The Project Gutenberg eBook ofLeo Tolstoin kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Leo Tolstoin kertomuksiaAuthor: graf Leo TolstoyTranslator: Konstantin HämäläinenRelease date: August 8, 2011 [eBook #37008]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEO TOLSTOIN KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Leo Tolstoin kertomuksiaAuthor: graf Leo TolstoyTranslator: Konstantin HämäläinenRelease date: August 8, 2011 [eBook #37008]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Leo Tolstoin kertomuksia
Author: graf Leo TolstoyTranslator: Konstantin Hämäläinen
Author: graf Leo Tolstoy
Translator: Konstantin Hämäläinen
Release date: August 8, 2011 [eBook #37008]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEO TOLSTOIN KERTOMUKSIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Leo Tolstoi
Suomentanut K. H. [Konstantin Hämäläinen]
Werner Söderström, Porvoo, 1888.Oulun Uudessa Kirjapainossa.
I. Mistä ihmiset elävätII. Kaksi ukkoaIII. Vaikea on valkea sammuttaa, kun se vauhtihin pääseeIV. KynttiläV. Ensimmäinen viinanpolttaja
Me tiedämme, että me olemme kuolemasta elämään siirretyt, sillä me rakastamme veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, se pysyy kuolemassa (P. Johanneksen 1 epistola, III: 14.)
Mutta jos jollain olisi tämän maailman hyvyyttä, ja näkisi veljensä tarvitsevan ja sulkee sydämmensä häneltä, kuinkas Jumalan rakkaus pysyy hänessä? (III: 17).
Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla eli kielellä, vaan työllä ja totuudella. (III: 18.)
Sillä rakkaus on Jumalasta: ja jokainen, kuin rakastaa, se on Jumalasta syntynyt ja tuntee Jumalan. (IV: 7).
Joka ei rakasta, ei hän tunne Jumalata, sillä Jumala on rakkaus.(IV: 8.)
Ei ole yksikään Jumalata koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala meissä. (IV: 12).
Jumala on rakkaus ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa jaJumala hänessä. (IV: 16).
Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelija; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe. (IV: 20).
Asuipa kerran muuan suutari vaimoineen ja lapsineen hyyryläisenä talonpojan talossa. Eipä hänellä ollut omaa kotoa eikä kontua; suutarintyöllään vaan elätti itsensä ja perheensä. Leipä on kallista, mutta työ halpaa, niin että sen, minkä työllään sai, sen söikin suuhunsa. Hänellä vaimoineen oli yhteinen turkki ja sekin oli jo pahanpäiväiseksi kulunut; jo toista vuotta oli hän hommassa saada lampaan nahkoja uudeksi turkiksi.
Syksyksi saikin suutarimme vähän rahoja kokoon: kolmen ruplan seteli oli akalla arkun pohjalla ja viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa oli lainattu kylän talonpojille.
Niinpä eräänä aamuna lähteekin suutarimme kirkonkylään turkin hankintaan. Paitansa päälle puki akkansa liinaisen, pumpulilla alustetun mekon ja sen ylle verkakauhtanan; kolmiruplaisen pisti taskuunsa, taittoi matkasauvan ja niin lähti suuruksen jälkeen. Mennessään arvelee: "miehiltä saan viisi ruplaa, siihen lisäksi nämä kolme, sillä saankin turkikset".
Tuli siitä suutari kirkonkylään ja poikkesi yhden talonpojan taloon, — eipä ollutkaan kotona, akka lupasi viikolla lähettää äijän tuomaan rahoja, mutta nyt ei antanut rahaa; kävi siitä toisen luo — mies vannoo, ettei ole rahaa; kaksikymmentä kopeekkaa oli kaikkiaan rahaa, ne nyt vaan pisti kouraan saappaittensa korjuusta. Silloin suutari arveli ottaa turkikset velaksi. Mutta turkkuripa ei velkaa uskonutkaan.
— Tuo ensin rahat, sanoi hän; sitten saat valita mieleisesi nahat; kyllä me tiedämme kuinka niitä mekkoja saa hakea.
Niinpä suutari ei saanutkaan asiatansa aikaan; saihan vaan kaksikymmentä kopeekkaa saappaitten korjuusta ja samalla otti mieheltä vanhat huovikkaat nahalla päällystettäväksi.
Suutari kävi alakuloiseksi, joi nuo kaksikymmentä kopeekkaa viinassa ja lähti turkitoinna kotia. Aamulla oli häntä hieman palellutkin, mutta nyt, ryypättyään, oli hänen turkittakin lämmin. Kulkee siitä tietään, toisella kädellään kopahuttelee sauvallaan jäätikköjä ja toisella taas huovikkaillaan hosuu, puhellen itsekseen.
— Onpa minun, sanoo hän, turkittakin lämmin. Tuo viinatilkka suolissa oikein luikertelee. Mitäpä minä turkilla teenkään. Näin sitä mennään ja huoletkin ovat haihtuneet. Semmoinen mies minä olen! Mitäs minä? Elänpä minä turkittakin. En minä ikänäni tarvitse sitä. Se vaan on paha — akka sitä kaipaa. Ja onhan se katkeraakin — minun täytyy tuolle miehelle tehdä työtä ja hän pitää minua pilkkanaan. Malta, malta: jollet tuo rahoja, niin minä riistän lakinkin päästäs, totta maar riistänkin. Mitä tämä tämmöinen on? Maksaa parikymmentä kopekkaa kerrassaan! Mitäs sitä sillä rahalla saa! Ei muuta kuin — juo suuhusi. "Puute on kova", sanoo hän. Sinulla on puute; eikös sitä minulla sitten olekkaan puutetta. Sinulla on talo ja karjaa ja kaikkea muuta, mutta mitäs minulla; sinulla on oma leipä, mutta minä olen ostoleivässä; kolme ruplaa viikossa saa leipään, vaikka mistä. Kun tulen kotiin, on leipäkin lopussa. Taaskin pane puolitoista ruplaa liikkeelle. Niinpä annakkin minulle omani.
Siten saapui suutari tienristeyksessä olevan kuvakappelin luo. Sen takaa kiiltää jotain valkoista. Suutari tähystää eikä saa selville, mikä se on; hämärä oli jo päivän vallannut. Eihän tässä mitään kiveäkään ennen ole ollut, arvelee itsekseen. Oisiko joku eläin? Ei se siltä ainakaan näytä. Näyttää siltä, kuin sillä olisi ihmisen pää; mutta kun se on valkoinen. Ja mitäs ihminen siinä seisoisi?
Kävi lähemmäksi — jo näkyy aivan selvään. Mikä ihme: tosiaankin se on ihminen; kuollut vai elävä hän lienee, alasti istuu liikkumatonna, nojaten kappelin seinään. Suutaria rupesi hirvittämään; arvelee itsekseen: "ovat kai tappaneet ihmisen, riisuneet ja heittäneet sitten siihen. Jos tuota lähestyisi, ei siitä sitten vähällä irti pääsisi".
Ja niin suutari meni ohi; kun pääsi siitä kappelin taa, niin katosi ihminenkin näkyvistä. Päästyään kappaleen matkaa kappelista, hän katsahti taakseen ja näkikin silloin, että tuo ihminen oli hiukan siirtynyt ulommaksi kappelista, liikahdellen ja kurkistellen ympärilleen. Suutari säikähti kahta kauheammin, arvellen mielessään: "käynköhän sen luo vai menenköhän vaan tieheni. Kun vaan ei kävisi pahoin, jos sitä lähestyn: kuka sen tietää, mikä mies se on. Saattaapa se äkkiä karata kurkkuun kiinni ja kuristaa, eikä siitä sitten hyvällä irti pääse; ja vaikkei tuo kuristaisikaan, kyllä sen kanssa sittenkin olisi pääsemättömissä. Mitä minä alastoman ihmisen teen? Enhän saata ainoita vaatteitani päältäni riisua ja sille antaa. Mennään vaan pois Jumalan nimeen!"
Suutari kiirehti kulkuaan. Kappeli alkoi jäädä jälkeen; silloin omatunto rupesi häntä soimaamaan.
Ja suutari seisahtui maantiellä.
— Mitäs sinä Simeoni teet, lausui hän nuhdellen itseään. Lähimmäisesi on nääntymäisillään ja sinä pelkuri menet tiehesi. Vai oletko jo tullut upporikkaaksi? Pelkäät kai aarteesi ryöstettävän? Nyt, Simoseni, et tee kauniisti.
Simo kääntyi takaisin ja meni tuon ihmisen luo.
