The Project Gutenberg eBook ofLiian paljon kultaa

The Project Gutenberg eBook ofLiian paljon kultaaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Liian paljon kultaaAuthor: Jack LondonRelease date: March 3, 2018 [eBook #56672]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIIAN PALJON KULTAA ***

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Liian paljon kultaaAuthor: Jack LondonRelease date: March 3, 2018 [eBook #56672]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen

Title: Liian paljon kultaa

Author: Jack London

Author: Jack London

Release date: March 3, 2018 [eBook #56672]

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIIAN PALJON KULTAA ***

Produced by Tapio Riikonen

Ynnä muita kertomuksia Klondykesta

Kirj.

Suomennos

Oulussa, Kansan Tahto, 1911.

Pohjanmaan Työväen Osuuskirjapainossa.

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmänmuodostuman ajalta.Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.Uskollisuus.Liian paljon kultaa.Tuhat tusinaa munia.Lit-lit'in naimiskauppa.Bastardi.Jees Uck'in tarina.

Eräs jäännös tertiäriaikakauden kolmannen ja viimeisimmän muodostuman ajalta.

Minä pesen käteni heti alussa hänen suhteensa. Minä en voi omasta puolestani taata hänen juttujaan eli vastata niistä. Huomatkaa, että minä kirjotan tämän esipuheen oman rehellisyyteni turvaksi. Minulla on nimittäin varma, vaikkakin vaatimaton asema, ja minulla on myöskin vaimo; ja sen yhteiskunnan vuoksi, joka kunnioittaa toimeentuloani hyväksymisellänsä, sekä vaimoni ja jälkeläisteni vuoksi en voi panna mahdollisuuksille alttiiksi kuten ennen muinoin. Minä toistan senvuoksi, että minä pesen käteni hänen suhteensa — tämän Nimrodin, mahtavan metsästäjän, rehdin, sinisilmäisen, pisamaisen Thomas Stevensin suhteen.

Nyt kun olen menetellyt vilpittömästi itseäni ja kaikkia niitä tulevia kohtaan, joita vaimoni näkee hyväksi lahjoittaa minulle, voin minä olla jalomielinen. Minä en ole arvosteleva niitä juttuja, joita Thomas Stevens on kertonut minulle, minä en tule edes lausumaan minkäänlaista tuomiota niistä. Jos minulta kysytään syytä siihen, voin minä ainoastaan vastata, että mitään sellaista minulla ei ole. Monta kertaa olen minä miettinyt, harkinnut ja punninnut, mutta aina tuloksetta — niin on asian laita todellakin! Luultavasti sen vuoksi, että Thomas Stevens on liian paljon suurempi minua. Jos hän on puhunut totta — niin, silloin on kaikki tyyni hyvin. Ja jos hän ei ole puhunut totta, niin on sittenkin kaikki tyyni hyvin. Sillä kuka voi todistaa jotain myöten eli vastaan? Minä luovun pulman ratkaisemisesta, ja heikkouskoiset voivat tehdä niinkuin minäkin olen tehnyt — mennä tapaamaan Thomas Stevensiä itseään ja väitellä hänen kanssaan niistä tapahtumista, jotka minä, jos onni on minulle suosiollinen, olen nyt kertova. Missä hän on löydettävissä? Se on hyvin helppoa. Jossakin sillä alueella, jota yhdeltä puolen rajoittavat 53:s pohjoinen leveysaste ja napa, toiselta puolen oivallisimmat metsästysmaat, jotka sijaitsevat Siperian itärannikon ja Labradorin äärimmäisen osan välillä. Että hän löytyy jossain tällä selvästi ilmoitetulla alueella, siitä voin panna sanani panttiin rehellisenä miehenä, jonka toivomuksena on jättää rehellisen miehen maine ja nuhteeton elämä perinnöksi jälkeläisilleen.

On mahdollista, että Thomas Stevens on käsitellyt eri tavalla totuutta, mutta kun me ensi kerran kohdattiin — tämä tulee painaa mieleen — astui hän äkkiä leiriini paikalla, missä luulin olevani vähintäinkin tuhat peninkulmaa sivistyksen äärimmäisestä rajasta. Nähdessäni nämät ihmiskasvot, ensimmäiset mitkä minä olin nähnyt kuukausiin, olisin minä voinut rynnätä ylös ja ottaa hänet syliini, vaikka minä en suinkaan ole mikään tunteellinen ihminen, mutta hänestä näytti käynti olevan vähäpätöisin tilaisuus auringon alla. Hän tuli aivan yksinkertaisesti kävellen luokseni nuotiolle ja heitti lumikenkäni toiselle ja pari koiraa toiselle puolen, niin että siinä tuli tilaa hänelle nuotion ääressä. Sanoi että hän oli vaan pistäytynyt katsomaan saadakseen lainata hyppysellisen soodaa ja nähdäkseen olisiko minulla mitään kunnollista tupakkaa. Sitten otti hän esille vanhan piippunysänsä ja täytti sen mahdollisimman huolellisesti, minkä jälkeen hän sanallakaan pyytämättä suostumustani tyhjensi puolet tupakkakukkaroni sisällöstä omaansa. Ja se olikin hyvin hyvää lajia. Sitten veti hän syvään henkeään vanhurskaan miehen mielihyvällä ja nautti hehkuvien, keltaisten tupakanlehtien savusta.

Oliko hän metsästäjä? Linnustaja? Kullanetsijä? Hän kohautti olkapäitään. Ei, hän tahtoi vaan katsella hiukan ympärilleen. Oli joku aika sitten tullut Suurelta Orjajärveltä ja tuumaili nyt kävellä Yukonin maahan. Asiamies Koshimissa oli puhunut niistä löydöistä, joita oli tehty Klondykessa, ja häntä hiukan halutti lähteä ja katsoa kuinka siellä asiat olivat. Minä huomasin, että hän puhuessaan Klondykesta käytti sen arktista nimitystä. Hän kutsui sitä Reindeer Riveriksi — kuten seudun vanhimmilla oli tapana, kun he puhuivatchechaquasja vastatulleiden kanssa yleensä. Mutta hän teki sen niin teeskentelemättömästi ja aivan kuin luonnollisena asiana, että siitä ei tuntenut itseään loukatuksi, ja minä annoin hänelle anteeksi. Hän sanoi myös, että ennenkuin hän meni vedenjakajan yli Yukoniin, olisi hän tekevä pienen kierroksen Fort o' Good Hopeen.

Fort o' Good Hopeen on kuitenkin pitkä matka pohjoiseen päin, täytyy mennä yli napapiirin ja siitäkin vielä pitkä matka, läpi seutujen, mihin harva mies on astunut jalallaan. Ja kun jokin rähjys, jota sen paremmin ei voi luokittaa, tulee esiin luonnollisesta pimeydestä kenenkään tietämättä mistä ja heittäytyy alas nuotion ääreen ja alkaa puhua "kävelemisestä" ja "pienen kierroksen tekemisestä", voi olla aika herätä ja pudistaa päältään uneliaisuus. Minä katselin ympärilleni. Minä näin tuuliviirin ja alempana männynoksat, jotka olivat taljojen alustana, jotka muodostivat makuupaikkani — minä näin säkit, jotka olivat täytetyt elintarpeilla, valokuvauskoneen, koirien sieraimista nousevan huurun, joka leijaili nuotionvalon ympärillä, ja yläpuolella kaiken tämän leveän valojuovan aamuruskosta, joka ulottui kaakosta luoteeseen. Minua puistatti. On jotain salaperäistä Pohjoismaan yössä, joka hiipii salaa kuumevilutuksen kaltaisesti vesiperäisistä suomaista. Se valtaa jo mielen ennenkuin on edes ehtinyt ajatella sitä. Sitten pysähtyi katseeni lumikenkiin, jotka makasivat pohjat ylöspäin ristissä siellä, mihin hän oli heittänyt ne. Heitin silmäyksen myös tupakkakukkarooni. Vähintään puolet sen runsaasta sisällöstä oli kadonnut. Tämä oli ratkaisevaa. Mielikuvitukseni ei ollut pettänyt minua.

Luonnollisesti oli hän melkein mielipuoli kärsimyksistä, ajattelin minä, yksi niistä villiintyneistä kulkureista, jotka harhailevat maita ja mantereita kaukana synnyinseudultaan ja kadotettujen sielujen lailla samoilevat läpi jylhien erämaiden ja yli tuntemattomien syvyyksien. No niin, jatkakoon hän vaan kuumehoureisia laverruksiaan, kunnes hän mahdollisesti kokoaa sekavat ajatuksensa. Kuka tietää? Ehkä ei tarvita muuta kuin kanssaihmisen äänen sointu, kun kaikki taas selviää hänelle.

Minä johdin hänet siis keskusteluun, ja minä jouduin pian hämmästyksiini, sillä hän puhui metsänriistasta ja erilaisista metsästystavoista. Hän oli tappanut siperialaisia susia länninmäisessä Alaskassa ja vuorivuohia Kalliovuorilla. Hän selitti tietävänsä ne paikat, missä viimeiset puhvelit vielä oleskelivat ja seuranneensa satoihin tuhansiin nousevaa peuralaumaa ja nukkuneensa Great Barrensissa myskihärän talvitiellä.

Ja nyt muutin mieleni hänen suhteensa — ensimmäistä kertaa, mutta en suinkaan viimeistä — ja pidin häntä itse totuuden monumentaalisena kuvana. Mikä oli siihen syynä, sitä en tiedä, mutta henki kehoitti minua toistamaan erään jutun, jonka olin kuullut muutamalta mieheltä, joka oli ollut liian kauan maassa paremmin tietääksensä. Se koski niitä suuria karhuja, jotka oleskelevat St. Eliasvuoren jyrkillä rinteillä, ja jotka eivät koskaan laskeudu alas tasaisemmalle maalle. Mutta nyt on meidän herramme luonut nämä eläimet niin sopiviksi jyrkänteillä oleskelemaan, että niiden jalat ovat toiselta kyljeltä kokonaista jalkaa pitemmät kuin toiselta. Mikä onkin tavattoman mukavaa, se täytyy myöntää. Ja minä tarjosin jutun omassa nimessäni, kuvailin näiden merkillisten eläinten metsästystä koko ajan puhuen yksikön ensimäisessä persoonassa, indikatiivin preesensissä — kuvailin kysymyksessä olevan maan laatua, tein asiaan kuuluvia koristuksia ja annoin kaikelle tälle muutamia totuudenmukaisia sivellyksiä, odottaen saavani nähdä kuulijani hölmistyvän.

