Itselleen ja Annille hän sen varman pohjan aikoi valmistaa. Mutta Anni löysikin toisen, sellaisen, jonka kanssa pääsi lentämään suolta kokonaan pois — —
Hän oli joskus ajatellut, että jos se Anni menikin opettajalle vain senvuoksi kun se oli herra. Nyt oli hän siitä melkein varma. Anni on tajunnut talonpoikaiselämän harmauden ja pyrki siitä vapautumaan tätä tietä.
Ei Lauri voinut eikä tahtonutkaan Annia siitä moittia. Jospa hän vain löytäisi onnensa sitä kautta — —!
Katkeralta vain tuntui, kun se talonpoikaiselämän masentavuus ja painostavuus joka taholta kiertää hänen onneaan särkemään — —
Ja kun se maisteri kehtasi sanoa, että talonpojille se ei mitään merkitse, ja etteivät he tarvitsekaan parempaa — —
* * * * *
Kotiin päästyään Lauri heti riisui vaatteet päältään ja meni sänkyyn. Mutta uni ei tullut. Äskeiset kokemuksensa olivat saattaneet hänen mielensä niin vilkkaaseen liikkeeseen että nukkumisesta ei tullut mitään.
Hetken aikaa vuoteella kiehkailtuaan hän nousi ylös, veti housut jalkaansa ja asettui pöydän ääreen istumaan. Pöydällä oli paperiarkin puolikas ja kynä. Hän veti paperin eteensä ja muutamia vuosilukuja, nimiä ja ajutuksettomia kiemuroita piirrettyään kirjoitti:
Parannussaarna.
Veti viivan alle ja sitten kirjoitti:
Teksti:
Veti taas viivan alle ja sitten taas kirjoitti:
— Minulle, ehta maalaiskollolle, sanoi kerran muuan herrasmies päin silmiä näin:
"Talonpojille se maanviljelys kyllä kannattaa. He kun eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet."
Saarna:
— "Eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet."
— Hm — hmm — öhöm.
— Tämä oppi ei ole mitään virran mukana tullutta eikä mitään tyhjää tuulen pieksämistä. Autuaasti edesmenneet isämme sen jo tunsivat ja sitä elämässään noudattivat. Kun pappi kinkerillä kysyi: "mikä on vanhempain velvollisuus lapsiaan kohtaan?" vastasivat he: "ruokkia ja verhota", laskivat ristiin pannut kätensä polvien päälle, sylkäsivät ja sitten arvokkaan näköisinä sulkivat suunsa. Millä ruokkia, sen he edestoivat syvää vatsanvaatimusten tuntemusta ilmaisevalla lauseella: "silakka ja puuro on talonpojan ruokaa".
— Näinä viimeisinä päivinä, jolloin niin paljon murjaaneja oppeja ja vääriä profeettoja keskellemme noussut on, on moni isäin säädyistä taammaksi joutunut ja monilta ylönkatsotuksi tullut. Niinkuin myös tämäkin jalo ja ylevä oppi on monen mielestä vähäarvoiseksi löytty.
— Mutta jos me tahdomme että siunaus ja onni kansamme askeleita johtaisi kaikilla sen teillä, tulee meidän kunkin itse kohdastamme jälleen tämä oppi kunniaan ja arvoon kohottaa, ja sitä kuulla.
— Kuule sitä sinä talonpoikaisnuorukainen ja neito, jonka rinnassa kaiho ja kaipaus asuu ja suuri into korkeisin asioihin palaa! Kuule tätä ja tukahuta kaihosi, sammuta sielusi tuli — tapa sielusi! Mitä sinä sielulla teet! Et sinä tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.
— Kuule sitä sinä joka käryävän lampun valossa, toisten jo nukkuessa, sielusi nälkää tyydyttää koetat, jonka pyhin unelma on unelma — saada kerran itse ostaa kirjoja itsellesi! Kuule tätä ja heitä herjat huolesi! Mitä sinä kirjoilla! Ruoka ja vaatteet sinun osasi on.
— Kuule tätä sinä, joka ympärillesi kaunista ja itsellesi iloista luoda tahtoisit! Kuule tätä ja tyydy! Kauneus ja ilo kuuluvat muille, ei sinulle, joka olet talonpoika. Ruokaan ja vaatteisiin saakka kun pääset, niin älä ylemmäksi pyri!
— Kuule tätä sinä, joka napiset ja syvää mielikarvautta rinnassasi kannat sentakia kun koko elämäsi kuluu ruuan ja vaatteiden haalimiseen! Kuule tätä äläkä napise! Sinä olet oikean osasi saanut.
— Te talonpojat, niin köyhät kuin rikkaatkin, niin koko kuin kahdeksasosa-manttaalin omistajatkin, kuulkaat tätä, älkääkä napisko ja napisemisellanne kirousta kansamme päälle vetäkö! Älkää napisko, mutta kiittäkää aina ja kaikkialla! Ja koska vatsanne ruuasta täysi on eivätkä vaatteenne ole repaleissa, niin tanssikaa ja hypätkää kuin nuoret peurat! Silloin te olette niinkuin teidän tuleekin olla, silloin teistä pidetään ja hyväillen poskelle taputellaan — ja teitä nenästä vedetään ja takanapäin teidän yksinkertaisuudestanne leikkiä lasketaan — —
— Tuli taas yksi kirjoitus seuralehteen, hymähti Lauri ja meni takaisin sänkyyn.
Sunnuntaina oltiin Alitalon Hildan luona. Leikittiin ennustuspeliä ennustuslapuilla.
— Tästä pitävät akat enimmin.
Se tuli Katajiston Maijulle.
— Sepä hyvä on kun akat tykkää. Silloin sitä aina tulee toimeen, ihaili Maiju.
— Ennusta!
— Noo — tästä tykkää pojat tai tytöt.
Se tuli Alaniemen Miskalle.
— Hyhhym, pani Miska. — Pojat tykkää. — — Jokos mun piti ennustaa sitte? Mitäs minä nyt sanoisin?
— Sano vaikka mitä.
— Tälle tulee kaksi liikavarvasta.
Se tuli Raittisen Lyylille.
— Varusta hyvä ihminen lääkettä ajoissa niin kauan kuin itse pääset apteekkiin, sanottiin Lyylille yleisen naurunhelinän sekaan.
— Kyllä. — Tämä ei välitä muusta, kun vain saa syödä ja nukkua.
Se tuli Leppirannan Laurille ja höystettiin vilkkaalla naurulla.
Laput loppuivat, ja juuri samassa toi Hilda kahvia.
— Oikeastaan pitäisi tytöille tarjota ensin, mutta kun nyt on näin tuttu joukko, niin minä menen vain järjestyksessä ja tarjoan Laurille ensiksi, selitti Hilda.
— Järjestyksen vuoksiko vain? Onhan siinä jotain muutakin, veitikoitsi Lauri.
— On on — on siinä jotain muutakin, mutta minä en meinannut näin joukon aikana sanoa, myönsi Hilda samaan tapaan.
— Sitä minäkin. Kiitos.
Hilda siirtyi Katajiston Maijulle tarjoamaan.
— Kyllähän Laurille saikin ensimäiseksi tarjota, se kun ei perusta muusta, kun vain saa syödä ja nukkua, sanoi Laikkolan Vihtori.
— Niinkö?
— Ennustuslaput sanoivat, eivätkä ne valhettele, totesi Vihtori.
— Kyllä ne toisinaan valhettelevatkin, vastusti Lauri ylen suurta vakavuutta teeskennellen. — Vaikka — enpä tiedä liioin — Niin se sanoi maisteri Valonen, se Asun uusi kesävieras minulle, ettei talonpoika tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.
— Koska se sulle niin on sanonut?
— Viime torstai-iltana pappilassa.
— Pappilassa! Se poika on jo ollut pappilassakin. Kenen kanssa?
Siitä sukeutui leikinlaskua pitemmältäkin.
— Oikeinko todella se maisteri sanoi sulle sillä tavalla? kysyiMiska, kun leikinlasku alkoi tyyntyä.
— Oikein todella.
Kummastelevia hymähdyksiä kuului.
— Se on tämä meidän herra maisteri yksi niitä herroja, jotka silloin viime talvena siellä junassa korttia pelasivat, kun sinne kokoukseen mentiin, sanoi Lauri Katajiston Maijuun kääntyen.
