Tuli kesä. Lauri oli Takanevalla kyntämässä syksyllä kyntämättä jätettyä kesantoa.
Hän pysäytti hevosen ja istahti auran sauvalle.
Niin hiljaista ja lämmintä! Ei tunnu tuulenhenkäystäkään. Aurinko vain paahtaa, ja kuumentunut ilma väreilee latojen seinämillä ja aitain vierillä kuin olisi se sulaa metallia.
Linnutkin ovat hellettä paossa. Ei kuulu kuin joku yksinäinen viserrys silloin tällöin.
"Prits, prits, prits."
Västäräkki tuli taas vaolle. Seisoi hetkisen ja keinutteli pyrstöään.Huomasi madon vaossa. Koppasi sen kiinni, toisen ja kolmannenkin. —Täyden taakan saatuaan lensi pois. Ladon luona näyttää sillä olevanpesä.
Västäräkin mentyä oli taas hiljaista kuin leikkuupellolla, väen päivällislepoa pitäessä.
Lauri pyyhki paidan hihaan hikeä otsaltaan, nousi ja tarttui suitsiin.
— Lämmintä on ja hiljaista, mutta — — Koetetaan taas ruuna! Nooh!
Ruuna jännitti raajansa, ja verkkaan mutta varmasti alkoi aura luistaa. Viilu irrottui ja kohosi vaarnan päälle kuin epäillen, taipui siitä siiven alle, ja vihdoin lysähti toista viilua vasten, aivan kuin olisi huomannut että juuri näinhän se parhainta onkin.
Pellosta lensi leivonen. Ei livertäen suoraan ylös, vaan aidalle lyhyesti kirkuen. Toista vakoa takaisin tullessa se taas läksi pellosta. Ja niin aina kun Lauri sillä kohdalla tuli tai meni.
— Mitähän se tuolla tarkottaa? ajatteli Lauri ja ajoi pari vakoa.
— Onkohan sillä siellä pesä? ajatteli taas, ja vielä pari vakoa ajettuaan meni katsomaan.
Pesä siellä oli. Viime syksyisessä lehmän jalan jälessä kuivia kuloheiniä, ei kovinkaan sirosti aseteltuina, ja niiden päällä viisi puolialastonta leivosen poikaa, jotka kaikki leväyttivät keltaiset nokkansa ammolleen kun kuulivat että pesälle tullaan.
Lauri seisoi vähän aikaa ja katsoi pesää. Sitten meni jälleen ajamaan.
Mitä tuon pesän kanssa pitää tehdä? Ajaako kylmästi vain ylitse —?
Se ajatuskin jo puistatti.
Nostaisiko toiseen paikkaan? Mahtaisikohan emo siitä sitten enää välittää, jos sen toiseen paikkaan siirtäisi? Se on leivosten koti, ja kodin rauhaa ei saa häiritä.
Kunpa se olisikin edes pientareella, mutta kun on keskellä peltoa — —
Lauri mietti ja mietti ja joka vaolla tuli yhä likemmäksi pesää.
Hän rupesi puoliselle. Päästi ruunan vieressä olevalle niitylle ja itse meni ladon seinustalle syömään. Leivosen pesää vain ei saanut pois mielestään.
Jos siihen jättäisi kappaleen kyntämättä? Silloin ei sen kanssa tarvitsisi mitään muuta tehdä. — Mutta taitaisi sekin näyttää omituiselta — Ja mitä isäkin sanoisi? Ja Niilo sen pesän kuitenkin heti hävittää kun tänne lehmäin kanssa tulee — — Ja rikkaruohot siinä pääsevät siemenelle ja leviävät kautta maan.
Taitaa sittenkin olla parhainta kun ei ole tietääkseen koko pesästä.Ajaa vain sinne menemään. Sielläpä he sitten ovat — —
Lauri viskoi eväitten loput laukkuun, paneutui pitkälleen ja yritti nukkua. —
Kun hän taas rupesi ajamaan, ei leivonen enää lähtenytkään lentoon. Hiukan vain käveli syrjempään ja sieltä katsoi. Lauri käänsi päänsä toisaanne ja kiiruhti hevostaan.
Lopulta leivonen ei lähtenyt pesästä poiskaan. Hiukan vain kohottautui ja katsoi Lauriin.
Lauri pysäytti hevosen ja katsoi leivosen tuskaisesti pälyileviin silmiin, muisti ne avuttomat keltanokkaiset leivosen pojat siellä pesässä. Ja leivosen laulun hän muisti. — Eikä ajanutkaan ylitse, vaan meni ja katkaisi aidasta kaksi seivästä, jotka asetti pesän molemmille puolille vaon suuntaan, merkeiksi ettei vain vahingossakaan ajaisi pesään.
Nyt oli taas mieli keveä. Hän kynti ja vihelsi ja piti tarkasti silmällä ettei vain pesä rikkoontuisi. Kun kynnös tuli niin likelle pesää, että oli ruvettava vakoa mutkalle ajamaan, ei ruuna ollut uskoakseen että tässä todellakin pitää sivulle poiketa. Kun Lauri hellittämättä veti ohjasta niin päin, niin ruuna pysähtyi ja katsoi Lauriin.
— No etkö sinä nyt usko? Siellä on leivosen pesä ja me jätämme sille tähän vähäsen maata, koetti Lauri selittää ja nyki ohjaksesta. Leivosella on yhtä hyvä oikeus elää maan päällä kuin meilläkin.
Uskoihan ruuna sen vihdoin, ja niin saatiin siihen jäämään keskeltä leveämpi, mutta kumpaankin päähän kapeneva pillikkeen ja horsman taimia kasvava kyntämätön kappale.
Lauri ajoi seuraavaankin peltoon ensimäiset vaot ja antoi sitten hevosen levähtää. Tänne etäämmä näytti leivosen palsta vihreältä saarelta mustan meren keskellä.
— On siellä nyt leivosten herttainen asuskella omalla sarallaan.
Lämmin ja leppoisa tunne tulvahti mieleen. Hän heittäytyi selälleen peltoon ja katseli puhtaan sinistä taivasta.
— Leivonenkin sai haltuunsa palstan manttaaliin pantua maata, palasen isänmaata.
Se tuntui niin somalta että täytyi nauraa.
— Olen vuokrannut leivoselle maata. Mitä saat vuokraa?
Mielen rauhan, ja oikeuden kuulla leivosen laulua tuntematta pistoa sydämessä ja nuhdetta omassatunnossa.
Lauri taivutti kädet pään alle ja katsoi taivaalle. Siellä kulki pehmyt vaalea pilvi. Laurin silmät painuivat kiinni.
Niinilän Anni kulki hänen vierellään vaaleaan kesäpukuun puettuna — — Sitten oli hän kotivainiolla kyntämässä. Tuvan ikkuna oli auki. Tuvasta kuului Annin hiljainen hyräily; hän näki kuinka Anni siellä hääri leiväntekohommissa. Isä astuskeli pellonpientareella vanhana ja harmaatukkaisena ja sirolla puulapiolla korjaili kokkareita pientareelta pellolle. Äiti katseli porstuakamarin ikkunasta tyyni onnen ja rauhan ilme kasvoillaan. — — Annikin tuli pellolle. Oli paistanut pannukakkua ja toi sitä hänelle ja isälle. Ja ruunalle leipää. Taputteli ruunaa ja hyväili sitä — —
— Ei mutta ei — Ei jouda maata kun on ruokaa kaapissa. Työhön, työhön! Illalla pitää vielä koivut ja marjapensaat kastella, ja jäi se vesiammekin tyhjäksi. Mutta kannetaan joesta vettä! Öillä päivät jatketaan! Öillä ne on istutettukin. — Sooh — Koetetaan nyt ruuna yrittää! — Nooh —! Me teemme, kuule ruuna, työtä nyt. Me kynnämme! Me mullistamme maata! Me vapautamme niitä ihmeellisiä voimia, jotka muuttavat lannan ja mullan leipäkullan aineiksi ihmisille! Me uhraamme voimamme yhdellä kaikkein jaloimmalla ihmiselämän uhrialttarilla, niinkuin Reijolan isäntä talvella sanoi! Hei ruuna — hei! Minä olen isäntä ja leivonen on minun torpparini, joka maksaa vuokransa laululla — —
— Jaa-ah ruuna! Jos minä todellakin olisin isäntä! Kyllä silloin moni asia olisi toisin kuin nyt. Emme me täälläkään näin vain kahdenkesken olisi. Täällä olisi yksi tai parikin miestä savea nostamassa, ja luujauhokuorma olisi tilattuna eikä maan polttamisesta saisi puhuakaan. Ja eipä paljon tiedä, vaikka tuolla nevalla turvettakin haasioitaisiin. — Navettaan silloin olisi myös tehty oikeat ikkunat eikä tuollaiset kuin nyt, että ovat kuin kaksi kipeää silmää. Eikä Kimpisyrjän Hermanni olisi saanut niin leveästi vain nauraa minun ilmanvaihtotorven-piirustuksilleni. Sen olisi silloin pitänyt tehdä torvi ja asettaa se navettaan.
