Elias kiersi kääkää — ovi ei ollut lukossa. Hän longahutti ovea ja kulki etehisen halki. Tuvan ovi oli auki. Vasempaan oli uuni; suoraan ovesta oli peränurkka, jossa oli pöytä ja jumalankuvisto; pöydän takana oli rahi; rahilla istui vanha, hunnutoin vaimo ja hänen vieressään heikko, vahanvärinen mutta paksuvatsainen poikanen; ämmä oli laskenut päänsä pöydälle ja poikanen kiskoi häntä hihasta ja pahasti poraten pyysi jotakin. Elias astui tupaan. Tuvassa oli raskas henki. Hän katseli ympärilleen. Laattialla, uunin takana venyi naisihminen suullaan ja koristen; väliin se ojensi jalkansa suoraksi, väliin taas veti sen koukkuun. Se kääntelihe kyljeltä toiselle ja siitä levisi raskas löyhkä; arvatenkaan se ei päässyt itse liikkeelle eikä ollut ketään, joka hänet olisi siivonnut. Vanha ämmä kohotti päänsä ja näki edessään miehen.
— Mitä sinä haet? sanoo hän; mitäs haet? Ei täällä, mies parka, ole mitään.
Elias ymmärsi hänen jotakin lausuvan ja lähestyi häntä.
— Minä, Luojan luoma, sanoo hän, poikkesin tänne juomaan.
— Eipä ole kuka antaisi; ei täältä saa mitään, mene vaan Herran nimeen.
Elias alkoi kysellä. — Eikös teillä ole yhtään tervettä ihmistä, joka korjaisi edes tuon sairaan vaimon?
— Eihän sitä ole, ei ole. Mies tekee kuolemaa pihalla ja me täällä sisällä.
Poikanen oli vaijennut, nähtyään vieraan. Mutta kun ämmä oli ruvennut puhumaan, alkoi se taas kiskoa häntä hihasta. — "Leipää, mummo, leipää," ja taas rupesi poraamaan.
Elias aikoi juuri kysellä enemmän ämmältä, kun samassa mieskin kompuroi tupaan, kulki pitkin seinää ja tavotteli rahia; mutta ei se jaksanutkaan kulkea niin pitkälle, vaan lyhmistyi nurkkaan, kynnyksen viereen. Siihen se jäi ja sieltä alkoi puhella. Sanan kerrassaan vaan sanoo ja välillä aina hengähtää.
— Sekä sairaus, sanoo hän, että nälkä… — Jooseppikin kuolee nälkään, jatkoi mies, osoittaen päällään poikaa, ja hyrähti itkuun.
Elias pudisti laukkuaan hartioillaan, heitti kaikki käsistään pois, nakkasi laukkunsa maahan, nosti sen sitten rahille ja alkoi päästää sitä auki. Auaistuaan otti leivän ja veitsen, leikkasi aika palan ja ojensi sen miehelle. Mies ei ottanut, vaan osoitti poikaa ja tyttöstä, — niille piti muka antaa. Elias antoi palan pojalle. Poika tunsi heti leivän, kurottihe, tarttui siihen molemmin käsin ja katosi kasvoineen leipään. Uunin takaa tuli tyttökin ja seisahtui katselemaan leipää. Elias ojensi palan sillekin. Sitten leikkasi vielä palan ja antoi ämmällekin. Ämmäkin otti ja alkoi syödä nutustaa.
— Kunpa saisi tuolta vettä tuoduksi. Kovin ovat heidän suunsa kuivuneet. Minä yritin, jatkoi hän, eilen tai tänään, — enpä enää itsekään muista, tuoda kaivolta, mutta lankesin enkä jaksanut käydä kaivolle; sankokin on siellä, jollei sitä ole joku ottanut.
Elias kysyi, missä heidän kaivonsa oli. Ämmä selitti. Elias lähti, löysi sangon, toi vettä, juotti ihmiset. Lapset söivät vieläkin leipää ja joivat vettä; mummokin söi ja joi, mutta mies ei ruvennut syömään. Ei tee mieli syödä, sanoi hän. Vaimo ei tullut ollenkaan tuntoonsa, heittelihe vaan permannolla. Elias meni kylään, osti puodista hirssisuurimaa, suoloja, jauhoja ja voita, haki kirveen, hakkasi halkoja ja alkoi lämmittää uunia. Tyttö rupesi häntä auttamaan. Sitten Elias laittoi keiton ja puuron ja ruokki talonväen.
Mies söi vähän ja ämmäkin söi, mutta poika ja tyttö söivät kaikki tyyni ja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka jälkeen kaulatusten vaipuivat vuoteelle.
Talonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli näin käynyt.
— Ennenkään emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime vuonna ei saatu mitään pelloista, syksystä jo kaikki varat syötiin. Kun kaikki oli loppunut, rupesimme pyytämään naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kieltää. Toiset olisivat vielä antaneetkin, mutta kun ei niillä ollut. Ja hävettihän sitä pyytääkin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa, mille leipää. Hainhan minä työtäkin, kertoi mies, mutta ei sitä ollut. Kaikkialla tarjoutui väkeä työhön leipäpalkoista. Päivän jos teit työtä, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttö alkoivat kulkea loitomma leivän hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei kelläkään itselläänkään ollut. Kuitenkin tulimme niin ja näin toimeen, arvellen tavalla tai toisella keväimeen ja uutiseen kestävämme. Mutta kevään tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin pakkasi päälle. Asia kävi aivan arveluttavaksi. Päivän syömme ja kaksi ollaan ilman. Aloimme syödä ruohoa. Siitäkö sitten vai muutenko lienee vaimoni sairastunut. Hän kääntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sitä minäi olen. Ja milläpä sitä tästä paranisikaan.
— Minä tässä yksin ponnistelin, sanoi ämmä, mutta eihän sitä syömättä kauan pystyssä pysy; pian minäkin kävin heikoksi. Tyttökin kävi heikoksi ja araksi. Ei enää mennyt kylään, kun lähetimme. Kätkeytyi vaan nurkkaan eikä lähde. Naapurin eukko pistäysi täällä toissa päivänä, mutta kun näki meidät nälkäisinä ja sairaina, kääntyi ja meni tiehensä. Hänenkin miehensä on mennyt maailmaan eikä hän itsekään tiedä, millä pienet lapsensa ruokkisi. — Tässä nyt olemme maanneet ja kuolemaa odotelleet.
Elias kuunteli heidän puheensa loppuun ja jäikin taloon yöksi, päätettyään vasta seuraavana päivänä lähteä saavuttamaan toveriaan. Aamulla Elias noustuaan tarttui talon töihin, aivan kuin olisi ollut sen talon isäntä. Alusti ämmän kanssa taikinan ja lämmitti uunin. Sitten läksi hän tytön kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei mitään ollut, vaikka mitä olisi tarvinnut — kaikki talon kapineet ja vaatteet oli myöty ja syöty. Ja Elias alkoi hankkia, mitä tarvittiin: väliin teki itse, väliin osti. Siten hän viipyi päivän, viipyi toisen, jopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi kävellä pitkin rahia ja mielistellen lähennellä Eliasta. Tyttö oli käynyt jo aivan iloiseksi ja autteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen: setä! setä hoi! Mummokin pääsi jalkeille ja läksi naapuriin. Mieskin rupesi kulkemaan seinää pitkin. Vaimo vaan yhä venyi, mutta sekin kolmantena päivänä tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. — Noh, arveli Elias, enpä suinkaan aikonut näin äijä aikoa hukata; nyt minä lähden.
Neljäntenä päivänä oli pääsijäisjuhlan alku ja Elias arveli: "vietän pois pääsijäiset tämän väen seurassa, ostan jotakin juhlaksi heille ja illan suussa sitten lähden matkaan". Elias lähtikin taas kylään, osti maitoa, nisujauhoja, rasvaa. Mummon kanssa sitten keittivät ja leipoivat; aamulla Elias kävi kirkkoon, josta tultuaan talonväen seurassa päätti juhla-aterialla paastonsa. Emäntäkin nousi sinä päivänä vuoteeltaan ja alkoi hiljakseen liikkua. Isäntä ajoi partansa, puki puhtaan paidan yllensä — mummo oli sen pessyt — ja meni kylään pyytämään rikkaalta isännältä elonapua. Sekä niitty että pelto oli pantattu tuolle rikkaalle isännälle ja mies läksi nyt pyytämään, että tuo antaisi takaisin ne uutisviljaan asti. Illan suussa isäntä palasi surullisena kotiaan ja puhkesi kyyneliin. Rikas isäntä ei armahtanut; sanoi vaan: tuo rahat.
Elias kävi miettiväiseksi. — "Kuinkas ne nyt, arvelee hän, voivat elää? Muut menevät niittämään, eikä heillä ole mitään, kun niitty on pantissa. Kun ruis joutuu, menevät ihmiset leikkuuseen (ja hyvää se ruis tänä vuonna tuleekin), mutta heillä ei ole toivon aihettakaan, kun peltosarka on ennalta rikkaalle naapurille myöty. Minun lähdettyäni joutuvat ne taas kurjuuteen." Ja Elias ajatteli niin ja ajatteli näin ja kun ei selville päässyt, niin ei lähtenytkään illan suussa — jätti menonsa aamuun. Hän meni pihalle maata; siellä siunasi itsensä ja asettui levolle, mutta ei voinut nukkua: pitäisi lähteä — johan sitä muutoinkin on rahaa ja aikaa kulunut ylen paljon — mutta sääli on kovin tuota väkeä. Nyt pitäisi jo lunastaa niitty ja peltokin. Ja kun pellon lunastaa, täytyy naisväelle ostaa lehmä ja miehelle hevonen viljan vetoon. Pahasti olet nyt takertunut, Elias Bobroff. Eihän sitä kaikkia saata auttaa. Tahdoin vaan tuoda heille vettä ja antaa kullekin palan leipää, ja nyt on jo täytynyt näin kauas joutua. Nyt on laiva liikkeellä ja vaikea tässä on takaisin kääntyä. — Elias nousi, otti kauhtanansa päänsä alta, aukaisi sen, sai sarvensa ja pisti nuuskaa, arvellen sillä ajatuksensa selvittävänsä; mutta ei siitäkään apua lähtenyt; ajatteli ja arveli eikä nähnyt mitään keinoa. Lähteä pitäisi — ja sääli on ihmisiä; ei tiedä kuinka olla ja elää. Kääri kauhtanansa päänsä alle ja rupesi levolle. Loikoi siinä loikomistaan, kukotkin jo alkoivat laulaa ja olipa hän jo nukahtaakin. Äkkiä tuntui, ikäänkuin joku olisi hänet herättänyt. Hän näkee olevansa täysissä tamineissa, laukku seljässä ja sauva kädessä pyrkivänsä portista sisään; portti oli longallaan, niin että yksi vaan kerrassaan saattoi siitä tunkea läpi. Hän käy portista ja tarttui laukustaan pihtipieleen; tahtoessaan irroittaa laukkua, tarttui hän toiselta puolen jalkarievustaan, joka siinä laukesi jalasta. Hän rupesi irroittamaan laukkua, mutta ei hän ollutkaan kiinni sen siteistä, vaan tyttönen pitelikin kiinni ja huusi: setä, setä hoi, leipää! Hän katsahti jalkaansa; siellä poikanen piteli virsusta; isäntä ja mummo katselivat ikkunasta. Elias heräsi ja lausui ääneensä: "Huomenna lunastan sekä niityn että pellon ja ostan hevosen ja jauhoja uutisviljaan asti; ostanpa lehmänkin lapsille. Mitäpä sitä menee merten taa Kristusta hakeen, kun hänet sisällisesti sydämmestään kadottaa. Pitää auttaa ihmiset jaloilleen." Ja Elias nukkui aamuun asti.
