Vielä kerran pyydän anteeksi tungettelevaisuuteni! Mutta voithan antaa kirjeeni liekkien haltuun, kun kamariasi lämmität — ja silloin olet siitä päässyt —
Tämän kirjeen vien asemalle mennessäni iltamaan.
Lämpimät terveiset ja onnellista vuoden jatkoa!
Lauri L—ta.
Lauri piti kirjettä onnistuneena kaikin puolin. Valitsi siroimman kirjekuoren, veti siihen peukalon kynnellä viivottimen reunaa pitkin hienot viivat ja mahdollisimman kaunista käsialaa tavoitellen kirjoitti:
K. NeitiAnni Niinilä.Pieliskylä.
Liuotti sitten eilen hankkimansa postimerkin ja nyrkillään takoi sen kuoren kulmaan kiinni. Taittoi huolellisesti kirjeen, pisti kuoreen ja liimasi kuoren kiinni.
Kaikki oli siis valmista ja Lauri huoahti. Sydämessä tuntui vienoa lämpöä, kun käsi poskella istuen katseli Annin nimeä kirjekuoressa, ensimäisessä kirjeessään jonka hän lähetti.
— Mitähän Anni ajattelee kun tämän saa? Vastaakohan hän tähän?
Ei hän tiennyt itsekään, kumpaako toivoisi. Sitäkö että Anni vastaa vai sitäkö että hän ei vastaisi? Somalta tuntui sekin että saisi kirjeen Annilta ja näkisi mitä Anni ajattelee. Mutta sittenkin tuntui kuin siinä olisi jotain Saviston Lissun tapaista. Melkein hienommalta ja sulommalta, ja samalla salaperäisyydellään kiehtovalta, tuntui se että Anni ei vastaisi. Panisi vain huolellisesti talteen hänen kirjeensä ja ajattelisi häntä.
Kello löi neljä.
Puolen tunnin perästä pitää tehdä iltavalkea. Siihen saakka hän lukee kirjastosta lainaamaansa Maanviljelysoppia.
* * * * *
Iltamassa ei Lauri viihtynyt. Anni ei tullut sinne. Ihmiset olivat väsyneitä ja kyllästyneitä. Veltosti laahustelivat huoneesta toiseen ja haukotellen valittelivat pyhäin loppumista. Iltaman ohjelmakin oli sellaista sitä ja tätä, kuin menneitten iltamain ylijäämistä uudistettua.
Mikään ei sointunut yhteen Laurin mielialan kanssa, joka oli tarmon, taistelun, työn ja elämänhalun virityksessä.
Heti kun tanssimaan alettiin läksi hän pois.
Eteisessä Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu sekä pari muuta poikaa seisoskeli salakähmäisen ja ilkeänkurisen näköisenä, paperossit huolettomuutta tavoitellen suupielissä. Laurin tultua he keskeyttivät juttunsa, ja kun hän otti palttonsa naulasta vaihtoivat he merkitseviä silmäyksiä. Lauri huomasi sen.
— Nokkossonnit! tuhahti hän ajatuksissaan, mutta ääneen ei sanonut mitään. Eivät toisetkaan puhuneet mitään. Laurin ulos mentyä vain nauraa hirnahtivat.
— Luulevatkohan pojat, että minä sentähden pois lähden kun ei Annia ole täällä? ajatteli Lauri ja pysähtyi rappusille.
Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja irvistellä pojille.
Läksi kuitenkin astumaan rappuja alas.
— Ajatelkoot mitä tahtovat! Itsepä tuon tiennen mitä varten pois lähden.
— Eikä poikain ole hyvä mennä juttujakaan laittamaan. Jos sen tekevät niin silloin panen minäkin tietoni matkaan. Ja silloin pojat joutuvat kirjoihin — —
Ihan naurattamaan tuppasi, niin hauskalta tuntui omistaa tällainen suukapula jolla sai pidetyksi poikain suut tukossa.
Mutta sitten alkoi hiljainen pahan tunne valua mieleen ja levitä siellä. Tuntui ilkeältä tällä tavalla toisia kurissa pitää.
Minkätähden ihmiset ovatkin niin ilkeitä toisilleen? Niin ilkeitä, että omalla ilkeydellään pitävät toisen ilkeyttä kurissa — — Miksei jokainen tahdo hyvää ja tee hyvää ja tällä hyvän tahtomisellaan itse pidä ilkeyttään kurissa?
Satoja vuosia on ihmisille saarnattu ja opetettu hyvää. Kirkoissa, kouluissa, kodeissa, hartausseuroissa, kokouksissa, iltamissa ja kaikkialla. Pahaa ei opeteta missään. Ja kuitenkin näyttää kuin olisi ihmisissä pahaa enempi kuin hyvää — —
Mistä tämä johtuu? — Onko sittenkin niin että ihminen on luonnostaan paha — —?
Kun ei kukaan tahdokaan olla hyvä — —. Jos jokainen ihminen itse tahtoisi olla hyvä ihminen, tai edes todella tahtoisi siksi tulla, niin kuka tietää vaikka jokainen ihminen myöskin olisi hyvä ihminen — —. Mutta kun jokainen vain tahtoo että naapurin ja toverin pitäisi olla hyvä ihminen, niin silloinhan on luonnollista, että kukaan ei ole eikä kenestäkään tulekaan hyvää ihmistä.
— Olenkos minä hyvä ihminen?
Laurin pää painui ja käynti hiljeni.
Tähdet tuikkivat tiheän sumun peittämältä taivaalta, huurteiset etäämpää näkyvät puutarhakoivut olivat kuin suuria ilmassa riippuvia palloja ja rakennukset tyhjiä, tuuleen haihtuvia pilvilinnoja.
— — Ihminen —. Elämä —. Maailma — —!
Mikä on niiden tarkoitus?
Hänen päätään huimasi.
Ihminen ja maailma on käsittämättömäin villien ja kesytettyjen voimain kuohuva taistelukenttä, ja elämä on arvoitus. — —
Jumalako, kaikkivaltias, pyhä ja hyvä, Hänkö tätä kaikkea johtaa?
Vai onko mitään joka tätä johtaa ja tästä sekamelskasta selvän tekee — —?
"Oi jos oisit sydämmeniRaitis kuni uusi oras,Puhdas kuni kehdon lapsi,Kirkas kuni lähteen silmä!Niin jos oisit sydämmeni!"
hyräili Lauri riihen luona, maantieltä kotitielle kääntyessään.
Jo joulun edellä oli Leppirannan isäntä päättänyt ja Laurin kuullen sanonutkin, että "kun tästä vain pyhät ohi vaeltaa, niin mennään pariksi päiväksi Huhdansaareen rankoja hakkaamaan". Luentokursseilla Lauri muisti tämän, kun metsänhoidosta luennoitiin. Ja silloin hän päätti että nyt ei hakatakaan niinkuin ennen on hakattu, miten vain nopeimmin saadaan rankoja kasaan. Nyt hakataan metsänhoidollisten periaatteiden mukaan vain viallisia ja lahoja sekä toisten varjoon joutuneita puita, ja liian tiheitä ryhmiä harvennetaan.
Hakkuulle meno kuitenkin lykkäytyi päivästä toiseen. Loppiaisen jälkeen meni vielä pari päivää puolittain juhlan pidossa, ja sitten tuli määräys että Alaiskyläisten pitää lauantaina hakemaan tekeillä olevan vaivaistalon rakennushirsiä Tunturinmaan ulkosaralta. Matkaa sinne laskettiin sudenhännällä mitaten tulevan noin 40 kilometriä.
Leppirannastakin piti mennä molemmilla hevosilla. Heti puolenyön jälkeen lähdettiin. Yö oli tyyni ja taivas pilvessä.
Kylästä lähtien ajettiin kesällä ja talvella samaa tietä. Mutta jonkun matkan päässä tiet erosivat. Talvitie ei uskaltanut mennä niille mäille, joilla kesätie vallattomasti nousten ja laskien luikerteli. Se kiersi mäet, pysyen viljellyillä mailla, joissa aidoissakin oli syksyin avattavat ja keväisin jälleen suljettavat talvireiät.
Mäkien toisella puolella tiet taas yhtyivät, ja niin mentiin veitikkamaisia mutkia lyöden pitkän aikaa aivan viljellyillä mailla. Siitä pujahti tie tummaan, juhlallisen totisena seisovaan kuusikkoon. Kuusikkoa seurasi lyhyt kappale viidakkoa kasvavaa suota. Siitä noustiin salskeaan männikköön, joka oli kuin pyhä pilaristo jossa tie oli syntisten jalkain tallattavaksi levitettynä mattona.