— Onko? No minä olen ajatellut ja ajatellut että missä olen tuon herran ennen nähnyt, kun se on olevinaan niin tutun näköinen. Vai niitä se on. Juoppo.
Toiset utelivat tarkemmin, ja Maiju ja Lauri kertoivat. Lauri kertoi sitten vielä pappilakokemuksensakin. Sen jätti sanomatta mitä varten pappilassa oli ollut.
Alaniemen Miska sitten rupesi kertomaan, miten hän kerran meni Hallismäkeen. Siellä oli silloin kotona se Jussikin, joka toissa vuonna pääsi seminaarista ja nyt on opettajana siellä — missä se nyt taas olikaan —
Joku toinen muisti.
— Niin siellä. Se oli silloin kotona, ja sitten siellä oli Venttäsen maisteri, tai ylioppilas se taitaa vasta ollakin, ja Kirkonkylän osuuskaupanhoitaja ja sitten Anska, Masa ja minä. Eikä mitään muuta tehty koko aikana kuin korttia pelattiin. Niin että minä jo ajattelin, että tekeeköhän herrat, tai miksi niitä sellaisia sanoisi, tätä ominensakin ollessaan, vai silloinko vain kun meikäläisiäkin on mukana. Silloin ne ainakin jo pelasivat kun minä menin ja jäivät vielä pelaamaan kun minä läksin pois.
Joillakin toisillakin oli samantapaisia kokemuksia kuin Miskalla. Varmaan ei kukaan tiennyt pelaavatko herrat keskenäänkin vain korttia, mutta heikäläisten kanssa ollessaan eivät tee muuta kuin sitä, ellei mitään erityistä asiaa satu olemaan.
— Ja sellaisille meidän pitäisi nostaa lakkia — korttipelureille — heitti Lauri.
— En minä ole ainakaan kahteen vuoteen herroille lakkiani nostanut, enkä nosta, jos ei kerran muillekaan tarvitse nostaa, sanoi Miska vakaasti.
— Pojat tuntuvat saaneen huonoja kokemuksia herroista, pisti Laikkolan Vihtori ja meni piirongilla olevia pikkuesineitä tarkastelemaan.
— Ne on sellaisia kokemuksia, että kun niitä vain muutamallekin jokukin kerta sattuu, niin talonpoikainen herrasväen kunnioitus muuttuu talonpoikaiseksi herrasväen halveksimiseksi, vakuutti Miska.
— Ja juopa talonpoikaisväen ja herrasväen välillä jää aina avonaiseksi, lisäsi Lauri.
Siitä syntyi hetkisen äänettömyys. Katajiston Maiju sen lopetti sanomalla:
— Mistähän ne sen päättävät — niinkuin se maisterikin, ettei talonpoika muuta tarvitse kuin ruuan ja vaatteet?
— Tottakai siitä kun meillä ei paljon muuta ole.
— Mutta osottaako puute sitten, että ihminen ei tarvitsekaan sitä mitä häneltä kerran puuttuu.
— Tottapa se maisterin laisille sitä osottaa.
— Jos minä olisin puhuja tai osaisin kirjoittaa sanomalehtiin, niin kyllä minä selvittäisin, kuohahti Miska ja nousi kävelemään.
Toiset naurahtivat. Ei pilkkanaurua, mutta jotain muuta naurua.
Laurin mielessä välähti kuva.
Jos hän nyt pääsee seminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi, niin silloin hän pystyy kirjoittamaan sanomalehtiin, ja silloin hän tuo julki sen kaihon ja kaipauksen joka talonpoikaisnuorison rinnassa asuu, ja näyttää että talonpoikakin tarvitsee jotain muutakin kuin ruuan ja vaatteet. Jos ei hän muuta voisikaan tehdä, niin ainakin sen hän tekee.
Tuntui aivan kuin hänen seminaariin menonsa vasta nyt olisi saanut oikein oikean pohjan alleen. Hän menee sinne näiden lähettiläänä, ja siellä hänestä kasvaa näiden ja monien tuhansien muiden heidän kaltaistensa tunteiden ja ajatusten tulkki, joka ajaa heidän asiaansa elämän suuressa oikeudenkäynnissä.
Keskustelu hänen ympärillään alkoi jälleen saada leikinlaskun luonteen. Kokonaan siksi sen käänsi Vihtori, joka piirongin luona otteli pienen lyijyjalustaisen guttaperkka-ukon kanssa.
— Ka ka ka lurjusta kun ei makaa. Makaa siinä, äläkä aina nenä pystyssä toljota, riiteli Vihtori ukolle. — Siin' on sulle! Hän nappasi ukkoa niin että se lennähti lattialle, hoiperteli ja tärisi siinä hetken ja sitten jäi seisomaan suorana ja varmana.
— Peijakasta kun on pahasisuinen!
— Koetahan lempeydellä sitä taivuttaa! kehotti Hilda.
Vihtori koetti hyvin hellävaroen painaa sitä milloin yhteen, milloin toiseen asentoon, mutta aina kun hän päästi irti, kohosi ukko heti pystyyn, pudisti päätään ja katsoi tuimasti eteensä.
— Ei siihen pysty lempeys, ei ankaruus. Huonosti kasvatettu — huonosti kasvatettu, huokasi Vihtori.
— Annappa minä koetan, sanoi Hilda ja meni piirongin luo. Hän sai ukon heti pysymään makuulla.
— Kah! pääsi Vihtorilta.
Siitä puhkesi taas naurua ja leikinlaskua pitemmältäkin.
— Tulkaa ennustamaan! Minä olen jo sekoittanut ja jakanut laput, huusi Lyyli pöydän luota kesken naurua.
Vähitellen keräännyttiin jälleen pöydän luo.
— Lauri alottaa.
— Sama se — — Tämän kauneimmat unelmat toteutuvat.
Se tuli Laurille itselleen.
Leppirannan Niilo meni kihloihin Rantakorven Mantan kanssa.
Rantakorvesta oli isäntä kuollut pari vuotta sitten ja emäntä nuoren tyttärensä kanssa renkipojan avulla asua kituutti taloa. Heinäajaksi meni Niilo jo Rantakorpeen, vaikka ei vielä ollutkaan vihitty eikä edes valmiiksi kuulutettukaan. Mutta kun talossa oli niin kova työvoiman puute, ja kun siitä lopultakin kuitenkin sinne muutto tulee.
Syksyllä antaa Mantan äiti talon Mantalle ja Niilolle ja itse asettuu eläkkeelle.
Lauri sanoi tätä Niilon naimisiinmenoa kakarain touhuksi ja salaisuudessa epäili, että millekähän pohjalle sekin vain perustunee. Ensin hän oli melkein häpeissään sen johdosta ja monta kertaa suuttuneena aikoi sanoa Niilolle suorat sanat. Vähitellen kehittyi hänen mielialansa sellaiseksi, että hän naurahteli, pyörähteli kantapäillään ja kutsui Niiloa aviomieheksi. Kunnes vihdoin huomasi olevansa ilkeä, alkoi hävetä itseään ja jätti Niilon kokonaan rauhaan.
Sitä hän vain ei jaksanut käsittää kuinka Manta oli voinut Niiloon taipua. Nuori ja kaikinpuolin moitteeton tyttö sen mukaan kuin hän tiesi.
Mutta sitäkään ei hän sen pitemmälle ajatellut. Oma heidän on asiansa. Mitäpä sen häntä tarvitsee liikuttaa. Ja kukapa sen tietää kuka tässä maailmassa oikein tekee ja mikä kutakin ohjaa tekemään sitä mitä tekee.
Laurilla olikin omissa asioissaan kyllin ajattelemista. Hän oli saanut kutsun elokuun 20 päivänä saapua seminaarin pääsytutkintoon.
Vasta nyt hän vanhemmilleen sanoi aikovansa mennä seminaariin.
Hän oli suunnitellut siitä syntyvän pitemmän keskustelun. Isä ja äiti tietysti panevat vastaan, mutta hän ei ota sitä huomioonkaan. Ottaa vain puheeksi asian rahallisen puolen ja muiden sen tapaisten seikkain järjestämisen.
