Sunnuntaina aamupäivällä makaili Lauri Alaniemen Miskan kanssaAlaniemen aitan seinävierellä varjossa, yhtä ja toista jutellen.
— Olitko sinä kylillä eilen illalla? kysyi Miska.
— En. Olin koko illan kotona, vastasi Lauri. Olitko sinä kylillä? kysyi sitten.
— Olin minä vähän tuossa raitilla, sanoi Miska välinpitämättömästi.
— Täällä oli poikiakin taas eilen, sanoi jälleen hetkisen kuluttua, tunnustellen herättääkö se Laurin mielenkiintoa.
— Jassoo — Ketä? kysyi Lauri vilkkaasti.
— Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu. Olivat yrityksiä tekemässä.
— No onnistuivatko?
— Siinäpä tuo oli. Pojat kävivät joka talon ovella jossa vain tiesivät tyttöjä olevan. Meidän kylän pienet kersat kulki perässä vahtien, ja aina kun pojat tulivat takaisin, niin jostain nurkantakaa huutelivat: "rokkaa tuli, saako tulla syömään?" Savistoon ne viimein pääsivät sisälle, kertoi Miska.
Lauri hymähteli.
— Kyllä ne ovat aika jehuja ne Jussi ja Tuppu, sanoi Miska jälleen.
— Ovat! Ja Saviston Lissu myöskin koko ryökäle, kun tuollaisten kanssa riekalehtaa — nuorisoseuran johtokunnan jäsen! kiivaili Lauri.
— Mitähän siinä oikeastaan takaa ajettiin, kun valittiin se Lissu johtokuntaan? Olisihan niitä nyt ollut parempiakin — Niinilän Anni, Katajiston Maiju ja monta muuta, ihmetteli Miska.
— Sika tietää! tuhahti Lauri. — Ehkä valittiin esimerkiksi seuran nuoremmille jäsenille.
Miska naurahti.
Oltiin vaiti.
Lauri kääntyi selälleen, taivutti kädet pään taakse ja katseli pilviä.
— Niinilän Anni ja Pieliskylän opettaja ajelivat tässä eräänä iltana niin kahden kahtuustaan että — —. Eihän niillä vain mahda olla jotain aikeita? puheli Lauri pilviä katsellen.
— Puhutaanhan niistä sellaisia. Etkö sinä ole kuullut?
— En minä ole mitään kuullut.
— Vai et sinä ole kuullutkaan! ihmetteli Miska. — Niistä on jo kauan puhuttu sellaista. Menneestä talvesta alkaen — melkein heti siitä alettiin hohajamaan kun se opettaja tuli tänne. Nyt kesällä kun opettaja on ollut vähän aikaa poissa, kuuluvat olleen ahkerassa kirjevaihdossa.
— Kumma, etten minä ole mitään kuullut! ihmetteli Lauri ja räpäytti silmiään.
— Et ole sattunut sellaiseen tilaisuuteen, sanoi Miska. Pienen väliajan pidettyään hän jatkoi:
— Joo… Opettajan rouva Annista uhkaa tulla. Ja kyllä Anni siksi kelpaakin siinä kuin joku toinenkin. Minkälainen mies tuo opettaja sitten lie. Siivolta ja sopivalta se kyllä näyttää, mutta — ei niitä herroja paljon tiedä mitä ne ovat.
Miska haukotteli, kääntyi selälleen ja katseli pilviä hänkin.
— Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinkaKullassa ruskotelkoot.Toivot on turhia, vaikka ne kuinkaOnnea uskotelkoot,
puhkesi sitten lausumaan.
Lauri vavahti ja yritti päätään kääntämättä nähdä Miskan silmiin.
Miska vihelteli hiljaa, sitten alkoi hyräillä jotain säveltä ja vihdoin puhkesi ääneen laulamaan.
Penkoilin peltoa aamusta asti,Taivas se kylvöni satehella kasti,Nousisko siitä lapsille muruja,Nousisko siitä lapsille suruja?
Turpeita käännän, ojitan, äistän,Hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassaJyväni itää mustassa mullassa.
Kynnän ja kylvän, ja savuaa kaski,Kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski,Niittäiskö lapset pehmeitä muruja,Muistaako lapset taatonsa suruja?
— Oletko sinä innostunut maanviljelykseen? kysyi Lauri ja kääntyi toiseen asentoon.
— Siitäkö meinaat kun tällaisia laulelen? naurahti Miska.
— Niin — ja muutenkin.
— Tiedä — kuinka innostunutkaan tuota on, mutta minnepä tästä muuallekaan menee paremman hakuun, vastasi Miska venytellen.
— Menisitkö sitten jonnekin muualle mieluummin?
— No tottavie! Jos minulla olisi niin hyvä pää kuin sinulla, eikä olisi niin paljon noita nuorempia sisaria ja veljiä kuin niitä minullakin on, niin en totisesti minä tässä olisi. Ei tämä maan rääppiminen niin hauskaa ja runollista ole kuin miksi herrat sitä sanovat.
Puhuessaan oli Miska kääntynyt ja tavoitti räystääntipunnan vakoon seljennyttä kiveä.
— Niinkö luulet? kysyi Lauri.
— Enkä vain luule. Minä sen tiedän, vakuutti Miska. — Miksei se silloin ole runollista ja hauskaa kun saa keppi kädessä maantiellä pasteerailla ja katsella kuinka toiset hikipäässä raatavat. Silloin siihen kukaties voisi innostuakin. Mutta toista on, kun sitä joutuu itse tekemään. Minä uskallan vaikka vetoa lyödä, että jos kaikki ne, jotka niin paljon puhuvat ja kirjoittavat talonpojan elämän runollisuudesta, itse joutuisivat tähän runollisuuteen, niin toisin he ajattelisivat.
Miska kääntyi jälleen selälleen ja veti lakin silmilleen.
Lauri kuunteli vain puolella korvalla eikä sanonut mitään.
Kuin äskeistä lausettaan korjatakseen sanoi Miska:
— Se puoli maanviljelyksellä on että siitä kaikki elävät. Niin että se joka sitä harjoittaa, elättää työllään kaikkia muita ihmisiä. — — Taidetaanpa se joskus maailmassa tulla huomaamaankin. Nyt ei sitä huomata.
Sitäkin kuunteli Lauri vain puolella korvalla. Yht'äkkiä hän mietteissään virkkoi:
— Vai niin arvelet, ettet minun sijassani ollen jäisi maanviljelykseen.
— En jäisi. Sinä et ole työmies, vastasi Miska lyhyesti.
Sitä seuranneen äänettömyyden katkaisi maantieltä kuuluva rattaiden jymy.
— Eihän nyt kirkosta jo tulla? huudahti Miska ja katsoi kelloon. — Joo, kello on koht'sillään kaksitoista. Syömään tästä pitää mennä, että ehtii juhlille. Minullakin melkein arkireput yllä.
Pojat nousivat ruumistaan oikoen.
— Tule meidän kautta, niin saadaan mennä yhtä matkaa, sanoi Lauri.
— Eikö sinunkaan tarvitse ennen mennä?
— Ei. En minä kuulu juhlatoimikuntaan.
Lauri hypähti pyörän satulaan ja läksi ajamaan kotiin. Miska meni tupaan.
* * * * *
Nuorisoseuran kesäjuhla oli järjestetty Reijolan vainionlatvassa olevaan Putkon mäkeen. Tie maantieltä sinne oli lyhyiden paalujen päähän lyödyillä riu'uilla erotettu kesantopellon reunasta. Tien toisena rajana oli oja ja ojan toisella puolella alkoi Reijolan ruisvainio. Tien maantien-puoleiseen päähän oli pystytetty kummallekin puolelle pitkä salko, ja molempain salkojen päässä liehui sinivalkea lippu. Mäelle johtavan portin pielinä oli samallaiset lipputangot ja liput sekä päällä tangosta toiseen ulottuva leveä nauha, johon oli suurilla kirjaimilla piirretty: TERVE TULOA.
Juhlakenttä oli hauska ja tunnelmia herättävä. Siinä oli aikoinaan ollut ihmisasunto. Ruohoa kasvavat syvänteet ja pengermät, joista peruskiviä pisti näkyviin, olivat siitä todisteena. Tiheää kuusikkoa kasvavain mäkinystyjen välit olivat olleet peltona. Nyt ne kasvoivat ruohoa, ja kuusikko kasvoi ympärillä niinkuin seinä, muodostaen hauskoja lokeroita ja aukeamia, portteja ja majoja.