— Mutta eipäs surra. Saapa nuo perästäpäinkin laitetuksi. Tulipa edes se ketoaura tilatuksi, niin että syksyllä jo saamme ketoakin nurin kääntää. Kuuletko sinä, ruuna? Syksyllä ruvetaan ketoa kyntämään.
— Eikä moitita isää, eikä sitä saakaan moittia. Isä tekee sen kuin parhaimmaksi ymmärtää. Isän mielestä on synti panna rahaa maahan. Mistä sitten tuloja olisi, jos maahankin alkaa menoja olla? — Eikä se kaikkein hulluin ajatus olekaan, jos ei niin perin viisaskaan. Mutta isä on vanha ja isän hartiat ovat työstä köyristyneet. Meidän täytyy, ruuna, isää kunnioittaa! Jos isällä olisi edes niinkin paljon tietoja kuin esimerkiksi minulla, niin hän olisi maanviljelijän malli. Tai jos minusta tulisi yhtä hyvä työmies kuin isä on, niin silloin minä olisin maanviljelijän malli. Ja miks'ei minusta tulisi. Yritetään kuitenkin. Hakavainiossa syksyllä näytetään mihin tässä pystytään! Heipä hei, ruuna!
Tumman harmahtavaksi kuivuva käännetty alue laajeni laajenemistaan, ja likaisen sängen sekä viheriän rikkaruohon taimiston peittämä alue yhä supistui. Ruunan kylet olivat vaahdossa, ja hiki virtaili pitkin Laurin ruumista. Mutta siihen ei hän tullut huomiotaan kiinnittäneeksi. Hän vain ajatteli sitä suunnitelmaansa, minkä oli tehnyt. Sitä nimittäin, että Leppirannan talossa ei tästä alkaen enää tahallaan jätetä kesantomaita syksyllä kyntämättä, niinkuin tähän saakka on tehty. Ja että aura pannaan joka kerta menemään aina hiukan syvempään kuin se edelliskerralla on mennyt.
* * * * *
Kun Lauri illalla tavallista myöhemmin tuli kotiin, istui isä aitan porraskivellä aitakarahkoita halkomassa.
— Kaikkiko tuli? kysyi, kun näki auran ja aisat rattailla.
— Kaikki tuli. Leivoselle vain jätin palstan.
— Oliko leivosen pesä? — Isä naurahti.
— Oli. Keskellä peltoa. Enkä ilennyt sitä maahan haudata, vaan jätin siihen kappaleen kyntämättä, selitti Lauri hevosta valjaista riisuessaan.
— Niilo saakin nyt mennä viemään hevosen. — Isä nousi ja lantioitaan painellen meni tupaan. Tuli pian takaisin Niiloa edellään työntäen.
— Mene nyt vain, mene!
— Miks'ei Lauri itse mene, kiukkuili Niilo.
— No sinun pitää myös työlle tottua. Kylläpä toisinaan menisit.Pitää joskus mennä, vaikka ei niin kovin haluttaisikaan.
— Kyllähän minä sen käyn itsekin viemässä, koetti Lauri sovitella.
— Ei, kyllä Niilon pitää nyt mennä. Sinulla on vielä se puiden kasteleminenkin. Ei Niilo kuitenkaan niitä kastele.
— Revin minä ne, sinkautti Niilo.
— Senpätähden sinun pitääkin mennä hevosta viemään, sanoi isä ja naurahti toisella tavalla kuin äsken Laurille. Se sai Niilon taipumaan.
Nurpeilla nenin ponnahutti hän itsensä ruunan selkään, iski ohjasperillä lautasille, ja niin lähdettiin heti alussa täyttä ravia.
Lauri laittoi valjaat talliin ja rattaat liiveriin ja sitten meni tupaan. Syötyään hän tiedusteli äidiltä kahta ämpäriä, saadakseen kannetuksi joesta vettä istutuksilleen.
— Siellä on korvo täynnä, sanoi äiti.
Lauri katsahti äitiin, mutta ei sanonut mitään. Meni vain ulos kastelemaan istutuksiaan ja nauttimaan kesäillan rauhasta.
Paraiksi ehti Lauri kotiin ja sai polkupyöränsä suojaan, kun rupesi satamaan. Ensin tuli harvakseltaan keveitä yksityisiä pisaroita, jotka leppoisasti putoelivat janoiseen maahan ikäänkuin tunnustellen kaipaako maa sadetta. Kai se siksi huomattiin että kaipaa, koska pisarat alkoivat kasvaa ja tihentyä, ja vihdoin siitä kehittyi runsasvetinen sade, joka lankesi maahan kuin Herran siunaus.
Lauri seisoi hetkisen porstuanovella ja katseli ulos. Pyörähti sitten ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Isän kuorsaaminen vain kuului sängystä uutimien takaa. Pöydän luota Lauri kääntyi takaisin. Katsoi kamariin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän meni jälleen porstuaan, katsahti ulos sateeseen ja sitten meni suutupaan. Siellä kuori äiti kermaa maitovadista.
— Onko sinun nälkä? kysyi hän Laurilta. — Menen heti laittamaan perunoita kiehumaan.
— Ei minun ole nälkä, vastasi Lauri, ja hetken aikaa pöydän luona seisottuaan meni pois suutuvasta. Kääntyi vinnin rappusille ja kaksi rappua kerrallaan harpaten juoksi vinnille.
Katolta kuului hiljainen sohina ja rapina. Mutta sitä ei Lauri joutanut kuulemaan. Hän juoksi yhtäkyytiä suutuvan päälle laudoista tehtyyn vaatehuoneesen, josta äiti oli huomattavimmat vaatekappaleet korjannut pois ja siten tehnyt siitä hänelle kesäkamarin. Ikkunan oli hän itse laittanut saranoille — muuten ainoa sellainen ikkuna koko talossa —. Hän avasi sen ja asettui pöydälle istumaan ja katsomaan märkää höyryävää tallin kattoa ja mustia kesantopeltoja hiukan etäämpänä, niiden takaa näkyvää ruisvainiota ja kaiken taustana olevaa viheriäistä metsää. Miellyttävä tuoksu virtaili vainioilta.
Lauri värähteli.
He olivat Alaniemen Miskan kanssa olleet Niinilässä. Ensi kertaa kumpikin. Koko puolen päivää oli siellä istuttu ja juteltu. Vuoroin puhuttu vakavista asioista, vuoroin pilaa laskettu. Viatonta herttaista pilaa.
Anni oli ollut mukana koko ajan. Kahvin vain käväsi keittämässä, ja niin suloisesti punastui, kun sitten kahvia hänelle tarjosi. Ja aina painoi päänsä alas, kun hän katsoi sinne päin.
— Mitähän se sillä? Merkitseeköhän se sitä että Anni — — että Anni minua — —? Vai onko siihen syynä se talvellinen kirjeeni?
Anni ei ole siihen vastannut. Kerran perheiltamassa hän sai huvipostissa kirjeen, jossa oli nimimerkki A—i. Hän uskoi sen olevan Annilta ja osaa sen vieläkin ulkoa.
"Mä aina muistan sinua.Muista joskus minua!Muista edes silloin,Kun yksin istut illoin!"
Onkohan se Annilta?
Kun sen varmasti tietäisi!
Silloin — — silloin — —
Hän tahtoi uskoa, että se on Annilta ja että Anni sentähden alas katsoi, kun häntä — Lauria — —
Laurin täytyi hypätä pöydältä pois ja ruveta kävelemään.
Muutaman kierroksen tehtyään hän läksi alas.
"Mä muistan aina sinua.Muista joskus minua!Muista edes silloin,Kun yksin istut illoin!"