Mutta nyt isä ja äiti eivät sanoneetkaan mitään. Näyttivät vain siltä kuin olisivat pahasti säikähtäneet ja ikäänkuin kyyristyivät kokoon, aivan kuin tahtoen jotain torjua tai päästä piiloon joltain päälle hyökkäävältä.
Eikä Laurikaan voinut asiasta sen enempää puhua.
Vasta sunnuntaina, parin kolmen päivän perästä, kun sattuivat olemaan kolmisin tuvassa, äiti, pöytää puolisen jäliltä pyyhkiessään, otti asian puheeksi.
— Pitäisikö Lauri sun mennä tilaamaan itsellesi vaatteet, jos sä kerran sinne kouluun menet? Ei sulla ole muuta kuin puolivillaisia vaatteita vain, ja siellä kuitenkin pitäisi olla vähän herraisemmin kuin täällä kotona, sanoi hän pöytään katsoen.
— Kyllähän ne laittaa pitää, myönsi Lauri kielensä kärellä hampaitaan puhdistaen.
— Eikös siltä räätäliltä saa kankaitakin?
— Saa siltä.
— Mitäs siinä muuta on kuin mene tilaamaan, jo tänä päivänä, että edes ehtivät. Alusvaatteita ei sulla liioin ole paljoa. Niitäkin pitää laittaa. Tehdäänkö ne flanellista vai liinastako?
— Kummasta vain, sanoi Lauri välinpitämättömästi.
— Kyllähän flanelliset lämpimämpiä olisivat talvella, mutta — kuinka vain itse tahdot.
Lauri ei osannut siihen sanoa mitään.
— Mutta etkö sinä yhtäkaikki jää kotiin! Joka paikassa on hyvä olla, mutta ei missään niin hyvä kuin kotona. Kun Niilokin menee pois — —
Äiti koetti hymyillä ja katsoi odottavasti Lauriin.
Lauri ei sanonut siihen mitään. Pudisti vain kieltävästi päätään.
Isä istui penkillä ikkunan luona ja massuttamalla piippua imeskellen tuijotti ulos, vavahtelevin poskin ja silmiään tiheään räpytellen.
Heti seuraavana päivänä osti äiti flanellia ja liinaa ja veiMarttusen Leenalle, jotta hän neuloisi paitoja ja alushousujaLaurille.
* * * * *
Isä makaa sairaana, kissa kävelee kolmella jalalla, ja lehmät ovat ryöstäytyneet Alitalon kauravainioon.
Lauri oli tuskastunut. Puhisi ja riuhtoi ja säälimättä katkoi nuoria kuusen taimia aitakarahkoiksi.
Huomenna kesken kiireintä heinäaikaa pitää hänen, talon ainoan työhön pystyvän miehen, lähteä aitaa tekemään! — Mikä kumma sen isänkin juuri nyt sänkyyn nakkasi? Tässä olisi yllin kyllin sivutyötä kouluvalmistuksissakin, mutta aivan kuin kiusaksi nyt kaikki työt ja vastahakoisuudet tähän yhteen kasautuvat. Meinaavat kai että tehköön nyt kun kerran pois aikoo lähteä. — Ja kyllä minä teenkin! Vaikka yöt päivät, nämä pari viikkoa! Siihenpä tuo sitten loppuu.
— Kukahan täällä sitten rupeaa töitä tekemään, kun minä pois lähden?
Hän pysähtyi hetkiseksi ja katsoi laskevan auringon punaamaan metsänrantaan.
— Tehköön kuka tahtoo.
Jälleen alkoi hän hakata.
— Mutta millähän tavalla ne raha-asiat järjestetään? Miten se isä saa minun koulukustannukseni suoritetuksi?
Kirvestä pitelevä käsi herpautui, ja koko ruumiissa tuntui jonkillainen lamaannus.
— Kun ei siitä saa mitään neuvotteluakaan aikaan, siitä asiasta. Mikä ihme siinä onkin, kun ei sitä saa sanotuksi, vaikka se niin monta kertaa on kielellä pyörinyt? Tuntuu vain melkein ilkeältä sitä asiaa puheeksi ottaa. Isä ja äitikin näyttävät siitä puhumista karttavan — — Mutta tottapahan tuo jollain tapaa järjestynee tuokin.
Hän kokosi karahkat kimpuksi, heitti kimpun selkäänsä ja läksi pois.Aurinko oli jo hetki sitten laskenut. Oli hyvin myöhä ja hiljaista.
* * * * *
Leppirannan isäntä ei ottanut toipuakseen. Jo neljättä päivää makasi ja yhä vain näytti menevän alaspäin. Saadakseen paremmin rauhaa muutti hän kamariin makaamaan.
Neljännen sairastuspäivänsä iltana kutsui hän Laurin luokseen sinne. Lauri aavisti, että isällä on jotain tärkeää sanottavaa, ja melkein juhlallisen hiljaa meni kamariin. Asettui muurin luo tuolille istumaan. Isä katsoi häneen hetkisen. Sitten kysyi:
— Koskas sinun pitikään sinne kouluun mennä?
— Viikko ensi tiistaista.
— Hm — —
Oltiin vähän aikaa hiljaa.
— Ennen kuin lähdet sinne niin ota ja kirjoita ja pane sanomalehtiin kuulutus tämän talon ja irtaimiston myynnistä.
Isä kääntyi seinään päin. Lauri tunsi maailman hämärtyvän silmissään.
— Myödäkö te sen aiotte? sai hän vaivalla sanottua.
— Mikäs tässä muu on neuvona. En minä enää jaksa — — Ja milläs minä sinun koulusikaan muuten maksan — —
Isän ääni sortui kesken.
Kuin raskaan taakan painamana laahusti Lauri pois kamarista ja meni vinnille kesäkamariinsa.
Seuraavana yönä hän ei nukkunut vähääkään.
Hänen elämänunelmansa oli taas särkynyt — juuri silloin kun se oli toteutumaisillaan. Hän oli kuvitellut sen niin kauniiksi. Kesät isän kanssa ahertaa pelloilla ja talvet koulussa lukee ja kartuttaa tietojaan, kirjoittaa, puhuu ja muulla tavalla tulkitsee talonpoikain tunteita ja tarpeita ja nostaa heidän omanarvontuntoaan. Kun sitten tulee opettajaksi ja saa viran, niin jatkaa samalla tavalla. Mitä hänellä tietoja on ne hän jakaa ja niillä hän tuottaa hyötyä ja iloa lapsille päivällä koulussa, nuorisolle iltasin seurahuoneella, vanhemmille sunnuntaisin koululla tai heidän omissa tuvissaan tai missä ja milloin vain. Ainoatakaan hetkeä hän ei käytä turhaan vetelehtimiseen. Kesät hän silloinkin raataa isän kanssa synnyinkodin pelloilla. Hän ei rupea herraksi, vaikka koulua käykin. Hän näyttää että herra ja talonpoika aivan hyvin sopivat samaan henkilöön. Ei hän itseään vanhalla äidillään passauta, niinkuin Hallismäen Jussin ja monen muun sanotaan tekevän.
Ja vaikkapa hän minnekin joutuisi, niin tämä Leppiranta tulisi aina olemaan hänen kotinsa. Muualla olisi hänellä vain virka ja virkapaikka, täällä koti ja kotiseutu. Tänne hän tulisi aina kun vain vähänkin saisi tilaisuutta. Tämä koti ja kotiseutu hänen parhaimman sydänlämpönsä saisi aina. Täällä tulisivat hänen juurensa aina olemaan.
Ja nyt ajatellaan talon myöntiä — kodin myöntiä ja kotiseudun myöntiä — — Ja se että niin tehdään se on hänen syynsä. Hän on tämän ajatuksen aiheuttanut — —
Laurista tuntui kuin olisi huone pimentynyt ja kuin olisi hänen rintansa päälle laskettu tukahuttava paino.
Hän tuijotti mustaan tyhjyyteen.
Liikahti ja alkoi jälleen elää.
Loiskautti sieluunsa kylmäverisen röyhkeämielisyyden laineen.
— Myököön vain isä talonsa ja tavaransa! Mitä se minua liikuttaa.Isän omaisuuttahan se on — — Ja kerrankos sitä sellaista tapahtuu.
Hän puristi huulensa tiiviisti yhteen, kääntyi seinään päin ja sulki silmänsä.