Suurin aukeama, josta oli vapaa näköala viljaa kasvaville vainioille ja lähimäisiin kyliin, oli muodostettu varsinaiseksi juhlakentäksi. Ympärillä olevaan vihreään kuusiseinään oli aseteltu lippuja hauskaan järjestykseen. Varsinainen juhlalippu hulmusi suuren kuusen latvassa. Kuusen juurella oli iso laakea kivi. Se oli lehvillä ja kuusenoksilla somistettu puhujalavaksi, ja sen vieressä oleva pieni kuusimaja sai olla soittolavana. Juhlakentän perältä tultiin urheilukilpailuja varten varatulle kentälle, jossa korkeushyppytelineet, ponnistuslauta pituushyppyä varten ja muut urheiluvälineet olivat valmiina. Juhlakentän sivulla oli kapea aukko, jossa kaksi tuuheaa kuusta seisoi portinpielinä ja katoksena. Siitä tultiin ravintolaan, jonka tytöt olivat itse somistaneet.
Kaikkialla ihmistyö sievästi täydensi luonnon työtä. Ihastuneita huudahduksia kuului joka taholla herättäen tyytyväisyyden hymyn juhlatoimikunnan jäsenten kasvoille.
Aurinko paistoi kauniisti, heikko etelätuuli hiljalleen huojutteli kuusien latvoja ja liehutteli lippuja. Juhlatunnelma yleisön ydinjoukossa virisi.
Soittokunta kutsuttiin kokoon. Pojat tulivat mikä ravintolasta, mikä urheilukentältä ja mikä mistäkin ja tavallista juhlallisempina virittelivät torviaan. Vihdoin olivat kaikki valmiina, johtaja antoi merkin ja "Jumala ompi linnamme" alkoi vyöryä kuusimajasta, levittäytyä metsään ja tuulen kantamana kauas vainioille ja kyliin.
Sävelten vaijettua ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina luonnon kanteleen antamana loppusäveleenä.
Pieliskylän opettaja nousi puhujapaikalle ja juhlatoimikunnan puheenjohtajana lausui yleisön tervetulleeksi.
Lauri ei paljoakaan kuullut opettajan puhetta. Hän etsi Annia, nähdäkseen mitä tuo nyt tuumannee kun opettaja on puhumassa. Erään syvänteen reunoilla istuvassa tyttöparvessa hän vihdoin hänet huomasikin. Näytti kuin olisi Annikin jotain etsinyt. Puhetta hän ei ainakaan kovinkaan hartaasti kuunnellut. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Anni hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ilon väläys sykäytti Laurin mieltä. Häntäkö se Anni etsikin —?! Jos se ei olekaan totta mitä Miska tiesi aamulla — — Jos Miska vain yrittikin puijata häntä — —
Lauri alkoi etsiä Miskaa katseillaan ja löysikin hänet vanhalla jo nurmettuneella kiviaidalla istumassa. Rauhallisen yksivakaisena kuten aina katseli Miska eteensä ruohikkoon, Hänestä ei mitään selkoa saanut.
Jälleen antoi Lauri katseensa mennä sinne missä Anni oli.
Anni oli suloinen siinä istuessaan vihreällä nurmikolla vaaleanpunainen kesäpuku somissa laskoksissa pää hieman kallellaan ja kysyvä kaihon sävy ruskeissa silmissä.
Laurin sydän lämpeni kun hän sinne katsoi. Anni on hänen! Opettajalla ei ole häneen mitään oikeutta. Ja mitäpä Anni opettajasta välittäisikään — vedentuomasta miehestä.
Uhkamielinen katse sinkosi Laurin silmistä opettajaan juuri kun tämä tuli alas puhujan paikalta ja yleisö puhkesi mietoihin kättentaputuksiin.
Katajiston Maijun runo meni Laurilta ohitse. Hän sen ajan mietti sitä mahdollisuutta että jos se Miska siellä aitan luona yrittikin vain puijata häntä.
Juhlapuhujaksi oli saatu Reijolan isännän veli, kansakoulun opettaja, joka oli sattumalta kotipaikoillaan vierailemassa. Hänellä oli etevän puhujan maine ja hänen puhettaan odotettiin suurella uteliaisuudella, Olihan hän oman seudun lapsia.
Kun soittokunta oli soittanut muutamia kappaleita, puhalsi se fanfaarin ja sitten hajosi. Silloin nousi puhuja puhujapaikalle. Silmäili hetkisen juhlakenttää ja yleisöä. Sitten hän alkoi.
Aluksi hän viittasi siihen että nyt ollaan juhlimassa kodin raunioilla. Hävinneen kodin. Mikä tämän kodin on hävittänyt, sitä me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että tässä on iloittu kodin iloja ja surtu kodin suruja. — Onko tässä ollut onnellinen koti vaiko onneton koti? Sitäkään me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että jos se koti, joka tässä on ollut, on ollut oikeille perusteille rakennettu, niin se on ollut onnellinen koti.
Sitten alkoi hän puhua kodin arvosta ja kotionnen ehdoista.
Yleisö kuunteli suu ja silmät auki.
Kesken puhetta kuului naurun rämähdys. Se kajahti rumasti. Kaikki kääntyivät katsomaan sinne päin mistä se kuului. Puhujakin vilkasi. Siellä oli jossain nurkkauksessa viisi kuusi poikaa, joilla näytti olevan omat vehkeensä. Lauri huomasi että Niilokin oli siellä ja punastui sekä harmista että häpeästä.
Säikähdys meni ohi ja puhuja sai jälleen yleisön haltuunsa. Kun hän puhui ihanteellisesta kodista, etsi Laurin katse taas Annin katsetta. Mutta Annin katse oli niin naulittuna puhujaan ettei Lauri tavannutkaan sitä. Anni näytti suorastaan imevän jokaisen sanan mikä puhujan suusta tuli ja Lauria vapisutti ajatus, että jos Anni sittenkin on hänen, ja sen ajatuksen yhteydessä kuva siitä ihannekodista jonka he perustaisivat.
Kun puhuja pääsi loppuun oli Laurikin päässyt varmaan päätökseen että tänä iltana hän tunnustaa Annille kaikki — —
* * * * *
Putkon mäessä oli taas hiljaista. Liput lerpattivat alaspäin, kuusien varjot ulottuivat tallattujen nurmikkojen laidasta toiseen.
Pari avojalkaista poikasta kierteli kentällä pääsylippuja, kuvallisia käärepaperien palasia ja paperossilaatikoita etsimässä —
Juhlayleisö ja sen mukana myöskin juhlatunnelma oli siirtynyt Putkonmäestä seurahuoneelle. Siellä oli iltama jo pidetty puheineen, soittoineen ja kuvaelmineen. Penkkejä läjättiin seinille, soittokunta asetteli itseään näyttämölle. Pojat taskupeilin valossa kampaavat tukkaansa ja suoristavat takkejaan. Tytöt samoin asettelevat tukkalaitteitaan näyttelijäin pukuhuoneessa olevan peilin edessä.
Tuudittava valssin sävel alkoi virrata näyttämöltä.
Lauri seisoi salin oven pielessä. Heti ensi sävelen kaikuessa hän läksi ottamaan Niinilän Annia tanssiin. Pieliskylän opettaja ehti kuitenkin ennen ja vei Annin.
Lauri pyörähti takaisin ja meni ulos. Käväsi katsomassa polkupyöräänsä veräjän vieressä. Takaisin tullessaan hän sattumalta vilkasi vaatesuojaan. Siellä Pieliskylän opettaja juuri auttoi takkia Niinilän Annin päälle.
Lauri tunsi verensä hyytyvän. Jotenkuten tuli hän ravintolaan ja jäi pihalle antavan ikkunan luo seisomaan. Anni tuli juuri sen ikkunan alta ottamaan polkupyöräänsä ja Laurista tuntui siltä kuin horjahtaisi taakse päin.
Opettaja seisoi veräjän luona pyöränsä kanssa ja odotti Annia. Sitten he nousivat kumpikin pyöräinsä satulaan ja ajoivat pois.
Lauri nieleskeli kurkkuun nousevia paloja ja räpytteli sumentuvia silmiään.
Salista tuli ravintolaan kaksi tyttöä toistensa käsikoukussa kiikkuen ja kovaäänisesti nauraen.
Lauri heräsi ja huomasi missä on. Raa'asti hän tappoi sen joka nosteli paloja kurkkuun ja sumua silmiin. Sen sijalle jäävään tyhjyyteen alkoi nousta jotain kylmää ja raakaa, joka ensin hiljemmin mutta vähitellen yltyen kehotteli: kosta, kosta! Veri alkoi kiehua. Kosta! Kosta! jyskytti aivoissa. Kosta, kosta! pursutti sydämessä.
Hurja välke silmissään meni Lauri saliin, otti Saviston Lissun tanssiin ja villillä vauhdilla kiidätteli häntä ympäri salin toisten parien ohitse ja toisia kolhien, näkemättä toisten kummastelevia ja harmistuneita silmäyksiä.
