikain molemmat ystävät alkoivat sinutella toisiaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut.
— Aivan mielelläni, — vastasi Vjasovnin ja alkoi kertoa.
Ja todellakin, katsokaamme, kuinka kaikki tämä tapahtui.
Kun Boris Andrejitsh tuli Stepan Petrovitshin luo, ei tämän luona, vastoin tavallisuutta, ollut ainoatakaan vierasta, eikä hän itse kulkenut edestakaisin, vaan istui voltaire-tuolissaan: hän voi pahoin. Hän ei puhunut senvuoksi sanaakaan, mutta nyökkäsi ystävällisesti päätään Vjasovninille, kun tämä astui huoneeseen, osoitti pöytää, jolla oli viinaa ja sakuskaa, sitten Veeraa ja sulki silmänsä. Vjasovnin ei muuta halunnutkaan; hän istui Veerotshkan luo ja alkoi hänen kanssaan puoliääneen puhella. Puhuivat Stepan Petrovitshin terveydestä.
— Minua aina kammoksuttaa, kun hän tulee pahoinvoivaksi, — sanoi Veerotshka. Hän on sellainen: ei valita, ei pyydä mitään, ei sanaakaan sano. Ei sano, vaikka tuntee sairastuvansa.
— Ja te rakastatte häntä suuresti? — kysyi Vjasovnin.
— Ketä? Isääkö? Niin, yli kaiken koko maailmassa. Jumala varjelkoon, jos hänelle jotain tapahtuisi. Minä, varmaankin, kuolisin.
— Siis, ette voi mitenkään hänestä erota?
— Erota? Miksi erota?
Boris Andrejitsh katsoi häneen.
— Neitonen ei saa koko ikäänsä elää vanhempainsa talossa.
— Kah! Mikä teille nyt pälkähti päähän… No, siihen nähden voin olla levollinen… Kuka minusta huolisi?…
— "Minä!" oli Boris Andrejitsh vähällä vastata, mutta hillitsi kielensä.
— Mitä te nyt kävitte noin miettimään? — kysyi hän katsoen BorisAndrejitshiin lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti.
— Minä mietin, — vastasi hän, minä mietin… että… — Mutta sitten hän yht'äkkiä muutti äänensä ja kysyi, oliko Veera kauan ollut tuttu Karantjevin kanssa.
— Minä en todellakaan muista… Niitä on aina kulkenut niin paljon isän luona. Muistaakseni hän tuli meille ensi kerran viime vuonna.
— Sanokaa: pidättekö hänestä?
— En, — vastasi Veerotshka mietittyään hetkisen.
— Miksi ei?
— Hän on niin likainen, — vastasi Veera suoraan. — Muuten hän kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti… sydän ihan lämpenee, kun hän laulaa.
— Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: — kenestä te sitten pidätte?
— Monestakin, — esimerkiksi teistä.
— Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä kestään enemmän kuin minusta.
— Kylläpä te olette utelias.
— Mutta te olette kovin kylmä.
— Kuinka niin? kysyi Veerotshka, naivisti.
— Kuulkaa… — alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa StepanPetrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.
— Kuulkaa, — jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon tykyttävän: — minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana… mutta ei täällä.
— Missä sitten?
— Vaikkapa viereisessä huoneessa.
— Mitä kummia? — kysyi Veerotshka: — varmaankin joku salaisuus.
— Niin, salaisuus.
— Salaisuusko, — ihmetteli Veerotshka uudelleen ja läksi viereiseen huoneeseen.
Vjasovnin seurasi häntä kuin kuumeessa.
— No, mitä sitten? — kysyi Veera uteliaana.
Boris Andrejitsh olisi tahtonut puhua asiaa etäältä; mutta kun hän katsoi noihin nuoriin kasvoihin, joilla väikkyi tuttu, rakas hymyily, kun hän katsoi noihin kirkkaisiin silmiin, joista häntä kohtasi lempeä, suora hyvyys, ei hän osannut muuta kuin aivan koruttomasti kysyä:
— Veera Stepanova, tahdotteko tulla vaimokseni?
