Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna, siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta hänen voimansa pettivät — hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: — Hän on kuollut… kuollut.
Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja, syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. — Veerotshkankin sydän vähitellen rauhoittui ja viihtyi.
Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi… ja mihinpä siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen… Veerotshka hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.
Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään tyttärensä lapsien seurasta, — niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau, brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa. Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan… siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.
Jakov Pasynkov.
Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut, niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen, kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.
Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään — ja kukapa ei salaisi jotain mielessään — tuli ilmi. Häveliäs, hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra… Totisesti en tuntenut häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi… melkeinpä ylenkatsoi meitä… Asanovin häijyys suututti minua.
— Kuulkaahan, — sanoin minä hänelle: — jos me olemme niin mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?
Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.
— Mitä ihmisiä nämä ovat! — sanoi hän taaskin: eihän heillä edes ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) — koko käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko maailmasta löydä!
Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin korviani.
Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! — sanoin minä lähestyen Asanovia: — teillä ei ole mitään kirjeitä.
— Niinkö luulette? — vastasi hän katsellen minua vinosti: — mutta mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen… "Tuttu käsiala!" arvelin minä…
Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni… minun itserakkauteni kärsii suuresti… Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan todeksi?… Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että…
Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi kirjeistä minun ohitseni…
Sydäntäni kouristi!… Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen, joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista…
"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi… mutta päättyi sanoilla "olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi teidän omanne".
Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan syöksyin ulos huoneesta…
Neljännestunnin kuluttua olin kotonani.
* * * * *
Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa. Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui, mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä… Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi. Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa. Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen, punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama, johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin, vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä — kaikki sai aikaan painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä. Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä: he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni; mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät, jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä, etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli luonnetta… "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan", — sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään tästä Katariinasta). — Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa, naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla — ei mikään auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta, ja jo osaa olla niin taipumaton…
Zlotnitskij tuli huoneeseen ja hänen vaimonsa heti vaikeni.
Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en, mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin häntä… Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.
Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti, vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen. Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin kyvykkäänä upseerina.
"Ihmeellistä!" — ajattelin minä maatessani sohvalla — "kuinka minä en ole mitään ennen huomannut?"… "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni. "Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen! Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana… Odottakaahan, kyllä minä teille näytän"…
Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta ennenkuin aamulla.
* * * * *
Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui. — Mutta katsokaapas! Terve! — sanoi Varvara laiskasti, kun näki minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: — katsokaa — tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä… (Varvaralla oli tapana toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)
— Hyvää päivää — vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna.Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.
— Hän meni levähtämään, — vastasi Sofia yhä kulkien huoneessa.
— Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä ikkunansa luota.
— Miksi te ette tulleet?… Mihinkähän tuo kirjuri menee?
— Ei ollut aikaa. — ("Na kraull" kiljasi papukaija kimakasti.) —
— Kylläpä teidän Popkanne tänäpäivänä kiljuu.
— Se kiljuu aina sillä tavalla, sanoi Sofia.
Me kaikki vaikenimme.
— Meni portista sisään, — sanoi Varvara — ja yhtäkkiä nousi ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.
— Mitä siellä? — kysyi Sofia.
— Kerjäläinen, — vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti raskaasti lattialle…
— Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, — aloin minä istuutuen nojatuoliin! — söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli Konstantin Aleksandrovitsh… (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei värähtänytkään) — ja, minun täytyy tunnustaa, — jatkoin minä: — siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan pulloa.
— Kas sepä vasta! — sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään. — Niin, — jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku, että viinissä on totuus.
— Mutta mitä?
— Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella: hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on! Minullapa on eno, joka on mainio mies!"…
— Hah — haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka!Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.
Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.
— Mutta mitä te sanoitte, — kysyi hän — muistatteko?
Minä punastuin tahtomattani.
— En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan — lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: — Viininjuonti on vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin seuraa katumus, mutta myöhään.
— Onko teille käynyt niin, kysyi Sofia.
— Minä en puhu itsestäni.
Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan. "Onpa siinä ajattelin minä — lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"…
— Sofia Nikolajevna — … sanoin minä korottaen ääneni.
Sofia pysähtyi.
— Mitä nyt?
— Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin sanottavaa — lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.
Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään.Hän asettui pianon ääreen.
— Mitä minä sitten soittaisin? — kysyi hän.