Aamulla varhain herättyänsä, meni Elias rikkaan isännän luo ja lunasti rahallaan niityn ja pellon. Tullessaan osti vikatteen — sekin oli myöty — ja toi sen kotia. Miehen lähetti niittämään ja itse meni kylään; ravintolan isännällä kuuli hevosen ja rattaat olevan kaupan. Hän meni sinne, sopi hinnasta ja osti ne; ostipa samalla säkin jauhoja, heitti sen rattailleen ja meni ostamaan lehmää. Mennessään hän saavutti kaksi vaimoa, jotka kulkien puhuivat keskenään paikkakuntansa murretta. Tarkatessaan heidän puhettaan, huomasikin Elias heidän puhuvan hänestä.
— Ensin ne eivät tietäneet, mikä mies hän oli; arvelivat vaan tavalliseksi ihmiseksi. Näytti pistävän vaan juomaan, mutta sitten jäikin taloon. Se kuuluu ostaneen niille jos jotakin. Omin silmin näin, kuinka hän tänään osti hevosen ja rattaat. Tuskinpa luulisi sellaisia ihmisiä enää maan päällä olevankaan. Täytyypi oikein lähteä sinne katsomaan.
Sen kuultuaan, ymmärsi Elias, että häntä kiitettiin, eikä mennytkään ostamaan lehmää. Hän palasi ravintolan isännän luo, maksoi hevosen ja rattaat, valjasti hevosen ja lähti ajamaan mökille päin. Päästyänsä portille, pysähtyi hän ja kiipesi alas rattailta. Talonväki näki hevosen ja kummastui. He kyllä arvelivat hänen heille hevosen ostaneen, mutta eivät tohdi sitä sanoa. Isäntä tuli aukaisemaan porttia.
— Mistäs, vaari, olet hevosen saanut? sanoohan.
— Ostinpa vaan, kun halvalla osuin saamaan. Niitäppäs häkkiin heinää hevoselle yöksi. Otappas tämä säkki tästä.
Isäntä riisui hevosen, vei säkin aittaan, niitti kantamuksen heiniä ja ajoi sen häkkiin. Käytiin siitä tupaan maata. Elias asettui ulos kartanolle ja vei sinne illasta laukkunsakin. Kaikki vaipuivat uneen. Elias nousi, sitoi laukkunsa, pani saappaat jalkaansa, puki kauhtanan päällensä ja lähti tavoittamaan Tuomasta.
Kun Elias oli kulkenut noin viisi virstaa, rupesi päiväkin valkenemaan, Hän istui puun juurelle, aukaisi laukkunsa ja rupesi lukemaan rahojaan: Kaikkiansa oli jäljellä vaan 17 ruplaa ja 20 kopekkaa. "Näillä ei suinkaan meren yli pääse," arvelee hän, "ja jos taasen Jumalan nimeen almuja käy anomaan, niin ehkäpä vaan tekee enemmän syntiä. Tuomas veljeni kyllä yksinkin pääsee perille ja asettaa minun puolestani kynttilän alttarille. Kyllä tämä velka jää nyt kuolinpäivään niskoilleni. Mutta onhan Herra armollinen — kyllä Hän tämän kärsii."
Elias nousi, kohautti laukkuaan hartioilleen ja kääntyi kotia päin. Kirkonkylän kiersi kaukaa, etteivät ihmiset olisi häntä nähneet. Ja pian hän pistetikin kotomatkansa. Kotoaan kulkiessaan tuntui niin raskaalta, töin tuskin väliin jaksoi seurata Tuomasta, mutta takaisin käydessään ei tunne ollenkaan väsymystä, ikäänkuin Jumala oisi hänen voimiaan lisännyt. Käy vaan kuin huvikseen, sauvallaan huiskien, seitsemän penikulmaa päivässä pääsee.
Elias saapui kotia. Siellä oli vilja jo korjattu. Kotolaiset ihastuivat ukkonsa tulosta ja alkoivat kysellä, kuinka matka kävi, miksi ja missä toverista luopui, miksi ei mennyt perille asti ja miksi kotia kääntyi. Elias ei sitä heille kertonut.
— Jumala ei sitä sallinut; matkalla kulutin rahani ja häivyin kumppanistani. Sen vuoksi palasin kotia. Suokaa nyt Herran nimessä anteeksi.
Ja hän antoi ämmälleen loput rahoistaan. Sitten tiedusteli kotoisia töitä: kaikki oli hyvin; kaikki työt oli toimitettu, mitään ei ollut lyöty laimin, ja kaikki elivät sovussa ja rauhassa.
Samana päivänä kuulivat Tuomaankin talolaiset Eliaksen palanneen ja tulivat tiedustelemaan omasta ukostaan. Elias sanoi heille samaa.
— Teidän äijänne jatkoi matkaansa vankasti; me erosimme toisistamme kolme päivää ennen Pietarin päivää; minä ensin aijoin tavoittaa häntä, mutta tiellä tapahtui kaikenlaista, etten päässytkään; rahani hukkasin, eikä sitten ollut, millä oisin jatkanut matkaani; niinpä käännyinkin kotia.
Ihmiset kummastelivat, kuinka niin viisas mies saattoi menetellä niin tyhmästi — lähteä matkaan, menemättä perille ja kuluttaa turhaan rahansa. Kummastelivat aikansa ja unhottivat. Ja Eliaskin unhotti koko asian. Hän ryhtyi kotoaskareihin: hakkasi poikineen halkoja talveksi, pui akkaväen kanssa viljan, kattoi ladot, korjasi mehiläiset, joista antoi naapurille kymmenen pesäkuntaa ynnä mikä niistä oli lisiä siinnyt. Hänen eukkonsa tahtoi salata, kuinka paljon myydyistä oli lisään siinnyt, mutta Elias tiesi itse tarkoin, mitkä olivat yksinäisiä, mitkä uusia, ja antoi naapurille kymmenen asemesta seitsemäntoista pesäkuntaa. Niin sai Elias asiansa järjestäneeksi, poikansa lähetti työnansiolle ja itse asettui talveksi tekemään virsuja ja puukenkiä.
Tuomas odotteli toveriaan kaiken sen päivää, jonka Elias viipyi sairasten luona. Hän astui tiepuoleen ja istahti odottamaan. Vartoi, vartoi, nukkui, heräsi, taaskin istui, — ei vaan kuulu kumppania. Melkeinpä katsoi silmänsä sokeiksi. Aurinkokin jo laski metsän taa, — ei vaan Eliasta kuulu. "Kun vaan ei olisi mennyt minun ohitseni, arvelee hän, tai ehkä ajanut sivutse (jos joku oisi ottanut rattailleen), eikä ehkä ole huomannut minua maatessani. Mutta kuinkas hän oisi voinut olla huomaamatta; näkeehän tässä kauas aroa pitkin. Jos menen takaisin, niin ehkä hän pääsee aina enemmän edelleni. Pahempi se vielä on, jos joudumme kauas toisistamme. Käyn vaan eteenpäin, kai yöpaikassa yhdymme." Hän saapui kylään ja pyysi kylänvanhinta saattamaan samaan taloon yöksi, jos kylään tulisi samanlainen vanha mies. Eipä Elias tullutkaan yöksi majapaikkaan. Tuomas astui eteenpäin ja kyseli kaikilta, eivätkö olleet nähneet paljaspäistä vanhusta. Mutta kukaan ei ollut nähnyt sellaista. Tuomas kummasteli ja läksi yksin eteenpäin. Kylläpä yhdymme jossakin, arvelee hän, Odessassa tai laivalla, — eikä enään sen koommin asiaa arvellut.
Tiellä hän kohtasi toiviolaisen. Toiviolainen oli puettu patalakkiin ja aluskaapuun; hänellä oli pitkät hiukset ja hän oli ollut Athos-vuorellakin; nyt hän jo toiste kulki Jerusalmiin. He yhtyivät yöpaikassa, joutuivat puheisiin ja lähtivät yhdessä kulkemaan.
Odessaan he pääsivät vallan hyvin. Kolme vuorokautta odottivat siellä laivaa. Paljon oli siellä hurskaita matkalaisia odottamassa jos joltakin maailman haaralta. Taaskin tiedusteli Tuomas Eliasta, — ei kukaan ollut häntä nähnyt.