— Mitä? — kysyi Veerotshka, kuin säikähtyen ja punastui korviaan myöten.
— Tahdotteko te tulla minun vaimokseni? — toisti Vjasovnin konemaisesti.
— Minäkö… minä, en tiedä todellakaan, en odottanut… se tuli niin… — tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän tunsi kuin kaatuvansa, — sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja kiiruhti omaan makuusuojaansa.
Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran lähestyvän.
Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui tuolille hänen vierelleen…
Stepan Petrovitsh istui liikkumatta nojatuolissaan pää selkäimen varassa.
— Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, — alkoi Vjasovnin hieman vaivalloisesti, — tein väärin alkaissani niin odottamatta… ja sitäpaitsi — aiheettomasti…
Veerotshka ei vastannut mitään.
— Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, — jatkoi Boris Andrejitsh: — niin tahtoisin tietää minkä vastauksen…
Veera loi silmänsä alas; hänen poskensa punottivat.
— Veera Stepanova, yksi sana.
— Minä, todellakaan, en tiedä, — alkoi hän: Boris Andrejitsh… Se riippuu isästä…
— Etkö ole terve? — kuului äkkiä Stepan Petrovitshin ääni.
Veerotshka vavahti ja nosti äkkiä päänsä. Stepan Petrovitshin silmät alkoivat tuijottaa ja ilmaista levottomuutta. Veera meni hänen luokseen.
— Te kysyitte jotain minulta, isä? Stepan Petrovitsh katsoi häneen tiukasti.
— Olethan terve? — kysyi hän vielä kerran.
— Tietysti, kuinkatevoitte?
— Brau, brau, — puhui hän hiljaa sulkien taas silmänsä.
Veerotshka lähti ovelle päin, Boris Andrejitsh pidätti hänet.
— Sanokaa minulle ainakin, saanko puhua isänne kanssa?
— Kuten suvaitsette, — kuiskasi hän: — mutta, Boris Andrejitsh, minusta tuntuu, etten ole teidän vertaisenne.
Boris Andrejitsh olisi tahtonut ottaa häntä kädestä; mutta hän väisti ja meni ulos.
"Kummallista! — ajatteli hän: — hän haastaa aivan samaa kuinKrupitsyn."
Jäätyään kahdenkesken Stepan Petrovitshin kanssa, Boris Andrejitsh päätti vakaasti keskustella hänen kanssaan äänekkäämmin, ja, mahdollisuuden mukaan, valmistaa häntä odottamattomaan ehdotukseensa; mutta aikeen toteuttaminen näytti tällä kertaa vaikeammalta, kuin Veeran kanssa. Stepan Petrovitsh oli hiukan kuumeessa. Hän näytti milloin vaipuvan mietteisiinsä milloin uinailevan, ja epämielellään vastasi kysymyksiin ja huomautuksiin, joiden avulla Boris Andrejitsh toivoi kauttarantain pääsevänsä keskustelun ydinkysymykseen… Toisin sanoen, kun Boris Andrejitsh huomasi että kaikki hänen yrityksensä raukenevat tyhjiin, päätti hän käydä suoraan asiaan.
Muutaman kerran hän kokosi voimansa, valmistautuakseen puhumaan, mutta pysähtyi, eikä saanut sanaakaan sanotuksi.
— Stepan Petrovitsh, — alkoi hän vihdoin: — aion tehdä teille ehdotuksen, joka tulee suuresti teitä hämmästyttämään.
— Brau, brau, — sanoi Stepan Petrovitsh rauhallisesti.
— Sellaisen ehdotuksen, joka on teille aivan odottamaton.
Stepan Petrovitsh aukasi silmänsä.
— Mutta älkää vaan suuttuko minuun, pyydän…
Stepan Petrovitshin silmät aukenivat vielä suuremmiksi.
— Minä… minä aion pyytää teidän tyttärenne, Veera Stepanovnan kättä…
Stepan Petrovitsh kohosi voltaire-tuolissaan korkeammalle…
— Mitä? kysyi hänkin ja hänen kasvonsa saivat aivan saman ilmeen kuin Veeran äsken.