Simo lähestyy miestä, katselee sitä ja näkee sen olevan nuoren, täysivoimaisen miehen; mitään lyönnin merkkejä sen ruumiissa ei näy; sen vaan huomaa, että se on vilusta jähmettynyt ja peljästynyt; istuu vaan kyyryssä eikä katsokkaan edes Simoon; ikäänkuin olisi aivan uuvuksissa, niin ettei silmiänsäkään saa ylös käännetyksi. Simo astui aivan viereen: silloin se vasta ikäänkuin heräsi, käänsi päänsä, aukaisi silmänsä ja katsahti Simoon. Tuo silmäys saattoi Simon mieltymään mieheen. Simo heitti huovikkaansa maahan, päästi vyönsä irti, asetti sen huovikkaiden päälle ja riisui kauhtanansa.
— Mitäpä tässä pitkistä puheista, sanoo hän. Paneppa tuo päällesi.Kuuletkos.
Simo otti miestä käsivarresta ja alkoi sitä nostaa pystyyn. Mies nousi. Simo näkee, että sen iho on puhdas ja hieno, kädet ja jalat hennot ja kasvot lempeät. Simo heitti kauhtanan hänen hartiolleen. Mutta eihän se saa käsiään hihoihin. Simo sovitti kädet hihoihin, vetäisi kauhtanan selkään, kääri sen kaksinkerroin ja sitoi sen sitten vyöllään kiinni.
Ottipa Simo repaleisen lakkinsakin päästään, aikoi sen pistää hänen päähänsä, mutta kun omaa päätä alkoi palella, arveli itsekseen: "minun on pääni kalju kauttaaltaan, mutta hänellä on pitkät kiharat suortuvat." Niinpä pani lakin taas omaan päähänsä. "Parempi on, että annan hänelle saappaat."
Asetti sen siihen istumaan ja pani huovikkaat jalkaan.
Puettuaan siten hänet, sanoi suutari hänelle:
Kas niin veljeni, lähdeppä nyt liikkeelle, ettäs lämpiät. Kyllä tässä ilman meitäkin toimeen tullaan. Voitko sinä käydä?
Mies seisoo vaan, katsoo lempeästi Simoon eikä sano mitään.
— Miksi sinä et vastaa? Emme tähän aijo jäädä talvea pitämään. Täytyy mennä ihmisasunnoille. Tuossa on sauvani; nojaa siihen, jos olet heikko. Lähtään nyt vaan.
Ja mies lähtikin, astui kepeästi, jäämättä jälkeen.
Käyden tietä, kysyy Simo häneltä:
— Mistä kaukaa olet?
— En minä täältä päin ole.
— Kyllähän minä täkäläiset tunnen. Mutta kuinka sinä jouduit tänne kappelin seinämälle?
— Sitä ei ole minun lupa sanoa.
— Ihmiset arvatenkin ovat olleet ilkeitä?
— Ei minulle kukaan ole ollut paha. Jumala on minua rangaissut.
— Jumala kai; mutta johonkin sitä täytyy päänsä pistää. Minne sinun on mentävä?
— Sama se minusta.
Simo kummastui. Mies ei ollenkaan näyttänyt irvihampaalta; hänen puheensa oli lempeä, mutta ei vaan ilmaise mitään itsestään. Simo arveli itsekseen, saattaahan sitä ihmisellä olla kaikenlaista elämässään. Ja hän sanoi miehelle:
— Käy sitten minun luokseni; lämpenethän edes vähän.
Simo lähestyi kotoaan; vieras kulkee vaan vieressä eikä jää jälkeen. Alkoipa tuulikin puhaltaa, tunkien Simon paidan sisään. Siitä rupesi hän selviämään, kun pakkanen alkoi palella. Kulkee nokkaansa nipistellen ja akkansa mekkoa tiukemmasti ympärilleen käärien ja arvelee itsekseen: "Näinkö se turkki saatiinkin; menin turkin hakuun ja kadotin kauhtanankin ja kaupan päällisiksi tuon alastoman miehen kotia. Tästä muija ei suinkaan kiittele!" Muistellessaan eukkoansa, tuli Simon ikävä. Mutta kun sai katsahtaneeksi vieraaseen ja kun muisti, kuinka tämä silmäsi häntä kappelin kohdalla, niin tuntui sydämmessä niin sanomaton ilo.
Simon vaimo toimitti varhain kaikki aamuaskareensa: hakkasi puut, kantoi veden, ruokki lapset. Sitte otti itsekin jonkun suupalan ja alkoi arvella, milloin panisi taikinan, huomennako vai tänään? Olihan iso kyrsänkannikka vielä jälellä.
"Jos, arvelee hän, Simo siellä syö päivällisensä eikä sitten syö paljon illalla, niin huomisen päivää leipä kyllä riittää."
Siinä Martta käänteli ja katseli kyrsää ja päätti: "en teekkään tänään vielä taikinaa. Jauhojakaan ei ole enää muuta kuin yhteen taikinaan. Perjantaihin päästään tavalla tai toisella."
Martta pisti leivän talteen ja istui pöydän ääreen paikkaamaan miehensä mekkoa; neuloessaan muistelee miestään ja ajattelee, kuinka se nyt turkiksia ostelee.
"Kunhan vaan turkkuri ei sitä pettäisi. Kovin se meidän äijämme on yksinkertainen. Itse ei se ketään petä, mutta pieni lapsikin voi hänet pettää. Kahdeksan ruplaa on suuri raha. Sillä saa jo hyvätkin turkinainekset. Turkki on aina turkki, vaikka se ei olisikaan parkkinahoista. Mikä leikki oli viimekin talvena ilman turkkia! Ei päässyt avannolle eikä muuannekaan. Kun ukko meni kylään, niin pani se kaikki vaatteet päälleen, minä jäin aivan ilman. Kylläpä oli jo aikakin mennä. Pitäisipä sen jo palata. Kunhan vaan ukkoseni ei olisi jäänyt kyläilemään!"
Juuri näitä miettiessään, kuuleekin Martta-muori askeleita portailta; joku astui porstuaan. Hän pisti neulansa kankaaseen ja lähti porstuaan. Näkeepä kaksin tultavan: Simo seisoo porstuassa ja hänen takanaan vieras, hatuton mies huovikkaissa.
Martta tunsi heti miehessään viinan hajun. Aivan oikein, arvelee hän, nyt se on ollut omilla teillään. Oikein sydäntä kouristi, kun näki miehensä, ilman kauhtanaa, mekko vaan yllä ja kädet tyhjillään, vaikenevan ja kainostelevan. Joi kun joikin rahat, arvelee hän, tuhlasi kaikki jonkun maankulkijan keralla ja vielä päälle päätteeksi senkin raahasi mukaansa kotia.
Martta päästi heidät edellään tupaan, meni itse perässä ja, tarkastellessaan vierasta, huomasikin sen olevan tuntemattoman, laihan nuorukaisen, puetun heidän kauhtanaansa. Ei paitaa eikä takkia sillä ollut ollenkaan. Tultuaan sisään, jäi se liikkumatonna seisoa tuijottamaan, luoden silmänsä maahan. Martta arveli: ei se suinkaan ole mikään hyvä ihminen — kun on niin peloissaan.
Nyreänä meni Martta uunin ääreen ja katselee, mitä siitä nyt tulee.
Simo otti lakin päästään ja istui hyvänpäiväisesti penkille.
— Noh, Martta, sanoi hän, etkös toimita syötävää illalliseksi?
Martta mutisi jotain itsekseen; seisoo vaan pankon vieressä liikahtamatta, katsellen milloin toista, milloin toista ja pudistellen päätään. Simo kyllä huomaa, ettei eukko suinkaan ole tyytyväinen, mutta minkäs sille voi; ei ole mitään huomaavinaan ja tarttuu vierasta käteen.
— Käydäänpäs veliseni syömään, sanoo hän hänelle.
Vieras istui penkille.
— Mitäs nyt! Etkös ole mitään keittänyt?
Martta vimmastui.
— Kyllä keitin, mutta en sinulle. Johan sinä olet järkesikin juonut. Menit turkin hakuun ja kadotit kauhtanasikin ja lisäksi toit kotiasi alastoman maankulkijan. En minä ole juopoille illallista laittanut.
— Riittää jo, Martta. Mitäs järjettömästi suutasi soitat?Tiedustelisit ensin, mikä mies vieras on…
— Sano sinä, mihin rahat olet hukannut?
Simo hakemaan kauhtanaa, sai sieltä setelin ja levitti sen.
