Minulla ei ollut kotona paljo aikaa vaipua ajatuksiini, pistin kirjeen taskuuni ja läksin pienten veljeini ja sisarteni kanssa heidän leikkipaikkojaan katsomaan.
Nopeaan kuin ajatus, joka lentää aivojen läpi, olivat ne pari päivää kotona kuluneet. Viimeisenä pyhänä vei poika minut jälleen kaupunkiin ja minä sain vanhemmiltani luvan mennä Fredrikan vieraaksi.
Ne kolme viikkoa, jotka vielä olivat jäljellä juhannukseen, kuluivat sanomattoman pian. Olihan näinä viimeisinä aikoina, jolloin puolen vuoden luvut olivat kerrottavat, niin paljo koulutöitä, etteivät päivän tunnit tahtoneet riittää. Kuinka olisi minulla ollut aikaa vielä kirjoittaa Jansulle? — "Mutta kun tulen Fredrikan luota lakaisin, kirjoitan hänelle pitkän kirjeen, joka hänet jälleen sovittaa minun kanssani", lohdutin tuntoani, joka yhä enemmän rupesi minua soimaamaan. Sitte läksin Fredrikan kanssa matkalle.
Minulla ei ollut ensin ollenkaan halua sinne, mutta hän oli kertonut minulle kaikki hauskuudet, joita saisimme hänen vanhempainsa luona nauttia, niin että vihdoin hyvin iloisesti suostuin hänen pyyntöönsä. Fredrikin tähden, joka myös nyt oli tullut kotiin, olisin ennen jäänyt pois, vaikka tosin oli mielestäni sangen hupaista tavata häntä niin pitkän ajan perästä. Eikä minulla nytkään ollut voimia vastustaa tätä tunnetta.
Ihmeellistä! Ennen olin aina selvään tiennyt, mitä tahdoin ja mitä piti tekemän, mutta siitä asti, kun Fredrik oli lempeni herättänyt, tuntui alati, kuin olisin ollut kahden vastaisesti lainehtivan veden välillä. Mutta ne laineet, jotka tulivat Fredrikin puolelta, olivat hyvien päätöksieni vihollisia, sillä ne aina surmasivat nämä viimeksimainitut.
Ei milloinkaan tarvitse tyttö äitinsä ystävyyttä niinkuin silloin, kun hän rupeaa miestä rakastamaan. Ilman äidin ystävyyttä on rakastava tyttö kuin heikko kukkanen, joka ei tukeetta voi vastustaa tuulta, vaan murtuu väkisten. Sentähden on äidin välttämätön velvollisuus, että hän koettaa saavuttaa lastensa ystävyyden, jotta he äidilleen voivat peittelemättä uskoa sydämensä salaisuudet. Meidän hyvällä, rakkaalla äidillämme ei ollut suuren talouden tähden aikaa pitää ystävyyttä lastensa kanssa ja kuulla heidän juttujaan.
Fredrikan kotiin oli pitkä matka. Meidän täytyi olla yötä eräässä ravintolassa tien vieressä ja olimme vasta seuraavana iltana perillä. Jota lähemmäksi me jouduimme, sitä kovemmin alkoi sydämeni sykkiä. Monta kertaa toivoin itsekseni, että olisin jäänyt kotiin, ja ihmeen raskaalta tuntui sydämeni. Se varmaan aavisti, mitkä nuolet sen läpi piti käymän.
Meillä oli vielä matkaa seitsemän kahdeksan virstaa, niin äkkiä huusi Fredrika iloisesti: "Katso kuitenkin, Liina, kuka tuolla tulee! Arvasinhan minä, että hän tulee vastaamme, mutta näin kauaksi en voinut toivoa. Hyvää iltaa, Fredrik, hyvää iltaa! Kuinka olet, hassu poika, tullut vastaan ja vielä jalkaisin?" "Hyvää iltaa", huusi muutaman askeleen päässä ääni, joka kävi kuin salama läpi sydämeni. Ja Fredrik T. oli pian meidän luonamme, kun kuski seisautti hevoset. — "Hyvää iltaa, Liina, sinä olet enkeli! En olisi koskaan voinut toivoa semmoista iloa, että sinä tulisit meidän luoksemme, ja nyt olet täällä!" lausui hän puristaen kättäni ja suudellen sitä. — "Mutta, Fredrik, onko Liina jo luvannut, että saat häntä kutsua sinuksi?" kysyi Fredrika. — "Ai, Liina — olimmehan toisiamme jo kirjeissä nimeltä kutsuneet — suokaa anteeksi! Suuri iloni ei antanut minulle aikaa ajatella pikkuasioita", pyysi hän sydämellisesti. Minä en voinut hänelle vastata, en saanut sanaa suustani.
"Tule kuitenkin ja suutele myöskin minua, niinkuin oikean veljen velvollisuus on!" käski Fredrika ja Fredrik meni toiselle puolen kärryjä, suuteli häntä, astui kärryihin ja istui meidän eteemme ajajan viereen ja me kuljimme eteenpäin. Iloisesti puhelivat sisar ja veli keskenään, sillä minä olin aina harvapuheinen Fredrikin seurassa. Me saavuimme juuri auringonlaskun aikana kauppamies T:n suuren, komean kartanon eteen, jossa kuski pidätti hevosia, Portailla seisoivat Fredrikan vanhemmat meitä odottamassa. Fredrika hyppäsi ensiksi kärryistä, juoksi ylös portaita myöten ja syleili isää ja äitiä. "Tule, Liina, että teen sinut tuttavaksi vanhempaini kanssa", huusi hän, ja minä astuin Fredrikin käden nojassa värisevin askelin ylös. Tervehdykseksi antoivat Fredrikan vanhemmat minulle kättä ja hänen isänsä sanoi, että olin tehnyt oikein, kun kerran tulin ystäväni luo vieraaksi.
Sitte lähdimme kaikki sisään, Fredrika äidin kainalossa, heidän perässään minä ja Fredrik isänsä kanssa. Hämärän tähden ja kun olin, niinkuin sanotaan, jättänyt silmät ulos, en nähnyt, minkälaisia ne huoneet olivat, joiden läpi kuljimme, mutta sen tunsin, että jalkani astuivat pehmeitä mattoja myöten. Vihdoin jäimme erääsen huoneesen ja rouva T. soitti pientä kelloa, jonka jälkeen palvelustyttö tuli ja pani kynttilät palamaan. Sitte käski hän meitä heti pöytään istumaan ja me asetuimme loistavan kauniilla astioilla ja hyvillä ruuilla varustetun pöydän ääreen, joka meille oli valmistettu tähän pieneen vierashuoneesen, jotta puhe paremmin sujuisi, niinkuin rouva sanoi. Rouva T:n edessä seisoi vielä kirkas teekeittiö, joka lauloi suhisevaa keittolauluaan niin ystävällisesti, että tuntui, kuin olisi se tahtonut minua miellyttää, jotta en tuntisi itseäni siellä vieraaksi. Ja kun nostin silmäni lautaselta ja katselin ympärilleni ja seinistä, katosta, lattiasta, kaikkialta loisti vastaani komea kauneus, tuntui minusta, kuin olisi siellä voinut elää sanomattoman onnellisena. Mutta kun jälleen katsoin rouva T:tä, oli kuin hänen vaalealta otsaltaan ja sinisistä silmistään olisi salainen kuuma tuulenpuuska puhaltanut vastaani ja ajanut minua siitä syrjään. Toisin vaikutti vanhan kauppiaan ulkomuoto, joka muistutti minulle hänen molempia lapsiaan, rakkaita ystäviäni.
"Fredrik on kaiketi jo kertonut sinulle, että sisaresi Alma lähti opettajattarensa neiti Jungen kanssa Stülpnagelille vieraaksi ja tulee vasta huomenna kotiin", sanoi rouva T. Fredrikalle, joka pahoitteli sitä, että vasta huomenna saisi tavata kahdentoista vuotiasta sisartansa. Iltanen kesti kauan, sillä Fredrika kyseli vanhemmiltaan ja veljeltään tuttavainsa asioita. Mutta vihdoin otti hänen äitinsä kynttilän pöydältä ja saattoi meidät makuuhuoneesemme. "Oi, kuinka kaunista täällä on!" huudahdin huoneesen tultuani. Ja siellä oli todella kaunista. Tumman punaisella sametilla olivat seinät vaatetetut ja kaksi lumivalkeaa vuodetta odotti meitä. Toinen vuode oli toisella seinällä, kummankin vieressä seisoivat komeat pesukaapit ja pienet yöpöydät valkeine liinoineen. Seinässä vuoteiden yläpuolella rippui kultaisten kehysten ympäröimänä enkelein ja pyhäin kuvia. Kolmannella seinällä oli iso toalettipeili, jonka päälle oli asetettu kaikellaisia pikkuesineitä, joita naiset tarvitsevat vaatetukseensa. Lattiaa peitti ruusunkukkainen matto.
"Sano minulle, Fredrika, kuinka sinä voit tulla toimeen rouva G:n luona ja minkätähden sinun vanhempasi eivät ole hankkineet sinulle rikkaampaa asuntoa", kysyin, kun jo olimme makaamassa.
"Meidän koulumme on hyväksi kiitetty koulu ja johtajatar neuvoi vanhempiani panemaan minut rouva G:n luona asumaan. Mamma tosin ei tahtonut tyytyä siihen, mutta pappa sanoi, että se on rikkaiden lapsille hyödyksi, kun he tottuvat huonompaankin oloon, ja minä olen hänen kanssaan yhtä mieltä." Näin sanoi Fredrika jo hyvin unisena, ja koska minäkin olin väsynyt, ei ollut enää aikaa ajatella näitä asioita, vaan antauduin Nukkumatin pauloihin.
Seuraavana aamuna herätti meitä kaunis laulu huoneemme oven takana ja heti sen jälkeen tuli näkyviimme enkelinkaltainen olento, jolla oli punoittavat posket ja kullankeltaiset kiharat, ja lensi ojennetuin käsin Fredrikaa suutelemaan. "Alma, Alma, jokos sinä, veitikka, olet kotona!" sai Fredrika huudahtaneeksi. Mutta minä en ymmärtänyt, olinko hereillä, vai näinkö unta — olihan tuo lapsi Aurooran, minun kalliin ystävävainajani, näköinen! Nousin vuoteelle istuilleni ja kädet ristissä peitteen päällä kiintyivät silmäni tuohon enkelin kuvaan, ikäänkuin en olisi tahtonut häntä päästää näkyvistäni.
"Vieläkö te makasitte, vai säikähdittekö meidän tulostamme?" kysyi pehmeä ääni hiljaa vieressäni ja, ikäänkuin unesta heräten, huomasin kauniin, lempeän näköisen naisen seisovan vuoteeni luona ja pelolla katselevan minua.
"Oi, ei", vastasin värisevin äänin ja kyynelsilmin. "Fredrikan sisar on erään lapsen näköinen, jota minä paljon, paljon rakastin, vaan joka jo aikoja sitten on taivaassa!"