Boris Andrejitshin oli pakko uudistaa esityksensä.
Stepan Petrovitsh kiinnitti silmänsä Vjasovniniin ja katseli häntä kauan ääneti, niin että Vjasovninista lopulta alkoi tuntua tukalalta.
— Tietääkö Veera? — kysäsi Stepan Petrovitsh.
— Minä puhuin asian Veera Stepanovnalle, ja hän salli minun kääntyä teidän puoleenne.
— Juuri äskenkö puhuitte?
— Niin, juuri nyt.
— Odottakaa, — pyysi Stepan Petrovitsh ja meni ulos.
Boris Andrejitsh jäi yksin ukon huoneeseen. Jäykistyneenä katsoi hän milloin seiniin, milloin lattiaan, kunnes vihdoin kuului kavionkopsetta ulkoa, portaiden luota, eteisen oveen kolkutettiin, ja jykeä ääni kysyi: "Kotonako?" Kuului askeleita, ja huoneeseen astui tuttavamme Mihiej Mihieitsh.
Boris Andrejitsh oli aivan pyörtyä harmista.
— Kylläpä täällä on kuuma! — huudahti Mihiej Mihieitsh ja istua mäiskäytti sohvaan. - Ahaa, päivää! Mutta missä on Stepan Petrovitsh?
— Hän meni ulos, kohta tulee.
— Kova pakkanen tänään, — huomautti Mihiej Mihieitsh, ja kaasi viinaa lasiin. Minä tulen taaskin kaupungista.
— Kaupungistako? — vastasi Vjasovnin, vaivoin hilliten mielenkuohuaan.
— Kaupungista tietysti, — toisti Mihiej Mihieitsh: — ja yhä saman roiston, Onufreij'in tähden. Voitteko ajatella? Sanon teille sen, hän on roisto, roisto joka tapauksessa. Ei tässä jouda muuta kuin kuleksimaan hänen kanssaan maita mantereita. En tosiaan ymmärrä, mitä poliisi odottaa. Viimein saa hänen tähtensä kulkea maailman ympäri, Jumala nähköön!
Stepan Petrovitsh tuli huoneeseen.
Mihiej Mihieitsh alkoi kertoa hänelle retkistään Onufreij'n kanssa.
— Miks'ei kukaan kurista häntä, — huudahti hän.
— Kuristako, — matki Stepan Petrovitsh ja oli aivan menehtyä nauruunsa.
Mihiej Mihieitshiäkin alkoi naurattaa katsellessaan Stepan Petrovitshiä, ja hän sanoi toistamiseen: "tosiaankin, hänet sietäisi kuristaa hengiltä", mutta kun Stepan Petrovitsh viimein kellistyi sohvalle suonenvetoiseen naurunkohtaukseen, niin Mihiej Mihieitsh kääntyi Boris Andrejitshiin ja sanoi levitellen käsiään:
— Katsokaas, hän on aina sellainen: naurahtaa yht'äkkiä, mille, sen tietää Jumala. Sellainen on hänen julkea tapansa.
Veerotshka tuli huoneeseen kuin ahdistettuna, silmät punaisina.
— Isä ei ole tänään oikein terve, — huomautti hän puoliääneenMihiej Mihieitshille.
Mihiej Mihieitsh nyökkäsi päällään ja pani suuhunsa palasen juustoa. Lopulta Stepan Petrovitsh vaikeni, nousi huokaisten ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Boris Andrejitsh väitteli hänen katseitaan ja istui kuin neuloilla. Mihiej Mihieitsh alkoi taas panetella Onufrij Ilitshiä.
Istuttiin pöytään. Pöydässäkin oli Mihiej Mihieitsh koko ajan yksin äänessä. Vihdoin, kun ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi, otti Stepan Petrovitsh Boris Andrejitshiä kädestä ja vei hänet vaieten toiseen huoneeseen.