— Tuossa on rahat; naapuri ei maksanutkaan velkaansa, huomenna lupasi toimittaa.
Martta suuttui kahta kauheammin: turkkia ei ostanut ja talon ainoan kauhtanankin antoi alastomalle, oudolle miehelle, ja senkin sitten kuljetti kotiansa.
Tempasi rahan pöydältä, kävi kätkemään sen ja samalla sanoo:
— Ei minulla ole illallista. Mikä sitä kaikkia alastomia juoppoja jaksaisi ruokkia.
— Voi Martta! Hallitseppa kielesi. Kuule ensin, mitä sinulle sanotaan,
— Eipä humalaisen hullun puheista kuitenkaan viisastuisi. Enpä syyttä estellyt sinun vaimoksesi ruvetessani. Äitini antoi minulle ison joukon palttinakääryjä myötäjäisiksi — sinä joit ne; menit ostamaan turkkia — joit senkin.
Simo kylläkin tahtoi selittää vaimolleen juoneensa vaan kaksikymmentä kopeekkaa ja kertoa, missä ja kuinka tuon vieraan kohtasi; mutta Martta ei suo hänelle sananvuoroa, sanat tulvailevat parittain hänen suustansa. Mitä jo kymmenen vuotta sitten tapahtui, senkin nyt laulaa kuuluville.
Martta toimitti ja puhui puhumistaan; viimein kohahti Simon luo ja tempasi häntä hihasta.
— Anna pois minun mekkoni. Yksi vaan minulla onkin ja senkin riistit päältäni ja kiskoit yllesi. Anna pois sinä kylänkoira. Jospa siihen paikkaan pakahtuisit.
Simo alkoi riisua mekkoa, käänsi hihan nurin, akka nykäisi siitä, niin että neulokset rasahtivat. Sitten eukko tempasi mekkonsa, heitti sen päähänsä ja tarttui kääkään. Oli jo lähteä tuvasta, mutta pysähtyi vielä: sydän rupesi sulamaan — halusi päästä mielipahasta ja saada tietää, kuka tuo vieras oli.
Martta siis pysähtyi ja sanoi:
— Jos se olisi kunnon ihminen, niin ei se suinkaan alaston olisi ollut hyvillä retkillä, niin kyllä voisit sanoa, mistä sellaisen keikarin käsitit.
— Johan minä sen sanoin sinulle: minä kävin tietäni ja hän istui alastomana ja kohmettuneena vilusta kappelin seinämällä. Eihän nyt ole kesä alastomana oltavaksi. Jumala varmaan ohjasi tieni hänen luoksensa, muutoin hän olisi ollut hukassa. Mitäs tässä muuta saatoin tehdä. Tapahtuuhan sitä ihmiselle kaikenlaista. Minä puin hänet ja toin tänne. Hallitse sinä mielesi. Tämä on synti, Marttaseni! Kaikkihan olemme kuolevaisia.
Martta halusi torata sydammensä tyhjäksi, mutta katsahti vieraaseen ja vaikeni. Vieras istuu penkin kulmalla liikahtamatta; kätensä hän oli laskenut polvilleen, päänsä rinnalleen ja, sulkien silmänsä, käpristeli ikäänkuin hengenahdingossa. Martta vaikeni. Simo sanoi hänelle.
— Martta hoi! Eikö sinulla Jumalaa enää olekkaan!
Martta kuuli nämät sanat, katsahti vieraaseen ja heltyi. Hän lähti ovensuusta, meni uuninpuoliseen nurkkaan ja sai sieltä illallista. Ruokakupin asetti pöydälle, kaatoi kaljaa ja asetti viereen viimeisen kyrsänkannikan. Toipa veitsen ja lusikankin.
— Särppikää nyt, jos maistaa, sanoi hän.
Simo siirsi vieraan.
— Käänny nyt pöytään, poikaseni, sanoi hän.
Simo leikkasi leipää, murensi sen kaljaan, ja sitten miehet rupesivat syömään. Mutta Martta istui pöydän nurkkaan, nojasi käteensä ja katseli vierasta.
Ja Martan tuli sääli vierasta ja hän mieltyi häneen. Ja äkkiä vieras kävi iloisen näköiseksi, lakkasi rypistelemästä kasvojaan, loi silmänsä Marttaan ja hymyili.
Saivat siitä syöneeksi; eukko korjasi ruuan ja rupesi kuulustelemaan vierasta:
— Mistä kaukaa vieras on?
— En minä ole näiltä tienoilta.
— Kuinkas sinä tielle jouduit?
— Minä en saa sanoa.
— Kukas sinut ryöväsi?
— Minua on Jumala rangaissut.
— Noin alastiko sinä istuit?
— Näin alasti vaan istuin ja palelin; Simo näki minut ja armahti: riisui päältään kauhtanan, puki sen päälleni ja käski tulla mukanaan. Täällä taasen sinä minut syötit, juotit ja säälit. Jumala teitä siitä palkitkoon.
Martta nousi, otti akkunasta Simon vanhan paidan, juuri sen, jota oli paikkaellut, ja ojensi sen vieraalle. Sai vielä housutkin ja ojensi ne miehelle.
— Otas tuo; eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue se päällesi ja asetu makaamaan, mihin mielesi tekee, laudoille tai uunille.
Vieras riisui kauhtanan, pukeutui paitaan ja meni laudoille maata.Martta sammutti kynttilän, otti kauhtanan ja kiipesi ukkonsa viereen.Peitti sitten itsensä kauhtanan liepeellä, makaa, vaan ei nuku; vieraspyörii vaan hänen ajatuksissaan.
Surulliseksi käypi hänen mielensä, muistellessaan, että vieras söi viimeisen kyrsän ja ettei huomenna ole leivänmurua; muistellessaan antaneensa pois paidan ja housut; mutta kun samalla muistaa hänen hymyilynsä, käy hänen sydämmensä niin riemuisaksi.
Kaukaa Martta ei maannut, kun jo kuuleekin, ettei Simokaan nuku, kuinka se kiskoo kauhtanaa päälleen.
— Simo kuuleppas!
— Häh!
— Leipä on aivan lopussa, enkä minä tullut uutta alustaneeksi. Kuinka sitä huomenna tullaan toimeen? Lainaisinko Liisa-tätiltä?
— Kyllä Herra pitää huolen huomisesta.
Akka vaikeni vähäksi aikaa.
— Kyllä se näyttää kunnon ihmiseltä, mutta miksi se ei puhu mitään itsestään?
— Varmaankaan ei saata.
— Simo hoi!
— Mitä nyt?
— Me kyllä annamme, mutta miksi meille ei kukaan mitään anna.
Simo ei osannut siihen mitään vastata. Sanoi siis: "Kyllä sitä jo on puhuttu kylliksi." kääntyi toiselle kupeelleen ja nukkui.
Aamulla Simo herasi. Lapset makaavat; vaimo oli lähtenyt kylään leivänlainaan. Eilinen vieras istuu yksin penkillä vanhassa paidassa ja kantioissa ja katselee ylöspäin. Hänen kasvonsa olivat paljon kirkkaammat kuin eilen.
Ja Simo sanoi:
— Kuinkas nyt, ystäväni: vatsa vaikeroi leipää ja alaston anoo vaatetta. Kunkin täytyy elättää itse itsensä. Mitä sinä osaat tehdä?
— En minä osaa mitään.
Simo kummastui ja sanoi:
— Kyllä kaikkeen oppii, kun vaan on halua.
— Kun muut tekevät työtä, niin teen minäkin.
— Mikä sinun nimesi on?
— Mikaeli.
— Niin aina Mikaeli; sinä et tahdo ilmoittaa asioitasi; se olkoon sinun oma asiasi; mutta elää täytyy jokaisen. Jos suostut tekemään, mitä käsken, niin minä ruokin sinua.
— Jumala sinua palkitkoon; kyllä minä teen työtä. Sano, mitä tulee tehdä.
— Työ on mitä yksinkertaisinta. Katso…
Mikaeli tarkasteli, otti rihman sormiinsa, heti ymmärsi asian ja teki langanpään.
Simo osoitti, kuinka lanka oli pidettävä. Senkin hän heti käsitti. Mestari neuvoi, kuinka harjas oli kiinnitettävä, kuinka neulottava; kaikki tämä heti käsitti.
Näytti Simo hänelle mitä työtä tahansa, heti hän sen ymmärsi, ja kolmantena päivänä hän jo teki työtä niin kuin hän koko ikänsä olisi sitä harjoittanut. Hän tekee työtä pysähtymättä, syö vähän; jos työ loppuu, hän on vaan vaiti ja katselee ylös. Kadulle hän ei käy, liikoja ei puhu, ei laske leikkiä eikä naurahtele.