"Niin, sen kyllä ymmärrän, kuinka tuommoinen tapaus voi hämmästyttää ja liikuttaa sydäntä", sanoi neiti Junge, joka oli kumartunut vuoteeni yli ja otti minun käteni omiinsa. Kiitos Jumalan, että hän juuri niin teki ja puhui, eikä yhtään kylmemmästi, muuten, en olisikaan hänestä heti niin paljon pitänyt kuin nyt.
Kun neiti Junge oli vetänyt ylös akkunaverhot, joiden läpi ei aurinko päässyt huoneesen paistamaan, ja Alma myöskin minua tuli tervehtimään, näin heti, että hänellä oli toiset silmät, nenä ja suu kuin Aurooralla ja kävin jälleen levollisemmaksi, vaikk'en iloiseksi. — Silloin huusi Fredrikin ääni oven takana: "Hyvää huomenta, kuinka olette maanneet?" "Sangen hyvin!" vastasi hänelle Fredrika. — "Minä olen hänen kanssaan saman katon alla, hän tulee aamusta iltaan olemaan kanssani!" lensi iloinen ajatus sydämeni läpi ja entiset surut olivat kerrassa kadonneet.
Neiti Junge ja Alma lähtivät pois kamarista ja me puimme äkkiä päällemme. — Äitini piti huolta siitä, että minulla aina oli hyvät ja somat vaatteet, ja oli tätä käyntiä varten teettänyt vielä muutamia uusia pukuja, ettei minun vaatteiden puolesta tarvinnut olla Fredrikaa huonompi, niin kuin hän sanoi. — Kun olimme vaatteissa, menimme toisten joukkoon, jotka meitä jo kahvipöydän ääressä odottivat.
Niin, nyt oli meillä ne päivät käsissä, joista Fredrikan kanssa olimme iloisella toivolla puhuneet. Eivätkä meidän toiveemme turhaan rauenneet. Meidän ympärillämme oli niin paljo loistoa ja kauneutta, niin paljo ihastusta ja iloa herättäviä asioita, että minä alussa olin kuin hurmautunut kaikesta; mutta pian totuin siihen ja täytyi tunnustaa itselleni, etten siitä asti, kuin Aurooran kanssa olin yhdessä, ollut niin iloinen kuin nyt.
Fredrikan tuttavat tulivat häntä tervehtimään ja me kävimme heidän luonaan ja joka paikassa meitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti. Joka paikassa jouduimme nuorten naisten ja miesten seuraan ja tanssimme, leikimme ja iloisia lauluja lauloimme — joka paikassa oli Fredrik minun rinnallani. Hän ei tosin vierasten ja vanhempainsa, etenkin äitinsä, läsnäollessa niin paljon seurustellut minun kanssani, mutta kuitenkin huomasin, että hän enin minua näki ja kuuli. Fredrika oli aina yhtä ystävällinen kohtaani, neiti Junge sangen sydämellinen, lempeä ja hyvä, ja pikku Alma tuli luokseni ja puhui lupa-aikansa iloista. Myöskin kauppias T. oli minulle sangen ystävällinen, syleili meitä Fredrikan kanssa ja lausui muutamia kiittäviä sanoja. Ainoastaan rouva T. ei minua paljo huomannut ja hänen läheisyydessään tunsin, että olin siellä vieras. Muuten tuntui, kuin olisin jo kauvan asunut siellä. Olihan se Fredrikin koti.
Kaupungin alla juoksi joki, ja kun kauppias T:llä oli kaksi kaunista venhettä, kävimme myös soutelemassa, joka minusta oli hyvin hupaista. Myöskin metsässä kävimme suuressa seurassa. Kerran oli siellä sanomattoman hupaista. Fredrik oli tovereineen etsinyt erään kauniin paikan ja pystyttänyt sinne teltan. Se oli laakso korkearantaisen joen varrella. Laakson keskellä kohosi pieni mäki, joka oli kuin kumoonkaadettu, iso kello. Laaksossa ja mäenrinteellä kasvoi sirkeitä koivuja ja tuuheita pihlajoita. Mäen ja korkean rannan välillä oli valkea teltta pöytineen ja penkkineen ja sen harjalla liehui viheriän ja punaisen kirjava lippu ikäänkuin olisi se tietänyt olevansa siinä nuorison ilon merkiksi. Mäen toisella puolen virtasi joki, hyppien suurempain ja pienempäin kivien yli, laulaen omaa virttänsä. Joen takana toisella rannalla lainehti vihanta ruisvainio ja lauhkea tuuli kantoi siitä lähtevää suloista tuoksua lähiseutuun.
Rouva T. oli toimittanut monenlaista syötävää ja juotavaa. Hän teetätti valkean joen rannalle ja laitatti sokolaatia, jota joimme teltassa makuisan kakun kanssa.
Iltapäivällä, jolloin aurinko ei enää niin kuumasti paistanut, läksimme kulkuun suuressa joukossa, parikymmentä nuorta jalkaisin, vanhemmat ajaen. Menimme parin virstan päässä olevalle mäelle, jossa kasvoi paljo tammi-, saarni-, kuusi- ja myöskin päärynäpuita. Mäen alla juoksi joki ja etäämmältä siinti pieni järvi puiden välistä. Merkillisin asia mäelle oli kuitenkin vanhan linnan rauniot, jonka keskellä kasvoi viheriäisiä pensaita ja metsähumaloita.
Kun ehdimme mäen huipulle, oli jo teltta valmiiksi pystytetty, ja vanhemmat ihmiset, jotka olivat tulleet hevosilla, istuivat ruohossa ja joivat sokolaatia nauraen ja leikkiä laskien. Teltassa oli pöydälle asetettu kaikellaisia makeisia ja hedelmiä, joita nuoret miehet tarjosivat ja joista jokainen otti, mitä halutti. Sitte ruvettiin leikkimään. Kaikellaiset juoksu- ja hyppyleikit vaihtelivat ja ilo kävi yhä suuremmaksi. Iloinen mieli valtasi minutkin kokonaan. Luonnon kauneus ympärilläni ja elämän ilo sisässäni tekivät minut kaikista vallattomimmaksi, niin että kaikissa leikeissä olin ensimmäisenä. Vihdoin kävi niin, että kun jotakin uutta kisaa alotettiin, niin "Liina" ja "Liina" kaikui jokaisen suusta.
Mutta kun ruoho kasteesta kävi märäksi, kokoonnuimme kukkulalle, teltan ääreen ja istuimme tammien alle peitteille, joita rouva T. oli leväyttänyt ruohon päälle. Jos äsken ilonhuudot kaikuivat läpi metsän, niin yhtä elävä oli nyt keskustelu. Neliääninen laulukin kuului nyt viiden ylioppilaan suusta ja kaikui illan hiljaisuudessa takaisin joen toiselta puolelta. Laulajien joukossa oli myös ylioppilas R., joka totisemman ja miehekkäämmän olentonsa puolesta erosi toisista. Hän oli jo pari kertaa lähestynyt minua ja koettanut aloittaa vakavampaa keskustelua, vaan minä olin sen aina seoittanut iloisella tuulellani. Nyt seisoi hän aivan lähellä minua ja puhui erään vanhemman naisen kanssa linnan raunioista, jotka puiden takaa kohosivat edessämme. Raunioiden ja meidän välillemme oli kokoontunut iso joukko talonpoikia, jotka katselivat meitä, mutta kaikki lakittomin päin, sillä olihan heidän nuori kartanon herransakin meidän joukossamme. Pian oli kaikkein huomio kääntynyt ylioppilas R:n puoleen, joka tulisin sanoin puhui, kuinka satoja vuosia takaperin "meidän esi-isämme" tässä paikassa oli pitänyt vuodattaa vertansa raakoja pakanoita vastaan, ennenkun he nämä olivat saaneet valtansa alle. "Tämä on historian multaa", huusi hän viimein, "historian pyhää multaa, jota me nyt tallaamme. Ja siitä, että nyt voimme olla niin iloiset, saamme kiittää voimakkaita esi-isiämme!" — "Katsokaa", huusi nyt Fredrik, osoittaen talonpoikia, jotka seisoivat lakittomin päin meidän edessämme, "tuossa seisoo tuo raaka pakanasuku; eläköön meidän voimakkaiden esi-isäimme muisto!" "Hurraa!" huusi nyt koko seurue ja talonpoikainkin seassa heitti moni lakkinsa ilmaan ja huusi "hurraa!" yhteen ääneen. Palvelija toi juomia, ja kun jokaisella oli lasinsa, kohosi uusi "hurraa" illan tyyneyteen ja kaikui voimakkaasti metsästä takaisin. Ylioppilas R. ja Fredrik olivat laseineen ensimmäiseksi tulleet minun luokseni. Minusta tuntui, kuin olisivat neulat pistäneet sydäntäni, mutta en sittenkään kaatanut juotavaani maahan, vaan minunkin lasini kilisi yhdessä heidän kanssansa. Nyt alkoivat laulajat erään voimakkaan laulun, jonka hiljattain saksalainen säveltäjä oli sepittänyt:
"Dir möcht' ich diese Lieder weihen,Geliebtes, deutsches Vaterland,Denn Dir, dem neuerstanden, freien,Ist all mein Sehnen zugewandt.Doch Heldenblut ist Dir geflossen,Dir sang der Jugend schönste ZierNach solchen Opfern diese Lieder!"
Värisevin äänin lopettivat laulajat laulunsa, josta voi nähdä, kuinka sydämen pohjasta he olivat laulaneet. Luulin, että koko seura nousisi ja kiittäisi heitä. Mutta samassa rupesivat kaikki suurella äänellä nauramaan, joka minua niin hämmästytti ja oli vastenmielistä, että tuntui, kuin olisivat vanhat Viron henget tästä laulusta heränneet ja ärtyneet nauramaan.
Mutta kun katsoin mäen kukkulalle, jossa moniaat ylioppilaat punssilasineen istuivat pienen pöydän ääressä, niin huomasin pian, mistä nauru tuli. Eräs ylioppilas oli istunut keinulaudalla ja nostanut lasinsa ylös laulun kunniaksi ja juuri ruvennut "hurraata" huutamaan, kun samassa lauta kaatui takaapäin ja ylioppilas lasineen vieri alas mäkeä. Mäen alla nousi hän pystyyn, otti lasin käteensä ja huusi: "Niin, iloitkaa, toverit, me olemme molemmat, sekä lasi että minä, ehjiksi jääneet". Koko seura rupesi uudestaan nauramaan. Ylioppilas R. vaan pysyi totisena ja katseli kulmiaan rypistäen iloisia tovereitaan.