Hänen teki mieli heittää porstuassa kuperkeikka ja käsillään kävellen mennä tupaan.
Äiti seisoi takan luona toinen jalka takkakivellä ja musta kahvinhämmennystikku kädessään. Keitti iltapuolikahvia.
— Eikö siellä kylillä Niiloa näkynyt? kysyi Laurilta.
— En minä ainakaan ole nähnyt.
— Missähän se kakara taas kaiken päivää kaltraa? Kastelee hyvät vaatteensakin, murehti äiti. — Muistaako edes mennä lehmiä kotiin hakemaan.
Lauri oli mennyt ikkunan luo, nostanut oikean jalkansa penkille, asetti saman puoleisen kyynäspään polvea vasten ja leukansa kättä vasten. Katseli ulos sateeseen.
— Ei nyt tarvitse puita kastella, ihasteli äiti.
— Ei tarvitse, myönsi Lauri muuta ajatellen.
— Ei moneen päivään niitä nyt tarvitse kastella. Kun näin kovin sataa, sanoi äiti vielä ja nosti kahvipannun takkakivelle.
Lauri katseli vain ulos.
Niinilässä oli komeita koivuja molemmin puolin tietä, aivan niinkuin hänkin aikoo istuttaa ja on jo vähän istuttanutkin. Ja puutarha siellä oli kunnossa! Sellaista hänkin rupeaa yrittämään.
Ottaa siihen nuo perunapellot ja tuon ohrapellon niiden takaa, ja niiden ympärille laittaa pisteaidan niin että tuo pihlaja tuolta kiven tyköä tulee vielä aidan sisään, niin siinä sitä jo onkin. Sopi jo istuttaa melkein vaikka mitä. Pitkin aidan viertä sireenipensaita, ja tuonne tienviereiseen nurkkaukseen sireenimaja niinkuin Niinilässäkin oli. Ensi syksynä niitä jo pitää istuttaa. Niinilästä varmaankin saisi. Ja Anni tulisi niitä minun kanssani irti ottamaan — —
Lauri muutti toisen jalan penkille.
Anni oli istuttanut seinän viereen ruusupensaita ja hiukan etemmäksi laittanut kukkaspenkkejä. Ne olivat oikein sieviä. Jos Anni vielä tuohonkin — —
— Joko siellä kylillä pian heinäntekoon aletaan? Puhuttiinko mitään? kysyi isä sängystä ja pitkään haukotellen työnsi uutimia syrjään.
Lauri pyörähti lattialle päin.
— En tiedä — en kuullut mitään. Joko meidän pian aletaan?
— Tiedä oikein — Ajattelin mä vähän että eikö lopusta viikon pitäisi mennä Vähäneva tekemään. Rupeaa aika jo olemaan siinä määrässä, puheli isä ja haukotellen nousi sängyn syrjälle istumaan.
Äiti kaateli kahvia, ruvettiin juomaan.
— Kyllähän me siksi jo ehdimmekin, jatkoi Lauri äskeistä puhetta. —Parissa kolmessa päivässähän ne kesantotyöt nyt jo saadaan loppuun.Vai — tottakai sitä vainiota huomenna mennään kolmannelle kyntämään?
— Kyllä. Minä menen sinne Takanevalle. Niilo saa tuoda lehmät sinne ja sitten tammalla äestää niitä peltoja. Minä koetan sammutella sellaisia paikkoja, joissa vielä on valkeaa, jos niitä enää on, kun näin nyt sataa.
Sitten ei puhuttu mitään koko kahvinjuontiaikana eikä heti jälkeenkään. Äiti meni pesemään perunoita, isä haukotteli ja heittäytyi jälleen sänkyyn "kun niin kovin ramaa" ja Lauri alkoi järsiä kynsiään.
— Kun siellä Takanevalla olisi tullut edes ojat luoduiksi, sanoiLauri viimein ja sylkäsi kynnen siruja suustaan.
— Johan se hyvä olisi ollut — mutta —, sanoi isä sängyn kattoon katsoen. — Näethän sinä sen itsekin, ettemme me joka paikkaan ehdi.
Se sanottiin tavalla joka ilmaisi, että asiasta on jo ennenkin ollut puhetta.
— Ja se paloikin nyt niin hyvin, että kyllä se taas yhden rukiin kasvaa, jatkoi isä vähän ajan kuluttua lauhtuneemmalla äänellä.
Lauri ei puhunut siihen mitään. Hetkisen vain järsi kynsiään ja sitten läksi vinnille. Siellä oli pöydällä kunnan kirjastosta lainattu "Pienviljelijän käsikirja". Hän avasi sen ja alkoi lukea. Mutta puolen sivua luettuaan jäikin ulos katselemaan. Vasta vähän pidelty kirja räpsähti itse kiinni, eikä Lauri sitä enää avannut. Nousi vain ja heittäytyi selälleen sänkyyn.
— Pitääköhän Anni minusta enemmän kuin muista pojista?
— Ei sitä kenenkään omaksi sanota, mutta ei minuakaan kukaan hänen takiaan kiusottele. Tuota Saviston Lissu topsakkaa vain minun omakseni sanovat — muutamaa — — Joka ei ymmärrä muusta kuin kiinniotosta ja uusista vaatteista puhua ja juoruta! Liekö koskaan sanomalehteäkään lukenut, — muuta kuin kihlausilmoitukset. Mutta Anni on selvillä kaikesta ja innostunut nuorisoseuraankin. Kelpaisi vaikka johtokunnan jäseneksi — —
Siinä kesken kaikkea tuli Laurin mieleen kuva kuinka he Annin kanssa pimeänä syysyönä tulevat kahdenkesken kävellen. Silloin hyökkää metsästä kaksi miestä Annin kimppuun. Hän ryhtyy puolustamaan Annia. Syntyy ankara taistelu. Häntä lyödään puukollakin. Mutta hän kuitenkin voittaa ja saattaa pelosta vapisevan ja häneen turvautuvan Annin kotiin. Siellä Anni sitoo hänen haavansa — —
Jossain välissä oli Lauri ollut kylelläänkin, mutta nyt hän taas makasi selällään kädet niskan alla ja näki, mutta ei katsonut karkeasti höylätyltä kattolautoja, ja kuuli, mutta ei kuunnellut sateen sohinaa ja rapinaa.
Leppirannan Hakavainiota viljeltiin niin kuin muitakin vainioita. Vuosikymmen toisensa perään oli siinä vuorotellut kesanto, ruis, ohra — kesanto, ruis, ohra. Maata kynnettiin mahdollisimman varovasti ettei vain "raakaa maata" nousisi pinnalle. Joka kolmas kesä sinne ajaa kiikuteltiin lantaa sen verran kuin tunkiossa kulloinkin sattui olemaan. Siellä täällä oli paksua heinää kasvavia mataloita vakoja. Niitä sanottiin ojiksi.
Muheva, tummanharmaa ja voimakas ruokamulta oli nylkeentynyt pois. Laiha, vaaleanharmaa savi vain oli jälellä. Sadeaikoina se litkui ja letkui ja tarttui kenkiin. Pouta-aikoina se pakahteli tuumanlevyisiin halkeamiin. Kesantovuosina oli paakkujen murskaaminen joka-aikainen risti.
Ohra pääsi suurella vaivalla tupenmittaiseksi, ja rukiin olki kasvoi pientä ja kovaa niinkuin vaskilanka. Missä ruokamultaa oli hiukan paksummin, siellä isännöi ohdake ja tappoi kaiken muun.
Hakavainion kasvullisuus oli aina ollut melkein samallaista. Erilaiset kesät vain hiukan erilaistuttivat sitäkin. Ennen ei se tehnyt Lauriin mitään vaikutusta. Mutta luentokurssien jälkeisenä kesänä siinä kasvava ohra kirveli hänen herännyttä maanviljelijävaistoaan kuin elävänä haudatun tuskan huuto. Hänen vaistonsa sanoi, että siellä syvemmällä on voimia, jotka vain odottavat sitä, joka puhkasee päälle kasvaneen kuoren ja antaa niille ilmaa ja vapautta.