Hän pusersi Lissun kättä. Lissu ei vastannut. Hän kuiskasi Lissulle. Lissu ei vastannut siihenkään. Katseensa vain jäykistyi ja suuntautui sivulle.
Lauri vei Lissun paikalleen ja meni itsekin istumaan vastaisella puolella olevalle vapaalle sijalle.
Oli kuin olisi potkaistu sydänalaan ja sitten pistetty pihalle.
Soittokunta lopetti sen kappaleen. Salissa heräsi puheen sorina. Laurikin havahtui, kohotti päätään kuin unesta heräävä ja tylsästi katseli yli salin. Kun soittokunta jälleen alotti uuden kappaleen, riuhtasi hän itsensä irti, hyökkäsi ensimäisenä lattialle ja tanssi kuin villi. Niin meni tanssi toisensa perään, kunnes hän yht'äkkiä keskeytti, heitti tyttönsä sinne päin, josta oli hänet ottanutkin ja juoksujalassa kiiruhti ulos. Sieppasi eteisen naulalta lakkinsa, piha-aidan viereltä pyöränsä, hyppäsi satulaan ja pani pyörän lentämään.
Kotitien haaraan tultuaan hän viskasi pyörän ruispeltoon ja läksi riihen sivutse pellonpiennarta pitkin jokea kohti juoksemaan — —
Joki virtaili yön hiljaisuuden verhoamain rantainsa välissä tyynenä,kylmänä, kaikesta välinpitämättömänä ja mustana. Ylempää kuuluiKärppäkosken kumea kohina. Lauri säpsähti ja pysähtyi rannalle.Tuollaisena ei hän muistanut jokea koskaan nähneensä —
Kuta kauemmin hän tuijotti joen mustaan kalvoon, sitä kylmemmältä se tuntui. Se aivan kuin selkänsä käänsi hänelle.
Sekin — —
Lauri lysähtyi rannalle istumaan. Pää painui käsien varaan.
* * * * *
Kalat polskuttelivat joen pinnalla survovia kärpäsiä ja yöperhosia tavoitellen. Auringon nousu alkoi rusottaa. Rantasipi lenteli pitkin rantoja alakuloisesti piipittäen. Leivo kohosi livertäen pellosta pilviin. Västäräkki tuli lentää vaaputtaen. Pysähtyi rantakivelle ja pyrstöään viipottaen viserteli.
Lauri istui jokipartaalla pää käsien varassa. —
Aurinko kohosi taivaalle. Tuuli heräsi ja hiljaa kahauttaen herätti nuokkuvan laihon. Yön usvat hälvenivät, kosken kohina heikkeni ja joen kalvo riisui yön värit päältään ja pukeutui päivän väreihin.
Lauri yhä istui rannalla pää käsien varassa. Tuijotti eteensä ja ajatteli nousta ja lähteä kotiin, mutta ei kuitenkaan tullut sitä tehneeksi.
Koko olemusta värisyttävä huokaus pusertautui rinnasta.
Vihdoin hän nousi ja alkoi laahustaa takaisin maantielle. Maantiellä ei sattunut ketään liikkumaan. Hän otti pyöränsä ruispellosta ja pyörää vierellään taluttaen alkoi hiljalleen mennä pihaa kohti.
Siellä äiti juuri tuli ruokapuodista koura täynnään suolaisia silakoita. Ensin hän hiukan nolostui kun näin sattui olla pihalla juuri kun Lauri tulee kotiin, mutta sitten hänen kasvonsa saivat rauhoittavaa ymmärtämystä osottavan ilmeen.
— Isäsi meni hevosia hakemaan, kun Niilokin vasta äsken tuli kotiin, toimitti hän Laurin edellä porstuaan mennen.
— Tule nyt juomaan kahvia ensin!
Lauri meni.
Toisen kupillisen kaadettuaan ja pannun takaisin vietyään tuli äiti ja asianalkain istui penkille Lauria vastapäätä.
— Missä sinä nyt olet ollut? kysyi ihailun ja ihmettelyn väri äänessään.
— Missäkö ollut?
— Niin — — kenellä?
Lauri kohotti päätään kesken juontiaan ja ihmeissään katsoi äitiin. Vihdoin hän älysi mitä äiti tarkottaa ja häneltä pääsi ajatukseton äännähdys. Sanaa sanomatta hän nousi ja meni pois tuvasta.
Porstuassa tuli Niilo vastaan jo arkipuvussa. Veljekset vain altakulmain vilkasivat toisiinsa.
— Äiti luuli että nyt minäkin olen ollut — — Ja vielä molemmat pojat — he he.
Ontosti nauraen alkoi Lauri etsiä arkivaatteitaan vinniltä.
Laurista tuntui kuin olisi elämä hänen puolestaan nyt tällä kertaa loppunut tähän. Sielu oli reväisty pois ja jälelle jäänyt tyhjä kuori — matojenruoka.
Mitä varten — mitä varten elää? Elää — —! Eihän hän enää elä — — Hän vain on olemassa — Raataa, syö, juo, nukkuu — ja sydän vuotaa verta. —
Ensimäiset päivät kuluivat kyynelten nieleskelemisen ja tylsän turtuneisuuden vaihteluissa.
Joskus hän entiseen tapaan vaipui haaveilemaan tulevaisuudesta ja Annista — — Kun havahtui ja muisti ettei hänellä enää ollut kumpaakaan, ei tulevaisuutta eikä Annia, parahti hän, ei tosin ääneensä, mutta kuitenkin hän parahti, kouristeli tuskasta ja vaipui tyhjyyteen. Tointui ja parahti jälleen.
— Jumalani — jumalani — miksi minut hyljäsit!
Ensin hänestä tuntui kuin se kohoaisi vain yksin hänen sydämestään. Sitten hän muisti ja tunsi että se onkin läpi aikojen kaikunut tuskanhuuto, laine siinä tuskan virrassa, joka nyt oli temmannut hänetkin mukaansa. —
Suruun hän nukkui illoin ja suruun heräsi aamuin. Makaili sängyssä, yritti nukkua ja unhottaa. Mutta kuta kauemmin hän niin makasi, sitä suuremmaksi paisui tuska ja tyhjyys.
— Nouse nyt Lauri jo sinäkin, kuului äidin ääni alhaalta.
Lopultakin siis täytyy taas nousta ja alkaa elämä. — Elämä? — Ei elämä — Mutta mikä? Ei mikään.
Hän nousi, ja heti tuska alkoi painua syvemmälle ja vetäytyä syrjempään. Työtä tehdessä se makasi jonnekin sydämen komeroon kyyristyneenä ja siellä vain hiljalleen jäyti ja nakutti. Mutta kun ilta tuli, työ lopetettiin, aurinko laski ja tuuli tyyntyi, silloin tuska heräsi, repi, kaivoi ja raastoi kaikkialla. Kunnes taas pääsi nukkumaan, jolloin surukin nukkui, seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaa työtään.
Tuli joskus mieleen sekin, että jos olisi ennen jo sanonut Annille, niin ehkä kaikki olisi nyt toisin — —
Ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta itseään siitä soimaamaan. Totta kai sen piti näin käydä.
Eräänä iltana hän tapasi päiväkirjansa pöytälaatikosta ja alkoi sitä selailla. Oli jo kulunut vuosi siitä kun hän siihen viimeksi kirjoitti.
Vuosi — Mitä se on? Pieni sana vain jolla mitataan aikaa. Vuosi— Sen voi sanoa niin monella eri tavalla. Ainoastaan vuosi — —Kokonainen pitkä — pitkä vuosi — — Vuoden pituutta ei määrää nepäivät mitkä siihen sisältyvät, vaan se mitä näinä päivinä tapahtuu.
Vuosi sitten — —
Silloin hän oli hääsalissa.
Nyt — —
Nyt on hän heitettynä ulkonaiseen pimeyteen jossa on itku ja hammasten kiristys.
Hän käänsi jo kirjoitetun lehden päälle kirjoittamattoman lehden, jätti sen alas kääntyvän sivun valkeaksi ja esille tulevan sivun piirteli mustaksi.
Siitä tuli aikakausien raja, joka väreillään näytti mitä kummallakin puolella on.
Seuraavalle lehdelle hän kirjoitti:
"Elämäni on ajautunut karille ja murskautunut. Olen itkenyt ja huokaillut. Nyt en enää tee sitä. En itke. Mutta en myöskään iloitse. En jaksa tehdä kumpaakaan, en iloita enkä itkeä.
"Olen kuin muumio jolta elämän toimivat elimet ovat pois riistetyt." —
Sunnuntaina oli iltama. Lauri meni sinne. Itsekään ei hän ymmärtänyt mitä varten menee. Meni vain kun oli aina ennenkin niissä ollut. Ja oli hänellä joitakin toiveitakin.