Minäkin olin käynyt totiseksi, mutta aivan toisista syistä kuin ylioppilas R. Raskas kuorma painoi rintaani. En tietänyt sinä hetkenä, mistä se tuli, mutta ilo oli kadonnut sydämestäni. Etäämpää näin, kuinka Fredrik jakoi talonpojille ruoan ja juoman tähteitä ja he siitä häntä alamaisesti kumarsivat. Korvissani kaikuivat vielä sanat, jotka hän lasia kilistäessään hiljaa oli minulle lausunut: "Minä toivon, että Liina kukoistaa maailmassa ainoataan minun tähteni!" Tiesinhän, että Fredrik minua rakasti ja että minä myös häntä rakastin, ja se oli se elämän ilo, joka tähän asti oli tehnyt minut onnelliseksi. Mutta tämän onnentunteen välille oli tänäpäivänä tunkeutunut musta varjo. Ne sanat, joilla Fredrik oli tänäpäivänä "voimakkaita esi-isiään" kunnioittanut, osoittivat, että jos aioin vaeltaa hänen kanssaan koko elinaikani, piti minun kokonaan saksalaistua ja saksalaisena pysyä ja vielä niin, että tuntisin iloa oman kansani ja sukuveljeini orjuudesta. Sillä ei yksikään kunniallinen mies ole meidän aikoinamme väliäpitämätön valtiollisista asioista, eikä oikeaa avioelämää voi syntyä ilman hengen yhteyttä. Olisin ehkä tällä tavoin saksalaistunut, jos en olisi Annan kanssa kaupungissa tullut ystäväksi ja jos ei Jansu Pietarista olisi kirjoittanut. Mutta nyt en ollut vielä niin langennut, vaikka kyllä olin vanhempiani hävennyt ja juonut virolaisten orjuuttajain muistoksi. Rakkaus kansaani tunkeutui sen rakkauden väliin, jota tunsin Fredrikiä kohtaan. Se ei vielä päässyt voitolle, mutta se raskautti sydäntäni, vaikk'en silloin vielä selvään tajunnut, mistä se tuli. Nuolet eivät vielä kylliksi olleet haavoittaneet sydäntäni, vaan ennen pitkää tapahtui käänne elämässäni.
Juuri kun aloin mennä kotiin, seisoi ylioppilas R. edessäni, tarjosi minulle käsivarttaan ja sanoi: "neiti Liina, te varmaankin sallitte, että saatan teidät kotiin. Se lupa tekisi minut sangen onnelliseksi, sillä kun tänä päivänä innostunut, ylevä hetki rikkoontui vallattomaan nauruun, pysyitte te yksin totisena, joka osoittaa, että meidän henkemme ovat yksimieliset!" Minä pistin käteni hänen kainaloonsa ja me läksimme kotiinpäin. Mutta kysyin hymyillen: "Mistä tiedätte, että olemme yksimieliset, vaikka molemmat pysyimme totisina? Olisihan meidän totisuus voinut syntyä kokonaan erilaisista syistä."
"Voi, elkää puhuko sillä tavalla", sanoi hän; "minä uskon, että me olemme yhtä mieltä, ja minulta olisi hyvin ikävää, jos te itse toisin vakuuttaisitte!"
Kun rupesin ajattelemaan näitä sanoja, seisoi Fredrik meidän luonamme ja sanoi ylioppilas R:lle:
"Suo anteeksi, veli R., mutta tämän neidin saatan minä kotiin!"
"Onko herra Fredrik teitä, neiti, pyytänyt ennen minua?" kysyi ylioppilas R. äkkiä, ja minun piti vastata "ei", vaikka se oli vastenmielistä.
"Siis, veli Fredrik, elä pane pahaksi, jos en täytä tahtoasi!" lausui ylioppilas, kääntyen Fredrikin puoleen. Fredrik ei vastannut siihen mitään, vaan käveli äänettömänä meidän vieressämme, kunnes saavuimme kotiin. Ei ylioppilas R:lläkään ollut enää paljo sanomista, ja minä kiusasin itseäni, ajatellen, mikä nuo molemmat herrat teki niin totisiksi.
Vihdoin saavuimme kaupunkiin, jolloin jokainen kääntyi kotiaan kohti.Heti huoneisiin päästyämme, meni kukin makuusuojaansa.
Seuraavana päivänä aamiaispöydässä sanoi rouva T., että hän aikoi huomenna toimittaa tanssijaiset, ja pyysi Fredrikiä ja Fredrikaa toimittamaan tuttavilleen ja ystävilleen huomen-illaksi kutsumakirjeet. Kiittäen äitiään lupasivat he heti täyttää hänen tahtonsa. Fredrik oli tovereineen käynyt ongella, ettemme olleet häntä ennen puolista paljo nähneet, mutta kuitenkin huomasin, että hän tänäpäivänä oli totisempi kuin ennen. Heti päivällisen jälkeen lähtivät Fredrik ja neiti Junge koulukamariin kirjoittamaan kutsumakirjeitä, mutta minä pistäysin meidän makuuhuoneesemme hiukan laittamaan vaatteitani. Kun minä tulin sieltä, seisoi Fredrik vieraskamarissa edessäni.
"Neiti Liina", sanoi hän kylmästi, "pitääkö minun mennä ensiksi pyytämään ylioppilas R:ea, että hän huomenna todella tulee meille?"
"Kuinka te niin voitte kysyä? Minä en ymmärrä, mitä se merkitsee", kysyin arasti, rukoilevalla äänellä.
"Liina!" huudahti hän sen jälkeen sydämen pohjasta lähtevällä äänellä, painaen minut äkkiä vasten sykkivää sydäntänsä. "Liina, sinä tiedät, sinä tiedät jo aikoja sitten, että minä sinua rakastan, rakastan kuin konsanaan mies kauniimpaa naista rakastaa. Ja sentähden en voi sallia, että joku toinen tunnustaa sinulle rakkautensa. Liina, jos sinulle joku toinen mies on rahtuakaan mieluisempi kuin minä, niin kadotan pian järkeni!"
"Fredrik, eipä minulle kenkään ole ollut niin mieluinen kuin sinä."
"Liina, onko se totinen tosi? Voitko todella rakastaa minua?"
"Voin!" sain tuskin sanoneeksi, kun hänen tuliset huulensa koskettivat suutani. — — — Se oli ensimmäisen kerran ja jäi myöskin viimeiseksi.
Seuraavana iltana loisti kaikki kynttiläin valossa. Suuri sali oli yhtenä tulimerenä. Loistava ruunu keskellä huonetta rippui alas katosta, ja siinä paloi monta kymmentä kynttilää, ja seinistä loisti vielä kymmeniä tulenliekkejä. Kaksi isoa, katosta lattiaan ulottuvaa peiliä heijasti takaisin tuliliekkien loistoa, niin että silmiä häikäisi. Pehmeät, sinisellä, kallisarvoisella kankaalla päällystetyt ja kauniilla leikkauksilla koristetut sohvat ja nojatuolit tarjosivat mukavia istumasijoja. Huoneen komeutta lisäsivät vielä turkkilaiset matot ja saman väriset silkkiset akkuna- ja oviverhot. Kukkaryhmien keskellä seisoivat valkeat veistokuvat ja yhdellä seinällä oli iso soittokone, jossa tänä iltana soitti palkattu soittaja.
Mutta tätä kaikkea Fredrika ja minä, samoin kuin neiti Jungekaan, emme vielä nähneet, vaikka kyllä rouva T. oli kamarineidillä lähettänyt sanaa, että me pian tulisimme saliin, sillä muutamia vieraita oli jo tullut.
Fredrik oli meille lukenut hauskan kertomuksen ja sentähden olimme myöhästyneet vaatetuksessamme. Asetin juuri tukkaani, joka riippui pitkinä, mustina kiharoina kaulalle, kun neiti Junge tuli huoneesemme vasta puhjennut ruusun kiehkura kädessään. Hän otti tekokukat tukastani pois, heitti ne pöydälle ja pani oman kiehkuransa minun päähäni, sanoen: "Tämä seppele teille sopii, eivätkä nuo tekoruusut". — "Te olette oikeassa", sanoi Fredrika, silmäillen minua, "nyt on Liina kuin ruusunkukka, joka vasta on nupusta puhjennut."
Siihen aikaan ei vielä vaatteilla komeiltu niinkuin nyt, ja kun Fredrika vielä oli koululapsi, ei hänelläkään vielä ollut kovin kauniita vaatteita. Taivaansininen leninki, lyhyet hiat ja paljaaksi jätetyt olkapäät, sininen kukkaseppele vaaleilla kiharoillaan, siinä koko hänen vaatetuksensa. Neiti Junge, hänkin nuori, kahdenkolmatta vanha neiti, valkeassa puvussa, otti meidän käsistämme kiinni ja vei saliin, jossa melkein kaikki vieraat olivat koolla. "Fredrika, nyt pitää sinun pyytää vierailtasi kauniisti anteeksi, ett'et ole heitä ollut vastaan ottamassa", sanoi rouva T., istuen sohvalla muutamien rouvien kanssa, jotka olivat tulleet sinne tyttärineen. Fredrika täytti lempeästi hänen käskynsä. Heti meidän tulomme jälkeen alkoi musiikki soida, ja neidot lensivät kuin perhoset nuorten miesten kainaloissa.
"Minun armas Liinani", kuiskasi korvaani Fredrik ensimmäisessä tanssissa, "kuinka sanomattoman kaunis olet tänäpäivänä, sinä olet kauniin nainen, jonka eläissäni olen nähnyt." — Voi, kuinka suloisilta kaikuivat nuo sanat korvissani. Minkälainen muiden silmissä olin, se oli yhdentekevä. Mutta toisetkin veivät minua usein tanssiin ja kuiskailivat korviini kiitossanoja. — "Liina", sanoi Fredrik jälleen minulle toisessa tanssissa, "jos en tietäisi, että rakastat minua, olisin jälleen pelon ja surun vaiheella; mutta nyt voin olla vakuutettu, että kaikki nuo nuolet toisten silmistä eivät satu sinuun. — Voi, että ne vuodet, jotka minun vielä Tartossa pitää viettää, olisivat jo kuluneet!" — Nepä vasta olivat hetkiä, joita tänä iltana nautin; olin kuin huumautunut, niin nousivat kaikki sydämen tunteet päähäni. Tunsin Fredrikin rakkauden tähden olevani kuin maasta taivaasen nostettu. Olin siitä rakkaudesta ylpeä, kuin olisi hän nostanut minut kuninkaalliselle istuimelle.
"Fredrik, missä ylioppilas R. on?" kysyi rouva T. kerran, "et suinkaan ole häntä jättänyt kutsumatta?" — "En ole, mamma, mutta hän oli eilen lähtenyt metsästysretkelle." — "Vahinko", sanoi rouva T.
Tänäkin iltana saimme tanssin välissä kaikellaisia hyvänmakuisia virvoituksia, ja komean iltasenkin oli rouva T. toimittanut. Mutta nuorilla ei ollut paljo aikaa ruokien varalle, heidän piti ajatella toisiaan ja omaa hauskuuttaan. Minä en voinut mitään syödä. — Iltasenkin jälkeen vielä tanssittiin ja sitte läksivät vieraat pois. — "Hyvää yötä, Liinani!" sai Fredrik sanoneeksi, kun hänen sisarensa kanssa erosimme omaan huoneesemme. — "Minun Liinani! minun Liinani", kaikui korvissani levolle laskeutuessa.
