The Project Gutenberg eBook ofLiekkiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LiekkiRunojaAuthor: L. OnervaRelease date: November 6, 2024 [eBook #74689]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1927Credits: Tiiöa Te,pmem*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIEKKI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LiekkiRunojaAuthor: L. OnervaRelease date: November 6, 2024 [eBook #74689]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1927Credits: Tiiöa Te,pmem
Title: Liekki
Runoja
Author: L. Onerva
Author: L. Onerva
Release date: November 6, 2024 [eBook #74689]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1927
Credits: Tiiöa Te,pmem
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIEKKI ***
language: Finnish
Runoja
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927.
VIRVAAViimeinen laivamiesArvoitusLeppäkerttuSumuneitiMiksi?Sa sydän, sydän!Kun maja nouseeLumiperhoTalvinen näkyIrtolaisten perheMettiäislentoAarnihautaMainen retkiElämälleLiekki
LATUJA JA SATUJASinga-HillaAkhran koirat ja SitkaSulo-LizaJalanjäljetSalakuljettaja ja VapahtajaSatu-äijän lyhtySipri ja pappi
KYTHERAN VANKI»Lasziate ogni speranza…»LedaDolce far nienteNyt ruusut kukkiiLinnunlauluKuutamollaMuut eiYöHyräilyKuoriEi koskaanVeräjän suullaMusta joutsenAstarten tytärHephaistosEi ole KytheraaAjaton aurinko
INVITA MINERVAInvita MinervaSanta ScalaUudenaikainen runoMuodonvaihdosFariseukselle
SOIHDUTPohjan tähtiAarni Kouta in memoriamOmistusJumalten keinuMuistolauluTervehdys Turun yliopiston vihkiäisiinSisarvirsi
CREDOCredoLaulajaTahtoMaailman meriHyvä Pietari ja minäYön enkeliHartausMysteeriSokeitaEnnen — nytValkeat kyyhkytVapauden vuoksiHiljaisuusMatkallaHoukotSuvi-ilta
Ma ajelehdin aavalla, yksin ulapalla,hajalautan hylyllä pirstoutuvalla,— peru viimeinen parkista »Eteenpäin». —Se alus oli sorja ja ui kuni kala,sen miehistökin vankka kuin Rütlin valaja sen kapteeni uljahin uros minkä näin!
Sen kansi oli kultaa ja helmiäisen luuta,sen tuhto tähtineuletta ja masto tarun puuta.Ei liukkaampaa nähty lie liitelijää…Sen purjeet oli purppuraa ja kaukokuvitelmaa,sen lippu laulun silkkiä ja merineitten helmaa;sen lasti sieluin hukkuneiden helinää…
Ja tiettömillä reiteillä kun haimme tienhaaraa,niin kokka tunsi komentonsa: aina kohti vaaraa!ja purjehet puhelivat: reivata ei!Ja polvillamme kiikkui koko nereiidein kansa;— ken miestä sukuun suuteli, ken suki hapsiansa. —Me halasimme hyökyjä ja huusimme: hei!
Me seilasimme seikkailuun, kauneutta kohti,vain tähti meitä talutti ja päivän käsi johti,vain Fata morgana, mi häämöittää…Yli syvyyksien syöksyimme kuin hullut hurjapäiset,me hehkuimme, vaikk' köli sekä touvit oli jäiset.Itse piruakaan peljänneet ei toverukset nää.
Nyt kaikki ovat siellä, mistä kenkään ei palaa.No Herra heitä siunatkoon: he parempaa ei halaa!Ma ainoa syntinen kellumaan jäin.Mut yhä, vaikk' on edessäni viimeinen tiimaja kaarnalastun alta lyö jo aalto ja viima,ma huudan tapaan entisehen: Eteenpäin!
Yön katto kipunoiniin kummaa kirjoitusta.Ken tavata sen voi?
Kuin loppumaton pusta,joll' aron tuuli soi,se kiehtoo kaipausta
ja halut haltioi.Se ruoskii Pegasustauhmaamaan Sallimusta.
Päin syöksyn arvoitustakuin tuleen lentää koi.En muuta tehdä voi.
Leppäkerttu, lennä, lennä,hyrrä hyvän Maariaisen,että tiedän kunne mennä.Käytkö kohti mustaa multaavaiko kastekaaren kultaalepän lehden nuoren päällä:matkan saanen samanlaisen.