Tuli sitten syksy. Hakavainion vuoro oli taas olla kesantona ensi kesänä. Kun kevätkylvömaat saatiin kynnetyiksi, alkoi isä puhua riihirankain hakkuusta, vaikka maa oli vielä vallan sulaa. Silloin hänen — Laurin — luonto kuohahti. Päättävästi sanoi hän isälle, että menee huomenna Hakavainiota kyntämään, ottaa molemmat hevoset ja ketoauran. Isä saa mennä riihirankoja hakkaamaan, mutta hän ei mene niin kauan kuin vähänkin maahan pystyy. Isä ei sanonut myötä eikä vastaan, eikä hänkään sen enempää siitä asiasta puhunut. Seuraavana päivänä vain meni ja alotti Hakavainion kynnön. Eikä hellittänyt ennenkuin kaikki oli kynnettynä.
Sulaa jatkui yhä, ja hän perkkasi Hakavainion ojatkin. Päivät olivat tummat ja tihruiset, yöt pimeät ja vaatteet saviset. Mutta mieli oli puhdas ja intoa hehkuva, jokaisena päivänä sujui työ aina paremmin kuin edellisenä päivänä. Ja itseluottamus ja omanarvon tunto kasvoi. Ennenkuin tuli talvi, olivat Hakavainiosta kadonneet paksua heinää kasvavat syvänteet ja niiden sijalle oli ilmestynyt suorareunaiset, sileälaitaiset ojat.
Eikä isäkään mennyt riihirankoja hakkaamaan, vaan kulki Niilon kanssa Takanevalla metsän alle joutuneita ja syksyllä kyntämättä jääneitä kedonpäitä perkaten. Isä kaateli puut juurakkoon, Niilo karsi oksat pois ja poltti ne. Kaiket päivät nousi Takanevan rannalta paksu vaalea savu sumuiseen syysilmaan.
Hakavainion kesantomuokkaukseen ei isä myöskään sekaantunut. Jos Lauri häneltä jotain kysyi, ei hän mitään vastannut. Eikä Lauri sen huomattuaan enää kysynytkään mitään. Teki vain niinkuin itse parhaaksi ymmärsi. Sinä kesänä meni aatra Hakavainiossa syvempään kuin se oli koskaan ennen mennyt Leppirannan pelloilla.
Syksyllä peitti Hakavainion tummanvihreä rukiin oras.
Talvella eräänä aamuna lähtiessään kauroja asemalle viemään sanoiLauri isälleen:
— Eikös nyt saa tuoda heinänsiemeniä, että saadaan keväällä kylvääHakavainio heinäksi?
Isä oli vähän aikaa vaiti.
— Noo — — koettaa heitä nyt tuoda, myöntyi sitte.
Lauri toi heinänsiemeniä ja keväällä lumen lähdettyä itse ne kylvi.
Se oli ensimäinen heinänkylvö Leppirannan pelloilla.
Kun kesä tuli ja ruis alkoi kasvaa, ei sen kasvaminen ollut niin tuskallista kuin ennen. Se oli melkein huvia entiseen verrattuna. Olki kasvoi vankkaa ja rytevää, tähkät pitkiä ja paksuja.
Tuli sitten se viikko, jolloin heinänteko on taas tälle vuodelle lopussa ja ruis on siinä juuri tulemaisillaan valmiiksi.
Tiistaina iltapäivällä otti isä puheeksi Hakavainion rukiinleikkuun. Arveli että sen voisi vielä siirtää paremmin loppuviikkoon, vaikka lauantaiksi, ja nämä päivät kerätä lehdeksiä ja tehdä muuta sellaista.
— Ei se vielä liiaksi tuleentuisi siksi? arveli Lauri.
— Ei se vielä — Se oli jyvä vielä pyhänä niin pehmeä. Kuivaa kovin pieneksi.
— Älkää vain sirppihallaa tehkö, varotti äiti.
Sovittiin niin, että lauantaiksi pyydetään leikkuuväkeä. Ja kun Laurin piti seurahuoneelle, lupasi hän samalla toimittaa leikkuuväen pyynnönkin. Se sopi hyvin. Lauri meni vaihtamaan vaatteita, ja isä meni iltatöikseen korjaamaan laahaavaa saunanovea.
* * * * *
Lauri oli pyytänyt ja myöskin saanut lupaan päivämiehet. Seurahuoneelle mennessään poikkesi hän Alaniemen kautta Miskaa mukaanottamaan.
Alaniemessä oli kaikki väki tarhapihalla, Miska, Miskan äiti ja isä ja kaikki seitsemän Miskan nuorempaa sisarta ja veljeä. Teurastaja Mattikin näkyi olevan joukossa.
Lauri pani pyöränsä liiverin seinälle ja meni joukkoon. Vasta nyt hän huomasi joukon keskellä makaavan lehmän, joka raukeasti tuijotti eteensä.
Miska parhaillaan mittasi nuoralla lehmän pituutta ja paksuutta ja siinä sivumennen nyökkäsi Laurille tervehdykseksi. Sitten rupesi laskemaan paljonko lehmästä näiden mittain mukaan pitäisi lähteä lihaa ja kuinka paljon siitä nykyisillä hinnoilla pitäisi saada rahaa. Laski vielä nahan painon ja hinnan.
— Sata viisi markkaa, sanoi sitten.
Teurastaja Matti pudisti päätään.
— Koettakaa mitata ja laskea, niin näin se tulee!
— Ei se niin tule. Sinä mittaat tai lasket väärin.
— Koettakaas uudestaan mitata! Miska pisti nuoran Matin kouraan.
Matti rupesi mittaamaan. Lehmä viskoi päätään ja sätkytteli jalkojaan.
— Kaa — mitäs siinä nyt! Miska potkasi lehmää kylkeen.
Lehmän pää painui jälleen alas, ja pitkä valittava yniseminen kuului.
Matti mittasi ja laski.
— Rupesivat tuossa hulluttelemaan ja toisiaan puskemaan, kun ei niin heti ehditty navettaan panemaan, ja tämä kompura joutui tuonne hirsikasaan. Kaatui sinne ja katkasi jalkansa. Eikä sitä viitsi vanhaa lehmää ruveta tohtoroimaan — tapetaan pois, kun lihakin on niin hyvässä hinnassa, kertoi Miskan isä Laurille.
Lehmä huiskautti häntäänsä, liikautti päätään ja katseli valjusti ympärillään olevia.
— Se mahtaa kärsiä kamalasti, sanoi Lauri.
— Miksei, myönsi isäntä.
— Yhdeksänkymmentä markkaa minä annan, enkä penniäkään enempää, sanoi Matti laskun lopetettuaan.
Äsken oli hän tarjonnut kahdeksaakymmentä ja viittä markkaa.
— Ee — eih, sanoi Miska ja pudisti päätään. — Ennen teemme sen itse lihaksi.
— Niin, mitäs me sitä nyt kovin halvalla rupeamme myömään, yhtyi isäntä Miskaan.
Lehmä ynisi. Laurin mielestä se rukoili armoa.
— Yhdeksänkymmentä markkaa minä maksan, mutta en penniäkään enempää.Sekin on jo liikaa noin vanhasta ja laihankälpästä elukasta.
Matti käveli poispäin. Meni Laurin pyörää katselemaan.
— Mitäs tahdot tästä pyörästäsi? kysyi.
— Ostaisitteko?
Laurikin meni sinne päin.
— Miksenkäs minä osta. Vaikka mitä.
— Kun vain saatte voittoa.
— Piru tässä aina joutaa niin voitoistakaan huolimaan, kun vain saa kaupat käymään. En suinkaan minä tuossa lehmäkaupassakaan mitään hyötyisi, mutta ostaisin mä hänen sillä yhdeksälläkymmenellä. — Ääntään alentaen Matti tämän sanoi, samalla syrjäsilmin katsoen Miskaa joka taas mittoi lehmää.
— Joko tämä pyörä on sulla kauan ollut?
— Kolmatta kesää sillä nyt ajetaan.
— Mutta hyvänäpä se on pysynyt. Kyllähän sä tarkasti sitä pitelet?
— Mitäpä siitä hurjastelemisestakaan on apua.
— Niinpä kyllä.
Taas vilkasi Matti lehmään päin. Miska siellä taas silmäkulmat pinnistettynä teki numeroita laudanpalaselle.
— No myötkö sinä tuon pyöräsi? kysyi Matti äkkiä Lauriin kääntyen.
— Een tiedä — — Uusi kuitenkin pitäisi ostaa jälleen.
— Johan se niin on. — Tuleeko kauppaa? kysyi Matti lehmän ympärillä olevilta.