Niinilän Annia ei ollut iltamassa. Eikä opettajaa. Laurin mielestä ei siellä ollut mitään muutakaan. Hän läksi kesken ohjelmaa kotiin.
Pirullinen ajatus iski hänen päähänsä. Hän tulee markkinoilta. Siellä ne nyt tanssivat ja ajelevat toinen toisellaan ja tekevät kauppoja. Tytöt koettavat olla mahdollisimman makeita ja maireita — että vain saisi myödyksi, pojat potria ja pontevia. Ja sitten hymyillään, pannaan pää kallelleen, kuiskaillaan ja katse on niin hiutuvan haikea — —
— Tphyi saakeli!
— Ne jotka eivät saa kauppaa, ovat hukkaan itseään vaivanneet. Niin kuin minäkin. Niinilän Anni on saanut — on jo — —
Joku pirullinen virnisteli siellä sielun pohjukoissa.
Sänkyyn päästyään hän makasi kasvot tyynyä vasten ja melkein itki.Niin orvoksi ja yksinäiseksi hän itsensä tunsi.
Kului useampia päiviä ilman että hänen sinne tänne risteilevät tunteensa ja mielialansa jaksoivat selviksi ajatuksiksi kehittyä. Vihdoin eräänä iltana, yksin kesäkamarissaan istuessaan, hän taas kirjoitti:
"Viime päivinä on hyvin usein mieleeni muistunut n.s. 'kukko' leikki, josta lapsena hyvin paljon pidin. Siihen tarvittiin tiheäoksainen paksun vitsaksen vahvuinen koivun vesa, joka oksittiin niin että jäi noin tuuman mittaiset tyngät. Se oli 'kukko'. Sopivasta risusta katkaistiin 'koukku' noin 2-3 tuumaa pitkä, puolen tuuman pituinen haka päässä. Jokaisella leikkiin osaaottavalla oli tällainen 'koukku'. Vielä halkaistiin 'kluurut', pienet parin tuuman mittaiset puolikkaat. 'Kukko' pystytettiin maahan tai lattian rakoon, 'koukut' asetettiin sen juurelle ja vuorottain sitten hierottiin 'kluuruja' kämmenien välissä ja heitettiin ne maahan. Se, jonka heitolla 'kluurut' menivät molemmat selälleen, sai nostaa koukkunsa niin monennelle oksalle kuin edeltäpäin oli sovittu ja 'kluuruissa' olevat merkit osoittivat. Jos toinen 'kluuru' meni selälleen mutta toinen silmälleen, ei päässyt niin ylös kuin edellinen. Jos molemmat kluurut menivät silmälleen, ei saanut 'koukkua' nostaa minnekään, ja toisinaan oli niinkin, että jos oli jo noussut, piti jälleen tulla alas ja alkaa uudestaan. Tällä tavalla jatkui leikki, ja se oli voittaja, jonka koukku ensimäisenä ehti ylimmälle oksalle — kukon selkään.
"Tätä leikkiä leikin joskus yksinkin. Olin siinä löytävinäni jotain joka pani mielikuvitukseni toimimaan. Näin siinä jo silloin kuvan ihmiselämästä — ja sen näen siinä nytkin.
"Ihminen on kuin 'koukku', joka pyrkii 'kukon selkään'. Joku, josta emme tiedä, leikkii 'kukko' leikkiä. Hieroo kluuruja kämmeniensä välissä ja heittää. Jos molemmat kluurut menevät selälleen, silloin ihminen kohoo nopeaan; jos vain toinen menee selälleen, silloin hän kohoo hitaammin; jos molemmat menevät silmälleen, silloin hän pysyy paikallaan. Tai putoaa alas — niin kuin minäkin."
Hän pisti kynän mustepulloon ja jäi käsi poskella istumaan.
Sillä tavalla tuli päiväkirjaan sivu toisensa jälkeen kirjoitetuksi.
Kirjoittaminen tuotti viihdytystä. Oli aivan kuin olisi haavaa puhdistettu ja sitten voideltu rauhoittavalla lääkkeellä. Suru ei kyllä sillä kadonnut. Mutta kun se alkoi kovin ahdistaa, otti hän kynän ja kirjoitti. Se lievitti tuskaa.
Eräänä sumuisena lokakuun sunnuntaina istui hän pöydän ääressä jo kalseailmaiseksi käyneessä kesäkamarissaan. Oikeassa kädessään oli kynä, vasemmalla hän nyppi alahuultaan. Syvälle painuneissa silmissä oli surumielinen sävy. Vihdoin hän alkoi kirjoittaa.
"Olen näihin saakka ollut niin 'viisas' että olen nauranut niitä nuoria miehiä, joille naisen lempi on kaikki kaikessa. Nyt en enää ole niin 'viisas'. Nyt en enää naura. Tieto siitä etten olekaan mitään hänelle, ettei kukaan minua ajattele eikä kukaan kaipaa — ettei kukaan minua lemmi, tämä tieto on tehnyt minusta saamattoman raukan. Kyllä se sittenkin niin on, että miehellä, ainakin näin nuorempana, täytyy olla tieto että on joku — nainen — jolle hän on arvokas, joka häntä rakastaa, tai ainakin usko eli luulo, että niin on, tai edes toivo että voi sellaisen saavuttaa. Muuten hän ei jaksa elää. Olla olemassa, se kyllä on silloinkin mahdollista, mutta elää — — Se on mahdotonta.
"Äsken isä käveli tuvan takana. Pysähteli kuivuneiden keväällä istutettujen koivujen luona, yritti vetää suoraksi muutamia kallistuneita puita. Sitten pani piippuun ja katseli puutarhaluonnostani. Mitähän mahtoi ajatella? Isä rukka — —
"Silloin minä jaksoin kun niitä istutin. Päivät työssä muiden mukana, illat istutin ja kastelin puita. Nyt taas sopisi istuttaa puita. Saisin varmaankin käyttää päiviäkin siihen. Mutta minä en viitsi ajatellakaan mitään sellaista. Silloin minulla oli tulevaisuuden toivo. Nyt ei minulla ole mitään toivoa. Silloin olin ihminen, joka uskoi elämään, tahtoi elää ja jaksoi elää. Nyt olen kuin virtaan heitetty tukki, jolle virta saa tehdä mitä tahtoo, upottaa pohjaliejuun, murskata kiviin tai kulettaa sahalle jalostettavaksi."
Hän pisti kynän pulloon ja aikoi panna kirjan kiinni. Ei kuitenkaan pannutkaan. Alkoi vain sumuiseen syysilmaan tuijottaa. Vilahti mieleen, että alkaa olla kylmä täällä öitään nukkua ja että pian pitää muuttaa tupaan nukkumaan muiden mukana. Siihen ne sitten loppuvat nämä rauhalliset yksinäisten mietteiden hetket. Hän huokasi sentähden. Ja muutenkin — — Tarttui taas kynään ja aikoi kirjoittaa. Ei kuitenkaan kirjoittanutkaan. Vähän aikaa kynää kädessään pideltyään asetti sen päättävästi mustepullon kaulan juurella olevaan kouruun, pani korkin pullon suulle ja pisti päiväkirjansa pöytälaatikkoon. Nousi kävelemään. Käveli muutaman kierroksen. Heittäytyi vuoteelle. Makasi hetkisen ja nousi taas kävelemään.
Äsken sinne tupaan tuodussa sanomalehdessä oli Niinilän Annin jaPieliskylän opettajan kihlausilmoitus.
Vaikka Lauri koettikin mitä huolellisimmin salata mielialaansa, ei hänen mielenmasennuksensa kuitenkaan jäänyt isältäkään huomaamatta. Usein loi hän pitkän, kysyvän ja samalla hiukan avuttoman katseen Lauriin. Hän oli jo tottunut luottamaan ja turvaamaan Lauriin, ja töitä järjestäessään hän hyvin usein noudatti Laurin ehdotuksia, sillä ne eivät olleet mitään noloja. Päinvastoin sangen viisaita hyvin usein.
Nyt ei häneltä saanut mitään tällaista. Meni vain kun käskettiin ja teki työnsä — hyvin kylläkin, mutta — —
Isästä alkoi tuntua jollain tapaa turvattomalta. Koko talon pito oli jälleen laskettu kokonaan hänen hartioilleen. Se tuntui nyt vielä entistäänkin raskaammalta, kun ei voinut vapautua siitä luulosta että Lauri tahallaan on vetäytynyt syrjään ja sieltä nyt arvostellen seuraa hänen toimiaan.
Mikähän sille pojalle on tullut? Olisinkohan minä jollain tavalla — —?
Pitkä kysyvä katse suuntautui Lauriin. Tämä näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Isä huokasi.
Onhan sitä tullut paljonkin tehtyä hänen mieltään vasten — Hyvinkin paljon — Olisikohan se niistä nyt ottanut noin itseensä?