Mikset lennä, lintu Luojan,vieri Luojan viitikolla?Vaiko vaaran, murheen tuojanvirkaa kaihtaa mieles hellä!Istut hiljaa kämmenellä…Siis lie sama osa mulla:varrota ja hiljaa olla.
Kuin käden vienon viileyssaa kulmilleni mun,kuin häive, huntu, ilmestysmaan oudon, salatun.Ah tunnenhan, ah tunnenhanma, Sumuneiti, sun!
Yön rimpi olen rauhaton,yön kuningatar sa,sun kruunus liljankukka on,ties niitun untuva.Oi valtiatar varjon maan,mua raukkaa rakasta!
On viittas unta viherääja silmäsi kuin suo.Ma tuoksus tunnen, vaikk' en nää,sun suutas suuni juo.Ah, sallithan, ah sallithanmun jäädä yötä luo!
Sun lempes yllein lankeaakasteisin pisaroin.Näin kyynelees mua armastaavalveeseen aamun koin.Yölintuna sun povellasma kaikertelen, soin…
On riemua ja tuskaa,ja tuska tappaa, riemu elättää.Kell' onni on, ei pyydä enempää.
Ma tunnen auringon ja ankeen sään.Siis miksi murheen laulajaksi jään?
Vain myrkky myrkyn, suru surun voittaaja synti synnin, miekan isku miekan.Ei päivä kaipaa kultaa runoniekan,on iloovilla ilo itsessään.Siks sureville surust' tahdon soittaa,siks yön ja murheen laulajaksi jään.
Sa sydän, sydän,miks heikoksi niin tehtiin!Et tahdo, tohdirakkaihin muiston lehtiinet koskea, et katsoa,sa muuten vaivut niinkuin vaipui rakkaatja sykkimästä lakkaat.
Sa sydän, sydän,maan ääret ovat aavat.Kun havaat, huomaat:jokaista kalvaa haavat,käyt syväksi ja hyväksija oudot veljes, vaikk'et tiedä miksi,sa tunnet läheisiksi.
Sa sydän, sydän,sun pakko onhan palaakuin paloi parhaat,maan syli jotka salaa,ja leimuta ja loimutaja antaa se, min annoit rakkahille,kaikille, — vierahille…
Nyt vast' oon kypsäma päivän paahtoon, kun jo saapuu yö,ja työtä luomaan,kun kello työn jo lakkaamista lyö.
Nyt vast' oon valmiskokoomaan tähkät, jotka tuleentui,kun maat' en tapaa,kun purteni jo pilvein päällä ui.
Nyt vast' oon harrassiunaamaan hetket, jotka aika soi,kun sydänsoihtujo tuolla puolen aikaa kipunoi.
Nyt vast' oon vapaaniin liitämään kuin linnut valkeat,kun omaksensajo multaan velkojat mun vaativat.
Ah, liian myöhään!Ah, sanokaa, näin käykö kaikkien:kun maja nouseeniin asujaksi kuolo astuu sen!
Lumi putoo puhtoisenaylle tumman tien.Hukkuvainen valkohiudeitse lien.
Kohta jalat matkamiestenpolkee poroks sen.Kohta uupuu lumiperhounehen.
Loi talven taivas suloaan maan hankiin siintäviin.Jäi silmäni ja sieluni kuin kiinni kangastukseen,eloni pitkän taipaleen tuhansiin maisemiin:ma katsoin pieniin tekoihin ja suuriin unelmiin,raskaaseen vuorinousuhun, raskaampaan lankeemukseenja ammoin alta liukuneeseen sorjaan kilpasukseen.Ja talven taivas suloaan loi hankiin siintäviin…Ma siinä istuin hangella ja itkin, itkin niin…
En sukua ma saanut verisitein,sisarta, veikkoa…Sit' etsinyt en aattein, mielipiteinmaan parhaista.Mut tukiessain toista heikkoama löysin perheen kanssa lasten montenja kodin lämmön kädest' osatonten.
Sain ystäviksein kaikki yksinäiset,sain heille laulamaan:»On veren huumat toiseen vetäväisetvalhetta vaiston, haaveen riistaa vaan.Me yksin tullaan, yksin mennään täältä.Ja haastellaankuin väljän halki, pitkän pilven päältä;
kuin majataloss', iltahämärissä,miss' sama uupumus ui suloinentien kulkijoissa yhteen yöpyvissä.Yöleirin sensiroittaa aamu jälleen maailmalle,vain liesitarujenhimarrus himmeä jää matkaajalle.