Männikössä kesätie haarautui moniin haaroihin ja vihdoin loppui kokonaan. Se nyt vuorostaan ei uskaltanut lähteä sinne suolle, jonne talvitie iloisena ja rohkeana laskeutui.
Tästä alkaen oli taival melkein outoa Laurille. Heillä ei ollut tällä suunnalla mitään ajoja. Ulkosarka kyllä oli siellä samalla Tunturin maalla päin, jonne nyt oltiin menossa, mutta sen hakkuusta pitivät sinne asettuneet torpparit huolen. Joskus siellä käytiin kannot laskemassa ja ranka- ja hirsikasoja tarkastelemassa sekä tuloksetonta lain lukua torppareille harjoittamassa.
Korkeain, kallioisten mäkien väliin ahdistetulle kapealle suonkurkulle laskeuduttua Laurista tuntui kuin olisi tultu kesyttömän viileyden alueille. Noilla kallioillahan mummo vainaa tapasi jutella susien hänen nuoruutensa aikoina majailleen. Ja näillä maillahan se Alapihan vanha isäntä oli kerran nähnyt kun susi oli keskipäivällä siepannut lampaan laumasta ja sen kanssa kadonnut metsään. Ja tässähän sitä Huhdintorpan vaaria oli kerran heinämatkalla ahdistellut 12 sutta. — — Jos tuolta mäeltä nyt hyökkäisi 12 sutta ja palavin silmin, veripunaista kieltään lipoen alkaisivat tuossa ympärillä äristä ja irvistellä? — —
Kylmät väreet puistattivat Laurin ruumista.
Tien molemmilla puolilla kohoavat jyrkät mäet loppuivat yht'äkkiä, ja aivan kuin viskautumalla työntäydyttiin laajalle Tuulinevalle, jossa kasvoi lyhyitä pikkuvanhoja mäntyjä, jokainen omalla mättäällään kuin kukkaruukussa seisoen. Vapauden tunne, mutta sen rinnalla myöskin jonkinlainen turvattomuuden tunne tuli mieleen. Oli kuin tähän saakka olisi tultu vankkain käsivarsien suojassa, jotka nyt yht'äkkiä hellittivät aivan kuin sanoakseen, että "koetappa nyt yrittää itse".
Tuulinevalla yhtyi tie monen kylän yhteiseen paljon ajettuun talvitiehen.
Rannaton suo oli hämärä, salaperäinen ja määrätön kuin elämä. Kovaksi ja leveäksi tallautunut tie oli se kaiken maailman lavea tie, jolla ei ole alkua ei loppua ja jota on kevyt kulkea, mutta jolta ei myöskään mitään löydä — muuta kuin tyhjyyttä ja levottomuutta. Joka tahtoo jotain muuta löytää, hänen täytyy erota tältä kaiken maailman tieltä syrjäteille; ne ovat koleisia ja vaikeakulkuisia, mutta ne aina johtavat päämääriin, joista ihminen löytää sen tyydytyksen jota etsii.
Kuului kuin peikkojen naurua. Lauri vavahti. Mutta samassa hän älysi, että se olikin vain metsäkanan huutoa.
— Pyryä se tietää kun metsäkana vätköttää.
Hän haukotteli ja asettui kuojulleen.
Äkkiä kohotti hän päätään. Oli kuin olisi tuikahtanut valoa tuolta vähän matkaa tieltä olevalta kuusikkokummulta. — — Hän teroitti katsettaan. Tuli mieleen kertomukset metsissä nuotioitten ääressä makailevista karkulaisista ja rosvoista sekä poltetuista kylistään vainolaista pakoon lähteneistä ihmisistä.
Jälleen tuikahti valo näkyviin. Nyt sen näki selvään että se tuli ikkunasta.
— Ku — kenen tupa tuolla on? kysyi Lauri perässä ajavalta isältä.
— Hääh? kysyi isä ja haukotteli.
Lauri uudisti kysymyksensä. Nyt vasta tuntui isä huomaavan valon.
— E — een mä tiedä — — Jaa mutta se on nyt sen Paju-Matin tupa!Joo — se se on!
Nyt Laurikin muisti. Olihan hänkin sen kuullut, vaikka ei ollutkaan siihen sen suurempaa huomiota pannut, että Paju-Matti oli täältä vuokrannut maata ja muuttanut tänne asumaan. Ja sen johdosta saanut ihmisiltä hassun nimen.
Nyt herätti Matti hänen mielenkiintoaan. Ei hän voinut yhtyä siihen ihmisten uskoon että Matti on hassu. Hänen mielestään Matti oli yksi niitä, jotka etsivät elämästä jotain ja eroavat kaiken maailman tieltä omaa tietään kulkemaan.
Hänen katseensa oli yhä tähdättynä kuusten välistä vilkuttavaan valoon ja hänen tajuntaansa ilmaantui kuva, josta hän aivan selvään näki mitä tuvassa tehdään.
Mies takkavalkean valossa veistää kirvesvartta tai astianvannetta tai jotain muuta sentapaista. Höyläpenkillä on valmistuneita ja juuri valmiiksi tulossa olevia astioita. Vaimo tulee navetasta lypsyltä. Siivilöitsee maidon ja alkaa laittaa ruokaa. Sitten he syövät. Syötyään lähtee mies metsään joko hevosella tai vain hakkuulle. Vaimo jää kotiin askaretta tekemään ja sen tehtyään rupeaa hiljalleen hyräillen kehräämään.
Hän ei tuntenut Paju-Mattia eikä hänen vaimoaan eikä siis osannut heidän kasvonpiirteitään kuvailla. Ja niin kehittyikin kuva siksi, että hän itse oli tuo mies ja vaimo oli — Niinilän Anni.
Sunnuntaisin he yhdessä lueskelevat ja puhelevat tai seisovat käsikkäin ikkunan luona ja katselevat ulos suota ja metsässä kuusikon pohjana leviävää hohtavaa hankea. Kesäilloin kuokkumaalta tultuaan hän väsyneenä, mutta tyytyväisenä istuu rappusilla. Annikin tulee siihen, kun saa askareensa loppuun. Siinä he sitten hiljaa kuiskaillen katselevat metsän taakse laskevan auringon rusotusta ja kuuntelevat vienon iltatuulen rauhoittavaa huminaa ja käenkukuntaa — —
— Hoohoo'oi — haukotteli isä siellä perässä. Anna nyt vähän juosta, ettei tässä jouduta perässä tulevain jalkoihin!
Lauri säpsähti. Räpsäytti ruunaa ohjasperillä. Ruuna alkoi juosta. Vähitellen jäi Paju-Matin tuvasta tuikkiva valo sinne taakse ja vihdoin katosi kokonaan näkyvistä. — Sen synnyttämä kuva vain ei kadonnut Laurin mielestä.
Takaisin tultaessa hän näki Paju-Matin tuvan. Se oli porstuaton mökki. Seinissä oli vanhoja jo harmaiksi taivastuneita ja uusia puhtaan valkeita hirsiä sekaisin. Tien puoleisessa seinässä oli vuorilautoja vailla oleva ikkuna. Päätyseinässä näkyi olevan toinen samallainen. Tuvan toiselta puolen näkyi keskentekoista ulkokartanoa.
— Mitähän tuo Mattikin hullutteli kun tällaiseen rommakkoon itsensä ratusti, huusi koleaääninen Rantalan isäntä, niin että ääni kuului kolmattakymmentä kuormaa käsittävän jonon päästä toiseen. — Pöhlö mies! räjäytti vielä.
— Sellainen se on uutisviljelijän asunto, sanoi Lauri hänen kuormallaan istuvalle Alaniemen Miskalle, kuin Mattia puolustaakseen.
Mutta salaa hän ajatteli, että tuollaiseen ei hän voisi Annia tuoda. Seinät punaisiksi, nurkat, vuori ja räystäslaudat valkeiksi maalattu, soma ja iloinen — — Sellainen sen pitää olla!
Sellaiseksi hän oli Paju-Matin asunnonkin kuvitellut.