Tuomas hankki itselleen ulkomaan passin — se maksoi kokonaista viisi ruplaa. Matkastaan edestakaisin hän maksoi neljäkymmentä ruplaa; eväikseen osti hän leipää ja sillejä. Laiva lastattiin ja toiviolaiset vietiin veneellä laivaan; Tuomaskin istahti laivaan uuden matkakumppaninsa keralla. Ankkuri nostettiin, erottiin rannasta ja lähdettiin laskemaan merta. Se päivä kuljettiin sievästi: illalla nousi tuuli, alkoi sataa ja keinuttamaan ja huuhtelemaan laivaa. Ihmiset joutuivat häiriöön, akat alkoivat huutaa ja heikommat miehetkin juoksivat pitkin kantta, etsien sopivaa sijaa. Tuomastakin rupesi peloittamaan, mutta hän ei sitä osoittanut: hän istui alallaan siinä paikassa, johon laivaan tullessaan oli asettunut; siinä Tombovan ukkojen vieressä istui koko sen yön ja koko seuraavan päivän; he pitelivät vaan laukkujaan käsissään eivätkä puhuneet mitään, kolmantena päivänä ilma asettui. Viidentenä päivänä päästiin Konstantinopoliin. Ne toiviolaiset, jotka kävivät maissa, kävivät myöskin katsomassa pyhän Sofian kirkkoa, jossa nyt Turkkilaiset vallitsevat; Tuomas ei liikkunut laivasta, vaan pysyi paikallaan; valkoista nisuleipää vaan osti. Vuorokauden siinä seisottua, lähdettiin taas kyntämään merta. Smyrnan kaupungissa vielä poikettiin sekä Aleksandriiassa, sitten päästiin onnellisesti Jaffaan. Jaffassa tulee kaikkien toiviolaisten lähteä laivasta: siitä on 70 virstaa jalkamatkaa Jerusalmiin. Laivasta lähdettäissä maalle, oli julma joukko kansaa koossa: laiva oli korkea ja siitä alas heitettiin ihmisiä veneisiin; vene oli alinomaa liikkeessä, jotta täytyi yhä peljätä, ettei osuisi putoamaan veneeseen, vaan veteen; kaksi henkeä kastuikin, mutta muut pääsivät kuitenkin onnellisesti maalle.
Maalle päästyä, lähdettiin astumaan; kolmantena päivänä päivällisen aikaan päästiin Jerusalmin edustalle. He asettuivat kaupungin ulkopuolelle, Venäläisten majataloon, jossa söivät päivällistä. Kun passit oli tarkastettu, läksi Tuomas toiviolaisvanhuksen seurassa käymään pyhillä paikoilla. Vapahtajan haudalle ei vielä kuitenkaan päästetty. He menivät patriarkan luostariin, johon kaikki toiviolaiset käskettiin kokoon; siellä istutettiin naiset ja miehet erilleen toisistaan. Heidän käskettiin riisumaan jalkineensa pois ja istumaan kehään. Sitten tuli munkki pyyhinliina kädessä ja alkoi pestä kaikkien jalkoja; hän pesi, pyyhki ja suuteli kaikki järjestänsä. Tuomaankin jalat pesi ja antoi suuta. Sitten he olivat kuulemassa ilta- ja aamusaarnan, asettivat kynttilät alttarille ja toimittivat muistomessun vanhemmilleen. Siellä heidät tutkittiinkin ja viinillä juotettiinkin. Aamulla he kävivät siinä luolassa, jossa neitsy Maaria pelastui paetessaan Egyptiin. Asetettuaan kynttilät, olivat he läsnä jumalanpalveluksessa. Sieltä he menivät Aaprahamin luostariin. Näkivätpä myös Saavekin puutarhan ja sen paikan, jossa Aapraham tahtoi uhrata poikansa Jumalalle. Sitten mentiin siihen paikkaan, jossa Kristus ilmestyi Maria Magdaleenalle, sieltä Jaakopin, Herran veljen, kirkkoon. Toiviolainen näytteli kaikki nämä paikat, ja kaikkialla ilmoitti, kuinka paljon kulloinkin tuli maksaa. Päivällisiksi he palasivat majataloonsa, jossa söivät ja asettuivat levolle; juuri levolle käytäissä, rupesi toiviolainen voihkamaan, käänteli vaatteitaan, kiihkeästi hakien niistä jotakin. Minulta ovat vieneet rahakukkaroni; siinä oli 23 ruplaa, kaksi kymmenen ruplan seteliä ja kolme ruplaa pientä rahaa. Siinä sitten hän aikansa suri ja valitti, mutta mikäs auttoi — lopuksi pantiin maata.
Maatessaan joutui Tuomas kiusaukseen. — Ei kukaan toiviolaiselta vienyt rahoja, arvelee hän; niitä ei hänellä ollutkaan. Missäkään hän ei antanut mitään. Minun kyllä käski antaa, mutta itse ei koskaan antanut, ja lainasihan hän minultakin vielä ruplan.
Niin arveli Tuomas hetkisen ja sitten alkoi nuhdella itseään: "Mitäpä minun tarvitsee tuomita toista? — syntiähän minä siten teen. Heitän pois mielestäni koko asian". Mutta unhottaen, alkaa hän taas muistella, kuinka kärkäs toiviolainen oli rahalle ja kuinka tavattomia hän puhuu, väittäessään, että häneltä rahat varastettiin. Eihän hänellä mitä rahoja ollut. Turhaa puhetta vaan.
Ennen iltaa noustiin ylös ja lähdettiin varhaiseen jumalanpalvelukseen ylösnousemuksen kirkkoon, — Vapahtajan haudalle. Toiviolainen ei eroo Tuomaasta, aina vaan pysytteleikse hänen sivullaan.
Saavuttiin kirkkoon. Kansaa — Jumalaa palvelevia toiviolaisia, Venäläisiä, Kreikkalaisia, Armeenialaisia. Turkkilaisia, Syyrialaisia, ynnä muita monenlaisia kansoja, oli kokoontunut suuri joukko. Tuomas tuli kansajoukossa pyhälle portille. Munkki johti heitä; vei heidät turkkilaisen vahdin ohi siihen paikkaan, jossa Vapahtaja otettiin alas rististä ja voideltiin ja jossa palaa yhdeksän suurta kynttiläjalkaa. Kaikki hän näytti ja selitti. Tuomas asetti sinne kynttilän. Sitten veivät munkit Tuomaan portaita myöten oikealle Golgataan, siihen paikkaan, jossa risti seisoi, siellä Tuomas rukoili; sitten hänelle osoitettiin se rako, joka maan haljetessa oli syntynyt ja joka ulottui helvettiin asti; sitten näytettiin se paikka, jossa Kristuksen kädet ja jalat naulittiin ristiin; sitten näytettiin Aatamin hauta, johon Kristuksen veri oli valunut hänen luilleen. Sen jälkeen tultiin sille kivelle, jossa Kristus istui, kun Hänen päähänsä pantiin orjantappurakruunu; sitten näytettiin se patsas, johon Kristus oli sidottu, kun Häntä ruoskittiin. Sitten Tuomas näki kiven, jossa oli kaksia läpeä Kristuksen jalkoja varten. Tahdottiin vielä jotakin näyttää, mutta kansa rupesi hätiköimään: kaikki kiirehtivät siihen luolaan, jossa Vapahtajan hauta oli. Vieras jumalanpalvelus siellä oli loppunut ja oikeauskoisten alkoi. Tuomas meni kansan seurassa luolaan.
Hän tahtoi päästä irti toiviolaisesta, koska hän ajatuksissaan yhä teki syntiä häntä vastaan, mutta toiviolainen ei eronnut hänestä; Kristuksen haudallekin seurasi häntä. He tahtoivat asettua lähemmäksi, mutta myöhästyivät. Kansan tungos oli niin suuri, ettei päässyt edes eikä takaisin. Tuomas seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee; mutta ei saata olla tuon tuostakin kouraisematta kukkaroaan, oliko se vielä tallella. Hänen ajatuksensa käyvät kahtaalle: ensinnäkin arvelee toiviolaisen valhetelleen; toiseksi "jollei hän valhetellutkaan, vaan jos todellakin häneltä vietiin rahat, niin tulee minun katsoa, ettei minullekin samoin kävisi."
Siinä seisoo Tuomas, rukoilee ja katsoo eteensä kappeliin, jossa arkku oli ja arkun yläpuolella kuusi neljättä lamppua. Seisoessaan ja katsellessaan yli muitten päitten, näkee Tuomas kummia! Juuri lamppujen alla, siinä, missä pyhä tuli palaa, kaikkien etunenässä seisoo pieni ukko sarkakauhtanassa; sen pää on aivan paljas ja loistaa kauttaaltansa kuin Eliaksen pää. — Se on kai vaan Eliaksen näköinen, arvelee Tuomas. Eihän se voi olla hän. Eihän hän mitenkään oisi voinut ehtiä minun edelleni. Laiva lähti viikkoa ennen meitä. Kuinka hän olisi päässyt niin paljon edellemme. Meidän laivassamme taasen hän ei ollut. Kyllä minä näin kaikki tänne tulevan.
Kun Tuomas oli täten päättänyt arvelunsa, rupesi pieni vanhus kumartamaan, tehden kolme kumarrusta: yhden eteensä Jumalalle ja sitten kummallekin sivullensa oikeauskoiselle seurakunnalle. Ja heti, kuin hän käänti päänsä oikealle, tunsi Tuomas hänet Eliakseksi. Kyllä se on hän, Bobroff; senhän on mustahko, käherä parta, harmaa poskien kohdalta; ja kulmakarvat ja silmät ja nenä ja kaikki kasvonpiirteet ovat hänen. Kyllä se on kun onkin Elias Bobroff itse.
Tuomas ihastui suuresti, kun löysi toverinsa ja ihmetteli vaan, kuinkaElias oli päässyt niin kauas hänen edelleen.
— Onpa se Bobroff aika mies, kuin näin edelleni tunkihe, arveli hän; arvatenkin joutui sellaisen pariin, joka hänet hyvin opasti. Lähtiessä täytyy siitä miehestä saada selko; toiviolaiseni minä hylkään ja yhdyn sen seuraan, ehkäpä se minutkin opastaa eteenpäin.
Ja kaiken aikaa katsoi Tuomas tarkkaan, ettei päästäisi Eliasta näkyvistään. Kirkonmenot loppuivat, kansa lähti liikkeelle, käytiin suutelemassa ristiä ja ahdingossa sysättiin Tuomas syrjään. Taaskin valtasi hänet pelko, ettei kukkaroa vaan vietäisi. Hän painoi kukkaroaan kädellään ja tunki kansajoukon läpi, päästäkseen vaan väljälle. Päästyään viimein ahdingosta, kävi hän ylenympäri, haki hakemistaan Eliasta sekä kirkosta että sen ulkopuolelta. Kirkkokammioissa näki paljon kaikenlaista kansaa: muutamat samassa paikassa sekä söivät että joivat viinaa, makasivat ja lukivat. Eliasta ei näkynyt missään. Tuomas palasi majataloon; sieltäkään ei löytänyt kumppaniaan. Toiviolaistakaan ei kuulunut sinä iltana. Se katosi, maksamatta ruplaansa. Tuomas jäi yksin.