— Mitä vain tahdotte… Vaikkapa Chopinin Nocturnon.
Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä, nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä naisessa!
Minä istuuduin Sofian viereen. — Sofia Nikolajevna, — aloin minä katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: — Minun täytyy ilmoittaa teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.
— Uutinenko? Mikä?
— No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin nähden, kokonaan erehtynyt…
— Kuinka sitten? — sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa liikkeitä.
— Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä…
Sofia painoi kasvonsa alaspäin. — En ymmärrä teitä.
— Pääasia, josta aion puhua — jatkoin minä: — en voinut mitenkään kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti näytellä osaansa.
Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.
— Mitä te oikeastaan puhutte — sanoi hän vieläkään katsomatta minuun: — minä näyttelen osaani!
— Niin te! (Hän naurahti… Hänen häijyytensä sai minut valtoihinsa…) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä kohtaan — — — ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, — lisäsin minä kuin kuiskaten.
Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun, soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.
— Mihin te nyt? — kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette vastaa minulle?
— Mitä minä voisin Teille vastata? — En tiedä edes, mistä te puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.
Hän alkoi koota nuotteja… Veri syöksyi päähäni. — Ei, te tiedätte kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan: — Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista kirjeessänne: — "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".
— Sofia vavahti hiukan.
— En olisi todellakaan voinut odottaa teiltä tätä, — sanoi hän.
— Minäkään en todella olisi voinut odottaa, — sanoin minä, että te,Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka…
Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta…
— Mutta! Jos niin! — puhui hän: — tietäkää, että minä rakastan tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette ottaneet?… Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen päättänyt… Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että peitin kasvot käsiini… Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"
— Anton Nikititsh, — huusi keittäjä eteisestä: — pian lasi vettäSofia Nikolajevnalle, joutukaa!
— Mutta, mitä nyt? — vastasi bufetinhoitaja
— Siellä itkevät…
Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.
— Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: — taas tuolla menee kirjuri.
Minä kumarsin aikoen mennä.
— Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.
— En kiitos, en voi nyt, — hätäilin minä: — mieluummin toisen kerran.
Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.
— Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?
— Vakooja kait… — huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.
Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin kotiin.
Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua! Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista, herttaisimmista ystävistäni edessäni — Jakov Pasynkovin. Olin valmis suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin, huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.
Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa, jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä, eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään — sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin edistyi.
Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen, mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos joku työnsi hänet luotaan — niin hän ei masentunut eikä ollut nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen. Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta. Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers Werke". Seisahduin.
— Osaatteko te saksaa? — kysyin minä Pasynkovilta.
Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni sointu oli… Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä ja vastasi:
— Kyllä osaan, entä te?
— Vielä kysytte! — vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.
— Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? — kysyin minä yhtä ylimielisesti.
— Nyt luen "Resignatsionia" — erinomaisen kaunista runoelmaa.Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.
Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea. Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden. Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen ystäväkseen.
Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä, oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi, joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille, mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin hänen puheensa luisti virtanaan. — Ja mikä oli ihmeellisintä — hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede, rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan "kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen ilmestymistä ja kosketusta… Pasynkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko nuorisolle itselleen!
Noin kolme vuotta vietin Pasynkovin kanssa kuten sanotaan sielu sielussa.
Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar, jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia, Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan aralla ja väreilevällä äänellään. — Pasynkovin lempi oli mitä platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto, että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa, joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville, ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin "lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa, hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat. Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen vakuutettu siitä — vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea. Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta sankarilta!… Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme! — "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. — "Niin", vastasi hän minulle: — "Ja runoudesta." — "Ja ystävyydestä", lisäsin minä — "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja ne!…
Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan. Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli lapsena tapa valehdella… Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin, kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin… Muistan erään yön. Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. — Ulkona oli jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme, puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas ikuisine tähtineen… mutta tähtien takana asuu Luoja."
Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin hänen olkansa varaan… Sydän oli täysi.
Missä nyt ovat nuo hurmauksen hetket? Oi, voi! Siellä missä nuoruuskin!
Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin. Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin ennenkin…
Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä… Niin monta kaunista runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.
Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta, — pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.
Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein. Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset tottuivat häneen pian.
Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä, yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän ymmärsi häntä — hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa, katseli häntä — ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. — Iltasin me leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia. Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.
Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat — mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö, joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista vuotias tyttö — mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä. Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen, kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta kuitenkin hypähti pystyyn — hän oli aina sukkelan kohtelias — pani kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan häkki oli… Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi: Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä…
Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.
Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja Pasynkov… Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella. Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä; ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan, kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi, että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois. Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa", mutta mitä hän tahtoi sanoa — jäi salaisuudeksi.
Mutta on jo aika palata kertomukseeni.
* * * * *
Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi minulta olenko terve.
— Terve, — vastasin minä: — päätäni vaan särkee.
Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki… kun yht'äkkiä eteisen kello helähti.
Ovi aukeni… Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta, olinko kotona.
Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen. Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.
Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti. "Mikähän tästä seuraa?" — ajattelin itsekseni.
— "Armollinen herra" — alkoi hän istuen tuiman näköisenä nojatuoliin — "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte minulle erään asian."
— Nimittäin?
— Nimittäin sen: haluan tietää oletteko te rehellinen ihminen.
Minä tulistuin.
— Mitä tämä merkitsee — kysyin minä.
— Niin katsokaas mitä tämä merkitsee… vastasi hän ikäänkuin painostaen joka sanaa: — eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle… Tänään te nuhdellen — huomatkaa — nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon tietää, kuinka te tämän asian selitätte.
— Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeusTeilläon kysyä sitä minulta? — vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä. —
— Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne; mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.
— Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa, että te helposti saatoitte… — Sanalla sanoen, armollinen herra — sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: — pyydän teidän jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää, enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo saamaan selitystä!
Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.
— Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, — lausui hän: — teidän oma persoonanne — on paras todistus. Mutta minun täytyy teille suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele… Lukea salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.
— Menkää hiiteen siitä! — huusin minä, polkaisten jalkaani: — ja lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin puheisiin.
— Pyydän, älkää opettako minua; — vastasi Asanov kylmästi: — sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.
Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti olkapäätäni; nostin kasvoni — edessäni seisoi Pasynkov.
— Mitä tämä on? Onko totta?… — kysyi hän minulta: — oletko lukenut toisen ihmisen kirjeen?
Minä en kyennyt vastaamaan, mutta nyökytin päätäni.
Pasynkov meni ikkunan luo ja seisoen minuun selin sanoi: — Sinä olet lukenut jonkun naisen kirjeen Asanovilta. Kuka se nainen oli?
— Sofia Zlotnitskaja, — vastasin minä niinkuin syytetty tuomarille.
Pasynkov ei vastannut pitkään aikaan sanaakaan.
— Yksi asia voi johonkin määrin lieventää tekoasi, — alkoi hän vihdoin. — Oletko rakastunut neiti Zlotnitskiin?
— Olen.
Pasynkov vaikeni taaskin.
— Sitä minä epäilin. Ja sinä menit tänään hänen luoksensa ja aloit soimata häntä…
— Niin, niin, niin… — sanoin minä epätietoisena.
— Sinä voit nyt minua halveksia… Pasynkov kävi pari kertaa huoneen poikki.
— Rakastaako neiti Sofia häntä — kysyi hän.
— Rakastaa…
Pasynkov loi silmänsä alas ja katseli kauan lattiaan.
— No, asian täytyy olla autettavissa, — alkoi hän nostaen päänsä pystyyn: — sitä ei voi jättää sillensä.
Ja hän otti hattunsa.
— Mihin sinä nyt?
— Asanovin luokse.
Minä hypähdin pystyyn sohvalta.
— Minä en voi siihen suostua. Suo anteeksi, kuinka se on mahdollista! Mitä hän ajattelee?
Pasynkov katsoi minuun.
— Mutta onko sinun mielestäsi parempi antaa tälle hullutukselle vauhtia, kiusata itseänsä ja saattaa nainen häpeään?
— Mutta mitä sinä sitten aiot sanoa Asanoville?
— Minä koetan saada hänet järkiinsä, sanon, että sinä pyydät häneltä anteeksi.
— Mutta minä en tahdo pyytää häneltä anteeksi.
— Etkö tahdo? Olethan sinä syyllinen?
— Minä katsahdin Pasynkoviin. Hänen rauhallinen ja ankara mutta samalla surullinen kasvonilmeensä hämmästytti minua. Se oli minulle jotakin uutta. Minä en vastannut mitään ja istuin sohvalle.
— Pasynkov lähti.