Hänen eteensä ilmestyi outo kuvatus. Lyhyt, hiukan etukumarassa kulkeva ryppynaamainen ja kuivettunut olento, jonka puvussa oli töyhtöjä ja laitteita kuin indiaanin sotapuvussa. Nämä töyhdöt ja laitteet olivat niskoistaan pukuun kiinnitettyjä kirjoja. Ne retkottivat avonaisina, ja olennon kävellessä tai tuulen niihin sattuessa ne kuivasti kahisivat. Niiden sekaan oli jollain tapaa keltaisella homeella painettu sanat:Kirjatoukka. Hän sattui näkemään olennon kasvot ja huomasi että se onkin hän itse.
Hän avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja kesäöisen hämyn lävitse tuijotti kattoon.
— Huutokauppa — —
Tänne tulee silloin huutokauppa. Kerääntyy ihmisiä idästä ja lännestä. Täyttävät tuvan, tunkeutuvat kamariinkin. Istuvat pöydillä, vuoteilla ja kaikkialla. Syljeskelevät, virnistelevät, pöyhivät kaikkea ja puhuvat kaksimielisiä sanoja — — Sanovat että siihen se meni se Leppirannan Laurinkin maahenki —. Naurahtavat taas ilkeästi ja sylkeä roiskauttavat kamarin piirongin oveen — — Hikisin naamoin, silmät ahneudesta ja ilkeydestä palaen, suupielet syljestä märkinä, kaula venytettynä vaanivat hyvää kauppaa, ja vahtivat pöydän luona —pöydän luona— ruokottomuuksilla työtään höystävää vasaramiestä ja häntä säestävää tavarain näyttäjää.
"Isäni huoneen joka on aijottu rukoushuoneeksi te olette tehneet kauppahuoneeksi." — — Koti, rauhan ja onnen tyyssija on muuttunut ryövärien luolaksi — — Itkee ja vaikertaa kuin impi rumamielisten raiskaajien käsissä — —
Ja se on hänen syynsä — —! Hän yksin on siihen syypää!
Lauri ponnahti lattialle.
Hänestä tuntui kuin luhistuisi hän kokoon sen raskaan edesvastuun alla, joka hänen päälleen on pantu. Hän alkoi kävellä.
Liekö kohtalon johdatusta — kiusantekoa — vai mitä lie, kun se Niilokin juuri nyt täältä pois kulkeutui. Ja hän jäi tänne raadeltavaksi.
Raadeltavaksi — —?
Niin juuri: raadeltavaksi, silvottavaksi, kahtia halaistavaksi — —!
Eikö ihminen koskaan saa tuntea itseään eheäksi ja nauttia ehyttä elämän onnea —! — Ainako pitää valita: joko — — tahi? Pitääkö ihmisen aina tappaa osa itsestään ja jäädä elämään puoli-ihmisenä?
Järki tiesi: pitää. Sydän kuohui: se on väärin, se on hirmuinen vääryys!
Eikö todellakaan muuta mahdollisuutta ole? Edes hänellä —?
Hän istui pöydän luo käsi poskella miettimään.
Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Isä ja äiti ovat vanhoja. Mitä he talolla tekevät. Eivät he jaksa sitä hoitaa. Helpompi heidän on elää ilman taloa. Ja milläpä se isä minun koulukustannukseni maksaisi, jos ei taloa myö — —
Ei. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko luopua synnyinkodistaan ja lähettää se maailman markkinatorille kaupattavaksi, tahi luopua koulu-unelmista. Molempia ei saa pitää.
— Kummastako luovun?
Koko huone tuntui henkeä pidättäen odottavan vastausta.
Lauri pakeni sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse.
— Mitä pitää tehdä?
— Jos menen kouluun, tulee joku keinottelija, ostaa talon, raastaa metsät puhtaiksi, nylkee maat mehuttomiksi. Ei kunnosta kartanoa. Päästää Hakavainion ojat tukkoon, Takanevan pellot jälleen metsittymään. Ei koskaan ajattele miten saisi talon parhaimpaan kuntoon, eikä sitä rakkaudella vaali. Miettii vaan ja harkitsee miten saisi siitä parhaiten nyletyksi sen mitä siinä nylettävää on. Sitten pirstoo maat. Myö yhden pirstaleen sille, toisen tälle ja lähtee pois — uutta taloa nylkemään.
— Minä — tämän aiheuttaja — harhailisin maailmalla kuin rikoksen tehnyt. — Haava sydämessä ja tumma häpeän pilvi otsalla, koditonna, juuretonna, pirstottuna, myötynä ja myötävänä — —
Hän viskasi peiton pois kasvoiltaan.
Tänne jääminen on samaa kuin jäädä vapaaehtoisesti teloituslavalle, ja tulla osa osalta, pala palalta silvotuksi ja leikellyksi. Kunnes jälelle jäisi pystyluinen olento, jolla on ilmeettömät silmät, tupakkasyljen viirut suupielissä ja alhaalla retkottavat housut jaloissa, ja jota kutsutaan isännäksi ja joka on sangen tyytyväinen kun saa joka päivä ruokaa mahansa täyteen ja veronsa kunnialla maksuun.
Jospa se Supelan Katri — —
Posket vavahtivat. Ajatus kääntyi sisään päin ja hämmentyi.
Kun hän siitä selviintyi, levisi hänen edessään kaksi maailmaa. Toinen jossa hän toimi arvossapidettynä opettajana valoisissa saleissa, ulkonaisesti puhtaana ja moitteettomana, mutta sisäisesti rauhattomana, rahasta myödyn synnyinkodin muiston mieltä kalvaessa —. Toinen jossa hän siistimätönnä ja likaisenakin, henkisesti näivettyneenä ja lakastuneena, jasiitä syystälevollisena, paljosta osattomaksi jääneenä talonpoikana ryhjää ja raataa pelloilla, metsissä ja riihellä.
Kumman näistä valitsisi?
Kumman näistä valitsisi — —?
Siihen töksähti ajatus kuin läpipääsemättömään kallioon.
Ja siihen se töksähti aina. Sen läpäiseminen oli aivan mahdotonta.Aina kun sitä yritti tupertui ajatus ja toinnuttuaan luisui sivuun.
Hän ajatteli paljon näinä päivinä. Ajatteli ja joka ilta kirjoitti päiväkirjaansa.
Eräänä iltana hän kirjoitti:
"Melkein olen siinä uskossa, että ihmisen, joka koko sydämellään jaksaa innostua talonpoikaismaanviljelykseen, täytyy olla joko erinomaisesti jalomielinen tai sitten tyhmä. Niin jalomielinen että jaksaa kärsiä sen, kun pitää luopua niin paljosta sellaisesta mikä muilla on joka päivä saatavissa, niin jalomielinen, että voi uhrautua muiden hyväksi, tai sitten niin tyhmä, ettei tällaista uhrautumispakkoa näekään.
"Minä en ole kumpaakaan. En ole jalomielinen enkä vallan tyhmäkään.Enkä siis jaksa tähän elämään innostua koko sydämelläni.
"Muuten minusta tuntuu, ettei ole vallan väärä se käsitys, jonka mukaan maan yksityisomistus on siveellisesti ja oikeudellisesti väärä ja taloudellisesti epäedullinen, sekä koko kansallistaloudelle yleensä että talonpoikaisluokalle erittäin. Minä en saa itselleni selvitetyksi millä syyllä toinen ihminen on paremmin oikeutettu maata omistamaan kuin toinen ihminen. Maata makaa suuret alueet viljelemättä, ja työvoimaa kuluu äärettömän paljon tuottamatta mitään hyötyä. Sellaistakin työvoimaa, joka aivan varmaan ryhtyisi tarmolla maahan käsiksi, kun vain voisi sen tehdä yksityisomistajalta lupaa kysymättä. Talonpoika saa koko ikänsä raataa ja ahertaa saadakseen talonostossa syntyneet velkansa suoritetuksi. Ja kun hän ne saa suoritetuksi, on hän jo vanha ja jättää talonsa pojalleen, jolle alkaa sama taistelu. Niin jatkuu taistelu sukupolvesta sukupolveen, taistelu, jota ei olisi, jos maa olisi yhteiskunnan ja maanviljelijät yhteiskunnan vuokramiehiä."
