The Project Gutenberg eBook ofLiinaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LiinaAuthor: Lilli SuburgRelease date: February 14, 2024 [eBook #72959]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1892Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIINA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LiinaAuthor: Lilli SuburgRelease date: February 14, 2024 [eBook #72959]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1892Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Liina
Author: Lilli Suburg
Author: Lilli Suburg
Release date: February 14, 2024 [eBook #72959]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1892
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIINA ***
Kirj.
Lilli Suburg
Suomennos viron kielestä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1892.
Isäni oli kartanon pehtori, joka piti huolta peltotöistä, viina- ja olutkellareista sekä aitoista. Muu hallitus ja kirjanpito oli saksalaisen kirjurin huostassa. Kartanon rouvan mies oli nuorena kuollut. Silloin uskoi hän vanhemmilleni, jotka olivat olleet hänen uskollisimpia palvelijoitaan, kaiken maanviljelyksen ja mitä siihen kuului. Heidän elämänsä kävi sentähden paremmaksi kuin toisten palvelijain. He voivat myöskin lapsensa pitää puhtaimmissa vaatteissa ja antaa heille huolellisemman, niinkuin sanottiin saksalaisen kasvatuksen. Lapset myöskin, saksalaiseen tapaan, sanoivat vanhempiaan "papaksi" ja "mammaksi". Ja koska yksi asia seuraa toistansa, niin tämän saksalaisen sivistyksen tähden myöskin ylhäisemmät kunnioittivat minun vanhempiani, ja kartanon rouvakin otti mielellään heidän lapsensa omille lapsilleen leikkitoveriksi. Minut, joka olin kaikista vanhin, mamma usein, suureksi ilokseni, pesi puhtaaksi, puetti pyhävaatteisiin ja antoi palvelustytön saattaa mäelle leikkimään. — Oi, armas aika, jolloin pieni sykkivä sydän ei vielä tunne muuta kuin suurta iloa jokaisesta kauniista esineestä, johon silmä sattuu ja jota uskaltaa kädellään kosketella! Oi, armas aika, jolloin ajatus ei osaa katsoa ihmisten säätyä, vaan kiintyy jokaiseen yhdenikäiseen ja yhdenkokoiseen ihmiseen, ikäänkuin ei olisi pienintäkään asiaa maailmassa, joka välin voisi rikkoa! Yhdenlainen ilo loisti myöskin Auroora neidin ja Liinan silmistä, kun he jälleen toisensa tapasivat, ja ystävyys oli olemassa, vaikk'eivät ystävät ymmärtäneet sille nimeäkään antaa. Ja vaikka ei Auroora neiti ymmärtänyt hyvästi maan kieltä, ja vaikka Liina vaan puhui muutaman sanan saksaa, he kuitenkin ymmärsivät toisiansa, ja pian kajahti iloinen nauru lastenkamarista. — Oi, kallis lapsuuden aika, ikävällä ajattelen sinua, ja kyyneleet nousevat silmiin, kun muistelen Aurooran kauniita kasvoja ja sinisiä silmiä!
Me leikimme ja opimme samalla toinen toisemme kieltä. Vanhempani olivat hyvillään, että minä pian puhuin hyvästi saksaa, ja vielä suurempi ilo oli heillä, kun rouva eräänä päivänä kutsutti mamman luokseen ja selitti hänelle, että Auroora neidille tulee opettajatar ja että Liina, joka tälle aina on ollut rakas ja sievä leikkikumppani, saisi myöskin olla hänen toverinaan opin tiellä. Suuresti iloitsin siitä myöskin minä ja Auroora. Nythän me saisimme joka päivä aamusta iltaan olla yhdessä, ja vaan yönajaksi pitäisi toisistamme erota. Niin kävikin. Opettajaneiti tuli ja minä lähdin joka aamu mäelle, kävin vaan päivällisellä kotona. Usein jäin kuitenkin koko päiväksi sinne oppimaan ja leikkimään.
Vanhemmat ja minä olimme siihen sangen tyytyväisiä, mutta minun pienemmät sisareni nurisivat, kun heidän kanssaan niin harvoin leikin. Eikä minun entinen naapurini ja toverini sepän Jansukaan ollut minuun ensinkään tyytyväinen. Hän oli minun kanssani kesällä juossut joen rannalla, talvella sen jäällä luistellut ja minua vetänyt kelkalla, sillä hän oli isompi ja muutamaa vuotta minua vanhempi. "Liina", sanoi hän eräänä pyhäpäivänä, "minä en sitä ensinkään salli, että sinä niin paljo olet mäellä ja tulet yhä saksalaisemmaksi ja minua kohtaan ylpeäksi, sillä kaikki saksalaiset ovat ylpeitä." Tämmöiseen nuhtelemiseen en ollut ensinkään tottunut, ja minä suutuin häneen, ettei hän kärsinyt saksalaisia, jotka aina olivat olleet hyviä minulle. Mutta kuitenkin, kun hän oli mennyt pois, muistui hänen sanansa mieleeni, sillä hänkin oli aina ollut minulle rakas ja hyvä kohtaani. Minkätähden sanoi hän saksalaisia ylpeiksi, minkätähden minua sanotaan ylpeäksi? Minä aioin puhua siitä Aurooran kanssa — mutta pian unhotin kaikki, ja asia jäi puhumatta.