Yhden ainoan kerran nähtiin hänen hymyilevän; se oli sinä ensimmäisenä iltana, jolloin emäntä oli asettanut hänelle illallista.
Päivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen. Mikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon työmies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita ja varallisuus kasvoi Simon kodossa.
Niinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä ääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas renkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi turkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli porstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon, valtasipa yksin koko tuvan nurkan.
Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli näivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu; mutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen ja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty. Herra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;
— Kuka tässä on mestari?
Simo astui esiin ja sanoi:
— Minä, teidän armonne.
Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.
Renkipoika juoksi tupaan ja toi kääreen. Herra otti kääreen ja asetti sen tuolille.
— Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi.
Herra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle:
— Kuules suutari, näetkös nahan?
— Näen kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoo suutari.
— Mutta ymmärrätkö sinä myös, mimmoinen tämä nahka on?
Simo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi:
— Hyvää on nahka.
— Sitä minäkin! Sinä pöllö et sellaista nahkaa ole nähnytkään. Se onSaksan nahkaa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.
Simo kävi araksi ja sanoi:
— Missäpä meikäläinen sellaista saisi nähdä.
— Niin juuri. Osaatkos sinä tästä nahasta neuloa minulle sopivat saappaat?
— Osaan, teidän armonne.
Herra sanoi, huutaen hänelle:
— Osaat vai! Käsitätkö, kenelle sinun tulee neuloa ja minkälaisista aineksista? Sinun pitää laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka kestävät vuoden ratkeumatta ja vääristymättä. Jos kykenet, niin ota sitten työ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin älä sitten otakkaan äläkä leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat ratkeavat tai vääristyvät ennen vuotta — niin toimitan sinut linnaan; jolleivät ratkea eivätkä vääristy ennen vuotta, maksan minä kymmenen ruplaa.
Simo säikähti eikä tiedä, mitä pitää tehdä. Katsahti Mikaeliin, tokkasi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuistasi:
— Otetaanko vai ei?
Mikaeli nyökkäsi päällään: otetaan vaan.
Simo totteli Mikaelia, otti tehdäkseen sellaiset saappaat, jotka vuoteen eivät ratkeaisi eivätkä vääristyisi.
Herra huusi renkipoikaansa, käski riisumaan vasemman saappaan ja ojensi jalkansa. "Ota mitta".
Simo neuloi kymmenvaaksaisen paperin mitaksi, silitti sen, asettui polvilleen, pyyhkäisi hyvin kätensä esiliinaansa, ettei olisi tahrannut herrassukkaa, ja rupesi ottamaan mittaa. Mittasi pohjan, sitten rinnan, rupesi pohjetta mittaamaan, eipä paperi ulettunutkaan. Jalka on pohkeen kohdalta kuin pölkky. "Varo vaan, ettei varresta ahdista". Simo rupesi jatkamaan paperia. Herra istuu ja kaivelee peukaloillaan sukkansa vartta ja katselee tuvassa olijoita. Näkipä Mikaelinkin.
— Mikä mies se tuo on, kysyi hän.
— Sepä se mestari itse onkin; hänpä juuri ne neulookin.
— Muista siis, sanoo herra Mikaelille, ettäs neulot niin, että vuoden pitävät. Simo katsahti Mikaeliin ja huomasi, ettei tämä edes katsokkaan herraan, vaan oli asettunut nurkkaan herran taa, ikäänkuin tarkastelisi jotakin. Siellä hän katsoi katsomistaan; äkkiä ilmestyi hymy hänen kasvoillensa, jotka kokonaan kirkastuivat.
— Mitä sinä hassu irvistelet; parasta olisi, ettäs pitäisit varasi ja laittaisit saappaat aikoinaan valmiiksi, sanoi herra.
Ja Mikaeli sanoi:
— Kyllä ne siksi valmistuvat, kun niitä tarvitaan.
— Hyvä vaan.
Herra veti saappaan jalkaansa, kääriytyi turkkiinsa ja meni ovelle; mutta unhottikin kumartua ja löi päänsä kamanaan.
Herra torui ankarasti, hieroi päätänsä, istui rekeen ja ajoi tiehensä.
Herran lähdettyä sanoi Simo:
— Olipa sen pää oikein piistä. Eipä siitä moukarillakaan saisi henkeä lähtemään. Kamanan siirsi kallollaan, vähääkään vammaa saamatta.
Mutta Martta taasen sanoi:
— Mikäpä sen on voidessa sellaisessa elämässä. Eihän moiseen syöttilässonniin kuolemakaan tohdi käydä käsiksi.
Ja Simo sanoi Mikaelille:
— Kyllähän me otimme työn tehdäksemme; kun vaan siitä kunnialla pääsisimme eroon. Ainekset ovat kalliit ja herra niin vihainen. Kun vaan emme erehtyisi. Kas niin, sinun on silmäsi terävämpi ja minua paljoa kätevämmäksikin sinä olet käynyt: ota sinä siis mitta ja leikkaa nahka, minä taasen päätän nämä terät.
Mikaeli totteli, otti herran tuomat ainekset, levitti pöydälle, asetti ne kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.
Martta lähestyi Mikaelia, katsoo kuinka tämä leikkaa ja ihmettelee, mitä Mikaeli nyt tekee. Marttakin oli jo tottunut käsittämään suutarintyötä; hän katsoo siis ja näkee, ettei Mikaeli leikkaakaan nahkaa saappaan muotoon, vaan laittaa päät pyöreiksi.
Martta aikoi sanoa jotakin, mutta sitten arvelikin itsekseen: "varmaankaan minä en käsittänyt, kuinka ne herrassaappaat ovat neulottavat; kai Mikaeli sen paremmin ymmärtää, en puutu mihinkään."
Mikaeli sai parin leikanneeksi, otti langan ja alkoi ommella; mutta ei kahdella harjaksella, vaan yhdellä langalla, niinkuin pieksuja ommellaan.
Marttaa yhä enemmän kummastutti, mutta ei hän kuitenkaan puuttunut asiaan. Mikaeli yhä vaan neuloo. Tuli päivällishetki, Simo nousee työstään, katso: Mikaeli on herran nahasta neulonut pieksut.
Simo ällistyi ja huokasi. Mikä nyt on Mikaelin? Koko vuoden on hän tehnyt työtä erehtymättä koskaan, ja nyt teki työnsä näin onnettomasti. Herra teetti reunuspohjaiset varsisaappaat ja hän neuloo sileät pieksut, ilman pohjaa; pilasi nahan pahanpäiväisesti. Kuinka minä nyt herrasta suorian. Sellaista nahkaa minä en saa mistään.
Ja hän sanoo Mikaelille:
— Mitäs sinä, poikaseni, nyt olet tehnyt? Turmioon minut olet saattanut. Herra tilasi saappaat, ja mitäs sinä olet laittanut?
Mutta juuri kun hän alkoi näin torua Mikaelia, kilahti ovenrengas ja joku löi oveen, pyrkien sisään. Kurkistettiin ikkunasta, joku oli saapunut ratsain ja sitoi kiinni hevostaan. Ovi auaistiin ja se samanen herran renkipoika tuli tupaan.
— Hyvää päivää!
— Jumal'antakoon! Mitäs on asiaa?
— Rouva lähetti tiedustamaan niitä saappaita.
— Mitäs niistä?
— Se vaan, ettei herra saappaita enää tarvitsekaan. Hän en mennyt toiseen maailmaan.
— Todellakin?
— Eipä päässyt hengissä täältä edes kotiansakaan, reessä heitti henkensä. Kun, päästyämme taloomme, ruvettiin häntä nostamaan reestä, kaatui hän kuin jauhomatto; jo oli aivan kohmettunut, siinä makasi ruumiina, töin tuskin saimme hänet reestä ulos. Rouva lähetti siis sanomaan, että se herra, joka kävi teillä tilaamassa saappaita, ei niitä enää tarvitsekkaan; sen sijaan käskee rouva teitä kiiruimman kautta neulomaan ruumiille pieksut siitä samasta nahasta. Käskipä minun odottamaan, kunnes valmistuvat ja tuomaan ne mukanani. Sen vuoksi minä nyt tänne saavuin.
Mikaeli kokosi pöydältä nahanjäännökset, kääri ne tötteröön, otti valmiit pieksut, läjähytti niitä vastatusten, pyyhkäisi esiliinallaan ja ojensi rengille. Tämä otti jalkineet ja sanoi:
— Hyvästi nyt, talonväki! Voikaa hyvin!