— Tulee, jos sataviisi annatte, vastasi Miska.
— Ei näytä tulevan kauppaa. Paras lähteä kotiin. Minnekäs sinä olet menossa?
— Seurahuoneelle.
— Onko teillä jotkut harjotukset siellä?
— On.
— Semmoinen taas näytöskappale, vai?
— Niin, "Iimäellä".
— Vai iitä mäellä te nyt harjottelette. — Ottakaa pois yhdeksänkymmentä markkaa siitä lehmästä!
— Antakaa sataviisi markkaa, niin kauppa on valmis!
Matti pudisti vain päätään ja läksi pois.
Lauri meni lehmän ympärillä olevain luo. Lehmä näytti väsyneeltä ja kohtaloonsa alistuneelta. Ei lihastakaan värähdyttänyt.
— En mä nyt jouda sinne harjotuksiin. Pitää tuo tuosta lopettaa, sanoi Miska. — Menkää te, äiti, hakemaan astia, johon saadaan veri ottaa, ja isä hakee kirveen. Tuokaa se amerikkalainen, sillä on hyvä lyödä! Minä menen hiomaan puukkoa, ja te kakarat saatte mennä tiehenne tästä! komensi Miska sitten.
Lauri sanoi hyvästi, otti pyöränsä liiverin seinältä ja kiirehti pois.
— Ajattelikohan tuo Miska mitään!
Hän tunsi jotain säälin ja halveksinnan sekaista Miskaa kohtaan. Kuntuollaisiatekee! Hän ei tekisi, ei vaikka itkettäisiin — —.
* * * * *
Seurahuoneen seinällä näkyi jo olevan useampia pyöriä. Jaa — mutta — siellähän on tänään soittoharjoituksetkin.
— Tule etsimään nelilehtisiä! huusi Niinilän Anni heti kun Lauri ajoi seurahuoneen aitauksen sisään.
— Oletteko jo löytäneet?
— Ei kukaan ole löytänyt, mutta etsitty on kovasti.
— No en minäkään sitten löydä. En ole koskaan ennenkään löytänyt.
— Eipä tiedä vaikka nyt löytäisit. Tule tästä etsimään!
Lauri kumartui Annia vastapäätä etsimään. Ja melkein heti löysi.Annikin huudahti:
— Enkö minä sanonut! Ja noin suuri ja säännöllinen!
Lauri joutui melkein hämilleen. Ensimäinen hänen löytämänsä neliapila, ja se löytyi kun he Annin kanssa yhteisesti etsivät — —
Etsittiin vielä hetkinen, mutta kun ei kukaan löytänyt eikä puuttuvia näytelmän henkilöitä näyttänyt tulevan, mentiin sisään.
Soittokunnan pojista toiset jo ravintolassa töräyttelivät torvillaan, toiset tulivat näyttelijäin kanssa sisään.
— Jätetään ovet auki, niin saadaan kuulla musiikkia samalla, sanoi Lauri ja pukuhuoneesen mennessään työnsi kaikki välillä olevat ovet auki.
— Jättäkää sekin ovi auki! huusi vielä ravintolahuoneeseen meneville soittajille. Soittajat jättivät.
Laurilla oli Junnun osa ja Annilla Johannan. Lauri tuli pukuhuoneesen ja heittäytyi siellä olevaan näyttämötarpeiksi lahjotettuun kahden istuttavaan keinutuoliin. Heti hänen perässään tuli Anni pukuhuoneeseen.
— Minä tulen isännän kanssa keinutuoliin.
— Tule. Emäntää ja isäntää vartenhan tämä onkin.
Ravintolahuoneesta kuuluva soitto samassa taukosi.
— Ne soittavat jo oikein hyvin, sanoi Anni.
— Niin minustakin, vaikka minä en paljon musiikkia ymmärräkään.
— Alkaisivat nyt taas jotain soittaa.
— Niin — että saataisiin tässä oikein musiikin mukaan keinua.
— Joo, naurahti Anni. Nyt ne alkavatkin.
Se oli Tuulantei. Anni rupesi laulamaan mukana, ja Lauri yhtyi häneen, samalla pitäen huolen että tuoli keinui.
Tula tuulan tuli tuli tei,Emme erkane konsana, ei.Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,Paras aarteeni oot sinä mun,Minä sun, —Mitä toivoisin minä muuta!
Tula tuulan tuli tuli tei,Oma onni se yhtehen vei.Ja nyt tulkohon hallat ja harmit ja muutIlo huoleton meillä on,Naurussa suut, —Ja kirkkaana päivä ja ilta.
Tula tuulan tuli tuli tei…
— Kas isäntää ja emäntää! huudahti Laikkolan Vihtori — kun juoksujalassa meni pukuhuoneen läpi näyttämölle.
Anni ja Lauri vain nyökkäsivät päätään ja jatkoivat laulua:
Emme erkane konsana ei,Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,Paras aarteeni oot sinä mun,Minä sun, —Mitä toivoisin minä muuta.
Soittajat soittivat sävelen moneen kertaan, ja he lauloivat aina mukana.
— Junnu ja Johanna! Kuinka monta kertaa pitää käskeä! kuului äkäinen ääni näyttämöltä.
— Voi taivas! hätäili Anni.
* * * * *
Lauri oli saatellut Annin kotiin ja ajeli pyörällään hiljakseen takaisin.
Ilta oli kaunis ja tyyni. Kuu alkoi nousta, ja täyteläiset viljavainiot nuokkuivat sen vienossa hohteessa.
Elämä oli niin ihanaa.
Varmemmin kun koskaan ennen tunsi Lauri nyt, että Anni on hänen — yksin hänen.
Hän oli jo ollut sanomaisillaan Annille kaikki, mutta sai kuitenkin itsensä hillityksi.
Leppirannan leikkuupäivä valkeni poutaisena ja lupaavana. Kaikki, jotka olivat pyydetyt leikkuulle, myöskin tulivat. Päivä muodostui rattoisaksi. Juteltiin ja laskettiin leikkiä, naureskeltiin, lauleltiin ja veisailtiinkin, ja miehet pistelivät kaksihaaraisia tähkiä lakkeihinsa. Vieno tuuli hiljalleen huojutteli laihoa, hiveli aidoille ja pientareille jääneitä vaatteita ja vilvoitteli leikkaajain hikisiä ruumiita.
Kun ilta tuli, oli Hakavainio leikattuna. Kivistäviä ja väsyneitä ruumiitaan oikoen, mielessään suoritetun työn tuottama rauhaisa tyydytyksen tunne, läksivät toiset pois. Lauri vain jäi lyhteitten kuhilaillepanoa lopettamaan.
Hänen mielialansa ei ollut keveimmillään.
Hän ei saanut mielestään pois sitä tapausta Alaniemen tarhapihalla. Kuin raskas pilvi se asusteli siellä, uhaten peittää hänen maanviljelijäihanteensa, sen, josta paulapieksut ja paikkahousutkin olivat saaneet runollisen hohteen.
Tuskissaan kamppaileva lehmä ja siitä kauppaa tekevä ihmisjoukko sen ympärillä — —
Kuuluuko se sellainenkin maanviljelykseen?
Vaikka hän olisi mitenpäin asiaa ajatellut, niin aina hän tuli samaan tulokseen: eihän sellainen ole maataloudessa mitään tavatonta.
Mutta mitään kaunista se ei ole — eikä runollista — eikä ylevää.Päinvastoin.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä ilkeämmältä se tuntui.
Pidellä elävää aistimilla varustettua olentoa kuin elotonta möhkälettä! Ja tehdä loppu sen elämästä silloin kun tahtoo — —
Onko ihmisellä edes oikeuttakaan sellaiseen —? Kun olisikin sellainen luonto kuin Miskalla! Ettei arkailisi mitään. Rehaisi vain niin että tullen mennen! Sellainen luontohan sitä maamiehellä oikeastaan pitäisikin olla. Jolla ei sellaista luontoa ole, niin — —
Siitä haarautui ajatus taas monelle taholle, ja vihdoin hän joutui epäilemään, että onkohan hänellä oikein todellisuudessa sellaisia ominaisuuksia, että hänestä voisi tulla oikea maanviljelijä.