* * * * *
Seuraavan viikon alkupäivät olivat tuulisia ja tuiskuisia. Hakkuulle ei viitsinyt mennä. Ajeltiin vain heiniä ja halkoja. Lopulla viikkoa muuttui ilma suojaiseksi. Satoi vettä ja märkää lumiröpäskää ja oli kaikin puolin sellainen ilma, johon kunnon talossa ei ajeta koiraakaan. Räystäistä lorisi vesi, tiet ja polut tulivat iljanteisiksi ja pellon seljillä alkoi näkyä mustia tönkkejä. Ulkotöihin menoa ei ilennyt ajatellakaan.
Lauri veisteli haravan lapaa, isällä oli reki tekeillä ja äiti kehräsi, nukuttavaa virrennuottia hyräillen. Jokainen hautoi vain omia ajatuksiaan.
Kipeämmin kuin koskaan ennen Lauri nyt tunsi, kuinka kauas hän oli loitonnut vanhemmistaan ja todellisesta talonpoikaiselämästä. Hän eli kokonaan toisissa maailmoissa kuin he. Hän ymmärsi menneensä liian kauas heidän piirinsä ulkopuolelle. — Hänen täytyy palata takaisin — alaspäin — jos kerran tahtoo talonpojaksi ruveta. Ja hän tahtoo ruveta talonpojaksi ja talonpoikana raivata sekä aineellista että henkistä suota — raivata niinkuin Paju-Matti Tuulinevalla — —!
Mutta sitä ennen täytyy hänen palata alas todelliseen talonpoikaismaailmaan takaisin. Ennen kaikkea täytyy hänen päästä lähemmäksi vanhempiaan.
Hän päätti yrittää.
— Milloinkahan tämä ilma viimeinkin tasaantuu, että pääsisi tästä oikeihin töihin.
Isä höyläsi reen jalasta paksusti tupruava piippu hampaissa. Äiti kehräsi ja hyräili. Kumpikaan ei puhunut mitään.
Vähän ajan päästä Lauri yritti uudestaan.
— Savistossa oli toissa päivänä ollut metsänostaja.
— Johan niitä kulkee, sanoi isä siihen, Laurin mielestä kärsimättömänä.
— Olisi ostanut vaikka mitä lajia metsää, tukki-, propsi-, massa- tai halkometsää. Mitä vain, jatkoi Lauri.
Siihen ei isä sanonut enää mitään.
Mutta Lauri ei hellittänyt. Hän päätti sanoa senkin jota oli luentokursseista alkaen ajatellut.
— Enkö mä saisi mennä maamieskouluun!
Äiti kehräsi ja hyräili. Isä höyläsi.
— Mitä se tulisi maksamaan? kysyi isä vihdoin noin sivumennen.
— Siihen se tulisi jotain kolmen-neljänsadan vaiheille. Ja sen saisi maksaa kahtena vuotena.
Lauri uskalsi jo hiukan toivoa.
— Minkälaiseen virkaan sieltä pääsisi? kysyi isä taas jurosti.
— En minä mihinkään virkaan menisi. Tulisin kotia jälleen ja rupeaisin maanviljelijäksi.
— Hoo — —!
Vai kotiin — hm hm — vai maanviljelijäksi — —! Kun ensin kouluttaisi itsensä mihinkään kelpaamattomaksi puoliherraksi, niin sitten tänne meille toisille ristiksi — — hm hm — —.
— Saanko mennä? uskalsi Lauri vielä kysyä.
— Mene vain, jos tahdot. Mutta älä kotiin sitten enää tule! Ei meidän talossa kannata herroja ruveta elättämään.
Lauri ymmärsi, että tästä asiasta on turha enää puhua, ja painautui omia tulevaisuuskuviaan hautomaan.
Niilo oli Leppirannassa ainoa, jota ei roskailma painanut. Hän oli parhaimmalla tuulellaan — kun oli niin mainio lumipallokeli. Joka ilta hän tuli kotiin ihoa myöten märkänä. Isä ja äiti uhkasivat tukistaa "niin ettäs tiedätkin!" Mutta Niilo ei ollut viitenään. Omiaan vain touhusi. Ja illalla toisten jo maatessa äiti huolellisesti levitteli Niilon vaatteet kuivumaan. Lauri näki sen, mutta tukahutti sen johdosta eloon pyrkivät ajatukset.
Perjantaina alkoi tuuli tyyntyä ja taivas kirkastua. Iltapäivällä oli hiiskumaton tyyneys ja sumua, ja myöhemmin alkoi jäätikkö hiljaa pamahdella. Lauantaiaamuna oli teillä ja poluilla paksu kuura, joka somasti kahahteli jalan alla ja esti liukastumista.
Siitä valkeni Leppirannan miehille hakkuupäivä.
Pitkin aamua pyöri Laurin kielellä sanat, joilla alkaisi tehdä selkoa metsänhoidonneuvojan esitelmistä. Mutta hän ei saanut niitä sanotuksi. Ja kuta kauemmin hän niitä kielellään pyöritteli, sitä vaikeammalta niiden sanominen tuntui.
Vihdoin syömästä noustessaan hän ruumistaan venytellen ja toisaanne katsoen sanoi:
— Eikö nyt koeteta sitten hakata vähän siihen tapaan kuin nykyaikaan opetetaan — —
Katsahti hymyä tehden isään. Isä vain söi eikä ollut kuulevinaan.
— Niin että lahoja, viallisia ja toisten varjoon jääneitä ja sitten rumia susipuita vain hakattaisiin, ja kauniit ja terveet puut jätettäisin seisomaan, jatkoi Lauri. — Metsänhoidonneuvoja sanoi, että maanviljelijän kansallinen velvollisuus on huolellisesti — —
— Tähtäillä joka puuta niin että ehtii polttaa tupakkapiipullisen joka puun juurella, keskeytti isä, nuolasi lusikkansa ja viskasi sen pöytälaatikkoon. — Haistakoon viis sellaiset herrat ja heidän susipuunsa. Omaa metsäänsä saa jokainen hakata niinkuin itse tahtoo, eikä siihen tule susipuuherrain mitään.
Isä tuppasi evästä taskuihinsa ja otti kirveen olalleen. Lauri teki samoin. Sitten lähdettiin.
Lauria painosti ja väsytti kuin raskaan päivätyön jälkeen.
Pitääkö hänen hakata niinkuin isä käskee — —? Tehdä sitä minkä tuntee ja tietää olevan väärin — —!
Ajatuksen juoksu pysähtyi kuin olisi tullut jollekin rajaviivalle.Hetkisen epäröityään se hyökkäsi rajan ylitse.
Hän ei tee niinkuin isä käskee! Hakatkoon isä niinkuin hän tahtoo, mutta minä hakkaan niinkuin luentokursseilla opetettiin. Jos isä suuttuu, niin suuttukoon! Ajakoon pois, jos ei voi kärsiä!
Painostus oli kadonnut.
Pappien puheisiin se isäkin uskoo niinkuin kirveen silmään, mutta maatalousneuvojia haukkua nalkuttaa. Mutta minä — minä en usko pappeja, mutta maatalousneuvojia minä uskon ja heitä minä kuuntelen. Heidän puheitaan edes ymmärtää.
Hän mietti jo oikein purevia sanoja, joilla letkauttaa isää. Ei kuitenkaan sanonut mitään.
Sanaa vaihtamatta mentiin koko matka.
Perille päästyään asetti isä kintaansa kannon päähän ja istahti niiden päälle hetkiseksi huoahtamaan. Lauri seisoi syrjempänä ja silmäili metsää.
Kuin äskeistä kuohahtamistaan katuen isä piippua virittäessään puheli:
— Tässä nyt ruveta metsässä puita haeskelemaan! — Ne on niin lujia ja sitkeitä halaistakin ne sellaiset väärät ja vialliset että — — ja sillä tavalla karttuu niin vähän. Missä vain puun näkee, niin sen kaataa, ja sillä hyvä. Säästyy häntä toinen paikka, jos toinen tuleekin tyystimmin hakatuksi.
— Ei sitä kaikkea pidä uskoa, mitä herrat sanoo. Kyllähän ne puhua osaavat, lisäsi vähän päästä.
— Herra se on pappikin, ja uskotaan sitäkin, sinkautti Lauri.
— No mitäs siitä — — mutta — —
— Mitä mutta —
Sitä sanoessaan oli Lauri jo menossa katsomalleen mäkikummulle, joka kasvoi koivun ja kuusen sekaista metsää ja jossa hän aikoi ruveta hakkaamaan.