Mutta ei sinne päinkään. Jos hän olisi epäillyt, niin olisin minä voinut antaa anteeksi hänelle. Jos hän olisi tehnyt muistutuksia ja kieltänyt metsästyksen vaarallisuuden, sillä perusteella, että eläimen oli mahdoton kääntyä ja kulkea toista tietä — jos hän olisi tehnyt tämän, sanon minä, niin olisin minä voinut pudistaa hänen kättänsä todellisena urheilijamiehenä, mikä hän epäilemättä oli. Mutta ei sinne päinkään. Hän päristi nenäänsä, katsoi minua ja päristi taas. Sitten ylisti hän asianmukaista tupakkaani, laski toisen jalkansa polvelleni ja pyysi minua tarkastamaan sen vaatetusta. Se oli innuitimalliin tehtymucluc, ommeltu eläimensuonilla ja ilman minkäänlaisia koristuksia. Mutta se oli itse nahka, joka oli merkillinen. Se oli hyvinkin puolen tuuman paksuista, ja se muistutti mursun nahkaa. Mutta siihen loppuikin sen yhtäläisyys mursun nahkan kanssa, sillä ei koskaan millään mursulla ole ollut niin ihmeellistä karvan kasvua. Sivuilta ja kehräsluiden kohdalta olivat pensaat ja lumi kuluttaneet karvan melkein tykkänään pois, mutta ylempänä ja paremmin suojatulla takapuolella oli se vielä jälellä — karkeaa, likaisen mustaa ja hyvin paksua. Vaikeasti sain karvat taivutetuksi sivulle ja etsin sisempää hienompaa turkiskarvaa, jollainen tavallisesti Pohjoismaan eläinten turkissa löytyy, mutta mitään sellaista en löytänyt. Tämän kuitenkin korvasi karvan pituus. Se oli hyvästi seitsemän eli kahdeksan tuuman pituista.

Minä katsoin miestä kasvoihin, ja hän veti jalkansa pois ja sanoi:"Oliko teidän karhuillanne St. Eliasvuorella tuollainen nahka?"

Minä pudistin päätäni. "Se ei kuulu niille eikä millekään muulle eläimelle, eläköön se sitten maalla tai meressä", vastasin minä suoraan. Nahan paksuus ja karvan pituus oli saanut minut ällistymään.

"Tämä nahka", sanoi hän — ja hän sanoi sen ilman vähintäkään merkkiä vaikutuksen tavottelusta — "on kuulunut mammuttieläimelle."

"Mahdotonta!" huudahdin minä, sillä minä en voinut pidättäytyä siitä vastalauseesta, joka aiheutui minun epäilystäni. "Mammuttieläin on jo aikoja sitten kadonnut maapalloltamme, hyvä herra. Tiedämme, että se on ollut olemassa muinaisina aikoina, niiden kivettyneiden jäännösten perusteilla, joita olemme löytäneet maasta, ja erään löydetyn luurangon perusteella, jonka Siperian aurinko näki hyväksi sulattaa jäistä; mutta me tiedämme myöskin, että nykyään ei löydy ainoatakaan kappaletta elossa tätä eläinlajia. Löytöretkeilijämme…"

"Teidän löytöretkeilijänne? Kaikkia vielä!" keskeytti hän kärsimättömästi. "Petollista väkeä. Älkäämme puhuko heistä. Mutta sanokaa minulle, oi vieras, mitä tiedätte mammuttieläimestä ja sen olemassaolosta."

Kieltämättä olisi tämä antava aiheen pitkään laivurijuttuun ja minä asetin syötin koukkuuni kokoamalla mielessäni kaikki tietämäni tätä asiaa koskevat tosiasiat. Ensiksi huomautin, että eläin oli esihistoriallinen, ja minä toin esiin kaikki ne tosiseikat, jotka tiesin tukevan tätä. Minä puhuin Siperian hiekkaharjanteista, joissa löytyi joukottain vanhaa mammutin luuta; minä puhuin niistä suurista määristä kivettynyttä norsunluuta, jotka Alaskan Kauppayhtiö osti innuiteilta; kerroin omin käsin kaivaneeni sorasta kuuden ja kahdeksan jalan pituisia hampaita Klondykessa. "Kaikkityyni kivettyneinä", lopetin minä esitelmäni, "ja löydetty kerrostumista, jotka ovat muodostuneet lukemattomia ajanjaksoja sitten."

"Minulle johtuu mieleen, että minä poikasena näin kivettyneen vesimeloonin", sanoi Thomas Stevens päristäen nenäänsä — hänellä oli tuo kirottu tapa. "Tästä johtuu ettei, vaikkakin erehtyneet ihmiset joskus harhautuvat luulemaan todellakin kasvattavansa tai syövänsä niitä, ole olemassa mitään vesimelooneja."

"Mutta on kysymys ruoasta", vastasin jättäen huomiotta hänen väitteensä, joka oli lapsellinen eikä kuulunut asiaan. "Maan on tarjottava vehreyttään runsain mitoin elättääkseen niin suunnattomia luomuksia. Missään pohjolassa ei maa ole niin hedelmällistä. Ergo, mammuttia ei ole täällä olemassa."

"Annan anteeksi tietämättömyytenne monista seikoista koskien Pohjoismaita, sillä te olette nuori mies ja olette matkustellut vähän; mutta, toiselta puolen, olen taipuvainen yhtymään mielipiteeseenne yhdessä asiassa. Mammuttia ei ole enää olemassa. Mistä sen tiedän? Tapoin viimeisen oikealla kädelläni."

Näin puhui Nimrod, tuo mahtava metsästäjä. Heitin koiria palavalla tikulla toivoen niiden lopettavan viheliäisen ulvontansa ja odotin. Epäilemättä tuo harvinaisen hyväntahtoinen valehtelija avaisi suunsa ja kuittaisi minulle Pyhän Eliaksen karhustani.

"Se kävi näin", alkoi hän vihdoin puhua, oltuaan asiaankuuluvan ajan hiljaa. "Olin eräänä päivänä leirissä —"

"Missä?" keskeytin.

Hän heilautti kättään epämääräisesti koilliseen päin, jossa levittäytyiterra incognita, suunnaton alue, johon harvat miehet olivat vaeltaneet ja vielä harvemmat palanneet takaisin. "Olin eräänä päivänä leirissä Kloochin kanssa. Klooch oli niin upea pienikamookskuin koskaan on vikissyt jäljillä tai työntänyt kuonoaan leirikattilaan. Sen isä oli täysiverinen malemutti Venäjän Pastilikista Beringin salmen rannalta, ja minä elätin sen huolellisesti Hudson Bayn rodun pitkäjalkaisesta nartusta. Se oli tosiaankin oikea valioyksilö. Ja nyt, tuona päivänä, joka on muistissani, se sai pentuja puhtaan metsien villisuden kanssa, harmaan, pitkäjäsenisen, suurikeuhkoisen, hyvin kestävän. En ole koskaan nähnyt sellaista! Olin aloittanut uuden koirarodun ja voin odottaa suuria tulevaisuudelta.

"Kuten olen sanonut, se sai pennut turvallisesti. Olin kyykkysilläni poikueen yllä — seitsemän vankkaa, sokeata pikku raukkaa — kun takaani kuului trumpettien ääni ja messingin kolina. Kuului suhinaa, niinkuin tuulen puuska ennen sadetta, ja minä olin juuri nousemassa jaloilleni, kun minut lyötiin kasvoilleni maahan. Samalla hetkellä kuulin Kloochin huokaisevan, hyvin paljon samaan tapaan kuin mies, joka on saanut nyrkiniskun vatsaansa. Voitte olla varma, että makasin hiljaa, mutta käänsin varovasti päätäni, jolloin näin suunnattoman olennon häilyvän ylläni. Sitten sininen taivas välähti näkyviin, ja minä pääsin nousemaan jaloilleni. Karvainen lihavuori oli juuri katoamassa pensaikkoon aukeaman reunalla. Näin vilahduksen sen takaosasta, jossa oli suoraan pystyssä oleva jäykkä häntä, yhtä paksu kuin vyötäröni ympärysmitta. Seuraavana hetkenä tiheikössä oli enää jäljellä pelkkä suunnaton aukko, vaikkakin voin vielä kuulla melua, joka muistutti nopeasti heikkenevän tornadon ääntä. Pensaikko rutisi ja ritisi, puut rusahtelivat ja katkeilivat.

"Tavoittelin kivääriäni. Se oli ollut maassa piippu tukkia vasten, mutta nyt tukki oli pirstaleina ja piippu mutkalla, pyssyn osat tuhansina kappaleina. Sitten katsahdin narttuun ja — mitä luulette minun nähneen?"

Pudistin päätäni.

"Kiehukoon sieluni tuhannessa helvetissä, jos siitä oli mitään jäljellä! Klooch, seitsemän vankkaa, sokeaa pikku raukkaa poissa — kaikki poissa! Paikalla, missä se oli makaillut, oli enää limainen, verinen painauma pehmeässä maassa, yardi läpimitaltaan, reunoilla muutamia hajanaisia karvoja."

Mittasin lumeen kolme jalkaa, piirsin siihen ympyrän ja katsahdinNimrodiin.

"Peto oli kolmekymmentä pitkä ja kaksikymmentä korkea", hän vastasi, "ja sen torahampaat olivat yli kuusi kertaa kolme jalkaa. En tuona hetkenä voinut uskoa itseäni, että kaikki tuo oli juuri tapahtunut. Mutta jos aistini olivat minut pettäneet, olihan jäljellä särjetty ase ja aukko pensaikossa. Ja oli vielä Klooch — tai pikemmin oli ollut — ja pennut. Minun tuli yhä kuumempi ja kuumempi ja minä tunsin, että minä en koskaan saisi mitään rauhaa sielussani ennenkuin olin syönyt päivälliseksi käristettyä mammutinjalkaa. Ja minä tiesin myös, että tämä olisi samaa kuinskookum mamook pukapuk. Suokaa anteeksi maakunnan murre — minä tarkotan, että oli vaikea taistelu edessä. Aukko laaksooni oli hyvin ahdas ja vuorenseinämät verrattain jyrkät. Korkealla aukon toisella sivulla oli muuan mahtava riippuva kallio, joka runsaasti painoi ainakin kaksisataa tonnia. Juuri sellaista minä tarvitsinkin. Minä palasin takaisin leiripaikalleni koko ajan pitäen tarkasti silmällä, että eläin ei pääsisi luikkimaan tiehensä. Minä hain käsille ampumavarani. Niillähän ei ollut mitään arvoa sen jälkeen kun pyssy oli tullut säretyksi. Noh, minä avasin patruunat, tyhjensin niistä ruudin ulos kallion alle ja sytytin sen pitkällä sytyttimellä. Panos ei ollut erittäin voimakas, mutta vanha kivi siellä ylhäällä kallistui hitaasti ja putosi alas oikealle paikalle, jättäen töin tuskin niin paljon tilaa sivuillensa, että vesi pääsi virtaamaan ulos. Nyt olin saanut hänet käsiini."

"Mutta kuinka voitte saada hänet käsiinne?" kysyin minä. "Onko milloinkaan kuultu puhuttavan, että mies olisi tappanut mammuttieläimen käsikirveellä? Eli muutoin mitään sellaista ensinkään?"

"Enkö ole sanonut teille, että olin hulluna kiukusta?" vastasi Nimrod hiukan äreästi. "Aivan hulluna nartun ja pyssyn vuoksi. Ja sitäpaitsi — enkö ollut metsästäjä? Ja eikö tämä ollut uusi ja mitä harvinaisin metsästys. Käsikirveenikö? Kaikkia vielä! Minä en tarvinnut sitä. Vartokaa, niin saatte kuulla metsästyshistorian, joka yhtähyvin olisi voinut tapahtua maailman lapsuuden aikana, jolloin luola-asukkaat tappoivat saaliinsa kivisillä käsikirveillä. No niin, eikö ole tunnettu asia, että mies voi kerrassaan väsyttää koiran eli hevosen? Älynsä ja kestävyytensä kautta?"

Minä nyökäytin.