Mutta tunteeni olivat liiaksi kiihtyneet, voidakseni nukkua. Muutaman tunnin perästä heräsin jälleen. Oli jo iso päivä, sillä olimme myöhään tanssineet. — Fredrika nukkui makeasti. "Minä nousen oikein ylös, ajattelin, pukeudun hiljaa, käyn saliin istumaan ja muistelen vielä kerran eilistä iltaa, onhan vielä kaikki hiljaista, eikä kukaan häiritse minua siellä." Hetken perästä istuinkin pienen sohvan nurkassa ja vaivuin haaveiluihini. En tiedä, kuinka kauan olin istunut, kun kuulin isäntäväkeni salin viereisessä huoneessa keskustelevan. Rouva T. puhui kovalla äänellä, ja kun kuulin heidän mainitsevan Fredrikin nimeä, rupesin kuuntelemaan. "Ei", sanoi hän, "en voi koskaan suostua siihen, että poikani ottaa talonpoikaisen tytön itselleen vaimoksi! Minä kuolisin siitä surusta!"
"Mutta, rakas Vilhelmine", lausui hänen miehensä, "mistä olet saanut tuommoisia ajatuksia päähäsi?"
"Sinä vaan, Leopold, joka lapsillesi annat niin paljon vapautta ja niin vähän huomaat heidän toimiansa, voit sillä tavoin kysyä. Etkö sinä sitte eilen illalla huomannut, että Fredrik ei nähnyt eikä kuullut muita neitoja kuin Liinaa?"
"No, Vilhelmine, eikö sitten Liina sinusta ole kaunis ja käytökseltään sievä? Toisetkin nuoret miehet häntä mieltymyksellä katselivat ja vanhatkin herrat kiittivät sekä häntä että Fredrikaa."
"Ah, miksi et tahdo minua ymmärtää, minulle ovat yhdentekeviä hänen kauneutensa ja hyvät tapansa, hän pysyy kuitenkin aina talonpojan lapsena."
"Mutta hänen koulukasvatuksensa kohottavat häntä ylemmäksi sukua ja säätyä, ettei kukaan, joka hänet näkee ja kuulee, tiedä, mitä säätyä hän on."
"Mutta hänen vanhempansa puhuvat aina rahvaan kieltä, ja sitäpä en voisi ollenkaan sietää, että poikani pitäisi puhutteleman appiaan ja anoppiaan sillä kielellä, jota meidän orjamme puhuvat."
"Vaikka Liina nyt on Fredrikin mieleinen, ei ole kuitenkaan sanottu, että hän vuosien perästä ottaa hänet vaimokseen. Nuoret miehet ihastuvat äkkiä kauniisen ulkomuotoon, ja voihan käydä niin, että hän muutaman kuukauden perästä löytää Tartossa neidon, joka on hänen silmissään paljoa kauniimpi kuin Liina. Ole sentähden levollinen, eläkä suotta huolehdi. Aika kaikki asiat tasoittaa."
"Mutta Fredrikan täytyy joutua Tarttoon, erääsen kasvatuslaitokseen, se pitää sinun vihdoinkin minulle myöntää. Äidin tahtoa tulee kuulla varsinkin tyttärien kasvatuksessa."
"No, Vilhelmine, siitä voimme puhua toisen kerran, kun sinä olet tyynempi. Tule nyt kahvia juomaan, minun ruumiini vaatii jo sitä. Lapsia emme ehdi tänäpäivänä odottaa, he varmaankin vielä kauan lepäävät yöllistä väsymystään." Ja he lähtivät kahvia juomaan.
"Hyvää huomenta, mamma ja pappa!" kuulin vielä Alman hellällä äänellään huutavan vanhemmilleen, ja sitte kävi kaikki hiljaiseksi. Niin hiljaa, hiljaa kuin haudassa, mustassa, kolkossa haudassa, johon minut äkkiä heitettiin enkelin laululla täytetystä taivaastani.
Hirmuisen kipeästi oli ylpeä rouva T. haavoittanut sydäntäni, surmannut sen kalliimman elämän. Minun piti nyt yksin istua kolkossa salissa, jossa tanssin ja onnen jumalattarien kuvat kuin hirveät henget vartijoivat minua. Nyt olin rakkaista ihmisistä äkkiä erilleen temmattu. Fredrik! Fredrika! olisin huutanut, mutta ääntä en saanut suustani. — Neiti Junge, niin hänen luokseen, hänen luokseen! huusin vihdoin sortuneella äänellä, nousin ylös ja hoipertelin hänen huoneesensa. Sinne saavuttuani, avasin oven, jaksoin hätäisesti käydä hänen vuoteensa viereen, mutta — siinä kaaduin matolle maahan.
"Neiti Liina, mikä teillä on?" huusi neiti Junge, hypäten ylös vuoteestaan ja tarttuen minuun kiinni.
"Hiljaa, hiljaa, etteivät toiset kuule — minä olen hirveästi väsynyt — auttakaa!" pyysin niin hiljaisella äänellä, että hän tuskin sitä kuuli. Hän istui maahan, otti minut syliinsä, otti toisella kädellään pieneltä pöydältä, joka oli hänen vuoteensa vieressä, pullon ja alkoi hautoa kulmiani Kölnin vedellä. Vähän ajan perästä aloin tointua ja rupesin itkemään. Neiti Junge painoi minua rintaansa vasten ja antoi minun siinä hetken aikaa itkeä rauhallisesti. Sitte kysyi hän hiljaisella sydämellisellä äänellä:
"Mikä, rakas Liina, teille on tullut?"
"Sitä en voi sanoa teille, mutta hirmuinen tuska täyttää sydämeni. — Oi, auttakaa te, että niinpian kuin suinkin, ehkä vielä tänäpäivänä, pääsisin täältä kotiin! Mutta elkää kenellekään puhuko, kuinka tulin tänne, eikä mitään sydämeni tuskasta!" pyysin häntä.
"Mutta tehän olette aivan kipeä, kuinka voitte sitten matkustaa?" vastasi hän.
"Voi, luvatkaa, että saan levätä jonkun tunnin teidän vuoteessanne, sitte voimistun varmaankin niin paljo, että voin lähteä."
"Halukkaasti lupaan sen, mutta mitä sanon toisille, kun he teitä kysyvät?"
"Ei mitään muuta, kuin että eilisestä tanssimisesta olen hiukan kipeä."
Hän auttoi minua vuoteesensa, avasi vaatteeni, peitti lempeästi, istui sitten vuoteeni viereen ja pani kätensä otsalleni, jossa hän piti sitä, kunnes nukuin. Niin, kiitos nuoruuden voimille, minä nukuin todella — olivathan sekä ruumiini että sieluni sanomattoman väsyneet — ja makasin iltaan asti. Kun siitä heräsin, näin jälleen ensimmäiseksi neiti Jungen lempeät silmät.
"Jumalan kiitos, te olette hyvin maannut", huudahti hän iloisesti vastaani. "Ja teidän iloksenne saan kertoa, että huomenna voitte lähteä. Herra T. ja Fredrikakin hämmästyivät ensin, kun saivat kuutta teidän aikeenne, eikä Fredrika tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan. Mutta kun yhä edelleen pyysin ja selitin, ettette suinkaan kevytmielisyydestä tehnyt päätöstänne, ja vielä kerroin, että olitte eilisestä tanssista hiukan kipeä, suostui herra T. vihdoin teidän lähtöönne. Fredrika on jo kymmeniä kertoja käynyt täällä teitä katsomassa, rouva T:kin kerran ja herra T. on myös usein kysynyt tilaanne. Fredrik oli jo aamulla, ennenkun minä tulin huoneestani, äitinsä tahdosta lähtenyt pariksi päivää Stülpnagelille, joiden vanhin poika on tullut kotiin Saksasta."
Minä kuuntelin rauhallisesti hänen puhettaan ja kiitin häntä kaikesta vaivastaan, jota hän oli nähnyt minun tähteni. Hän nousi vuoteen äärestä ja lähti huoneesta. Hetken perästä tuli hän jälleen takaisin, kantaen tarjoimella ruokaa. Hänen perässään tuli Fredrika.
"Rakas, kallis Liina, mikähän sinua vaivaa? Minkätähden sinä aiot lähteä?" kysyi hän itkevällä äänellä kumartuen ylitseni. Se koski sydäntäni, mutta koetin miehekkäästi voittaa tunteeni ja vastasin lempeällä äänellä:
"Rakas Fredrika, elä pane pahaksesi minun äkkinäistä lähtöäni! Usko minua, rakastavaa ystävääsi, sinä kyllä vielä kerran myönnät, että minä teen oikein, kun toisten kerron sinulle, mitä nyt en voi ja mikä on syynä minun lähtööni." Hän suuteli minua kymmeniä kertoja, me itkimme hetken aikaa toisiamme syleillen, kunnes neiti Junge kehoitti minua syömään, etten kuolisi nälkään. Minä nousin ylös vuoteesta, söin ja join, multa en lähtenyt huoneesta, jonne Fredrika jäi seurakseni yölläkin. Hän pyysi, että neiti Junge makaisi Alman kanssa hänen huoneessansa, jotta hän saisi olla minun luonani. Niin, en lähtenyt huoneesta, ennenkun seuraavana aamuna istuin pieniin vaunuihin, joiden edessä kaksi suurta, mustaa hevosta veivät minut kotiinpäin. Hyvästi jättäessä olivat Fredrika, neiti Junge, Alma ja herra T. oikein surullisen näköiset. Rouva T:nkin puhe tuntui olevan hiljaista ja hiukan surullista, mutta hänen näöstänsä en tiedä mitään, sillä en saattanut häneen katsoa. "Fredrikille paljon terveisiä!" sanoin Fredrikalle kaikkien kuullen ja sitten lähdin.
Kun ihmiset ovat loukanneet sydäntäsi, kun heidän kovuutensa on ajanut sinut luotaan, niin käy luonnon helmaan, kätkeydy hiljaisesti humisevan metsän varjoon, silloin varmaankin tuskasi lievenee, haavoihisi löydät levostuttavaa lääkettä, ja toivo, jonka luulit ainaiseksi katoavan, rupeaa jälleen sinulle hymyilemään.
Niinä kolmena päivänä, jolloin olin matkalla, olin vielä kuin pyörryksissä siitä äkillisestä kohtauksesta, joka minulle oli tapahtunut. Sen vaan selvään tajusin, etten voinut pahoittaa vanhempiani onnettomuuteni ilmoittamisella.
"Liina lapsi, oletko ollut sairaana?" kysyi äiti, kun hän kolmen viikon poissa olon jälkeen jälleen näki minut.
"Minä en ole matkalla ensinkään maannut ja viimeisinä iltoina ennen lähtöäni tanssimme sangen paljon", vastasin ja käänsin pois kasvoni, sillä en voinut kestää äitini katseita.