Toisena päivänä Tuomas meni taas Vapahtajan haudalle Tombovan ukon kanssa; he olivat tulleet samassa laivassa. Hän tahtoi tunkea etunenään, mutta taaskin hänet työnnettiin syrjään; hän asettui patsaan viereen ja alkoi rukoilla. Katsahtaessaan eteenpäin, näki hän, kuinka lamppujen alla, juuri Vapahtajan haudan vieressä, etusijalla seisoo Elias, levitetyin käsin niinkuin pappi; ja sen paljas pää paistoi kauttaaltansa. — Noh, nyt en ainakaan päästä häntä käsistäni, mietti Tuomas. Sen vuoksi alkoi tunkeutua eteenpäin. Pääsi kun pääsikin — mutta Eliasta ei enää näykkään. Ehti kai lähteä pois. Ja kolmantena päivänä, ollessaan Vapahtajan haudalla, näkee Tuomas taaskin Eliaksen seisovan etusijassa ja pyhimmässä paikassa, levitetyin käsin ja katse ylöspäin, ikäänkuin hän näkisi jotakin yläpuolellaan. Ja paljas pää se paistaa kauttaaltansa. — Noh, arvelee Tuomas, nyt en suinkaan päästä sinua katoamaan; nyt menen ja asetun ovelle. Siellä emme ainakaan pääse toistemme ohi. — Tuomas lähti ja asettui ovelle. Siinä seisoi seisomistaan, seisoi puolen päivää: kaikki väki kulki hänen ohitsensa, — Eliasta vaan ei ollut.
Tuomas oleskeli Jerusalmissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa paikoissa, sekä Betleheemissä että Bethaniassa ja Jordanin joella; hän antoi Vapahtajan haudalla painaa sinetillä merkin uuteen paitaansa, tullaksensa siinä haudatuksi; otti pulloseen vettä Jordanista, ottipa myös multaa ja siunatuita kynttilöitä; kahdeksassa paikassa teetti muistomessuja vainajille, kulutti kaikki rahansa, niin että vaan kotia pääsi ja lähti takaisin kotipuoleen. Jaffaan asti kulki jalan, siellä kävi laivaan, kulki meren yli onnellisesti Odessaan ja lähti jalan käymään kotiaan.
Tuomas kulki yksin samaa tietä. Kun rupesi pääsemään lähemmä kotoa, niin alkoi häntä taas arveluttamaan, kuinkahan siellä kotona on ilman häntä toimeen tultu. Paljon sitä ehtii vuodessa vettä virrata. Kodon ja konnun kokoamiseen menee koko ikä, mutta pianpa sen talon voi hävittää. Kuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kevään kuluttua; mitenkä karjakin lie yli talven päässyt, niinköhän ne ovat sen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa edellisenä vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eipä enää ollut tuntea koko paikkakuntaa. Siinä, missä viime vuonna kansa oli puutteesen menehtyä, nyt kaikki elivät varallisesti. Oli tullut hyvä vuosi. Kansa oli tointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas lähestyy sitä kirkonkylää, jossa Elias viime vuonna oli hänestä eronnut. Tuskin oli hän ehtinyt saapua kylään, niin tuvan takaa hypähtää esiin tyttönen valkoisessa paidassa.
— Setä hoi, setä hoi! Poikkea meille.
Tuomas tahtoi mennä ohi, mutta tyttö ei päästänyt, otti liepeestä ja kiskoi nauraen tupaan.
Vaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan nyt, isoseni, syömään illallista ja lepää yösi meillä. Tuomas poikkesikin taloon. — "Samalla tiedustan vähän Eliaksesta; kun ei vaan hän olisi poikennut juuri tähän taloon juomaan".
Tuomas tuli tupaan; vaimo riisui häneltä laukun, toi pesuvettä ja asetti hänet pöytään ruoalle. Hän kantoi pöytään maitoa, piirakaisia ja puuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heitä, kun niin hyvin ottivat matkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyökäyttäen päätään lausui:
— Meidän tulee olla ystävällisiä hurskaille matkalaisille. Sellainen neuvoi meille oikean elämän. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet Jumalan ja Herra rankaisiki meitä niin, että kaikin vaan kuolemaa odotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leipämurua. Siihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme lähettänyt samanlaista vanhusta kuin sinäkin. Hän poikkesi keskellä päivää juomaan ja, nähtyään meidät, sääli ja jäi luoksemme. Hän meidät juotti ja syötti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille. —
Mummo astui tupaan ja keskeytti emännän puheen.
— Emmepä itsekään tiedä, sanoi hän, oliko se ihminen vai Herran enkeli, kaikkia hän rakasti ja sääli ja meni pois, ilmoittamatta, kuka oli, niin ettemme tiedä hänen nimeänsäkään rukouksissamme mainita. Aivan selvään muistan kaikki: minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa; silloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljaspää ukko ja pyytää vettä. Minä syntisparka vielä ajattelin itsekseni: mikähän maankulkija tuokin lienee? Mutta mitäs hän teki! Nähtyään meidät heti heitti laukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen.
Tyttökin kävi nyt puheesen.
— Ei mummo! Hän ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta nosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelemään ja muistelemaan jokaista hänen sanaansa ja tekoansa: missä hän istui, missä makasi, mitä hän teki ja mitä kullekin sanoi.
Yöksi saapui isäntäkin hevosella kotiin ja hänkin alkoi kertoaEliaksesta ja hänen olostaan heidän luonaan.
— Jollei hän oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synnissä kuolleet. Me olimme nääntymäisillämme epätoivoon ja nuruimme Jumalaa ja ihmisiä. Mutta hän saattoi meidät elämään; hänen kauttansa me opimme tuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon hänen työnsä. Ennen häntä me elimme kuin eläimet; hän teki meidät ihmisiksi.
Talonväki syötti ja juotti Tuomaan; laittoivat hänelle yösijan ja laskeusivat itsekin levolle.
Tuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yhä on hänen mielessään, eikä hän voi unhottaa, että hän näki hänet Jerusalemissa etumaisimmassa sijassa.
— Tässä näin hän siis pääsi minun edelleni. Tietämätöntä on, hyväksyykö Jumala minun vaivani vai ei, mutta hänen työnsä ovat kelvanneet Herralle.
Aamulla talonväki sanoi jäähyväiset Tuomaalle, evästi hänet piirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen lähti kulkemaan tietänsä kotiaan.
Tasan vuoden viipyi Tuomas matkallaan. Kevääksi palasi hän kotia.
Kotiansa hän saapui illansuussa. Poika ei ollut kotona, kuului olevan viinakaupassa. Kun hän sitten päihtyneenä tuli kotia, alkoi Tuomas häneltä tiedustella asioita. Kaikesta huomasi poikansa toimettomesti tuhlanneen; kaikki rahat oli menettänyt ja toimet laiminlyönyt. Isä alkoi häntä nuhdella; poika vastaili suurisuisesti.
— Oisitpa edes itse työt toimittanut, sen sijaan kuin menit maita kiertämään; sillä tiellä rahatkin tyyni tuhlasit ja nyt niitä minulta kyselet.
Ukko suuttui ja antoi poikaa selkään.
Aamulla Tuomas lähti kylänvanhimman luo puhumaan pojastaan; tiellä hän tuli käymään Eliaksen talon ohi. Eliaksen ämmä seisoo tuvan portailla ja tervehtii.
— Hyvää päivää, naapuri; terveenäkö sieltä, veli armas, kotia pääsit?
— Jumalan kiitos, terveenä tultiin; sinun ukkosi tiellä hukkasin, mutta kuuluuhan se jo palaneen kotia.
Ja ämmä alkoi juttuamaan asioita, mielellään kun muutoinkin puheli.
— Kyllä se palasi, veliseni, aikoja sitten palasi. Tuossa se taisi olla kohta syys-Maarian jälkeen. Kylläpä me olimmekin iloissamme, että Jumala hänet meille takaisin toimitti. Ikävä meidän oli hänettä. Eihän sen työstä enää sanottavaa ole, — johan hänen työvuotensa ovat olleet ja menneet. Mutta talon päämies hän on ja silloin meidän on hauskempi olla. Poikakin oli ylen iloinen. Talo ilman häntä on kuin silmä ilman valoa, sanoo hän. Ikävä meidän on hänettä, hyvä isäntä; kovin me häntä rakastamme, kovin hänestä arkoja olemme.
— Onkos hän nyt siis kotona?
— Kotona on, veliseni, kotona! Hän on nyt mehiläistarhassa, pesiä korjaamassa. Hyvin sanoo mehiläisten karttuvan. Niin suuresti sanoo Jumalan mehiläisiä lisänneen, ettei sellaista sano koskaan muistavansa ennen olleen. Jumala ei anna syntiemme mukaan, sanoo hän. Käy nyt katsomaan häntä, naapurini; kovin hän siitä ihastuu.
Tuomas meni porstuan läpi ja pihan yli Eliaksen luo mehiläistarhaan. Tultuaan tarhaan, näkee hän — Elias seisoo ilman silmikkoa, ilman kintahia, harmaassa kauhtanassa koivun juurella; kätensä hän oli levittänyt ja katseli ylöspäin, jolloin paljas pää paistoi kauttaaltaan, aivan kun silloin, kuin hän seisoi Jerusalmissa Vapahtajan haudalla; ja hänen päälaeltaan, koivun lehtien lomitse, kimaltelee aurinko kuin tuli ikään ja hänen päänsä ympäri kullankarvaiset mehiläiset liidellen kiertyvät seppeleeksi, lentelevät, liehuvat, pistämättä häntä. Tuomas pysähtyi.
Eliaksen ämmä huusi miestään.
— Naapurimme on tullut, sanoi hän.
Elias vilkasi taakseen, ihastui ja lähti Tuomasta vastaan, hiljakseen ravistellen mehiläisiä parrastaan.
— Terve veliseni, terve rakas veli…. Kävikö matkasi hyvin?
— Kyllähän jalat veivät ja toivat; sinulle toin vettä Jordanin virrasta. Poikkea meille hakemaan. Lieneekö sitten Jumalalle vaivani otolliset.
— Kas niin. Jumalan kiitos ja kunnia; hyvinhän kaikki kävi.
Tuomas oli vaiti.