"Entä sitten?"

Asia alkoi selvetä minulle ja minä pyysin häntä jatkamaan.

"Laakso oli ehkä viisi peninkulmaa ympäriinsä mitaten. Sen aukko oli sulettu. Mitään tietä sieltä ulos ei löytynyt. Mammuttieläin oli arka eläin, ja se oli nyt minun armoissani. Minä seurasin sitä jälleen kintereillä, elämöin kuin paholainen, pommitin sitä kivillä ja ryntäsin kolme kertaa ympäri laakson sen perässä ennenkuin levähdin syödäkseni illallista. Voitteko kuvitella sitä esiintymistä? Kilpajuoksu ihmisen ja mammuttieläimen välillä! Kilpa-ajorata, aurinko, kuu ja tähdet katselijoina!

"Se vei aikaa kaksi kuukautta, mutta minä tein sen joka tapauksessa. Ja tämä ei ole mitään haaveellista mielikuvitusta. Ympäriinsä, ympäriinsä ajoin minä sitä, alituisesti pysytellen sen ympärillä ja syöden rouhennettua lihaa ja marjoja juostessani. Toisinaan pistin myös hetkeksi nukkumaan. Luonnollisesti joutui se silloin tällöin raivoihinsa ja kääntyi ympäri. Silloin täytyi minun pysytellä suomailla lähellä vedenjuoksua, ja siellä makailin minä ja sadattelin sitä ja sen esi-isiä ja pyysin huolettomasti sitä tulemaan lähemmäksi. Mutta se oli liian viisas lähteäkseen suomaalle. Kerran salpasi se minut erästä vuoren seinämää vasten ja minä ryömin takaperin erääseen syvään halkeamaan ja odotin. Niin pian kun se pisti sinne kärsänsä ja haparoi sillä minua, muokkasin minä sitä käsikirveelläni, kunnes se veti sen jälleen takaisin päästäen samalla ulvonnan, joka oli vähällä halkaista korvakalvoni. Se oli aivan villinä. Se tiesi, että minä olin sekä en ollut hänen käsissään, ja tämä teki sen suorastaan hulluksi. Mutta se ei ollut tyhmä. Se tiesi saavansa olla rauhassa niin kauan kun minä pysyin vuorenhalkeamassa, ja se päätti pitää minut siellä missä olin. Siinä teki se riivatun viisaasti, mutta se ei ollut ottanut ravintokysymystä laskuun. Ei ravintoa eikä vettä löytynyt sillä paikalla, ja sen vuoksi ei se voinut ryhtyä pitkälliseen piiritykseen. Se seisoi aukon edessä tuntikausia, tähysteli minua ja ajoi moskiittoja loitommaksi suurilla, riippuvilla korvillaan. Mutta sitten rupesi sitä janottamaan ja se alkoi hyppiä, harppailla ja karjua niin että maa tärisi — ladellen minulle kaikki ne herjaussanat, mitkä sillä olivat käytettävänään. Tämän teki se luonnollisesti pelottaakseen minua, ja kun se luuli, että minä olin riittävästi kauhuissani, vetäytyi se hiljaan taaksepäin ja koetti luikkia veden luo. Toisinaan annoin minä sen tulla melkein sinne saakka — ainoastaan parin sadan yardin päähän sieltä — mutta silloin ryntäsin minä ulos kätköstäni ja niin kääntyi se takaisin, raskaasti ja kömpelösti kuten on luonnollista sellaiselle vanhalle kiertolaiselle. Sitten kun tämä oli uudistunut useampia kertoja ja se alkoi väsyä siihen, muutti se menettelytapaa. Se ryhtyi nopeampaan sotataitoon. Ilman vähintäkään varotusta ryntäsi se tiehensä kuin mielipuoli virralle päin, laskien ehtivänsä sinne ja sieltä takaisin ennenkuin minä olisin ehtinyt tulla ulos halkeamasta. Mutta lopulta luopui se piirityksestä ja lähti vakaisin askelin juomapaikkaa kohti.

"Tämä oli ainoa kerta, jolloin se sai minut satimeen — sitä kesti kolme päivää —, sitten jatkui taas kilpajuoksu lakkaamatta. Ympäriinsä, ympäriinsä, ympäriinsä mentiin vaan alituisesti juosten vastoin sen tahtoa. Vaatteeni kävivät rääsyiksi ja riekaleiksi, mutta koskaan en pysähtynyt korjaamaan niitä. Vihdoin juoksin sieltä ihan alastomana niinkuin Maa-äidin todellinen poika, ainoastaan vanha kirves kädessä ja kivi toisessa. Minä en todenteolla pysähtynyt koskaan, paitsi hiukan nukahtaakseni kallionkoloissa. Mitä eläimeen tulee, laihtui se huomattavasti — sen oli täytynyt lopuksi keventyä useita tonneja — ja se oli hermostunut kuin koulunjohtajatar nurjalla puolen avioliittoa. Kun minä lähestyin sitä ja ulvoin täyttä kurkkua eli kun minä osasin sitä pitkältä matkalta kivellä, hyppeli se kuin vauhko varsa ja vapisi koko ruumiiltaan. Sitten lähti se kiitäen pois häntä ja kärsä jäykkinä, pää toisen lavan yläpuolella ja silmät kiiluen raivosta, samalla kun se sadatteli minua kauneimmalla tavallaan. Se oli todellakin mitä siveettömin eläin — sekä murhaaja että herjaaja.

"Mutta lopulta heitti se kaiken tällaisen ja alkoi marista ja ruikuttaa kuin pieni lapsi. Sen rohkeus oli lannistunut ja se ei ollut mitään muuta kuin vapiseva, kurja ainejoukkio. Se sai vaikeita sydämenlyöntikohtauksia ja hoiperteli kuin juopunut, kaatui maahan ja repi jaloistaan nahan rikki. Ja näytti ikäänkuin se olisi itkenyt. Ja minä sanon teille, oi vieras, että itse jumalat olisivat voineet itkeä sen kanssa — ja te myös niinhyvin kuin jokainen muukin ihminen. Se oli todellakin surkeaa, ja sitä kesti kauhean kauan myöskin mutta minä paadutin sydämeni ja pitkitin metsästystä. Viimein olin minä sen väsyttänyt aivan uuvuksiin ja se heittäytyi maahan, läähättäen, sydän murtuneena, väsymyksen ja nälän piinaamana. Kun minä huomasin, että se ei voinut liikkua paikaltaan, leikkasin minä siltä kinttusuonet poikki, ja sitten kulutin suurimman osan päivää kaivamalla sitä käsikirveelläni sen lakkaamatta päristellessä ja ähkiessä, kunnes olin vihdoinkin päässyt riittävän syvälle voidakseni tappaa sen. Kolmekymmentä jalkaa pitkä oli se, ja kaksikymmentä jalkaa korkea, ja olisi voinut hyvästi kiinnittää riippumaton sen torahampaitten väliin ja nukkua mukavasti siinä. Huolimatta siitä, että olin kuluttanut enimmän mehun siitä, oli se vielä hyvää ravintoainetta, ja yksinään sen neljä jalkaa, paistettuna kokonaisuudessaan, olisi riittänyt kokonaiseksi vuodeksi yhden ihmisen ravinnoksi. Minä vietin koko talven sillä paikalla."

"Ja missä sijaitsee tuo laakso?" kysyin minä.

Hän osoitti koilliseen käsin ja sanoi sitten: "Teillä on erinomaista tupakkaa! Minulla on sitä koko joukko kukkarossani, ja minä olen muistava sen koko ikäni. Kiitollisuuteni osoitukseksi ja noita mokkasiineja vastaan, jotka ovat jalassanne, tahdon jättää teille nämämuclucs. Ne voivat olla muistona Kloochista ja sen seitsemästä sokeasta pikku raukasta. Muuten ovat ne myös muistona tapahtumasta, jolla ei ole vertaistaan historiassa, nimittäin sekä vanhimman että nuorimman eläinlajin häviämisestä maanpinnalta. Ja niiden paras ominaisuus on se, että ne kestävät ainiaan."

Sitten kun jalkineiden vaihto oli tapahtunut, kopisti hän tuhkan piipustaan, toivotti hyvää yötä pudistamalla kättäni ja lähti vaeltamaan lumista aavikkoa myöten. Muuten tämän kertomuksen yhteydessä, jonka todenperäisyydestä en ole aikonut vastata, tahdon kehoittaa kaikkia niitä, jotka epäilevät sitä, käymään Smithsonian Institutissa. Jos he ovat varustetut tarpeellisilla suosituskirjeillä, eivätkä tule sinne lupa-aikana, niin pääsevät he epäilemättä professori Dolvidsonin puheille. Yllämainitutmuclucsovat hänen hallussaan, ja hän kertoo — ei miten ne ovat saadut, vaan mistä aineesta ne ovat valmistettu. Kun hän vakuuttaa, että ne ovat tehdyt mammutinnahasta, hyväksyy tieteellinen maailma hänen päätöksensä. Ja mitä muuta tarvitaankaan?

Väkijuomatehdas äärimmäisessä pohjolassa.

Kertomus erään neuvokkaan Valkosen miehen seikkailusta oudon kansan keskuudessa Jäämeren rannalla.

Thomas Stevensin luotettavaisuus olkoon minkä arvoinen tahansa ja hänen mielikuvituksensa tavallisen ihmisen mielikuvitus korkeimpaan huippuunsa kohonneena, mutta se täytyy joka tapauksessa myöntää, että hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi sanaankaan, jonka olisi voinut leimata ilmeiseksi valeeksi… Olkoon niinkin, että hän on ilvehtinyt todennäköisyyksillä ja hipassut mahdollisuuksien äärimmäistä rajaa, mutta ei milloinkaan joutunut se koneisto epäkuntoon, joka piti hänen juttujaan käynnissä. Että hän tunsi Pohjoismaan niin hyvin kuin jonkun kirjan, sitä ei voi yksikään elävä sielu kieltää. Ja siihen, että hän oli lavealti maita mantereita kulkenut mies, joka oli astunut lukemattomia tuntemattomia polkuja, löytyy monta todistusta. Paitsi omaa persoonallista tuttavuuttani hänen kanssansa, tunnen myös muita miehiä, jotka ovat tavanneet hänen kaikkialla, mutta pääasiallisesti tuntemattomien maiden rajoilla. Niinpä esim. Johnsonin, Hudson Bay yhtiön entisen asiamiehen, joka oli majoittanut hänet erääseen työpajaan Labradorissa, kunnes hänen koiransa olivat saaneet hiukan levätä ja hän jälleen kykeni lähtemään. Sitten McMahonin, Alaskan Kauppayhtiön asiamiehen, joka ensiksi oli tavannut hänet Dutch Harbourissa ja sittemmin ulommaisilla Aleuteilla. Varmaa on, että hän on ollut johtamassa erästä Yhdysvaltain aikaisempaa tutkimusretkikuntaa, ja historia todistaa varmuudella, että hän samassa tarkoituksessa palveli Länsi-unionia, silloin kun se yritti laskea trans-alaskalaisen ja Siperian lennätinjohdon Euroopaan. Vielä tunnen myöskin valaanpyytäjäkapteeni Joe Lamsonin, joka kerran, kun hän oli kiinnijäätyneenä Mackenzien suuhun, sai laivalleen Thomas Stevensin vieraaksi — hän tuli ja tahtoi tupakkaa.