Metsänhoidonneuvoja oli käskenyt ensin leimata ne puut, jotka katsotaan hakattaviksi ja sitten vasta hakata. Hän teki niin. Löi kirveellä lastun jokaisen puun kyljestä, jonka metsän säännöllinen tiheys näytti vaativan pois hakattavaksi. Sitten alkoi lyödä puita kumoon.
Vasta kun kaikki merkityt puut oli kaadettuna ja suuri osa jo oksittuna ja rangoiksi hakattunakin, alkoi hän katsella miltä se nyt näyttää.
Harventunuthan se oli. Oikein sievästi olikin. Mutta — —
Hän ei ollutkaan huomannut pitää silmällä muuta kuin sitä, että metsä tulisi säännöllisen harvaksi. Ja niin oli jäänyt seisomaan sairaita ja viallisia ja kuivalatvaisia puita, vieläpä susipuitakin. Tuossakin tuollainen koivu, jossa on ainakin kahta syltä pitkät oksat, joilla estää valon ympäristöltään. Ja tuo töppölatva kuusi, josta ei ikinä tule muuta kuin maan varjostaja. Pitää nyt jo monta aarin alaa puun taimista puhtaana.
Kaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.
Tuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli seisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.
— Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten hakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle hakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.
Kun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään taas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen hakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen karsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.
— Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen söivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.
— Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.
Häntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei enää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan saakka.
Niin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli päänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu milloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko paksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai tuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi tuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt on hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?
Useampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi päättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja joutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa, mutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa saa.
Lauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.
Illalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän hakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa enemmän kuin hän — oikein tuntuvasti enemmän.
Lauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui. Tällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli ja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei tullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään. Tällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? — — Tietysti se samallaista on.
— Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin maanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on kirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin asiaksi — —
Hän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä isän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti. Hän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän suuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan ajattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään isään.
Vasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän kävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että isä alkaa jo olla vanha —.
Hänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi jäänyttä vanhaa miestä.
Hän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt sellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu koko matkalla.
Juuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu tupaan.
— Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan viimeiselle tavulle.
— Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!
Sussu meni istumaan. Oltiin hieman noloina — kun Sussu juuri kahvin aikana sattui tulemaan.
— Siellä on oikein sievä ilma, sanoi isäntä samalla kun nousi pöydän äärestä.
— On — sievä ilma siellä on, myönsi Sussu ja kerran puheen alkuun päästyään jatkoi, emännälle puhuen: Minä läksin maksamaan sen maidon, kun sattui olemaan rahaa sen verran. Kuinka paljoon se nyt nouseekaan?
— Kuinkas kauan sitä onkaan haettu? emäntä sivumennen kysyi, vasikan juotavia uuninpankon luona sekoitellessaan.
— Ensimäisenä arkipäivänä Tapaninpäivän jälkeen sitä ensi kerran haettiin ja siitä alkaen on haettu litra joka aamu, selitti Sussu.
— Niin — niinhän se taitaa olla, myönsi emäntä. Kuinkas monta kertaa sitä sitten olisi haettu? Koetappas Lauri laskea almanakasta.
Lauri otti almanakan viililaudakon päästä ja laski.
— Siinä olisi kaksikymmentä päivää.
— Niin minäkin sen kotona laskin, sanoi Sussu. Eikös siitä tule sitten kaksi markkaa, kun kymmenen penniä on joka päivältä?
— Tulee, todisti Lauri.
— Niin — markassa on kymmenen kymmentä penniä ja kahdessa markassa on kaksikymmentä kymmentä penniä, laski emäntä toinen käsi lantiolla ja toisella vasikanjuotavan sekoituskapustaa heilautellen. Joo, niin siitä tulee.
— Niin se tulee, kaksi markkaa siitä tulee — saahan sen nyt vähemmälläkin lasketuksi, sanoi isäntä, otti piipun huuliltaan ja sylkäsi takkaan.
— No älä nyt sinä huoli — kyllähän me tämän — — Mutta minä muistelen, että yksi kerta on otettu puolitoista litraa, muisteli emäntä.
— Koskahan? — Minä en muista sitä, ällistyi Sussu.
— Se oli muistaakseni uudenvuodenaattona. Jassu silloin olikin hakemassa. Siitä vain muistan, kun Jassu sanoi jotta keitetään ryynipuuroa illalla, kohenteli emäntä Sussun muistia.
— Kuinkahan kun en minä yhtään sitä muista! ihmetteli Sussu. Minä en ottanut rahaakaan muuta kuin kaksi markkaa.
— Etkös sinäkin muista kun Jassu tuossa muurin pielessä lämmitteli käsiään ja sanoi että äiti pyysi, jotta jos saisi puolitoista litraa, jotta illalla keitettäisiin ryynipuuroa, ja kun mä sanoinkin jotta miksei sitä saa ja annoin puolitoista litraa? sanoi emäntä isännälle.
— Kyllä sitä oli kerran sellaista puhetta. En niin sitä muista mikä päivä hän oli, mutta oli sitä vain kerran sellaista puhetta, muisteli isäntä.
— Niin — ja se oli uudenvuodenaattona, todisti emäntä.
— Mikseikäs se niin olekin, en minä tahdo sitä valheeksi väittää, vaikka en muistakaan, alistui Sussu. Mutta niinkuin jo sanoin, niin ei minulla ole rahaa muuta kuin juuri kaksi markkaa.
— No kyllä sen rahan aina ehtii, kun asia vain tulee selväksi, puheli emäntä armahtavaisesti ja alkoi jälleen sekoitella vasikkain juotavia.
Sussu antoi kaksimarkkasensa emännälle ja saatuaan luvan vast'edeskin hakea maitoa alkoi pois lähtöä tehdä.
— Olisi kahviakin tarvinnut antaa, mutta nuo miehet ehtivät juuri tyhjentää pannun, hymyili emäntä.
— Ei. — Mitäs minun kahveistani. Join juuri kun kotoa lähdin.Hyvästi nyt vain ja paljon kiitoksia!
Sussu meni.
Laurilla oli kaiken aikaa almanakka avoinna. Hän oli sitä lukevinaan. Todellisuudessa hän kuitenkin vain katsoi siihen, ettei tarvitsisi muualle katsoa.
Häntä hävetti tuo pitkällinen tilinteko viisipennisestä. Kun Sussu oli mennyt, nousi hän äkkiä ja almanakan pöydälle viskaten sanoi:
— Kuinka te kehtasitte!
— Kehtasitte? Mitä? kysyi äiti.
— Tuon yhden viisipennisen takia noin häväistä itsenne — — Lauri ei saanut enempää sanotuksi.
— Älä sinä ole aina niissä ihmeellisissä, viskasi äiti. Mistä tulisi sullekin kaikki iltama- ja kalossirahat, jos tässä ruvettaisin viisiä penniä ympäri maailman heittelemään.
— Olkaa nyt hiljaa! huudahti isä kuin pelästynyt.
— No mitäs kun — sai äiti sanotuksi ja läksi navettaan.
Lauri jäi tyrmistyneenä seisomaan. Äidin ulosmenoa seuranneessa hiljaisuudessa hänelle selvisi mitä oli nyt tehnyt.
Hän oli riidellyt äidin kanssa — — Oikein rumasti riidellyt oman äitinsä kanssa. — —
Hän katsahti isään. Hänen mielestään näytti isä sellaiselta kuin olisi häntä haavoitettu.
Hän hyökkäsi ulos ja rupesi ammentamaan vettä navettaan.
Mikä hänet oikeastaan pani suuttumaan?
Tekikö hän väärin?
Ei hän voinut itseään väärinteosta syyttää, mutta ei hän tuntenut oikeinkaan tehneensä. Se mitä hän sanoi, se oli pohjaltaan oikein, — siitä oli hän vakuutettu. Mutta tapa, jolla hän sen sanoi, se oli väärä. Siinä hän teki väärin, kun sanoi sen sillä tavalla.
Ja särki kodin rauhan.
Vaikka särkynythän se on ollut jo ennenkin. Nyt sen särkyneisyys tuli vain entistä selvemmäksi.
Mutta sittenkin — — Että hänen piti olla se, joka tämän särkyneisyyden teki selväksi — —!