Jälleen täytyi hänen katsoa Lauriin.
Mutta mahdotonhan tässä on kaikkien uusien konstien perässä ruveta juoksemaan. Pian sitä silloin olisi mäntä katolla. Vaikka ei ne kyllä hulluudeksikaan taitaisi kaikki olla. — Niinpä sieltä Hakavainiostakin tuli rukiita että ainakin kolmatta osaa enempi kuin ennen hyvinäkään vuosina. Ja heiniä sieltä nousi niin paljon, ettei hän muista koskaan niin paljoa heiniä maasta saaneensa. Mutta — — Ja tuskin ne Takanevan metsittyneet kedotkaan olisivat ilman Lauria tulleet raivatuiksi. Vaikka ei hän itse siellä kulkenutkaan, mutta tuskin sinne olisi muiltakaan tullut mentyä jos ei hän olisi niin jyrkästi pannut vastaan riihirankain hakkuuta silloin. Takaneva oli nyt kylvettynä rukiiksi, ja oli hän ajatellut ostaa sinne pari säkkiä luujauhoja, kun niitä kehutaan niin erinomaisiksi takamaille. Mutta kun ei Laurikaan niistä mitään enää puhunut, jäivät ne ostamatta.
Kerran Pikkuviidan kydössä kaurakuormia tehtäessä isä, kauan sitä aijottuaan, sai kysyneeksi Laurilta:
— Oletko sairas?
— En olekaan, vastasi Lauri töykeästi ja kääntyi pois päin.
Sen jälkeen ei isä enää mitään sellaista häneltä kysellyt.
Jonain päivänä, kun jäivät kahdenkesken tupaan, puhkesi isä äidille sanomaan:
— Mikähän tuon Laurin on tullut kun se on noin alakuloinen?
— Ei ymmärrä, vastasi äiti. On laihtunutkin niin kovin — poika parka.
— Ei se sanonut sairaskaan olevansa.
— Oletko kysynyt? kysäsi äiti puolittain kuin ihmeissään.
— Kysyin. Mutta niin se vain melkein kuin suuttui, puheli isä alakuloisena.
— Vaikka ei siinä itkukaan tainnut kaukana olla, lisäsi heti perään.
Kumpikaan ei saanut vähään aikaan sanotuksi mitään.
— Olisikohan se jonkun tytön takia —? sai äiti vihdoin sanoneeksi.
Sitähän se oli isäkin joskus ajatellut, että mahtaisiko siinä jotain sellaista olla.
Tämän jälkeen teki isän toisinaan mieli kertoa Laurille omasta nuoruudestaan, lohduttaa häntä ja saattaa hänet takaisin elämään. Toisinaan taas teki mieli tiuskaista: "Pane helvettiin tuo mököttämisesi! Vieläpäs kun asiakin!"
Kummastakaan aikomuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.
Laurin kuullen, varsinkin kun vieraita sattui olemaan saapuvilla, hän vain jutusteli:
— Ennen Niilosta mies tuli kuin Laurista. Ennen se emännänkin ottaa. Ja sitten Niilon selkään pannaan talo. Me, Lauri, mamma ja minä muutamme syytinkitupaan. Siellä me sitten makailemme selällämme sängyssä ja kattoon syljeskelemme, tai istumme ja ikkunapielestä vahdimme kun Niilo asua rysyyttää. Joskus tulemme lakittapäin portaille riitelemään milloin märistä puista milloin huonoista heinistä. Hehehe! Kyllä Niilo vain tarkenee meidän kanssa? Ja mamma se saa meille röökätä ja rustata — keittää nisukahvit ja ryynipuurot ja jos mitkä sopat ja pallerot.
Tällaisia isä jutteli saadakseen Laurin heräämään ja syrjäsilmällä seurasi mitä ne vaikuttavat. Aluksi näyttikin siltä että hän saavuttaa tarkoituksensa, sillä Lauri suutahti aina kun isä alkoi tällaisia puhua. Mutta sitten hän ei enää näyttänyt välittävän mistään. Veltosti vain hymyili.
Todellisuudessa isä kuitenkin luotti Lauriin enempi kuin Niiloon. Eipä sillä että hän Niiloakaan mistään tahtoi erityisesti moittia. Reipas ja vankka työmies — kun vain on sillä tuulella että ottaa itsestään irti. Mutta sittenkin — Niin mahdoton kylällä hyppäämään, että jos joskus sunnuntaisin tai iltasin tarvitsisi käsiinsä saada niin ei löytäisi, ei vaikka verkolla rupeaisi pyydystämään. Sitten sairastaa "maanantaitautia" joka päivä. — Tiedä, mikä siitä pojasta oikein tulee. Rahaakin siltä kuluu paljoa enemmän kuin Laurilta. Sattuu että ottaa ja vie halkokuorman kaupunkiin ja pitää rahat itse. Tiedä — vaikka menisivät ryyppyrahoina koko halkokuormain hinnat —.
* * * * *
Niilosta oli kasvanut nuorukainen, joka oli melkein täydellinen vastakohta Laurille. Jo ruumiillisestikin. Vahvahartiainen, tanakka ja pituudeltaan keskikokoinen. Selkä hieman kumarassa kuten kaikilla aikaisin kehittyneillä. Silmissä ja koko olemuksessa oli voimaa, ylimielistä uhmaa, sekä kaikellaisten hentouksien ja hienouksien halveksintaa osottava sävy.
Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut nimeksikään. Ei hän tosin seurahuonettakaan karttanut. Meni kun sattui, mutta mieluummin kuitenkin oli menemättä jos vain muualla sai mieleistään seuraa. Maksaa viisikymmentä penniä sellaisesta kuin iltaman pääsylipusta oli hänen mielestään tuhmaa. Parempi kun silläkin rahalla ostaa paperosseja. Usein hän tovereineen tuntikausia seisoskeli pihalla ja eteisessä, vartoen tilaisuutta että pääsisi varkain pujahtamaan sisälle. Ja melkein aina pääsi, ovenvartiat kun tunsivat hänet Laurin veljeksi eivätkä hänestä osanneet sellaisia uskoa. Ilkamoivan hyvätuulinen ilme uhmamielen ohella silmissään hän saliin päästyään vetäytyi pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Hän nimittäin kuului siihen joukkoon, joka pitää kunnia-asianaan olla mahdollisimman tietämätön kussakin tilaisuudessa suoritetusta henkisestä ohjelmasta ja joka juttelee vain hevosista, koirista ja urheilusta, mutta vielä mieluummin tytöistä ja yöllisistä retkistä, laskettelee näljäisiä sukkeluuksia ja virnistelee toimihenkilöille.
Kirjaa, minkäänlaista, hän ei ollut avannutkaan sitten rippikoulun, ja aina tilaisuuden sattuessa siitä kerskahteli. Isäkin tapasi joskus sanoa:
— Ottaisit kirjan käteesi sinäkin ja pysyisit kotona joskus.
— Tphy — khisssssa, vastasi Niilo, keräten noihin kahteen sanaan kaiken sen halveksinnan mitä tällaisia harrastuksia kohtaan tunsi. Paiskasi oven kiinni ja vihellellen läksi kylälle. Eikä palannut kotiin ennen kuin seuraavana aamuna vähää ennen kuin ylös ruvettiin nousemaan.
Tämä aatteellisten harrastusten halveksiminen oli Niilolla jo veressä. Mutta sitä vielä kiihotti hänen suhteensa Lauriin. Hän epäili että Lauri on selvillä hänen yöllisistä retkistään, ainakin osittain, eikä niitä hyväksy. Ilmenihän se hänen puheistaankin. Ja oli hänellä itselläänkin salainen tunne, ettei ole oikein elää niinkuin hän elää. Tästä syntyvän levottomuuden hän tukahutti uhmailemalla ja aatteellisiin harrastuksiin kohdistetulla halveksumisella. Siitäpä Lauri ja muut hänenlaisensa näkevät mitä heistä ajatellaan, näkevät ettei heitäkään joka paikassa kiitetä.
Niilon epäluulo ei ollut turha. Lauri todellakin tiesi hänestä yhtä ja toista. Kukaan ei hänelle kyllä suoraan sanonut Niilosta mitään. Näytti kuin olisi jokainen koettanut sitä välttää. Mutta sittenkin sai hän kuulla yhtä sieltä, toista täältä, varsinkin kun sattui jonkun suututtamaan.
Hän tiesi että Niilo ryypiskelee, pelaa korttia, joskus yökaudet oikein rahapeliä, seurustelee puheitten alaiseksi joutuneiden tyttöjen kanssa ja yleensä on hyvin "rohkea" — pimeällä aikaa. Jo ennen rippikoulua hänestä sen suuntaisia pakattiin puhumaan, eivätkä ne puheet sen jälkeen suinkaan vähentyneet ole. Päinvastoin lisääntyneet.