Tämä seikka oli ratkaiseva todistus Stevensin identtisyydestä. Hän etsi tupakkaa alituisesti ja väsymättömästi. Ennenkuin me olimme ehtineet tulla oikein tutuiksikaan, opin minä tervehtimään häntä toisella kädellä ja ojentamaan hänelle tupakkakukkaron toisella. Mutta sinä iltana, jolloin tapasin hänet John O'Brienin tarjoiluhuoneessa Dawsonissa, oli hänen päänsä ympärillä savupilvi viidenkymmenen centin sikaarista, ja tupakkakukkaroni asemesta pyysi hän kultajauhepussiani. Me seisoimme juuri erään faraopöydän ääressä, ja hän asetti koko pussin sisällyksen "korkeimmalle kortille". "Viisikymmentä!" sanoi hän ja mies, joka piti pankkia, nyökäytti. "Korkein kortti tuli esiin ja hän antoi takaisin pussini, pyysi suoritusta ja veti minut muassaan vaakakuppien luo, missä vaakamestari aivan välinpitämättömästi maksoi hänelle viisikymmentä dollaria kultajauheessa.

"Ja nyt juomme lasillisen", sanoi hän. Hetkistä myöhemmin, kun hän oli asettanut lasinsa pöydälle, selitti hän: "Tämä muistuttaa minua eräästä pienestä panimosta, joka minulla oli kerran Tattaratmatkalla. Ei, te ette tiedä mitään siitä paikasta, ja sitä ei ole merkitty kartalle. Mutta se sijaitsee Jäämeren rannalla, ei niin hirveän monta sataa peninkulmaa Amerikan rajasta, ja noin puolellatuhannella jumalan unohtamalla sielulla on siellä olinpaikkansa, annetaan miehiä ja otetaan vaimoja, palellutaan ja kuollaan silloin tällöin. Löytöretkeilijöiltämme ovat he jääneet huomaamatta, ja heitä ei ole otettu mukaan väenlakussa 1890. Kerran oli muuan valaanpyytäjälaiva joutunut pulaan tuolla kaukana, mutta miehistö, joka taivalsi jäätä pitkin maihin, lähti kulkemaan itään käsin ja eikä siitä sen koommin ole kuultu mitään.

"Mutta se olikin saakelin komea tehdas, minkä teimme, Moosu ja minä", lisäsi hän hetkistä myöhemmin, samalla keveästi huoaten.

Minä ymmärsin, että tuon huokauksen takana mahtoi olla jokin urotyö eli rohkea seikkailu, minkävuoksi hilasin hänet erääseen kulmaan roulette- ja pokeripöydän väliin ja odotin, että hänen kielensä laukeaisi.

"Ei ollut kuin yksi ainoa vika, josta voi syyttää Moosua", alkoi hän, miettiväisen näköisenä nytkäytellen päätään, "yksi ainoa, mutta myöskin vaan se. Hän oli indiaani Chipewyamaan äärimmäiseltä rajalta, mutta vika oli siinä, että hän oli saanut hiukan vihiä raamatusta. Hän oli jonkun aikaa ollut erään Kanadan ranskalaisen leiritoverina, luopion, joka aikaisemmin oli harjoittanut kirkollisia opintoja. Moosu ei ollut koskaan nähnyt kristinuskoa sovitettuna elämään, mutta hänen päänsä oli ahdettu täyteen ihmeitä, taisteluja, kaitselmuksen toimenpiteitä ja kaikkea mahdollista, mitä hän ei käsittänyt. Muutoin oli hän kelpo mies, kätevä matkoilla niinhyvin kuin leiritulellakin.

"Me olimme saaneet kärsiä tavattomasti kumpikin ja olimme kauhean uupuneita, kun satuimme osumaan Tattaratiin. Olimme kadottaneet sekä matkatavarat että koirat matkalla vuorenselänteen yli kurjassa syysilmassa, ja mahalaukkumme olivat kuivuneet selkään kiinni ja vaatteemme riippuivat rääsyinä, kun laahustimme kylään. Väki siellä ei juuri paljoa hämmästynyt meidät nähdessään — heillä oli ollut valaanpyytäjät jo aikaisemmin siellä — ja meille annettiin kylän kurjin hökkeli asunnoksi ja kehnointa ruokaa mitä heillä oli ravinnoksemme. Minusta tuntui ihmisten käytös oudolta, sillä he jättivät meidät ehdottomasti yksin. Mutta Moosu selitti sen.

"'ShamanSick Tumtum', hän sanoi, tarkoittaen että shaman eli poppamies oli mustasukkainen ja oli kehottanut kansaa pysymään meistä kokonaan erossa. Siitä vähästä mitä hän oli nähnyt valaanpyytäjiä, hän oli ymmärtänyt, että rotuni oli vahvempi ja viisaampi rotu; niinpä hän käyttäytyi kuten shamanit ovat aina käyttäytyneet maailman sivu. Ja ennenkuin lopetan, saatte tietää, kuinka lähellä oikeata hän oli.

"'Näillä ihmisillä on laki', sanoi Moosu, 'sen, joka syö lihaa, tulee metsästää. Meillä, teillä ja minulla, olisi ongelmia, oi herrani, tämän maan aseiden kanssa; emme osaa jännittää jousta emmekä heittää keihästä hyväksytyn tavan mukaan. Senvuoksi ovat shaman ja Tummasook, joka on päällikkö, panneet päänsä yhteen, ja on säädetty, että meidän tulee työskennellä yhdessä naisten ja lasten kanssa raahaten lihaa ja pitäen huolta metsästäjien tarpeista.'

"'Ja se on kovin väärin', kiirehdin vastaamaan, 'sillä me olemme parempia ihmisiä, Moosu, kuin nuo ihmiset, jotka vaeltavat pimeydessä. Meidän tulisi lisäksi levätä ja voimistua, sillä tie etelään on pitkä, ja sillä matkalla eivät heikot voi menestyä.'

"'Mutta meillä ei ole mitään', hän vastusteli, katsellen ympärillään olevia igloon mädänneitä hirsiä, samalla kun illalliseksi saadun muinaisen mursun lihan haju yökötti hänen sieraimissaan. 'Ja tällä muonalla me emme voi selvitä, meillä ei ole mitään muuta kuin pullo 'tuskantappajaa', joka ei täytä tyhjyyttä, joten meidän tulee taipua uskottomien ikeen alle ja ryhtyä halonhakkaajiksi ja vedenkantajiksi. Mutta tässä paikassa on kyllä hyvää ruokaa, jota emme voi saada. Oi herrani, koskaan ei nenäni on valehdellut minulle, joten seurasin sitä salaisiin kätköihin ja igloon turkispaalien sekaan. Hyviä muonavaroja nämä ihmiset ovat kiristäneet valaanpyytäjäraukoilta, ja tuo muona on kulkeutunut vain harvojen käsiin. Ipsukuk-nimisellä naisella, joka asuu kylän kauimmaisessa laidassa päällikön igloon lähellä, on hallussaan paljon jauhoja ja sokeria, ovatpa silmäni nähneet hänen kasvonsa olevan siirapilla voidellut. Ja Tummasookin, päällikön, igloossa on teetä — enkö ole nähnyt tuon vanhan sian litkivän sitä ahneesti? Ja shamanilla on paketti 'Tähteä' ja kaksi punttia parasta piipputupakkaa. Mitäs meillä on? Ei mitään! Ei mitään!'

"Mutta olin tyrmistynyt saatuani tiedon tupakasta enkä vastannut mitään.

"Ja Moosu, ilmaisten omaa haluaan, katkaisi hiljaisuuden: 'Ja siellä onTukeliketa, suuren metsästäjän ja rikkaan miehen tytär. Kunnon tyttö.Todellakin, oikein mukava tyttö.'

"Ajattelin kovasti yön aikana Moosun kuorsatessa, sillä en kestänyt ajatusta, että tupakka, jota en voinut polttaa, olisi niin lähellä. Oikein hän oli sanonut, meillä ei ollut mitään. Mutta asia tuli minulle selväksi ja aamulla sanoin hänelle: 'Mene tapasi mukaan ovelana ulos ja hanki minulle luu, joka on käyrä kuin hanhen kaula, ja ontto. Kävele myöskin nöyränä, mutta pidä silmäsi auki patojen ja pannujen sekä keittovälineitten suhteen. Ja muista, minulla on valkoisen miehen viisautta, joten tee kuten olen käskenyt täsmälleen ja nopeasti.'

"Hänen ollessaan poissa sijoitin valaanöljyisen keittolampun igloon keskelle ja siirsin monet makuuturkikset syrjään saadakseni lisää tilaa. Sitten erittelin Moosun pyssyn osiinsa ja irroitin piipun hyvin kätevästi, minkä jälkeen palmikoin joukon sydämiä pumpulista, jota naiset olivat keränneet suuret määrät kesän aikana. Kun Moosu tuli takaisin, oli hänellä muassaan luu, minkä olin käskenyt hänen tuoda, ja hän kertoi, että Tummasookin igloossa löytyi viiden gallonan vetoinen kerosiastia ja suuri kuparikattila. Minä sanoin nyt, että hän oli suorittanut asiansa hyvin ja että odottaisimme päivän loppua. Ja kun keskiyö oli lähellä, pidin hänelle puheen.

"'Tällä päälliköllä, jonka nimi on Tummasook, on hallussaan suuri kuparikattila ja myöskin tyhjä öljykannu.' Nyt panin aikamoisen palan sileää piikiveä Moosun käteen. 'Leirissä vallitsee hiljaisuus ja tähdet tuikkivat. Mene, Moosu — hiivi hiljaa päällikön igloon ja lyö häntä tällä vatsaan, lyö lujasti! Ja anna ajatuksen lihasta ja tulevien päivien hyvästä ravinnosta vahvistaa käsivartesi voimaa. Siellä on syntyvä huuto ja kirkuna ja koko kylä joutuu kovaan liikkeeseen. Mutta ole pelkäämätön, Moosu! Kätke liikkeesi ja piilota muotosi yön pimeyteen ja yleiseen sekasortoon. Ja kun Ipsukuk-nainen on läheisyydessäsi — hän joka voitelee kasvojaan siirapilla — menettelet sinä samalla tavalla hänen kanssansa, ja sitten kenen kanssa hyvänsä niistä, jotka omistavat jauhoja ja sokeria ja ovat kätesi ylettyvissä. Sen jälkeen alat sinä ääneesi valittaa ja vääntelet itseäsi kädet ristissä ja pidät hirveätä melua osoittaaksesi, että sinuakin on kohdannut yöllinen väkivalta. Ja sen kautta niitämme kunniaa ja saamme suuria rikkauksia ja laatikon 'Tähteä' ja parasta piipputupakkaa ja sinun Tukeliketasi, joka on miellyttävä tyttö.'