Kiusallisessa mielenkuohussa odotin hänen palaamistaan! Aika kului sanomattoman hitaasti! Vihdoin hän palasi — myöhään.
— No mitä — kysyin minä arasti?
— Jumalan kiitos! — vastasi hän: — kaikki on järjestetty.
— Olitko sinä Asanovin luona.
— Olin.
— No mitä hän sanoi? Luultavasti oli pöyhkeä — sanoin minä väkinäisesti.
— Ei, minä en sano. Minä odotin enemmän. Hän ei ole niin alhainen mies kuin luulin.
— Mutta paitsi häntä et kait käynyt kenenkään luona, — kysyin vähän odotettuani.
— Zlonitskij'en luona.
— Mutta!… (sydämeni sykähti. Minä en tohtinut katsoa Pasynkovia silmiin) — Mitä neiti Sofia sanoi?
— Sofia Nikolajevna on jaloluontoinen neitonen. Hän on hyvä ihminen. Ensiksi hän tuli surulliseksi, mutta sitten tyyntyi. Meidän keskustelumme ei kestänyt viittä minuuttia kauemmin.
— Ja sinä… sanoit hänelle kaikki minusta… kaikkiko?
— Sanoin kaikki, mikä oli tarpeellista.
— Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan — sanoin surullisesti.
— Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin. Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi mitä tahansa.
— Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! — huudahdin minä melkein kyynelsilmin.
— Minäkö? Halveksisin sinua?… (Hänen hellät silmänsä säteilivät rakkautta). Sinua halveksisin… Se olisi typerää! Eihän se ollut helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?
Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja purskahdin itkuun.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään, koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys… miksi kätkeä totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen… ennen hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille, Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle Jakov Pasynkoville.
Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä kasvaa ihania kukkia.
Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta. Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi, Pasynkovin palvelijaksi.
Komensin heti kyytimiehen seisauttamaan hevosen, hyppäsin vaunusta ja menin Eliseyn luokse.
— Terve veli! — sanoin minä vaivoin hilliten liikutustani; —Oletko sinä täällä herrasi kanssa?
— Ka, olen kyllä, — vastasi hän verkkaan ja yht'äkkiä huudahti: — oh, herraseni, tekö se olettekin? Enpä ollut tuntea teitä!
— Oletko sinä täällä Jakov Ivanovitshin kanssa?
— Hänen, herra, hänen kanssaan olen… Kenenkäs kanssa sitten?
— Vie minut heti hänen luokseen.
— Ka, olkaa hyvä! Tänne, olkaa hyvä, tänne… Tässähän sitä ravintolassa ollaan.
Ja Elisey vei minut torin yli yhä hokien: kyllä herra nyt tulee iloiseksi.
Tämä Elisey, syntyään kalmukki, oli näköjään hyvin sivistymätön, jopa villi, mutta hyväsydämminen ja älykkäänlainen mies, joka aivan intohimoisesti rakasti Pasynkovia ja palveli häntä noin kymmenen vuotta.
— Kuinka Jakov Ivanovitsh voi, — kysyin häneltä. Elisey käänsi minua kohti tummankeltaiset kasvonsa.
— Ah, herra kulta, huonosti, herra kulta!… Ette tunne häntä samaksi… Ei hän tässä maailmassa enää kauan elä. Senpätähden me olemme matkalla Odessaan terveyttä hakemaan.
— Mistä te tulette?
— Siperiasta, herraseni.
— Siperiastako?
— Juuri sieltä. Jakov Ivanovitsh oli siellä virassa, siellä hän haavoittuikin.
— Oliko hän sotapalveluksessa?
— Ei, siviilivirassa hän oli.
— "Voi ihmettä!", ajattelin minä.
Sillä välin menimme ravintolaan ja Elisey kiiruhti edellä ilmoittamaan tuloni. Ensi vuosina eroni jälkeen olimme Pasynkovin kanssa olleet jotenkin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta hänen viime kirjeensä sain neljä vuotta sitten, enkä sen jälkeen mitään hänestä kuullut.
— Olkaa hyvä, olkaa hyvä! — huudahti minulle Elisey portailta: —Jakov Ivanovitsh on hyvin iloinen tavatessaan teidät.
Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen huoneeseen — ja sydämeni oli pakahtua… Kapealla vuoteella, viitan alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan, laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä liikutettuna.
— Jaska! — huudahdin minä vihdoin, — mikä sinun on.