— Kyllähän jalkani minut sinne saattoivat, mutta olikohan minun sydämeni siellä, tai joku muu…
— Se on Herran huoli, veliseni. Jätä se Herran haltuun.
— Paluumatkallani poikkesin myös siihen mökkiin, jossa sinä erosit minusta, kun…
Elias säikähti, hätääntyi.
— Se oli Jumalan sallimus, veliseni, Jumalan sallimus. Etkös käy tupaan? Tule toki, minä tuon simaa.
Ja Elias sekoitti pois koko jutun ja rupesi puhumaan kotioloista.
Tuomas huokasi vaan eikä ruvennut sen pitemmältä puhumaan mökinväestä; eikä hän virkannut mitään siitäkään, että oli hänet nähnyt Jerusalmissa. Ja hän käsitti, että Jumala on käskenyt jokaista vähentämään maailmassa velkaansa — rakkaudella ja hyvillä töillä.
Silloin Pietari tuli hänen tykönsä ja sanoi: Herra, kuinka usein minun pitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko seitsemässä kerrassa kyllä? (Matth. XVIII: 21.)
Sanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (22).
Sentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua laskea palvelijainsa kanssa. (23).
Ja kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta leiviskää. (24).
Mutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen myytää ja hänen emäntänsä ja lapsensa ja kaikki mitä hänellä oli; ja maksettaa. (25).
Niin se palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: Herra, ole kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan kaikki sinulle. (26).
Niin armahti Herra sitä palvelijata, päästi hänen ja antoi hänelle velan anteeksi. (27).
Niin se palvelija meni ulos ja löysi yhden kanssapalvelijoistansa, joka hänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen ja kiristi häntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi. (28).
Niin hänen kanssapalvelijansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen ja rukoili häntä, sanoen: ole kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan kaikki sinulle. (29.)
Mutta ei hän tahtonut, vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti kuin hän velan maksaisi. (30.)
Mutta koska muut hänen kanssapalvelijansa näkivät, mitä tehtiin, murhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herralle kaiken, mitä tehty oli. (31.)
Silloin kutsui herra hänen eteensä ja sanoi hänelle: sinä paha palvelija, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua rukoilit: (32).
Eikö myös sinun pitänyt armahtaman kanssapalvelijatasi, niinkuin minäkin armahdin sinua? (33).
Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänen pyöveleille siihen asti, kuin hän maksaisi kaikki mitä hän oli hänelle velkaa. (34.)
Niin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, jollette kukin veljellensä teidän sydämmistänne anna anteeksi, heidän rikoksiansa. (35).
* * * * *
Kylässä eli talonpoika Iivana Schtscherbakoff. Hän tuli hyvin toimeen, ollen mies täysissä voimissaan, ensimmäinen työmies koko kylässä; hänellä oli kolme aika poikaa; yksi oli naimisissa, toinen kulki sulhasmiessä, mutta kolmas, vielä kasvavainen, hoiteli hevosia ja alkoi vähin kynnellä. Iivanan eukko oli järkevä ja säästäväinen emäntä ja miniäkseenkin olivat he saaneet hiljasen ja ahkeran ihmisen. Sopi siinä kyllä Iivanan perheinensä elellä. Ainoa joutomies koko talossa oli vanha sairas isäukko. (Hän kitui jo seitsemättä vuotta hengenahdistajaa ja makaili vaan uunilla.) Kaikkia oli Iivanalla kyllin — kolme hevosta varsoineen, lehmä vasikkoineen ja viisitoista lammasta. Naisväki vaatetti miehet, neuloi heille, olipa pellollaki apuna, miehet hoitivat maanviljelystä. — Leipää piisasi talossa aina yli uutisviljan; paljailla kauroilla maksoivat veronsa ja hankkivat kaikki tarpeensa. Kyllä siinä oisi kelvannut Iivanan lapsineen elää. Mutta aivan lähekkäin asui hänellä, talot nurkka nurkassa, naapuri, ontuva Kaapo — Gordej Ivanovan poika. Ja heidän välilleen syntyi vihollisuus.
Niinkauan kuin ukko Gordej oli elossa ja Iivanan isä piti isännyyttä, elivät ukot sovinnossa. Jos akkaväki tarvitsi sihtiä taikka saavia, jos miehet kaipasivat liinasäkkiä tahi halusivat lainata vähäksi aikaa pyörää, niin lähettivät talosta toiseen hakemaan ja auttelivat toisiansa, kuten hyvät naapurit ainakin. Jos vasikka juoksi peltoon — ajoivat sen pois ja sanoivat vaan: älä päästä niitä toiste, meillä on kuhilaat vielä pelloilla. Ei sitä koskaan piiloteltu tai suljettu riihiin tai aittaan, ei parjattu toinen toistansa eikä pahennettu.
Niin elettiin vanhain aikana. Mutta kun nuoret alkoivat pitää taloutta, niin syntyi toinen leikki.
Aivan turhasta sai kaikki alkunsa.
Iivanan miniällä oli kana, joka rupesi aikaiseen munimaan. Nuori emäntä rupesi siitä keräämään pääsiäismunia. Joka päivä kävi hän aitan alle hakemaan munaa vaunulaatikosta. Mutta arvattavasti lapset olivat pelottaneet kanan, se lensi yli aidan naapuriin ja muni siellä. Miniä kuulee kanansa kaakattavan, mutta arveli itseksensä: nyt ei ole aikaa, täytyy siivota tupa pyhäksi; jahka joudan, niin käyn hakemaan. Illalla meni sitten aidan alle, mutta muna laatikossa ei ollutkaan. Miniä kyseli anopiltaan ja kydyltään, eivätkö he olleet ottaneet. Ei, sanoivat he, emme me ole ottaneet; mutta Taraska, nuorin kyty, sanoo: sinun kanasi muni naapurin pihassa, siellä kaakatti ja sieltä tänne lensi. Miniä katsahti kanaansa; se istui orrella kukon vieressä tuijottavin silmin, yritellen asettua levolle. Ja kyllähän miniä kysyisi siltä, minne se muni, mutta eihän se vastaisi. Niinpä lähti miniä naapuriin; siellä tuli talon mummo vastaan.
— Mitä sinulla on asiaa, nuorikkoni?
— Kanaseni, mummoni, lenti tänne äsken yli aidan; eiköhän se mahtanut munia tänne?
— Emme me ole nähneet emmekä kuulleet sen täällä munineen. Meillä, Jumalan kiitos, omat kanat aikaa sitten munivat. Me olemme omat munamme koonneet, eikä meille vieraita ole tarvis. Me, tyttöseni, me emme tapaa käydä toisten pihoissa munien keruussa.
Miniän tuli paha mieli, hän vastasi terävästi, naapurimummo siihen kahta terävämmin ja niin akat alkoivat riidellä. Iivanan akka tuli kaivolta ja myöskin sekaantui riitaan. Kaapon akka hyppäsi tuvastaan ja alkoi naapuriaan soimata, pannen sekä tosia että valheita kokoon. Ja niin oli mylly käymässä. Kaikki yhtä aikaa huutavat; kun toinen sanoo sanan, antaa toinen kaksi vastaan. Eivätkä ne sanat koreita olleet. Sinä olet sellainen, sinä olet tällainen, sinä olet varas, sinä juokset aina kylään, sinä appivaarisikin nälkään tapat, sinä sen hutikko.
— Entä sinä kaiken mailman kerjäläinen; sihtinikin kaikki rikki kiehnäsit. Meidänpä teillä on korentokin, anna pois korento.
Tarttuivat korentoon ja kaatoivat vesisaavin; huivinsakin repivät ja rupesivat tappelemaan. Kaapokin tuli ajaen pellolta ja rupesi pitämään eukkonsa puolta. Iivanakin poikineen syöksi tuvasta ja niin kaikki kaatuivat yhteen kasaan. Iivana oli roteva mies ja heitteli pian kaikki, toisen sinne, toisen tänne. Kaapoltakin nyhti parrasta palan. Joukko kansaa keräytyi heidän ympärilleen; töin tuskin saivat heidät eroon.
Niin sai asia alkunsa.
Kaapo kääri partansa palan paperiin ja meni käräjiin etsimään oikeutta.
— En minä sitä partaani sitä varten kasvattanut, että pisanaama Iivana sitä repisi.
Ja hänen vaimonsa kehui naapureille, että nyt he Iivanan panevat ahtaalle ja toimittavat Siperiaan, — niin pääsi vihollisuus valtaan.
Ukko kehoitteli heitä uuniltaan jo ensi päivänä sovintoon, mutta eiväthän ne nuoret totelleet. Hän lausui heille vakavasti:
— Turhaa te nyt, lapset, hommaatte ja tyhjästä riitaa rakennatte. Ajatelkaapa, että koko teidän riitanne on syntynyt vaan munasta. Mukulat lienevät ottaneet munan; mitäpä tuosta; eipä yhdestä munasta hyödy eikä häviä. Kyllä Jumalalla tavaraa kaikille piisaa. Jos toinen sanoi pahan sanan, niin neuvo sinä häntä puhumaan paremmin. Noh, vaikkapa olisitte tapelleetkin — syntisiähän olemme ihmisparat — sattuuhan sitä sellaistakin. Mutta nyt menkää ja sopikaa ja sillä asia päättyköön. Mutta jos pahaa rupeatte pitkittämään, itsellenne vaan pahemmin käypi. Nuoret eivät totelleet vanhusta, arvelivat vaan, ei se vanha asioita ymmärrä, möriseehän vaan kuin vanhat ainakin.
Eikä Iivana käynyt sovintoon naapurinsa kanssa.
— Minä en hänen partaansa repinyt, sanoi hän; itse se sen leuastansa nyhti; hänen poikansa repi minun rinnukseni ja koko paitanikin. Tuossa se on.
Ja Iivana lähti oikeuteen. He käräjöivät sekä rauhatuomarin edessä että pitäjän käräjissä. Vielä heidän käräjöidessään, katosi Kaapon kärryistä sokkanaula. Kaapon akat syyttivät tästä Iivanan poikaa. — "Me", sanoivat he, "näimme kuinka hän yöllä lähestyi rattaita ja naapurin eukko kertoi hänen poikenneen kapakkaan ja siellä sen isännälle tarjonneen sitä."
Taaskin rupesivat käräjöimään. Kotona taasen on aamusta iltaan riita ja sota. Lapsetkin toraavat, kun vanhemmista oppivat; akatkin kun rannassa tapaavat toisiansa, pieksevät enemmän kieltään kuin karttujaan; tästä kaikesta asiat vaan pahenivat.
