The Project Gutenberg eBook ofLeppirannan Lauri: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Leppirannan Lauri: RomaaniAuthor: Jaakko NikkinenRelease date: December 3, 2017 [eBook #56107]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEPPIRANNAN LAURI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Leppirannan Lauri: RomaaniAuthor: Jaakko NikkinenRelease date: December 3, 2017 [eBook #56107]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Leppirannan Lauri: Romaani
Author: Jaakko Nikkinen
Author: Jaakko Nikkinen
Release date: December 3, 2017 [eBook #56107]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEPPIRANNAN LAURI: ROMAANI ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.
Kituvaloinen lamppu paloi pöydällä.
Kalpea ja heikkorakenteinen nuorukainen istui pöydän ääressä kynä toisessa kädessä ja avattu kirjotusvihko toisen käden alla pöydällä.
Tämä päivä oli ollut hänelle merkkipäivä, ja senjohdosta oli hän päättänyt alkaa kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja tunnelmiaan. Päivällisaikana oli hän hakenut vinniltä kirstusta kansakoulun neljänneltä osastolta jääneen melkein puhtaan kirjoitusvihon. Sen nimilappuun hän kirjoitti:Päiväkirja. Ennestään siinä jo oli opettajan käsialalla hänen nimensä: Lauri Leppiranta.
Nyt, toisten jo maatessa, hän siihen kirjoitteli mietelmiään, silmissä surumielisesti uneksiva ilme.
"Tänään on ollut syntymäpäiväni. Olen nyt täyttänyt kahdeksantoista vuotta — —
"Päivä on ollut samallainen kuin kaikki muutkin päivät joulun alusviikoilla, pilvinen ja sumuinen, tuuleton ja valoton ja unettavan hiljainen. Olen ajanut Rutakorvesta havuja tunkioon koko päivän.
"Siinä suhteessa on päivä ollut muista päivistä eroava, että mieleni on kaiken päivää ollut niin herkkä ja aavisteleva. On tuntunut niin omituisen juhlalliselta, kun on ajatellut sitä että taasen on yksi viittaväli kulettuna kohti sitä elämän päämäärää joka on jossain.
"Ikäni puolesta alan siis olla täysi mies. Olenko muuten täysi mies?"
Tässä hän pysähtyi ja asettui käsi poskella miettimään. Sitten hän taas kirjoitti:
"Olen kummallinen sielu, epävakainen sielu. Toisinaan voin innostua niin etten tunne mitään rajoja. Hehkun ja vapisen. Näen itselläni niin äärettömän paljon tehtävää etten voisi saada kaikkia tehdyksi vaikka eläisin sata vuotta. Toisinaan taasen toivon kuolemaa. Elämä näyttää niin synkältä ja toivottomalta ja minä itse olen niin heikko ja voimaton etten jaksa mitään tehdä. Minulla ei ole maailmassa mitään tehtävää — muuta kuin sortua sen kiusauksiin ja kurjuuteen. — —"
"Nostan pääni ja katselen ympärilleni. Kaikkialla vain kolkkoa kurjuutta ja toivottomuutta. Kaikkialla vain sellaista mikä kaipaa parannusta ja on parannettava. Silloin joskus innostun. Kenties on minullekin varattu joku tehtävä tässä suuressa parannustyössä. Ja minä tahdon sen tehtävän suorittaa! Tahdon neuvoa, kehoittaa ja varoittaa ja itse olla hyvänä esimerkkinä! Innostukseni on ylimmillään. En tunne mitään rajoituksia. Voin tehdä vaikka mitä — —"
"Mutta mitä tekisin? — Tulevaisuusihanteissani olen epävakainen. Milloin näen itseni maanviljelijänä, joka mitään kaihoamatta rengin kanssa pellolla raataa, milloin runoilijana, joka pilvistä tätä maallista elämää katselee, milloin kansakoulunopettajana, joka lempeästi kylvää opin siemeniä vaaleatukkaisiin talonpoikaislapsiin — —".
Tässä ajatus pysähtyi. Ajatuksen aiheita kyllä pyöri päässä, mutta ne olivat niin löyhiä, että kun niihin tarttui niin ne hajosivat, tai niin lujia ettei niistä voinut mitään muovailla. Hän luki sen mitä oli kirjoittanut, mutta ei siitäkään ollut apua. Tähän se nyt täytyy tällä kertaa lopettaa.
Vasen poski nojautui samanpuoleiseen käteen. Oikea käsi hypähteli pöydällä hiljaisessa tahdissa.
Pöydällä oli vielä illallisen jäliltä puuvati ja siinä joka puoleltaan kolottu vuori vesipuuroa. Läkkiset pesemättömät maitokupit oli hiukan vain syrjään siirretty. Lamppu sihisi. Siellä täällä lattialla olevat tuolit, sivuseinällä oleva höyläpenkki ja vesikorvo muurin vieressä olivat kuin outoja kummituksia, jotka tulivat sysimustasta tyhjyydestä. Vuoteilta kuului nukkuvain kuorsaamista, kähmimistä ja yskäisten rintain korinaa.
Alakuloinen orpouden tunne hiipi Laurin mieleen. Iti siellä ja kasvoi epäilyksi, että ehkei hän oikeastaan kuulukaan tähän ympäristöön. Kenties on hän jonkun erehdyksen kautta eksynyt tänne niinkuin pesästään pudonnut linnunpoika — —?
Ajatus pysähtyi kuin vastausta odottamaan.
Lamppu vain hiljaa sihisi.
Toisille on kuin itsestään selvää mitä he rupeavat tekemään elämässään. Hallimäen Jussi on seminaarissa, Nummen Tuppu on kauppakoulussa, Mattilan Jussi Amerikassa, Korpisen Heikki on kaupungissa puotimiehenä, Lahden Kustaa on nikkarinopissa, Hymmyniemen Antti maanviljelyskoulussa, Harjun Jussi lukkarikoulussa, Nurmikorven Matti on talonisäntänä ja naimisissa, ja monelle muullekin on kaikki selvää. Hän vain ei ole mistään selvillä. Ajattelee milloin yhtä milloin toista uraa itselleen, eikä saa valmista mistään.
Toiset ne hummaavat, ja elämä on heille kuin kirkas kesäpäivä. Hän ei voi sitäkään tehdä. Ei hän osaa itselleenkään selvittää mikä häntä siitä oikeastaan estää. Ehkäpä se, että se tuntuisi jonkinlaiselta jonkun pettämiseltä. — — Ja niin on elämä kuin alituisessa syyssumussa kulkemista — —
Sellaista se on hänen elämänsä ollut aina. Ei koskaan mitään remahtelevaa riemua. Kun joskus on toisten mukana sellaista yrittänyt, on se tavallisesti päättynyt jonkun tyhmyyden tekoon, jota on sitten saanut katua monta aikaa. Se on tehnyt araksi ja umpimieliseksi.
Ainoa valopilkku hänen elämässään oli kansakouluaika. Silloin hänkin oli jotain. Silloin hän kykeni johonkin paremmin kuin moni toinen. Kelpasi auttamaankin toisia. Kuta vaikeampi laskutehtävä ja kuta suurempia henkisiä ponnistuksia kysyvä läksy, sitä parempi. Yhden ainoan kerran hän muisti olleensa osaamatta läksyään. Se tapahtui ensi osastolla. Ja silloin hän itki melkein koko päivän.
Kansakouluajan jälkeen on elämä sitten ollut ainaisen pakosta tukahutetun opinhalun kalvamaa mielialaa.
Yksi tapaus rippikouluvuoden jälkeiseltä talvelta on pysyväisesti jäänyt hänen mieleensä. He olivat isän kanssa Hoissinpalolla tuulenkaatamia puita kokoilemassa. Päivä oli kylmähkö ja puolisen ajoissa rupesi tuulemaan ja harvakseltaan pyryämään. Käsiä ja jalkoja alkoi paleltaa. Lopulta jalkopohjia ihan kirveli, niin ettei voinut mitenkään pitää jalkojaan rauhassa. Kyyneleet vääntyivät silmiin — kuusitoista vuotiaalle miehelle — ja ennen iltaa täytyi hänen lähteä pois metsästä.
Ihan itketti, kun yksin kirves olalla laahusteli kotiin päin. Miksi ei hän saa mennä kouluun? Mitä varten häntä rääkätään tällaisilla? Elinkautiseen kuritushuoneesen syyttömästi tuomittu varmaankin tuntee samallaista kuin hän tunsi silloin.
Rannan suutari oli heillä silloin neulomassa, ja illalla, kun isäkin jo oli kotona, hän sanoi:
— Antakaa Laurin mennä kouluun! Kyllä niitä on tyhmempiäkin maantöitä tekemään.
Kunpa tuo suutari olisi minun isäni! ajatteli hän silloin. Ja siitä alkaen joku lämmin tunne liitti häntä Rannan suutariin. Suutari oli ainoa ihminen joka oli lausunut osanoton ja ymmärtämyksen sanan hänen puolestaan. Muut ihmiset vain ivailevat ja moittivat häntä ja surkuttelevat isää, jolla on tällainen poika. — Nyt on Rannan suutarikin kuollut.
Pesästään pudonneen linnunpojan tunnelma hiipi taas mieleen ja silmät sumenivat.
Lamppu sihisi; kello löi kymmenen. Isä kurottautui sängystä uutimien takaa lattialle ja katsoi Lauria. Lauri ei sitä huomannut.