"Kun hän oli lähtenyt suorittamaan tehtäväänsä, odotin minä kärsivällisesti hökkelissämme, ja ajattelin kuinka tupakka tuli yhä lähemmäksi. Silloin kuului äkkiä kauhun huuto läpi yön, valitus ja voivotus ja hälinä kaikuivat öisessä ilmassa. Minä tartuin 'tuskantappajaan' ja ryntäsin ulos. Siellä vallitsi tavaton sekasorto, naiset vaikeroivat ja kaikki olivat kauhun vallassa. Minä työnsin syrjään ne, jotka olivat tielläni ja pidin pulloa Moosun suulla, minkä jälkeen hän heti tointui ja lakkasi ulvomasta. Nytkös toiset lyödyt alkoivat rääkkyä, kaikki he kerjäsivät ja rukoilivat pulloa. Mutta minä pidin puheen heille, ja ennenkuin he olivat saaneet maistaa tippaakaan tullakseen lääkityiksi, olin pannut ehdoksi Tummasookin kuparikattilan ja öljykannun ja Ipsukuk-naisen sokerin ja siirapin, jota paitsi toisten sairaiden täytyi ostaa itselleen lääkettä eri jauhomäärillä. Shamani mulkoili vihaisesti kansaa, joka syleili polviani, mutta hän voi ainoastaan huonosti kätkeä hämmästyksensä ihmetyöstä. Minä kannoin kuitenkin pääni korkealla, ja Moosu puhkui kuormansa painosta, kun hän seurasi minua suojaamme.

"Siellä aloin minä heti työskennellä. Tummasookin kuparikattilaan sekoitin kolme osaa nisujauhoja ja viisi osaa siirappia, ja sitten lisäsin siihen kaksikymmentä osaa vettä. Sen jälkeen asetin kattilan aivan lähelle lamppua jotta seos happaneisi lämpimässä ja rupeaisi käymään. Moosu alkoi nyt käsittää mitä oli tekeillä ja hän sanoi, että minun viisauteni meni yli kaiken ymmärryksen ja oli suurempi kuin Salomon — hän oli kuullut, että tämä oli ollut eräs viisas mies muinaiseen aikaan. Öljykannun asetin minä lampun yläpuolelle, ja sen torveen kiinnitin minä luun, joka muistutti hanhen kaulaa. Sitten lähetin Moosun hakkaamaan jäätä sillä aikaa kun asetin pyssynpiipun hanhenkaulan kanssa yhteyteen, ja piipun yläpuolelle ladoin jäätä, jota hän oli tuonut. Piipun suuhun, kauemmas jääkasasta asetin pienen rautapadan. Kun panos oli kyllin väkevää (ja kesti kaksi päivää ennenkuin se siksi tuli) täytin kerosikannun sillä ja sytytin tulen sydämiin, jotka olin palmikoinut. Kun nyt kaikki oli valmisna, puhuin minä taas Moosulle. 'Mene ulos', sanoin minä, 'kylän etevimpien miesten luo, ja vie heille tervehdykseni ja pyydä heitä tulemaan iglooni nukkumaan yö yhdessä minun ja jumalien kanssa.

"Iloisesti lauloi ja suhisi panimoni, kun he alkoivat työntää nahkaa syrjään, joka riippui sisäänkäytävän edessä, ja pujahdella sisään, ja minä ladoin lakkaamatta enemmän jäätä pyssynpiipun päälle. Piipun toisesta päästä tipahti pisara pisaran perästä, tip, tip, tip — se olihooch'ia, näettekös. Mutta he eivät olleet koskaan nähneet mitään sellaista ja he nauraa hihittivät hermostuneesti, minun pitäessä puhetta juoman ansioista. Puhuessani huomasin kateuden loistavan shamanin silmistä, niin että kun olin lopettanut, annoin hänen ottaa paikan Tummasookin ja Ipsukuk-naisen vieressä. Sitten annoin heille juomaa, ja heidän silmänsä vettyivät ja heidän vatsansa lämpenivät kunnes he eivät epäilleet enään petosta, vaan halukkaasti pyysivät lisää. Ja kun olin saanut heidät hyvään alkuun, käännyin toisten puoleen. Tummasook alkoi kerskailla tappaneensa napakarhun, ja näytellessään voimiaan oli hän vähällä lyödä enonsa kuoliaaksi. Mutta ei kukaan mitään sellaista kysynytkään. Ipsukuk-nainen purskahti itkemään erästä poikaansa, joka neljä vuotta sitten oli kadonnut jään alle, ja shamani alkoi manata ja ennustaa. Ja niin kävi, että ennenkuin aamu valkeni, makasivat he kaikki maassa sikeästi nukkuen jumalien helmassa.

"No niin, nyt kai seuraa jatko itsestään, vai kuinka? Uutinen taikajuomasta levisi. On melkein mahdoton kuvata sanoin sitä kaikkea. Kielin voi ainoastaan ilmaista pienen pienen osan niistä ihmeistä, joita juoma voi saada aikaan. Se lievitti ruumiillisia tuskia, toi lohtua suruun, herätti eloon vanhat muistot, kuolleiden haamut ja unohdetut unelmat. Se oli tuli, joka syöpyi veriin yli koko ruumiin, ja joka paloi polttamatta. Se vahvisti sydäntä, suoristi selkärangan ja lisäsi miesten rohkeutta. Se antoi tietoja tulevista tapahtumista, sai aikaan ilmestyksiä ja ennustuksia. Se pulppusi viisautta ja paljasti salaisuuksia. Ei löytynyt ainoatakaan asiaa, jota se ei olisi voinut saada aikaan — ja pian syntyi innokas kilvoittelu siitä kuka saisi nukkua yhdessä jumalien kanssa. He toivat lämpimimmät turkiksensa, voimakkaimmat koiransa, parhaimmat lihansa. Mutta minä möinhooch'iavarovaisuudella ja ainoastaan ne pääsivät armoihin, jotka toivat jauhoja, siirappia ja sokeria. Ja niin suuria tavaravarastoja tulvasi minulle, että minun täytyi Moosulla rakennuttaa säilytyshuone niitä varten, iglooni tuli nimittäin heti aivan täyteen. Ennenkuin kolme päivää oli kulunut, oli Tummasook hävinnyt mies. Shamani, joka ensimäisen yön jälkeen ei koskaan juonut itseään enempään kuin puolihumalaan, piti tarkasti silmällä minua ja riippui mukana suurimman osan viikkoa. Mutta vajaassa kymmenessä päivässä oli myöskin Ipsukuk-nainen tehnyt lopun kaikesta mitä hän omisti ja meni kotiinsa heikoin ja horjuvin jaloin.

"Mutta Moosu valitti. 'Oi, herra', sanoi hän, 'me olemme koonneet suuret määrät siirappia ja sokeria ja jauhoja, mutta asuntomme on vielä kurja, vaatteemme huonot ja vuodenahkamme kuluneet. Vatsa huutaa lihaa, jonka tuoksu ei olisi vastenmielinen tähdillekään, ja sellaista teetä, jota Tummasook ryypiskelee. Ja sitte tekee mieleni myöskin sellaista tupakkaa, jota on Neewakin, shamanin hallussa, joka tahtoo valmistaa meidän perikatoamme. Minulla on niin paljon jauhoja, että inhottaa, ja siirappia loppumattomiin, mutta siitä huolimatta on Moosun sydän sairas ja hänen vuoteensa yksinäinen.'

"'Vaiti!' vastasin minä. 'Sinun ymmärryksesi on heikko ja sinä olet narri. Ole hiljaan ja odota, niin voitamme kaiken mitä haluamme. Jos otamme sen nyt heti, niin supistuu se hyvin vähiin, ja lopuksi tyhjiin. Sinä olet lapsi valkoisen miehen viisauden suhteen. Pidä kielesi alallaan ja odota, ja minä olen näyttävä sinulle tien, jota veljilläni meren toisella puolen on tapana seurata, kun he kokoovat itselleen maan antimet. Tämä on sitä, mitä kutsutaan 'affääriksi' ja mitä sinä tiedät 'affääreistä?'

"Mutta seuraavana päivänä syöksyi hän kiihtyneenä sisään. 'Oi herra, ihmeellisiä asioita tapahtuu shamani Neewakinigloossa— ja me olemme aivan varmaan hukassa. Ja me emme ole saaneet lämpimiä vaatteita emmekä maistaa sitä hyvää tupakkaa, senvuoksi että sinä olet ollut niin hullu siirapille ja jauhoille. Mene nyt ja todista mitä tapahtuu, niin minä hoidan sillä aikaa panimoasi.'

"Minä menin Neewakin igloon. Ja katso! Hän oli tehnyt itselleen oman tislauslaitoksen, joka oli viekkaasti muovailtu minun panimoni mukaan. Ja kun hän sai nähdä minut, kätki hän hyvin huonosti voitonilonsa. Sillä hän oli lahjakas mies, ja hänen unensa yhdessä jumalien kanssa aina kun hän kävi igloossani, ei ollut syvä.

"Mutta minä en ollut huolissani, sillä minä tiesin mitä tiesin, ja kun tulin takaisin omaan iglooni, tein muutamia valaisevia huomautuksia Moosulle ja sanoin: 'Onneksi kunnioitetaan omistusoikeutta tämän kansan keskuudessa, joka on saanut osakseen vain muutamia inhimillisyyden laitoksia. Ja tämän omistusoikeuden kunnioituksen perusteella olemme sekä sinä että minä lihova, ja sitäpaitsi tulemme perustamaan tämän kansan keskuuteen uusia laitoksia, joita muut kansat ovat hankkineet itselleen suurella vaivalla ja monilla kärsimyksillä.'

"Mutta Moosu ymmärsi minua hyvin huonosti, kunnes shamani tuli säkenöivin silmin ja ääni uhkaavana ja pyysi saada puhutella minua. 'Sillä ei löytynyt jauhoja eikä siirappia koko kylässä', huudahti hän. 'Kaiken sellaisen olette te viekkaudella houkutelleet kansaltani, joka on nukkunut yhdessä teidän jumalienne kanssa, ja jolla nyt ei ole mitään muuta jälellä kuin raskas pää ja heikot polvet ja jano, jota ei voi vedellä sammuttaa. Tämä ei ole oikein; ja minulla on suuri valta tässä maassa, minkä vuoksi on viisainta, että käymme keskenämme kauppaa siirapista ja jauhosta, aivan niinkuin tekin olette tehneet heidän kanssansa'."

Ja minä vastasin: 'Tämä on järkevästi puhuttu ja viisaus asustaa sinun huulillasi. Me tulemme käymään kauppaa keskenämme. Niin ja niin paljosta jauhoja ja siirappia annat sinä minulle laatikollisen 'Tähteä' ja molemmat punttisi piipputupakkaa.'

"Ja Moosu napisi, ja kun vaihtokauppa oli tehty ja shamani mennyt, nuhteli hän minua.

"'Hullu olet sinä, oi herra, ja nyt olemme todellakin hukassa sinun mielettömyytesi takia! Neewak tulee tekemään itselleenhooch'ia, ja kun sopiva hetki on tullut, kieltää hän kansansa juomasta muutahooch'iakuin hänen hooch'iansa. Ja sillä tavalla joudumme me perikatoon, ja meidän tavaramme jäävät arvottomiksi ja igloomme yhtä kurjaksi ja Moosun vuode yhtä yksinäiseksi ja kylmäksi!'