Ei yksinäisyys vaikerruksen aihe.Se tahto elon lain.Se suurten sielujen on suurin vaihe,siit' teräs varttuu sauvaan vaeltajain.Ja voimakkainon yksinäisin, vapaa rinnall' loisten,myös iskun iskemähän puolest' toisten.»
Se kuuntelee kuin papin parhaan saarnaamua tumma parvi tää.Ja silmä silmään, käsi käteen jää…Tuul' leuto leijaa haavepurren kaarnaa…… Kuin vaimo siunattu käyn unta nähden,luon elämäävuoks outoin matkamiesten, veljein tähden.
Me ihmis-irtolaisten perhe ollaan,niin läheisetja kaukaiset kuin kotkat kalliollaan.On sama suru, eri kyynelet,on sama taisto, tavat erilaiset…Sa sielu hymyilet:Niin, niin, me onnelliset kuolevaiset!
Ne pistivät myrkkyisin piikeinmun oudon ja vennon.Mut kipuni kestinja kukasta kukkaanma seurasin reittejä suuren mettiäislennon,imin silmiini kultaajoka herhiläissiiven hennon.Näin juoja oon ollutmesitäyteisen elämänkennon.
On aarnihauta rinta ihmisen.Mut velhonvalkee välkkää yllä aarteen,se vartija on vainajain ja niiden sydänten,jotk' ovat meille salaa yössä lyöneet, säteilleetja särkyessään helmen luoneet, helmen antaneet.
Pois vierressänsä, mikä multaan maanja mikä pyyteittensä pyörrevirtaan,ne lipastonsa avaimen vei kukin mukanaan.Sulkeutuu sielu, kunnes on se kiinni tykkänään.Ei aarnihaudan hohtoa nää silmä yhdenkään.
Kaipuussa aloitin ma matkan täänja ajoin takaa taivaan purppuroita,kumarsin kuuta, päivää; yössä elin,vaikk' kaikkein tähtein kultaa tavoittelin.Kun täältä lähden, ikävähän jään.
Kaipuussa toinen toiseen yhdytään,kädessä käsi viivytähän hetki,veen rantaa kahden käydään kuutamolla.Hymyily, kyynel, pitkä eronhetki…Pois laiva liukuu, häipyy hämärään…
Kaipuussa painan maata kohti pään.Oi, haavelintu, haudallani soita!Koin rusko, tähti, heitä kipunoitamaan tuhkaan, joka tahtoi tulta olla,niin unta mullan alla teistä nään!
Ihminen syntyy kuin hortoon ja uneen.Ylistetty, että et herpautuneensiihen suo jäädä!
Levitä lempesi syntinen sylinuoren, nukkuvan voiman yli!Heräämään säädä!
Vilkuta virvoin ja vedä harhareitein,sido sielut ongelmoin ja surun salaseitein,kasvamaan saata!
Anna portaat korkeat ja tähtikaipuun taakka,ettei ne koskaan voi kuolemaansa saakkanousemasta laata!
Kaikki, mikä elää halaa,mulle kuuluu, kuluu, palaa.Olen laki lakien,elontahto ikuinen.
Sären kalvaat, kuolleet kuoret,vaadin vapisemaan vuoret.Olen suuri suuttumus,muotoin kaikkein muuttumus.
Vihaan viihtymystä tapaan.Olen hehku hengen vapaan,sydänpoltto sankarin,palo puhtain, ankarin.
Syöksyn syytä, väärää kohti.Olen sen, ken ottaa tohti,este eessä empiväin,myrskylento lempiväin.
Mittaan, miss' on syvä, laaka.Olen erottaja, vaakaihmisten ja peikkojen,rohkeain ja heikkojen.
Soitan sotaan, vedän vikaan,isken uhrit äkkipikaan.Olen valtain kaatumus,pahain tuho, paatumus.
Tuiskin maita tulenpatsain,ilmaa halon runoratsain.Olen laulu punainenpantu ihmisverehen!
Aron tytär Singa-Hillaniinkuin yrtti yksinäinenautioilla kaljamillamiellytteli mielet kaikkikasvoillansa kaunehilla,pyydysteli pyssymiehethuulillansa punaisillamakeilla kuin manzanilla.