— Eikös Laurikin jo mene nukkumaan! Siellä vain öljyä tuhlaat, sanoi isä viimein, vetäytyi takaisin uutimien taakse ja huokasi.
— Kyllä menen, vastasi Lauri hiukan säpsähtäen, pisti vihkon ja kynän takin povitaskuun ja sammutti lampun.
Äiti oli hänelle luovuttanut kamarin pöydän lukollisista laatikoista yhden. Siellä hän aikoi päiväkirjaansa tallettaa, mutta nyt ei hän uskaltanut sitä sinne viedä. Se olisi pian herättänyt liian paljon huomiota.
Ulkona hohti ohuen lumen peittämä maa kirkkaassa täyden kuun valossa. Tuvassa oli lauhkea puolivalaistus ja lattialla kaksi pehmeäpiirteistä ikkunankuvaa, joissa puitteet näkyivät paksuina ja epämääräisinä.
Kuin keveästä horroksesta havahtuen silmäsi Lauri ympärilleen. Nousi ja meni katselemaan ikkunasta ulos. Lumikiteet kimaltelivat kuin hopea tuvan takana leviävillä pelloilla, joiden takana näkyi kiiltävänä nauhana juokseva maantie. Maantien tuolla puolen levisivät pellot kuin valkea lakana ja korkea-äyräinen joki oli kuin tälle lakanalle vedetty paksu musta viiva.
Oikealle katsoen rajoitti näköalaa heidän oma riihensä maantien vieressä ja Valliniemen kylän epäselvinä häämöittävät rakennukset joen tuolla puolen. Mutta vasemmalle ja suoraan eteen oli näköala vapaa.
Yhä enempi ja enempi hämärtyen se jatkui ja jatkui, kunnes viimein hiljaa häipyi sinne jonnekin kaukaisuuteen.
Oli niin omituisesti mieltä kiehtovaa nähdä näköalan loppuvan ja samalla kuitenkin tietää ettei oikeastaan mikään lopukkaan, vaan jatkuu aina vain. Aivan niinkuin oma itse, joka tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta samalla kuitenkin niin käsittämättömältä.
Hiljalleen antoi hän katseensa liukua takaisin, ja vihdoin se taas pysähtyi pelloille tuvan taakse, missä lumikiteet kimaltelivat niinkuin hopea.
Hän katseli hohtavaa lumivaippaa, joka peitti pellot, joilla hän joku viikko sitten ojia perkasi. Kääntyi ja katsoi uuni-ikkunasta pihalle. Näki siellä harmaat lumikattoiset ulkorakennukset, jotka loivat tummia varjoja pihaan. Huonekalut tuvassa tuntuivat nukkuvan, seinät ja suuri takka olivat vienon hohteen peittäminä. Eikä nukkuvain kuorsauskaan enää häirinnyt. Ne olivat vain isä ja äiti ja Niilo veikko, jotka siellä nukkuivat hyvin suoritetun päivätyön jälkeen.
Ja Laurista tuntui kuin repäisisi itsensä juuristaan irti jos täältä pois lähtisi. Oli kuin olisi ilmestynyt jonkinlainen verkko, joka pidätti häntä.
Ja kuitenkin — — Joku salainen ihmeen väkevä voima kutsui häntä ulos maailmaan. Ja hänen teki niin hartaasti mieli sen kutsua noudattaa.
Mutta sittenkin, jos kävisi niinkuin hän on joskus toivonut että annettaisiin käsky: mene! ja vielä annettaisiin pullea rahakukkaro käteen — uskaltaisikohan hän lähteä — —?
Tuskin.
Taitaisi jäädä seisomaan käsi oven kahvassa ja taakseen katsomaan. — —
Hän katsoi kuuta ja syvän sinistä taivasta, jolla muutamia keveitä hattaroita hiljalleen purjehti. Sieltä puhui elämän käsittämätön syvyys ja hiljaisuuden onni. Mieli herkistyi ja mielen kaiho kasvoi koko olemusta väräytteleväksi.
Oli aivan kuin olisi jotain ollut syntymässä. Ja vihdoin syntyikin.Kaksi sanaa — —
Niinilän Anni.
Niiden alku oli viime kevättalvelta, kun he eräänä sunnuntaina menivät Alasen Eeron kanssa lainakirjastolle. Likellä seurahuoneen tienhaaraa tuli heitä vastaan kolme tyttöä, arvattavasti kirjastolta hekin, koska jokaisella oli kirjoja. Yksi tytöistä tervehti Eeroa. "Kuka tuo oli, joka sinua tervehti?" kysyi Lauri Eerolta. "Niinilän Anni", vastasi Eero. Lauri katsahti taakseen, ja juuri samassa katsahti Annikin taakseen. Heidän katseensa sattuivat yhteen. Pari silmänräpäystä he niin katsoivat toisiinsa ja jälleen kääntyivät kumpikin suunnalleen.
Mutta sen jälkeen Laurin sydän aina sykähti ja poskille kohosi vieno lämmittävä puna, kun kuuli Annin nimeä mainittavan. Sen jälkeen hänestä oli alkanut tuntua, kuin olisi joku häntä kotiin kiinnittänyt. Ja Niinilän Anni se oli, jonka pettämiseltä se tuntui jos alkaisi hummata niinkuin muut pojat.
Kaksi kertaa oli hän sen jälkeen Annin nähnyt. Silloin sielläNaattiniemen mutkassa, kun vei kauroja asemalle, ja toisen kerranPaupin kankaalla, kun oltiin maantietä hiekoittamassa.
Viime Juhannuksena oli Anni ensi kerran ripille laskettu. Sen oli Lauri kuullut. Eikä Anni vielä ottanutkaan varsinaiseen nuorison elämään osaa, mutta ei hän uskovainenkaan kuulu olevan, niinkuin monet muut viimevuotiset rippikoulutytöt. Muuten vain kerrottiin lueskelevan, hyvin ahkerastikin. Se tieto omituisesti ilahutti Lauria. Lukumieheksihän häntä itseäänkin puhuteltiin.
Sängystä kuuluva isän haukotus havautti hänet. Hän luuli että sieltä tullaan lattialle, ja kyyristyi seinää vasten. Ketään ei kuitenkaan tullut lattialle. Mutta sittenkin hän pitkän aikaa seisoi seinää vasten kyyristyneenä ja odotti että isä jälleen nukkuisi. Sitten alkoi hiljaa riisua vaatteita päältään, kiipesi ylisänkyyn ja pujottautui peiton alle Niilon viereen.
Kello löi jo kaksitoista, kun hän yhä vielä oli valveilla.
Kun Lauri aamulla heräsi, olivat isä, äiti ja Niilo jo ylhäällä. Hänenkin olisi pitänyt nousta, mutta tuntui niin suloiselta loikoa vielä hetkinen. Eikä hän hennonutkaan vielä nousta, vaan painoi hetkiseksi silmänsä kiinni.
Alhaalta kuuluva hiljainen puhelu muuttui hänen korvissaan vienoksi lauluksi, joka sai hänen mielensä lainehtimaan. Hän tekasi pari runonpätkää, — Niinilän Anni tuli häntä vastaan.
— No mutta — eikös Lauri aio nyt ollenkaan ylös nousta? kysyi isä nuhtelevasti.
Se kuului Laurin korvissa kuin ukkosen jylinä. Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään.
— Ei saisi iltasin niin kauan istuskella. Kun ei sitten jaksa aamulla ylös nousta, jatkoi isä.
Lauri kiepsahti lattialle. Vilkasi kelloon. Se oli koht'ikään kuusi. Hät'hätää sipasi hän vaatteet päällensä, hörppäsi kahvin ja kiiruhti talliin, mennessään asetellen lakkia päähänsä.
Elämän harmaa, kiduttava todellisuus oli taas alkanut.
Valopilkkuna tässä harmaudessa oli takin taskussa oleva ja siellä muiden huomaamattomana säilynyt päiväkirjavihko. Se oli kuin lipas, johon hän oli talteen pannut kallisarvoisen helmen.
Näitä helmiä oli elämä jo hänellekin lahjoittanut paljon, mutta hän oli ne kaikki hukannut. Tästä alkaen hän ei enää anna ainoankaan helmen joutua hukkaan, vaan korjaa kaikki tarkasti talteen. Näissä elämän luomissa ajatus- ja tunnehelmissä, niissä se on elämän arvo, ja niiden talteen panossa elämän tarkoitus.
Näin mietti Lauri tallista lantaa tunkiolle kantaessaan.
Aamiaisen syötyään läksi hän yksin molemmilla hevosilla heinään Pikkuviidasta. Isä jäi havuja tunkiolle hakkaamaan ja Niilo meni kouluun.
Kun sitten puolinen oli syöty ja heinäkuormat purettu, sanoi isä:
— Antaa nyt hevosten lopun päivää seisoa tallissa, ja koettaa yrittää valmiiksi sitä korvoa, ettei se jää jouluhiirten kasteltavaksi!
Savua piipustaan tupruttaen ja kintaita käsiinsä vetäen meni hän ulos, tunkiolle havuja hakkaamaan.
Lauri tunsi piikin isän sanoissa, ja se vaikutti kuin uusi pisto paikkaan, jota vielä entisten pistojen jäliltä kirveli. Se vihlasi ja herpaannutti.