Lauria tämä hävetti, inhotti ja harmitti. Mitä ihmisetkin sanovat, kun hänen, nuorisoseuran johtokunnan jäsenen ja yleensä valistusihmisenä pidetyn henkilön veli elää sillä tavalla? Mutta minkäs hän sille tekee —! Ei suinkaan hänen sovi ruveta Niiloa tukasta taluttelemaan. Ja sanominen ei häneen pysty. Sen oli Lauri jo kokenut. Kun hän joskus yritti Niilolle sanoa kuinka sopimatonta sellainen elämä on, käski Niilo hänen vain haistaa mitä milloinkin eikä sen pitempiin puheisiin antautunut.
Niilo näytti päättäneen ihan järjestelmällisesti torjua kaikki Laurin yritykset vaikuttaa häneen. Suuttui kun äiti ehdotti että he makaisivat Laurin kanssa samassa sängyssä ettei tarvitsisi niin monia sänkyvaatteita kuluttaa yht'aikaa. Tahtoi kesäkamarinsa luhtiin, eikä millään ehdolla suostunut menemään Laurin kanssa vinnille. — Näistä kumpasestakin Lauri oli pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Paremmin saa olla rauhassa. Mutta työmaalla oltaessa hän olisi monta kertaa hyvinkin halukkaasti antautunut veljelliseen jutteluun Niilon kanssa. Mutta siitä ei tullut mitään. Niilo vain vihelteli ja laulaa renkutteli. Ruoka-aikoina oli itsepintaisesti vaiti ja heti syötyään nukkui tai — illalla — lähti kylälle.
Tämä sai Laurin joskus suuttumaankin. Silloin hän ajatteli että mitäpä hänen tarvitseekaan Niilosta välittää. Hoitakoon itse itsensä. Ja tottakai äitikin nyt on tyytyväinen. Ei ainakaan sovi Niiloa moittia siitä ettei ole öitä poissa kotoa — —
Ja — —
Kuka sen sitten tietää, että elää niinkuin hän elää on oikein ja hyvä, ja elää niinkuin Niilo, väärä ja paha —? Entäpä jos onkin päinvastoin? Entäpä jos Niilo elääkin oikealla tavalla ja hän ja muut hänenlaisensa elävät väärällä tavalla? Huolettomampi ja reippaampi Niilo vain joka tapauksessa on kuin hän. Viheltelee ja rallattelee mennen tullen ja antaa päivän luistaa toisensa perään. Tuskin tietääkään että elämässä on ristiriitoja ja surujakin.
Sen kesäjuhlapäivän jälkeen tällainen ajatus alkoi Laurin mielessä asustaa. Hän melkein kadehti Niiloa ja nurisi kohtaloaan, joka oli hänet ajanut sille raiteelle, jolla hän nyt oli.
Hän oli pyrkinyt elämään hyvin ja pyrkinyt taistelemaan pahaa vastaan. Ja mitä on hän sillä voittanut?
Tuskaa, toivottomuutta, elämäntyhjyyttä — —
Sydäntä käänsi villisti kutitteleva halu oikein ilkeästi nauraa vasten naamaa Annille ja kaikelle mitä oli ennen hyvänä pitänyt. Pään panivat sekaisin veren villeimmät voimat. Ne yllyttivät hurjassa vauhdissa suin päin syöksemään elämän pohjattomimpaan likalätäkköön. Ja rypemään itsensä oikein perinpohjin. Ja näyttämään pitkää nenää ja irvistelemään entiselle elämälleen, Annille, tekemilleen valoille ja kaikelle mikä yritti estää häntä sinne liejukkoon heittäytymästä — — Ja kääntää kaikki nurin ja sulloa kaikki sekaisin yhdeksi herran sileäksi — —
Pari yritystä hän teki siihen suuntaan. Sitten hän inhoten käänsi selkänsä kaikelle sellaiselle.
Hänen terveenä säilynyt vaistonsa heräsi ja sanoi, että jos mikään on raukkamaisuutta niin on sitä loasta lohdun etsiminen.
Seuraava kesä oli mato-kesä. Niittyalue toisensa perästä muuttui helakan vihreästä likaisen valkeaksi. Ensin vanhat mättäiset lauhaniityt, sitten nuoremmat perästä. Vallan viime vuosina kylvetyt vain säästyivät. Niityllä, joka tänään vielä oli vihreä ja lupaavan näköinen, alkoi jo huomenna madella tummia keltajuovaisia matoja. Heinä alkoi harventua, ja muutaman päivän päästä oli niitty valkea kuin olisi likaisenlainen lakana sen päälle levitetty. Siellä täällä vain joku yksinäinen korsi piipotti. Heinäkato oli edessä.
Niittyjä aurattiin ja vihantarehua kylvettiin. Mikä kylvi sitä kesannoksi aiotulle maalle ja nurmen kynnöksestä teki kesantomaan, mikä taas kylvi nurmen kynnökseen.
Leppirannan pojatkin olivat auranneet kappaleen Mäensyrjän niitystä. Lauri oli tullut ehdottaneeksi että eikö heilläkin kylvetä vihantarehua. Isä oli siihen heti myöntynyt, ja niin kylvettiin osa kesantomaasta vikkerikauraksi. Tästä nyt tehdään sen sijalle kesantoa. Ei ollut pitkä lantaakaan kotoa ajaa, ja "koetetaan häneen nyt ostaa niitä luujauhojakin" oli isä sanonut.
Kynnös oli jo ojitettuna ja turpeet pienistettyinä. Lauri ja Niilo olivat sitä äestämässä. Lauri, tapansa mukaan ääneti miettien, ajoi ruunalla — Niilo oli ristinyt sen Pekaksi — seitsenpiikkistä jousiäestä, Niilo tammalla — sen oli hän ristinnyt Ullaksi — ajoi rautaista tasausäestä, tapansa mukaan vihellellen ja hiljaa rallattaen.
Jälki ei tullut paljon minkäänlaista. Olisi tarvinnut olla niitä uudenaikaisia lapiorullaäkeitä, mutta sellaista ei heillä ollut itsellään eikä tullut mistään sitä lainattuakaan.
— Eiköhän huilata vähän, sanoi Lauri kun taas yksi sarka tuli valmiiksi.
Niilo ei sanonut siihen mitään. Heitti vain ohjakset peltoon ja oikaisi pitkälleen. Oli aamulla tullut kotiin vasta kun jo oli oltu ylhäällä ja näytti tavallista ärtyisemmältä ja väsyneemmältä.
Lauri istuutui pientarelle. Ojan toisella puolella olevalla kedolla niittymadot lopettelivat hävitystyötään. Nälkä ja helle sai ne vilkkaiksi. Jos minne katsoi, niin jokapaikassa niitä koikkelehti. Ahnaasti ne iskivät jokaiseen vielä vihertävään korteen. Tuossa tuokiossa oli se kumossa ja syötynä. Sitten uutta etsimään. Toiset jo makasivat suorina ja elottomina, ja toiset pyrkivät hellettä piiloon kuivuneiden ja vaalenneiden korsien alle.
— Mitähän varten noitakin on maailmaan luotu? puhkesi Lauri sanomaan. — Hävittävät nyt tuon nurmen ja sitten sulkeutuvat koteroon. — Lähtevät sieltä perhosina lentelemään. Elävät vähän aikaa ja laskevat tuhansittain munia uuden hävityksen siemeniksi. Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Mikähän tarkoitus noilla olisi? Hävitys kai! Ei niitä ainakaan kukaan siunaa, — muut jos ei varikset.
— Vaikka — onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään muuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa — muut jos ei varikset — —
Raskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne kierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki sieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni sileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan, toiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan. Toisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään. Jotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun samassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan pohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli epätoivoista hukkuvan taistelua.
Yksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään sillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta kynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta vastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton mataminen vain on edessä.
— Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.
— Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on ihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja kauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon eteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin. Kaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys. Silloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella. Mataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä. Joskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa toteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin entistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan pellonpientarelta, eikä pääse ylös — —
Lauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli ojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään makaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:
— Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi kaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä harrastuksia kulutettu nuoruus — tuo liejuinen oja on paheissa kulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon tuskain raatelema iloton vanhuus.
— Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta jäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.
Lauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein purevaa, mutta ei keksinyt.
— Mikähän sinustakin tulee — mies raukka? sai vain sanottua.
— Mikäs sinusta tulee? iski Niilo vastaan.
Lauri oli lyöty.
"Mikäs sinusta tulee?"