Kului siitä vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu ja on kuin ennenkin: ei käy missään, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa hän on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun emäntä asetti hänelle illallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi kyllin kiitellä työmiestään. Eikä hän enää häneltä utele, mistä hän on; sitä vaan pelkää, ettei Mikaeli menisi heiltä pois.
Niinpä istuvat kerran kotona. Emäntä työntää kattiloita uuniin ja lapset juoksevat penkeillä ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo toisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnittää korkoa toisessa.
Poikanen juoksi pitkin penkkiä Mikaelin luo, nojasi hänen olkaansa ja kurkisti ikkunaan.
— Katsoppas setä Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva tyttöineen meille. Toinen tytöistä ontuu.
Heti kun Mikaeli sen kuuli, heitti hän työnsä pois, ja, kääntyen ikkunaan, alkoi katsella ulos.
Simon kävi kummaksi. Eihän Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja nyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee hän ulos. Simokin katsoi ulos: sieltä todellakin näkyy vaimo lähestyvän hänen taloaan; se oli puhtaasti puettu ja talutti kädestä kahta turkkiin ja kirjaviin villahuiviin puettua pientä tyttöä. Tyttöset ovat niin toisensa kaltaiset, ettei niitä voi eroittaa. Toisen jalka vaan on vähän viallinen — se ontuu vähän kulkiessaan.
Vaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vetäisi säpistä ja aukaisi oven. Laski sitte edellään tyttöset tulemaan tupaan ja itse tuli perässä.
— Hyvää päivää, talonväki!
— Jumala antakoon! Terve tuloa! Mitäs vierailla olisi asiaa?
Vaimo istahti pöydän ääreen, tyttöset painuivat hänen syliinsä, vierastaen oudossa paikassa.
— Tarvitsisi ommella näille tytöille kevääksi nahkakengät.
— Laitetaan vaan. Eihän noita noin pieniä meillä tosin ole ommeltu, mutta kyllä ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte reunuspohjaisia tai neulekenkiä, aluskankaalla ilman reunusta. Tämä työmies minulla on aika taituri.
Simo katsahti Mikaeliin: tämä on heittänyt työnsä pois ja katselee tyttösiä.
Simon kävi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttöset ovat sangen sieviä: mustasilmäisiä, pullea- ja punaposkisia, sievissä turkeissa ja liinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi käsittää, mitä hän niistä niin kovin tarkastelee, ikäänkuin ne ennalta olisi tuntenut.
Simo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengistä. Sovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen ontuvan tyttösen ja sanoo:
— Tästä tulee sinun ottaa kaksi mittaa; väärään jalkaan neulo yksi kenkä ja suoraan kolme. Niillä kummallakin on yhtäläiset jalat. Ne ovat kaksosia.
Simo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttöpahan on käynyt?Vai onko se syntyjään jo ollut sellainen?
— Ei ole. Äiti likisti sellaiseksi.
Martta tarttui siinä puheeseen, haluten tietää, kuka vaimo oli ja kenen lapsia ne olivat; kysyi siis:
— Etkö sinä olekkaan niiden äiti?
— En minä ole niiden äiti enkä sukulainenkaan edes, aivan ne minulle ovat vieraita — ottolapsia.
— Kuitenkin niitä niin hellit, vaikka vieraitakin ovat.
— Kuinkapa minä voisin olla niitä säälimättä; itsehän olen ne rinnoillani imettänyt. Olihan sitä omakin lapsi, mutta Herra otti pois; sitä en niin säälinyt kuin näitä.
— Kenen lapsia ne ovat?
Vaimo kävi puheliaaksi ja alkoi kertoa:
"Noin kuusi vuotta takaperin, sanoi hän, joutuivat nämä lapset orvoiksi sekä isästään että äidistään; isä haudattiin tiistaina ja äiti kuoli perjantaina. Nämä raukat syntyivät kolme päivää jälkeen isänsä kuolon, äiti ei elänyt päivääkään. Minä asuin mieheni kanssa siihen aikaan maalla, jossa pidimme taloa. Heidän isänsä oli yksinäinen talonpoika ja eli metsätyöllä. Vahingossa kaatui puu hänen päälleen ja osui vyötäisten kohdalle, likistäen sisukset pahanpäiväisesti. Kotia saatiin tosin hengissä, mutta siellä sitten heitti henkensä; vaimo taasen samalla viikolla synnytti nämä kaksoset, juuri nämä samaset tytöt. Siinä vielä köyhyys, yksinäisyys; vaimo oli ypö yksin, ei ollut ämmää, ei edes mitään tyttöäkään läsnä.
"Yksin synnytti, yksin kuolikin."
"Kävin siis aamulla katsomaan naapuria, tulen tupaan, tuo raukka olikin jo jäykkänä. Mutta kuollessaan oli hän vierähtänyt tämän tytön päälle ja nurjahduttanut siten sen jalan sijoiltaan. Naapuria tuli kokoon, — ruumis pestiin, puettiin, laitettiin arkkuun ja haudattiin. Hyvät ihmiset toimittivat kaiken tuon. Lapset jäivät jälkeen. Mitäs niiden tehdä? Vaimoista olin minä ainoa, jolla oli vakainen lapsi. Ensimmäistä poikaani imetin, se oli kahdeksannella viikolla. Otin nämäkin toistaiseksi luokseni. Kylän miehet tulivat kokoon, neuvottelivat, mitä niiden piti tehdä, viimein sanoivat minulle: 'pidä sinä, Mari, näitä tyttöriepuja luonasi vähän aikaa, kunnes me pääsemme asiasta selville.' Minä imetin kerran suorajalkaisen, mutta tätä likistettyä en ruvennutkaan imettämään. En luullut sen kuitenkaan jäävän eloon. Sitten kuitenkin rupesin arvelemaan: miksipä viattoman lapsiparan pitäisi kärsimän ja menehtymän. Imetin sitäkin ja niin sekä omani että nämät kumpaisetkin ruokin rinnoillani. Minä olin nuori, väkevä ja maito oli voimakasta. Ja Jumalakin antoi niin paljon maitoa, että rinnoista yhä ulos pyrki. Kahta kerrassaan ruokin ja kolmas odotti. Kun toinen rinnasta hellitti, otin kolmannen. Jumala soi minun nämä isoiksi imettää, mutta omani laskin hautaan, kun se kävi toista vuotta. Eikä Herra sen enempää minulle lapsia suonutkaan. Varallisuus kasvoi kasvamistaan. Nyt asumme täällä myllyllä, kauppiaan luona. Palkka on iso, elämämme mukava. Lapsia vaan ei ole. Kuinkapa yksin tulisinkaan toimeen, jollei näitä lapsosia olisi! Täytyyhän minun niitä rakastaa! Nehän ovatkin elämäni ainoa ilo ja valo."
Vaimo painoi toisella kädellään ontuvan tytön rintaansa ja toisella pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.
Martta huokasi ja lausui:
— Oikeinpa näyttää sananlasku sanovan: "ilman isoa, ilman emoa on kyllä eloa, vaan ilman Jumalata ei ole elämätä."
Heidän puhellessaan siinä keskenään, lähti valo siitä nurkasta, jossa Mikaeli istui, ja valaisi huoneen ikäänkuin aamunkoite. Kaikki katsahtivat häneen ja näkivät Mikaelin istuvan kädet polvillaan, katsovan ylös ja hymyilevän.
Vaimo tyttöineen lähti pois; Mikaelikin nousi penkiltään ja, pantuaan pois työnsä ja riisuttuaan esiliinansa, kumarsi isännälle ja emännälle ja lausui:
— Antakaa, haltijat, minulle anteeksi. Jumala on minulle anteeksi antanut, antakaa tekin anteeksi. Ja haltijat näkivät kirkkaan valon lähtevän Mikaelista. Ja Simo nousi, kumarsi Mikaelille ja sanoi:
— Minä näen, Mikaeli, ettet sinä ole tavallinen ihminen, eikä minulla ole oikeutta pidättää sinua eikä kysellä sinulta. Sitä ainoastaan pyydän sinua sanomaan, miksi sinä olit niin synkän näköinen, kun minä tapasin sinut ja toin kotiani ja miksi sinä, kun eukko toi ruokaa sinulle, hymyilit ja kirkastuit. Sitten, kun herra tilasi saappaita, sinä hymyilit toisen kerran ja siitä pitäen kävivät kasvosi vielä kirkkaammaksi; ja nyt, kun vaimo toi tyttöset tänne, sinä hymyilit kolmannesti ja kirkastuit kokonaan. Sano minulle, Mikaeli, miksi sinusta käy sellainen valo ja miksi sinä kolmasti hymyilit?