Mutta eihän hän sellaista tarkoittanut! Eihän hän oikeastaan ollut tarkoittanut millään tavalla äitiä loukata. Hänellä oli selvä tunne että hän oli tähdännyt jonnekin edemmäksi. Mutta isku sattuikin äitiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen takanaan ollut joku piiri, joku maailma, joka häntä työnsi äitiä, tai ei oikeastaan äitiä, vaan äidin takana olevaa toista maailmaa vastaan.
Nämä kaksi maailmaa ovat heidän kodissaan ja työntävät heitä toisiaan vastaan. Hän tajusi sen aivan selvästi. Ja epäili, tulevatko ne koskaan sulautumaan toisiinsa.
Kenties olisi viisainta kokonaan erottaa ne toisistaan. —
Kun Lauri jälleen ehti tupaan, oli äiti jo tullut lypsyltä. Isä söi ja kehotti Lauriakin syömään. Lauri ei mennyt, jäi vain selkäänsä muuriin nojaamaan ja lattiaan tuijottamaan.
Niilokin tuli kotiin.
— Tpruu, huudahti heti ensi sanoikseen ja heitti jotain lattialle.
Se oli elävä hiiri. Hiiren ympärille oli hän sitonut nuoran ja nuoran toisesta päästä kiinni pitäen ajoi hiirtä ympäri tuvan.
— Shoo Pekka! Hei! — Tpruu — Älä kaapin alle!
Raa'asti nykäsi hän hiiren keskilattialle.
— Soo!
Hiiri rukka pyrki piiloon milloin minkin esineen alle, ikäänkuin sillä olisi ollut jonkinlaista toivoa vapaaksi pääsemisestä.
Niilolla oli hauskaa.
Lauri seurasi hänen räyhästämistään, ja vihdoin, kun isä ja äiti eivät näyttäneet mitään välittävän, hän sanaa sanomatta astui hiiren päälle ja toisaanne katsoen polki sen murskaksi.
— Pirun poika! kivahti Niilo ja sinkautti verisen hiiren raadonLaurille vasten kasvoja.
— Niilo! Sinä! ärjäsi isä, mutta Niilo ei ollut tietääkseen.
— Luuletko etten uutta saa, härnäili vain uhitellen Laurille ja meni syömään.
Lauri nojasi selkäänsä muuriin ja tuijotti lattiaan. Ei tullut edes hiirestä jäänyttä verta kasvoiltaan pois pyyhkineeksi.
Hän idätteli aivoissaan sitä ajatusta, jonka siemen sinne kulkeutui navetan vesiränniin vettä ammentaessa.
Kaksi erilaista maailmaa ei sovi samaan kotiin. Ne ovat haitaksi toisilleen ja turmelevat toinen toisensa. Ja särkevät kodin.
Hän lähtee täältä pois ja vie maailmansa mennessään. Sitten saavat toiset olla niinkuin tahtovat, kun hän ei ole heidän tiellään — —
Minne lähtee, sitä ei hän ruvennut sen perinpohjaisemmin harkitsemaan. Pois vain täältä —!
Sunnuntaiaamuna Leppirannassa juteltiin tavallista vähemmän. Se, mikä oli välttämättä sanottava, se sanottiin. Lyhyesti ja puolittain murahtamalla sekin.
Jokaista painoi se eilisiltainen, Lauria koko eilispäiväkin, mutta ilta kuitenkin enimmän. Jokaisen teki mieli sanoa vapauttava sana, joka päästäisi painostuksen aiheuttaneen pakotuksen purkautumaan. Mutta kukaan ei saanut sitä sanotuksi. Jokaista kyllä kauhistutti se eilisiltainen, ja jokaista pelotti, että jos se nyt rupeaakin olemaan tällaista aina. Mutta sittenkään ei kukaan saanut sitä vapauttavaa sanaa sanotuksi.
— Tuota — — alkoi isä, kun aamiaista syötiin, mutta sen pitemmälle ei hän päässytkään. Ja se "tuota" jäi ainoaksi sanaksi mikä aamiaispöydässä sanottiin — Niilon molinaa lukuunottamatta.
Lauri jo useammankin kerran veti henkeään ja liikutti huuliaan sitä varten, että nyt hän sen sanoo. Mutta ei saanutkaan sanotuksi.
Painostus yhä vain kasvoi. Se uhkasi jo muuttua katkeruudeksi ja sellaisena purkautua.
Murhemielin ryhtyi Lauri aamuaskareista päästyä muuttamaan pukua. Pyhävaatteiden päällepano tuntui nyt aivan joutavalta ja melkein rasittavalta turhanaikaisen tavan noudattamiselta. Sunnuntaitunnelmaa ei ollut vähääkään. Mieltä vain ahdisti ja kalvoi.
— Äläs nyt Lauri, sanoi äiti silloin, aivan kuin olisi yht'äkkiä jotain muistanut. Minä tuon täältä sulle uudet sukat.
Äiti penkoi kirstulla ja veti sieltä uudet vast'ikään valmiiksi saamansa sukat ja toi ne Laurille.
— Olet jo niin kauan pitänyt niitä samoja sukkia että ne ovat jo hikiset. Jalkasi palelevat ja sitte saat yskää — — Pane ne nyt jalkaasi! Ne ovat lämpöiset!
Äiti antoi uudet sukat Laurille ja toisia pois viedessään sanoi:
— Nämä pitää huomenna pestä.
Tämä ei oikeastaan ollut mitään tavatonta. Mutta sittenkin Lauri joutui hämilleen, eikä osannut, eikä ehtinytkään sanoa mitään. Alta kulmainsa vain vilkasi äitiin, joka tarpeettoman joutuun kiiruhti pois hänen luotaan ja lattiaan katsellen rupesi kahvia jauhamaan. Sitten hän vilkasi isään, joka takan luona istuen kohenteli hiilosta kahvipannun alla, huomattavan äänekkäästi syljeskellen.
— Olenkohan yöllä jotain puhunut ääneen ja äiti on sen kuullut ja nyt sen johdosta — —? kyseli Lauri itseltään.
Mahdotonta se ei ole. Hän on kyllä voinut puhua jotain ääneenkin — unissaan. Niin levoton on hänen yönsä ollut.
Ensin iltayöstä, ennenkuin hän vielä ehti nukkuakaan, Niilo unissaan iski häntä vasten kasvoja, niin että hänen päänsä kuumeni. Se koski kipeästi, sekä päähän että mieleen. Se oli kuin lopullinen lyönti siihen kiilaan jolla hänet tahdotaan kodista irti reväistä, ja jota on pitkin päivää — pitkin elämää — lyöty yhä syvempään ja syvempään.
Hän melkein itki, ja ajatteli että kun ei häntä olisikaan maailmassa — —
Sitten oli hän nähnyt unta. Hän muisti sen vieläkin ihmeen selvästi.
Hän oli kuollut. Makasi suutuvassa laudalla valkean lakanan alla. Ulkona paistoi syksyinen ilta-aurinko, ja pihanpuoleisesta ikkunasta osui joku säde suutupaankin. Isä ja äiti seisoivat ikkunan luona ja puhelivat hiljaa.
"Onkohan Laurin nyt hyvä olla?" kysyy isä. "Ei tiedä", huokaa äiti."Kyllä Jumala omistaan huolen pitää."
"Täällä ei Laurin ollut hyvä olla", sanoo isä taas vähän ajan kuluttua.
Äiti pyyhkii silmiään esiliinaan.
"Me olimme liian ankaroita hänelle", jatkaa isä ja kääntyy katsomaan ulos. "Lauri oli liian hento meidän käsiimme."
"Niin oli", sanoi äitikin. Ja itkuun purskahtaen lisää: "Minun on ollut niin katkerasti ikävä Lauria!"
"Niin on minunkin! Kun se melkein kaiket pyhätkin oli tässä kotosalla", tunnustaa isäkin, eikä enää yritäkään salata kyyneleitään.
Hän huusi jotain isälle ja äidille, ja siihen hän heräsi. —
Hän katsahti taas vuoroin isään, vuoroin äitiin, mutta ei saanut selkoa, ovatko he kuulleet hänen jotain unissaan puhuneen.
Hän sai sukat ja kengät jalkaansa, heittäytyi selälleen penkille ja jatkoi muisteluaan.
Herättyään oli hän melkein surullinen, kun ei ollutkaan kuollut. Siinä laudalla oli niin suloinen maata, ja tuntea että joku häntäkin kaipaa. Ja ehkä Annikin silloin kaipaisi — — Istuttaisi kukan hänen haudalleen ja muistelisi häntä — —
Mutta Annin tähden hän haluaisi vielä elääkin — — Ja Annin tähden hän haluaisi olla täällä, olla kotona ja tehdä työtä — — Ja jos isä ja äitikin — —
— Olenko minä yöllä jotain puhunut unissani? — kysyi hän kattoon katsoen.