Minä olin kirjurin luona jo oppinut hiukan lukemaan ja kirjoittamaan, ja se oli minulle nyt avuksi. Opettaja oli lempeä, rakasmielinen neiti ja ymmärsi tehdä oppimisen meille rakkaaksi, ja sekä hän että rouva kiittivät meidän ahkeruuttamme. Mutta mitä enemmän edistyimme tiedoissa, sitä iloisemmat olimme myöskin leikin aikana. Joskus täytyi opettajattaren tulla kieltämään meidän vallattomuuttamme. Hän seurusteli väliaikoina rouvan kanssa ja luki hänelle. Niinpä tuli hän jälleen eräänä talvi-iltana kiiruhtaen meidän luoksemme, mutta jäi jo kynnykselle seisomaan, ja nähtyään meidät, rupesi ääneensä nauramaan. Tämän kuultuaan, tuli rouvakin sinne, ja mitä näki hän? Keskellä huonetta oli pieni pöytä, pöydällä pesuvati täynnä saippuavaahtoa. Auroora ylöskäärittyine hihoineen yhdellä ja minä samoin toisella puolen pöytää heitimme vaahtopalloja suuresti nauraen toistemme silmille, ja niistä juoksi vesi virtana pitkin kasvoja ja vaatteita. Mutta moni vaahtorakko oli jäänyt hiuksiin, nenään ja olkapäihin riippumaan, joka teki meidät niin soman näköisiksi, että rouva ja neiti olivat katketa nauruun. — Torumista ei ajatellut kumpainenkaan. He molemmat olivat elämänsä aikana huomanneet, että ilo ja vapaus parhaiten edistävät kaikkea työtä ja toimitusta, parhaiten kehittävät myöskin ymmärrystä ja suojelusenkeleinä johdattavat lastakin kaikkea hyvää tajuamaan.
Mutta minkätähden katosi tämä ilonaika niin pian? Minkätähden ei jäänyt minulle tuntemattomaksi kaikki ne väliseinät, jotka ihmisten sydämiä toisistaan erottavat?
Mutta kuinka kävi minun Jansulleni? Pari viikkoa sen jälkeen, kun hän oli minulle pahan, mielensä näyttänyt, tuli hän jälleen kiirein askelin, loistavin silmin luokseni, tarttui minuun, suuteli ja sanoi: "Liina, minä käyn myös koulua! Minä en voinut sitä kärsiä, että sinä, joka olet minua niin paljo nuorempi ja pienempi, tulisit minua viisaammaksi, ja pyysin isää niin kauan, että hän vei minut lukkarin luo kouluun. Maanantaista asti olen käynyt jo siellä ja opin maan kielen rinnalla myöskin saksan kieltä, sentähden, että sinäkin opit saksaa." Nyt tartuin minä hänen kaulaansa ja huudahdin ilolla: "Oi, kuinka hyvä, kuinka hyvä! Sinä opit nyt myös saksaa, etkä varmaankaan enää pidä saksalaisia ylpeinä." Minä katsoin terävästi häneen — sydämeni kävi levottomaksi. Minkätähden katosi loistava ilo kerrassaan Jansun silmistä, minkätähden vaaleni hän ja katsoi jälleen sekä vihaisesti että surullisesti minuun? — Hetken perästä hän lausui: "Liina, sinun vanhempasi ovat hyvällä kohdalla, ja meidän nykyiset herrasväkemme ovat hyviä ihmisiä; siitä se tulee, että sinä et vielä tiedä mitään saksalaisten ja talonpoikain keskinäisestä suhteesta. Minäkään en ole tahtonut sinulle mitään puhua, etten olisi pahoittanut mieltäsi. Mutta nyt sinä käyt vanhemmaksi ja voit jo paremmin ymmärtää. Pyydä sentähden äidiltäsi, että hän lupaa sinut jonakuna lauvantai-iltana meille, niin pyydämme minun isäni kertomaan meille omasta ja vanhempainsa elämästä. Kyllä sinäkin sitte alat ymmärtää, miksi en minä voi saksalaisia rakastaa."
Melkein joka lauvantai, kun hän koulusta tuli kotiin, poikkesi hän meillä ja kysyi: "No, Liina, tuletko tänäpäivänä?" "En, nyt olen juuri tullut mäeltä, etten enää ehdi", vastasin hänelle joka kerta. Mutta todella asia oli semmoinen, että minun pieni sydämeni oli ruvennut pelkäämään hänen isänsä kertomuksia, vaikk'en niitä vielä ollut kuullutkaan. Jansu huomasi tämän, eikä pyytänytkään minua enää.