Sitähän hän oli itsekin ajatellut, että mikähän hänestä tulee. Eilenkin siellä Katajiston Maijun luona kun arpakirjalta kyseltiin ja sitten tuli kysymys: "Mihin minulla on taipumuksia"? niin hän jännityksellä odotti mikä vastaus hänelle tulee. Vihdoin tuli hänen vuoronsa heittää noppaa. Hän heitti melkein vapisevin käsin. Noppa osoitti yhdeksää. Vastaus etsittiin ja se kuului: "Tyhjäntoimittajaksi".
Naurettiin, juteltiin ja laskettiin leikkiä. Toiset kenties olivat oikein todenteolla iloisia, mutta hän ei ollut. Teeskenteli vain iloisuutta. Tuo arpakirjan vastaus sai hänen mielensä masentumaan enemmän kuin hän oikeastaan itselleenkään tahtoi tunnustaa.
Tyhjäntoimittaja — — Sitähän hän oli itsekin ajatellut ettei hänestä mitään tule. Ja sitähän ne lukevat hänelle muutkin. Sitähän se isäkin takaa ajaa niillä syytinkitupajutuillaan. Ja Alaniemen Miska silloin sanoi että "sinä et ole työmies".
Mikäs hän sitten on ellei työmies? Herra ei ainakaan. Ehkä jotain työmiehen ja herran väliltä. Siis tyhjäntoimittaja. — Muutahan ei sillä välillä ole, eikä voi olla. — Siis sellainen syytinkipaapan poika, joka haukottelee, ikkunasta pihalle kurkistelee ja vetelehtii eikä ymmärrä kuinka aikaansa tappaisi.
Sellainen elämä tuntui hänestä meikein ilettävältä nyt. Mutta oli hänellä jo ollut sellaisiakin aikoja, jolloin oli ihaillut syytinkipaapan pojan vapaata ja huoletonta elämää. Saa olla ja elää miten vain kulloinkin huvittaa. Mennä talon töihin kun se huvittaa ja olla menemättä kun niin huvittaa. Pakkoa ei mihinkään eikä velvollisuuksia minkäänlaisia — — Sellainen elämä tuntui melkein paratiisielämältä, ja hän toivoi, että kun vain hyvinkin pian pääsisi siitä nauttimaan.
Nyt ei hän ollut sillä tuulella. Nyt olisi hän taas tahtonut tehdä jotain, suorittaa jonkun elämän tehtävän hänkin. Mutta minkä?
Tyhjäntoimittajan — —
— Huilataanko nyt koko päivä — vai — —? kysyi hän Niilolta yrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään ymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.
— Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja vääntäytyi seisaalleen.
He alkoivat äestää.
Lauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja ennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se sillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut käyttää.
Mutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain näyttää käyvän. — Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain ja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.
Pois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen tästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan elämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta muuten ei mitään.
Olihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi maanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui rikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta maanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli ollut tuleva koti, yhteinen kotihänenkanssaan. Kun tämä koti kaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän yritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan tarpeetonta.
Hän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on mahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä, toinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä varten että saisi emännän taloonsa — Ei ikinä! Ennen vaikka mitä. Sehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että saisi itselleen naisen. — — Jos hän joskus naimisiin menee, niin menee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä tuskin hänelle enää tulee — — Hänellä on se aika kerran ollut, ja tuskin se toista kertaa enää tulee — — Nyt se ainakin tuntuu mahdottomalta. Ja etsimään sitä — siihen hän ei rupea. Se saa tulla hänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.
Henkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan — tältä kannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon muuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja vuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin on, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä. Voipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä yleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään. Yksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei mitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku läheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten vastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa elämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden kanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis ja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi poissa — — Halua maanviljelykseen sinänsä — sitä hänellä ei ole vähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan. Eikä rupea yrittämäänkään — — Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse. Onhan heillä Niilo — —
Pois täältä — turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin? Seminaariin — —? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään tosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen —? Ja jos ei siitä sittenkään tulisi mitään — — Vaikka käyväthän monet vielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja tuskinpa sitä ihminen alla viidenkymmenen ollessaan on liian vanha mihinkään. Kun vain on tulta veressä.
Tulta veressä — —
Eikö se olekin juuri tämä tulen puute, joka hänestä on tällaisen saamattoman raukan tehnyt? Tulta kun ei ole, niin ei tule mistään mitään.
Ei täällä eikä siellä. Hukkaan vain kuluisi sekin aika ja ne varat.
— Hm — — Täällä olen harmina itselleni ja kiusana muille. Mutta siellä — tulisiko sielläkään parempaa — —
— Täällä menen pilalle ja elämäni kuluu hukkaan. Mutta jos sielläkin kävisi samoin —?
— Kun ei ole tulta veressä — —
Äkeen jouset sätkyttelivät ja kalahtelivat ja repivät viilusta multaa irti. Niilo vihelteli, ja kärpäsparvi surisi hevosten ympärillä. —
Päivällislepoa makaillessaan Lauri kiintyi seuraamaan niittymadon ja muurahaisen taistelua. Muurahainen oli tarrautunut matoon kiinni. Mato heittelehti hurjasti, kieritteli ja vääntelehti. Selvästi näki että se kärsi hirveitä tuskia. Mutta muurahainen vain ei hellittänyt. Heittelehti ja kieri mukana. Oli milloin päällä, milloin alla, mutta irti ei se päästänyt.
— Kas niin — pure vain ryökälettä, pure! kiihotti Lauri muurahaista.
Ja muurahainen puri. Kunnes mato oikesi pitkälleen eikä enää heitellytkään itseään.
— Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri katsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.
— Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä se oli vääryys. — Mikä on oikeus? — Ihminen sanoo että niittymato tekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato sanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät niityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat kumpikin asiaa oman etunsa kannalta. — Mahtaako maailmassa muuta oikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?
Hän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti samassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään. Katsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä, näytti olevan valveilla.
* * * * *
Kun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt kylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja laikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.
Mitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo puolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä vain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin välisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:
— Kun Niilollakin on jo vasituinen!
Lauri söi vain eikä sanonut mitään.
— Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen lakaisemisensa.
Äiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. — Lauri vain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi suuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.
— Taitavat pian mennä kihloille. Niilo jo äsken isältään rahaa kyseli, sanoi äiti taas.
— Menkööt! kivahti Lauri, pisti lusikkansa pöytälaatikkoon ja nousi pöydästä. - - Mitä se minuun kuuluu, — vaikka jo tulisivat kihloilta!
Äiti pysäytti luudan ja katsoi terävästi Lauriin.
— Kah — —! Kun oikein suuttuu — —! Vanhapoika — — sanoi ja rupesi jälleen lakaisemaan.
Lauri meni vinnille, etsi kansakoulutodistuksensa ja jäljensi sen. Sitten ryhtyi kirjoittamaan hakemusta seminaariin. Viiteen kuuteen kertaan kirjoitettuaan vihdoin sai sen sellaiseksi, että sen pitäisi kelvata.
Seuraavana iltana Lauri meni hakemaan papinkirjaa kirkkoherran virastosta. Kirkkoherran virkaa hoiti nuori apulaispappi. Hän ei ollut kotona. Rouva sanoi hänen menneen noin kilometrin päässä olevaa heinäviljelystään tarkastelemaan. Arveli hänen pian tulevan ja käski tulla miehensä työhuoneeseen odottamaan.
Heti Laurin perässä tuli maisteri Valonen ja kysyi kirkkoherran apulaista. Hänelle annettiin samat tiedot kuin Laurillekin ja pyydettiin odottamaan. Rouva haki pitsivirkkauksensa toisesta huoneesta ja istuutui seuraa pitämään.
Lauri oli hiukan hämillään kun näin sattui herrain joukkoon. Salavihkaa hän vain silmäili maisteria ja muisteli jo joskus ennenkin olleensa samassa huoneessa hänen kanssaan.
— Pastori mahtaa olla ihastunut maanviljelykseen, kun vielä näin myöhään on viljelysmaillaan, sanoi maisteri.
— Viljelysmaillaan, matki rouva nauraen. Eihän se ole kuin pikkunen niittykappale vain, näistä puustellin maista vuokrattu.
— Eihän se asiaa muuta. Viljelysmaatahan se on sekin, vaikka onkin palsta pikkuinen, nauroi maisteri.
— Niin — Onhan se niinkin, hymyili rouva. Sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi, kun hän sanoi:
— Kyllähän Artturi innostunutkin on maanviljelykseen. Puhuu toisinaan niinkin että luopuu kokonaan papin virasta ja rupeaa talonpojaksi.
— Ohoo!
— Minä en oikein tiedä — — Olen ollut enempi vastaan — ainakin tähän saakka. Eikö siinä ole hyvin pienet tulot?