"No, oli kaiketi sinusta ikävää erota sieltä iloisesta elämästä ja ystävistäsi. Mutta kyllä sinulla kotonakin on hyvä olla ja tulet jälleen iloiseksi ja terveeksi", koetti hän lohduttaa, kun huomasi kyyneleet, jotka väkisten nousivat silmiini. Samassa tuli palvelustyttö ja kutsui häntä karjapihaan katsomaan kipeää lammasta. Ja minä jäin yksin sydämeni tuskan kanssa taistelemaan.
Ensimmäisenä yönä makasin jälleen kuin kuollut väsymyksestä ja seuraavana aamuna läksin hautausmaahan. Jota lähemmäksi jouduin Aurooran hautaa, sitä tuimemmin poltti tuskan liekki sydäntäni, sitä rauhattomammaksi kävi mieleni, sitä kiivaammin astuin eteenpäin. En nähnyt enkä kuullut, oliko elämää ympärilläni vai oliko kaikki kuollutta, niinkuin ilonikin oli kuollut, Aurooran haudalle vaan paloi mieleni. Vihdoin pääsin sinne. "Auroora"! huusin haikealla äänellä ja heittäydyin kummulle, ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni nurmelle, jonka alla eivät enää surut ja murheet mieltä paina. Itkin kuin olisin tahtonut muuttaa surullisen mieleni vesiojaksi.
Mutta hetken päästä nostin pääni jälleen ylös ja silmäni taivasta kohden, joka lempeästi siinti vastaani. "Jumala!" huusin ja vähäinen hävyntunne värisytti sydäntäni, "Jumala, en tee oikein, kun annan suruni noin masentaa mieltäni. Ja onko minulla todellakin niin suurta surun syytä? Onko minulle todellakin tapahtunut niin suurta onnettomuutta, kuin heikko sydämeni luulee?
"Olisinko todellakin täydellisesti onnellinen, jos täytyisi kokonaan erota omasta suvustani, jos vieraantuisin vanhemmistani, sisaristani ja veljistäni niin, ettei mistään voisi huomata, että olen ollut heihin yhdistettynä? — En milloinkaan! milloinkaan! Fredrik, olen sinua rakastanut, rakastan vieläkin, enkä sitä koskaan voi unohtaa. Mutta sydämeni juuret ovat kiinni siinä kannossa, josta olen vesonut, etten milloinkaan voi kokonaan erota omista ja, Jansu, sinun vanhemmistasi. Enkä voisi lähteä niiden joukkoon, jotka häpeällä ja ylenkatseella kohtelevat niitä ihmisiä, joiden veri juoksee minunkin suonissani. Olen ollut tähän asti lapsi, heikko ja sokea, mutta se tuska, joka nyt on satuttanut sydäntäni, on minut tehnyt taistelijaksi, on peitteen temmannut silmiltäni, että olen paremmin ruvennut näkemään sitä tietä, jota minun tulee vaeltaa. Nyt, Jumala, anna minulle voimia, minä tahdon pysyä vahvana ja tahdon voittaa sydämeni tunteet, enkä huumautua rakkaudesta, enkä anna kunnian ja kylmän kiillon itseäni pettää. Jumala, anna minulle voimia ja lohduta minua!"
Nyt alkoi siinä syreenipensaan latvassa, joka varjosi Aurooran hautaa, laulurastas laulaa. Käänsin katseeni sinne päin ja kuuntelin. Se vaikeni. Mutta hautausmaan aidan takana kohisi metsä hiljaa. Nousin haudalta, silmäilin jäähyväisiksi sitä vielä kerran ja menin pois rautaportin kautta. Portista vei polku kiviaitaa myöten metsään. Kuljin sitä tietä myöten hiljaa eteenpäin, kädet ristissä rinnalla. Puut muodostivat pääni yläpuolella vihannan, tuhatkertaisen katoksen, jonka suojassa lintuset pitivät iloaan. Olin kuin rauhan valtakunnassa, jossa murheista ja tuskista ei tiedetä mitään. Rintani nousi ja laski ja joka hengenvedolla tunsin suloista lohdutusta sydämessäni. Samassa kuului ääni ikäänkuin olisi hopeakelloa soitettu maan alla. "Ai, tässähän on meidän rakas lähteemme!" huusin ja menin äkkiä sinne. Enpä ollut sitä nähnyt, sitte kun Jansun kanssa yhdessä kävimme sen luona, mutta se ei ollut sillä aikaa yhtään muuttunut. Sen hopeakirkas vesi juoksi kuin ennenkin esiin ison sammalmättään alta ja meni hyppien puunjuurikkaiden yli ojaan, joka kätkeytyi katsojan silmältä metsän varjoon. Siinä oli metsän katoksessa aukko, josta sininen taivas pilkisteli. — Minä istuuduin lähteen reunalle, kumarruin sen yli ja otin molemmilla käsilläni sen kirkasta, kylmää vettä suuhuni ja kostutin sillä itkusta punaisia silmiäni. Sitten pyyhin kasvoni valkealla, hienolla nenäliinallani, laskeuduin pitkäkseni ja painoin pääni sammaleesen. Siniset ja valkeat kukanterät katsoivat minua, kuin olisivat iloinneet seurastani, lähde lirisi ystävällisesti, metsä kohisi, taivas kaareili sinisenä yläpuolellani, ja minä nautin koko olennollani kaikesta tästä kauneudesta.
"Jumala, nyt näen ja tunnen selvään, että sinä rakastat minua, muuten et olisi rikastuttanut luontoasi niin suurilla kaunistuksilla, muuten et sillä niin suuresti lohduttaisi sydäntäni." Näin huusin kiitollisena, taivaan puoleen katsellen. — "Jansu, rakas Jansu, kunpa sinäkin jälleen olisit täällä, että näyttäisin sinulle kaikki, kaikki, mikä täyttää sydämeni. Mutta — sitä en ole ansainnut. Kuinka kauan olet saanut odottaa kirjettäni. Mutta nyt, ennenkun lähden vanhempiasi tervehtimään, vielä tänäpäivänä, tahdon sinulle kirjoittaa ja kaikki, kaikki. — — — Todellakaan en ymmärrä, mikä pelko minut saattoi niin äänettömäksi sinua kohtaan. Niin, olin kokonaan vieras Liina, jota en itsekään enää voinut tuntea, mutta minun pitää jälleen tulla entiselleni. Heti lähden kotiin ja kirjoitan." Näin sanoen nousin ylös ja lähdin takaisin astumaan.
Seuraavana päivänä lähti postimies kaupunkiin ja vei minulta suuren paksun kirjeen, jota olin koko päivän, puoleen yöhön asti kirjoittanut. Samana päivänä läksin myöskin sepänväelle vieraaksi ja oli minun siellä niin hyvä olla, etten olisi tahtonut poiskaan tulla.
Mutta seuraava posti toi minullekin paksun kirjeen Fredrikiltä ja Fredrikalta. Voi, ja se tuotti jälleen sydämelleni uusia, kovia taisteluita, mutta vakavia päätöksiäni se ei enää saanut horjumaan, niinkuin ennen Fredrikin rakastavaiset sanat. He valittivat molemmat sitä, että minun piti heidän kodissaan saada niin paljon kärsiä. Fredrik vakuutti vielä, että hän heti olisi matkustanut jälkeeni, jos hän ei vielä olisi vanhempainsa käskyn alainen, ja pyysi minua tulisin sanoin, että jäisin hänelle uskolliseksi, sillä hänen sydämensä rakkautta ei voi kukaan, ei hänen oma äitinsäkään häneltä ottaa ja sen hän ijäti säilyttää ainoastaan Liinan varalle, jonka kaltaista hän ei toista maailmassa löydä. — Fredrika valitti sitä, että hänen piti mennä Tarttoon kouluun, eikä saisi enää niin pian nähdä minua. Minä vastasin heille heti, vakuutin, etten milloinkaan heitä unhottaisi ja lupasin yhä edelleen rakastaa, mutta pyysin — voi, kuinka sydäntäni pakoitti ja kuinka kyyneleeni jälleen vuotivat — että me lopettaisimme kirjeenvaihtomme, sillä se varmaankaan ei olisi heidän äidilleen mieluista ja että heille siitä saattaisi syntyä monta mielipahaa. Vakuutin vielä, että tämä olisi viimeinen kirjeeni heille, lausuin lemmen sanoja heille, kiitin heitä rakkaudestaan ja ystävyydestään ja — heitin hyvästi.
Meidän rouvamme oli jo moniaita viikkoja ollut sairaana ja opettajaneiti hänen hoitajanaan. Aioin juuri mennä katsomaan heitä, vaan samassa tuli rakas neiti vastaani ja sanoi: "Rakas Liina, kuinka et ole käynyt meitä katsomassa. Rouva ikävöi sinua suuresti ja laittoi sinua hakemaan." — "Minä aioin juuri tulla mäelle", vastasin ja lähdin hänen kanssaan.
Siitä hetkestä kävin siellä joka päivä ja istuin monta tuntia rouvan vuoteen vieressä, kohensin päänalusta, annoin hänelle juoda, taikka puhuin heille molemmille elämästäni kaupungissa, taikka luin jonkun kauniin kertomuksen. Rouva tahtoi niin mielellään kuulla ääntäni, joka hänelle muistutti onnellisempia aikoja, ettei hän huomannutkaan lukemiseni puutteita.
Lupa-aika oli kulunut. Olin jo heittänyt sepänväen hyvästi ja seisoin nyt rouvan vuoteen vieressä, lausuen hänellekin jäähyväiset. "Liina, kallis lapseni", sanoi rakas rouva, ottaen minun molemmat käteni omiinsa, "Liina, kiitän sinua vieläkin kaikesta ilosta, jonka tässä maatessanikin olet minulle tuottanut. Jos et enää näkisi minua täällä maailmassa, niin pidä kuitenkin minua ja Aurooraa mielessäsi!" Hetken ääneti oltuaan, sanoi hän: "vienkö Aurooralle terveisiä?"
Polviani vapisutti, lankesin hänen vuoteensa viereen, suutelin hänen kättänsä ja nyyhkytin siinä. Hän lausui vielä muutamia sanoja, joista en saanut selvää, suuteli otsaani, ja tunsin siinä pari kuumaa kyyneltä.
Parin kuukauden kuluttua sainkin opettajaneidiltä mustalla sinetillä suljetun kirjeen, joka toi viimeiset terveiset kuolleelta rouvaltani. Neitikin lausui minulle siinä jäähyväiset, sillä hän lähti toiseen perheesen lapsia opettamaan. — Ja vielä kolmannenkin tiedon sain siinä kirjeessä. Rouvan viimeinen ilo ennen kuolemaansa oli se, että hän sai antaa siunauksensa poikansa Oton ja Hildan kihlaukseen.