Olihan hän jo niin monta kertaa kuullut, että "kaksikin korvoa päivässä tehdään", mutta minkäs hän sille voi kun ei luoja ole häntä puumieheksi luonut — —!
Kurkussa kakerteli ja silmät kävivät kosteiksi, ja kuin jotain peläten haki hän pihalta vanneaineksia ja alkoi niitä veistellä.
Ajatus ei jaksanut liikkua. Jäi vain paikalleen muhjottamaan ja pöhöttyi siinä niin että ohimoita pakotti ja päälakea kirveli.
Äidin rukki surisi yksitoikkoisesti, ja äiti itse hyräili unettavaa virrennuottia. Ilma oli raskasta ja tympäsevää, ja tylsästi irroitteli kirves lastuja vanneaineksesta.
Toisinaan näin kahdenkesken äidin kanssa ollessaan tunsi Lauri voimakasta halua avata äidille sydämensä. Mutta kun sitä yritti, niin heti huomasi ettei äiti ymmärrä häntä. Eikä hän itsekään ymmärrä itseään. Eihän hän osaa itseään muuten vanhemmilleen tulkita, kuin että haluaisi mennä kouluun. Ja siitä puheen tullessa he aina itsepintaisesti vaikenevat. Nyt ei hän ajatellut tästäkään asiasta mitään. Antoi vain aivojen muhjottaa.
Vasta sitten hän havahtui kun ensimäinen vanne sitä korvon päälle taivutettaessa rapsahti poikki. Oli tullut epätasaisesti veistetyksi. Toisin paikoin jäänyt liian paksuksi, toisin paikoin kulunut liian ohueksi. Lauri hakkasi vanteen pieniksi palasiksi ja heitti palaset puuloukkoon.
— Katkesiko vanne? kysyi äiti.
Lauri ei vastannut mitään. Alkoi vain uutta vannetta veistellä, vakaasti päättäen nyt pitää ajatuksetkin työssä mukana. Ja niin myöskin teki.
Mutta siinä sivussa alkoi jo ennenkin tuttu ajatus kohota ja vallata sijaa aivoissa.
Kun pääsisi vapaaksi näistä tällaisista — —!
Ensin se oli vain arka toivomus, mutta vähitellen se kasvoi uskoksi, että nyt se on tulossa hänen vapautuksensa hetki. Ja usko kehittyi pinnistyneeksi odotukseksi.
Nyt, juuri nyt se on tulossa, se joka vapauttaa hänet näistä tällaisista — —. Postista tulee kirje, jossa joku hyväntahtoinen ihminen ilmoittaa lahjoittavansa hänelle suuremman rahasumman, että hän voi mennä jonnekin. Vaikkapa seminaariin. Tai on sanomalehdessä jotain sellaista joka hänet vapauttaa — tai mitä vain. Mutta jotain sellaista kuitenkin on tulossa.
Hän alkoi taivuttaa viimeistä vannetta korvon ympärille — ja silloin huomasikin, että vanteen molemmat hampaat olivat tulleet samalle puolelle veistetyiksi. Vanne oli siis pilalla.
Kun hän vihdoin älysi mitä oli tehnyt, herpautti hän kätensä ja päästi vanteen suoraksi. Ilma patoutui keuhkoihin ja pusertui sieltä pitkään pihisten ulos. Tämä oli kaikkein parhain vanne; hän oli aikonutkin sen asettaa pohjanuurroksen kohtaan. Ja noinko sen nyt pitikin käydä — —!
Silloin tuli isä tupaan.
Laurista tuntui kuin alkaisi maailma pimentyä.
* * * * *
Isä oli siellä tunkiolla havuja hakatessaan hautonut omia ajatuksiaan. Ja tuskastunut itseensä.
Kun ei saa itseään hallituksi! Kun aina pitää sille Laurille puhua niin pisteliäästi! Eihän se Laurin syy ole. Mutta kun se aika on tullut sellaiseksi, että pitää olla kaikki kirjat ja sanomalehdet, nuorten seurat ja kummikalossit ja kaikki villitykset, niin että lopuksi eivät kelpaa muuta kuin koreilemaan ja turhanaikaisia lorukirjoja lukemaan! Joka aamu pitää pestä kasvonsa ja kammata tukkansa niinkuin oltaisiin vihille lähdössä. — Hm — — Kurkotellen korea työhön ottaa! Nälkään ne vielä kuolevat joka sorkka, elleivät tapojaan paranna!
Hakorauta iski pölkkyyn tiuhassa tahdissa ja lujemmin kuin oikeastaan olisi tarvinnutkaan. Hampaat puristuivat piipun luuhun niin että piippu tärisi, ja silmissä oli tuikea ilme.
— Mutta onkos se Laurin syy? kysyi hän taas itseltään. — Eihän hänenkään kovin paljon sovi muista erota — muiden mukaanhan sitä täytyy olla. Ja tuskin se Lauri vielä kaikkein hulluin onkaan. Mutta työmiestä hänestä ei tule koskaan. Millä tuo ruvennee itseään elättämään.
Silmäin tuikea ilme lauhtui ja suupielet vavahtelivat.
— Ei tiedä. Mutta työnteosta ei sen tahdo mitään tulla. On vain sellaista saamatonta ja lahjatonta nuhajamista. Mikä häneen sitten lie syynä — lahjain puuteko vai tahdonko puute? Siihen lukemiseen vain on niin kova ahneus että — — Kun ei vain, kaiken muun hyvän päälle, lukisi itseään vikaan.
— On sekin vähän kummallista, kun niillä ihmisillä pitää olla niin suuri ero. Veljeksilläkin. Niilo ei välitä lukemisesta, ei kahta pärettä. — Kansakoulussakin jo toista vuotta toisella osastolla, eikä lupaa enää ensi talvena mennäkään. Mutta työmiehen lahjat sillä pojalla on, niinkuin on Maijallakin. Saakin jäädä pois koulusta. Parempi työmies siitä vain sillä tulee.
— Olisikin tässä niissä varoissa että jaksaisi Laurista kouluttaa herran, niin antaisi sen mennä. Sille on elämä täällä niin tuskallista. Murjottaa vain ja nuhjottaa eikä saa sanaa suusta muuten kuin kangella vääntämällä. Kiusaa niin ihmisen ettei tiedä mitä kulloinkin ajattelee! Ei sille osaa enää oikealla tavalla puhuakaan — —.
Hermostunein liikkein riuhtoi isä havuja kasasta ja hakkasi kuin vihoissaan.
— Sitten varmaankin luulee että hänelle vain ilkeydestä sellaisia puhutaan. Heinäaikanakin siellä Pikkuviidassa ladon takana itkeä kyhnytteli — —. Eihän tässä nyt kukaan ilkeä tahtoisi olla — — omalle pojalleen — — mutta — —
Vähitellen kehkeytyi siitä ajatus, että pitäisi mennä Laurille sanomaan ettei hänelle suinkaan ilkeitä olla eikä pahaa tahdota — — Kun oikein sanoisi mitä sydämessä liikkuu, niin ehkä Laurikin sanoisi! Ja kenties asiat eivät olisikaan niin huonosti kuin nyt näyttää! Tiedä — vaikka tästä vielä syntyisi hyväkin elämä! Laurikin vilpastuisi. Ja vaikkapa sen nyt ei työntekokaan parantuisi, niin olisi jo sekin parempi kun olisi edes iloisempi. Pääsisivät tässä toisetkin niinkuin irtonaisemmiksi!
Kuta enempi hän sitä ajatteli, sitä selvemmäksi se tuli, että hänen pitää mennä tupaan Laurin kanssa puhumaan.
Vihdoin hän läksi. Ja sitä varten hän nyt oli tuvassa, että pitäisi avata sydämensä Laurille. Seisoi hetkisen Laurin edessä ja katsoi pilalle veistettyä erinomaista vanneainesta. Hymähti. Meni kaapille. Täytti piippunsa ja siihen valkean saatuaan läksi jälleen havuja hakkaamaan. Hakkasi vähän aikaa kuin vihoissaan. Sitte vaipui käsi poskella miettimään. Havahtui siitä kun tunsi kylmän väreitä ruumiissaan. Huokasi ja alkoi jälleen hiljalleen hakata.
* * * * *
Kesti vähän aikaa ennenkuin Lauri ehti toipua isän käynnin aiheuttamasta hämmingistä. Ensimäinen selvä tunne oli jäykistyttävä kiukun ja epätoivon puuska, joka pusersi hampaat yhteen ja kädet nyrkkiin. Se meni ohi, ja vavisten jäi hän odottamaan sitä vapauttajaansa, jonka nyt täytyy tulla.
Niilo toi sanomalehden koulusta tullessaan. Mitään kirjettä ei hän Laurille tuonut, ei puhunutkaan siitä mitään, ei edes ihmetellyt kun ei sitä tullut — —! Huolettomasti vain viskasi sanomalehden höyläpenkille ja korville käännettyä lakkia päästään kiskoen komensi:
— Ruokaa!
Söi hotkeltamalla ja nenäänsä nuhistaen. Sitten läksi kylälle. Se oliNiilon jokapäiväinen tapa, mutta sittenkin Lauri ällistyi.
Että Niilo nytkin voi noin vain olla huoleton, vaikkei hänelle,Laurille, tullutkaan kirjettä — —!
Sanomalehdessäkään ei ollut mitään. Eikä mitään muutakaan tapahtunut — ja jännitys laukesi.