— Ei juuri mikään, — vastasi hän heikolla äänellä: — olen vaan hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?
Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet muuttanut?
Hän huomasi minkä vaikutuksen vallassa olin.
— En ole kolmeen päivään ajanut partaani, — sanoi hän — ja vielä lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä… sehän ei ole mitään.
— Sano minulle, ole hyvä, Jaska, — aloin minä — onko totta mitäElisey on minulle sanonut… Oletko sinä haavoitettu?
— Niin, katsos, koko juttu on se, — sanoi hän — kerron sinulle tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella, millä? Nuolella.
— Nuolellako?
— Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy terään, taitavasti tehtyyn kärkeen… Sellainen nuoli tekee sangen epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.
— Mutta millä tavalla? ole hyvä…
— Odota, kun kerron. Sinä tiedät, että minun kohtalossani on aina ollut paljon naurettavaa. Muistatko minun koomillisen kirjeenvaihtoni, kun vaadin nuo paperit? Olen haavoitettukin naurettavalla tavalla. Ja todellakin, kuka meidän valistuneella vuosisadallamme antaa nuolen itseään haavoittaa? Eikä sattumalta — huomaa, ei missään leikkisodassa, vaan taistelussa.
— Mutta sinähän et anna minun tietää kaikkea.
— No kas nyt, nyt keskeytät, — jatkoi hän. — Muistathan, että minä sinun lähdettyäsi Pietarista muutin Novgorodiin. Siellä asuin monta vuotta, ja sanon suoraan, että minulla oli siellä ikävä, vaikka tapasinkin siellä erään olennon… (Hän huokasi)… Mutta nyt ei ole tarkoitukseni puhua hänestä, pari vuotta sitten minulle tarjottiin mainio paikka, jotenkin kaukana tosin, Irkutshkin kuvernementissa, mutta mitä siitä! Näetkös minulla ja isälläni oli jo ammoin määränä käydä Siperiassa. Oi Siperia, ihana seutu! Rikas, vapaa — sen kuulet jokaisen suusta. Minuakin se suuresti ihastutti. Jouduin siellä tekemisiin muukalaisten kanssa; minun onnettomuudekseni he panivat toimeen salakuljetuksen; minut näet määrättiin heitä kiinni ottamaan. Saavutinkin heidät, mutta yksi heistä, typeryyksissään, lähetti minua vastaan tämän nuolen… Olin vähällä heittää henkeni, mutta toivuin kuitenkin. Nyt lähden lopullista parannusta saamaan… Päällyskunta, Jumala heidät palkitkoon, antoi rahoja.
Pasynkovin pää painui hervottomana tyynylle, ja hän vaikeni. Heikko puna sävähti hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat.
— Ei herra paljon jaksa puhua, — kuiskasi Elisey, joka yhä oli huoneessa.
Oltiin ääneti. Kuului vaan sairaan raskas hengitys.
— Niin nähkääs, — jatkoi hän, taas avaten silmänsä: — Kaksi viikkoa olen jo viettänyt tässä kaupungissa… olen luultavasti vilustunut. Minua hoitaa täkäläinen piirilääkäri — saat kohta nähdä hänet; hän tuntuu taitavalta. Mutta tämä on onni onnettomuudessa, olenhan tavannut sinut. (Ja hän otti minua kädestä. Hänen kätensä, äsken vielä kylmä, nyt aivan hehkui.) — Mutta kerro nyt sinä jotain itsestäsi, — jatkoi hän työntäen viitan rinnaltaan — emmehän ole pitkään aikaan tavanneet.
Minä koetin täyttää hänen toivomuksensa, ainoastaan estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua tarkkaavasti, mutta sitten hänen silmänsä taas alkoivat painua kiinni ja pää hervottomana etsiä tukea päänaluksesta. Minä kehoitin häntä nukkumaan luvaten olla matkaani jatkamatta, ennen kuin hän alkaisi toipua ja asetuin hänen viereensä istumaan. — Täällä on huono olla… alkoi hän taas, mutta minä painoin hänen huulensa kiinni ja läksin ulos. Elisey seurasi minua.
— Mitä tämä merkitsee, Elisey? Kuoleeko hän? — kysyin minä uskolliselta palvelijalta.
Elisey vaan heilautti kättään ja käänsi selkänsä.
Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov. Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta — eikä mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet kiilsivät kuin unen jälkeen.