Raskaalta tuntui se vuosi, jonka vielä kaupungissa vietin. Minun nuori henkeni sai taistella kuin urhoollinen sotamies. Jos ei Jansu olisi lähettänyt osanottavaisia kirjeitään, olisin tuskin voinut kestää vihollisteni teräviä nuolia ja vahvuutta. — Fredrikiltä tuli vielä muutamia palavia kirjeitä, jotka rukouksilla ja houkutuksilla kokivat käännyttää minua entiselle tielleni. Mutta minun täytyi uudestaan uhrata oman rakkauteni kansani rakkaudelle. Olivathan silmäni nyt auenneet ja Jansun johdolla näin ja kuulin yhä selvemmin, kuinka surkea, kuinka halveksittu se asema oli, jossa minä, virolainen lapsi, olin saksalaisten silmissä. Sillä ainoastaan se, mikä minuun oli tarttunut heistä itsestään, löysi armon heidän edessään, mutta kaikki, minkä olin saanut perinnöksi vanhemmiltani, pisti heidän silmiinsä ja joutui naurun ja ylenkatseen alaiseksi.
Koulussakin suretti moni asia mieltäni ja antoi minun tuntea, että olin vieras vierasten joukossa. Ikäväksi kävi minulle moni tunti sentähden, että minun aina täytyi kuulla Saksan ja muiden maailman kansojen suurista miehistä ja heidän teoistaan, enkä sanaakaan virolaisten muinaisesta elämästä, jota sydämeni yhä enemmin ja enemmin rupesi ikävöimään. Usein nousi myöskin vihan puna, ei enää häpeän, poskilleni. Kerrankin kuulin, kuinka eräs opettaja suuttui lapseen, joka huomaamatta Saksan kielen rinnalla lausui virolaisen sanan. Hän sanoi paheksuvansa sitä, että vanhemmat sallivat lasten ensimmäisinä vuosinaan puhua sitä kieltä, joka sotkee kaikki muut kielet ja tekee haittaa hänen äidinkielelleen. Eräänä päivänä huomasin myöskin, kuinka vähän saksalainen pappikaan, joka opetti meidän koulussamme uskontoa, seurasi oppinsa nöyrää ja rakastavaa mieltä. Sattui joskus niin, että vieras arvaamatta tuli kouluun kysymään jotakin paikkaa. Opettajat eivät myöskään panneet pahakseen tätä vähäistä häiriötä, vaan neuvoivat ihmisiä tielle, taikka käskivät jonkun koululapsen mennä portaille sitä tekemään. Niinpä eräässä tunnissa tuli saksalainen mies kysymään tietä ja opettaja käski lapsen mennä sitä neuvomaan. Neljännestunnin kuluttua aukeni jälleen ovi ja pitkä, solakka mies mustassa, pitkässä, vaskinappisessa nutussa astui sisään. "Päivää, kunnioitettavat saksat!" tervehti hän kumartaen ja pyysi: "voitteko olla niin hyviä ja osoittaa tohtorin asunnon minulle?" — "Pois, pois! etkö sinä, lurjus, näe, että tässä on koulu?" ärjyi opettaja sinisen punaisena. Mies kumarsi, hyvästi lausuen ja pyytäen anteeksi erehdyksensä ja lähti pois. Mutta minä nousin hehkuvin poskin istuimeltani ja pyysin: "Herra pastori, olkaa hyvä ja antakaa minun neuvoa tämä mies tohtorin luo, niinkuin Maria Wernerkin neuvoi äsken!" "Menkää", sanoi opettaja lyhyesti, ja minä läksin.
Ei minun asunnossanikaan enää ollut niin hupaista ja sydämellistä kuin ennen. Fredrika, Anette ja Julia olivat poissa ja heidän sijaansa oli tullut kolme vierasta, jotka usein nauroivat talonpoikain tyhmyyttä ja köyhyyttä.
Mutta minun pitkä aikani kaupungissa loppui vihdoinkin. Keväällä luin siellä vielä, mutta juhannuksena heitin minäkin, niinkuin Anna ja moni muu ennen minua, koulun ja ihmiset hyvästi ja olin kiitollisella mielellä kaikesta siitä hyvästä, jota seitsemän vuoden kuluessa olin saanut siellä nauttia. Etenkin kiitin rouva G:ta kaikesta lempeästä huolenpidostaan, ja ikävällä erosin hänestä ja monesta muusta hyvästä ihmisestä.
Olin kyllä saanut niin paljon opetusta, että olisin voinut suorittaa naisten opettajatutkinnon, mutta koska en tahtonut lähteä Tarttoon, jossa T:n sisarukset olivat, pyysin vanhempiani viemään minut ilman sitä kotiin. Siihen he suostuivat, sillä siten säästyi heille suuret kustannukset.
Nyt olin kotona. Minun piti ruveta toimeeni, sillä sisareni olivat jo ikävällä odottaneet minua, että kerrankin rupeaisin heitä opettamaan. Heidän entinen opettajansa sai äidiltä niin paljo talous- ja ompelutyötä, ettei hän enää ehtinyt olla lasten kanssa. Niin, nyt olin heidän joukossaan ja nyt piti minun täällä, jossa itse olin ensimmäiset opetukset saanut, ruveta muita opettamaan. Mutta että alku aina on hankala, sitä en heti huomannut, sillä minun piti pienten siskojeni kanssa alussa leikkiä ja puhua enemmän kuin tehdä työtä. Olihan nyt kesä ja meillä paljon tointa joen rannalla lepikossa ja myöskin somassa, pienessä puutarhassa, johon äiti oli istuttanut kauniita kukkia. Koetin sen ohella kaikin voimin unohtaa kaupungin elämää, joka myöskin lasten tähden onnistui. Joskus vaan, kun olin yksin, lensivät ajatukseni siihen aikaan, kun sisaren ja veljen kanssa yhdessä elin, ja huokaus pääsi rinnastani. Enpä ollut heistä puoleen vuoteen mitään kuullut. Mutta Jansu kirjoitti usein minulle ja usein muistin häntä, kun kuljin niitä paikkoja, joissa lapsena olin hänen kanssaan leikkinyt, ja sisälläkin juolahti mieleeni moni sana, jonka hän ennen oli puhunut tai myöhempään kirjoittanut. Ja enin muistin häntä silloin, kun siskoineni kävin hänen vanhempainsa luona ja kun hänen isänsä kiitti sitä, että terveenä olin päässyt kaupungista. Yhteen aikaan oli hän ollut levoton minusta, sanoi hän kerran, sillä minulla oli niin vieraat tavat; ja viimeisinä aikoina olivat minun poskeni olleet semmoiset, etteivät ne ensinkään häntä tyydyttäneet. Mutta nyt alkoivat ne entiset ruusut jälleen kukoistaa ja sentähden tunsi hänen vanha sydämensä suurta iloa. "Jospa vaan Jansuni saisi sinut nähdä", sanoi hän lopuksi; mutta minun veljeni on niin kiusallinen, ettei päästä häntä enää ollenkaan kotiin. Kun häneltä sitä pyydän, vastaa hän vaan: "onhan sinulla se onni, että olet saanut poikasi pitää monta vuotta luonasi, voit myöskin aina hyvin ylpeästi lausua: minullakin on poika. Sillä vaikk'ei hän aina ole sinun luonasi, niin sinunhan hän on kuitenkin. Anna sentähden veljesikin jonkun aikaa nauttia hänen seurastaan. En voisi päivääkään tulla hänettä toimeen, saatikka sitte viikkoja ja kuukausia. Ja kuukausia kuluisi, jos hän sinun luonasi tulisi käymään." — Näin hän kirjoittaa joka kerran ja meidän vanhempain täytyy tyytyä ikäväämme. Olemmehan hänelle kiitollisuudenvelassa Jansun tähden, ja kun opinaika on kulunut loppuun, niin täytyy hänen tulla meitä katsomaan.' Näin olivat asiat sepänväen luona.
Mäellä ei ollut minulla enää tekemistä, sillä siellä oli kokonaan uusia ihmisiä, jotka eivät minua enää tunteneet eivätkä tarvinneet. Nuori herra oli juuri ennen juhannusta tullut kotiin nuoren rouvansa kanssa. Nyt he pitivät suuria vieraspitoja. Soitto ja hälinä kuului sieltä ja komeasti puetut palvelijat ja neitsyet juoksivat kartanon pihassa kuin kirjavat koirat, kuten sanotaan.
Eräänä päivänä piti minun mennä maitohuoneesen. Mutta kun se oli kartanon takana, täytyi käydä kyökinportaiden ohi. Me asuimme joen toisella puolen. Jo etäämmältä näin, että portailla seisoi joukko palvelijoita, ja kuulin heidän puhuvan ja nauravan, vaan kun pääsin heidän kohdalleen, vaikenivat kaikki. Ohi päästyäni, kuulin miehisen äänen sanovan: "Hiton kaunis ja hieno tuo neiti." — "Miksi ei hän olisi hieno, kun ei ole eläissään muuta tehnyt kuin vetelehtinyt kaupungissa ja vaatettanut itseään ja antaa vieläkin äitinsä juosta kuin postihevonen, olematta hänelle missään apuna. Ja tuommoinen iso talontyttö — ai, ai, ai — ei mitään muuta — — —" Olin jo liian kaukana, etten saanut selvää Leenan puheesta. Mutta hänen sanansa sattuivat sydämeeni.
"Mamma", kysyin, kun pääsin maitoaittaan, jossa äiti juuri kuori piimää, "enkö voi sinua auttaa?"
"No, kyllä sinä aikaa myöten rupeat sitä tekemään, mutta nyt olet vieras vielä", vastasi hän lempeästi.
"Mutta, mamma, minun täytyy ajoissa tottua siihen, muuten jään vielä pitkäksi aikaa vieraaksi kotonani. Ole niin hyvä ja anna minun nyt heti kuoria pari pyttyä, olenhan sitä ennenkin tehnyt."
"Kyllähän minulta saat, jos sinulla siihen niin suuri halu on." Ja äidin johdolla kuorin puoli tusinaa pyttyjä ja sydämeni kävi sen ohessa niin iloiseksi. "Leena", ajattelin itsekseni, "sinä soimasit minua kateudesta, mutta olet tahtomattasi tehnyt minulle suuren hyvyyden; sinä olet huomauttanut minua, etten ole leikkivä lapsi, vaan että minun pitää koettaa olla äidilleni avuksi. Kiitos siitä!" — Ja siitä hetkestä koetin jakaa työni äidin ja lasten vaiheille ja olin sangen onnellinen, kun illalla pääsin kamariini, jonka vanhemmat olivat minulle somasti sisustaneet.
"Mutta enkö voisi isäänikin vähän auttaa?" juolahti eräänä iltana mieleeni. "En ole kuullut hänen valittavan, vaikka hänellä on niin paljo kirjoittamista ja laskemista, ettei hän paljon ehdi makaamaankaan, ja hän on kuitenkin hyvin väsynyt, kun täytyy päiväkaudet kulkea pitkin peltoja, niittyjä ja kartanoita. Huomenna menen hänen kamariinsa ja tiedustelen asiaa."
"Puhutteko unissanne, vai oletteko valveilla?" kysyi Emilia, lasten entinen opettaja, joka makasi minun kanssani ja kuuli viimeiset sanani, jotka ääneen lausuin.
"Olen valveilla", vastasin hänelle.
"Hyvä, minulla on teille sanomista."