— En minä ainakaan ole mitään kuullut, vastasi äiti. — Kuinka niin meinaat?
Lauri kääntyi lattialle päin.
— Näin vain niin kummallisia unia.
— Muuten siellä teidän sängyssä on kiehkattu yöllä, mutta en minä mitään puhetta ole kuullut, jatkoi äiti, kahvikuppeja pöydälle asetellessaan.
— Niilo siellä iltayöstä itkua tehden huusi oikein kovaa että: lyö lyö — potkase, mutta en minäkään sinun ole kuullut mitään puhuvan, sanoi isä.
Nyt pääsi Lauri varmuuteen, etteivät isä ja äiti mitään olleet kuulleet hänen puhuvan. Muuten se äiti vain — — Tahtoo suojella minua kylmältä — —
Suloinen lämpö tulvahti Laurin mieleen.
Hän muisti ne punalakkiset, pitkäpartaiset herttaisen näköiset tontut, jotka saduissa niin paljon ihmisten asioissa hommailevat. Ja hänestä tuntui että täällä tuvassa nyt on tällaisia tonttuja, ja että ne kutovat hänen, isän ja äidin välille jotain sidettä — lämmintä ja lujaa.
Äiti kaateli kahvia ja käski tulla juomaan.
— Niin — onko Savistossa ollut metsänostaja, vai mitä sinä tässä jonain päivänä sanoit? kysyi isä kahvia juotaessa.
— Oli siellä ollut.
— Minkähän puulaakin miehiä tuo oli ollut?
— Sitä en minä tiedä. Alaniemen Miska sitä vain sanoi, enkä tullut kysyneeksi minkä yhtiön miehiä se oli ollut. Tokko sitä Miska olisi tiennytkään.
— Sieltä Takakorvestakohan se Savisto aikoisi myödä?
— En minä tiedä, eiköhän se sieltä aikone.
— Mitähän tuo on tarjonnut kannolta — tai millä kaupalla se on ajatellut myödä? jatkoi isä kyselemistään.
— En minä tiedä sitäkään.
Laurin oli paha mieli, kun ei tiennyt mitään vastata, nyt kun isä häneltäkin jotain kyseli.
— Meidänkin pitäisi myödä metsää, kun ne niin niillä metsillä ihmiset rahoja saavat, sanoi äiti.
— Jopahan, pani isä siihen, eikä Laurikaan hennonut särkeä tunnelmaa sanomalla, että Leppirannan metsät on hakattu niin, ettei niissä ole myömistä.
Kahvin juotuaan kävi Lauri tallissa.
Isä sillä aikaa asetti silmälasit päähänsä, otti viimeviikkoisen sanomalehden ikkunaverhon nuoralta ja levitti sen eteensä pöydälle. Äiti haki nurkkakaapista vanhan Arndtin Postillan ja asettui toiseen päähän pöytää sitä lukemaan. Hänelläkin oli silmälasit päässä.
Kun Lauri tuli tupaan, otti hän samasta nurkkakaapista Maanviljelysopin ja istui penkille selkä kaappia vasten, jalat suorana pitkin penkkiä alkoi hänkin lukea.
Hänen lukemisestaan ei kuitenkaan tullut totta. Mieli oli niin kukkuroillaan, että sinne ei mahtunut enää mitään.
Hänen täytyi katsoa isää ja äitiä.
Äidin silmälasit olivat valahtaneet nenälle, silmät olivat kiinni ja pää nyökkäili. Isä oli lukemiseensa kiintynyt. Kuletti sormeaan pitkin rivejä ja hiljaa mumisten tavaili sanoja kokoon ja aina nyökkäsi vakuuttavasti päällään kun sai sanan irti.
Taas huomasi Lauri, että isä on vanhettunut ja että myöskin äiti alkaa jo olla vanha ja väsynyt. Hänen tuli sääli heitä molempia.
Häntä alkoi ahdistaa heikko, mutta yhä hiljalleen voimistuva itsesyytöksen tunne. Se sanoi että hän on laiminlyönyt vanhempiaan, että hän ei ole tehnyt heille kaikkea hyvää, mitä olisi voinut. Koska hän on esimerkiksi sanomalehteä heille ääneen lukenut — —? Hän ei muistanut sitä aikaa. Ehkä pikkupoikana joskus.
Tuollaisella tuskalla on isä saanut itse yrittää niistä selkoa? — —
Lauri keikautti itsensä seisaalleen lattialle, asettiMaanviljelysopin pöydälle ja meni isän luo.
— Mitä te luette?
— Tuota mä vain, sanoi isä ja kuin ällistyneenä kohotti päätään ja katsoi Lauriin. — Tuota mä vain, kun tuossa on kuinka jonkun talon lammas on pudonnut kaivoon ja kuinka isä ja poika ovat meinanneet sitä sieltä pelastaa, mutta kumpikaan ei ole uskaltanut mennä kaivoon, kun ovat pelänneet ettei toinen sitten vedäkään ylös — hehehe — —. Se on sukkela tapaus. Koetas sä se lukea oikein ääneen!
Isä ojensi lehden Laurille. Äitikin havahtui kuuntelemaan. Lauria omituisesti ikäänkuin hävetti, kun otti lehden isältä ja alkoi lukea. Mutta alkuun päästyään hän luki kaikki mitä lehdessä oli vähänkin sellaista, jonka arveli isän ja äidin mieltä kiinnittävän.
— Johan siinä taas oli jos jotakin, sanoi isä Laurin lopetettua lukemisensa, ja tyytyväisenä pani piippuun kuin syönnin jälkeen.
— Kovasti siinä taas olikin erinomaisia, sanoi äitikin, haukotteli, kallisti itseään niin että näki kuinka paljon kello on. Nousi, otti kaapista perunavadin jonka tyhjensi takalla hiljalleen sirisevään lihapannuun.
Lauri käveli edestakaisin lattialla. Pysähtyi pöydän luona, avasiMaanviljelysopin, vilkasi siihen ja antoi sen jälleen painua kiinni.Alkoi taas kävellä. Hänen teki mieli sanoa kuinka hyvä ja suloinenhänen nyt on olla, mutta ei saanut sitä sanotuksi.
Vähän aikaa siten käveltyään hän pujahti kamariin ja kauas katsova ilme silmissään otti pöytälaatikostaan päiväkirjavihkonsa esille ja rupesi kirjoittamaan.
"Nyt tiedän miksi rupean! Rupean maanviljelijäksi. Sellaiseksi uudenaikaiseksi muille esimerkkinä olevaksi maanviljelijäksi. Olen ollut kolmena päivänä maataloudellisilla luentokursseilla. Siellä jo tällaisen päätöksen tein. Ja sen jälkeen se päätös on yhä vain varmistunut. Minä en lähde täältä pois! Tänne jään, täällä teen työtä ja uhraan voimani maanviljelyksen hyväksi, Suomeni hyväksi uhraan voimani niinkuin isät ennen sotakentillä! Minä vain uhraan ne rauhan pelloilla. — Mies, joka on ensimäinen maanviljelysrintamassa, on sankari, niinkuin sekin, joka on ensimäinen mies isänmaataan puolustavassa sotarintamassa."
"Kun vain saisin enemmän oppia ja tietoja — —! Isä kielsi jyrkästi maamieskouluun pääsyn — — Enkä aio siitä enää puhua mitään. Koetan täällä kotona kirjallisuuden avulla itse kasvattaa itsestäni kunnollisen maanviljelijän. Ja kun kasvan sellaiseksi, että minunkin sanoilleni annetaan arvoa, niin silloin tahdon kykyni mukaan levittää valoa kaikkialle ympärilleni. Tahdon kaikessa olla hyvänä esimerkkinä, kaikille naapureilleni ja kaikille, en ainoastaan maanviljelijänä, vaan myöskin ihmisenä. Ja sillä tavalla levittää valistustakin."