Asetteli pedon-ansat,ajoi sutta suopungilla,kävi öisin satimilla,merkit veisti velhon puuhunaron tuuli Singa-Hilla.Usutteli Urjan poiat,enin veljet Jaroagan,urhot tuimat tunturilla,kunnes kerran kolkon Khairanmailla noidan noitumillasappi puhkes molemmilla,molemmat sai surman suuhun.
Itkenyt ei Singa-Hillaeikä nauranutkaan enää,laulanut ei laitumilla.Himmeni kuin niittuvilla,kuihtui niinkuin aron ruusuuljas, kaunis Singa-Hilla.
On napamaan yö.Ja revontuli loimuaa ulon taivaan alla,se tyhjyytehen lyö,se hämärtää ja hivuttaa kuin hulluus, nälkävyö,enemmän hyytää elämän kuin pakkanen ja halla,myös avunhuutoon auennehet huulet kulkijalla.Vain Akhran koirat ne ulvoo.
Ens' yks, sitten toinen, ja molemmat vuoroon,kunis kaikki yhtyvät loputtomaan kuoroon:susikoiraa sata ja sata koirasuttapäin kuonot kuoloa, kaikkeutta,päin äänettömyyttä, päin äärettömyyttä,vuoks ikuisen tuskan kärsityn syyttä.
Viel' elää Sitka.Mut niinkuin koira koirain kera ujuttelee kaulaaja tahtoo laulaa,ja äänensä on koriseva, nuotti on vitka…— Hän peskipomo matkaan pinkoi vetovaljakolla,on pulkassansa kassapäille kultaa, korupaulaa. —Nyt yksi hän hurtista taitaa jo olla.Kuin Akhran koirat hän ulvoo:
»Me ulvomme edestä einehemme niukan,me huudamme hädässä pakkotyömme tiukan,tylyn kovuuden kourissa pitkään, pitkään,kun meitä ei armahda jumalat mitkään,kun meillä ei sielua ajatella, surra,vain raataa ja vinkua, ulista ja purra.»
Hän haukkuu kuutakera koirain ja menee, suo susille suuta.Mut ne pyytävät muuta,ne muistavat kädet, jotka ruoskivat ja löivät,ne tahtovat lihaa ja luutaja nähdä kertasen miehen hurmeen, mi itse iski verta.Ne Sitkan elävältä söivät.
On napamaan yö.Alaston taivas loimuaa Akhran aukeoilla,ja veriläikät, ruusut ainoot jänki-iljangoillalain vanhan toistaa: haavoitetun susi suden syö.Mut ruoskijasta Sitkasta, mi lauloi sutten mukaan,ei tiedä kukaan.Vain Akhran koirat ne ulvoo.
Sulo-Liza on illassa TonavanMagyarin kelmistä helein.Ja rakkaus pustan poikaisensoi kuumin, vetävin pelein.Mut ilkkua immen on mieli:»Niin kaukana lempi kuin aamun koi,sitä mustalainen ei vallata voi,ei kerjäävä viulun kieli.»
»En ikinä almuja, anonut,en, en minä kerjää nytkään,ma vaikkakin sinusta lämpeninja sinä et lämmennytkään:ain' annan ma ruhtinaan lailla.Soi soitto! Niin rikas on lauluni maa,että valtakuntia lahjoittaavoin vasta-anteja vailla!»
Sanoi heitukka, hattua heitti ja läks.Nyt varjoaan Liza kaulaaja aalloilla yöllisen Tonavanhän sandoliinissa laulaa:»Mies ylväin, maa mitä kantaa,oi palaa, niin rikas on lempeni mun,että suudelman suulle rakastetunvoin vastalahjatta antaa…»
Raalan rannallavalkealla sannallamerimies morsiolleen hyvästiä heittää,vannoo Herran valallapian jälleen palata.Neidolla on salaisuus, sen povehensa peittää.
Raalan rannallaautiolla sannallajalanjäljet pienet vievät jyrkän törmän eteen,kalliolle niemen taa,— takaisin ei ainoaa, —kaikki käyvät yhtäälle ja päättyvät veteen.
Raalan rannallasyksyisellä sannallaajelevat aaltoset ja pohjoinen tuulee.Askeleiden tarinaamyrsky kauas kuljettaa.Märssykorin vahti sen kuunarissa kuulee.
Kerran rantaan Raalanouto ohjaa jaalan…Jalan pienen jälkiä mies turhaan etsii esiin…Niinkuin valat kalvenneetpois on juosseet askeleet,vajonnehet Raalan rannan pettäväisiin vesiin.