"No, mitä?" kysyin minä.
"Rouvan kamarineitsy, Leena, käski minun sanomaan teille, että rouva on pahoillaan siitä, ett'ette tule häntä tervehtimään, niinkuin kaikki hänen muut palvelijansa."
"Kaikki muut palvelijat? Minä en tiedä olevani muiden kuin vanhempaini palvelija. Voinhan kuitenkin mennä rouvaa tervehtimään, koska hän on sitä toivonut. — Mutta kuulkaa, Emilia, teille antaisin sen neuvon, ett'ette pitäisi Leenan kanssa suurta tuttavuutta ja että puhuisitte hänen sanojaan niin vähän kuin suinkin, sillä Leena kääntää monen asian pahemmaksi, kuin se todella onkaan."
"Te olette varmaankin oikeassa", sanoi Emilia, "minusta tuntuu myöskin siltä. Minä tahtoisinkin pysyä erilläni noista palvelijoista, vaan rouvan ompelijatar on hauska ihminen ja hänen tähtensä käyn siellä. Mutta Leena tunkeutuu aina meidän joukkoomme ja tiedustelee kaikkea, mitä te teette ja puhutte, että usein oikein suututtaa." — En tiedä, mitä Emilia vielä puhui, olin väsynyt ja nukuin.
Seuraavana päivänä läksin isäni huoneesen, joka oli kokonaan toisessa rakennuksessa työmiesten suuren tuvan päässä, ja löysin hänet kirjoittamasta. Isällä oli kolmekymmentä miestä talon ruuassa.
"Suo anteeksi, rakas isä, että tulen sinua häiritsemään", pyysin minä.
"Se ei tee mitään, enhän saa sinua usein nähdä. Mutta nyt on sinulla varmaan jotakin tärkeää asiaa, koska tulet minun luokseni."
"Tulen vaan kysymään, enkö voisi auttaa sinua kirjoittamisella?"
"Todella", sanoi isä, "hyvä lapsi, sitä olen ennenkin ajatellut, mutta en ole sinua ruvennut vielä vaivaamaan."
"Isä", sanoin vesissä silmin, "sinä olet nähnyt paljon vaivaa minun tähteni, enkä minä enää ole heikko lapsi."
Hän ei antanut minun enää puhua, suuteli minua, silitti poskiani ja lausui: "auta sitten minua! Katso, tuossa on pieni kirja, johon renki on merkinnyt alustalaisten työpäivät. Ne minun pitäisi joka ilta kirjoittaa omaan, suureen kirjaani, mutta ei ole aina aikaa, ja siten karttuu niin paljon työtä, että vihdoin se jää tekemättä. Tule, istu tähän minun paikalleni ja jatka kirjoitusta siitä, mihin minä jäin."
Hän näytti minulle vielä kerran, mitä ja kuinka minun piti tekemän, sitte lähti hän pellolle leikkaajien luo. Mutta minä kumarruin hänen koukeroidensa yli, joista tuskin sain selvää, ja kirjoitin iloisella mielellä eteenpäin. — Siitä päivästä kutsui isä minua usein itseään auttamaan; vielä useimmin sitten, kun hänelle tuli kaupungin kauppijailta tilauskirjeitä. Äitini antoi minulle myöskin yhä enemmän työtä maitohuoneessa ja talouskamarissa. Sen ohessa olin vielä sisarieni opettajana. Mutta he eivät olleet ensinkään tyytyväisiä minuun ja murisivat sitä, että minä samoin kuin Emilia heti juoksin pois heidän luotaan, kun koulutunnit olivat loppuneet. Emilia ompeli ja paikkaili nyt enimmästi.
Muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Emilia oli tuonut nuoren rouvan terveiset, läksin mäelle häntä tervehtimään. Jo eteisessä huomasin, että täällä oli paljoa komeampaa kuin ennen. Leenakin, joka ensiksi tuli vastaani, oli paljoa hienommissa vaatteissa ja ylpeämmän näköisenä kuin vanhan rouvan aikana. Olihan hänellä syytäkin ylpeillä. Hän oli ollut pitkillä matkoilla ja oli monta vuotta Saksassa ollut Hilda neidin kamarineitsyenä ja siellä paljon nähnyt ja kuullut paljon, josta ei maalla eläjällä ole aavistustakaan. "Eikä heille osaa niin selvään selittääkään, että sen ymmärtäisivät" — oli hän valittanut tovereillensa.
"Ai, terve, terve, neiti", lausui hän, "teette kerrankin meidän talolle sen kunnian, että tulette meitä katsomaan."
"Onko rouva yksin, voisinko mennä hänen luokseen?"
"No, mikä kiire teillä on? Voittehan vähäksi aikaa tulla istumaan meidänkin kamariimme ja puhella meidän kanssamme."
"Pyytäisin saada tietää, voiko rouvan luo mennä, sentähden olen tullutkin." Kaikeksi onneksi tuli palvelija sisään, ja odottamatta Leenan vastausta pyysin hänen mennä kysymään rouvalta, voinko tulla hänen luoksensa. "Heti saatte sen tietää", sanoi hän ja lähti vierashuoneesen. Leena nauroi ja lähti pois. Palvelija tuli kohta takaisin ja vei minut teekamariin salin ja muiden huoneiden kautta, jotka, vaikka uudestaan sisustetut, olivat minulle vanhat tutut. Astuin sisään ja jäin seisomaan. Edessäni, pieneen punaiseen samettisohvaan vajonneena, istui toistensa kanaloissa sanomattoman kaunis pariskunta, joka ei huomannut minun sisääntuloani, vaan sitä enemmän minä sitä tarkastin. Olivatko nuo kaksi todellakin Otto ja Hilda? Nuorella miehellä oli musta parta ja ulkomuoto kuin kreikkalaisten jumalalla Apollolla, ja samoin oli nainen, joka hänen vieressään istui, Juno-jumalattaren näköinen.
"Ai, Liina S.", kaikui kaunis miehenääni korvissani, ja siinä seisoi Apollo komeine vartaloineen ja tulisine silmineen edessäni. "Terve, Liina S.", lausui Otto von D., antaen kättä minulle vastaukseksi tervehdykseeni. "Hyvä, että kerran tulitte meitä katsomaan ja itseänne näyttämään. Etäämmällä olemme teidät joskus nähneet akkunasta ja ihmetelleet teidän suuruuttanne ja kauneuttanne."
"Mutta, herra von D., olisiko minun yksin pitänyt jäädä pieneksi, kun kaikki muut lapset ovat kasvaneet suuriksi?" Hän nauroi ja vei minut kädestä sohvan luo.
"Tunnetteko vielä tätä naista?" kysyi hän. Sievästi sohvalla istuen ojensi Juno minulle kätensä, sanoen:
"Eipä Liinalla ole ollut lapsesta asti niin huonoa päätä, ettei hän muistaisi Hilda von R:n ulkomuotoa." Ja hän oli oikeassa. Huomasin jälleen Junon kasvoilla saman kopeuden, minkä ennen pienenä koululapsena siinä olin nähnyt.
"Olkaa niin hyvä ja istukaa," pyysi Otto von D., työntäen minulle pehmeän nojatuolin — "ja kertokaa meille hiukan omasta elämästänne!"
"Voi, rakas Otto", sanoi rouva, "näethän sinä, että minä vielä olen aamupuvussani, ja pian sattuu meille tulemaan vieras päivälliselle. Sentähden pitää minun ajoissa pukeutua. Liina ei suinkaan siitä pahastu, etten voi häntä tänäpäivänä kauan pitää luonani. Voihan hän tulla toisen kerran, kun minulla on enemmän aikaa."
Nuori mies ei puhunut hänelle mitään. Kun olin vastannut hänelle muutamiin kylmiin kysymyksiin kaupungin elämästäni, heitin hyvästi ja läksin kotiin. — "Ei, sanoin itsekseni, tähän taloon en voi enää tulla entisen ystävällisyyden sijaan käy täällä nyt kylmä, kolkko tuuli vastaan ja tuntuu pahalta."
"Liina, Liina, tule, katso, kuinka paljo leikkikaluja pappa antoi meille!" huusivat pienet veljet minulle kotiin päästyäni, ottivat kädestäni kiinni ja veivät isän kamariin. Isä oli siellä pitkänään vuoteellaan ja poltti piippua, mutta hänen kamarinsa lattia oli peitetty puupalasilla.
"Katso, Liina, tässä on lattia täynnä pulikoita, joista voimme rakentaa suuret huoneet ja aitat!" huusivat pikkupojat.
"No rakentakaa, mitä osaatte", sanoin ja läksin tervehtimään isää, jota en ollut tänäpäivänä vielä nähnyt. Hän pani pois piippunsa ja veti minut vuoteensa viereen istumaan.
"Kuinka sinun kävi mäellä? Otettiinko sinut ystävällisesti vastaan!" kysyi hän.
"Voi", vastasin minä, "entiset ajat ovat olleet ja menneet! Eipä ole siellä enää vanhaa rouvaa ja opettajatarta!" ja kyyneleet tunkeutuivat väkisten silmiini.
"Niin, Liina", sanoi hän siihen, "vanhaa, kallista rouvaa tosin ei ole enää, mutta minä toivon, että meillä nyt tulee olemaan parempi herra kuin rouvan holhojat olivat."
"Olivatko he sitten niin pahoja ihmisiä?" kysyin minä.
"Pahoja? Heillä oli tuo vanha herrasmiesten katsantotapa, joka piti talonpoikia orjuuden tilassa", sanoi isä surullisena. Samassa tulivat pikkuveljet luokseni ja pyysivät minun tulla rakentamaan heille taloa. Minä seurasin heitä. Isä nousi vuoteeltaan ja meni jälleen ulos.
* * * * *
Päivä kului toisensa jälkeen ahkerassa työssä, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut, ja kului vihdoinkin "ikävä talvi", niinkuin sitä nimitin, tietämättä itsekään minkätähden. Kevät oli jälleen käsissä, sydämeni virkosi uuteen elämään, kun jälleen sain nauttia sen loistoa, lauhkeita tuulia ja linnunlaulua. Minulla tosin ei ollut aikaa juosta kedoilla ja lepikossa, mutta kevään kauneus ympäröi kuitenkin minua ja oli minulle rakas kuin vanha ystävä, joka minulle ennenkin oli tuottanut niin paljo iloa. Mutta tämä aika ei ollut nytkään pitkäikäinen, vaan lensi tuulen siivillä eteenpäin. Juhannus-aatto oli käsissä.
"Tulkaa kuitenkin Juhannuskokolle", houkutteli Emilia. Kokko oli laitettu kauniille paikalle hautausmaan viereiseen metsään.
"Mene pois", sanoi äiti, ja minä panin ruusunpunaisen leninkini päälle ruskean nutun, hienon, punaisen silkkiliinan päähäni ja läksin.