Alussa ukot syyttelivät toinen toisiaan pilan päiten, mutta sitten todellakin alkoivat toisiltaan näpistellä, mitä vaan osui saatavissa olemaan. Totuttivatpa siihen myös vaimonsa ja lapsensakin. Ja heidän elämänsä kävi aina vaan pahemmaksi. Iivana ja Kaapo käräjöivät sekä kylä- että kihlakunnan oikeudessa kuin myöskin rauhatuomarinkin edessä, niin että tuomarienkin jo rupesi käymään ikäväksi: milloin Kaapo toimittaa sakot Iivanalle, milloin taasen Iivana ruunun kortteerin Kaapolle. Ja mitä enemmän he toisillensa harmia saattoivat, sitä enemmän he äkämystyivät. Koiratkin, mitä enemmän tappelevat, sitä ilkeämmiksi käyvät. Kun tappelevaa koiraa takaa lyödään, luulee se, että edellä oleva sitä puree ja raivostuu siitä aina enemmän. Niin oli näittenkin miesten laita —- kun he menivät käräjiin, rangaistiin toista tai toista sakoilla tai arestilla ja siitä ne vaan yhä enemmän toinen toisellensa vihaa puskivat. "Malta, kyllä minä vielä sinulle kaikki maksan". Ja niin sitä elettiin sitten kuusi vuotta. Ukko uuniltaan vaan aina samaa toimitti. Tuon tuostakin neuvoi ja lausui:
"Mitä te, lapset, teette? Heittäkää kaikki toranne, älkäähän laiminlyökö töitänne, älkääkä ihmisiä syyttä vihatko; teidän tulee siten varmaan paljon parempi olla. Sillä mitä enemmän toisiinne suututte, sitä pahempi".
Mutta ukon sanoja ei otettu varteen.
Seitsemäntenä vuonna syntyi taasen juttu siitä, että Iivanan miniä eräissä häissä, kaikkien kuullen, alkoi häväistä Kaapoa, syyttäen häntä hevosten varkaaksi. Kaapo oli jo päihtynyt, ei hillinnyt itseänsä, vaan löi vaimoa; iskipä vielä niin, että tämä koko viikon makasi vuoteessa. Pahinta oli se, että vaimo osui olemaan raskaana. Iivana ihastui ja meni valituksinensa tutkintotuomarin luo. Nyt, arveli hän, pääsen viimeinkin hänestä selville, nyt se ei ainakaan pääse ilman vankeutta tai Siperiaa. Mutta Iivanan asiasta ei nytkään tullut mitään. Tutkintotuomari ei ottanut valituskirjaa vastaan; vaimo tutkittiin: hän nousi ylös vuoteesta ilman mitään vamman merkkiä. Iivana ajoi rauhatuomarin luo; sekin siirsi asian kihlakunnan oikeuteen. Siellä Iivana rupesi puuhaamaan, juotti kirjurille ja kylän vanhimmalle puolen ämpäriä viinaa ja sai kun saikin hommillaan niin paljon aikaan, että Kaapo tuomittiin piiskattavaksi. Oikeudessa tälle luettiin päätös.
Kirjuri lukee: oikeus on määrännyt rangaistavaksi talon pojan Kaapo Gordejevan kahdellakymmenellä parilla vitsoja kihlakunnan oikeudessa. Iivana kuulee tuomion ja katsoo Kaapoon — mitähän tuo nyt tuosta arvelee? Kaapo, kuultuaan tuomion, vaaleni, kääntyi ja läksi porstuaan. Iivana meni hänen jälkeensä, aikoen mennä hevosensa luo; silloin hän kuuli Kaapon lausuvan:
— Olkoon menneeksi! hän minut ruoskittaa ja selkäni kuumentaa, mutta varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi.
Iivana kuuli nämät sanat ja palasi heti oikeussaliin.
— Korkea oikeus! hän uhkaa polttaa minut. Kuulkaa, kuinka hän sen sanoi todistajain kuullen. Kaapo kutsuttiin saliin.
— Onkos totta, että olet uhannut?
— En minä ole uhkaillut. Ruoskikaa vaan, kun teillä on valta. Näyttääpä siltä, että minä vaan saan kärsiä, vaikka kuinka oikeassa olisin, mutta hänelle näyttää kaikki käyvän päinsä.
Tahtoipa Kaapo vielä jotakin lausua, mutta huulet ja posket värähtelivät vaan, ja hän kääntyi selin. Tuomaritkin peljästyivät, nähdessään hänet sellaisena, ja arvelivat, kunhan se ei vaan saattaisi turmiota itselleen tai naapurilleen.
Ja vanha tuomari lausui:
— Kuulkaapa, veljeni: sopikaa nyt hyvällä. Ethän sinä, veli Kaapo, hyvin tehnyt, lyödessäsi raskasta vaimoa. Kiitä Jumalaasi, ettei siitä sen pahempaa tullut; olisihan siitä saattanut suurikin rikos helposti syntyä. Oliko se mielestäsi oikein tehty? Sinä nöyrry ja pyydä anteeksi ja kyllä hän sen sinulle suopi. Sitten me tämän tuomion muutamme.
Mutta kun kirjuri kuuli sen, sanoi hän;
— Se ei käy päinsä, sillä 117 §:n mukaan myönnettyä keskinäistä sopimusta ei tapahtunut, mutta lausuttiin oikeuden päätös ja se päätös pitää panna toimeen.
Mutta tuomari ei välittänyt kirjurin sanoista.
— Kyllä kieli nyt saa olla syhyämättä, sanoi hän. Ensimmäinen pykälä, veljeni, on se, että tulee muistaa Jumalaa ja Jumala taasen on käskenyt kaikkien olla sovinnossa.
Ja tuomari alkoi taas sovitella miehiä, mutta ei saanut sopimaan. Kaapo ei ottanut kuullakseen häntä.
— Minä olen, sanoi hän, vähää vaille viidenkymmenen vanha, minulla on nainut poika, eikä minua vielä ikinä ole lyöty, mutta nyt tuo Jussi, pisanaama, hankki minulle raipat, ja siitäkö minun tulisi vielä häntä kumarrella! Kyllä tässä jo on kylliksi … kyllä Jussi minua vielä muistaa.
Kaapon ääni taas vapisi; hän ei voinut enää puhua, kääntyi selin ja lähti ulos.
Oikeuspaikasta taloon oli kymmenen virstaa ja Iivana palasi myöhään kotia. Vaimot olivat tulleet ulos tuvistaan karjaa vastaan ottamaan. Iivana riisui hevosen, korjasi kapineensa ja astui tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Nuori väki ei ollut vielä palannut pelloilta ja vaimot olivat lehmäin kanssa. Iivana, tultuaan tupaan, istui penkille ja rupesi miettimään. Hän muisti, kuinka tuomio Kaapolle julistettiin, kuinka tämä vaaleni ja kääntyi selin. Hän rupesi arvelemaan, miltä hänestä tuntuisi, jos hänet olisi tuomittu saamaan raippoja. Ja hänen tuli sääli Kaapoa. Silloin hän kuuli, kuinka ukko uunilla rupesi yskimään, kuinka se käänteli, laski jalkansa uunilta ja kiipesi alas. Kiivettyään ukko töin tuskin pääsi rahille, johon hän istahti. Ukko oli nääntymäisillään; kulkiessaan uunilta penkille, ryki rykimistään, sai rintaansa viimein selväksi ja lausui:
— Kuinkas kävi? tuomittiinko se?
Iivana sanoi:
— Kaksikymmentä paria tuomittiin.
Ukko nyykäytti surullisesti päätään.
— Pahasti sinä, Iivana, teit, sanoi hän; kovin pahasti. Enemmän itseäsi vahingoitat, kuin häntä. Onko sinun siitä helpompi olla, että hänet piiskataan?
— Vasta paremmin varoo, sanoi Iivana.
— Mitä hän sitten varoo? Onko hän mielestäsi pahemmin menetellyt kuin sinä?
— Eikö hän ole sitten kylliksi minua solvaissut? sanoi Iivana. Olihan hän vähältä vaimonikin kuoliaaksi lyödä; nytkin hän uhkaa murhapoltolla. Pitäisikö häntä siitä vielä kumarrella?
Ukko huokasi ja lausui:
— Sinä, Iivana, käyt ja kuljet avaraa maailmaa, vaan minä vuosia jo uunilla makailen; sen vuoksi sinä luulet, että sinä kaikki näet ja etten minä mitään ymmärrä. Voi, poikaseni, sinä et näe mitään, sillä viha on sokaissut silmäsi. Toisten viat ovat kyllä sinulla silmiesi edessä, mutta omasi ovat selkäsi takana. Sinä sanot hänen menettelevän pahoin: jos hän yksin tekisi pahaa, niin eipä sitten pahennusta olisikaan. Eihän ihmisten keskinäinen pahennus yhdestä ihmisestä lähde. Paha käy kahdesta. Sinä näet hänen pahuutensa, mutta et omaasi. Jos hän yksin olisi ilkeä, vaan sinä hyvä, niin ilkeyttä ei olisi. Kukas repi hänen partansa? Kuka rettuutti häntä käräjistä käräjiin? Ja sitten vielä sinä ajat kaikki hänen syyksensä. Itse huonosti menettelet — siinä syy kaikkeen pahaan. Niinkö me hänen isäukkonsa kanssa elimme? Emmekö me elelleet kuin naapurit ainakin? Kun häneltä jauhot loppui, tuli hänen vaimonsa meille: isä Tahvo! tarvitsisi jauhoja. Mene, tyttäreni, aittaan, ota sieltä niin paljon, kuin tarvitset. Kun hänellä ei osunnut olemaan ketään, joka olisi vienyt hevoset hakaan, sanoin vaan: menes, Janne, vie hänen hevosensa. Jos minulla jostakin tuli puute, kävin hänen luoksensa. Setä Sakari, sitä ja sitä tarvitsisin. Ota vaan, isä Tahvo. Niin meillä elettiin ja helppo teidänkin oli sen ohessa olla. Entäs nyt. Äsken kertoi se sotamies, kuin hiljan oli meillä, Plevnan tappelusta. Nytpä teillä on vielä pahempi Plevna kotona! Onko tämä ihmisten elämää enää? Johan tämä on julkeata syntiä. Sinä olet isäntä talossasi, sinun tulee kaikista vastata. Kuinka sinä opetat vaimoasi ja perhettäsi — olemaan kuin koirat. Äskettäin tuo pieni räkänokka Taraskakin kiroillen sadatteli Anni-tätiä ja äiti nauroi sille. Onko sekin nyt laitaa? Sinunhan tulee kerran siitäkin vastata. Ajattelepa vähän sieluparkaasikin. Niinkö sinun tulee käyttäytyä? Sinä minulle sanan — minä kaksi vastaan; sinä minua kerran korvalle — minä sinua kahdesti. Ei niin poikaseni; Kristus kävi maailmassa ja toisin neuvoi hän meitä tyhmiä. Jos sinulle joku sanan sanoo, sinun tulee vaijeta — kyllä hänet omatuntonsa rankaisee. Näin hän meitä, poikaseni, opetti: jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinen, sanoen: lyö, jos minä sitä ansaitsen. Kyllähän hänet omatuntonsa langettaa. Hän leppyy ja kuuntelee sinua. Niin hän meidän käski tekemään, mutta ei kopeilemaan. Mitäs olet vaiti? Enkö minä puhu totta?