— Sallikaa minun kysyä, — sanoin hänelle oletteko te tohtori.
Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen.
— Aivan niin, — vastasi hän vihdoin.
— Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan, joka minua suuresti huolestuttaa.
— Sepä hyvä, — vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.
— Sanokaa, olkaa hyvä, — sanoin minä niinpian kuin olin istunut tuolille: — onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän käsityksenne?
— Kyllä, — vastasi paksu mies rauhallisesti.
— Onko hyvinkin vaarallinen?
— On, vaarallinen.
— Niinkö että hän oikein… saattaa kuollakin?
— Saattaa.
Minun täytyy tunnustaa, että melkein vihasin keskustelutoveriani puhuessani hänen kanssaan.
— Niin, sallikaa minun huomauttaa, — aloin minä, että on tarpeellista ryhtyä toimeen, panna toimeen neuvoittelu, että jos… Eihän voi asiaa niin… Olkaa hyvä!
— Neuvotteluako? — Voihan sitä! Miksei? Voihan sitä! IvanEfreimitshin kutsua.
Tohtori puhui vaivalloisesti ja alituiseen huokasi. Hänen vatsansa kohoili puhuessa ikäänkuin jokainen sana olisi vaatinut eri ponnistuksen.
— Kuka on mainitsemanne Ivan Efreimitsh?
— Kaupungin lääkäri.
— Eikö olisi lääkäriä noudettava kuvernementin pääkaupungista — mitä arvelette? Siellä on varmaan hyviä lääkäreitä.
— Mitä, — voihan sitä.
— Ketä siellä pidetään parhaimpana lääkärinä?
— Parhaimpanako? Olihan siellä tohtori Kolrabus… Ellei häntä ole kenties siirretty muualle. Muuten, suoraan sanoen, ei ole niin tarpeellista noutaa.
— Miks'ei?
— Teidän ystäväänne ei kuvernementinlääkärikään auta.
— Onkohan hän niin huono?
— On.
— Mikä hänessä oikeastaan on?
— Haava… Keuhkot ovat vikaantuneet… lisäksi vielä vilustunut, on kuumeessa… niin, ja muutakin. Eikä ole varoja: ilman varoja, tiedätte itse, ei mikään auta.
Vaikenimme molemmat.
— Voisi koettaa homoiopatiaa… [Erään S. Hanemannin keksimä parannuskeino: sairauden parantamiseksi käyttää aineita, jotka terveessä ihmisessä synnyttävät saman taudin oireita. Suom. muist.] — puhui paksu mies kulmainsa alta katsellen minuun.
— Kuinka te sellaista ehdoitatte? Oletteko te allopaatti? [Joka ei käytä homoiopatiaa, vaan muita tavallisia lääkitsemiskeinoja. Suom. muist.]
— Mitä sitten, jos allopaatti! Te luulette, etten minä tunne homoiopatiaa? En vähemmin kuin muutkaan. Täällä apteekkari parantaa homoiopatialla, vaikkei hänellä ole minkäänlaista oppia.
"No", ajattelin: "niinkö on!" — Ei, herra tohtori, — sanoin minä: — kyllä te paremmin lääkitsette omalla tutulla tavallanne.
— Kuinka vaan suvaitsette.
— Menettekö hänen luoksensa, kysyin.
— Kyllä, täytyy katsoa. Ja hän meni ulos.
En seurannut häntä: nähdä hänet sairaan ystäväni vuoteen ääressä, se meni yli voimieni. Huusin palvelijan luokseni ja käskin hänen heti lähtemään kuvernementinkaupunkiin kysymään parempaa lääkäriä ja tuomaan hänet heti sairaan luo. Kuului kopinaa käytävästä; aukaisin oven.
Tohtori oli menossa pois sairaan luota.
— No, mitä? — kysyin kuiskaten.
— Ei mitään, mikstuuraa määräsin.
— Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.
— Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! — höpisi paksu mies laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.
Menin Pasynkovin luo.
— Näitkö täkäläisen tohtorin? — kysyi hän minulta.
— Näin, — vastasin minä.
— Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: — se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.
Minä tietysti en tahtonut saattaa häntä epäilyksiin.
Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on estää, tarjouduin lukemaan jotain.
— Niinkuin Vinterkellerillä — muistatko? vastasi hän: — ole hyvä, mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja…
Menin ikkunan luo ja otin ensimäisen kirjan, joka sattui käteeni…
— Mikä kirja se on, — kysyi hän.