On salakuljettaja vanha kuolemaisillaan.Hänt' ennen onnesti, nyt ovat ryysyt verhonaan.Hän unta näkee elost' ollehesta,ja ohi kuvat kulkee, kierii, vierii menojaan…— ei leikattu ne lasten aapisesta —,ei lapsi koskaan lie hän ollutkaan.
Hän taas on syytettynä, seisoo eessä tuomarin,mi katsoo niinkuin hälle oisi selvää salaisinja tiukkaa: »Kaikki tyystin ilmi anna,mit' olet koskaan kätkenyt sa noihin ryysyihin,jos kaiken myönnät, ei sua syyhyn panna.On tilinpäiväs tullut viimeisin.»
Ja salakuljettaja vanha vastaa vavisten:»Mun horna periköön, jos petän mistään vaikenen:oon myönyt nahkaa, verkaa ynnä viinaa,mut repaleet vain yllein jäi, muut' omista ma en,siis älä köyhää saatanaa sa piinaa,mies olen tihujen ja kurjuuden!»
Näin tuomari: »On repaleeskin koru kohtuuton,ne riisu pois, niin nähdään mitä niiden alla on!»Mies tottelee, vaikk' alla horjuu vaivan,ja sammaltaa: »Ei syy vain yksin mun, vaan kohtalon…»Mut tuomari: »Et alaston viel' aivan,myös kuori kuona sydänkurimon,
ja paatumukses, pahat sanas, herjat manalan,siks että alaston myös sielus eess' on taivahan.Ei salakuljetusta mitään viedäsull' ole lupa valtakuntaan luojas Jumalan.»Mies huokaa: »Tyhjä olen, muust' en tiedä.»Jalkoihin lankee herran ankaran.
»Viel' etsi sydämestäs siis», velkoja virkahtaaja kasvoillensa valkeus ylhäisen armon saa.Mies rinnassansa tuntee olon uuden,kuin ei ois koskaan ollutkaan maan mutaa matalaa…»Oot salakuljettaja jumaluuden,suur' mestari näin neuvoo kuolevaa,
kuin sokko olet vierinyt elämän virtaa sa,katoovaa surrut kultaasi, vaikk' kaikk' on tallella,mut nyt sä tiedät, miss' on tiedon raja».»Niin, nyt ma tiedän, kuiskaa hiljaa vanha katuja,ma tiedän, että olet Vapahtaja…»Pois nukkui rauhaan aamun koitossa.
Hän saanut synnyinlahjaksiol' lyhdyn sellaisen,mi yössä hälle neuvoi tienluo sadun keijujen.
Hän satu-äijäks ristittiin.Hän lasten riemu on,kun aina hällä kontissaanon kasku verraton.
Hän illoin malkaa korpehenhalk' aallon hyrskyvän,ja siellä prinssit, prinsessatja rosvot näkee hän.
Hän tervehtää, hän kätteleeheit' tupatuttuinaan…Yöt monet seuranpitohonnäin kuluu rattoisaan,
vaikk' onkin metsä autio,vain meren tuuli soi…Vain lyhdyn satupeilistänäyt kummat kipunoi…
Mut kerran, kun hän jällehenyön selkään samoaa,hän tosi prinssin, prinsessanja rosvon nähdä saa.
Hän säikähtää, hän sumenee,hän karkaa katveeseen.Hän valkeana kotiin käy;on varjo itselleen.
Taas lapset kiertää kertojan:»Nyt mitä näitkään sa?»Ens kertaa vastaa vaeltaja:»En mitään nähnyt ma…»
Suu tarukontin kiinni jäi,ei koommin auennut.Näät satu-äijän lyhdystäol' liekki sammunut.
Se unesta ja usvastaloi kuvat tarujen.Maan karkeahan totuuteensokeni silmä sen.
Pappi pöntössä pakisi.
Siprin ukko ulkotöissä,opin lautsalla omallakoki kansaa kaikenmoista,sysipäätä syynalaistaHerran vahvalla valolla.
Sinne lykkivät lylynsäalta temppelin ajoivatkirkon katrahat koreat,kuulijat kurinalaisethaapiohon halvan miehen.
Tuostapa paheni pappi.
Saapui saalahan sijoille,kotahan kotoisen noidan.Virkkoi:
»Vaeltelet viassa,ajat Hornan hiirakolla,Louhen luudalla lakaisetlampaat Herran huonehesta,hyvän Kiesuksen karitsatPerkeleen tulipesähän,polttohon ijäisen pätsin.»