Ja Mikaeli lausui:
— Siksi käy kirkkaus minusta, että minä olin rangaistu, mutta nyt Jumala on antanut minulle anteeksi. Kolmasti minä hymyilin, kun minun piti saada tietää kolme Jumalan sanaa. Ja minä sainkin tiedon niistä sanoista: yhden sanan sain silloin, kuin vaimosi armahti minua, — siksi ensi kerran hymyilin. Toisen sanan sain silloin, kuin rikas tilasi saappaita, — ja minä hymyilin toisen kerran; ja nyt, kun minä näin tyttöset, minä sain tietää viimeisen, kolmannen sanan — ja minä hymyilin kolmannen kerran.
Ja Simo sanoi:
— Sano minulle, Mikaeli, minkä tähden Jumala on sinua rangaissut ja mitkä ne Jumalan sanat ovat, että minäkin ne tuntisin.
Ja Mikaeli sanoi:
— Jumala rankaisi minua sen vuoksi, että minä en totellut Häntä. Minä olin taivaan enkeli enkä totellut Jumalaa.
Minä olin enkeli ja olin taivaassa ja Jumala lähetti minut ottamaan vaimon sielua. Minä lensin maahan, katso: vaimo makaa yksin, sairaana, juuri oli synnyttänyt kaksoset, kaksi tyttöstä. Lapset kuhertavat äitinsä kainalossa, mutta äiti ei voi ottaa niitä rinnoilleen. Vaimo huomasi minut, käsitti Jumalan minut lähettäneen hakemaan hänen sieluansa, parahti itkuun ja sanoi: "Herran enkeli! Puu tappoi mieheni metsässä, hänet juuri haudattiin. Ei minulla ole siskoa, ei tätiä, ei äitiä, ei ketään, jonka haltuun lapseni jättäisin; älä siis ota minun sieluani, suo minun ruokkia lapseni, kasvattaa ne ja elämän tielle saattaa. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa." Ja minä täytin äidin pyynnön; toisen lapsen asetin hänen rinnoilleen, toisen annoin hänen käsiinsä ja kohosin taivahasen Jumalan luo. Tultuani Herran tykö, lausuin: "Minä en voinut ottaa synnyttäjä äidin sielua. Puu tappoi isän, äiti synnytti kaksoset ja pyytää minua, etten ottaisi hänen sieluaan, sanoen: 'suo minun elättää lapseni, kasvattaa ne ja toimittaa elämän tielle. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa. Minä en ottanutkaan äidin sielua'." Ja Herra sanoi: "Mene ja ota äidin sielu; ja sinä saat tietää kolme sanaa: sinä saat tietää, mitä ihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät. Kun ne olet saanut tietää, niin palajat taivaaseen." Minä lensin takasin maahan ja otin äidin sielun.
Lapset vierähtivät pois rinnoilta. Ruumis vaipui vuoteelle ja, likistäen toista tyttöstä, nurjahdutti sen jalan sijoiltaan. Minä kohosin kylän ja kirkon yli, tahtoen viedä sielun Jumalalle. Silloin tuuli tempasi ja kantoi minut, siipeni vaipuivat sivuille ja lohkesivat pois; sielu kiiti yksin Jumalan luo, ja minä putosin alas maantielle.
Silloin Simo ja Martta käsittivät, ketä he olivat vaatettaneet ja ruokkineet, kuka heidän luonaan oli asunut; ja he itkivät ilosta ja pelosta; ja enkeli lausui:
— Minä jäin yksin alastomana kedolle. Ennen minä en tuntenut ihmisten puutteita, en tuntenut kylmää en nälkää; nyt minä tulin ihmiseksi. Minun oli nälkä ja vilu, enkä minä tietänyt, mitä piti tehdä. Katsellessani ketoa pitkin, näinkin Jumalalle rakennetun kappelin; minä lähestyin herran kappelia, tahdoin saada siinä suojaa. Kappeli olikin lukossa eikä sen sisään voinut päästä. Minä istuin kappelin taakse, saadakseni tuulelta suojaa. Ilta joutui, minä olin nälkään ja viluun nääntymäisilläni. Äkkiä kuulen miehen tulevan tietä pitkin; se kantaa saappaita ja puhuu itsekseen. Ja ensikerran, ihmiseksi tultuani, näin minä ihmiskasvot ja ne herättivät minussa kauhua ja minä käänsin kasvoni pois niistä. Ja minä kuulin tämän miehen arvelevan itsekseen, kuinka hän ruumiinsa talvella vilulta varjelisi, kuinka vaimonsa ja lapsensa ruokkisi. Minä ajattelin silloin: "minä näännyn nälkään ja viluun ja tuo mies kulkee ja huolehtii vaan, kuinka itsensä ja vaimonsa turkilla turvaisi ja leivällä ravitsisi". Mies näki minut, synkistyi, näytti kahta kauheammalta ja meni ohi. Ja minä jouduin epätoivoon. Äkkiä kuulen miehen palajavan. Minä katsahdin häneen enkä ollut tuntea häntä samaksi mieheksi: äsken hänen kasvoissaan oli ollut kuolema, mutta nyt ne elivät, ja minä tunsin hänen kasvoissaan Jumalan. Hän astui luokseni, puki minut, otti mukaansa ja johdatti kotiansa. Minä tulin hänen huoneeseensa; vastaamme tuli vaimo ja alkoi puhua. Vaimo oli vielä hirviämpi miestä, kalman henki kävi hänen suustaan ja minä en voinut edes vetää henkeäni kuoleman löyhkältä. Hän aikoi ajaa minut viluun, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän ajaa minut huoneestaan ulos. Ja äkkiä hänen miehensä muistutti hänelle Jumalaa. Ja vaimo äkkiä muuttui. Ja kuin hän antoi meille illallista ja kun hän itse katsoi minuun ja minä häneen, — hänessä ei ollut enää kuolemaa, hänessä oli elämä ja minä tunsin hänessä Jumalan.
Silloin minä muistin Jumalan ensimmäisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmisissä on." Ja minä sain tietää, että ihmisissä on rakkaus. Ja minä ihastuin siitä, että Jumala oli jo alkanut ilmoittaa minulle sitä, mitä cli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. Mutta kaikkea minä en voinut vielä käsittää. Minä en tiennyt mitä ihmiselle ei ole suotu, enkä, mistä ihmiset elävät.
Aloin siitä asua luonanne; asuin vuoden ja silloin tuli mies teettämään saappaita, sellaisia, jotka vuoden pitäisivät ratkeumatta, vääristymättä. Minä vilkaisin häneen — ja äkkiä hänen takanaan näin seisovan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt tätä enkeliä, vaan minä tunsin hänet ja tiesin, että ennen kuin päivä maillensa ehtisi mennä, oli rikkaan sielu pois temmattu. Ja minä ajattelin: "ihminen varustaa itselleen vuodeksi, tietämättä jo ennen ehtoota kuolevansa." Silloin minä muistin Jumalan toisen sanan: "sinä saat tietää, mitä ihmiselle ei ole suotu."
Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minä sain tietää, mitä ihmisen ei ole suotu. Ihmisen ei ole suotu tietää, mitä hänen ruumiinsa on tarvis. Ja minä hymyilin toisen kerran. Minä iloitsin, nähdessäni toverini, enkelin, ja käsittäessäni, että Jumala oli minulle ilmaissut toisen sanansa.
Mutta kaikkea minä en voinut käsittää. Minä en tiennyt vielä, mistä ihmiset elävät. Ja minä elin elämistäni ja odotin odottamistani, milloin Jumala ilmoittaisi minulle viimeisen sanansa. Ja kuudennella vuodella tulivat tyttö kaksoset vaimoineen ja minä tunsin tytöt ja sain kuulla, kuinka ne olivat jääneet henkiin. Minä sen kuulin ja arvelin itsekseni: "äiti rukoili lastensa puolesta ja minä uskoin äitiä, luulin, etteivät lapset voi elää ilman isoa, ilman äitiä; kuitenkin vieras vaimo ne elätti ja kasvatti." Ja kun vieras vaimo heltyi vieraille lapsille ja puhkesi kyyneliin, silloin minä näin hänessä elävän Jumalan ja käsitin, mistä ihmiset elävät. Ja minä tunsin, että Jumala oli minulle ilmaissut viimeisen sanansa ja antanut minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.