Joulu tuli. Meidän koulumme loppui, ja minä olin jälleen kotona siskojeni luona, jotka siitä iloitsivat. Jansu tuli myös useammin meille, ja me luistelimme joella ja teimme lumipalloja, ja hän veti minua kelkassa ja teki minulle kaikkea, mikä minua huvitti. Joulunaattona olin mäellä. Auroora ei voinut ensinkään ilman minutta iloita. Hän kutsui minut taas pyhäksi leikkimään. "Minulle tosin tulee vieraita ja Otto, vanhin veljeni, joka käy kaupungissa koulua, mutta sittekin ikävöin sinua." — Viimeisenä pyhänä lähdin taas sinne ja Auroora tervehti minua hyvin iloisesti. Hänen vieraansa olivat jo lähteneet, ja hän leikki veljensä kanssa kummipallolla, ja minä myös siihen yhdyin. Sitte toi Otto puupalikkansa ja kutsui meitä huonetta rakentamaan. Me kyykkysillämme lattialla rakensimme ahkerasti. Silloin tuli äkkiä kammari-Leena huoneesen ja sanoi:
"Tule, Liina, sulhastasi tervehtimään; hän seisoo eteisessä pahoilla mielin, kun ei hän sinua vielä ole nähnyt."
Tämän kuultuaan, nousi Otto äkkiä ylös, otti minua kädestä kiinni ja kysyi: "kuka siellä on? Liina ei saa meidän luota mennä!"
"No, no, nuori herra", vastasi Leena, "elkää te tuota talonpoikaista tyttöä estelkö, te iso saksa, antakaa hänen mennä omaa säätyläistään tervehtimään." Ja tämän lausui hän semmoisella äänellä ja katseella, että minä rupesin pelkäämään. Silloin astui Jansu kynnykselle ja huusi: "Liina, tule pois!" — "Niin, Leena on oikeassa, mene, vanha talonpoikaistyttö!" sanoi nyt Otto ja työnsi minut syrjään.
Mutta Auroora, joka ihmeekseen kaiken tämän oli kuullut, heittäytyi ääneensä itkien minun kaulaani. Minäkin aloin itkeä, ja silloin tuli rouva ja kysyi pahoilla mielin: "Mikä nyt, lapset? Mikä teille on tullut?"
"Voi, valitti Auroora, Leena ja Otto käskevät Liinan menemään pois tuon pojan kanssa, joka tuolla seisoo, sentähden, että hän on talonpoikainen tyttö."
Leena oli jo mennyt pois, ja Jansu seisoi vielä kynnyksellä. Jansu, kolmentoista vanha, terve poika puhtaissa vaatteissa, punoittavin poskin ja tulisin silmin, seisten reippaasti kynnyksellä, oli minusta kuin joku voimakas mies, jota tuli kuulla. Rouva katsoi häntä, vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä ja kuunteli hänen selitystään. — "Kunnioitettava rouva, elkää panko pahaksenne minun rohkeuttani, että rupean teidän kanssanne puhumaan. Mutta kun tiedän, että te olette sangen hyvä, enkä salli, että Liinan mieltä pahoitetaan, sillä minäkin Liinaa rakastan, niin tahdon teille kaikki kertoa." Ja hän puhui, kuinka hänen äitinsä lähetti hänet emännöitsijältä pyytämään kipeälle lehmälleen rohtoa, kuinka Leena oli jättänyt hänet eteiseen ja lähtenyt emännöitsijää etsimään, kuinka Leena oli ruvennut Liinaa ärsyttelemään j.n.e. kuinka kaikki oli käynyt, kunnes rouva saapui sinne. — Kun rouva kaikki kuuli, otti hän meidät Aurooran kanssa syliinsä, suuteli meitä ja sanoi: "Te, rakkaat lapseni, olette yhdenarvoiset, niinkauan kuin olette Jumalaa pelkääväiset, hyvät lapset, mutta jos toinen on pahempi kuin toinen, silloin on hän myöskin ala-arvoisempi. Unhoittakaa sentähden Leenan tyhmät sanat ja olkaa jälleen iloiset! Sinä, rakas Otto, olet ajattelemattomasti pahoittanut Liinan mielen, mutta siitä puhun sinulle kahden kesken. Ja sinä, rakas poika, olet minulle mieleen oikeudentuntosi tähden, ja pyydän sentähden, että jäät lasteni kanssa leikkimään."
"Kiitän paljo, kunnioitettava rouva", vastasi Jansu, lähestyi rouvaa, suuteli hänen ojennettua kättänsä ja sanoi: "äitini odottaa minua; hyvästi!" Niin lähti hän huoneesta.
Meidän ilomme ei tahtonut sillä kertaa tulla entiselleen, vaikka kyllä Otto hetken perästä, tultuaan äitinsä kamarista, suuteli käsiäni ja huuliani ja koitti meitä lepyttää kuvakirjoilla ja kaikellaisilla kauniilla esineillä. Mäeltä tultuani, en ollut milloinkaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiani ja siskojani kohtaan. Mutta minä en puhunut heille mitään siitä, mikä minua suretti. Se oli minun ensimmäinen salaisuuteni. — Yöllä en paljo saanut unta ja odotin ikävällä aamua, että saisin tavata Jansua.