Rouva katsoi Lauriin tätä kysyessään. Lauri ei niin yht'äkkiä osannut vastata, eikä ehtinytkään kun jo maisteri asiantuntijan varmuudella sanoi:
— Pienet siinä on tulot. Sen näkee kaikesta, kun vähänkin on heidän kanssaan tekemisissä. Johtuu ehdottomasti ajattelemaan, että sivistyneen ihmisen olisi mahdoton niissä oloissa elää.
— Saisiko siinä edes lapsiaan koulutetuksi? Ja sitten kun on aivan tottumaton karjanhoitoon ja kaikkeen. Tokko se kannattaisikaan?
Rouvan äänestä kuului, että asia oli ollut vakavan harkinnan alaisena useammankin kuin yhden kerran.
— Sentähdenhän nämä pappilatkin pois vuokrataan, kun maanviljelys niillä ei kannata nykyaikana kun työväen palkat ovat niin hirmuiset. Pois vuokrattuina niistä aina on tuloja, sanoi maisteri.
Vikkelästi virkkuuneulaansa liikuttaen sanoi rouva vain:
— Niin.
— Tällä seudulla on muuten omituinen piirre se kun naisetkin ottavat osaa raskaampiinkin maanviljelystöihin, niinkuin kyntämiseen ja kuokkimiseenkin, alkoi maisteri jälleen. Mutta sekin juuri osottaa kuinka huonosti kannattavaa on maanviljelys meillä Suomessa. Edistyneemmissä ja rikkaammissa maissa ei naisten tällaisiin töihin tarvitse osaa ottaa. Esimerkiksi Amerikassa ei farmarien tyttärien ja rouvain tarvitse tehdä juuri mitään. Kodin vain hoitavat ja ovat kuin herrasneitejä. Miehet tekevät kaiken työn. Karjankin siellä miehet hoitavat.
— Sinne päinhän se alkaa jo täälläkin mennä. Maatyötä pakataan pitämään jonkinlaisena häpeänä talon tyttärille, sai Lauri sanotuksi.
— Vai alkaa täälläkin jo sellaista ilmetä. Mutta silloinhan maanviljelys rupeaisi kannattamaan vielä nykyistäkin huonommin. Työntekijät vähenisivät ja elämänvaatimukset yhä vain lisääntyisivät. Nyt jo valitetaan palkkain suuruutta ja työväen puutetta, mutta silloinhan sitä vasta oikein tulisi valituksen aihetta.
— Sitähän minäkin olen Artturille sanonut että kannattaako se? Ja olisiko se yleensä mahdollista meille? Pitäisi luopua niin paljosta ja tehdä semmoinen suuri muutos. Osaisiko sitte töitäkään johtaa ja hoitaa sellaista taloutta? Kun ei ole koskaan ollut tilaisuutta lähemmin siihen tutustua.
— Ei siitä mitään tulisi, vakuutti maisteri. Osaisiko rouva laittaa sellaista ruokaakaan kuin talonpoikaisväki syö? Ja jos osaisittekin, niin meikäläisen, ja yleensä sivistyneiden ihmisten, on mahdoton tulla toimeen sellaisella ruoalla. Eihän siinä ole paljon mitään muuta kuin leipää, silakkaa ja perunoita. Täytyisi laittaa kaksi keittiötäkin, toinen itseään varten ja toinen työväkeä varten. Se taasen olisi liian paljon talonpoikaistalossa.
— Niin. Siitä tulisi niin monta muutosta. Ja sitten vielä pitäisi tehdä velkaa. Se minua enimmin pelottaa. Artturi kyllä sanoo, että maanviljelys kannattaa kun sitä vain innolla ja taidolla hoidetaan. Mutta en minä tiedä.
— Tuskin se kannattaa. Minä ainakin vahvasti sitä epäilen.Talonpojille se kyllä kannattaa. He tarvitsevat niin perin vähän.Työt tekevät itse omain lastensa kanssa. Se tulee niin huokeaksi —kun ei tarvitse lapsilleenkaan antaa muuta kuin ruuan ja vaatteet.Ettehän te mitään palkkaa saa?
— E-ei, ei mitään palkkaa, änkytti Lauri.
— Niin, sanoi maisteri.
— En tiedä mistä se johtuu, mutta pelottaa minua talonpoikaiselämään antautuminen. Sitä kyllä sanotaan vapaaksi ja runolliseksi elämäksi. Ja kyllähän se sitä onkin. Mutta sittenkin siinä minun mielestäni on jotain sellaista — en tiedä kuinka sen oikein sanoisi — jotain sellaista ahdistavaa, painostavaa, jotain masentavaa, joka estää hengen vapaata lentoa, sanoi rouva katsoen vuoroin Lauriin, vuoroin maisteriin.
— Sitähän siinä juuri onkin, totesi maisteri. Mutta talonpojille ei se mitään merkitse. He ovat siihen lapsuudestaan saakka kasvaneet, eivätkä osaa mitään parempaa kaivatakaan. Ja kun he kerran eivät osaa sitä kaivata, niin eivät he myöskään sitä tarvitse. Sehän on luonnollista.
Nyt Lauri muisti missä oli maisterin ennen nähnyt. Rautatievaunussa viime talvena. He olivat Katajiston Maijun kanssa matkalla maakunnan nuorisoseurojen keskusseuran vuosikokoukseen oman seuransa edustajina. Samassa vaunussa kuin hekin matkusti kolme herrasmiestä. Aivan selvästi näki että he olivat juovuksissa. Silmät olivat vesikalkkamalla, ääni karmea, liikkeet notkahtelevia ja kaarevia. Sen parin tunnin ajan, minkä he olivat vaunussa, nämä herrat pelasivat korttia yhteen menoon. Yhden matkalaukku oli pöytänä, jonka päälle läiskittiin kortit, kiroiltiin, näpittiin lehtiä ja iskettiin silmää toisilleen.
Yksi näistä herroista oli tämä maisteri — —
Jollei pastori olisi samassa tullut kotiin, olisi Lauri joko lyönyt hatullaan maisteria vasten kasvoja taikka lähtenyt pois ja jättänyt asiansa toimittamatta. —
Ulos päästyään hänen päässään kuohui ja kohisi, se oli raskaassa pilvessä kuin luonto ukkosilman aikana. Pilven alta tulivat näkyviin maisterin kasvot. Hän huitasi kädellään kuin niihin iskeäkseen — ja kaatui pyörineen keskelle pölyistä maantietä.
Hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut maisteri joka hänet kumoon löi.
Yksin kotiin päin ajellessaan hänelle vähitellen selvisi sen loukkauksen verisyys jonka maisteri hänelle jaheille— talonpojille — heitti.
— Talonpoika ei tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet — —
Taas oli hän irroittamaisillaan kätensä pyörän ohjaustangosta iskeäkseen nyrkillään jotain — —
Häntä melkein itkuun saakka harmitti saamattomuutensa. Kun ei saanut sanotuksi sille — — pirulle — —
Äiti oli opettanut että herroille pitää nostaa lakkia, ja hän oli tähän saakka tätä neuvoa seurannut.
Tälle maisterillekin hän oli lakkia nostanut — — Mutta tästä alkaen hän ei lakittele ketään —! Ja maisterille hän rupeaa kääntämään selkänsä — —!
— Talonpojan elämässä on raskasta ja painostavaa ja hengen vapaata lentoa ehkäisevää, mutta talonpoika ei parempaa tarvitsekaan, se sanoi — — Vai niin — — Suurkiitos — — Herra maisteri tarvitsee parempaa, sellaista että henki jaksaa lentää viinapullon suulle ja korttipöydälle ja muualle yhtä huimaavan korkealla olevalle. Ja talonpojan hengen ei tarvitse jaksaa minnekään. Vatsassa vain saa loikoa leipä-, peruna- ja silakkapurun seassa — — Talonpoikaiselämä levisi hänen eteensä kuin harmaa alakuloinen suo. Toiset eivät ollenkaan huomaakaan että ollaan suossa, eivätkä siis osaa pyrkiä siitä poiskaan. Toiset tajuavat missä ollaan ja ponnistelevat päästäkseen suosta irti, mutta eivät jaksa kyllin lujasti tempaista ja aina tarttuvat jälleen kiinni. Jotkut pääsevät irti ja lentävät tiehensä. Siellä täällä on joitakin, jotka tässä suossa ovat valmistaneet itselleen vakavan ja lujan pohjan, jolla seisovat. Niin aikoi hänkin tehdä — — Mutta ei jaksanut. Ja nyt on hän kaulaa myöten suossa — — Nyt hän aikoo jälleen siitä nousta ja lentää tiehensä — — Miksei hän ole siihen oikeutettu yhtä hyvin kuin joku toinenkin? — — Eikä hän mennäkseen mene niinkuin niin moni muu. Vielä hän tulee takaisin uusin voimin ja kaikin puolin hyvin varustettuna, nostamaan niitä, jotka nyt tylsästi eteensä tuijottaen suossa rämpivät.