"On niin hauskaa ja suloista ajatella, että minä kasvan ja voimistun joka päivä ja käyn yhä tarpeellisemmaksi vanhemmilleni, jotka vanhentuvat ja heikontuvat joka päivä. Minä en jätä heitä! Minä tahdon heitä hoitaa ja vaalia, kun he tulevat vanhoiksi ja rupeavat eläkkeelle! En niinkuin joku vieras, joka on talon ostanut ja maksaa eläkkeen vaillinaisin mitoin ja huonolla tavaralla ja joka kerta toivoen, ettei enää toiste tarvitsisi tätä maksaa. Minä maksan eläkkeen parhaalla tavaralla kukkura-mitoin. Enkä anna heille ynseitä katseita enkä sydäntä viilteleviä sanoja."
"Eilen minä sanoin jotain sellaista — —. Juuriston Sussu oli maitovelkaansa maksamassa, ja heille tuli äidin kanssa viiden pennin ero laskuissa. Se aiheutti keskustelun, joka kirveli sydäntäni ja kuohutti mieltäni. Jos olisin voinut sanoiksi muodostaa sen mitä tunsin, niin se olisi pannut jokaisen vapisemaan. Ja sanoinkinhan minä jotain — — mutta — — En enää milloinkaan sano sillä tavalla äidille — —. Jotain samallaista kuin eilen tunsin kerran toissa talvena. Se oli muuan leuto sunnuntaipäivä. Oli juuri syöty puolinen. Silloin tuli Pikku Leenan Rikku tupaan ja arkana istui oven luo tuolille. Kissa nuokuskeli takkakivellä, mutta kun Rikku tuli, niin havahtui. Ja kun Rikku ehti istumaan, hyppäsi kissa takkakiveltä lattialle ja meni Rikun luo. Pyyhiskeli poskiaan ja kylkiään Rikun jalkoihin ja häntäänsä taivutellen kierteli ympärillä kaikin tavoin ystäväksi tekeytyen. Rikku, jonka kasvojen sävy osotti ikäiselleen sopimatonta vakavuutta — elämänkokemusten synnyttämää — silitteli kissaa ja puheli sille hellästi. — Kenties kissa tahtoi lohduttaa tuota sunnuntainakin repaleissa kulkevaa poikasta, ja kenties poikanen sen ymmärsi. Siltä minusta ainakin tuntui."
"Mutta sitten Rikku pyysi ruokaa —Pyysi ruokaa! Se pyyntö vihlasi sydäntäni ja kuristi kurkkuani. Jos olisin ollut äidin sijassa, niin olisin hakenut Rikulle parhainta mitä olisin löytänyt. Antoihan se äitikin. Suuren voileivän ja kupillisen maitoa. Mutta sittenkään en tuntenut tyydytystä. Minua hävetti, en itsekään tiedä mikä, ja sielussani kuohui. — Rikku söi kaikki hyvällä ruokahalulla, toi tyhjän kupin pöydälle ja saman tien läksi pois. 'Kiitoksia' huusi vain ovessa mennessään. En voinut olla ikkunasta seuraamatta hänen menoaan. Tiellä tuli Niilo häntä vastaan ja alkoi häntä lumittaa. Koputin ikkunaan, ja Niilo jätti Rikun rauhaan. 'Kuinka sinä kehtasit', sanoin Niilolle kun hän tuli tupaan. — Sanoin samalla tavalla kuin äidille eilen illalla. — Niilo vain nakkasi nenäänsä ja halveksivasti sanoi että: 'mitä kerjäläispojan on lukua. Sitä saa vaikka lyödä!' — Että meidän 'sivistyneessä' ja loistavassa yhteiskunnassamme on sellaisiakin, joiden täytyy pyytää ruokaa — —! Ja toiset samalla aikaa tuhlaavat kymmeniä tuhansia markkoja turhuuteen ja ylellisyyteen! Eivätkä tee mitään oikeaa työtä. — Jos tosiaankaan ei voida tällaisia ristiriitoja ja epäkohtia saada korjatuksi, niin tulkoon tuli ja surma ja hajoittakoon tämän maailman usvaksi, josta sen sanotaan muodostuneenkin. Olisi silloin edes sitä vähemmän kurjuutta ja kärsimyksiä avaruudessa — —."
"Siihen suuntaan riehuivat ajatukseni silloin, samoin kuin eilenkin. Ja niin ajattelen nytkin. Mutta nyt minulla on toivoa, että tällaiset ja muunkinlaiset epäkohdat vähitellen korjautuvat. Ja siinä työssä tahdon minäkin olla mukana! Mutta — — Jos niitä ei saada korjatuksi! — — Jos ei saada, niin tulkoon vain tuli ja surma ja hävittäköön tämän maailman. Parempi silloin on niin."
Sydän jyskytti, posket hehkuivat, silmät paloivat ja kynä kiisi kuin hullaantunut riviltä toiselle. Kynää pitelevä käsi vapisi ja kirjoitus muistutti risuaidan varjokuvaa. Mutta sitä hän ei ajatellut. Eikä hän oikeastaan ajatellut muutakaan. Kirjoitti vain kuin jonkun voiman pakottamana sanoja ja ajatuksia, jotka pulppuilivat jostain kuohuvasta lähteestä. Nyt tuntui kuohu tyyntyvän. Kynää pitelevä käsi kohosi ylös. Pää painautui sitä vasten. Silmät suuntautuivat ikkunasta ulos tähtäämään, mutta katse niissä oli syvälle sisäänpäin kääntynyt. —
— Tule nyt Lauri syömään! huusi äiti tuvasta.
Hätiköiden pisti Lauri vihkon pöytälaatikkoon, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Meni tupaan ja kamarin oven vieressä olevasta tuvan ovesta jälleen porstuaan.
— Minä olin äsken tallissa. Ei sinne tarvitse mennä, huusi isä tuvasta.
Lauri kääntyi takaisin tupaan ja meni syömään.
— Kyllähän ne hevoset nyt siellä pysyvät. Sitten sopii mennä tekemään silppua niille kun on syöty, sanoi isä.
Puhelu ei nytkään ottanut luistaakseen. Laurin mielessä oli jo pitemmän aikaa askarrellut joku ajatus. Nyt hän ajatteli sen kirjoittaa päiväkirjaansa ja suunnitteli sitä. Isä ja äitikään eivät näyttäneet puhelusta välittävän, ja Niiloa ei ollut kotonakaan.
Syötyään ja vähän aikaa hampaitaan tulitikulla kaiveltuaan meni Lauri talliin.
Tiainen hypähteli liiverin räystään alla seinässä ja viserteli pakkasta ennustavasti.
— Tsi tsi — titilittäätäävikvikviäävui, se sanoi ja Laurin mielestä se tarkoitti samaa kuin punalakkinen tonttu puolisen edellä tuvassa.
Kun hän tuli takaisin tupaan, nukkui isä penkillä ja äiti peräsängyssä. Ei siis herättänyt kenenkään huomiota, vaikka hän menikin suoraa päätä kamariin. Siellä otti hän heti päiväkirjavihkonsa pöydälle ja alkoi taas kirjottaa.
"Kun katselen ihmisten elämää, raatamista ja ahertamista, niin tulee usein mieleeni kysymys: mitä varten ihmisten pitää tuolla tavalla raataa ja ahertaa? Mikä tarkotus heillä on, jota varten noin ahkeroivat? Etsiessäni vastausta näihin kysymyksiini olen huomannut että yksi osa työskentelee vain saadakseen elämänsä niin nautintorikkaaksi kuin suinkin mahdollista, toiset saadakseen kultaa kirstunsa pohjalle, ja on paljon — ehkä enimmän — sellaisiakin, joiden täytyy raataa ja ahertaa kaikin voimin, saadakseen itselleen ruoan ja vaatteet. — Ylevämpiä pyrkimyksiä olen huomannut sangen vähän. — Eikö meillä ole muuta kuin tämä ruumis ja ruumiillinen elämä — —?"
"Mikä on ihmiselämän tarkotus? Onko se vain se että raataa, syö ja makaa, niinkuin suurin osa meikäläisistä, 'rahvaasta', tekee? Vai onko se siinä, että kaiket päivät, tai oikeammin yöt, huvittelee, keimailee ja kiekailee kaikella tavalla, niinkuin 'sivistyneet' ja 'ylhäiset' tekevät? Vai onko se vain valmistus taivasta tai helvettiä varten, joku koeaika surun ja murheen laaksossa, niinkuin jumaliset ja papit sanovat? Niin — — Mikä on elämän tarkotus? Jos se on se, mikä se 'rahvaalle' on pakosta, niin — miksi annettiin ihmiselle kuolematon sielu? Jos se taas on se miksi ylhäiset sen näyttävät käsittävän, niin miksi sanottiin ihmiselle: 'otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi.' Jos se on se, miksikä jumaliset ja papit sen sanovat, niin miksi sitten puhutaan Jumalan rakkaudesta? — Mikä on ihmiselämän tarkotus?"