Nousin varhain ylös seuraavana päivänä, pukeuduin, menin äidin luo ja pyysin: "hyvä mamma, saanko mennä tänä päivänä Jansun luo, minulla on hänen kanssaan paljo puhumista?" — "Paljo puhumista?" kysyi äiti hymyillen ja sanoi: "mene vaan, mutta älä ole vallaton!"
Juosten ja hypäten kiiruhdin tietä myöten; Jansu tuli vastaani puolivälissä matkaa. "Hyvää huomenta, Liina!" huusi hän jo kaukana, syleili minua, nosti minut ylös maasta ja sanoi, että hän iloissaan siitä, kun kerran tulin hänen luokseen, tahtoisi kantaa minut sylissään kotiinsa. Sen hän tekikin, eikä laskenut pois, ennenkuin oli vienyt minut äitinsä syliin. Hänen äitinsä, iso, terve vaimo-ihminen, valkeat hiukset, loistavat, siniset silmät, puhtaissa vaatteissa, suuteli minua otsalle ja sanoi, että hänkin oli hyvillään, kun kerran tulin Jansun luo, lupasi minulle siitä hyvästä mettä ja mitä hänellä vaan oli antaa.
Sepän väellä oli kolme kamaria, joissa oli muutama tuoli, pöytä, puhdas penkki ja vuode. Takimmaisen kamarin oli äiti sisustanut ainoalle lapselleen, Jansulle, ja siellä nähtiin kauniita kuvia, peili ja pieni petsattu kirjakaappi. Sinne, omaan kamariinsa, vei nyt Jansu minut. Minä olin siellä ennen kymmeniä kertoja leikkinyt.
"Jansu", kysyin minä heti, kun sinne tulimme, "olisiko sinun isälläsi aikaa puhumaan meille omia kertomuksiaan?" "Sen minä arvasin", hän vastasi, "että sinä eilisen tapauksen jälkeen sitä toivot, mutta arvaapas, Liina, minä olen puhunut isälle kaikki ja senkin, mitä rouva meille sanoi, ja isä vastasi siihen: se on hyvä, että sinä olet kaikki nähnyt ja kuullut ja puhunut minulle. Nyt minä tiedän, että olisin tehnyt väärin rouvalle, joka on Liinaa niin hyvästi kohdellut, jos olisin kertomuksillani herättänyt Liinan sydämessä vihaa saksalaisia kohtaan. Hän tosin, kasvattaessaan Liinaa saksalaiseksi, voi tuottaa tälle paljon surua ja sydämen tuskaa, jos vaan Liina tahtoo jäädä vanhempainsa uskolliseksi lapseksi, taikka voi hän tytön heistä ja meistä kaikista kokonaan vieroittaa. Mutta siitä ei rouva tiedä mitään, eikä se ole hänelle syyksi luettava. — Minä kyllä tiedän, rakas Liina, ett'et sinä sitä nyt ymmärrä, mutta toivon, että sinä tämän vielä tarpeen tullessa muistat. Mutta rakasta nyt kallista rouvaasi, Aurooraa ja opettaja-neitiä, ja rukoile Jumalaa, ettei hän minua sinusta eroita. Kyllä sitte olet oikealla tiellä!"
Oi, rakas Jansu, jos olisit tietänyt, mitä taisteluja Liinasi vielä sai kärsiä, et olisi vaiennut, vaan puhunut ja antanut isäsikin puhua suurella äänellä!
Kesäinen aika viheriöine vaatetuksineen, lauhkeine tuulineen, kaikuvine linnunlauluineen ja iloisine ihmisineen oli jälleen käsissä. Joki virtaili sinisen, punaisen värisillä kukilla kirjailtuin äyrästensä lomitse ja heitti vaahtoisia vesipatsaita kohti sinistä taivasta. Koko luonto oli herännyt uuteen elämään. Voivatko sitten lapset pysyä lukkojen takana? Eipä suinkaan! Valkeissa, ohuissa vaatteissa, silkkireunuksilla kuin siivillä kaunistettuina, kukkaseppeleet päässä ja päivän säteiden nostama puna poskilla, käsi kädessä hyppäsimme, Auroora, hänen neljä vierastaan ja minä pitkin joen rantaa.
"Nyt olemme piilosilla!" huusi Auroora jääden seisomaan. Niin, niin, vastasivat hänelle kaikki yhdestä suusta ja pian oli arpa heitetty silmänpitäjälle, ja kaikki lensivät, mikä tämän, mikä tuon pensaan taakse piiloon. Otto oli tovereineen, Jansukin nyt joukossa, joen varrella ja työnsi pitkällä kepillä mastolla ja purjeilla varustettua, punaiseksi ja mustaksi maalattua laivaa vesille. Tämän lahjoitti Jansu Otolle, vaikka hän oli sen itse suurella vaivalla valmistanut. Hän oli sanonut: "Minä annan teille tämän laivan merkiksi, etten hetkellisen loukkauksen tähden — sillä kertaa enemmän Liinaa, mutta myöskin minua kohtaan — kanna vihaa ketäkään vastaan, ja myöskin muistutukseksi, että halveksitulla talonpojallakin on jotakin, josta suuren Saksan lapset saattavat ihastua. Minun isäni sanoo, ettei kukaan tiedä lapsena, minlaiselle kohdalle hän vanhana joutuu, ja että jokaista kerran arvostellaan oikeuden mukaan, sillä Jumala tuomitsee kaikkia oikeudella."