Talvellakaan, silloin kun hän riihirankoja ajoi ja tamman jalka putkahti metsässä jonnekin kiven rakoon niin että tamma kaatui, ei hän huomannut tammalle siinä mitään sen pahempaa tulleen ennenkuin Häkkilän isäntä vastaan tullessaan kysyi että: mikä tamman jalkaan on tullut, kun se onnahtelee? Vasta silloin hän huomasi, että tamma todellakin ontui. Ja rupesikin ontumaan niin pahasti, ettei pariin viikkoon sopinut kuorman eteen valjastaa. Ja kun isä huomenisin toi rankakuormaa samasta paikasta, sanoi hän että tamman jalasta oli juossut vertakin hangelle.
Sitäkään ei hän ollut huomannut. Niin hartaasti hän oli silloin ajatellut ja suunnitellut sitä kuinka hänen isännäksi tultuaan metsää ruvetaan hoitamaan ja hakkaamaan — —.
Ja silloin keväällä kun Pikkuviidan kydölle latoa tehtiin — —! Kun ei hän mitenkään tahtonut saada nurkkaa kolotuksi hyvin. Milloin se irvisti yhdeltä, milloin toiselta puolelta, ja kun hän aikansa sitä korjaili, kului kolo niin syväksi että täytyi panna lastua väliin. Olkien katolle levittäminen ei myöskään käynyt niin kuin isä olisi tahtonut. Isä oli tyytymätön, mutta hän lohdutti itseään sillä että hänen isännäksi tultuaan ei niittylatoja tehdäkään tällä tavalla. Ne tehdään laudoista, katetaan päreillä ja maalataan punaisiksi — —
Kartanon oli hän — mielikuvituksessaan — moneen kertaan repinyt alas, uudestaan rakentanut ja maalannut — —
Ja todellisuudessa hän ei ollut tehnyt mitään — — Haaveillut vain — —
Alaniemen Miska oli keväällä nuoremman veljensä kanssa uudistanut liiverirakennuksen pihalla, rakentanut kaksi niittylatoa — ja hevoset hän kengittää yksin — ja teurastukset toimittaa ja hommaa kaikin puolin niinkuin oikean talonjussin pitääkin. Miska ei haaveile turhia. Elää vain ja hollastaa. Ja niinhän sitä pitäisikin — —!
Kun vain voisi — —.
Keskiviikosta alkaen olivat tällaiset ajatukset yötä päivää häntä rääkänneet. Toisinaan häntä melkein itketti. Päätä kivisti ja mieli oli painuneena. Kun nyt juuri, kun hän alkaisi olla Annista varma, piti tämän sattua.
Mutta kai se on niin että ihmisellä pitää aina olla joku risti.
Jonkinlainen väsähtynyt alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden tunne alkoi vallata, kun tähän saakka ehti. Ja tämän päivän vilkas elämä oli häntä auttanut pysymään siinä mielialassa, vieläpä sitä hiukan keventänytkin.
Mutta vilpittömään iloon saakka se kuitenkaan ei jaksanut nousta.
* * * * *
Syötyään meni Lauri Perähakaan hevosia juottamaan.
Taivas oli selkeä, aurinko oli putoamaisillaan metsän taakse ja ilmassa oli uneksuva tyyneys.
Sunnuntairauha teki tuloaan maailmaan.
Kolunmäeltä päin kuului laulua.
"Tuolla mun heilani asusteleeJoen toisella puolen,Jos et sinä tule mua katsomahanNiin ikävähän kuolen.Jos et sinä tule mua katsomahanNiin ikävähän kuolen."
"Tule tule tänne mun sydämmeni lohtuJa anna mulle kättä.Vaikka koko maailma tarjolla oisNiin sinua en voi minä jättää.Vaikka koko maailma tarjolla oisNiin sinua en voi minä jättää."
Sitten oli hiljaista. Laurista tuntui siltä, että laulaja istuu jollain kivellä käsi poskella.
"Vie, vie järven sini-sinilaineetToiveeni toiselle puolen!Sano, sano rakkaalle kullalleniEttä ikävähän kuolen!Sano, sano rakkaalle kullalleniEttä ikävähän kuolen",
kuului taas Kolunmäeltä päin surullisen tunteikas laulu.
Nyt tuntui Laurista siltä, että laulaja on puhjennut hiljaiseen itkuun — —
Hänen teki mielensä tehdä samoin — —
Elämä tuntui niin suloiselta ja suruiselta. Se hymyili kyynelten takaa — —
"Elämäni onnella on yrtti katkeraKeskellä nuorta eloain se aikoo puhjeta",
hyräili hän laulun herättämän mielialan vallassa.
Hän ajatteli sitä tiistai-iltaa ja Annia — ja samassa muisti sen lehmän siellä Alaniemen tarhapihalla — —.
Kaikki sekaantui, sotkeentui ja särkyi.
Hänen teki mielensä istua pellon pientarelle ja ajatella vielä kerran kaikki oikein perinpohjin.
Mutta paraneekos se sillä? Sauna vain jäähtyy.
Hän pani hevoset laitumelleen ja lähti kotiin.
Hänessä ikäänkuin taisteli kaksi valtaa. Toinen, viehkeä ja suloinen, kuiski:
— Nyt on lauantai-ilta. Mene lemmittysi luo! Niin kaikki toisetkin tekevät. Sulje hänet syliisi ja avaa hänelle sydämesi, niin sinä saat rauhan.
Suloisesti väristen kuunteli Lauri tätä.
Mutta sitten nousi toinen ja sormi kohollaan varoitti:
— Älä mene! Nainen saa kyllä turvautua mieheen, mutta mies ei saa turvautua naiseen. Miehellä pitää ensin itsellään olla varma pohja jolla seisoo, ja vasta sitten on hän oikeutettu pyytämään rakastettuaan kanssaan tälle varmalle pohjalle. Sinulla ei ole tällaista. Sinulla ei ole minkäänlaista pohjaa.
Vaieten alistui Lauri tämän jälkimäisen tahtoon.
Hänellä todellakaan ei ollut minkäänlaista pohjaa. Hän häilyi vain tyhjässä ilmassa.
Juuri tänäänkin on hän miettinyt, että millekähän toimialalle hän oikeastaan kelpaisi? Eikä ollut saanut selvyyttä.
Ja kuitenkin juuri siitä täytyisi olla selvillä ennen kun — —.
Täytyy ensin löytää tukeva oksa tai suojaisa mättään kylki ennenkuin voi pesää rakentaa — —
Saunalle mennessään hän näki poikia maantiellä polkupyörillä ajelemassa, ja silloin hän teki kapinan.
— Ei noilla muillakaan sen parempaa pohjaa ole! Minkä tähden minulla se pitäisi olla!
Yhteisvoimin sen suloisen ja viehkeän kanssa he löivät kumoon sen järkevän ja totisen, joka sormi pystyssä varoitteli.
Lauri päätti mennä Annin luo.
Mutta kun hän saunasta tultuaan vielä lämpimänä ollen alkoi pukea pyhäpukua päälleen, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi ja voimattomaksi, että kesken pukeutumista istahti pöydän luo ja käsi poskella tuijotti pöytään. Ja vihdoin alkoi jälleen riisua.
— Kyllä se järkevä ja varoittava sittenkin on oikeassa. En ole vielä kyllin ansiokas.
Raskaasti huoaten ja puolittain kyynel silmässä kömpi hän peiton alle sänkyyn.
Yöllä näki hän unta:
Hän istui Perähaan aidan vieressä lähellä Kolunmäen polkua. Oli pimeä syysyö. Satoi ilkeää tihusadetta, tuuli ja oli kylmä. Mutta hänen ei ollut kylmä. Hänellä oli kädessään kirja, ja siitä säteili häneen jotain kirkasta ja lämmintä. Se lämmitti häntä, valaisi hänen ympäristöään ja kuivasi hänen vaatteensa. Hänen oli hyvä siinä olla.
Kun hän siitä heräsi, olivat hänen aivonsa ankarassa pinnistyksessä. Hänen piti muistella jotain asiaa, ja se oli aina tulemaisillaan hänen mieleensä.
Vihdoin se tulikin. Hän muisti ne vuodet, jolloin hän illoin ja pyhäisin lueskeli romaaneja, runoja ja kertomuksia.
Ne muistuivat hyviltä ne vuodet. Ei mitään raatelevia ristiriitoja. Jos joskus jotain karvasta sattuikin, niin se unhottui pian, kun vain pääsi hyvän kirjan pariin.