Ja Lauri ymmärsi ettei mitään sellaista voikaan tapahtua — hänelle. Eihän hän ole mitään yrittänytkään! Eihän hänen hätäänsä kukaan tunne! Ja onnenpotkaukset — ne eivät kuulu hänelle.
Hän tunsi valjua kyllästymistä kaikkeen ja halusi päästä nukkumaan — nukkumaan ja unhotusta saamaan! Hän oli niin perin väsynyt — ruumiillisestikin, mutta vielä enempi henkisesti.
* * * * *
Illalla ennen maata menoaan hän luki sanomalehden oikein valmiiksi. Olihan siinä yhtä ja toista. Maamiesseura ja nuorisoseura näkyvät yhteisesti toimeenpanevan kolmipäiväiset maataloudelliset luentokurssit heti ensimäisinä arkipäivinä tapaninpäivän jälkeen —. Hän haukotteli, taitteli lehden, pani sen pöydälle, sammutti lampun, riisuutui ja meni nukkumaan.
Vaikka Lauri luentokurssi-ilmoitusta lukiessaan haukottelikin, tarttui ilmoitus kuitenkin hänen mieleensä. Ja kun kurssit vihdoin tulivat, oli hän innokkaimpia kuuntelijoita. Ei ainoatakaan esitelmää hän laskenut ohi menemään. Usein itseäänkin ikäänkuin hävetti, kun joskus aivan yksinkin istui isäntäin ja emäntäin kanssa salissa kuuntelemassa, samaan aikaan kun toiset nuoret ravintolahuoneessa rähisivät ja sukkeluuksia laskettelivat, aina sitä suuremmalla joukolla, kuta myöhemmälle ilta kului. Mutta ennemmin hän kärsi sen häpeän kuin oli ainoaltakaan luennolta pois.
Toisena päivänä hän haastoi isääkin mukaan lähtemään, mutta isä vain naurahti ylenkatseellisesti, teki syvästi halveksivan pään liikkeen ja murahti:
— Tuollaisiin — —!
Joutavaa se oli Laurinkin siellä kulku isän mielestä. Oppisikin siellä edes jotain sellaista että saisi jonkinlaisen viran itselleen! Mutta kun tuollaista turhanaikaista! Niinkuin ei tässä nyt maata taitaisi ilmankin rääppiä! Ja niinkuin nuo herrat siellä jotakin maan asumisesta ymmärtäisi! Phyh! Mutta ne pitää vain tähän aikaan olla herrat joka paikassa ja kaikki pitää käydä kirjain mukaan! Muuten ei ole mikään mitään! Ja sitten ollaan niin sivistyneitä että hoh helvetti! — Toisi ne sieltä tänne tunkiolle mun kanssani havuja hakkaamaan, niin kyllä mä opettaisin niille kuinka maata asutaan! Työtä siinä pitää tehdä eikä vain lukea ja saarnata!
Ei hän kuitenkaan tahtonut Lauria estää siellä kulkemasta. Kun ei kerran ole parempaa mieltä, niin menköön! Oleilemalla ja kyläilemällä ne joulunpyhäin välipäivät muutenkin kuluvat.
Laurille oli luentokursseilla käynti kuitenkin jotain muuta kuin turhaa joutoaikain kulutusta. Siellä avautui hänelle uusi ennen tuntematon maailma ja hänen elämänuskonsa heräsi. Nyt hänkin löysi elämäntehtävän itselleen.
Hän rupeaa kasvattamaan itsestään maanviljelijää! Sellaista uudenaikaista ammattitaitoista maanviljelijää. Isä oli joulunpyhiksi antanut hänelle viisimarkkasen. Kun sitä oli vielä säästössä, tilasi hän itselleen Pellervon, joita muuan esitelmänpitäjä tarjosi.
Toinen esitelmänpitäjä kehotti nuoria tyttöjä menemään karjakkokouluihin ja nuoria miehiä maamieskouluihin. Sinnekin päätti Lauri mennä, jos vain isä suostuu siihen. Mutta vaikka ei isä siihen suostuisikaan, niin voihan sitä kirjallisuudenkin avulla kotona itseään kasvattaa, niinkuin esitelmänpitäjäkin sanoi. Ja sitä hän rupeaa tekemään. Jättää kaiken muun lukemisen ja muut haihattelut ja haaveilut ja alkaa lukea vain maatalouskirjoja.
Jo ensimäisen, maataloutemme nykyistä asemaa ja sen kehittymismahdollisuuksia käsittelevän luennon aikana tämä ajatus putkahti taimelle. Ja kuta useampi esitelmä oli kuultu, sitä varmemmaksi ja voimakkaammaksi se kasvoi. Kukkeimmilleen se kehkeentyi viimeisen kurssipäivän iltana toimeenpannussa illanvietossa.
Soitettiin, laulettiin, pidettiin puheita ja lausuttiin runoja. Alaiskylän kansakoulunopettaja piti hehkuvahenkisen puheen aatteellisen sivistyksen ja taloudellisen edistyksen keskinäisistä suhteista. Puheensa hän lopetti tähän tapaan:
— Me olemme näihin saakka puhuneet vain sivistyksestä ja aatteista, innostuneet aatteille ja eläneet aatteille. Me olemme vain elämän sunnuntaipuolta yrittäneet parantaa. Minä en tahdo sanoa että se olisi ollut väärin. Päinvastoin. Mutta sitä tehdessämme me olemme unhottaneet yhden tärkeän asian. Me olemme unhottaneet elämän arkipuolen, elämän taloudellisen puolen. Ja niin olemme joutuneet jonnekin josta emme oikein itsekään ymmärrä mitä se on. Olemme vain avuttomia kuin hyllyvällä suolla rämpivä kulkija. Emme pääse eteenpäin niinkuin pitäisi päästä.
Me olemme unhottaneet että ilman varmaa taloudellista pohjaa on korkeampi henkinen sivistys ajan pitkään mahdotonta. Ennemmin tai myöhemmin se lysähtää läjään. Henkinen sivistys ja taloudellinen edistys kuuluvat yhteen niinkuin sielu ja ruumis. Ne kehittyvät rinnakkain. Ja niinkuin sanotaan että terve sielu voi asua vain terveessä ruumiinsa, niin samoin voidaan myöskin sanoa, että oikea henkinen sivistys on mahdollista ainoastaan terveellä taloudellisella pohjalla olevassa kansassa.
Meidän taloudellisen ja samalla myöskin henkisen edistyksemme ja elämämme pohjana on, niinkuin jo olen sanonut, maatalous. Se on kaikkien muiden elinkeinojen äiti. Kun se kestää, niin kaikki kestää, kun se kaatuu niin kaikki kaatuu, mutta myöskin: kun se nousee niin kaikki nousee!
Te täällä olevat olette näinä kolmena päivänä saaneet kuulla miten meidän maatalouttamme voidaan kohottaa. Ja suurin osa teistä on siinä onnellisessa asemassa, että te voitte uhrata voimanne tähän kallisarvoiseen työhön. Kun te nyt jälleen käytte arkitöihinne, niin koettakaa muistella mitä täällä on näinä päivinä sanottu, ja koettakaa panna niitä käytäntöön metsissänne, pelloillanne, niityillänne ja karjakartanoillanne! Hankkikaa lisää tietoja kirjoista ja ammattilehdistä! Nostakaa päänne, herättäkää uupuva elämänuskonne! Ottakaa elämänne ponsilauseeksi se lause, jonka muuan vanhan Kreikan sankariäiti sotaan lähtevälle pojalleen kilpeä antaessaan lausui: "sen kanssa taikka sen päällä", se on, sen kanssa palaa voittajana takaisin, taikka kannettakoon sinut sillä, sankarina kaaduttuasi. Samoin tekin ottakaa maanviljelys siksi Suomiäidin antamaksi kilveksi, jonka kanssa te tahdotte voittaa ja jonka hyväksi — jos niin täytyy käydä — te voitte kuollakin. Ja minä olen vakuutettu että te silloin voitatte!
Ja varsinkin te nuoret nuorukaiset ja nuoret neidot! Teillä on pyhä velvollisuus ja ihana oikeus kasvaa siksi sukupolveksi joka pystyy tämän suurtyön suorittamaan, joka pystyy nostamaan Suomen maanviljelyksen muiden maiden maanviljelyksen rinnalle, ja Suomen kansan muiden kansain rinnalle! Teistä se lopultakin riippuu tuleeko Suomen kansa kansakuntain joukkoon korotetuksi, vai kuoleeko se nälkään rikkaitten leipämaittensa keskellä — — Teistä riippuu Suomen tulevaisuus! Pankaa tämä sydämellenne!
Opettaja teki pienen kumarruksen ja tuli alas puhujapaikalta.Kättentaputuksista ilmeni että hän oli saanut yleisön mukaansa.
Nuorisoseuran puheenjohtaja nousi sieltä etumaisilta penkeiltä ja ehdotti laulettavaksi Pellervon laulun. Laulun loputtua puheenjohtaja taas nousi ja ilmoitti vapaan sanan vuoron. Heti läksi salin perältä Reijolan isäntä, pitäjän etevin maanviljelijä, ja piti sydämestä lähtevän ja sydämiin menevän puheen maanviljelykselle, "yhdelle kunniakkaimmalle, vaikka nykyään melkein halveksitulle, ihmiselämän uhrialttarille". Kun muita puheoikeuden käyttäjiä ei enää ilmaantunut, ilmoitti puheenjohtaja soitettavaksi ja laulettavaksi "Maamme". Kaikki ponnahtivat seisaalleen, ja kenellä vähänkin oli ääntä hän antoi sen nyt kaikua.