— Lermontov.
— Ah, Lermontov! Ihanaa! Pushkin on suurempi tietysti… Muistatko: "Taaskin kuulas taivahani peittyi pilveen harmaaseen"… tahi "Sun kuvas armaan kerran vielä, suo sielun pohjaan painua". Ah ihmeellistä! ihmeellistä! Mutta Lermontovkin on ihana. No, tiedätkö, mitä, veli: ota kirja, avaa se umpimähkään ja lue!
Minä avasin kirjan ja hämmästyin: eteeni sattui "Testamentti". Minä aioin kääntää lehteä, mutta Pasynkov huomasi liikutukseni ja kiiruhti sanomaan: "ei, ei, ei, lue siitä, joka sattui eteesi."
Ei mikään auttanut: minä luin "Testamentin".
— Ihana runo! sanoi Pasynkov, heti kun olin lukenut viimeisen säkeen. — Ihana runo! Mutta ihmeellistä, että eteesi sattui juuri "Testamentti"… Ihmeellistä!
Aloin lukea toista runoa, mutta Pasynkov ei kuunnellut minua, katseli johonkin muualle, ja toisti vielä pari kertaa: "ihmeellistä!"
Laskin kirjan polvilleni.
— "On heillä muuan naapuri", — kuiskasi hän, ja yht'äkkiä kääntyen minuun päin sanoi: — Mutta, mitä, muistatko sinä Sofia Zlotnitskija?
Minä punastuin.
— Hänhän on naimisissa nyt!
— Niin, Asanovin kanssa, jo kauan sitten. Kirjoitin teille tästä.
— Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia ei laskenut kynnyksensä yli.
— Taipumaton vanhus! Mutta onnellisinako kuuluvat elävän?
— En tiedä todellakaan… luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N—n kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.
— Onko heillä lapsia?
— Tiettävästi on. Hän vilkasi minuun.
— Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?
— Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden… Puhuin hänelle aina totta.Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata — sehän olisi ollut synti!
Pasynkov vaikeni.
— No, sano minulle, — alkoi hän vihdoin: — haihtuiko rakkautesi pian, vai eikö?
— Ei aivan pian, mutta haihtui kuitenkin. Mitä hyötyä on turhasta huokailemisesta?
Pasynkov katsoi minuun kuin kirkastuen.
— Mutta minä, veljeni, — alkoi hän taas: — ja hänen huulensa värähtelivät: — en ole sinun laisesi: minun rakkauteni häneen ei ole vieläkään jäähtynyt.
— Kuinka! — huudahdin minä hämmästyksen lyömänä: — rakastitko sinä häntä todella?
— Rakastin, — puhui Pasynkov hitaasti, ja pani miettiväisenä kätensä päänsä taakse. — Kuinka minä häntä rakastin, sen tietää yksin Jumala. Kenellekään en ole puhunut tästä, en kenellekään koko maailmassa, enkä ole tahtonutkaan kenellekään puhua… niin se on! "On muuttunut se maailma, mi lemmen multa sai"… Mihinkä katsonkin!
Pasynkovin odottamaton tunnustus teki minut sanattomaksi, ajattelin ainoastaan: "onko mahdollista, kuinka en saattanut sitä huomata?"
— Niin, — sanoi hän kuin itsekseen: — minä rakastin häntä. En lakannut häntä rakastamasta silloinkaan, kun tiesin hänen sydämensä kuuluvan Asanoville. Mutta se oli minulle raskas tieto! Jos hän olisi rakastunut sinuun, olisin ainakin sinun puolestasi iloinnut, mutta Asanov… Mikä hänessä saattoi Sofiaa miellyttää? Hän oli onnellinen! Sofian tunne oli muuttumaton, hänen rakkautensa ei voinut jäähtyä Rehellinen sielu ei petä itseään eikä toista…
Minä muistin Asanovin käynnin tuon onnettoman päivällistilaisuuden jälkeen, Pasynkovin neuvottomuuden ja tahtomattani löin käteni yhteen.
— Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! — huudahdin: — ja sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!
— Niin, — puhui Pasynkov taas: — sitä selvitystä hänen kanssaan… en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin, mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän oli minun unelmani, minun ihanteeni… Säälin sitä, joka elää ilman ihannetta!