Ukko uunilta urahti,uskon piltti umpisilmä:
»Ei ne ehdi Louhen lapset,Lemmon linnut liiatenkaan,saati Kiesuksen karitsat,maata kirkon karsinassa,unilukkarin lutissa,kun on kiire kirkkahilla,hätä häijyillä rutompiveden viivaan vieremille,hyvän paimehen parihin.Kova on kivinen kirkko,armo alttarin kovempisielun sairahan kokea.»
»Kanta kirkon kalliolla,Kiesus itse sen takoja.Tie on taivahan tukala,ylen helppo helvettihin.»
»Niinp' on tiukka tietäjistä,kovan käyjästä kysyntä,joka aukoo armon portit,voitelee sanan saranat,papin ylpeän ylätse,aamusaarnojen alatse.»
Pappi partaansa hymähti:
»Hyvä mieli hyypiölläitse paavina pakista,seista synninpäästäjänä,koota korkeat kolehdit.»
Sipri siihen säätelevi:
»Lienen laatuisa hyvinkin.Sanon: jo ollahan ovella,paratiisin porstuassa,aika on siirtyä sisälle,kartanohon kaunoisahan,itseensä ilosalihin.Siellä istuu jo isäntä,julkisen Jumalan Poikaedessä elämän leipä,taivaan kynttilät kädessä.Sanovi sanalla tuolla,suulla haastavi sulolla:Astukaatte atriallearmon pöytähän pyhähän,laverille laupeuden.Lausuu vielä lauhemmastilapsille ladun lavean:Etkö muista muinaistasi,tunne et tuttua sijoa?Tääll' itkit ikäsi pitkän,ikäsi iloinnet vieläylhän Ylkäsi sylissämanttelissa Maariaisen,valossa Vapahtajasi,alla kasvon Kaikkivallan.»
Suuttuu jo pahainen pappi.Sanan Siprille sihahti,aatoksen apean ampui:
»Jos ois aika ammohinen,elo entisen tapainen,autuudestaan ankarampi,virkavallalta visumpi,se sun viskaisi vetehen,rohdintukkona tulehen,siinä surkea sulaisit,katoaisitki katala,ruman hengen ruumenina,Saatanan purupaloina.»
Vastasi vakainen vanhus:
»Siin' olen sytenyt synkkä,kitunut eloni kaikentuskissa Jumalan tulen,pirun pitkän pihdin päässä,viime tuomion vihassa…»
Kuului kolkutus kodassa.Sipri siirsi säppeänsä.Tuosta tungeikse tupahanjälleen raukka raadollinen,lammas laumasta erinnyt,tuli henkensä hädässäapua anelemahan,hyvän paapan palsamiasydänkäärmehen kähyihin.
Sipri haavoja siteli,valoi voiteella sulalla,medellä makean mahlan.Siitä kiukaalle kipusi,kuutamoisen kulmaluille,avasi sanaiset arkut,veti viiet virsikirjatalta salpojen salaistensuuren Luojan sulkkusista.Lentoon siipensä levittiTaaton tuttavan tuville,enkelten esipihoille,Kaikkivallan kartanoihin.
Pappi pyörsi pappilahan.
Ken Kytherassa ollut on, hän mennyttä on miestä,hän kuoloon saakka kantaa saa sen ihanuuden iestä.
Tuo hälle kaikki kauneus ja riemut elämän,niin köyhiksi ja halvoiksi ne arvioipi hän!
Tuo hälle rypäl hehkuvin, maa mit' on koskaan luonut,hän kalkin kalliin työntää pois: on noitajuoman juonut!
Tuo paratiisin omenat; ei viehdy punakuoreen!On menneeseen hän köytty kuin Tannhäuser Venusvuoreen.
Hänt' tykö kutsu: ohi käy, hän tullut näät on sieltä,miss' ymmärretään, haastellaan vain jumalien kieltä.
Hän ihmisille outo on, enemmän itselleen.Hänt' taiat, tarut vetää vain ja vellamoiset veen.
Sa musta pilvi, ilmattaren kantaaoot raskas liiaten.Hän kädestänsä pudota sun antaamaa-emon helmaan.Sa sirpaloidut sateeks, pisaroiksi,uit kätköön sammalen.Mut mistä kulkenut oot, korpipurot soivat,puut vihannoivat, kedot purppuroivat.