Laulun loputtuakin seisottiin vielä hetkinen hiljaa. Oli aivan kuin jotain yliluonnollista, jotain pyhää olisi liikkunut salissa.
Laurin heikko ruumis ihan vapisi, niin innostunut hän oli.
Kaiken tämän mitä näinä päivinä on puhuttu hän panee käytäntöön. Järjestää maat vuoroviljelykseen, rakentaa ajanmukaisen navetan sementtilattioineen ja rehupöytineen, hoitaa metsää, laittaa puutarhan, viljelee juurikasveja, ajaa savea pelloille, käyttää turvepehkua navetassa ja suomutaa tunkiolla, ja panee kaikki kuntoon. Perustaa toisten kanssa osuusmeijerin, osuuskaupan ja monta muuta osuuskuntaa ja niitä toiminnallaan kannattaa.
Ei koskaan hän ollut tuntenut itseään niin varmaksi kuin nyt. Oli aivan kuin hän olisi tähän saakka tyhjässä ilmassa häilynyt ja vasta nyt tavannut maan jalkainsa alla.
Hänen tavallinen arkuutensakin oli nyt poissa. Vähääkään ujostelematta meni hän ottamaan nyt ensimäistä kertaansa iltamassa olevaa Niinilän Annia tanssiin, heti kun tanssimaan käytiin. Tanssi hänen kanssaan pitkän polkan ja jutteli.
Kotiin lähdettäessä hän tavoittautui samaan joukkoon jossa Annikin meni, heidän matkansa kun kävi samaan suuntaan. Alkumatka oli sellaista hälinää ja kuhinaa kuin se on aina. Poikia kahden ja kolmen miehen ryhmissä milloin juoksi edelle milloin seisoi syrjittäin tien vieressä lakit otsalle vedettyinä. Tytöt samoin kaksin ja kolmin, harvoin useampia, kävelivät toistensa käsikoukusta pitäen, nauraa kikatellen ja lauleskellen ja yön uneksivaa rauhaa rikkoen.
Kun vihdoin ehdittiin rauhoittua ja ryhmittyä, huomasi Lauri joutuneensa aivan vieraankyläisten joukkoon. Saviston Lissu vain oli samasta Alaiskylästä kuin hänkin. Toiset, Niinilän Anni ja joku toinen tyttö, jonka nimeä Lauri ei tiennyt, sekä Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi olivat kaikki Pieliskyläisiä. Pojat olivat melkein vieraita hänelle ja koko joukon häntä vanhempia.
— Mikähän noilta pojilta puuttuu kun ovat tuossa aivan kuin jotain hakemassa? kysäsi Lauri, kun taas muuan poikaryhmä juoksi edelle ja juuri äsken toinen ryhmä jäi tien viereen seisomaan.
— Toista puoliskoaan ne hakevat, oli Lissu heti valmis vastaamaan.
— Vai sitä! Minä olen ajatellutkin, jotta mitä ne haeskelevat. Se on paha kun se on kadoksissa.
— Eikö sun oo sitte enää kadoksissa?
— Ei mulle oo luotukaan sellaista.
— Hyy, panni Lissu vain.
— Mulla on kaikki kylkiluut tallessa, jatkoi Lauri.
— Kyllä sullekin se luotu on, mutta taitaa vain olla niin likellä ettei tarvitse haeskella.
Lauri ei oikein ymmärtänyt mitä Lissu tarkoitti, eikä paljon välittänytkään. Anni oli todellakin hyvin likellä. Ei olisi tarvinnut muuta kuin kätensä ojentaa ja kaapata syliinsä. Jos tekisi sen — —! Pelkkä ajatuskin jo hurmasi. Kuitenkaan hän ei sitä tehnyt. Sanoi vain Lissulle:
— Tule lukemaan kylkiluuni, niin näet että niitä on täysi määrä kummallakin puolella.
— Jopa mä nyt viitsisin tässä ruveta, sanoi Lissu siihen.
Siihen suuntaan jatkui puhelu. Tyttöjen puolelta sitä ylläpiti etupäässä Lissu. Anni silloin tällöin sanoi jonkun sanan, mutta se toinen tyttö ei puhunut mitään. Oli kai hyvin nuori vielä ja ujo. Poikain puolelta sitä ylläpiti Lauri; hän tunsi nyt omituista halua olla äänessä. Toiset vain silloin tällöin jotain murahtivat joukkoon. Olivatko nuo niin juroluonteisia, vai mikä lie syynä?
Otti Lauri iltaman ohjelmankin puheeksi, mutta se näytti olevan hepreaa muille paitsi Annille. Hän tarttui siihen vilkkaasti kiinni, mikä omituisesti ilahutti Lauria. Mutta sittenkin hän lopetti keskustelun siitä lyhyeen. Oli huomaavinaan salaisia merkinantoja Jussin ja Lissun välillä ja vaikeni.
Äänettöminä olivat toisetkin ja neuvottomina. Lissu hyräili"Uudenkullan liinukkavarsaa".
Vihdoin keksi Lauri, että he olivat jääneet kauas edellämenevistä, ja karisti painostuksen pois mielestään.
— Sen kylmän pyhävellin peräänköhän noilla ihmisillä nyt on noin kiire, kun ei enää näy ketään tiellä? kyseli toisilta.
— Pyhävellin perään, matki Lissu hyräilynsä keskeyttäen. — Parempaa niillä on tiedossa.
— Mikäs sen parempaa on nälkäiselle vatsalle? kiusoitteli Lauri.
— On sitä parempaakin, sanoi Lissu vain ja alkoi uudelleen hyräillä.
— Mutta meillä ei ole mitään parempaa, ja sen vuoksi ei meillä ole kiirettäkään. Meneskelemme vain tällaista kahden silakan marssia. Eikös niin pojat?
— Joo, murahtivat Jussi ja Tuppu.
— Kuka tietää mitä teilläkin vielä on, penäsi Lissu kesken hyräilyä.
Samassa lauloi maantien vieressä olevassa navetassa melun herättämä kukko.
— Kukkokin jo laulaa, huudahti Anni.
— Karikosken kankaalla on iso kivi, ja kun kukko huutaa niin se huiskahtaa, veisteli Lauri.
— Nyt sinä höpiset, sanoi Anni nauraen ja Lauriin päin kääntyen.
— Höpisen? kysäsi Lauri.
— Niin, höpiset.
— Mitä minä höpisen? Eikö se ole totta että Karikosken kankaalla on iso kivi?
— On. Mutta kun kukko laulaa, niin ei se huiskahda.
— Eikö kukko huiskahda kun se laulaa? Naimisiin sinunkin pitäisi mennä ennenkuin näkösi katoaa.
Lissu ja se toinen tyttö, Jussi ja Tuppu nauroivat. Hartaimmin kuitenkin nauroi Anni kun sanoi:
— Mutta se kivi ei huiskahda kun kukko laulaa.
— Onko kukaan sitte niin sanonut! ihmetteli Lauri.
— Sinä juuri äsken.
— Minä? Enhän minä sanonut kun että: Karikosken kankaalla on iso kivi —
— Ja kun kukko laulaa niin se huiskahtaa.
— Niin — kukko. Vai oletko sinä joskus nähnyt kukon laulavan niin ettei se huiskahda?
Kaikki purskahtivat nauramaan, sillä nyt he ymmärsivät. Nytkin se oli Anni joka hartaimmin nauroi. Ja taas teki Laurin mieli siepata hänet syliinsä ja pyöräyttää pari kertaa ympäri.
Niin tultiin Valliniemen kylään, ja siinä oli erottava. Toiset jatkoivat matkaansa pitkin maantietä, mutta Laurin ja Lissun piti tästä mennä joen ylitse. Siinä seisoskeltaessa ja eroa tehtäessä huomasi Anni toisen kenkänsä nauhan päässeen solmusta.
— Sulhasia se tietää, kiiruhti Lissu sanomaan.
— Annappa minä sen sidon, niin ei tule sulhasia, tokasi Lauri.
Anni kainosteli eikä osannut sanoa sitä ei tätä. Naurahteli vain.
— Mikseikäs tulekin sulhasia. Onhan tässä poika jokaiselle, pitkittiLissu yhä.
— Tuota Lissua! huudahti Anni ja toveriaan mukanaan vetäen kiiruhti pois.
— Hyvää yötä! huusi sieltä etäämpää.
— Hyvää yötä! vastasivat toiset, kuuluvimmin kuitenkin Lauri.
Pitemmälle puhelua yrittämättä erosivat toisetkin.
— Menkää nyt joutuun että ehditte! tirskautti Lissu Jussille jaTupulle.
Tämä Lissun tirskahdus yhdistettynä sen kanssa, että Jussi ja Tuppu, eikä hän, saivat mennä Annin kanssa samaa matkaa, teki Laurin apeamieliseksi. Hänen hilpeytensä katosi. Sanaa puhumatta asteli hän Lissun jälessä, kunnes satutti jalkansa niin että oli vähällä kaatua.
— Ohoh! pääsi häneltä. — Jos en olisi itse ollut mukana niin olisin kaatunut.