"Saammeko mekin tulla teidän kanssanne leikkimään?" pyysi Otto, ja ilomielin se luvattiin hänelle. Nyt pidimme silmiä ja etsimme, juoksimme ja iloitsimme, kunnes opettaja-neidin rakas ääni meitä kutsui iltaselle.
Vuoden kauniin aika, keväinen aika, lentää kuin tuulen siivillä eteenpäin. Niin oli se meiltäkin kulunut leikin ja työn vaihdellessa, ja Juhannus oli käsissä. Juhannus, tuo kultainen veräjä, jonka kautta me pääsimme vapauteen. Sillä vaikka oppiminen lapsista olisi kuinka hauskaa, he kuitenkin suurella ilolla ajattelevat niitä viikkoja, jolloin heidän ei tarvitse määrätyitä tunteja kirjan ääressä istua. He saavat silloin äidin luvalla toimittaa paljo helpompia asioita, huolettomasti maata ja leikkiä paljon enemmän. Lyhyesti: vapaus on silloin suuri.
Vesissä silmin erosimme Auroorasta, sillä hän matkusti äitinsä ja opettaja-neidin keralla kaukaiseen kartanoon tätinsä ja serkkujensa luo vieraaksi.
Armas, kallis Auroora, jos olisin tiennyt, etten sinua enää milloinkaan näkisi, en olisi sinua niin pian sylistäni laskenut! — "A Dieu! Liina!" "A Dieu, Auroora!" ja ainiaaksi erosimme toisistamme. Sillä kahden viikon perästä palasi onneton rouva ja suruun vaipunut opettaja-neiti, kalliin lapsen ruumis mukanaan, kotiin takaisin, jossa he hänet sanomattomalla murheella hautasivat kirkkomaahan syreenipuiden suojaan. — Kyllä vein hänen haudallensa kukkaseppeleitä, kyllä vaivuin polvilleni hänen hautakummulleen ja huusin surkealla äänellä: "Auroora, Auroora! Sydämeni on hirveän suruinen, Auroora, minä ikävöin sinua sanomattomasti. Jospa voisin sinun viereesi kuolla." — Ei auttanut, Auroora oli kuollut, ja hänen kanssaan loppuivat elämäni huomenhetken iloisimmat, armaimmat päivät!
Jos minulla ei olisi ollut sinun ystävyyttäsi, rakas Jansu, ja jos eivät äiti ja opettaja-neiti olisi minua lohduttaneet, tuskin olisin terveenä pysynyt. Kiinteästi oli todellakin rakkaus yhdistänyt Aurooran ja minut toisiinsa.
Niin, Jansun ystävyys oli minulle suurena tukena, hänen rakkautensa auttoi minua voittamaan suruani. Hän ei puhunut paljo minun kanssani, mutta kirkkomaassa, jossa kävin joka päivä, istui hän vieressäni. Hän poimi minulle tien vierestä kukkia, huomautti minulle lintujen laulua ja osoitti sinistä taivasta. Oi, älköön kukaan pitäkö halpana lapsen ystävyyttä, vaan muistelkoon jokainen usein omia tunteitaan lapsuuden aikana, niin hän voi varmaankin paremmin lapsen tunteita käsittää! Silloin ei myöskään aikaihmisten uskottomuus, petollisuus ja kylmyys tuottaisi hänelle niin suurta kaipausta. Ovathan kaikki tunteet kuin multaan kylvetyt siemenet, jotka virkoavat eloon, kun lämmin päivänpaiste tai lauhkea sade niitä kasvattavat. Älköön myöskään vanhemmat olko välinpitämättömiä siitä, kenen kanssa heidän lapsensa seurustelee, sillä niinkuin madot voivat turmella viljapeltosi, niin voivat lapsenkin pahat tunteet ja ajatukset tehdä toisen lapsen sydämen pellolle suurta vahinkoa.
Kesä oli kulunut ja opettaja-neiti istui jälleen kahden lapsen kanssa koulupöydän ääressä. Kahden lapsen kanssa tosin, vaan Aurooran sijassa oli nyt Hilda rouvan kymmenen vuotinen sisarentytär, jonka tämä oli rouvalle lohdutukseksi, Aurooran sijaiseksi antanut. Sijaiseksi tosin, mutta vaikea on kenenkään täyttää äidin sydämeen jäänyttä tyhjää sijaa. Hildallakin oli suuret, siniset silmät, punoittavat posket ja kultaiset kiharat, eikä hän ollut kuin vuotta vanhempi Aurooraa ja oli vielä rouvan rakkaan sisaren tytär.