Oli kuin olisi jotain alkanut hänessä herätä, ja oli kuin se herääjä olisi vaatinut jotain. Ruumiillista nälkää muistuttava henkinen tyhjyyden tunne alkoi vallata mieltä. Ja jonkinlaisena uutuutena hänelle selvisi, että hän ei ollut sen luentokurssitalven jälkeen lukenut juuri mitään muuta kun maatalouskirjallisuutta. Nytkin oli hänellä pari sellaista kirjaa lainassa. Ja hän luki niitä jo toiseen kertaan. Hän oli saanut itselleen sen uskon, että kaikki muu on joutavaa ja tämä yksin on tarpeellista.
Mutta nyt se, mikä hänessä heräsi, ei luvannutkaan tyytyä näin kuivaan ruokaan. Yhä voimakkaammin se tuntui vaativan jotain mehukkaampaa ja maukkaampaa. Se aivan kuin uhkasi kuolla, ellei sitä saa.
Sen kuolema tuntui kuitenkin aivan yhtä katkeralta kuin jos Anni olisi kuollut.
Ja Lauri lupasi tyydyttää sen vaatimukset.
Hän oli kääntynyt lattialle päin ja katsoi kuuta, joka paistoi suoraan hänen sänkyynsä. Oli niin ihmeellistä — —.
Aivan kuin hellästi rakastava isä olisi sieltä katsellut lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon, ja jota hän tahtoo tukea elämäntaisteluissa.
Hän katsoi ja katsoi, ja vihdoin alkoi tuntua siltä kuin hän. olisi uppoamassa jonnekin, jossa hellät ja rakastavat kädet hänet vastaanottavat.
* * * * *
Aamulla toisten vielä nukkuessa, juuri kun auringon ruso alkoi näkyä, hän kirjoitti päiväkirjaansa:
"Olen elänyt raskaan ristiriitain viikon. Sieluani on revitty ja raadeltu. Se on ollut kuin kahteen villiin hevoseen sidottuna, jotka kumpikin ovat kiskoneet eri suuntiin.
"Viime yönä raatelu vasta alkoi helpottaa. Oli niin hurmaava, hillitty elokuun kuutamo. Makasin. Kuu paistoi suoraan sänkyyni. Katsoin sitä. Ja minusta tuntui kuin hellästi rakastava ja lastensa kohtaloita osanotolla seuraava isä sieltä katselisi lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon.
"Sydämeni täytti onni vallan huumaava. Sydämeni oli kukkuroilleen täysi. Ja kuitenkin sieltä puuttui jotain. Kuta täydempi sydämeni on, sitä syvemmin minä kaipaan. Kaipaanhäntä. Häntä, jolle voisin kaikkeni kertoa, avata pakahtuvan sydämeni, enkä tarvitsisi pelätä, että hän nauraa — —
"Ja kuitenkaan minä en saa häntä nyt vielä omistaa. Minussa on joku ääni, joka sanoo etten saa, että minusta täytyy ensin tulla oikea mies. Ja minä tottelen tätä ääntä. Minä koetan ensin kasvattaa itsestäni miehen. Ja kun sen olen tehnyt, niin sitten — —!
"Siihen mennessä koetan löytää tukea ja lohtua muualta. Mistä? Sekin minulle viime yönä selvisi."
Lauri alkoi jälleen lukea muutakin kuin ammattikirjallisuutta. Hän ahmi romaaneja, kertomuksia ja runoja, kirjan toisensa perään niinkuin nälkäinen syö. Hän tunsi sekä kylläisen tyydytystä että pitkällisestä sairaudesta toipuneen yhä uusiutuvaa nälkää.
Se mikä hänessä silloin teki kuolemaa virkosi jälleen.
Hän luki, tai oikeammin sanoen eli 'Panun'. Hän oli mukana Kontojärven markkinoilla ja pappilassa. Hän harhaili metsässä Karin kanssa, kun tämä suri Annikin hukuttautumista. Karin kanssa hän kuunteli, kun Jorma soitti kannelta Annikin haudalla. Kari ja Annikki — Lauri ja Anni — nimissä on yhtäläisyyttä. Tulleeko kohtaloissakin samoin olemaan — —?
— Jos joku ryöstäisi häneltä Annin niinkuin Karilta ryöstettiinAnnikki, ja Anni kuolisi niinkuin kuoli Annikki — —
Lauri teki ystävyysliiton Karin kanssa. Ja kun kosto vihdoin tapasi voudin, joka Annikin rekeensä raastoi, oli Lauri tyytyväinen samoin kuin silloinkin kun Panu kirkon kellariin salpautui ja vihdoinkin joutui kiikkiin.
Hän luki 'Lastuja' ja juopui.
Hän oli lukenut ne jo joskus ennenkin, ja olihan hän jo ennenkin nähnyt metsiä ja metsäpolkuja, niittyjä ja niittylatoja, kirkkaita kesäpäiviä, sateisia syyspäiviä ja talvisia tuiskuja, ihmisiä, elämää ja elämänkohtaloita. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisi mitään näistä koskaan ennen nähnyt.
Lapsena oli hän usein toivonut sitä, että voisi ymmärtää hevosten ja lehmäin ja lammasten, kanojen, puiden, kukkien, lintujen ja kaikkien puhetta. Ja nyt hän ymmärsi — kaikkien puhetta.
Talvipakkasella metsään mennessä tiaiset visertelivät puissa tien vierellä.
— Kylmäkö pakkaa? kysyi Lauri.
Tiaiset vastasivat myöntävästi.
— Ehkäpä se siitä vielä lämpiääkin, lohdutti Lauri.
Siihen tiaisetkin luottivat, että ehkäpä se vielä lämpiääkin.
Lauma peltopyitä juoksi hangella kuin joukko tuulen eteenpäin työntämiä palloja.
— Nälkä — nälkä, kuului niiden kirskahtelu Laurin korvissa ja löi mielen sameaksi.
Kaikki sai hengen, metsä ja metsän puut, niitty ja niityn ruohot
Kolunmäen polku oli kuin vanha herttainen täti, joka tietää yhtä ja toista, mutta ei juorua.
Maantie oli kuin rähisevä kulkukauppias, joka ei osaa mitään salata eikä anna kellekään rauhaa.
Yhden niittyladon suu oli tuskasta vääristynyt, toinen näki maantielle ja se irvisteli halveksien ja pilkaten. Kolmas metsänreunassa katseli miettien eteensä, neljännessä, viime kevännä rakennetussa oli nuoruuden itsetietoista ryhtiä ja uhmaa.
Jokaisella tuparakennuksella, jokaisella kallistuneella aitalla ja vinoon vääntyneellä luhdilla on oma yksilöllinen, sielukas sävynsä.
Kaikki mitä hän näki, kuuli ja tunsi — koko elämä oli pelkkää runojen, satujen ja lastujen aihetta.
* * * * *
Oli varhainen aamu heinäkuun lopulla. Ruohossa kimalteli paksu aamukaste, ja sakea sumu alkoi jyhkeinä pilvinä vetäytyä syrjään ja haihtua nousevan auringon edestä. Kaikki oli hiljaa. Ilmassa kalsea, epämääräisiä syksyn aavistelmia herättävä maku ja haju.
Lauria melkein puistatti, kun hypähti niittokoneen istuimelta tielle ja meni nostamaan Hakavainion saranatonta, tukiseipäitten varassa seisovaa veräjää pois paikoiltaan. Ruuna katsoi Laurin puuhaa korvat eteenpäin sojossa, kummasteleva ilme silmissään, ja ennen, kuin Lauri ehti saada suitset selville, se jo kääntyi ja oli vähällä vetää veräjänpielen kumoon. Lauri nosti veräjän paikoilleen ja asetti tukiseipäät. Lupsauteltuaan sitten kaikki rattaat, linkut ja koukut niin että kone oli valmis toimimaan, hän vielä suitset kädessä loi uneksuvan ja rauhaisaa tyytyväisyyttä, jopa hienoa ylpeyttäkin puhuvan katseen yli niityn.
Olihan se etupäässä hänen ansiotaan, että tässä nyt oli heinää ja että Leppirantaa ei nyt uhkaa heinäin puute niinkuin useaa muuta taloa uhkaa kuivan kesän takia.