Iivana vaan on vaiti ja kuuntelee.
Ukko alkoi taasen rykiä, sai töin tuskin rintansa selväksi ja rupesi taasen puhumaan.
— Luuletko Kristuksen meille huonoa opettaneen? Kaikessa hän vaan meidän hyväämme tarkoitti. Ajattelepa maallista elämääsi: onko sinun ollut huonompi tai parempi siitä asti, kun tämä Plevna taloosi tuli? Laskepa, mitä olet hukannut käräjissä ja matkoissa ja ravintoloissa. Poikasikin ovat jo kasvaneet aikamiehiksi, mikäpä sinun olisi eläessä; sinun pitäisi rikastua, mutta sinä köyhdyt köyhtymistäsi. Ja mistä se tulee? Kaikki vaan samasta syystä: ylpeydestäsi vaan. Sinun tulisi väkinesi pellolla kyntää ja itse kylvää, mutta silloin vihamies ajaakin sinua oikeuteen taikka jonkun nurkkakirjurin luo. Niin et ajoissa saa kyntäneeksi etkä kylväneeksi, eikä maasi siis kasvakaan. Miksi viimeinen kaurakaan ei onnistunut? Koska sinä kylvit? Kaupungista tulit ja mitäs sieltä hyödyit? Itsellesi vaan vahinkoa hankit. Voi, poikaseni, muista sinä asiasi, puuhaa poikinesi pellolla ja kodissa; jos sinua joku solvaisee, niin anna Jumalan nimessä anteeksi; niin käy asiatkin sinulle helpommiksi ja mielesikin on aina tuntuva niin köykäiseltä.
Iivana vaan on vaiti.
— Kuuleppas, Janne, mitä minä vanhempi sinulle nyt sanon. Pistäppä nyt ruuna valjaisiin ja aja tuota päätä oikeuteen; päätä siellä kaikki asiat ja aamulla mene Kaapon luokse. Sovi hänen kanssansa kauniisti ja kutsu luoksesi; huomenna on pyhä (asia tapahtui Maarian päivän aikaan), keitä teetä, osta puoli tuoppia viinaa ja huuhdo pois kaikki synnit, niin ettei vast'edeskään mitään pahennusta olisi, ja lue laki vaimollesi ja lapsillesi.
Iivana huokasi ja ajatteli itsekseen: kyllä ukko on oikeassa, ja hänen sydämmensä lauhtui. Ei vaan tiedä kuinka asian alkaisi ja kuinka sovinnon toimeen panisi.
Ja ukko alkoi taas puheensa ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa.
— Mene, Janne, äläkä viivyttele; sammuta valkea kydössä, ennenkuin se pääsee vauhtiin; sitten et sitä enää hallitsekaan.
Ukko tahtoi vieläkin jotakin sanoa, mutta ei saanut puhutuksi, kun akat joutuivat tupaan, ja räkättivät kuin harakat. Niittenkin tietoon oli jo tullut, että Kaapo oli tuomittu ruoskittavaksi ja kuinka hän oli uhannut polttaa talon. Kaikki he jo tarkoin tunsivat ja omiansakin olivat joukkoon jo panneet; jopa Kaapon akkain kanssa olivat ehtineet aika lailla riidellä, ollessansa karjan haussa. He kertoivat kuinka Kaapon miniä peloitteli tutkintotuomarilla. Tämä muka pitää Kaapon puolta. Hän nyt kääntää koko asian toiselle tolalle; opettajakin jo kirjoitti toisen valituskirjan Iivanaa vastaan; se lähetetään itse keisarille ja siinä on mainittu kaikki asiat sekä sokkanaula että peltojuttu, ja puolet tilaa lankeaa nyt heille. Iivana kuuli heidän puheitaan, hänen sydämmensä taas kylmeni ja hän jätti koko sovinnon teon sikseen.
Isännällä on aina talossa paljon tointa. Niinpä Iivanakaan ei ruvennut pitemmältä kuulemaan akkain puheita, mutta nousi ja lähti tuvasta, käydäkseen riihessä ja aitassa. Ennenkuin hän siellä sai tehtävänsä toimitetuksi, oli aurinkokin jo laskenut ja väki palaili pellolta. Ne olivat syysviljoja kylvämässä. Iivana meni heitä vastaan, tiedusteli heidän töitään ja auttoi heitä kapineitten korjuussa, samalla asettaen rikkinäiset länget syrjään korjattaviksi; tahtoipa vielä pistää aitan alle seipäät, mutta kovin jo rupesi käymään pimeäksi. Iivana siis jätti seipäät huomiseksi paikoilleen, heitti karjalle ruokaa, aukaisi portit ja päästi Taraskan hevosineen raitiolle viemään hevoset yöksi metsään, sitten taasen sulki portin ja asetti sen aluslaudan paikoilleen. "Nyt syödä ja sitten maata", arveli Iivana, otti rikkinäiset länget kainaloonsa ja meni tupaan; eikä hän enää muistanut Kaapoa, eikä isänsä neuvoja. Juurikuin hän tarttui säppiin ja jo oli päässyt porstuaan, kuulee hän aitan takaa naapurin käheällä äänellä haukkuvan jotakin. "Mitä pirua siitäkin on", huusi Kaapo, "tappaa hänet pitäisi". Kaikki entinen viha naapuriaan kohtaan pääsi Iivanassa taas täyteen voimaan. Hän pysähtyi ja kuunteli kaiken aikaa kun Kaapo haukkui. Kun tämä oli vaijennut, lähti Iivana tupaan; tuvassa oli jo valkea; nuorikko istui rukkinsa ääressä, ämmä laittautui syömään illallista, vanhin poika punoi pieksuja, toinen istui pöydän ääressä kirjoineen; Taraska valmistelihe yöpaimeneen.
Tuvassa on kaikki hyvin ja hauskaa, kun vaan ei olisi tuota äkämää — tuota ilkeätä naapuria.
Iivana tuli vihaisena tupaan, heitti kissan pois penkiltä ja torui vaimot pahanpäiväisiksi siitä, että allas ei ollut paikoillaan. Ja kovin kävi Iivanan mieli haikeaksi; hän istui pahalla mielellä korjaamaan länkiä, eivätkä Kaapon uhkaukset oikeudessa lähde hänen mielestään, semminkin kun hänen juuri kuuli käheällä äänellä huutavan jostakin: "tappaa se pitäisi".
Ämmä asetti Taraskalle illallisen; tämä söi vähän, pani lyhyen turkin päälleen, pukeutui kauhtanaan ja vyötti sen, otti leipää mukaansa ja meni kadulle hevostensa luo.
Vanhin veli tahtoi saattaa häntä, mutta Iivana itse nousi ja lähti portaille. Pihalla oli pilkko pimeä, taivas oli mennyt mustaan pilveen ja tuulikin alkoi käydä. Iivana astui portailta alas, istutti poikansa hevosen selkään, ajoi varsan menemään hänen jälkeensä ja sitten, seisoen tähysti ja kuunteli, kuinka Taraska ajoi pitkin kylää, kuinka hän yhtyi toisiin poikiin ja kuinka kaikki he kuuluvista katosivat. Iivana seisoi seisomistaan portilla, eikä hänen mielestään lähde Kaapon sanat: "varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi."
Ei suinkaan se itseänsäkään sääli, arveli Iivana. Nyt on kylmä aika ja tuuli. Jos hän hiipii talojen takaa ja pistää valkean, niin mitä hänen teki; polttaa pakana talon, ja minkä hänelle sitten voi. Jos hänet saisi kiinni juuri siinä toimessa, niin ei hän sitten ainakaan minnekkään pääsisi. Ja niin perehtyi tämä ajatus Iivanaan, ettei hän mennytkään takaisin tupaan, vaan astui suoraan kadulle ja asettui nurkan taa. "Annas kun käyn koko talon ympäri, kuka sen takaa". Ja Iivana kulki hiljaisin askelin pitkin porttia. Juurikun hän oli päässyt nurkan taa ja katsahtanut pitkin aitaa, näytti hänestä: ikäänkuin toisessa nurkassa olisi jotakin liikahtanut, ensin tullut näkyviin ja sitten taas piiloutunut nurkan taa. Iivana pysähtyi ja oli aivan hiljaa, kuuntelee ja katsoo; kaikki oli aivan hiljaa, tuuli vaan liikutteli lehtiä pensaassa ja katon olkia. Oli aivan pilkkosen pimeä; mutta kuitenkin Iivanan silmät vallan hyvin jo oppivat eroittamaan esineet pimeässäkin: hän näkee koko nurkan, auran ja katoksen. Siinä hän seisoi aikansa ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään.
"Arvatenkin silmäni pettivät", arveli Iivana, "mutta kierränhän kuitenkin talon" ja hän lähti hiipien, pitkin aidan vierustaa. Hän kulkee hiljaa pieksuissaan niin ettei omiakaan askeleitaan kuule. Päästyään nurkkaan asti, huomasi hän jotakin välähtävän toisessa nurkassa auran luona ja taas peittyvän pimeään. Iivanan sydän oikein sykähti kauhusta ja hän seisattui. Samassa leimahti samalla paikalla kirkkaammin, niin että hän selvästi eroitti kyykkyisillään olevan miehen, hattu päässä ja selin häneen; sillä oli kädessä olkia tukko jota se sytytteli. Iivanan sydän rupesi niin ankarasti sykkimään, että olisi luullut sen halkeavan; hän pingoitti kaikki hermonsa ja harppasi suurilla askelilla. "Nyt et ainakaan pääse, itse teossa saan sinut nyt kiinni."