— Olisit tullut tänne, niin minä olisin nostanut, sanoi Lissu siihen.
Siitä pääsi juttelu taas alkuun, ja niin tultiin keskustelua tehden Leppirannan tienhaaraan. Siitä olisi Lissun pitänyt yksin mennä kylästä jonkun matkan päässä olevaan kotiinsa, mutta ei sanonut uskaltavansa kun on näin pimeä. Pyysi Lauria saattamaan.
Laurin tapasi jonkinlainen villin vallattomuuden puuska.
— Otatko minut yöksikin? kysyi.
— Tietysti.
— No mennään sitte.
Hän tarttui Lissun käsikoukkuun, ja niin lähdettiin.
Lissu hiplasi itsensä yhä likemmäksi Lauria. Ja vihdoin oli aivan hänessä kiinni. Rupatteli ja maireana naureskeli.
Lauri ei tiennyt mitä ajatella. Häntä hävetti ja tympäsi. Kun oikein suuhun tukkii! Jos vielä joku sattuisi tämän näkemään! Arkana pälyili hän ympärilleen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. — Ja toiselta puolen se tuntui somaltakin tämä tällainen. Ja kukapa tätä nyt näkee. Pimeä yö eikä ketään ole liikkeellä.
Saviston rappujen eteen päästyä Lissu yhä Laurin käsikoukussa kiikkuen kumartui ottamaan avainta porraslankun alta. Veti Laurin mukanaan rappusille ja avasi porstuan oven.
Silloin Lauri irroitti kätensä Lissun kainalosta.
— No hyvästi nyt sitte!
Hän ojensi kätensä Lissulle.
— Etkö sinä tulekaan yöksi? pääsi Lissulta hiljainen ällistynyt huudahdus.
Lauri vain itsepintaisesti tarjosi kättään, ja Lissun täytyi vastata.Lauri kiiruhti pois.
— Lissu oli täydessä todessa — —!
Lauri nauraa tuhautti hermostuneesti, ja häntä hävetti vielä äskeistäkin enempi. Napitti palttoonsa huolellisesti ja käänsi kauluksen suoraksi. Veti lakin otsalleen ja alkoi hiljalleen viheltää.
Yht'äkkiä vihellys keskeytyi ja käynti hiljeni.
Jokohan hänen vallattomuutensa taas päättyi tyhmyyden tekoon — —? Jos olisikin pitänyt mennä perille saakka, kun kerran sillä tavalla tultiin — —? Jos on tapa sellainen?
Entistä voimakkaampana kohosi Annin vieno kuva mieleen.
Ei! Vaikka kaikki toiset niin tekisivätkin, niin hän ei tee! Hän ei tahdo! Olkoon vaikka tapakin sellainen!
Käynti reipastui ja ryhti varmeni.
Mutta kotitienhaaraa lähetessä käynti taas äkkiä hiljeni.
Lissu syöksähti hänen mieleensä ilmielävänä, sellaisena kuin hän oli hänet tänä iltana nähnyt. Hänen täyteläinen ja kehittynyt vartalonsa, hänen maireat silmänsä, hymyilevä suunsa, ja pehmeästi taipuileva pukunsa. Ja hänen kanssaan kahdenkesken pimeässä kamarissa: — —.
Riihen kohdalla Lauri pysähtyi aivan ehdottomasti — —.
Maantien mutkasta riihen tuolta puolen kuului puhelua. Enempää ajattelematta hyppäsi Lauri riihen etukatoksen alle riihipinon taakse piiloon ja sieltä vaanien tuijotti pimeään, josta ääni kuului.
Sieltä tuli kaksi ihmistä kävellen. Riihen kohdalle tultuaan ne pysähtyivät.
— Ei Leppirannasta näy valkeaa. Kyllä Lauri Savistoon on mennyt, sanoi toinen.
— Sinne se tietysti on mennyt. Kyllä sillä vielä valkea olisi, jos se kotiin olisi mennyt. Syödä jahnustaisi se vielä — sen kun oli jo niin nälkä, sanoi toinen.
Lauri tunsi miehet. Hiiron Tuppu ja Hakaperän Jussi! Hän heristi korviaan.
— Minnekäs me nyt sitten menemme? kysyi Tuppu.
— Piru tietää! sanoi Jussi ja tuntui jotain kaivavan taskustaan. Mun on kuononikin niin kipeä ja taitaa olla verissäkin, tämä nenäliina ainakin on oikein murtumissa, siinä on niin paljon verta.
Tuppu kuului naurahtavan.
— Oikeinko se Anni tahallaan sinua löi?
Anni löi? Lauri pidätti hengitystään.
— En tiedä jos se nyt niin tahallaankaan. Mutta kun minä saavutin sen juuri kun se oli menossa porstuaan, huitasi se kädellään minua kohti, ja sillä oli avain kädessä, enkä mä ymmärrä kuinka se sattui mun nenääni. Aivan minä luulin sen irti lentäneen, selitti Jussi nenäänsä pyyhiskellen. — Tämä on nyt niinkuin peruna. Piru — sanoi sitten vielä.
Tuppu nauroi.
— Tiesikö Anni kuka sinä olet?
— Kyllä se sen tiesi.
— Ei vain päästänyt?
— Ei. — Mutta kyllä minä sen vielä — —!
— Minä olisin kyllä päässyt. Me Hannan kanssa menimme niin siivosti käsikoukussa, ettei ikinä paremmin. Mutta kun se meni ikkunalle kopistelemaan että tultaisiin ovea avaamaan, niin silloin minä aloin kantapäitäni välkyttää. — Muutama pöhlö, kun ei ymmärrä avainta ottaa että kolistamatta sisään pääsisi! kertoi Tuppu.
Jussi tuntui yhä nenäänsä pitelevän puhuessaankin.
— Kun ei se Lauri vain olisi niinkuin pihkaantunut siihen Anniin?Eikä taida Anninkaan toisin olla.
— Sitä minäkin vähän jouduin epäilemään.
— Mutta siinä tehdään kiusaa. Ei sitä niin vain Laurille anneta!Täytyy sitä oman kylän poikainkin osansa saada.
Tämä oli jo enempi kun Lauri jaksoi kuunnella. Raivostuneena hyppäsi hän Jussin ja Tupun eteen.
— Hävetkää! Siat!
Jussi ja Tuppu ensin hölmistyivät, mutta sitten alkoivat virnistellä.
— Riihikartanoillako se Lauri vain riijailee — —
Lauri oli niin kiukuissaan että itkua tuppasi, eikä osannut sanoa mitään.
— Mene nyt äitisi viereen nukkumaan, hän antaa sinulle rintaa, sanoi Jussi, ja ilkeästi naurahdellen läksivät Jussi ja Tuppu menemään samaan suuntaan josta Lauri oli tullut.
Vaistomaisesti kääntyi Laurikin hitaasti kotiin päin menemään. Ja nyt hän älysi mitä hänen oikeastaan olisi pitänytkin Jussille ja Tupulle tehdä. Tarttua molempain tukkaan ja takoa heidän päitään yhteen — potkia — purra, viskata pää edellä ojaan ja sinne ruhjoa — —
Hampaitaan kiristäen muljautti hän sinne päin jossa tiesi Jussin jaTupun menevän.
— Sai se Anni edes Jussia täräytetyksi — —
Melkein tuli mieli hyväksi kesken kiukkua.
Anni, joka oli äskeisessä mielen myllerryksessä ajautunut takalaidoille, siirtyi sieltä nyt jälleen etualalle. Lauri näki hänen aivan kuin siinä edessään seisovan. Hän koetti hymyillä Annille ja palauttaa samaa mielialaa mikä oli seuratalolta lähdettäessä. Mutta se ei onnistunutkaan. Hymy tuntui tehdyltä, eikä hän voinut katsoa Annia suoraan silmiin. Ja Annikin tuntui olevan kylmä hänelle. Aivan kuin olisi yrittänyt välttää hänen katsettaan. Syrjään vain katsoi ja hiljalleen loittoni. Oli aivan kuin olisi jotain tapahtunut, sellaista joka heidät erottaa.
Ja vihdoin Lauri tunnusti olevansa syyllinen… Hän melkein toivoi että maa hänet nielisi.
— Olihan hän siinä maantiellä seisoessaan jo ehtinyt katua sitä kun ei yhtäkaikki mennyt Lissun kanssa kamariin — —
Hänen koko ruumiinsa vapisi ja hän näki Annin kiiruhtavan pois itkien ja kädet silmäin päälle painettuina — —.
Hän oli aivan yksin pelottavan hiljaisessa talviyössä.
Kuitenkin tuntui helpommalta nyt kun oli saanut sen sanotuksi. Oli aivan kuin olisi se tähän saakka ollut kautta sielun hajoitettuna likaisuutena, mutta nyt saatu paremmin yhteen paikkaan kootuksi.
Nukkumaan menoa ei hän kuitenkaan voinut ajatellakaan. Meni vain läpi pihan, navetan ja rehuladon editse menevää takakujaa kylän karjatielle.
Siellä hän sitte käveli edestakaisin.
Iltamamatkan Laurille aiheuttamissa mielenkuohuissa pysytteli ylimpänä pinnalla katkera katumuksen ja kirvelevä häpeän tunne sen johdosta mitä siinä riihen edessä maantiellä oli ajatellut. Kaikki tuntui tahratulta ja särkyneeltä.