Nyt se oli kirjotettuna. Oli poissa päätä painamasta, mutta kuitenkin oli tallessa. Tuntui vapauttavalta ja keveältä kuin olisi täyttänyt vakavan velvollisuuden.
Hän nousi ja heittäytyi keinutuoliin istumaan. Keinutteli hiljalleen, ja miettien katsoi eteensä. Kurottautui ottamaan päiväkirjan pöydältä ja luki, mitä oli siihen tänään kirjottanut. Vihko painui hiljaa polvien päälle ja taas hän jäi miettien katsomaan eteensä.
— Tästähän saisi vaikka sanomalehtikirjotuksen — —
Sydän ensin omituisesti kutistui. Sitten se laajeni ja oli aivan kuin uusi maailma olisi avautunut.
Sillä tavallahan sitä voisi paraiten unhotettujen ja sorrettujen puolesta taistella, että tekisi tunnetuksi heidän kärsimyksiään!
Taas hän vaipui miettimään. Huoahti sitten ja ravisteli pois sen ajatuksen. Se nyt kuitenkin on mahdotonta. Olisi pitänyt saada koulua käydä ja — olisiko hän silloin maanviljelijä jos hän alkaisi kirjotella —?
Hän nousi kävelemään. Meni pöydän luo ja kirjotti päiväkirjaansa:
"Yöllä toivoin kuolemaa. Nyt en sitä toivo. Nyt haluan elää. Nyt minulla on tarkotus, jota varten elää. Tahdon kasvattaa itsestäni kunnollisen maanviljelijän ja hyvän ihmisen, joka ei tee kellekään pahaa, mutta kaikille yrittää tehdä hyvää."
Päivämäärä vielä alle, ja kaikki on hyvä. Tämän enempää ei hän tänä päivänä kirjota. Kun muste oli kuivunut, lukitsi hän vihkon pöytälaatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Taas istui hän keinutuoliin ja alkoi hiljaa keinua. Päässä tuntui suloinen raukeus. Ei haluttanut lukea ei ajatella eikä mitään. Näin vaan oli hyvä olla.
Alkoi hämärtää.
Raukeus oli Laurista vähitellen kadonnut. Hänen mielialansa oli ollut aallon harjalla, painunut siitä aallon pohjaan ja nyt se taas kohosi harjalle.
Siinä oli sekaisin suloista haikeamielisyyttä ja kaihoa, mutta enite kuitenkin toimintahalua, halua tarttua kaksin käsin johonkin elämän epäkohtaan ja repiä se hajalle, raastaa auki jokin mätäpaise ja toimittaa siinä oikein perinpohjainen puhdistus. Tai olisi tässä ruma ryteikkökorpi! Sen hän raivaisi pelloksi. Tai mitä vaan sellaista, joka kysyisi raatamista ja työtä. Niin juuri — työtä! Työtä! Sitä hän nyt tahtoisi tehdä. Työtä äidin ja isän hyväksi ja työtä — — Niinilän Anni — —
Suloinen vavahdus puistatti ruumista.
Hän käveli jonkun kierroksen lattialla. Tuli pöydän luo, tarttui lujasti kiinni sen reunoihin ja säihkyvin silmin katsoi ulos. Istui jälleen keinutuoliin ja alkoi keinua, ensin voimakkaasti, mutta vähitellen hiljentyen.
Toimintahalun alkoi voittaa sanaton kaiho. Käsi poskella, kyynäspää tuolin käsivarrella hän hiljalleen keinutteli haaveileva sävy silmissä.
Heikko valo kuvastui kamarin lattialle. Lauri kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ulos. Siellä oli pehmeän sininen taivas ja hämärästi tuikkivain tähtien ympäröimä haaveilevan ja unisen näköinen kuu. Oli kuin olisi kuu vain omia aikojaan liikkeelle lähtenyt näin pyhäiltana.
Lauri katsoi taivasta, tähtiä ja kuuta. Ja kuta kauemmin hän katsoi, sitä syvemmäksi kasvoi kaiho ja sitä levottomammin hän odotti jotain.
Maantiellä meni kolme tyttöä toistensa käsikoukussa tanssaillen ja liikkeistä päättäen sydämellisesti nauraen. Huomaamattaan siirtyi Lauri ikkunan luo ja katseillaan seurasi heitä niin kauan kuin suinkin voi nähdä. Ja vielä kun tytöt katosivat riihen varjoon hän yhä vain seisoi ja katsoi ulos. Hän tunsi voittamatonta halua lähteä kylälle tänä iltana.
Vihdoin hän käännähti, haki palttoon vinniltä ja meni tupaan.
Siellä äiti pankon puolella takkaa hoiteli kahvipannua ja isä toisella puolella tupakoitsi. Takassa paloi alakuloinen tuli vesipadan alla.
— Joko pian saa mennä vettä navettaan ammentamaan? kysyi Lauri.
— Kun minä vain ehdin juottamaan lehmät, sanoi äiti. Onko nyt iltama?
— Ei olekaan — mutta —
Lauri nosti vasemman jalkansa penkille ja sen polvella kättään pitäen katseli ulos ikkunasta.
— Kyllä sen veden pian saa ammentaa, puheli äiti, kahvikuppeja pöydälle laitellessaan. — Söisitkö sinä jo?
— Syön kyllä, myönsi Lauri.
— Kaada itse kahvia sieltä pannusta ja juo ja mene sitten navettaa luomaan, sanoi äiti isälle ja haki pöytään voita, leipää, maitoa ja lihaa. Lauri rupesi syömään.
Syötyään muutti hän arkitakin päälleen. Kävi ensin tallissa hevoset juottamassa ja silppua tekemässä. Sitten rupesi ammentamaan vettä.
Reippaasti sujui työ. Ryhti ja voima vain parantuivat työn kuluessa. Katse sattui vinoon painuneeseen tuvan nurkkaan. Se pitää korjata! Mutta kun ei hän nyt voinut tarttua siihen kiinni ja nostaa sitä suoraksi, tarttui hän entistä lujemmin ämpärin nostosalkoon. — Keväällä tuo nurkka korjataan! Navetta myöskin rakennetaan keväällä uusi. Hirret jo viime talvena hakattiin ja veistettiin valmiiksi. Ja kun se nyt kerran tehdään uusi, ei siitä enää tehdä sellaista pimeää ja ummehtunutta vankikoppia kuin tämä vanha on. Hän sommittelee siihen piirustukset! Koko kartano kunnostetaan ja maalataan punaiseksi. Paljonkohan se tulisi maksamaan? — — Siksi sen ainakin pitää tulla valmiiksi kun — —
Taas tuli Niinilän Anni mieleen, ja ämpäri painui entistä vinhemmin kaivoon ja tuli samaa vauhtia sieltä takaisin ylös.
Sydän lämpeni, ja jälleen valtasi mielen vapisuttava onnen odotus ja salaperäisen syvä kaiho.
Sitä herätti ja kasvatti kaikki. Kaivon vintin kitinä, ladon oven narina, askelten narskahtelu, luonnon pyhätunnelmainen hiljaisuus, jota alkavan pakkasen heikot paukahdukset säestivät, kirkkaan sininen ja mieltä avarruttavan korkea taivaan laki, kuu, joka terävänä ja nyt jo asiallisen näköisenä katseli alas maahan, kaikki ne kasvattivat kaihoa hänen mielessään ja puhuivat hänelle elämän salamyhkäisestä onnesta.
Vesi oli ammennettuna.
Juoksujalassa kiiruhti Lauri tupaan, mennessään vielä vilkaisten painuneesen tuvan nurkkaan. Heitti arkitakin penkille, pesi kasvonsa, kampasi peilin edessä huolellisesti tukkansa. Sitten nyppi rikat vaatteistaan pois, pani pyhätakin ja palttoon päälleen, katsahti vielä peiliin ja asetti lakkinsa oikein. Sitten pujahti ulos kuin puolittain salaa.
Ensin menee hän Alaniemeen. Sitten he lähtevät Miskan kanssa kylälle ja ehkä he menevät katsomaan — — Niinilän Anniakin — —.