Koulutunnit olivat loppuneet, lapset nousivat pöydän äärestä, panivat kirjat, taulut ja kynät kaappiin. Neiti istui vielä, kyynäspää pöydällä, kasvot puoleksi kädellä peitettynä, silmät surullisesti luotuina sitä paikkaa kohden, josta Hilda oli noussut, ja pitkin valkeaa poskea vierähti kyynel toisensa jälkeen. Sitten aukeni hiljaa ovi, ja pitkä, solakka nainen mustissa vaatteissa, musta pitsimyssy päässä, astui ovesta sisään. Hänen valkea otsansa paistoi tumman tukan ympäröimänä kuin pilven peitosta, ja ohuet, vaalean punaiset, värisevät huulensa olivat kovasti kiinni suljetut, hänen suuret silmänsä muistuttivat meren laineita, joita päivänpaiste turhaan koittaa ilahduttaa. Hänenkin katseensa kääntyi Hildan istuimelle ja syvä huokaus herätti neidin ajatuksistaan. Huomattuaan rouvan ovella, nousi hän, kävi tätä kohti ja molemmat koittivat toistensa seurasta löytää lohdutusta suureen ikäväänsä.
"Liina, rakas lapseni", sanoi rouva hetken perästä, kun löysi minut Aurooran tuolilla itkemässä. "Liina, minä kiitän sinua suuresta rakkaudestasi Aurooraa kohtaan. Sinä käyt minulle tästälähin vielä rakkaammaksi. Mutta tulkaa myöskin Hildan kanssa hyviksi ystäviksi, oppikaa ja leikkikää yhdessä, että jälleen näkisin kaksi iloista lasta läheisyydessäni." Näin sanoen painoi hän Hildaa ja minua syliinsä, otti sitten käsistä kiinni ja vei ruualle. — Se oli ensimmäinen koulupäivä.
Toisina päivinä kävi vähitellen kaikki vanhaan totuttuun tapaan. Niinkuin kulkijamen, niittyä osoittaessaan, on mahdoton sanoa: tuosta puuttuu kasvi, joka siinä vielä muutamia päiviä sitten kauniisti kukoisti, niin eivät olisi vieraat ihmiset myöskään voineet huomata, että kauniin, kallein olento oli meidän joukostamme pois temmattu. Mutta vaikka aika on ikävälle paras lääkäri, ei se kuitenkaan tuonut meille täydellistä unhotusta.
Pian huomasi opettaja-neiti, ettei Hilda ollut niin terävä ja tarkka oppilas, kuin Auroora oli ollut. Pian huomasin myöskin minä, ettei Hilda minun kanssani puhunut, eikä minua kohdellut niinkuin Auroora. Muutaman kuukauden perästä selvisi meille, että vieras henki hänen kanssaan oli tullut meidän keskuuteemme. Ja se toi entisen ilon sijaan monta ikävyyttä. Huomattiin pian, minkälaisessa ilmapiirissä hän oli kasvatettu, mikä hänen tunteitaan oli kehittänyt.
Leikkiminen Hildan kanssa ei myöskään tahtonut enää sujua, ja minä aloin yhä useimmin mennä kotiin. Rouva ja opettaja-neiti jonkun kerran kysyivät, mikä kiire minulla oli, mutta kun ei Hilda menemistäni estellyt, eivät hekään mitään puhuneet, kun vastasin, että sisaret odottivat.
Nyt odotin sitä enemmän lauantaita ja pyhäpäivää, jolloin Jansun kanssa jälleen yhdyimme. Mutta sekin ilo minulta pian loppui. Jansun isällä oli Pietarissa rikas veli, jolla itsellään ei ollut lapsia. Tälle veljelleen isä oli kirjoittanut, kuinka halukas Jansu oli oppimaan, mutta kuinka vastenmielistä hänelle oli lähettää poika kaupunkiin, saksalaiseen kouluun, ja pyysi sentähden veljeltään neuvoa, kuinka hänen piti poikaansa kouluuttaa, jotta hänestä tulisi älykäs virolainen. Veli oli heti pyytänyt hänen lähettämään Jansun luokseen Pietariin, jossa hän lupasi poikaa kouluuttaa ja pitää huolta, ettei virolainen mieli hänestä katoaisi. Jansun isä suostui halukkaasti tähän tarjoukseen — ja eräänä iltana kertoi Jansu minulle lähdöstään, pyysi, ett'en häntä unhoittaisi ja että hänelle usein kirjoittaisin, sekä kävisin hänen vanhempiaan tervehtimässä. Sitte lupasi hän oppineena aikamiehenä tulla takaisin minun luokseni, antoi minulle itkien suuta, ja seuraavana aamuna matkusti pois isänsä kanssa. Nyt vasta tunsin, kuinka rakas hän minulle oli ollut, minun ei käynyt syöntini, istuin itsekseni itkien ja ajatuksiini vaipuen piilopaikoissa, kunnes äidin tai jonkun muun omaisen ääni minut sieltä kutsui pois. Hänen sanansa, hänen tekonsa, hänen ulkomuotonsa muistuivat niin elävästi mieleeni, etten toivonut muuta näkeväni, kuulevani kuin niitä.