Sa musta murhe, sydämeni kantaaoot kuorma murtava.Se kammiostaan pudota sun antaamaailman mereen.Sa säryt säveliksi, kyyneliksi,koht' oot kuin untuva!Mut missä liitelehdit, surut henkevöityyja ihmisrinnat kukkii, hedelmöityy.
Sa kaiu tuska irti kantelostainja etsi kantajaa,mun Ledaani, — jos löydät hänet jostain —mi sylin avaaOlympon vihmaa vastaanottamahan,hedelmän antajaa…Ja silloin itkun sijaan iloharput soikaa,kun Leda lempii Juppiterin poikaa!
Näin mielisin uinua päivätja uinua yötja unohtaa työt, jotka matkalla jälkehen jäivät —
ja huomisen työt,vain eilisen onneni muistaaja antaa elämän virran viedä ja luistaa
päin suurta tuntematontakuin seikkailuunja uskoa, että viel' eessäni niitä on monta
kuin vaihdetta kuun…Maan runsaussarven mettäken kerran joi, hän alati janoo: nuoruuden vettä…
Nyt ruusut kukkii.Mut ken jos keksis käärmeen,tuon piileväisen, alla ruusuhiston,hän antais mulle viime armon-piston.
Nyt huulet hymyy.Mut ken jos näkis nuoletmun loppuun riutuneessa rinnassani,hän salaa itkis pyhää valhettani.
Nyt päivä nousee.Mut ken jos arvais ansattään aamun valaisevan vastaisuutta,hän kenties kestäisi ei päivää uutta!
Lintu se sirkutti oksalla:sivit sivit siu.Onko sun onnesi tallellatiu tiu tiu?
Ei ole luontoa laulella:vilu virret vei.Ei ole onneni tallella,ei, ei, ei.
Syyshimmeä kaislojen helinäja yllä valkea kuu,edessä aaluva kuolemanja takana elämänpuu.
Oi kuinka on kasvot kirkkahattuon vastasyttyvän kuunja kuinka on keveät oksat veenja raskaat elämänpuun!
Yön lamppu, loistos verhoa,oot niinkuin muudan muu:ei huulten kaari kavalla,jos suudeltu on suu.
Mut mitä laulaa laine veen,min kiedoit armasteluun?Oi,luna mendax!kaislat soija oksat elämänpuun.
Muut pety ei,vain se, ken uskon, unelman on omaja joka syösty on, kun peittyy poistää pii vein loma.
Muut kärsi ei,vain se, ken lieto on kuin muusain mielija jonk' on lempi viritetty niinkuin viulun kieli.
Muut köyhdy ei,vain se, ken rikkaaks syntymässä luotiin,vain se, ken vaivaistaloon tapojenkuin hylky tuotiin.
Muut sorru ei,vain se, ken täst' ei ole maailmasta,vain se, jot' taivas kotiin ikävöikuin pientä lasta.
Yö on niin tyhjä,kun yksin on,yö on niin tyhjäja pohjaton,ja kaikki laulaa kuorot kohtalon.
Yö on niin täynnäkuun kudelmaa,yö on niin täynnämaan hekumaaja kaikkeuden virvaa vilkkuvaa.
Ah, kerran mualiet lempinyt…Mut milloin, missä,en tiedä nyt.Sen sydän unhoon niin on värissyt…
Se vaivoissansayöt yksinäänpois luotaan syössyton muiston tään,kuin unta ei ois koskaan nähnytkään.
Yö on niin tyhjä,kun yksin on.Täht'aaveet tanssiija pimennon.Oi Herra taivaan, olen onneton!
Kansanlaulun tapaan.
Silloin kun saapuu onneni aika,niin minut viedään hautaan,heitetään liinanen silmilleja suljetaan neljään lautaan.
Silloin kun saapuu häitteni hetki,niin minut peitetään multaan;armaani uudessa pirtissänivihitään uuteen kultaan.
Silloin kun pääsen matkani päähän,silloin siell' olen yksin;armaani käkömme kukuntatielläkäyskelee käsityksin.
Silloin kun hiljenen hiekkakehtoon,tuuli vain nuolevi santaa;armaani vierasta rakastaaja vieraalle suukkoja antaa.
Sa olitko suuri tai pieni,sit' en aatellut silloin,kun omakses tulin:olit rakastaja sielun.
Olit laulaja sanattoman laulun,pyhän säveleen tulkki.Nyt sävel on kuollut, mut sanatelää huulilla kaikkein.