Tiellä yhdyimme mäen neitosiin ja palvelijoihin ja me kävimme yhdessä kokolle asti. Mutta siellä erosin heistä, sillä olin mieluisammin yksin omine ajatuksineni kuin kuuntelin heidän halpaa nauruansa, joka oli minulle vastenmielistä. Leena kertoi pilajuttuja kaikellaisista asioista, joka ihastutti hänen seuralaisiaan, mutta nosti punan minun poskilleni. Huomasin suuren koivun vähän matkan päässä tulesta, läksin sen alle ja nojauduin siihen. Sieltä katselin tulen liekkiä, joka kuin suuri, punainen kieli nousi savun keskeltä tummaa taivasta kohti. Metsäkin seisoi nyt kuin musta seinä tulen ympärillä. Katsoin, enkä kuullut metsän armasta kohinaa, sillä sen ääntä hämmensi tuli, joka nyt oli isäntänä, ja ihmiset, jotka sen ympärillä istuivat tai kävelivät, taikka hyppivät torven soidessa.
Kauhea ikävä valtasi äkkiä sydämeni. Kiersin käsivarteni puun ympärille, painoin itseni sitä vastaan ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni. Oi, olen yksin, yksin! minulla on hirmuisen ikävä! Kaikilla muilla on seuraa, mutta minulla ei ole ketään! valitin ajatuksissani. Noiden ihmisten iloa katselen kaukaa hyvällä mielellä, mutta heidän seuransa peloittaa minua — he eivät suvaitsisikaan minua keskuudessaan, enkä voi sietää palvelijain pilapuheita, jotka heitä huvittavat. Kauppiasten ja porvarien seurasta taas, jotka myöskin olivat siellä, erottaa minua heidän suuri ylpeytensä. Niin, tuo ylpeys, joka nyt jo on tuottanut sydämelleni niin suurta tuskaa ja taistelua! Mutta tuo ylpeys on minutkin tehnyt niin ylpeäksi, että ennen istuisin köyhän, sokean kerjäläisen kanssa tien vieressä kuin kuuntelisin saksalaistuneen ihmisen ystävyydentarjousta. Sillä nyt tiedän, että ihmistä tulee kunnioittaa oman, itsenäisen luonteensa tähden, eikä arvostella minkään ulkonaisen edun vuoksi. — Oi, rakkaat vanhemmat, te olette kyllä hyvät, mutta teidänkin seurassanne on — sitä en saata enää salata — minulla ikävä! Työ, ahkera työ ja sydämen rakkaus yhdistävät meidät toisiimme, mutta meidän katsantotapamme ovat kokonaan erilaiset! Voi, jos en milloinkaan olisi joutunut kaupunkiin kouluun! Jos olisin pysynyt nukkuneena niinkuin kaikki virolaisuus ympärilläni! — "Jansu, Jansu, kuinka voit niin hirmuisen kauan viipyä poissa?" huusin mielessäni ja painoin kasvoni koivun runkoa vastaan ja sydämeni löi kuin suonenvedossa. — — —
"Liina!"
Mikä ääni se oli, joka niin suloisesti mainitsi nimeäni? Minä kuuntelin, mutta en liikkunut paikoiltani. "Liina!" vielä toisen kerran, ja kuin salama käännyin sinne päin. Kaksi suurta silmää loisti minun silmiini.
"Jansu!" — — — Voimakas ääni herätti minut viimeisestä hämmästyksestäni, nostin pääni jälleen ylös, vaan ei enää kylmästä koivunrungosta, vaan Jansun rinnoilta. — "Jansu, suljetko minut todellakin syliisi, vai onko tämä unennäköä?" kysyin pelokkaasti, mutta myöskin ihastuksella.
"Liina, minun Liinani, olen todellakin kerran päässyt sinun luoksesi! Et voi arvata, kuinka suuresti olen sinua ikävöinyt. Mutta nyt en enää eroa sinusta, sillä ilman sinutta en voi elää. Liina, sano minulle, voitko puoleksikaan rakastaa minua niin paljon kuin minä sinua. Tahdotko ainiaaksi yhdistyä minun kanssani?" — Minä painoin kasvoni uudestaan hänen rintaansa vastaan. — "Liina, sinä et puhu mitään, sinä rakastat vielä Fredrikiä!" Ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä katsoin hänen silmiinsä ja sanoin selvällä äänellä:
"Jansu, sinun seurassasi vaan katoaa minulta kaikki ikävät ja huolet, sinun kanssasi vaan olen täydellisesti onnellinen." — — — Suun antaminen yhdisti sielun sieluun.
"Liina, sano minulle vielä, että olet minun morsiameni. Minä tahdon selvään kuulla sen sinun suustasi." Minä täytin hänen tahtonsa.
Tämän jälkeen kysyi hän minulta, miksi olin itkenyt. Minä kerroin hänelle kaikki. Hän surkutteli, hän painoi minut uudestaan rintaansa vastaan, suuteli minua yhä uudestaan ja minä vakuutin, ett'en enää milloinkaan tuntisi semmoista ikävää. — Sitte kertoi hän, kysymykseeni, että hän heti tutkintonsa suoritettuaan oli matkustanut Pietarista, ehtinyt päivänlaskunaikana kotiin ja, tervehdittyään vanhempiaan, kiirehtinyt minun luokseni.
"Mutta, Jansu, ihmiset ovat jo kaikki lähteneet pois ja Juhannuskokkokin alkaa sammua, meidän täytyy myöskin lähteä kotiin, jos emme tahdo odottaa sadetta."
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, minä pistin käteni hänen kainaloonsa ja me tulimme kotiin. Salamaa löi ja ukkonen kuului, mutta meillä oli niin paljo puhumista, ettemme sitä juuri huomanneetkaan. Pääsimme kuitenkin kuivina kotiin.
Jansun vanhemmille oli aika kotona käynyt pitkäksi, he tulivat meille ja siellä odottivat minun vanhempaini kanssa meitä. Suurella ilolla he ottivat meidät vastaan, ja kuinka suuri vanhan seppä-isän ihastus oli, kun hän kuuli meidän liittomme, sitä ei voi sanoin selittää. Hän painoi meitä rintaansa vastaan ja sanoi pojalleen: "Jansu, minä olen sinulle perinnöksi koettanut rakkaasti suojella Liinaa kuin kalleinta aarrettani, sillä tiesin, että sydämesi oli häneen kiintynyt lapsuudesta asti. — Ja, Liina, kysyi hän minulta, eikö minun Jaanini — nyt nimitti hän Jansua ensimmäisen kerran näin — eikö minun Jaanini käsivarsi voi kantaa sinua elämän tiellä? Eikö hän, kun hän tuossa solakkana seisoo, ole sinun mieleisesi?" — Isän ylpeys ilmaantui hänen sanoissaan. Jansun suuruuden ja kauneuden huomasin minäkin nyt vasta, ja ylpeys kohotti minunkin rintaani. Että minun piti saada semmoinen mies!
"Isä, hän on kauniimpi kuin Apollo", sanoin minä, ymmärsi isä sen taikka ei. — Hänen äitinsäkin ilo oli suuri; mutta minun vanhempieni iloon sekaantui salainen mielipaha.
"Niin pian pitää meidän erota rakkaasta apulaisestamme", sanoi isä värisevin äänin ja äiti käänsi kasvonsa pois meistä. Minä heittäydyin hänen syliinsä. Me syleilimme toisiamme ja meidän kyyneleemme vuotivat.
"Tulkaa katsomaan, kuinka päivä nousee taas kirkkaana!" huusi seppä-isä.
Jansu tuli minun luokseni, otti minut äitini sylistä omaan kainaloonsa ja vei akkunan luo. "Katso Liina", sanoi hän, että kaikki kuulivat, "yöllinen rajuilma ja pimeys ovat niin kadonneet, ettei yhtään pilveä ole jäänyt, ja päivä tulee hehkuvin poskin huoneestaan, kuin onnellinen morsian! Katso, niin pitää kerran virolaisten vapaus ja elinvoima nouseman. Ja mekin yhdistymme, voidaksemme paremmin työtämme tehdä, sillä helppoa se työ ei tule olemaan. Siinä mies usein taistelussa väsyy ja naisen suloinen rakkaus häntä silloin virkistää ja lääkitsee hänen sydämensä haavat."
"Jumala siunatkoon teidän liittonne!" sanoivat molemmat isät kuin yhdestä suusta, pannen kätensä meidän päämme päälle.
Loppulause.
"Kuule, äiti, joku tulee ajaen!" — "Niin, se on meidän rakas isämme, se on isä, minä näen jo Vaskan!" Näin huusivat minun seitsenvuotias Annani ja kaksitoistavuotias Arturi ja juoksivat isäänsä vastaan. Hän tuli eräästä maanviljelyskokouksesta. Minä jäin odottamaan portaille, joka nyt oli kaunistettu koivuilla ja kukkaseppeleillä ja johon illallispöytä oli valmistettu. Sieltä tulivat he myöskin kohta, koivukäytävästä, esille ja ajoivat viheriäksi maalatusta portista sisään. Arturi, joka oli kuin toinen Jansu, istui kaksin reisin ystävänsä, Vaskan, seljässä. Anna taas, valkoisissa vaatteissa, juhannuskukista ja harakankelloista tehty seppele mustilla kiharoilla, oli rakkaan isänsä vieressä. Suurella ruohoisella pihalla, jonka keskellä iso tammi hiljaa kohisee, pysähtyy kallein tavarakuormani portaiden eteen. Jaani astuu kärryiltä, panee lapset maahan. Minä käyn hänen luoksensa ja hän suutelee minua.
"Liina", sanoo hän, istuen viheriäiselle penkille ja ottaa minut syliinsä. "Kuinka suurella ikävällä odotin tätä päivää 15 vuotta sitten, joka niin lempeästi yhdisti meidät, ja siitä olen suuressa kiitollisuuden velassa Jumalalle. Sillä jos sinä et olisi näinä viitenätoista vuotena ollut minun apunani, et olisi ottanut osaa töihini, pyrintöihini ja toimituksiini, et olisi neuvonut ja lohduttanut minua, niin ei olisi voimani kestänyt, enkä olisi aina pysynyt niin vakavana, kuin nyt. Sillä aina, missä hyvä asia kohottaa päätänsä, siinä on niin paljo kateutta, suvaitsemattomuutta ja pahuutta vastassa, että rohkeus ja totuuden tunto pitää olla suuri ja horjumatoin, jos siinä jaksaa iloisesti ja toivoen pyrkiä eteenpäin. Kyllä tuntee sydämeni iloa, kun katson ympärilleni ja näen maanviljelys-, kirjallisuus- ja lauluja opettajaseurat, jotka jo ovat elossa, ja luen sanomalehtiä omalla kielelläni. Mutta pian sekaantuvat jälleen nämä ilot epäilyksiin. Kuinka paljon voivat meidän pienet seuramme uhrata kansan sivistyksen hyväksi, kun suuret maksut heitä kaikkia rasittavat? Mitä auttaa meidän Aleksanteri-koulumme, jonka me kymmenvuotisen, kovan taistelun jälkeen kohta saamme toimeen, kun siinä koulutetut nuoret miehet eivät kuitenkaan saa mitään valtionvirkaa."