Iivana ei ehtinyt kulkea montakaan askelta, kun äkkiä välähti kirkas valo, mutta aivan toisessa paikassa; se ei ollut enää pieni valkea, sillä leimahtaen oli katoksen olki syttynyt ja siitä valkia lähti menemään katolle; Kaapo seisoi vieressä ja Iivana saattoi nähdä hänet aivan selvään.
Kuin haukka leivon niskaan, syöksähti Iivana ontuvaan päin. — Kyllä minä sinut nyt kouristan, arveli hän, nyt et pääse mihinkään. Mutta ontuva varmaankin kuuli askeleet, katsahti taakseen, ja kuinkahan lieneekin päässyt hyppäämään, mutta niin luisti pitkin aitan sivua kuin jänis.
— Et nyt vain pääse, huusi Iivana, ja kiidätti hänen päälleen.
Juurikuin hän oli tarttumaisillansa Kaapon niskaan, riipasihe tämä irti hänen käsistään; Iivana tarttui hänen takkinsa liepeeseen; lieve repesi ja Iivana kaatui. Hän hypähti kohta taas pystyyn ja lähti huutaen ajamaan takaa.
Mutta ennenkuin Iivana pääsi pystyyn oli jo Kaapo ehtinyt talonsa ovelle, jossa Iivana saavutti hänet. Juurikuin hän oli taas tarttumaisillaan häneen, sai hän sellaisen iskun päähänsä, ikäänkuin kalliolla olisi päälakeen juntattu. Kaapo oli nimittäin pihastaan temmannut tammisen seipään, ja kun Iivana syöksi häntä vastaan, oli hän kaikin voimin iskenyt häntä sillä päähän.
Iivana pyörtyi, hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui tunnottomana maahan. Kun hän taasen tuli tuntoonsa, Kaapoa ei enään näkynyt, mutta hänen talonsa puolelta kuului ryske ja kolkko kohina, ja ylen ympäri oli niin valoisaa kuin päivällä. Iivana kääntyi ja huomasi, että hänen takimmainen liiterinsä oli täydessä liekissä; talonsivuinenkin liiteri oli jo alkanut palaa ja tuuli ajoi tulen ja savun ja oljen palaset asuintuvan päälle.
— "Mitä tämä on, ystävät!" huusi Iivana, nosti kätensä ylös ja läjähytti ne taas lanteihinsa. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin temmata pois katoksesta ja polkea sammuksiin. Mitä tämä on? ystävät!" kertoi hän. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä kulkustaan; hän tahtoi juosta, mutta jalat eivät ottaneet liikkuakseen, käyden kiinni toinen toiseensa. Hän astui hiljaa horjuen, vaan hengenahdistukselta ei hän tahtonut päästä paikaltaan. Hän seisattui, hengähti ja lähti taas menemään. Ennenkuin hän, kierrettyään liiterin, oli päässyt valkean ääreen, oli sivuliiteri jo täydessä tulessa, tuvankin nurkka oli jo syttynyt, portti jo paloi ja tuvasta hulmusi valkea, niin että pihaan ei ollut enää menemistä. Kansaa oli suuri joukko koossa, mutta mistään ei tässä ollut apua. Naapurit toivat kapineitaan ulos taloistaan ja ajoivat karjaansa pois valkean tienoilta. Iivanan taion jälkeen syttyi Kaapon talo; siitä kiihtyvä tuuli kiidätti valkean toiselle puolelle katua. Niin paloi puoli kylää.
Iivanan talosta saatiin vaan ukko pelastetuksi ja muukin väki pelastui töin tuskin, hypäten ulos alasti huoneistaan; kaikki muu jäi valkean valtaan. Paitsi hevosia, jotka osuivat olemaan ha'assa, paloi kaikki karja, kanatkin orsillaan paloivat; rattaat, aurat, harat, vaimoväen arkut, vilja aitoissa, kaikki paloi puti puhtaaksi. Kaapon talosta saatiin karja ajetuksi pellolle ja yhtä ja toista korjatuksi talteen.
Paloa kesti kauan, koko yö. Iivana seisoi vaan talonsa vieressä, katseli sitä ja sanoi tuon tuostakin: "mitäs tämä on? Naapurit! Eihän olisi tarvinnut kuin temmata ja polkea sammuksiin". Mutta kun tuvan katto romahti, niin hän tunki keskelle valkeaa, tempasi palanneen hirren ja alkoi raahata sitä pois. Vaimoväki näki hänet ja rupesi kutsumaan häntä pois valkeasta, mutta hän kiskoi hirren hiiluksesta; sitten hän tunkihe hakemaan toista, mutta horjahti ja kaatui valkeaan. Silloin hänen poikansa tunki hänen jälkeensä ja kiskoi hänet sieltä ulos. Iivana poltti partansa ja hiuksensa, paloivatpa vaatteet ja kädetkin, mutta hän ei mitään tuntenut. "Hänen päänsä on surusta mennyt sekaisin", sanoivat ihmiset. Palo rupesi vähenemään, mutta yhä vaan seisoi Iivana vieressä ja hoki: "Hyvät naapurit! mitä tämä on? eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin temmaista pois". Päivän valjetessa lähetti kylän vanhin poikansa hakemaan Iivanaa.
— Janne setä, isäsi tekee kuolemaa ja käski sinua tulemaan jäähyväisille.
Iivana oli unhottanut kokonaan isänsä eikä ymmärtänyt, mitä hänelle sanottiin. — Mikä isä? sanoi hän. Ketä hän kutsuu?
— Sinua käski jäähyväisille; hän on meidän tuvassamme kuolemassa. Lähde nyt, setä, sanoi poika ja veti häntä kädestä. Iivana lähti seuraamaan poikaa.
Kun ukkoa nimittäin kannettiin tuvasta, oli valkea oljista lehahtanut hänen päälleen ja polttanut hänet. Hänet vietiin kylänvanhimman taloon, kylän toiseen päähän; tämä toinen äärimmäinen puoli kylää oli jäänyt palamatta.
Kun Iivana tuli isänsä luo, oli tuvassa ainoastaan kylänvanhimman ijäkäs vaimo ja lapset uunilla makailemassa. Kaikki muut olivat tulipalossa. Iivanan isä makasi penkillä, kynttilä kädessä, ja katseli oveen. Kun poika astui sisään, liikahti hän. Vanha emäntä lähestyi häntä ja sanoi pojan tulleen. Hän käski kutsua poikansa lähemmäksi. Kun Iivana oli tullut ukon viereen, lausui tämä:
— Mitäs, Janne, minä sanoin sinulle? kuka poltti kylän?
— Hän sen poltti, isäni, sanoi Iivana, minä tapasin hänen, kun hän oli sytyttämässä. Minun aikanani hän pisti valkean kattoon. Minun ei olisi tarvinnut muuta kun temmaista palava tukko katosta ja polkea se sammuksiin, niin ei mitään vahinkoa olisi syntynyt.
— Poikani, sanoi vanhus. Minun kuoloni on tullut ja kerran sinäkin kuolet. Kenen syy tämä on?
Iivana vaan katsoi pitkään isäänsä ja oli vaiti eikä voinut mitään sanoa.
— Vastaa Jumalan edessä, kenen syy se on? Mitä minä sinulle sanoin?
Tässä vasta Iivana tuli tuntoonsa ja käsitti kaikki. Hänen äänensä värisi, kun hän lausui: anna, isäni, minulle anteeksi, minä olen rikkonut sekä sinua että Jumalaa vastaan.
Ukko liikutti käsiään, muutti kynttilän vasempaan käteensä, kurotteli oikeaa otsaansa, tahtoen ristiä silmänsä, mutta hän ei jaksanut nostaa kättänsä ja se jäi sikseen.
— Kiitos olkoon Jumalan! Kiitos olkoon Sinun, taivaan Herra! sanoi hän ja loi katseensa taas sivulle poikaansa.
— Janne! kuules Janne!
— Mitä, isäni?
— Mitä sinun nyt tulee tehdä?
Iivana vaan itki.
— En tiedä, isäni, sanoi hän, kuinka nyt olla ja elää?
Ukko sulki silmänsä, liikutteli huuliaan, ikäänkuin kootakseen voimiaan, aukaisi taas silmänsä ja sanoi:
— Kyllä te vielä tästä pystyyn pääsette. Jumalan avulla kyllä pääsette elon alkuun ja toimeen tulette. Ukko vaikeni hetkeksi, hymyili sitten ja lausui:
— Varo vaan, poikani, ettes kellenkään puhu mitään. Vieras vika peitä, niin Jumala kaksi sinulle anteeksi antaa. Ja ukko otti kynttilän molempiin käsiinsä, painoi kätensä rintaansa, huokasi, oikaisihe ja kuoli.
* * * * *
Iivana ei ilmaissut Kaapoa, eikä kukaan saanut tietää, kuinka valkea oli päässyt irti.
Ja Iivanan sydän leppyi; eikä Kaapo voinut ymmärtää, miksi Iivana ei kellenkään ilmaissut häntä. Alussa Kaapo pelkäsi häntä, mutta sitten tottui häneen. Miehet lakkasivat ensin riitelemästä ja sitten lakkasi heidän kotoväkensäkin. Niin kauan kuin uusia taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa talossa, ja kun kylä sitten taas saatiin kuntoon ja talot asetetuiksi kauemmaksi toisistaan, jäivät Kaapo ja Iivana naapuruksiksi samaan pesään.
Ja niin elivät Iivana ja Kaapo kuni naapurit ainakin, niinkuin heidän isänsäkin olivat elelleet. Ja aina muistaa Iivana Schtscherbakoff isänsä neuvoa ja Jumalan käskyä, että valkea on alussa sammutettava.
Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän koita sitä sille kostaa, vaan kokee kääntää asiaa parhaaseen päin; ja jos joku sanoo hänelle pahan sanan, niin ei hän suinkaan koeta keksiä kahta katkerampaa vastausta, vaan neuvoo toista, ettei hänen niin pahasti pitäisi puhuman; ja niin hän vaimomäkeäkin ja lapsiansakin neuvoo tekemään. Ja niin parani Iivanan olo ja elo ja hän rupesi voimaan entistänsä paremmin.