"Ja minä vastasin: 'Suden ruumiin kautta vannon minä, että sinä olet hullu, ja sinun isäsi ennen sinua ja sinun lapsesi sinun jälkeesi, aina viimeiseen polveen saakka. Sinun viisautesi on pahempi tyhmyyttä, ja sinun silmäsi ovat sokeat näkemään 'affäärejä', joista minä jo olen ennen puhunut sinulle ja joista sinä et ymmärrä vähääkään. Mene, sinä tuhansien sukupolvien hullujen poika, ja juo sitähooch'ia, jota Neewak tekee igloossaan, ja kiitä jumaliasi, että sinulla on valkoisen miehen viisaus mihin turvautua. Mene! Ja kun olet juonut, voit tulla takaisin maku vielä kielelläsi, niin että saan tietää mitä siellä tapahtuu.'

"Ja kahden päivän kuluttua tuli Neewakilta tervehdys ja pyyntö saapua hänen igloonsa. Moosu meni, mutta minä istuin yksinäni tislauslaitoksen huminan soidessa korvissani ja puhaltelin ilmaan paksuja savupilviä shamanilta saamastani tupakasta. Sillä sinä iltana kävi kauppa huonosti. Ei tullut muita kuin Angeit, eräs nuori metsästäjä, joka oli kiintynyt minuun. Myöhemmin illalla tuli Moosu takaisin. Hän voi tuskin puhua naurulta, ja hänen silmänsä loistivat riemusta.

"'Sinä olet suuri mies, oi herra!' sanoi hän. 'Sinä olet suuri mies, ja juuri sen vuoksi että sinä olet suuri, et sinä ole tuomitseva palvelijaasi Moosua siitä, että hän niin usein epäilee eikä voi aina käsittää sinun tekojasi.'

"'Mitä nyt?' kysyin minä. 'Oletko juonut itsesi humalaan? Ja nukkuvatko he nyt kaikkityyni sikeästi shamani Neewakin igloossa?'

"'Ei, he ovat vihan vimmassa, ja päällikkö Tummasook on kiertänyt peukalonsa Neewakin kurkun ympäri ja vannonut esi-isiensä luiden kautta, että hän ei enään koskaan tahdo nähdä hänen kasvojansa. Sillä katso! Minä tulin Neewakin igloon ja hänen panimonsa kiehui ja poreili, ja höyry kulki hanhenkaulan kautta aivan niinkuin sinunkin höyrysi, ja aivan niinkuin sinunkin muuttui se vedeksi, kun se tuli jään kohdalle, ja sitten tippui se pataan piipun alapäästä. Ja Neewak antoi meille juomaa, ja katso — se ei ollut ensinkään sinun juomasi kaltaista, se ei kirvellyt kieltä eikä kutittanut silmiä, vaan se oli todellakin paljasta vettä. Ja me joimme — ja joimme suunnattomasti; mutta kuitenkin istuimme siellä totisina ja sydän kylmänä. Ja Neewak oli epätoivoissaan ja hänen muotonsa synkistyi. Ja hän otti Tummasookin ja Ipsukukin erilleen muusta seurasta ja istutti heidät eteensä, ja juotti ja juotti ja juotti heitä. Ja he joivat ja joivat ja joivat, ja kuitenkin istuivat he siinä totisina ja kylminä — kunnes Tummasook viimein nousi vihastuneena ja tahtoi takaisin turkiksensa ja teensä, jotka hän oli jättänyt maksuksi. Ja Ipsukuk huusi myös vihasta heikolla äänellään. Ja koko joukko tahtoi takaisin mitä he olivat antaneet, ja siellä syntyi suuri meteli.'

"'Luuleeko tämä koiranpentu, että minä olen valas?' kysyi Tummasook, joka samassa työnsi sisäänkäytävän edessä riippuvan nahan syrjään ja seisoi kookkaana edessäni, silmäkulmat rypyssä ja kasvot vihan tummentamina. Minkävuoksi minä olen täynnä kuin kalanrakko, niin että minä olen halkeamaisillani ja tuskin voin kulkea painon vuoksi, joka on sisässäni?Lalah!Minä olen juonut enemmän kuin koskaan ennen, ja kuitenkin ovat silmäni kirkkaat, polveni tukevat ja käteni vakaa.'

"'Shamani ei voi laittaa meitä nukkumaan jumalien kanssa', valitti kansa, joka nyt myöskin virtasi meidän luoksemme, 'se käy päinsä ainoastaan sinun igloossasi.'

"Ja minä nauroin partaani, antaessanihooch'inikiertää ympäri ja vieraiden käydessä iloisiksi. Sillä jauhoihin, jotka olin myynyt Neewakille, olin sekoittanut hyvän joukon soodaa, jota olin saanut Ipsukuk-naiselta. Ja kuinka olisi hänen juomansa voinut hapata, kun sooda piti sen tuoreena? Eli hänenhooch'insatullahooch'iksi, kun se ei alkanut käydä?

"Tämän jälkeen virtasi meille taas tavaraa ilman minkäänlaista estettä eli keskeytystä. Turkiksia oli meillä joukottain, naisten valmistamia käsitöitä, kaikki päällikön tee, ja lihaa loppumattomiin. Eräänä päivänä jutteli Moosu minulle erityiseksi mielenylennykseksi kertomuksen 'Josef Egyptissä' — surkeasti vääristeltynä — mutta tästä sain erään ajatuksen ja pian oli puoli heimoa rakentamassa minulle suuria varastohuoneita. Ja kaikesta riistasta, mikä saatiin, sain minä parhaimman osan ja panin sen varastooni. Eikä Moosukaan ollut toimettomana. Hän teki itselleen kortit tuohesta ja opetti Neewakin pelaamaan nakkia. Hän sai myöskin Tukeliketan isän ottamaan peliin osaa. Ja niin otti hän eräänä päivänä tytön vaimokseen, ja seuraavana päivänä muutti hän shamanin taloon, joka oli kylän kaunein. Neewakin häviö oli perinpohjainen, sillä hän menetti kaikki mitä hän omisti, mursunnahasta tehdyt rumpunsa, loihtukapistuksensa — kaikkityyni. Ja viimein joutui hän halonhakkaajaksi ja vedenkantajaksi ja sai totella Moosun pienintäkin viittausta. Ja Moosu — hän korotti itsensä shamaniksi, eli ylipapiksi, ja hämärän raamatuntuntemuksensa perusteella sääsi hän uusia jumalia ja teki loihtuja niiden alttarien edessä.

"Ja minä olin hyvin tyytyväinen siihen, sillä minä näin edulliseksi, että kirkko ja valtio kävisivät käsikädessä, ja minulla oli mielessä eräitä viimemainittua laitosta koskevia suunnitelmia. Tapahtumat kehittyivät aivan niinkuin olin arvannutkin. Hyvää mielialaa ja hymyileviä kasvoja ei näkynyt kylässä kauemmin. Rähistiin ja tapeltiin ja mielet olivat kiihdyksissä yötä päivää. Lyötiin korttia, ja metsästäjät alkoivat pelata keskenään. Tummasook pieksi vaimoaan aivan hirveästi, ja vaimon veli asettui häntä vastustamaan ja löi häntä mursunhampaalla, niin että hän huusi täyttä kurkkua keskellä yötä ja joutui kansan pilkan esineeksi. Asiain näin ollen tuli metsästys laiminlyödyksi, ja maahan tuli nälänhätä. Yöt olivat pitkiä ja pimeitä, ja ilman lihaa ei voitu saadahooch'ia. Väestö nurisi päällikköään vastaan. Juuri siihen olin tähdännytkin, ja kun he olivat oikein perinpohjin nälkiintyneet ja tyytymättömiä, kutsuin koko kylän kokoon ja pidin suuremmoisen puheen, esiinnyin kuin patriarkka ja ravitsin nälkäisiä. Moosu puhui myöskin ja tämän puheen sekä sen perusteella mitä olin tehnyt, valittiin minut hallitsijaksi. Moosu, jolla oli herran korva, ja joka julisti hänen tuomionsa, voiteli minut valaanrasvalla, ja hän teki sen liian perusteellisesti, koska hänellä ei ollut mitään käsitystä sellaisesta juhlamenosta. Ja molemmat jaoimme kansalle uuden opin kuninkaan jumalallisista oikeuksista. Tarjottiinhooch'iaja juhlittiin perinpohjin, ja he taipuivat mielellään uuteen järjestykseen.

"Siinä kuulette, oi mies, että minä olen ollut ylhäisessä asemassa ja kantanut purppuraa ja hallinnut kansaa. Ja minä voisin olla vieläkin kuningas, jos vaan tupakka olisi riittänyt kauemmin, eli jos Moosu olisi ollut enemmän narri ja vähemmän lurjus. Sillä hän iski silmänsä Esanetukiin, Tummasookin vanhempaan tyttäreen, ja minä panin vastaan.

"'Oi veli', sanoi hän, 'sinä olet nähnyt soveliaaksi puhua uusien laitosten perustamisesta tämän kansan keskuuteen, ja minä olen kuullut sinun sanojasi ja niistä viisastunut. Sinä hallitset jumalan antamalla oikeudella ja minä nain jumalan antamalla oikeudella.'

"Minä huomasin, että hän nimitti minua veljeksi, ja minä suutuin ja polin jalkaa hänelle. Mutta hän palasi takaisin kansan luo ja teki loihtuja kokonaista kolme päivää, ja koko kansa otti osaa hänen puuhiinsa. Lopuksi pyysi hän heitä kuulemaan herran ääntä, ja niin julisti hän, että moniavioisuus oli jumalallinen säädös. Mutta hän oli ovela, sillä hän sääsi, että vaimojen lukuisuuden tulisi riippua varallisuussuhteista, jotenka hän rikkauksiensa takia pääsi muita edullisempaan asemaan. Minä en voinut olla ihailematta hänen neuvokkaisuuttaan, vaikka näkyi selvästi, että menestys oli noussut hänelle päähän, niin että hän ei ennen olisi tyytyväinen, ennenkuin kaikki valta ja kaikki rikkaudet olisivat hänen käsissään. Hän tuli pöyhkeäksi ja ylpeäksi, unohti, että se olin minä, joka olin auttanut häntä saamaan sen paikan, mikä hänellä oli, ja hän alkoi valmistaa minun perikatoani.

"Mutta se oli oikein huvittavaa, sillä se kanalja sai aikaan tavallaan kehityksen tuossa alkuperäisessä yhteiskunnassa.Hooch-monopoolistani oli minulla tulot, joita minä en enään suostunut jakamaan hänen kanssansa. Hän mietti tätä jonkun aikaa, mutta sitten keksi hän viimein papillisen verotusjärjestelmän. Hän sääsi kymmenykset kansalle, piti puheen lihavista esikoisista ja sellaisesta ja esitti kaikenlaisia vääristeltyjä raamatunlauseita, joita hän oli sattunut kuulemaan, ja jotka voivat olla hänelle apuna saavuttamaan tarkoituksensa. Tämänkin kärsin minä ääneti, mutta kun hän esitti jotain sellaista joka muistutti asteettain kohoavaa tuloveroa, asetuin minä vastaan, ja minä tein sen sokeudessa, sillä sitä hän oli juuri toivonutkin. Nyt vetosi hän kansaan, ja he asettuivat hänen puolellensa, kateellisia kun olivat minun suurista rikkauksistani, ja kun heidän itsensä täytyi maksaa suuret verot. 'Minkävuoksi meidän pitäisi maksaa veroja, eikä teidän?' kysyivät he. 'Eikö se ole jumalan ääni, joka puhuu Moosun — shamanin — suun kautta?' Niin täytyi minun antaa perään. Mutta samalla kohotin minähooch'inhintaa — ja heti oli hän valmis kohottamaan veroni.