Heinä tosin ei ollut mitään erinomaista. Oli harvahkoa ja rikkaruohon sekaistakin. Kuhilaitten sijat olivat melkein kokonaan savikkojen ja pillikkeiden vallassa. Mutta kyllä siitä sittenkin ainetta karttuu. Ja sitäpaitsi — onhan tämä ensimäinen yritys tätä laatua, ensimäinen kevätauringon sulattama pälvi Leppirannan talvessa.
— Niin, ruuna. Nyt me alamme niittää kylvöheinää. Ja me olemme Alakylän Leppirannan talossa ensimäiset, jotka sitä teemme. Heippäs, ruuna!
Lauri räpsäytti ohjasperillä ruunan kylkeen. Ruuna jännitti raajansa, haukkasi vielä heinävihon suuhunsa — ja kone rähähti rätisemään ja surisemaan. Heinäin tähkylät vavahtelivat kuin sydänhaavan saaneet, horjahtelivat ja hiljaa kaatuivat toinen toisensa viereen — kuolemaan — —.
Eivätkä tiedä mitä varten — mitä varten kesken kukkeinta nuoruuden kukoistusta pitää kuolla — —
Tietääkös ihminen mitä varten hänen pitää kuolla — —?
Heinä on kylvetty sitä varten että se aikanaan niitetään ja korjataan latoon. Entäpä jos ihminenkin on sitä varten kylvetty? Entäpä jos on joku, joka viljelee ihmistä. Kylvää, hoitaa ja huolehtii. Poimii milloin rikkaruohon, milloin kuivuneen korren, milloin kauniin kukan taittaa rintapieleensä — —. Valtakunnat ovat hänen viljelyspalstojaan. Kun joku palsta on valmis, lähettää hän sinne sodan tai muun ja toimittaa niiton.
Hakavainion valtakunnassa riehuu nyt sota. Kanuunat kumahtelevat, tykit jymähtelevät ja kiväärit rätisevät. Ja Hakavainion kansa on häviöön tuomittu.
Hakavainion vanha ruhtinassuku Ohdake, jolle viimeinen vallankumous jo oli sangen tuhoisa, kukistuu nyt kokonaan. Horsma ylimykset, joilla on läänityksensä Laskuojan tasangolla, seuraavat herrojaan, kaatuen viimeiseen mieheen. Sivistystä edustavalla Apilas suvulla on sama kohtalo, niin punahattuisilla taiteilijoilla kuin valkolakkisilla ylioppilaillakin. Samoin muualta tulleella työläisheimolla, jota Timoteiksi sanotaan, sekä syntyperäisellä Lauha nimisellä raatajasuvulla. Kauniita, sorjavartaloisia ja suloisia, keltapohjaista ja valkealieristä kesähattua käyttäviä Päivänkukka neitojakaan ei säästetä. Pyylevät, keltahattuiset Leskenlehti rouvat, joiden mielestä on hienoa maata myöhälle, nukkuvat vielä, eikä niiden tarvitsekaan enää herätä. Kaikki surmataan armotta. Juoruavat Harakansilmä katunaiset, jotka yrittävät puvuissaan matkia Päivänkukka neitoja, teräväkieliset Pillikkeet, epäsiistit Savikot ja muu roskaväki, sinne ne sortuvat kaikki. Kuolema on kaikille samallainen.
Kivikon linnoitukseen on jäänyt muutamia Horsma ylimyksiä ja siellä ne saavat olla rauhassa. Linnoitusta vastaan ei uskalleta tehdä hyökkäystä. Sieltä he nyt näkevät kaiken tämän hävityksen kauhistuksen ja —
Siihen ajatus katkesi, sillä niittokone lakkasi yhtäkkiä rätisemästä, ylös vain kohosi, putosi jysähtäen alas ja riipasi hevosta taaksepäin. Koneen pyörä sattui Laurin polveen. — Terä oli tarttunut kiveen, siitä tämä rymähdys.
Se siirsi Laurin todellisuuteen. Hän seivästi katseensa maantielle päin, osaksi nähdäkseen huomasiko kukaan kuinka nolo niittokoneen ajaja hän on, osaksi päästäkseen verekseltään näkemästä sitä ruhjoa, mikä koneesta nyt tuli.
Vihdoin hän uskalsi katsoa alas eteensä. Näytti kuin kone olisi ollut eheä. Varovasti tarttui hän viputankoon ja painoi. Leikkuulaitos kohosi kiven päälle. "Nooh" sanoi hän varovasti. Ruuna lähti kävelemään ja kone rähähti entiseen rätinäänsä.
Eikö siis mitään ollutkaan särkynyt?
Hän pysäytti ruunan ja varmuuden vuoksi vielä tarkasti joka paikan koneessa. Todellakin! Mitään ei ollut särkynyt.
Lauri huokasi helpotuksesta ja alkoi jälleen ajaa. Ajatuskin alkoi jälleen tehdä työtä.
Maanviljelijä on Jumalan sukua enempi kuin muut ihmiset. Niinkuin Jumalan sanotaan maailmanpellostaan milloin korjaavan pois sen, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu ja taas edistävän sellaisen kehitystä, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu, — samoin tekee myöskin maanviljelijä. Hänkin hävittää ja pois korjaa kun hänen tarkoitusperänsä niin vaativat, ja taas elvyttää ja auttaa edistymään, kun se hänelle paremmin soveltuu. Maanviljelijä muokkaa ja mullistaa peltojaan samoin kuin Jumalakin maailmaansa, milloin yhtäällä milloin toisaalla. Ja niinkuin ihmiset sielunhädän äärimmilleen kehittyessä turvautuvat Jumalaan, niin he leivän hädän äärimmilleen kehittyessä turvautuvat maanviljelijään — —
Ruuna haukkaili heinää ja käveli varmasti. Niittokone surisi.
Pää hiukan alas painuneena asteli Lauri perässä.
— Hm hm — Ehkä me nyt, ruuna, sentään veisasimme yli urkujen, hymähti hän ja heilautti kättään.
— Mutta totta se on sittenkin, sanoi jälleen ja korjasi ryhtiään.
* * * * *
Kun Hakavainio tuli kokonaan niitetyksi, heinät haravoiduiksi ja kekoihin pannuksi, oli päivä vetäytynyt tavallista myöhempään iltaan. Isä ja Niilo läksivät kotiin oijuspolkua. Laurin takki oli jäänyt veräjälle maantien viereen. Hän meni sitä noutamaan. Etäämpänä maantiellä tuli poika ja tyttö polkupyörällä ajaen. Lauri viivytteli, nähdäkseen ketä ne ovat. Lähemmä tultua jo ne tunsikin. Ne olivat Niinilän Anni ja Pieliskylän uusi kansakoulunopettaja.
— Iltaa. Myöhällepä nyt on pitänyt olla, sanoi Anni hymyillen.
— Iltaa! Toisinaan pitää olla hiukan myöhemmällekin, vastasi Lauri.
Pyöräilijät menivät. Lauri katsoi heidän jälkeensä. Kääntyi sitten ja läksi kotiin.
— Anni oli kovin hyvällä tuulella. Mistä vain mahtoi johtua? Johtuiko siitä kun näki minut vai siitäkö, kun sai ajaa opettajan kanssa? mietti Lauri.
— Herran kanssa, lisäsi purevasti.
Puraisu oli tähdätty opettajaan.
Vähän matkaa mentyään Lauri taas kääntyi katsomaan sinne mihin suuntaan opettaja ja Anni menivät. Heitä ei enää näkynyt.
— Ilostuikohan se Anni siitä, kun näki minut? Tahi jos se vain olikin iloinen siitä, kun sai opettajan kanssa ajella — —?
Kotikin jo alkoi näkyä. Harmaana ja jotenkin rottelomaisena se seisoi autiolla paikallaan, ympärillään muutamia suuria kiviä. Parina kolmena viimeksi kuluneena kesänä istutetut, vielä kituvat koivut eivät paljoakaan pystyneet väriä antamaan.
Hän vertaili sitä Annin kotiin, joka oli maalattu ja siistitty sekä muhkean puutarhan ja puiston ympäröimä. Sitten hän vertaili itseään ja opettajaa. Hän paikkahousuissa ja paulapieksuissa, naama hikinen ja liivin aukosta näkymässä likainen paita. Opettaja kravatti kaulassa, nauhakengissä ja aina pyhäpuvussa, pestyin kasvoin ja tukka kammattuna.
Hienoa pilveä alkoi kerääntyä Laurin sielun sunnuntaipuolelle.