Seuraavana iltana hän kirjoitti:
"Liekö se kehitysopin mukaista täydellisentymistä vai mitä, mutta kehityksen yleinen kulku talonpoikaiselämässä näyttää olevan tällainen:
"Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä, rynnistää hän kaikin voimin ja koko tarmollaan antautuu talonsa viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enempi suvusta katoaa kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle antautuminen. Sijalle tulee jonkillainen penseys ja harrastusten hajanaisuus. Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan pois, joko alaspäin takaisin mökkiläiseksi, tai ylöspäin henkisen työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa hitaammin. Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn rappeutumista nim. ei mikään suku voi välttää. Se on jonkillainen vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset että suku jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn, joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa maataloudellinen nousukausi.
"Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että kun suku kerran alkaa maataloudellisessa tarmossa heikontua, se myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enempi tai vähempi 'vedentuomia'.
"Meidän sukumme näyttää nyt, kolmannessa polvessa tässä talossa, saavuttaneen loppunsa. Kun isän pää kaatuu, niin — —."
Eräänä aamuna, koko yön valvottuaan, hän kirjoitti:
"Olen syntynyt talvella. Talvea on ollut koko elämäni. Ja talvena se näyttää vastakin pysyvän. Kun se joskus lupaa kesäksi kääntyä, kun siihen joskus lupaa kukkia puhjeta, tulee talvi ja jäädyttää kaikki — — Minkätähden näin on? Miksei minun elämääni saa koskaan tulla lämmintä, valoisaa ja kukkivaa kesää? Tihusateista syksyä ja kylmää talvea vain. Siinä välissä silloin tällöin joku lämmin ja kirkas syyspäivä, joka houkuttelee kukat kohottamaan päätään — että talvi saisi ne palelluttaa ja rusentaa — —."
Joka päivä hän kirjoitti. Monta asiaa hän ajatteli näinä päivinä, monta kysymystä ratkaisi. Mutta sitä painavinta vain ei saanut ratkaistuksi.
Hän harkitsi ja punnitsi. Heikko ruumiinrakennus, liiallinen tunteellisuus, epäkäytännöllinen luonne — ei kelpaa maanviljelijäksi. Huutokauppa, raadellun kodin muisto mieltä raatelemassa — ei tule onnelliseksi muuallakaan.
Sen pitemmälle ei hän jaksanut ajatella.
Aamuisin hän vielä makasi sängyssä kun kuului junan vihellys asemalta. Se oli aivan kuin kehotus sieltä maailmalta: tule joukkoon! Ja silloin hän aina päätti että lähtee. Hyppää vain junavaunun portaille, heilauttaa lakkia ja — hiyyuu'ih! Sitten sitä mennään ulos avaraan ja vapaaseen maailmaan!
Iltaan mennessä tämä päätös ehti moneen kertaan särkyä ja sama taistelu oli alettava uudestaan.
Joskus hän melkein kadehti niitä onnellisia, joilla ei ole kotia, eikä kotitaloa — lentoa ehkäisemässä.
* * * * *
Oli jo lauantai-ilta sen maanantain edellä, jonka iltana piti lähteä seminaarin pääsytutkintoon. Ja yhä vielä oli Laurilla ratkaisematta kumman tekee, jääkö kotiin vai meneekö seminaariin.
Nyt se täytyy ratkaista.
Saunasta tultuaan hän vetäytyi kesäkamariinsa ja aikoi oikein vakavasti harkita asiaa puolelta ja toiselta. Mutta sotkeutuikin heti alussa. Ajatus aivan kuin yritti kiertää tätä kysymystä ja pyrki vain muihin asioihin. Hän pakotti ajatuksensa pysymään tässä asiassa. Mutta ei siitä mitään tullut. Ajatus seisahtui kokonaan, ja päässä tuntui vain kuin taintuneen tyhjä ja kolkko levollisuus.
Hän ymmärsi että siitä ei tule nytkään mitään.
Ja nyt ei voi luottaa siihenkään että onpahan vielä aikaa. Sillä sitä ei nyt enää ole.
Äiti oli opettanut että pitää rukoilla Jumalalta apua ja voimaa hädässä. Hän auttaa ja hän voi auttaa. Pikkupoikana hän oli useinkin rukoillut. Mutta rippikoulun jälkeen ei hän ollut pannut mitään huomiota äidin neuvoihin. Anteeksiantavasti vain hymähtänyt joskus.
Nyt hänessä kuitenkin heräsi voittamaton halu johonkin sellaiseen, halu kokonaan luopua omasta tahtomisestaan ja antautua jonkun toisen johdatettavaksi.
Ei hän pannut polvilleen, ei mitään puhunut, ei edes ajatellutkaan sanoilla. Hän vain avasi sydämensä ja nosti sitä painavan kysymyksen sieltä pois, jonnekin jonkun toisen harkittavaksi ja ratkaistavaksi.
Itse hän meni nukkumaan. Ja nukkuikin levollisesti ja tavallista myöhempään.
Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä, aivan kuin jonkun sinne asettamana, valmis päätös mielessään. Ja se kuului: jään kotiin. — Vastaansanomatta hän hyväksyi sen ja pani talteen.
Näin kesäisenä sunnuntaiaamuna ei ole mitään kiirettä ylös nousta. Hän loikoi vuoteella ja mietti — tai, ei oikeastaan miettinytkään. Hän vain odotti jotain, aavisti että hänelle jotain tulee vielä —. Ja tulikin. Iloinen varmuus ettei tänne jäämällä tarvitse sitä toistakaan puolta itsestään tappaa. Voihan sitä ilman kouluakin kehittää. Itsekasvatuksen kautta. Onhan hänellä jo pitkän aikaa ollut etevimmän ja uutterimman seuralehdentoimittajan ja taitavimman keskustelijan maine nuorisoseurassa. Miksei voisi pyrkiä, ja myöskin päästä ylemmäksikin?
Uutta voimaa ja tarmoa tuntui virtailevan suonissa. Vielä hän kerran toteuttaa kaikki mitä on tähän saakka unelmoinut. Nyt on hänen aikansa tullut.
Päivemmällä meni hän isän luo kamariin. Isä nukkui. Hiljaa, varpaillaan astellen meni Lauri pöydän luo. Siinä oli raamattu avattuna ja sen vieressä Pellervon vihkoja. Oli jonkillaista vankkaa turvallisuutta siinä mielialassa, minkä tällainen rinnakkain olo hänen mielessään herätti.
Hän rupesi lukemaan raamattua ja syventyi siihen niin ettei huomannutkaan kun isä heräsi ja syväilmeisesti tarkasteli häntä.
Vihdoin hän nosti päänsä ja huomasi isän olevan valveilla.
— Joko olet laittanut sen kuulutuksen? kysyi isä heti.
— En minä ole.
— Eikös sun nyt aivan pian pidä mennä?
Lauri ei vastannut. Hetkisen kuluttua sanoi:
— Jos en minä menisi kouluun, niin möisittekö te sittenkin talon?
— E-een — mitäs minä siitä sitten möisin, vastasi isä. — Mutta kun sinä nyt kerran olet ajatellut kouluun mennä, niin mitäs tuota nyt enää takaisin ottaa. Kyllähän me äitisi kanssa — —.
Äitikin tuli kamariin juuri kun Lauri sanoi:
— Minä jään kotiin.
— Mutta jos sinun tekee mieli kouluun? arvaili isä.
— Ei minun enää tee mieli. En minä mene kouluun.
Äiti pillahti itkemään.
— Minne mekin olisimme joutuneet, jos sinäkin olisit meidät jättänyt!
Lauri hätkähti. Tätä hän ei ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi.
— Saat heti talon haltuusi että voit ruveta asumaan oman mielesi mukaan. Tehdään vaikka huomenna kirjat. Maija saa tyytyä siihen mitä on jo saanut. Niilolle vain maksat kolme, neljä tuhatta ja meille syytingin niin… puheli isä kylmäverisyyttä tavoitellen.
— Mutta jos Samppa ja Maija suuttuvat, säikähti äiti.