Siellä karjatiellä edestakaisin astellessa hänelle muistui mieleen muuan päivä kansakouluajoilta. Uskontotunnilla opettaja puhui niistä vaaroista ja kiusauksista, jotka ihmistä, ja varsinkin nuorta ihmistä maailmassa väijyvät. Hän puhui niin elävästi ja sydämeenkäyvästi, että vallattomimmatkin pojat istuivat hiljaa ja kuuntelivat. Hänellä oli kova työ pitäessään silmiin tunkevia kyyneleitä muilta piilossa, niin syvästi opettajan puhe häneen vaikutti. Kyynelten salaaminen onnistui kuitenkin jotakuinkin. Mutta illalla hän sängyssä hiljaa rukoili, että Jumala antaisi hänen ensi yönä kuolla ja siten pelastaisi hänet maailman kiusauksilta ja vaaroilta.
Nyt oli hän joutunut kiusaukseen ja — langennut — —
— Mikset sinä Jumala antanut minun silloin kuolla! Silloin olisin sinulle kelvannut. Nyt en enää kelpaa.
Silloin tuntui kuolema suloiselta pelastajalta. Nyt jo pelkkä ajatus kuoleman mahdollisuudestakin tuotti sydäntä hyydyttävää pelkoa.
Hän alkoi tehdä tuskallista kauppaa omantuntonsa kanssa. Pyysi, ettei tätä nyt vielä huomioonotettaisi. Eihän hän oikeastaan vielä mitään tehnytkään. Lyhyt ajatuksen väläyshän se vain oli. Unhotetaan nyt tämä! Toista kertaa ei hän enää sellaista tee!
Mutta omatunto oli taipumaton. Se ei suostunut mitään unhottamaan, eikä sallinut mitään pois pyyhkiä. Se lyhyt ajatuksen väläys oli tahra hänen sielussaan, ja siksi se myöskin jäi. Ja omatunto piti huolen että hän tahran olemassaolon muisti.
Hän näki sen tahran, katsoi siihen ja itku kurkussa teki pyhän lupauksen, että toista kertaa ei hän sellaista tee! Tämän suuremmaksi hän ei tahraa päästä!
Hän odotti omaltatunnolta hyväksymisen ilmausta tämän lupauksen johdosta. Mutta omatunto oli ikäänkuin piilossa. Sen sijaan oli kuin olisi joku vain välinpitämättömästi nyökännyt päätään, kuin sanoakseen:
— Sopiihan tuota koettaa.
Katumuksen ja häpeän tunteen rinnalle pyrki kaiken aikaa tunne, että Anni on suuressa vaarassa ja että hänen — Laurin — pitää yrittää hänet siitä pelastaa ja — se tuntuikin hyvin tärkeältä — jollain tapaa saada Anni ymmärtämään ettei hän ole vallan samallainen kuin Jussi ja Tuppu. Millä tavalla sen vain saisi tehdyksi niin, ettei kukaan sitä huomaisi eikä syntyisi puheita?
Kirje siinä suhteessa tuntui varmimmalta ja parhaimmalta.
Uudenvuodenaattona saunasta tultua hän vetäytyi kamariin ja alkoi kirjoittaa Annille. Sydän sykki ja posket hehkuivat.
Samassa Niilo avasi hiljaa oven ja kurkisti kamariin.
— Uu'u — — Plikoillenko sä kirjotat — — ihihi — —
Vasta nyt huomasi Lauri Niilon ja säikähti.
— Mene pois sieltä! Aina sun pitää olla — —
— Ihihi — — kuului vielä kun ovi pantiin kiinni.
Lauri jatkoi keskeytynyttä kirjoittamistaan.
Kun kirje oli valmis luki hän sen. Posket kuumenivat yhä enempi ja silmiin ilmestyi hämmästyneesti tuijottava sävy.
Hän nousi kävelemään. Hetken käveltyään pysähtyi ja katsoi miettien eteensä. Istahti pöydän ääreen ja käsi poskella luki kirjeen uudelleen.
Jäi taas eteensä tuijottamaan.
— Pössö! murahti sitten itselleen ja liikahti hermostuneesti.
Kirjeestä oli tullutkin kokonaan toinen kuin hän oli aikonut.
Siitä oli tullut rakkauskirje — —
Hän oli jo rutistamaisillaan kirjeen kouransa sisään, kun samassa houkutteleva ajatus tuli mieleen.
— Jos lähettäisikin tällaisen kirjeen — —
Hän luki sen vielä kerran.
— Kyllähän se oikein oli tämäkin ja kauniisti — mutta — —
Ulos katsoen, huulet tiukasti suljettuina hän rutisti kirjeen kouransa sisään ja pisti taskuunsa.
Hetkisen istuttuaan hän alkoi kirjoittaa uutta kirjettä, huolellisesti varoen, ettei siitä vain tulisi samallaista kuin äskeinen oli.
Juuri kun hän oli lopettamaisillaan huusi äiti tuvasta:
— Tule nyt Lauri vähäksi aikaa tätä puuropataa hämmentämään! Mun pitää mennä hakemaan jauhoja lehmänjuotavaan, ja isäsi on navettaa luomassa, enkä mä tiedä minne se Niilokin on tästä kadonnut.
— Kyllä, vastasi Lauri ja pisti kirjeen ja kirjoitusvehkeet pöytälaatikkoonsa, jonka huolellisesti lukitsi.
Sen edellisen kirjeen hän poltti ryynipuurovalkeassa ja huolellisesti hajoitti siitä syntyneen keveän karren.
Seuraavana aamuna läksi Niilo kirkkoon kynttilöitä katsomaan, isä ja äiti olivat navetassa ja Lauri jätettiin tupaan valkean vahdiksi. Silloin hän haki kamarista sen eilisen kirjeensä, luki sen ja luettuaan pusersi sen palloksi ja heitti vesipadan alle.
Tuollaista saarnaa hän nyt ei ainakaan Annille lähetä! Ennen on kokonaan kirjoittamatta!
Päivällä tuli Maija miehineen — Nummismäen emäntä ja isäntä — vieraisille.
Lauri istui miesten kanssa kamarissa paksun sinisen tupakansavun seassa. Miehet juttelivat vuodentuloista ja valittelivat kun maanviljelys ei tahdo kannattaa. Viljan hinnat ovat alhaiset, ja palkat ja kaikellaiset ulosteot vain nousevat aivan ylöttömiin.
— Ja se on niin merkillistä sekin, jotta minä olen monta kertaa sitä ajatellut, kun ei ne vuodetkaan ole enää sellaisia kuin ne oli ennen, yltyi isä sanomaan. Ennen tapasi tulla rukiltakin kahdeksastakin kuhilaasta tynnöri. Nyt menee kaksitoista kuhilasta, ja kun oikein hyvä vuosi on niin kymmenestä saa. Mutta sitten taas on paljon sellaisiakin vuosia että menee viisikintoista kuhilasta tynnöriin.
— Ennen on ollut niitä kytöjä niin paljon. Niistä ne niitä jyviä ovat koonneet. Mutta nyt ei kannata enää niitäkään teettää, totesi Nummismäki. Ei sitä kannata, eikä kehtaakaan kuokkurille kaksia ja kolmia markkoja päivältä maksaa. Ennen antaa maan maata siellä ja rääpystää sen mitä itse ehtii.
— Kuka hullu sitä sellaisia palkkoja maksamaan rupeaa! yhtyi isä siihen. Ennen, kun minäkin aloin, niin sai päivämiehiäkin alle markan päivältä. Silloin sitä teetti ja silloin sitä sai aina vähän kokoonkin. Mutta nyt ei tule mitään kokoon. Saa vain tarkasti katsoa jos mielii kohdallansa pysyä.
— Mutta siellä luentokursseilla ne esitelmänpitäjät sanoivat, että kun vain oikealla tavalla osataan maata viljellä ja oikealla tavalla kaikki järjestää, ja kun oikein tarmokkaasti vain otetaan asiaan kiinni, niin maanviljelys kannattaa nyt aivan yhtä hyvin kuin ennenkin, sekaantui Lauri keskusteluun.
— Mitähän sä niitä sellaisia vedät! nuhteli isä. Työtä sitä on saanut tehdä ja saa tehdä koko ikänsä. Mitä ne sellaiset kamariherrat maan asumisesta tietävät! Ovat sen nyt vain ottaneet urakaksensa, kun ei muu kukaties enää oikein vetele.
— Mutta maanviljelys on kuitenkin kaikkein jalointa ja runollisinta työtä, ja se on se joka kaikki muut elinkeinot — — alkoi Lauri, mutta huomasi että isä ja Nummismäki jo jatkoivat äskeistä puheluaan aivan kuin ei häntä olisi ollutkaan.
Lauri hiukan loukkaantui. Nummismäkikin, nuori mies vielä, ja kehtaa tuollaisia oikottaa! Olisi tullut edes yhtenä päivänä esitelmiä kuulemaan. Mutta mitä! Tainnut penkillä vain maata nekin ajat.