Nyt olet sa suuri,nyt olet sa jokaisen oma,mut liian pieni mulle:sa rakastat kuorta.
Ja kuori on kovettanut meidätja särkenyt säikehet hienot,jotka välillämme ennenkutoivat kauneuden siltaa.
Taas saapuu kera kukkienja uuden elämänmaan kevät haluun ihmisenja luonnon heräävän.Ma yksin korsi kuutamonsiit' osattomaks jään,ma yksin katson aurinkoonkuin pitkään ikävään,kun leijaa leudot, armaat säätja sarat saapuu kukkapäät,mut kera uuden elämänei koskaan saavu hän…
Istun kotini veräjän suullaLuojan kauniilla kukkakuulla.Koti ei koti, mut kukka on kukkaVilvoita polttava pääni,nurmennukka!
Istun kotini veräjän suulla.Harakka nauravi veräjäpuulla;Maantie on vapaa ja portti on avoin…Ennenkin kulkuriks muutuitsamalla tavoin…
Sun kuolinhuutos kuulin kauan sitten,sa hiilihöyty ukkosvaajainen,mut sentään liikut joukoss' elävitten,tulessa valtimoni soudellen.Oot yhä mulle lähin läheisistäja joiut mennehistä.
Et ollut rinnan rikos, katumus,sa olit rakkaus,sen mustin mustuus, puuntavaisin puna,ylhäinen hyvyys tuhoon tuomittuna.
Viel' leikkii eessä liekin kajastusja turman muisto,heikkous pyhä, voimaa ihanampi,… Kytheran linnan puisto,sypressipatsain paalutettu lampija siinä joutsen musta…
En saanut rauhaa enkä siunausta.
Soi huilut, soi…Ma luulen, armas myötä karkeloija uskoo: mullekin on mieluhistanoin viedä tanssiin yksi tuhansista.
Nuo hempukatkevyttä kenkää, helmaa nostavat.Mut tytär Dionysoksen, Astartenei luotu amoriinein naljaa varten.
Jos rakastan,ma ylenkatson keimaa hetairan,min kuvaks kaavannut on lemmen-allasja runoks kyynillinen, vanha Pallas.
Jos tanssin ma,se merkitsee: on eessä kuolema.Vien piiriin tähdet, hiki huuruu kuusta,hämärtyy henki, veri syöksyy suusta…
Tulessa siin'ma jälleen yhdyn suuriin jumaliin,pois karkeloitsen kauniin elämäni,hyvitän lemmenhetken hengelläni.
Soi huilut, soi…Se tanssiin tulkoon, joka kuolla voi!Se saa, ken Shivan katsetta ei kartanyt syleillä Astarten papitarta!
Hephaistos synkkä sydämessä hakkaa,lyö raunioiksi, minkä rakensin.Jo suihkukaivot laulamasta lakkaa,teeruusuin tuoksut haihtuu tuulihinja hyväilevät henkäykset ambran.Nyt kauniit kaatuu pylvähät Alhambran,nuo kaaret hennot Itämailta tuodutja kuvitelmain kudelmasta luodut.Korallihattaroiden hiuksetjo hulmuavat päämme päällä tuollakuin pakenevat muuttojoutsenet.Oi armas, ymmärrä, on aika kuolla,on hetki murtumisen, loppu leikin,on taru päättymässä tarun sheikin.Oi, kätke kyyneleesi, kallehin:näin elämäss' on käynyt ennenkin,pois juoksee päivä jälkeen päivän toisen,ei kiitäjää, mi kiinni saada voi sen.Ja lempi! Soinnahdus vain, vailla valaa.Ken eli sen, hän vaikenee ja salaa.
Ei ole Kytheraa,on vain hengen haave ja aistien harha,on vain äänetön yö ja sanaton lauluja ääretön tähtien tarha.
Ei ole Kytheraa,on vain kangastus rannalla taivahan sinen,on vain siipien lyönti ja syyttävä sylinantoja katkera kadottaminen.
En luoksesi voi tullama öihin tuhansiin,mut sentään sätehilläsmua poltat, poltat niin.
Oi milloin tules hehkuuntää tomu raukeaaja ajatonna aukeemull' ainehiton maa,
ett' ystäväni nähdätaas iki-armaan saan!Me kaksi ijäks luotiinyhdessä vaeltamaan.
Oi polta tuimemmasti,mull' on jo kiire niin!Syleillyt ystäväänien öihin tuhansiin.