"Niin syntyi julkitaistelu välillämme. Minä olin aina kiinnittänyt erityistä huomiota Neewakiin ja Tummasookiin heidän perinnäisten oikeuksiensa takia, mutta Moosu syrjäytti minut perustamalla pappissäädyn ja antamalla heille siinä ylhäiset asemat. Kysymys vallasta oli joutunut hänen ratkaistavakseen, ja hän ratkaisi sen niinkuin se usein ennenkin on ratkaistu. Erehdykseni oli se, että minun olisi pitänyt ruveta shamaniksi ja hänen hallitsijaksi, mutta tämän huomasin liian myöhään, ja oli sallittu, että minä vetäisin lyhemmän korren maallisen ja henkisen vallan välisessä taistelussa. Syntyi ankara riita, mutta kaikki liittyivät heti Moosuun. Kansa muisti, että Moosu oli voidellut minut kuninkaaksi, ja kaikille oli selvänä, että valtani lähde ei ollut minussa itsessäni vaan Moosussa. Ainoastaan jotkut harvat pitivät vielä minun puoltani Angeitin johdolla, Moosun taas johtaessa kansanpuoluetta. Hän levitti huhua, että minulla oli mielessä kukistaa hänet ja asettaa omat jumalani, jotka olivat mitä kelvottomimpia jumalia, hänen jumaliensa sijaan. Ja tässäkin kohden ehti se viekas kelju ennen minua, sillä sen olin juuri aikonutkin tehdä — ajattelin luopua kuninkuudesta, ymmärrättekö, ja taistella henkisyyttä vastaan henkisillä aseilla. Mutta hän peloitti kansaa minun jumalieni kelvottomuudella ja pahuudella — varsinkin mustasi hän erään, jota hän nimitti 'Biz-e-Nassiksi' — ja siten tappoi hän suunnitelmani jo kapaloonsa. Tapahtui, että Tummasookin nuorempi tytär Kluktu oli voittanut suosioni, ja minä hänen. Minä käännyin isän puoleen, mutta entinen hallitsija epäsi pyyntöni hyvin jyrkästi — sittenkun olin maksanut tytöstä hinnan — ja hän selitti, että tyttö oli aiottu Moosulle. Tämä meni jo liian pitkälle, ja minä olin aikeissa mennä hänen igloonsa ja tappaa hänet aseettomin käsin. Mutta sitten muistin, että tupakka oli loppumaisillaan, ja minä palasin nauraen kotiini. Seuraavana päivänä manasi Moosu taas ja hän vääristi kertomuksen leivästä ja kalasta siten, että siitä tuli ennustus, ja minä voin lukea rivien välistä, että hän tähtäsi suuria lihavarastoja aitoissani. Kansa luki myös rivien välistä, ja koska Moosu ei kehottanut heitä menemään metsälle, pysyivät he kotona, ja ainoastaan jokunen peura ja karhu kaadettiin ja kuljetettiin kotia.

"Mutta minulla oli salaiset tuumani, sitten kun olin huomannut, että ei ainoastaan tupakka, vaan myöskin jauhot ja siirappi alkoivat loppua. Muuten tunsin velvollisuudekseni pitää yllä kunnioitusta valkoisen miehen viisautta kohtaan ja laittaa kiusallisia huolia Moosulle, joka oli tullut tavattoman pöyhkeäksi siitä vallasta, minkä olin hänelle antanut. Sinä yönä menin liha-aittoihini ja siellä oli minulla paljon puuhaa. Seuraavana päivänä olivat kaikki kylän koirat huomattavan kylläisiä. Ei kukaan epäillyt mitään, ja minä puuhasin yhtä innokkaasti joka yö — ja koirat tulivat yhä lihavemmiksi, ja kansa yhä laihemmaksi. He nurisivat ja pyysivät, että ennustus täyttyisi, mutta Moosu rauhoitti heitä ja odotti, että heidän nälkänsä tulisi vieläkin kovemmaksi. Ja aivan viimeiseen saakka ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta heille tekemästäni kepposesta — tarkotan tyhjiä aittoja.

"Kun kaikki oli valmisna, lähetin Angeitin ja ne muutamat harvat uskottuni, joita olin salaisuudessa ravinnut, kutsumaan kansaa kokoon. Ja heimo kokoontui laajalle, kovaksi tallatulle paikalle asuntoni sisäänkäytävän eteen. Moosu oli myöskin läsnä ja seisoi piirin sisäreunassa vastapäätä minua, vakuutettuna että minulla oli tekeillä joku uusi suunnitelma ja valmisna kukistamaan minut ensimmäisellä sopivalla hetkellä. Minä nousin ja tervehdin häntä kaikkien läsnäolijoiden edessä. 'Oi Moosu, sinä herran siunattu', alotin minä, 'epäilemättä on se herättänyt sinussa ihmettelyä, että minä olen kutsunut kansan kokoon. Ja epäilemättä olet sinä, monien mielettömyyksieni takia, vakuutettu minun tekevän itseni syypääksi kiivaisiin sanoihin ja ajattelemattomiin tekoihin. Mutta ei — ei niin. Sanotaan, että jos jumalat tahtovat jonkun turmiota, tekevät he hänet ensin mielipuoleksi. Ja se olen todellakin ollut. Minä olen asettunut sinun tahtoasi vastaan ja pilkannut valtaasi ja tehnyt paljon pahaa ja kevytmielisiä tekoja. Ja senvuoksi ojensi minua viime yönä ilmestys, ja minä opin näkemään jumalattoman elintapani. Ja sinä, oi Moosu, näyttäydyit minulle loistavana tähtenä, ja sinun otsallasi liekehti tuli ja sydämmessäni tunsin suuruutesi. Minulle selvisi kaikki. Tiesin, että sinulla on jumalan korva käytettävissäsi, ja että se kuulee silloin kun sinä puhut. Ja minä muistan, että aina kun olen tehnyt jonkun hyvän työn, niin olen tehnyt sen jumalan ja Moosun armosta.'

"'Niin lapseni', huudahdin minä, samalla kun käännyin kansan puoleen, 'minkä oikein olen tehnyt ja mitä hyvää olen tehnyt, on se kaikki johtunut Moosun neuvosta. Niin kauan kun kuuntelin häntä, meni kaikki hyvin, sitten kun suljin korvani häneltä ja menettelin omien järjettömien päähänpistojeni mukaan, on kaikki käynyt hullusti. Hänen neuvostaan kokosin minä lihaa varastoon voidakseni ruokkia nälkäisiä vaikeina aikoina. Hänen suosiostaan korotettiin minut hallitsijaksi. Ja miten olen hoitanut virkaani? Suokaa minun sanoa se teille. Minä en ole tehnyt yhtään mitään. Pääni oli pyörällä vallasta, minä pidin itseäni Moosua mahtavampana — ja katsokaa, minulle on käynyt huonosti. Minä olen hallinnut typerästi, ja jumalat ovat vihastuneet. Katsokaa, te olette nälän piinaamia, äitien rinnoissa ei ole tippaakaan maitoa, ja pikkulapset itkevät koko pitkät yöt läpeensä. Ja minä, joka olen paaduttanut sydämeni Moosua vastaan, en tiedä mitä tehdä, eli miten voitaisiin hankkia ravintoa.'

"Ja nytkös he alkoivat nyökytellä ja naureskella, ja he kokoontuivat ryhmiin, ja minä tiesin, että he kuiskuttelivat toisilleen leivästä ja kalasta. Minä jatkoin nopeasti:

"'Näin tulin huomaamaan oman tyhmyyteni ja Moosun viisauden, oman kelvottomuuteni ja Moosun kelvollisuuden. Ja koska en enään ole mielipuoli, tunnustan kaikki ja tahdon sovittaa tekemäni pahan, Minä loin jumalattomuudessani silmäni Kluktuun ja katso, hän oli aiottu Moosulle. Hän kuuluu kuitenkin minulle, sillä enkö ole antanut Tummasookille ne tavarat, jotka hän hänestä vaati? Mutta minä olen arvoton saamaan hänet, ja hän voi lähteä isänsä igloosta Moosun luo. Voiko kuu valaista kun aurinko paistaa? Muutoin saa Tummasook pitää ne tavarat, jotka annoin hänelle tytöstä, ja Kluktu tulee olemaan vapaa lahja Moosulle, jonka jumala on määrännyt hänen lailliseksi herrakseen.

"Ja sitten vielä! Koska minä olen käyttänyt omaisuuttani väärin ja teitä sortaakseni, oi lapseni, lahjotan minä kerosikannun ja hanhenkaulan ja pyssynpiipun ja kuparikattilan Moosulle. Ja koska en voi enään hankkia itselleni mitään omaisuutta, täytyy teidän mennä hänen luoksensa, silloin kun haluattehooch'ia, ja hän virkistää teitä liikoja kiskomatta. Sillä hän on suuri mies, ja itse jumala puhuu hänen suunsa kautta. Kuulkaahan vielä edelleen — sydämeni on pehmentynyt, ja minä kadun mielettömyyttäni. Minä, joka olen hullu ja hullujen poika — minä, joka olen pahan jumalan Biz-e-Nassin orja — minä, joka tiedän teidän vatsanne tyhjiksi, mutta en tiedä, millä ne voitaisiin täyttää — minkä vuoksi minä olisin hallitsijana ja ohjaisin hallitusta sinun turmioksesi? Minkä vuoksi tekisin tämän, joka ei ole oikein? Mutta Moosu, hän joka on viisaampi kaikkia muita ihmisiä, hän on luotu ohjaamaan lempeällä ja oikeamielisellä kädellä. Ja kaiken sen perusteella, mitä nyt olen esittänyt luovun minä kuninkuudestani ja jätän sen Moosulle — ainoalle, joka tietää, kuinka te voitte saada ravintoa nyt, kun mitään lihaa ei maassa löydy.

"Nyt seurasi valtavat käsientaputukset ja kansa huusi 'Kloshe! Kloshe! mikä merkitsee samaa kuin 'Hyvä! Hyvä!' Minä olin huomannut ihmettelyä ja levottomuutta Moosun katseessa, sillä hän ei voinut käsittää yhtään mitään kaikesta tästä, ja hän pelkäsi valkosen miehen viisautta. Minä olin kaikessa tehnyt hänen mielikseen ja vieläpä myöntynyt sellaiseenkin, jota hän ei ollut osannut toivoakaan. Ja seisoessani siinä nyt, itse ryöstettyäni itseltäni kaiken vallan, tiesi hän, että hetki ei ollut otollinen usuttaa kansaa minua vastaan.