Mieleen muistui se aika, kun tämä Nummismäki, silloinen Nummismäen Samppa, alkoi Maijalla kulkea — Lauri nytkäytti otsaansa "kulkea" sanalle —. Hän tapasi siihen aikaan hyvin usein aamuyöstä maata valveillaan, ja silloin hän, varsinkin pyhäöisin, kuuli porstuasta kolinaa, aivan kuin joku olisi mennyt ulos. Heti sen perästä tuli Maija tupaan ja kiipesi toiseen yläsänkyyn. Jostain syystä oli Lauri niin hiljaa kuin suinkin, ettei Maija vain kuulisi hänen olevan valveilla. Aamusin, toisten vielä maatessa, äiti sitten takan luona kuiskaili isän kanssa hyvin salamyhkäisen ja hyvämielisen näköisenä.
Vihdoin oli Maija aivan aamuun saakka kamarissa, ja kun tuli sieltä, kuiskaili ensin äidin kanssa ja sitten laittoi kahvikuppeja tarjottimelle ja vei tarjottimen sekä kahvipannun kamariin. Äiti näytti olevan entistäkin paremmalla tuulella. Naureskellen ja kylkeään hieroskellen kuiskaili Maijan kanssa, ja kun Maija meni kamariin, yritti äiti suu maireassa naurussa kurkistaa sinne.
Tätä kaikkea seurasi hän ovisängyssä maaten. Kun hän sitten ehti pukeutua ja oli menossa talliin, sattui hän porstuassa yhteen kamarista tulevan mieshenkilön kanssa. — Kamariin oli nimittäin Maijan ripille päästyä tehty porstuastakin ovi.
— Talliinko pitää? kysyi kamarista tulija.
— Talliin, vastasi Lauri hämillään.
Hän ei tuntenut kuka se oli. Mutta se oli mies. Ja siitä selvisi hänelle kaikki.
Voi, kuinka hän silloin häpesi Maijan takia! Yksin ollessaankin painoi päänsä alas, eikä ole sen jälkeen voinut Maijaa suoraan silmiin katsoa. Ja kun hän sitten päivällä sattui kuulemaan kun äiti Muikkulan emännälle hymysuin kertoi, kuinka "Nummismäen Samppa on alkanut Maijalla kulkea aivan vasite", ei hän enää tiennyt mitä pitäisi ajatella. Kiiruhti vain ulos ja purskahti nauramaan.
Saman päivän iltana oli koululla esitelmätilaisuus ja siellä esitelmänpitäjä puhui siveellisyysasiasta, tuomiten yökosinnan häpeällisimmäksi, inhottavimmaksi ja turmiollisimmaksi tavaksi nuorisomme keskuudessa. Ja sanoi, ettei osaa keksiä kyllin rumaa nimeä jolla sen harjoittajia kutsuisi. Maijakin oli siellä ja Samppa myös. Ja aamulla Maija taas tuli kamarista puoliksi pukeutuneena ja vei Sampalle kahvia.
Hänen mielestään oli Maija auttamattomasti kadotettu.
Ja silloin hän itsekseen päätti, ettei ikinä rupea tällaista harjoittamaan. — — Enkä rupeakkaan!
Hän löi nyrkillään reiteensä ja havahtui. Toiset olivat kuitenkin niin omiin juttuihinsa vaipuneina, etteivät he mitään huomanneet.
— Kun täällä on savua! sanoi Lauri ja ruumistaan oikoen nousi seisaalleen.
— Avaa hiukan peltiä, käski isä.
Lauri avasi pellin ja meni tupaan.
Tuvassa äiti keitti ryynipuuroa ja Maija istui takan luona lapsi sylissään.
— Missä Niilo on? kysyi Lauri jotain sanoakseen.
— Missäs kauha on muualla kuin padassa. Kylällä Niilo on. Ei se ole sellainen kuin sinä. Joka kaiket pyhätkin kotona istuskelet niiden kirjain parissa, vastasi äiti.
— Ainako Lauri vain on yhtä hyvä kotona pysymään? kysyi Maija, yhtä paljon Laurilta itseltään kuin äidiltäänkin.
— Tässähän se vain kotona istuskelee, vastasi äiti ja valkeaa perunapannun alle kohennellen lisäsi:
— Ei ole vielä yhtään yötäkään kotoa poissa ollut, muuta kun mitä joskus vieraisilla on ollut.
Lauri katsahti vihaisesti äitiinsä.
— Alkakaa nyt taas.
— Ka — Älä nyt — Enhän mä mitään — —
— Mitäs te aina — — kivahti Lauri ja meni ulos.
Pihalla oli Nummismäkisten reki, aisat tallin seinää vasten pystyyn nostettuna. Reki näytti mukavalta ja sirolta. Oli topattu ja suojusnahalla varustettu. Lauri tarkasteli sitä, nosti suojusnahan pois ja istui rekeen. Mukavahan tällaisella olisi ajella — —
— Annin kanssa — tuli mieleen aivan kuin joku veitikka olisi sen kuiskannut.
Siitä aivan itsestään kehittyi sydäntä kokoava kuva, kuinka he ajelevat Annin kanssa virkulla hevosella lauhkeana, kuutamoisena talvi-iltana, hiljaa puhellen ja vapaasti kertoen toisilleen kaikki — —
Kaikkiko?
Senkinkö mitä silloin siinä maantiellä riihen edessä — —?
Hän nousi nopeasti reestä pois ja meni talliin hevosille apetta tekemään.
* * * * *
Loppiaisena aamuaskareista selvittyä alkoi Leppirannan isäntäväki hommata Nummismäkeen lähtöä. Muuttivat vaatteita ja muutenkin itseään siistivät. Äiti siinä sivussa selitteli kotimieheksi jäävälle Laurille minkälaisia heiniä millekin lehmälle puoliseksi annetaan.
Niilolla oli talitiainen häkissä ja hän touhusi sen kanssa. Mutta juuri kun Lauri meni hevosta valjastamaan hän sanoa poksautti:
— Minä lähden kuskiksi.
Päästi tiaisen vapaaksi ja läksi.
— Muista nyt vain mennä puolipäivänavettaan! varoitti äiti vielä kun hevonen jo meni.
— Kyllä.
— Illalla sitten jos vesipadan laitat takalle niin et muuta tarvitse tehdä. Kyllä me siksi tulemme, huusi äiti vielä.
— Menkää nyt vain!
Lauri oli hyvillään tästä lähdöstä. Nythän hänelle suorastaan tarjottiin niin mainio tilaisuus kirjoittaa Annille! Ja nyt hän myöskin kirjoittaa.
Tällä kertaa oli hän viisaampi kuin edelliskerroilla. Ei kirjoittanutkaan suoraan postipaperiarkille vaan kyhäsi ensin konseptin jollekin käärepaperiliuskalle.
Joskus täytyi pysähtyä miettimään sopivinta sanamuotoa ja kuuntelemaan kellon rauhallista nakutusta. Sitten kirjoitti jonkun rivin, veti viivan toisen rivin ylitse ja kirjoitti uuden sen päälle, tai sai se rivi jäädä kokonaan pois.
Hän teki huolellista työtä. Ja kun konsepti vihdoin oli valmis, oli myöskin puolipäivänavetan aika tullut.
Hän meni navettaan ja antoi lehmille vihot niin kuin äiti oli käskenyt, pitäen suostuttelevia puheluja uutta ruokkijaansa oudosteleville lehmille, lampaille ja vasikoille. Kanoillekin antoi ohria ja sialle hyppyytti äidin valmiiksi laittaman puolisen. Kävi vielä ruunallekin ruokaa antamassa ja jälleen tupaan tultuaan nosti kaapista pöydälle voipytyn, leipäkorin, siankinkun, vadillisen eilen illalla keitettyä mannaryynipuuroa sekä maitovadin ja vielä haki uuniseinältä naulasta särvinkuppinsa. Sitten alkoi itsekin syödä puolista.
Tällaisessa yksinäisessä itsekseen puuhailemissa oli jotain huvittavaa ja tyytyväisyyden tunnetta herättävää.
Juuri kun hän sai ruokalaitteensa pöydältä pois ja pöydän pyyhityksi, tuli Antin Tiina tupaan. Kyseli emäntää.
Hetkisen juttelua yritettyään läksi Tiina pois; hänen mentyään Lauri kirjoitti kirjeensä puhtaaksi:
Alaiskylä 6/1
Hyvä Anni!
Suo anteeksi tunkeilevaisuuteni, kun ilman syyttä häiritsen sinua tällä vähäpätöisellä kirjeelläni! Mutta on eräs asia, jonka johdosta tahtoisin jonkun rivin sinulle kirjoittaa. — En kirjoita niinkuin nuori mies neidolle vaan niinkuin tuttava tuttavalleen, ystävä ystävälleen.
Viime iltamasta tultaessa sinä tulit saamaan osaksesi loukkaavaa, raakaa, hävytöntä kohtelua, minä ainakin sen sellaiseksi käsitän, sen mukaan kuin jonkun sattuman kautta sain tietooni. — Se oli pahasti se. — —
En tiedä mitä se lie, mutta minusta tuntuu että minun olisi pitänyt sinua puolustaa, suojella. Olisin sen tehnytkin, mutta kaikkialla kuiskuttelemisen aihetta vartovat silmät estivät minua sitä tekemästä ja pakoittivat minut pysymään syrjässä. Sinä ymmärrät mitä tarkoitan.
Olisihan sitä yhtä ja toista muutakin asiaa, mutta en kuitenkaantahdo kirjoittaa enempää — ainakaan tällä kertaa.
Kiitos hauskasta seurasta viime iltamasta tultaessa! Tänään ontaas iltama.