— Suuttukoot, kivahti isä. Lauri tässä kuitenkin enimmän on työtä tehnyt. Täytyy sekin ottaa lukuun. Ja tottakai sillä Sampalla on kaikkea kyllin, kun sen kerran kannattaa virtsaakin hangelle ajaa! — Nuori mies — —! Sais se olla vähän uudenaikaisempi siinä talonpidossaan ja lukea Pellervoa. Minäkin meinaan sitä ruveta lukemaan, kun tästä oikein toivun.
— Niin, tehkää niinkuin tahdotte, en minä pyydä vastaan olla, myönsi äiti kädet sylissä tuolilla istuen.
Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat. Alaiskylän opettaja ne kirjoitti, ja Niemisalon kauppias sekä Aappolan vaari olivat todistajina.
Hyvästellessä sanoi vaari Laurille:
— Emäntä meidän vielä pitää sulle hankkia.
— Siinä taitaa ottaa hietaan, sanoi Lauri.
— Eikä otakaan! Ja me hankimmekin sen sulle hyvän! Minä vanha kosijamies — ja meidän mamma, se vasta mestari on.
Vaari iski silmää, nyökäytti päätään, notkautti polviaan ja jokaisen nauraessa meni, itsekin nauraen, ulos.
Porstuassa tuli Marttusen Leena vaaria vastaan. Toi viimeisiä neulomuksiaan.
— Hohhooi, huokasi Leena kun sai kantamuksensa penkille.
— Hohooi hohooi, huokasi uudelleen. — Ei suinkaan täällä vielä tiedetäkään, että Niinilän vävy se Pieliskylän opettaja on kuollut.
— Kuollut! Koska?
— Tänä aamuna.
— Sus siunatkoon! Millä tavalla?
— Pyssyllä. Oli pyssynsä kanssa välästänyt, jotta huomenna tästä nyt mennään sorsia ampumaan, ja kuinka lie nolotellut kun pyssy oli lauennut ja suoraan sydämeen oli mennyt.
— Jumala siunatkoon!
— Hjoo joo. Sellaista se on. Ei sitä yhtään tiedä kuinka ja koska täältä pois kutsutaan.
— E'i!
— Nuori leski siinäkin jäi. Onni kuitenkin ettei ole lapsia, eikä näytä jotta tulisikaan. Puhuvat jotta — tässä Leena kääntyi puhumaan emännän korvaan ja teki äänensä hyvin kuuluvaksi sipisemiseksi — puhuvat jotta ei se Anni ole oikein tästä opettajasta tykännytkään. Itkeskellyt vain joka päivä. Ja kyllä se raukka niin laihtunut on ettei sitä oikein enää tahdo tuntea. Ja niin muhkea ja nätti kun se oli tyttönä ollessaan. — Taas muutti Leena äänensä sipisemiseksi. — Meinaavat jotta joku toinen sillä on mielessä ollut, mutta kuinka lie tähän opettajaan sekaantunut.
Lauri istui pöydän takana penkillä ja kuuli kaikki.
Leppirannan Lauri oli nyt siis isäntä.
Aluksi se häntä omituisesti ikäänkuin hävetti, ja hän olisi antanut sen pysyä salassa. Mutta salassakos tämä sitten pysyi. Seurapiireissä alettiin häntä kutsua isännäksi, ja tytöt alkoivat tarjoilla itseään hänelle emännäksi. Monta rattoisaa sukkeluutta laskettiin.
Se kesä kului loppuun ilman mitään muutosta. Isä toipui pian ja oli työssä niinkuin ennenkin. Sunnuntaisin vuoroin luki raamattua ja Pellervoa, vuoroin makaili tai kuljeskeli vainioilla.
Viljat korjattiin, maat kynnettiin ja Takanevan jo alulle pantua raivausta jatkettiin.
Tuli talvi.
Lauri alkoi perehtyä isäntäarvoonsa. Suunnitelmat alkoivat kypsyä.Nyt se vihdoinkin tehdään tosi tuparakennuksen kuntoonpanosta.
He menivät isän kanssa hakemaan hirsiä Hoiskonpalolta.
— Tuon minä tuosta vielä kaadan, niin sitten on kylliksi kuormaa, sanoi isä ja alkoi hakata solakkaa kuusta. Puu alkoi huojua. Tuli tuulen puuska ja työnsi sen päinvastaiseen suuntaan kuin isä aikoi.
— Katsos nyt — — huusi hän Laurille, joka siellä karsi kaatamaansa puuta. Mutta samassa puu rusahtaen kaatui ja löi Laurin alleen.
Isän veret hyytyivät ja hengitys salpautui. Hän oli varma että Lauri on kuollut.
Vaivoin pääsi hän Laurin luo ja avutonna voihkien hapuili sinne tänne, ennenkuin älysi että Lauri on saatava rekeen ja vietävä kotiin. Kotimatkalla Lauri virkosi, mutta ei omin avuin päässyt liikahtamaan.
Lähdettiin heti lääkärille. Lääkäri määräsi Laurin makaamaan kolme viikkoa ja sitten vielä neljä kuukautta olemaan vähintäkin ruumiillista voimaa kysyvästä työstä vapaana.
Isä otti jälleen isännän velvollisuudet hartioilleen ja käski Laurin olla aivan huoletta. — Kyllä minä vielä jaksan. Ja otetaan renki, sanoi hän.
Otettiin renki, ja Lauri heittäytyi aivan huolettomaksi.
Nyt hänellä oli kerrankin aikaa lukea, ajatella ja — kirjoitella.
Vihdoin sai hän kaksi kirjoitusta siihen kuntoon että uskalsi ajatella niiden sanomalehdelle lähettämistä. Toisen nimenä oli "Herrat ja talonpojat"; sen pohjana oli hänen kerran seuralehdelle kirjoittamansa kirjoitus nimeltä "Parannussaarna". Toinen oli vanha taru eräästä entisaikaan eläneestä kauppanerosta.
Vielä kerran ne läpi luettuaan hän vapisevalla kädellä kirjoitti niiden alle nimen "Pontus". Siitä ei kukaan arvaa kirjoittajaa. Hän oli jo ennen ottanut selvän postin kulkuajoista ja nyt tavoitti itsensä siihen aikaan maantielle kävelemään. Posti tuli ja oli niin hyväntahtoinen että otti hänen kirjeensä ja pisti laukkuunsa. Paksuksi vain kirjettä ihmetteli, mutta ei kuitenkaan edes osotetta katsonut. — Nyt ei kukaan tiedä että hän on sanomalehdelle kirjoituksia lähettänyt.
Seuraavat päivät kuluivat levottomassa toivon ja epäilyksen vaihtelussa. Vavisten avasi hän joka kerta sanomalehden ja etsi siitä kirjoituksiaan.
Kului pari viikkoa, eikä kumpaakaan kirjoitusta ollut lehdessä. Jo alkoi epäilyttää että pettymyskö kohtasi tässäkin — —
Vihdoin tuli "Herrat ja talonpojat". Oli pantu pääkirjoitukseksi. Lauri tunsi päätään huimaavan, kun näki kirjoituksensa painettuna. Kaiken päivää oli mieliala omituisesti levoton ja ristiriitainen. Häntä huvitti ja hävetti yht'aikaa. Hän toivoi ettei kukaan saisi tietää kuka Pontus on, mutta samalla hän myöskin toivoi että sen tietäisi jokainen. Hän oli hyvillään, kun ei tullut panneeksi nimikirjaimiaan kirjoituksen alle, mutta samalla häntä kadutti kun ei yhtäkaikki pannut nimikirjaimiaan.
Illalla kun isä ristivalkean valossa veisteli kirvesvartta, äiti kehräsi ja renki Jussi loikoi penkillä, luki Lauri sanomalehteä ääneen, kaiken aikaa miettien, lukeeko omaa kirjoitustaan vai jättääkö lukematta. Viimein hän luki senkin.
— Mutta siinäpä vasta sanottiin! ihmetteli isä. Kukahan tuon on kirjoittanut?
Laurin teki mieli sanoa kuka sen on kirjoittanut.
Isää ja äitiäkin se varmaan ilahuttaisi. Kuitenkin hän sanoi vain:
— Ei tiedä.
Ja alkoi katsella lehteä muualta.
— Oikea kirjoitus. Kuka hänet vain lie kirjoittanut, sanoi isä vielä ja alkoi lasipalasella kirvesvartta raaputtaa.