"Ennenkuin he hajausivat ilmoitin minä, että tislauslaitos todellakin tulisi kuulumaan Moosulle, mutta kaikkihooch, mitä minulla oli, olisi kansan. Moosu koetti vastustaa tätä, sillä ennen emme olleet antaneet useampien kuin muutamien juopua yhtäaikaa. Mutta kansa huusi taas 'Kloshe! Kloshe!' ja oveni edessä syntyi tavaton mässääminen. Kun nyt juoma nousi heille päähän ja he alkoivat tulistua, neuvottelin minä Angeitin ja niiden harvojen kanssa, jotka olivat pysyneet minulle uskollisina. Minä määräsin kullekin tehtävänsä ja neuvoin, mitä heidän piti sanoman. Sitten menin erästä takatietä metsään paikalle, missä kaksi hyvin kuormitettua rekeä, kohtalaisesti ruokittujen koirien vetäminä, odotti minua. Kevät lähestyi, huomaattekos, ja hanki kantoi, joten oli paras aika lähteä matkalle itään päin. Ja sitten oli tupakkakin kaikki. Siellä metsässä istuskelin minä ja odottelin, sillä minulla ei ollut mitään pelättävää. Jos he aikoivat ajaa takaa minua, niin olivat heidän koiransa liian lihavat ja he itse liian laihat voidakseen saavuttaa minut. Sitäpaitsi otaksuin minä, että koko esiintyminen päättyisi tavalla, jota varten minä olin tehnyt oivallisia valmistuksia.

"Ensin tuli eräs miehistäni juosten, ja hänen perässään toinen. 'Oi herra', huusi ensin tullut läähättäen, 'kylässä vallitsee suuri hämmennys, ja kaikki ovat pyörällä päästään. Kaikkityyni ovat he juoneet itsensä humalaan, ja toiset jännittävät jousiaan, ja toiset vaihtavat kiukkuisia sanoja. Ei koskaan ole siellä ollut vielä sellaista meteliä.'

"Ja toinen sanoi: 'Minä olen tehnyt niinkuin olet käskenyt, oi herra — olen kuiskutellut kavalia sanoja kansalle ja muistuttanut kuinka ennen muinoin asiat olivat. Ipsukus-nainen valittaa ääneen köyhyyttään ja itkee rikkauksia, jotka ennen kuuluivat hänelle. Ja Tummasook luulee tulleensa uudestaan hallitsijaksi, ja kansaa kalvaa nälkä ja he ryntäävät sinne ja tänne.'

"Ja kolmas: Neewak on kukistanut Moosun alttarit ja tekee loihtuja vanhojen, muinoin kunnioitettujen jumalien alttareilla. Ja koko kansa muistaa hyvän ravinnon, joka ennen kulki heidän kurkuistaan, mutta jota he eivät nyt enään saa. Ja ensin tappeli Esanetuk, joka olisick tumtum, Kluktun kanssa, ja siitä syntyi aika metakka. Sen jälkeen tappelivat he molemmat — koska he olivat saman äidin tyttäriä — Tukeliketan kanssa. Minkä jälkeen he kaikki ryntäsivät tuulispään tavoin Moosun kimppuun, niin että hänen täytyi juosta pakoon igloostaan, ja kansa teki hänestä pilkkaa. Sillä miestä, joka ei voi pitää kurissa vaimojaan, pidetään narrina.'

"Sitten tuli Angeit. 'Suureen pulaan on Moosu joutunut, oi herra, sillä minä olen kuiskutellut kansalle kaiken mitä olen osannut, kunnes ne viimein lähtivät hänen luoksensa ja sanoivat, että heillä oli nälkä ja tahtoivat, että ennustus täyttyisi. Ja he huusivat kovasti: 'Iltwillie! Iltwillie' (Lihaa.) Moosu käski vihan jahooch'inkiihottamat vaimonsa tukkimaan suunsa — ja niin vei hän koko heimon suorinta tietä sinun aitoillesi. Hän käski miesten avata ovet ja syömään itsensä kylläisiksi. Mutta katso — aitat olivat tyhjät! He seisoivat siinä mykkinä, kansa oli kauhun lyömänä, ja keskellä tätä syvää hiljaisuutta korotin minä ääneni. 'Oi Moosu, missä ovat lihat? Me tiedämme, että siellä on ollut lihaa. Emmekö ole ajaneet otuksia ja kuljettaneet ne tänne metsästyksen loputtua. Ja on mahdotonta otaksua, että yksi mies olisi yksin jaksanut syödä ne suuhunsa. Ja me emme ole nähneet eläinten nahkoja emmekä karvoja. Mihin ovat lihat joutuneet, oi Moosu? Sinullahan on jumalan korva. Missä ovat lihat?'

"Ja kansa huusi: 'Sinulla on jumalan korva. Missä ovat lihat?' Ja kauhuissaan tunkeutuivat he yhteen pelosta vapisten. Silloin lähdin minä kiertämään heidän joukossaan ja puhuin vavisten käsittämättömistä asioista — hengistä, jotka tulevat ja lähtevät ja saavat aikaan vahinkoa — kunnes he kaikki kirkuivat kauhuissaan ja painautuivat toinen toisiansa vasten, aivankuin pienet lapset, kun he pelkäävät pimeätä. Neewak puhui ja syytti siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä, Moosua. Kun hän oli lopettanut, syntyi siellä hirvittävä meteli, ja he ottivat jousensa käsille, ja mursunhampaat, ja nuijat, ja kiviä rantaäyräältä. Mutta Moosu riensi kotiinsa, ja koska hän ei ollut juonut hooch'ia eivät he voineet saada häntä kiinni, vaan hoippuroivat sikin sokin ja pääsivät hitaasti eteenpäin. Vielä tällä hetkellä ulvovat he hänen igloonsa ulkopuolella, ja hänen vaimonsa riehuvat siellä sisäpuolella, ja hän ei voi saada ääntänsä kuuluville heidän rähinältään ja huudoltaan.'

"'Sinä olet toimittanut asiasi hyvin, Angeit', sanoin minä ja käskin sitten: 'Mene nyt, ja ota tämä tyhjä reki ja laihat koirat ja aja ripeästi Moosun igloolle. Ja ennenkuin kansa, joka on juovuksissa, ehtii huomata mitään, heität sinä hänet rekeen ja tuot hänet tänne minun luokseni.'

"Minä odotin hänen takaisin tuloaan, ja sillä aikaa annoin hyviä neuvoja toisille liittolaisilleni. Kun reki tuli takaisin, oli Moosu mukana, ja minä huomasin naarmuista hänen kasvoissaan, että hänen vaimoväkensä oli pitänyt hänestä hyvää huolta. Mutta hän hoippui reestä alas ja lankesi jalkoihini lumeen ja huusi: 'Oi herra, sinä annat aivan varmaan anteeksi palvelijallesi Moosulle kaiken sen pahan, minkä hän on tehnyt! Sinä olet suuri mies! Varmasti annat sinä anteeksi!'

"'Kutsu minua 'veljeksi' — kutsu minua 'veljeksi', oikasin minä, samalla kun nostin hänet jaloilleen mokkasiinieni kärellä. 'Tahdotko totella minua tästä lähtien?'

"'Kyllä herra', vikisi hän, 'ijäti'.

"'Paneudu sitten poikkipuolin reen yli.' Minä otin koirapiiskan käteeni. 'Ja käännä kasvosi lunta vasten. Ja reipastuppas nyt, sillä tänään matkustamme itään käsin.' Ja kun hän oli kunnollisesti sidottu kiinni, annoin hänelle lyönnin lyönnin perästä, ja joka iskulla luettelin minä ne vääryydet, jotka hän oli tehnyt minulle. 'Tässä on sinulle tottelemattomuudestasi yleensä — läiskis! Ja tässä on tottelemattomuudestasi erityisissä tapauksissa — läiskis! läiskis! Tässä on sinulle Esanetukista! Ja tässä on sielusi autuudeksi! Ja tässä on armollisesta vallastasi! Ja tässä on lihavista esikoisistasi! Ja tässä ja tässä tuloverostasi ja leivästä ja kalasta! Ja tässä Kluktusta! Ja tässä jumalallisista oikeuksistasi! Ja tässä kaikesta tottelemattomuudestasi! Ja sitten lopuksi tämä, jotta sinä oppisit tästä lähtien esiintymään säädyllisesti ja ymmärtäväisesti! Lopeta nyt ulvomisesi ja nouse ylös! Pane lumikengät jalkaasi ja mene tuonne etupäähän polkemaan tietä koirille. Chook! Mushon! Matkaan!'"

Thomas Stevens hymyili hyvin tyytyväisesti itsekseen, samalla kun hän sytytti viidennen sikaarinsa ja puhalsi savurenkaan toisensa perästä ylös kattoa kohti.

"Mutta miten kävi Tattaratin kansan?" kysyin minä. "Eikö ollut julmaa jättää heidät riutumaan nälkään?"

Ja hän vastasi nauraen, parin savurenkaan välillä: "Jäihän heille lihotetut koirat!"

Uskollisuus.

"Minä sanon mitä teemme — me annamme noppien ratkaista sen."

"Sama minulle on", sanoi toinen ja kääntyi samassa indiaanin puoleen, joka oli panemaisillaan lumikenkiä majan nurkkaan. "Kuuleppas, Billebedam, oleppas niin kiltti ja mene Olesonin majaan ja sano hänelle, että me haluaisimme lainata hänen noppalaatikkoaan."

Tämä äkillinen pyyntö keskellä neuvotteluja palkoista, polttopuista ja ruokavaroista hämmästytti Billebedamia. Sitäpaitsi oli vielä varhainen päivä, eikä hän ollut koskaan nähnyt Pentfieldin ja Hutchinsonin tapaisten valkoisten miesten askaroivan korttien ja noppien kanssa ennen päivän työn loputtua. Mutta hänen kasvoillaan oli järkähtämättömän välinpitämätön leima, joka on ominaista Yukonindiaanille, ja hän pani kintaat käsiinsä ja läksi.

Vaikka kello oli kahdeksan, oli ulkona vielä pimeä, ja majaa valaisi tyhjään whiskypulloon pistetty talikynttilä. Se seisoi honkalaudoista tehdyllä pöydällä sikin sokin olevien likaisten tina-astioiden keskellä. Lukemattomista kynttilöistä oli tippunut talia pitkin korkeaa pullonkaulaa ja hyytynyt siihen pienoiseksi jäätiköksi. Pieni huone, joka täytti koko majan, oli ahdettu yhtä täyteen romua kuin pöytäkin, ja sen yhdessä nurkassa oli pari makuusijaa, toinen toisensa yläpuolella, joista peitteet riippuivat alas, samassa asennossa mihin miehet olivat heittäneet ne noustessaan ylös.

Lawrence Pentfield ja Corry Hutchinson olivat miljoonanomistajia, vaikka he eivät siltä näyttäneet. Mitään tavatonta ei heissä huomannut; missä paikassa Michigania tahansa olisivat he menneet parista oivallisesta tukkipojasta. Mutta ulkona pimeässä, missä ammotti aukko maassa, oli monta miestä nostamassa ylös soraa ja lokaa ja kultaa aukon pohjasta, ja muutamilla oli viisitoista dollaria päivältä siitä, että he kaapivat sitä irti kallionkolosta. Joka päivä kaivettiin kultaa tuhansien dollarien arvosta ja nostettiin ylös maanpinnalle, ja kaikkityyni kuului Pentfieldille ja Hutchinsonille, jotka luettiin Bonanzan rikkaimpien miesten joukkoon.

Pentfield keskeytti hiljaisuuden, joka seurasi Billebedamin poistumista, latomalla likaiset lautaset ja vadit päällekkäin ja sitten rummuttamalla tyhjälle paikalle rystysillään. Hutchinson niisti savuavaa kynttilää ja hieroi ajatuksissaan kynttilän sydämestä lähtenyttä nokea peukalon ja etusormen välissä.


Back to IndexNext