Ja enkelin ruumis kävi alastomaksi ja kirkas valo verhosi hänet kokonaan, niin ettei silmä kärsinyt katsoa häneen; ja hän lausui korkeammalla äänellä, ikään kuin hänen äänensä olisi tullut taivaasta eikä hänestä.
Ja enkeli sanoi:
— Minä sain tietää, ettei yksikään ihminen elä omalla huolehtimisellaan, vaan rakkaudesta.
Äidin ei oltu suotu tietää, mitä hänen lapsensa elääksensä tarvitsivat. Rikkaan ei suotu tietää, mitä hän itse tarvitsi. Yhdenkään ihmisen ei ole suotu tietää, tarvitseeko hän elämän saappaita vai kuolinkenkiä ennen ehtoota.
Ollessani ihmisenä, minä en jäänyt henkiin siten, että itse itsestäni olisin pitänyt huolen, vaan sen kautta, että ohikulkijassa ja hänen vaimossaan oli rakkaus, että he armahtivat minua ja mieltyivät minuun. Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä oli ennalta huolta pidetty, vaan siksi, että vieraan vaimon sydämmessä oli rakkaus, joka sääli heitä ja mieltyi heihin. Ja kaikki ihmiset elävät siitä, että ihmisissä on rakkaus, mutta ei siksi, että he itse eteensä huolehtivat.
Minä tiesin ennen, että Jumala oli antanut ihmisille elämän ja toivovan heidän elävän, nyt minä käsitin vielä toisenkin asian.
Minä käsitin, ettei Jumala tahtonut, että ihmiset eläisivät erillään toisistaan, eikä sen vuoksi ole ilmaissut heille, mitä kukin itse yksinomaisesti tarvitseisi; mutta Hänen tahtonsa on, että he eläisivät yksissä ja sen vuoksi Hän ilmaisi heille sen, mitä he kaikki itseänsä ja kaikkia varten tarvitsevat.
Minä käsitin, että ihmisistä vaan näyttää siltä, että he elävät pitämällä itsestään huolta, mutta että he elävät ainoastaan rakkaudesta. Se, joka elää rakkaudessa, se elää Jumalassa ja Jumala on hänessä, sillä Jumala on rakkaus.
Ja enkeli alkoi veisata ylistysvirttä Jumalalle ja hänen äänestänsä tuvan seinät vapisivat. Ja katto aukeni ja tulinen patsas kohosi maasta taivaaseen. Ja Simo vaimoineen ja lapsineen lankesi maahan. Ja enkelin seljästä levisivät siivet ja hän kohosi taivaaseen.
Ja kun Simo tointui, niin tupa oli taas entisellään, eikä siinä, paitsi omaa väkeä, ketään enää ollut.
Johann. IV: 19. — Vaimo sanoi Hänelle: Herra minä näen, että Sinä olet profeetta.
20. — Meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltamaan.
21. — Jesus sanoi hänelle: Vaimo, usko Minua, se aika tulee, ettette tällä vuorella, ettekä Jerusalemissa Isää rukoile.
22. — Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme mitä me rukoilemme, sillä autuus on Juutalaisista.
23. — Mutta hetki tulee ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat.
Kaksi ukkoa päätti kerran lähteä Jerusalmiin rukoilemaan Jumalata.Toinen oli rikas ukko; sen nimi oli Tuomas Tarasitch Schemeleff.Toinen, Elias Bobroff, oli vähävarainen.
Tuomas oli vakava talonpoika; viinaa hän ei koskaan nauttinut, tupakkaa ei polttanut eikä nuuskannut, pahaa sanaa ei koskaan oltu hänen suustaan kuultu; hän oli ankara ja luja mies, kahteen erään oli ollut kylänvanhin, virastaan cli nuhteetonna eronnut. Hänellä oli iso perhe: kaksi poikaa ja pojanpoika, sekin jo nainut mies; he asuivat kaikki yhdessä. Hän oli terve, parrakas, suora mies ja vasta seitsemännellä-kymmenellä alkoi parta vähän käydä harmaaksi. Elias ukko taasen ei ollut rikas eikä köyhä; ennen kävi salvumiehen työssä, mutta, vanhemmaksi tultuaan, asettui kotiaan ja viljeli mehiläisiä. Toinen poikansa kävi ulkona ansiotyössä, toinen oli kotoisalla. Elias oli hyväntahtoinen ja iloinen ukko. Joi hän vähän viinaakin, nuuskasi ja laulelikin mielellään, mutta luonteeltaan hän oli hiljainen, eli niin kotolaistensa kuin naapuriensakin kanssa aina hyvässä sovussa. Ulkomuodoltaan hän oli lyhyenläntäinen, mustanverinen, kiharapartainen ja samoin kuin hänen pyhimyksensäkin, Elisa profeetta, kaljupää kauttaaltaan.
Jo kauan sitten olivat ukot suostuneet keskenään lähtemään yhdessä, mutta Tuomas-ukon aika ei antanut myöten, kun hänen asiansa eivät tahtoneet vähetä. Kun yhdestä asiasta pääsee, niin kohta toinen on edessä; milloin naittaa poikansa-poikaa, milloin odottaa nuorinta poikaansa sotapalveluksesta kotia; tuonnoin taasen alkoi hommata uuden tuvan rakentamista.
Kerran taas, joutohetkellä, tulivat ukot yhteen ja istuivat hirrelle.
— Kuinkas nyt, sanoo Elias, milloinka me lähdemme lupaustamme täyttämään?
Tuomas kävi totiseksi. — Meidän täytyy vielä odottaa; tämä vuosi on minulle ollut niin puuhakas. Rupesin tuota tupaa laittamaan; arvelin sadalla sen saavani ja nyt se jo on vienyt kolmatta sataa, enkä vieläkään ole sitä saanut kokoon. Kai se kesään joutuu. Ensi kesänä sitten, jos Jumala suo, varmaan lähdemme.
— Minun mielestäni on turhaa sitä kesäksi jättää; pitää lähteä nyt.Kevät on paras aika.
— Kyllähän sitä jo oisi aika lähteä, mutta kun työ on pantu alkuun, niin vaikea sitä keskenkin on jättää.
— Eikö sinulla sitten ole, kenen huostaan jättäisit? Hoitaahan poikasi asiasi.
— Hoitaa niinkuin hoitaa! Vanhimpaan, joka taloa hoitaa, en voi oikein luottaa, aika ajoin kun on viinaan menevä.
— Täytyyhän niiden tulla toimeen ilman meitäkin, kun meistä aika jättää. Pojankin tulee jo tottua.
— Onhan se sitäkin, mutta kuitenkin tekee mieli omin silmin nähdä työ päättyneeksi.
— Voi veliseni! Kaikkia asioita et kuitenkaan saa päättäneeksi. Äsken meillä akkaväki teki pyhäsiivoa, pesivät ja raivasivat. Sitä pitäisi tehdä, tuota pitäisi tehdä, eikä tahdota joutua valmiiksi. Vanhin miniä, viisas vaimo, sanoo:
— Hyvä vaan, että se pyhäkin joutuu, meitä odottamatta; muutoin, vaikka kuinka puuhaisimme, ei siitä loppua tulisi.
Tuomas alkoi ajatella asiaa.
— Minulta on mennyt paljo rahaa tuohon rakennukseen; eikä sitä käy tyhjin käsin matkaan lähteminen. Sata ruplaa on suuri raha.
Elias naurahti.
— Synti on noin sanoaksesi. Sinun varasi ovat kymmenenkertaisesti isommat kuin minun, ja sinä vielä tässä puhut menoista. Sano vaan, milloin lähdetään. Vaikk'ei olekkaan, niin kyllä hankitaan.
Tuomastakin nauratti.
— Katsos vaan sitä ämmästä äijää, sanoi hän; mistäs sinä kapajat kokoon?
— Kotoani kokoon, minkä saan; sen, mikä puuttuu, hankin niin, että myön naapurille kymmenkunta mehiläispölhöä. Se on aikoja jo niitä käyttänyt.
— Niin; mutta mistä saisit hyvät mehiläisparvet; vieläpä ehkä tulet katumapäälle.
— Katuako?! Ei maar, naapuri! Eläessäni, en ikinäni ole muuta katunut kuin syntiä. Sielu on kaikista kalliin.
— Kyllähän se niin on, mutta ei se käy laatuun, kun kotona asiat eivät ole reilassa.
— Pahempi on kun sielumme asiat eivät ole reilassa. Kun kerran teimme lupauksen, niin täytyy lähteä. Niin, naapuri, lähdetään vaan matkaan.