Sunnuntaina aamupäivällä tuli Alaniemen Miska. Ilmoista ja muista ensin puheltua kysyi Miska Laurilta:
— Oliko se kirjoitus, se Herrat ja talonpojat, sinun kirjoittamasi?
— Mistä niin meinaat?
— Meinaan vain. Se niin hyvin sopii sinun kirjoittamaksesi.
— Enhän minä sellaiseen kykene, esteli Lauri.
— Kyllä sinä kykenet. Kun ei se vain olisikin sinun kirjoittamasi, tutki Miska.
Lauri ei kehdannut valehdella.
— Se oli hyvä kirjoitus, sanoi Miska painokkaasti. Sitä ovat kehuneet paremmatkin kuin minä.
Laurin teki mieli kysyä kutka paremmat hänen kirjoitustaan ovat kehuneet, mutta kysymättä se kuitenkin jäi.
Isä kuuli tämän keskustelun, ja Miskan mentyä hän otti kartiinin nuoralta sen lehden, jossa Laurin kirjoitus oli, ja luki kirjoituksen moneen kertaan.
Samana sunnuntaina tulevan lehden viivan alla oli toinen hänen lähettämistään kirjoituksista. Samassa postissa tuli myöskin kirje, jossa pyydettiin edelleenkin lähettämään kirjoituksia palkkiota vastaan.
Elämä tuntui avoimelta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta joka taholle. Kirjoitus toisensa perään alkoi syntyä ja lähteä menemään sanomalehdelle. Ne julaistiin melkein kaikki.
Pian alkoi, ensin salaisuutena mutta vähän ajan kuluttua aivan julkisena maailmalla kulkea tieto, että sanomalehden Pontus on Leppirannan Lauri.
* * * * *
Vaikka ei Lauri itse päässytkään töihin, tulivat tuparakennuksen kunnostamiseen tarvittavat hirret ja muut tarpeet, vieläpä vuorauslaudatkin laitetuksi. Kesällä rakennus sitten pantiin kuntoon. Painuneet nurkat suoristettiin, lahojen sijalle pantiin uudet hirret ja suutuvasta tehtiin kolme kamaria, joihin yhteen heti laitettiin lämmitysuunikin. Sen kamarin otti Lauri omiin nimiinsä. — Seuraavana kesänä pantiin kuntoon navetta-, talli- ja liiverirakennus, sitä seuraavana aitta- ja luhtirakennus, ja niin aina vuosi vuodelta. Ennenkuin neljäs vuosi oli loppuun kulunut, seisoivat Leppirannan huoneet kaikki suorina ja ryhdikkäinä, hyvin katettuina ja punaisiksi maalattuina.
Ensimäiset istukaskoivut olivat jo kokolailla kasvaneet, ja talo alkoi näyttää oikein somalta. Uusia puitakin taas alettiin istuttaa.
Samaan aikaan raivautti hän uutta maata ja pani ennen jo raivatuita maita kuntoon. Takaneva oli kaikki jo pelloksi tehtynä, Lupukan vanha luonnonniitty alkoi olla sarottuna ja kasvukunnossa, ja Pentinkorven raivausta varten oli jo suunnitelma tehtynä. Joka kesä oli hänellä urakkamies, toisinaan useampiakin maatöissä. Hän käsitti sellaisten pitämisen yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen. Hänellä on maata, mutta ei työvoimaa, ja on taas toisia joilla on työvoimaa, mutta ei ole maata. Maa kaipaa työvoimaa tullakseen hedelmälliseksi, ja työvoima kaipaa maata pysyäkseen hedelmöittävänä. Eikä hänellä ole oikeutta niiden yhtymistä estää. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen oikeus maahan. Hän koettaa tällä tavalla panna tätä oikeutta voimaan. Kun ei sitä muullakaan tavalla voi tehdä.
Nämä raivaus- ja rakennustyöt kysyivät varoja enempi kuin talo ehti niinä vuosina tuottaa. Täytyi tehdä velkaa.
Karja lisääntyi. Äiti alkoi valittaa vanhuuttaan ja työn paljoutta.Täytyi ottaa toinenkin palvelustyttö.
Ihmiset hulluttelivat Lauria. Kun tuolla tavalla — — Pääsisihän sitä nyt vähän vähemmälläkin — — Ettei tarvitsisi velkaa tehdä — —
Mutta Lauri laski, että kun hän nyt pääsee kartanon kuntoonpanokustannuksista ja maan tulot yhä vain lisääntyvät, menojen pysyessä entisellään, niin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ovat hänen velkansa maksetut.
— Ja jos eivät olekaan, niin kaksi tästä! Poikamies — —! Taloni minä kuitenkin pidän, sanoi hän neuvojilleen.
Kesken uurastamista, suunnittelua ja järjestelyä saattoi tarmo toisinaan herpautua ja into väsähtyä. Silloin loiskahti mieleen kysymys: Mitä varten? Mitä varten tällä tavalla raataa, rynnistää ja elää? Ja itseään kiusata?
Hän pysähtyi miettimään ja etsimään vastausta. Mutta vastausta ei löytynyt. Mitään erikoista tarkoitusta jota varten elää ja ahertaa ei hän löytänyt. Jonkillainen rannaton pohjattomuus vain levisi eteen aina kun sitä alkoi etsiä.
Mutta jos ei mitään tee, niin silloin ainakin elämän täytyy olla tyhjää ja tarkoituksetonta. Sillä työ on elämän sisältö, henkisen ja ruumiillisen työn vaihtelu on huvia, ja työnilo on elämän valo ja lämpö.
Tällaisten selvittelyjen jälkeen hän tarttui entistä lujemmin lapion-, kuokan-, lantatarikon-, heinähangon-, sirpin-, auran- tai — jos oli sunnuntai tai ilta, niin — kynänvarteen, tai rupesi lukemaan tai oli lähdettävä nuorisoseuran asioille. Kysymys häipyi pois mielestä.
Hänet valittiin nuorisoseuran puheenjohtajaksi samana vuotena kuin otti talonkin haltuunsa ja pysytettiin siinä toimessa viisi vuotta yhteen menoon.
— Hän on niin uskollinen puheenjohtaja toimessaan ja niin mallikelpoinen sekä ihmisenä että nuorisoseuralaisena, että on synti päästää hänet puheenjohtajatoimesta pois. Jo hänen pelkkä läsnäolonsakin vaikuttaa kohottavasti toisiin, sanoi nuorisoseuran jäsenistön parhaimmisto.
— Eikä hän ole maanviljelijänäkään huono, sanoi maamiesseuran jäsenistön parhaimmisto.
— Mutta jos ei hän niin paljoa hääräisi siellä seurahuoneella, niin olisi vielä parempi. Tulisi paljoa enempi itseltään töitä tehtyä eikä tarvitsisi niin paljoa palkkaväkeä pitää, sanoivat eräät, jotka eivät olleet nuorisoseuralaisia eikä maamiesseuralaisia.
— Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Kyllä Lauri oikein tekee, kun ei rupea talolleen rengiksi, sanottiin nuorten puolelta.
— Onkos rahapomon renkinä sitten parempi olla?
— Mikä sen tietää, kuka siinä on renkinä ja kuka isäntänä. Sehän tavallisesti on isäntä, joka palkan maksaa. Korko on rahamiehen palkka, ja koron maksaa se joka rahoja lainaksi ottaa. Jos ei kukaan ottaisi rahaa lainaksi, niin mistä rahapössöt sitten saisivat korkoja, viisastelivat nuoret.
— Mistäs Laurikin, samoin kuin monet muutkin, saisi rahoja ellei kukaan lainaisi?
— Niin — — eiväthän kaikki isännät tule rengittä toimeen, sutkauttivat nuoret.
— Kyllähän te osaatte, hymähtivät vanhat.
Laurille itselleen muodostui nuorisoseurassa työskentely arvokkaammaksi ja sisällökkäämmäksi kuin pelkkä joutoaikain huvi. Siinä tarjoutui hedelmällinen ja tyydytystä tuova työmaa hänen sellaista kaipaamaan heränneille hengenvoimilleen. Puheenjohtajana oli hänen velvollisuutensa pitää avauspuheet ja muitakin puheita seuran kokouksissa ja iltamissa sekä monella muullakin tavalla julkisesti esiintyä. Se kehitti ajatuskykyä sekä johtamis-, itsensähallitsemis- ja esiintymistaitoa. Hänen entinen ujoutensa kehittyi maltilliseksi sanojen harkitsemis- ja punnitsemistaidoksi. Siten kasvoi hänestä taitava puhuja ja julkisen toiminnan mies.