Minkätähden on Jumala ottanut minulta pois rakkaimmat ystäväni? Olenko todella ollut niin paha lapsi, koska hän näin minua rankaisee, ajattelin itsekseni. Mutta onhan opettaja-neiti aina kiittänyt minua ahkeraksi, hyväksi ja rakkaaksi lapseksi, eivätkä muutkaan ihmiset minua niin pahaksi ole sanoneet. Mutta opettaja oli myös sanonut, että Jumala lähettää toisinaan surujakin lapsilleen, jotta he paremmin häntä muistaisivat. Tämä ajatus antoi minulle voimaa voittamaan murhettani. Jansun äiti lohdutti myöskin minua, ja muutaman päivän perästä hänen lähtönsä jälkeen vei hän minut kotiinsa, itsellensä seuraksi Jansun sijaan. Hyvillä mielin istuin hänen luonaan, söin mettä ja join teetä ja puhelimme Jansusta. Sen jälkeen kävin usein siellä vieraana. Jansun isäkin palasi parin viikon perästä takaisin Pietarista ja toi paljo terveisiä pojaltaan.
Mutta jota rakkaammaksi tulin Jansun vanhemmille, sitä huonommaksi kävi Hildan ja minun välini. Hilda valitti usein sitä, että hänen "tanttinsa" antoi hänen olla yhdessä talonpoikaisen tytön kanssa, eikä hankkinut hänelle arvonsa mukaista seuraa. "Mamma on sanonut, että talonpojat eivät kelpaa muuksi kuin meidän palvelijoiksemme, ja nyt pitää minun tuon Liinan kanssa käydä koulua, ja opettaja-neiti vielä häntä, jonka vanhemmatkin puhuvat maan kieltä, kiittää enemmän kuin minua." Näin nurkui hän itsekseen kirjainsa ääressä, vaan niin, että minä kaikki kuulin, jota hän näytti tahtovankin. "Odota, odota", ärsytteli Leena, joka Hildan sanat oli kuullut, kun hän koulukamarissa pyyhki pölyjä, "saat kuitenkin vielä kerran kuulla, mitä sinun ymmärryksesi maksaa, ja vielä nähdä, ettet ole mikään ryökynä, vaan yhtä alhaista säätyä kuin joku meistä. Hilda neiti on oikea saksalainen ja ymmärtää myöskin semmoisena itsensä pitää." — "Joka on toistaan pahempi, hän on myös ala-arvoisempi", kaikui minun korvissani rouvan rakas selitys, enkä siitä sen enempää huolinut. Lähdin kotiin, leikin sisarieni kanssa. Seuraavana pyhänä menin äidin luvalla sepän luo, ja pian istuin Jansun äidin polvella ja kuuntelin tarkkaan isän kertomuksia. Hän puhui paljo meidän kansan elämästä ja orjuudesta, kuinka kaikki oli käynyt, ja käski minun tarkkaan näitä asioita ajatella.
Nyt lähdin jälleen kotiin. Mikä raskas, mikä ihmeellinen viikko seurasi tätä. Ajatukset risteilivät pienessä päässäni, tunteet liikkuivat sydämessäni ja tekivät minut kovin rauhattomaksi; oppiminen ja koulupöydän ääressä istuminen kävivät minulle raskaaksi. Levottomin silmin katseli opettaja-neiti minun vaaleita poskiani ja silitti niitä usein pehmeällä kädellään, joka minua rauhoitti ja ilahdutti, mutta ei kuitenkaan voinut kokonaan auttaa. Viikko kului taas ja pyhänä lähdin jälleen Jansun isän luo. Taas istuimme siellä yhdessä kolmenkesken ja isä puhui:
"Minä en ole lapsena oppinut muuta kuin lukemaan, huonosti kirjoittamaan ja katkismuksesta viisi pääkappaletta, mutta huomion ja ajatuksen kautta on minulle selvinnyt moni asia, jota moni minun kaltaiseni ei vielä ymmärrä. Myöskin veljeni, joka on joutunut Pietariin onnellisempiin oloihin, on minua ohjannut lukemista tajuamaan.
"Mutta mistä rupean sinulle puhumaan? Tahtoisin antaa sinulle kuvauksen meidän maamme olosta. Minusta näyttää, kuin olisi maamme täynnä Sinain vuoria, joiden huipuilla kirkkaassa tulen valossa, ukkosen jyristessä, yksi osa ihmisiä istuu. Toinen osa jälleen kipuaa tikapuita myöten ylös huomaamatta, sattuuko jalka jälkeentulijan päähän, niin että tämä lankeaa nenälleen maahan, taikka lyökö kyynärpää rinnallakulkijan kylkiluun rikki, taikka tempaako käsi edelläkiipeejän jalkainsa alle.
"Kolmas osa on alhaalla, vuoren juurella.
"Mutta mistä se tulee, että ihmiset, jotka alussa on pantu toinen toistensa rinnalla elämään, nyt ovat näin moneen osaan jaetut? — Minun luullakseni he eivät enää muista, että joka ihminen on luotu toisensa palvelijaksi. Olkoon kartanon omistaja, puhuja, kirjailija, pellon kyntäjä tai suutari, kaikkein pitää toinen toistaan palvella, muuten loppuu kerrassaan elämä, joka ihmisen ihmiseksi tekee. Ilman maanviljelystä kävisi ruumiillinen toimeentulomme vaikeaksi, ilman kirjoja nääntyisi henkinen kehityksemme. Mutta vaikka joskus saattaa toisen työ olla toista arvokkaampi, tulee kuitenkin jokaista kohdella oikeuden mukaan."