Elias sai kuin saikin toverinsa lähtemään. Tuomas arveli, ajatteli ja aamulla tulikin Eliaksen luo.
— Kyllä sinä olet oikeassa, sanoo hän: lähdetään sitten. Elämämme määrä on Herran käsissä; kukapa tietää, kauaksiko sitä on suotu. Täytyy lähteä niin kauan kuin vielä ikää ja voimia on suotu.
Viikon kuluttua ukot olivat valmiit lähtöön.
Tuomaalla oli rahat kotona. Hän otti sata ruplaa matkaan ja kaksi sataa jätti ämmälleen.
Eliaskin laittihe valmiiksi; möi naapurille kymmenen mehiläispuuta ynnä mikä niistä sikiäisi. Kaikesta tuosta otti seitsemänkymmentä ruplaa. Puuttuvat kolmekymmentä kokosi kotolaisiltaan, vähän yhdeltä, vähän toiselta. Ämmänsä antoi viimeisensä joita hautajaisiksensa oli säästöön kokoillut; miniäkin antoi säästönsä.
Ukko Tuomas määräsi tarkoin pojalleen kaikki tehtävät: mistä niittomaata oli otettava, minne lanta ajettava, kuinka tupa laitettava ja katettava; joka asian tarkoin mietti, tarkoin määräsi. Elias sanoi ämmälleen vaan että nuoret mehiläiset olisivat erilleen asetettavat ja rehellisesti naapurille toimitettavat; muista kototoimistaan ei puhunut mitään, arveli vaan: "kyllähän työ tekijäänsä neuvoo. Kai oman talonne parasta valvoa koetatte, kun kerran sen isäntiä olette".
Ukot laittautuivat matkaan. Kotolaiset leipoivat kyrsiä, laittoivat laukut ja leikkasivat uusia jalkariepuja, ukot vetivät uudet kengät jalkaansa, ottivat varavirsuja mukaan ja lähtivät. Kotoväki saattoi heitä ulos kylästä; jäähyväiset lausuttiin ja ukot lähtivät tallustamaan tietään.
Elias lähti iloisella mielellä ja, päästyään kylän näkyvistä, unhotti kaikki asiansa. Arveli vaan, kuinka olisi toverilleen mieleen matkalla, kuinka pääsisi kenenkään mieltä pahoittamatta, kuinka rauhassa ja rakkaudessa perille pääsisi ja sitten taas kotiansa saapuisi. Kulkiessaan yhä vaan kertoo itsekseen jotakin rukousta tai muistelee pyhäin elämäkertoja, mikäli ovat muistoon jääneet. Kun tiellä tai yöpaikassa joutuu yhteen jonkun kanssa, niin koettaa kaikin tavoin kunkin kanssa tulla ystävällisesti toimeen ja jumalista puhetta pitää. Siten kulki ilolla. Yhtä asiaa Elias ei voinut täyttää. Hän tahtoi lakata nuuskaamasta; olipa tuohisen nuuskurasiansakin jättänyt kotia, mutta kovin tuli ikävä. Matkalla hänelle muuan mies antoi toisen. Hän kyllä koetti vastustaa kiusausta, mutta ei auta; jo jää jälkeen toveristaan, ettei johdattaisi häntä syntiin, ja pistää nuuskaa kun pistääkin.
Tuomaskin kulkee moitteettomasti — vakavana, mitään pahaa tekemättä ja turhia loruilematta, mutta kuitenkin hänen mielensä on niin raskas. Kotoiset huolet eivät lähde mitenkään hänen mielestään. Aina vaan muistelee, mitähän nyt kotona tehtänee; kunhan vaan ei olisi jotakin jäänyt sanomatta! Ja tekeeköhän se poika sitten niinkuin oli määrä. Nähdessään pellolla, ohikulkiessaan, perunaa istutettavan tai pellonparannusta vedettävän, arvelee itsekseen: "tekeeköhän se poika niinkuin sen käskin? Oikeinpa tekee mieli palata kotia, kaikki neuvoa ja itse toimittaa."
Ukot kulkivat viisi viikkoa, kotoiset virsunsa kuluttivat, uusiakin jo ostelivat ja saapuivat siten "töyhtötukkaisten" [Vähänvenäjän eli Ukrainin asukkaiden pilkkanimi. Suom. muist.] maahan. Kotoaan asti tähän saakka olivat he maksaneet yösijastaan ja ruoastaan, mutta töyhtötukkain maassa pyytelivät asukkaat heitä kilvan ja kiistellen asuntoihinsa. Ne veivät heidän huoneisiinsa ja syöttivät ja juottivat eivätkä huolineet maksusta, ajoivatpa vielä leipää laukut täyteen, väliin kakkujakin niihin kasaten. Siten ukot mukavasti kulkivat seitsemisen sataa virstaa; samosivat vielä yhden läänin läpi ja saapuivat viljattomaan ja puuttomaan seutuun. — Hyvin siinäkin pääsivät kulkemaan ja aina yösijankin saivat, mutta ruokaa ei enää annettu. Eipä edes leipääkään kaikkialla annettu, väliin ei sitä rahallakaan ollut saatavissa. Viime vuonna, kertoi kansa, ei saatu mitään viljanpuolta pelloista. Rikkaammat möivät kaikki, mitä oli, ja joutuivat häviöön; vähävaraiset joutuivat puulle paljaalle, köyhimmät häipyivät mikä minnekin, mikä mieroa kiertää, mikä kotoisalla koikkelehtii. Talven söivät akanakakkuja ja olkileipää.
Kerranki ukot olivat yötä muutamassa kauppalassa, ostivat leipää toista leiviskää ja, yönsä maattuaan, lähtivät liikkeelle ennen auringon nousua, ehtiäksensä kauemmaksi ennenkuin päivä paahtaisi täydeltä terältään, Kuljettuaan kymmenkunta virstaa, saapuivat he joen partaalle, istuivat, ammensivat vettä kuppiinsa, kostuttivat siinä leipänsä, syödä nutustivat ja, muutettuaan jalkineitaan, istahtivat lepäämään. Elias sai nuuska-sarvensa esiin. Tuomas pudisti päätään, sanoen:
— Ettes jo heitä tuota ruokotonta tapaasi!
Elias viittasi kädellään.
— Minkä sen tekee, kun paha kerran saa valtaansa.
Noustiin siitä ja lähdettiin eteenpäin. Kulkivat vielä kymmenisen virstaa. Saapuivat suureen kirkonkylään ja kulkivat sen halki. Kuumakin jo alkoi ahdistaa. Elias oli jo nääntynyt; hän halusi juoda ja levähtää, mutta Tuomas ei ota pysähtyäkseen. Tuomas oli vahvempi käymään ja Eliaksen oli vaikea pysytellä hänen rinnallaan.
— Eikös käydä juomaan, sanoo hän.
— Juo vaan, minä en pidä väliä.
Elias pysähtyi.
— Sinä älä odota minua, sanoi hän. Minä vaan kiireimmiten poikkean tuohon mökkiin juomaan. Kyllä sinut heti taasen saavutan.
— Tee niin, sanoi Tuomas ja lähti yksin tallustamaan eteenpäin; Elias taasen kääntyi taloa kohti.
Elias lähestyi taloa. Se oli vähäinen, savisila talo, jonka ylinen oli musta, alinen valkoinen. Savikin oli jo lohkeillut pois — arvattavasti sitä ei oltu pitkiin aikoihin silattu — ja kattokin ammotti toisesta syrjästä. Ovi oli pihanpuolla. Elias astui pihaan. Tanhualla makasi parratoin, laiha mies, paita kaatioissa — töyhtötukkain tapaan. [Venäläiset pitävät paitansa liepeet housujen päällä.] Hän oli arvatenkin asettunut katveeseen, mutta päivä cli siirtynyt hänen päälleen. Se makasi siinä nukkumatta. Elias huusi hänelle, pyysi juomista — mies ei virka mitään. "Joko se on sairas tai vihainen", arveli Elias ja lähestyi ovea. Tuvasta kuuluu lapsen itku. Elias rämisti oven rengasta. "Väki hoi!" Ei kuulu mitään. Elias löi sauvansa kärjellä muutamasti oveen. "Ristiveljet!" Ei mitään vastausta. "Jumalan luomat!" Tuvasta ei kuulu mitään liikettä. Elias oli jo menemäisillään tiehensä, kun samassa on kuulevinaan jonkun voihkavan oven takaa. "Kun vaan ei olisi joku tapaturma kohdannut talonväkeä. Pitää ottaa asiasta selko!" Ja Elias astui tupaan.