Sai hän kokea pettymyksiäkin ja karvasta mieltä monta kertaa. Monta kertaa huokui yleisöstä häntä vastaan masentavaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jopa joskus suoranaista uhmailuakin. Sellaisina iltoina meni hän mustin mielin kotiin. Kaikki tuntui niin turhalta, tyhjältä ja toivottomalta. Aatteelliset harrastukset olivat vain pelkkää narripeliä.
Mutta kun hän toipui ensi huumauksesta ja alkoi harkita asiaa, huomasi hän, että tällaisten kokemusten avulla myöskin voi itseään kasvattaa. Ja rauhoittui vähitellen. Ja alkoi muistella niitä mieltä kohottavia ja toivoa herättäviä kokemuksia, joita myöskin oli jo saavuttanut.
Jos hän kuitenkin olisi väittänyt, että yksinomaan valistus- ja sivistysharrastukset häntä nuorisoseuratalolle vetivät, niin hän ei olisi ollut täysin rehellinen. Kyllä häntä sinne yhtä paljon veti huvin- ja seuranhalu, sekä kaikista tukahuttamisyrityksistä huolimatta sydämen pohjassa värähtelevä salaperäinen kaiho ja ystävän kaipuu.
Usein, itseään nuorempain tanssia ja kuhertelua katsellessaan, hän vaipui miettimään omaa yksinäisyyttään ja sitä, että kuinkahan monta samallaista tarinaa täällä nytkin eletään, kuin oli se jonka hän eli silloin — —? Kuinkahan moni tästäkin tilaisuudesta menee kotiin haava sydämessä — —?
Tällöin hän muisti Niinilän Annin, joka nyt synnyinkodissaan eli nuoren, lapsettoman lesken rauhallista elämää.
Hän oli aikoinaan uskonut, että jos hänen suhteensa Anniin päättyisi niinkuin se päättyi, niin hän ei voisi sen jälkeen enää elää — —. Nyt on hän kuitenkin jo elänyt monta vuotta sen jälkeen — — Ja voi sitä asiaa jo katsella aivan kylmästi, vähintäkään tuskaa tuntematta — —. Onpa jo elänyt muitakin sentapaisia tarinoita.
Yksi niistä on jättänyt muita syvemmät jäljet häneen. Se jonka hän eli Supelan Katrin kanssa.
Katri oli silloin nuori, kaino, hymyileväsilmäinen, sopusuhtaisesti kehittynyt tyttö, jota ei poikain mielistely ollut vielä ehtinyt turmella. Kerran valittiin Lauri hänen kanssaan seuralehden toimittajaksi.
Ja silloin se syttyi.
He alkoivat tapailla toistensa katseita ja hymyillä toisilleen ja olla kaihomielellä kun piti jonkun aikaa olla toistaan näkemättä. Sivullinenkin jo voi huomata, että heidän välillään jotain kehittyi.
Usein tapasi Lauri itsensä haaveilemassa kansakoulunopettajan kotia, jossa Katri rouvana hyörii — —.
Tapahtui sitten se, mikä tapahtui silloin kun Marttusen Leena tuli kertomaan kuinka Anni on kaiket ajat itkenyt ja jotain toista ajatellut.
Sen jälkeen ei Lauri enää voinut olla Katrin kanssa niinkuin siihen saakka. Heidän suhteensa katkesi.
Usein he tämänkin jälkeen katsoivat toistaan silmiin. Ja Lauri näki aina Katrin silmistä, että hän on itkenyt ja tulee vieläkin itkemään. Ja Laurista tuntui että hänen itsensäkin pitäisi itkeä.
Nyt on Katrista tullut tyttö, joka siirtyy yhdeltä pojalta toiselle ja josta puhuessaan pojat aina ilkeäkurisesti vilkuilevat ja naurahtelevat.
Se viiltää Laurin sydäntä. Hän ei voi vapautua siitä uskosta että hän on tähän yksi suurin syyllinen. Häneen imeytyy usko että hän on koko ijäkseen yksinäisyyteen tuomittu.
Saadakseen unohdusta siitä johtuvalle orpouden tunteelle ja löytääkseen tyydytystä, tarttuu hän yhä lujemmin työhön ja uppoutuu yhä syvemmälle nuorisoseura-, kotiseutututkimus- ja muihin valistusharrastuksiin.
* * * * *
Tyyni talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärä laskeutuu vainioille.Hiipi tuvan seinustalle ja katsoo ikkunoista tupaan.
Tuvassa on Lauri yksin. Istuu ja odottelee kylillä olevaa palvelusväkeään kotiin ilta-askareille.
Hämärä alkoi soitella viihdyttävän rauhan ja kaihomielisen levottomuuden sekaisia säveliään.
Syntyi se hetki jolloin ihminen syvimmin tuntee tunnettavansa.
Jos on jollakin omantunnon tuskia, niin iltahämyn hetkinä yksin ollessaan tuskat häntä repivimmin raatelevat.
Jos joltakin on mielen rauha poissa, niin iltahämyn hetkinä hän sen kipeimmin tuntee.
Suru on suurimmillaan, kuume korkeimmillaan ja sairauden tuskat vihlovimmillaan iltahämyn hetkinä yksin ollessa.
Jos joku on yksin elämässä, niin yksinäisinä iltahämyn hetkinä hänen yksinäisyytensä on orvoimmillaan.
Jos joku tuntee elämänsä tyhjäksi, niin yksinäisen iltahämyn hetkinä hän tuntee sen niin tyhjäksi, että itse tyhjyyskään ei voi niin tyhjä olla.
Mutta myöskin:
Ilo kohoo kauneimpaan kauneuteensa, rauha tyyneimpään tyyneyteensä hiljenee, ja sydämen kaiho syvimmästä pohjattomuudestaan aavistuksen antaa, kun ihminen yksin istuu tyynen talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärässä.
Ei koskaan ihminen näe itseensä niin syvälle kuin silloin.
Lauri näki elämänsä kuin keskeneräisenä olevan työn ja itsensä kuin muovailun alaisena olevan raaka-aineen.
Kenen työ se on joka on kesken, kuka se on joka raaka-ainesta muovailee, ja mitä siitä muovaillaan — sitä hän ei tiennyt.
Eikä hän tiennyt sitäkään, onko hänen elämänsä parempi näin kuin se nyt on mennyt, vai niinkö kuin hän itse olisi sen pannut menemään.
Jos hän olisi saanut Annin silloin, niin olisiko hänen henkinen puolensa päässyt kehittymään siksi kuin se nyt on? Olisiko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Kuka sen tietää — — Hän olisi silloin onnellinen sillä tavalla, nyt hän on onnellinen tällä tavalla.
Jos hän olisi päässyt kouluun, niin hänellä epäilemättä olisi tietoja enempi kuin mitä niitä hänellä nyt on. Mutta olisiko hän silloin ihmisenä parempi ja hyödyllisempi kuin nytkään? Ja olisiko tietojen hankkiminen silloin tuottanut sitä tyydytystä minkä se nyt, muun työn ja ahdingon lomassa tehtynä on tuottanut?
Hän mietti, kyseli ja vertaili. Oli niin paljon jo hänenkin elämässään tapahtunut sellaista, joka tapahtumahetkellään tuntui ehdottomalta onnettomuudelta, mutta josta nyt jälestäpäin joutui kyselemään että: oliko se onnettomuus vai oliko se — onni?
Ehkä sittenkin on olemassa joku, jolla ihmisiin nähden on omat tarkoituksensa ja joka toteuttaa nämä tarkoituksensa ihmisten vastarinnastakin huolimatta — —. Ja eikö oikeastaan liekin ihmisen onnen pohjana se, että pääsee selville mitä tarkoitusperiä tällä jollakin hänen suhteensa on, ja itsekin alkaa pyrkiä samoja tarkoitusperiä toteuttamaan. Vastarinta kun tuottaa vain tuskaa ja tarpeetonta nöyryytystä.
Kun se joku kuitenkin joka tapauksessa ajaa tahtonsa lävitse.