— Oletteko te hyvä ihminen? — kysyi hän, katsoen häntä silmiin.
— Olen rehellinen ihminen, Stepan Petrovitsh, — vastasi BorisAndrejitsh: — sen voin vannoa, — ja rakastan teidän tytärtänne.
— Rakastatteko? oikeinko?
— Rakastan ja tahdon ansaita hänen rakkautensa.
— Etteköhän kyllästy? — kysyi taaskin Stepan Petrovitsh.
— En milloinkaan!
Stepan Petrovitshin kasvoilla värähteli tuskallinen ilme, ne aivan kuin kutistuivat kokoon.
— No, katsokaa… Jos rakastatte… niin suostun.
Boris Andrejitsh aikoi syleillä häntä, mutta hän sanoi:
— Myöhemmin… hyvä.
Hän kääntyi seinään päin. Boris saattoi huomata, että hän itki.
Stepan Petrovitsh hieroi silmiään, seisoen yhä selin, sitten hän meni työhuoneeseensa Boris Andrejitshin ohi ja katsomatta häntä kasvoihin, — puhui hymyten kuten tavallisesti:
— Olkaa hyvä, tänään ei enää tarvitse… huomenna… kaikki… mitä tarvitaan…
— Hyvä, hyvä, — vastasi Boris Andrejitsh, ja, mennessään hänen jälessään huoneeseen, vaihtoi ymmärtävän silmäyksen Veeran kanssa.
Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, — ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä. Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä. Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.
— Hyvästi huomiseen, — sanoi Boris Andrejitsh.
— Hyvästi, — vastasi neitonen hiljaa.
— Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, — puheli Boris Andrejitsh, lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen makuusuojansa lattiaa: — mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia; mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi, vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden, niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus — päinvastoin! Kas siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan. Ja jos minä olen erehtynyt, — lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan hiukan, jatkoi: — onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.
Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan keittänyt.
— Miksi istut tuppisuuna? — kysyi vihdoin Boris Andrejitsh, seisahtuen hänen eteensä. — Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?
— Olet jo asian esittänyt, — vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen: — isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi… Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.
— Syleile minua, onnittele, — vastasi Boris Andrejitsh: — ka, mikä oletkaan!
— Syleilenpä vielä syleiltyänikin, varsin kernaasti.
Ja Pietari Vasiljitsh syleili Boris Andrejitshiä.
— Antakoon Jumala sinulle kaikkea tämän maailman hyvyyttä!
Ystävät erosivat.
"Kaikki vaan sentähden, — sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, — kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."
* * * * *
Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin. Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle "Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa, joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena, katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.
Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus vastasi surullisesti: "brau brau!"
Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa "pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä paljon piti.
— Sinun elämäsi ei ole enää sama, — puheli hän Vjasovninille, joka ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: — sinä olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.
Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin, ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään, sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?
Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa ja aprikoida.
"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän edellytyksiä", — arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla kädet ristissä istuessaan.
Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"
"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, — niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: — tahi jos minulla olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani, niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole erehtynyt?…" Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli odottanut.
Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:
— Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi… — hän oli vähällä sanoa: helpompi. — Ja niin todellakin oli.
Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa, mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä; Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa häntä…
Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa. Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh ei ansainnut häntä.
— Minä en ole tavannut hänessä mitään, — mutisi Boris Andrejitsh.
— Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan puolison. Siinä kaikki!
— Onhan se totta, — vastasi Vjasovnin hätäisesti.
Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan — rauhallisesti ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä — eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa. Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän kävi hänen luonaan, — hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu, ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin kun oli yksin huoneessa… Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi, miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" — noita sanoja, joiden tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan, huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken. Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti, että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka ei mitään huomannut… Niin meni talvi menojaan.
Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai muuttuvat, harvoin parempaan päin…
Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla, ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä jos lähtisi johonkin, — tietysti vaan ajaksi.
"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo, mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt häntä…
Lähestyvän kevään henkäys, — kevään joka kutsuu ja houkuttelee muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin sanaakaan maininnut… Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista, hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat… "Pian, pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, — vakuutti hän, — sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena… Mutta hänen surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.
Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan, ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa…
Mutta mikäratsuminä olen?
Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, — kaukana siitä. Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään, hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan. Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui pikaisesta palaamisestaan… Vihdoin eräänä päivänä, Pietari Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:
Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma, tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi voinut tätä mitenkään odottaa, — oletkin oikeassa sanoessasi minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea, tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi, ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, — mutta kirjoitan varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet. Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen — näkemiin aivan pian. Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä, jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.
Sinun —
Boris Vjasovninisi.
J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät tapeteilla… kuuletko?… välttämättömästi.
Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan käydä — nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen tarpeellisia luentoja — Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes lähettämään kirjeet osoitteella —poste restante. Vjasovnin saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona, aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen, vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti. Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja… Puolen tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi hänelle —son petit nom: Julie, — ja viittasi siihen, ett'ei mikään maistuisi paremmalta kuin illallinenà la Maison d'or, dans un petit colinet particulier. Boris Andrejitshilla ei ollut ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, — ajatteli hän, niin olkoon menneeksi. — "Partons!" — puhui hän ääneensä, — mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan, jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.
—Teastuitte minun jalalleni? — sanoi Vjasovnin.
—Oui, moniesur.
— Mutta sellaisissa tapauksissa ihmiset pyytävät anteeksi.
— Mutta jospa en tahtoisi sopia teidän kanssanne,monsieur leMoscovite?
Parisilaiset tuntevat heti venäläisen.
— Te, siis, halusitte minua solvaista? — kysyi Vjasovnin.
—Oui monsieur; teidän nenänne muoto ei minua miellytä.
—Fi le gros jaloux!— kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.
— No siinä tapauksessa… — alkoi Vjasovnin, kuin epäröiden…
— Te tahdotte sanoa — tokaisi upseeri: — siinä tapauksessa täytyy taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.
— Ja tässä minun, — vastasi Vjasovnin: — yhä epäröiden ja, kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään visittikorttinsa reunaan sanat:Hotel des Trois Monarques. N:o 46.
Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m—r… m—r (hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille — ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti, istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä…
Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat seuraavat sanat:Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83—me de ligne.
"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" — Hän alkoi kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille — mutta heti repi aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia (kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä (toisen nimi oli m—r Lecoq, toisen m—r Pinochet — molemmat olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään, mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.
—Si monsieur le désire— sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli saanut tehtäväkseen puhua asiat — monsieur Lecoq vaan myönteli ja myhäili). —Si monsieur le désire— toisti hän (Vjasovnin muisti monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan tapaan): — voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra Barbichon'iaun garçon très divout. "joka ei kieltäisi palvelustaanà un gentleman" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen —prenda à coeur vos intéréts.
Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti, että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi odottavansa herra Barbichon'ia. — Eikä herra Barbichon kauan viipynyt. Tämägarçon très dévouénäytti olevan erittäin vilkas ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että"cet animal de Leboeufn en fait jamais d'antres… c'est un Othello, monsieur, un véritable Othello"— hän kysyi Vjasovninilta:"n'est-ce pas, vous désirez que l'affaire soit sérieuse?"ja odottamatta vastausta huudahti:"c'est tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!"— Ja niin kävi kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan. Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin joku ruma leikki — ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.
—Tout est prét— karahti sorahtava ääni: —allez!— sanoi toinen.
Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi:de grands avantages)… yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin survasi, tömähti, välkähti — Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään kuin kylmän, pitkän säilän… Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa "ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista kiskottu hammasta… Sitten maa liukeni hänen allaan… Yksi ääni sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?" — toinen vastasi:"Oh, parfaitement!"— ja kaikki ympärillä pakeni ja kaatui… Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella…
Pieni uskollinen sekundantti vei hänetdes Trois Monarques-ravintolaan — mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan… ei tämä mitään… nyt tulen kotiin maalle"… Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle — ja parin päivän kuluttua tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan onnettomasta kohtalosta".