"Katsokaa!" sanoo samassa äiti, osoittaen sormellaan akkunaan päin, "kuka tuolla tulee tietä myöten?" Minä sylistä alas ja akkunan luo ja — mitä näen? Kaksi herraa kulkee keppi kädessä tietä myöten kartanoon päin ja — heidän takanaan käy minun isäni paljain päin, pitäen lakkiaan selkänsä takana, kädet ristissä. Olin ennenkin nähnyt rouvan holhojaherrojen ja isäni niin käyvän, mutta en ennen ollut punoittavin poskin vesissä silmin sitä katsellut.
"Tulkaa pois, että saan lopettaa puheeni", sanoi isä, ja me läksimme jälleen paikoillemme kuuntelemaan isän kertomuksia. Vihdoin hän lausui: "nyt, rakas lapsi, olet varmaankin kokonaan väsynyt kuuntelemiseen, mene sentähden äidin kanssa puutarhaan, ehkä löydätte sieltä jonkun makuisan omenan, joka sinua voi virkistää."
"Kiitän, rakas seppä-isä, olen hyvillä mielin kuullut ja tahdon oikein paljo kaikkea ajatella!" sanoin minä niijaten, ja äidin kädestä pitäen lähdin menemään.
Vielä monta kertaa sen jälkeenkin kertoi seppä-isä ja kuvasi minulle virolaisten kehityksen aikoja ja orjuuden vaivoja ja herätti ajatukseni yhä suurempaan työhön. Siten auttoi hän minua kestämään Hildan ylpeyttä ja Leenan pilkkaa ja teki, että kouluneiti ihmetellen kuunteli kysymyksiäni ja vastauksiani. Hilda tosin sai muistutuksia käytöksestään minua kohtaan, mutta se ei juuri auttanut, sillä Leena, jolle hän uskoi asiansa, auttoi häntä ylenkatsomaan kaikkia muistutuksia ja ojennuksia. Kun siten Hilda vieraantui rouvasta ja opettaja-neidistä, kävin heille Aurooran muiston tähden yhä rakkaammaksi, ja usein painoivat he minua vesissä silmin rintaansa vasten.
Kahden vuoden perästä oli lääkäri sanonut rouvalle, että hänen pitäisi terveytensä tähden lähteä Saksaan johonkin kylpypaikkaan. Ja koska hän ainoan lapsensa Oton tähden, joka jo vuoden oli ollut Saksassa koulussa, vielä toivoi kauan elävänsä, matkusti hän heti Hildan ja opettaja-neidin kanssa sinne.
Ikävää tosin oli heistä erota, mutta, rouvan toivon mukaan, pääsin kaupunkiin kouluun, ja se uusi elämä, minkä siellä sain kokea, auttoi minua ikäväni unhoittamaan.
Päivän säteet lankesivat siniseltä taivaalta ja valaisivat peltoja, keltaisen kirjavaksi käyneitä metsiä ja kesän viimeisiä kukkia, koko luontoa, valaisivatpa kaupunkiakin. Siellä, kivisellä pihalla, kartanon harmaata seinää vasten, nojautui kaksi tyttöä alla päin ja puhuivat keskenänsä surullisella äänellä.
"Oi, Liina, jälleen tässä kivien välissä, kivien päällä, jossa ei voi jalkaa liikuttaa tomua nielemättä, täällä pitää meidän olla vankina. Puiden viileän varjon sijassa tuo kuollut kivimuuri; vihantain mäkien ja laaksojen sijassa harmaat kartanonseinät. Nurmisten äyräitten välissä raikkaasti virtailevan veden asemesta tuossa katua myöten juoksevat haisevat rännit! Henkeäni ahdistaa!" — "Anna, Anna, elä niin valita! Muista, että täällä asuu ihmisiä, jotka eivät eläissään ole nähneet muuta kuin kivimuurejaan ja kuitenkin ovat onnellisia. Onhan ihminen varustettu sanomattoman rikkailla lahjoilla. Jos hän ei ympäriltään löydä ilon aihetta, niin tarkastakoon hän oman henkensä ja sydämensä aarteita. Silloin hän varmaankin löytää vihannoita, kevään kaltaisia kukkia, joiden kauneus ei ole katoavaa niinkuin kedon kukkaisten ja metsän puiden. Ja ystäväinsäkin sydämistä voi hän löytää samanlaista kauneutta. Eipä hänellä siis ole oikeutta niin suuriin valituksiin."
"Niin, Liina, sinä voit filosofeerata, sillä sinun sydämesi ei enää ole kiintynyt kotimaasi kauneuteen ja rikkauteen. Kaipasit ja itkitpä sinäkin neljä vuotta sitte, kun ensimmäisen kerran tulit kaupunkiin, ja nimitit itseäsi lintu raukaksi, joka oli vapautensa menettänyt ja tuotu raikkaasta metsästä ahtaasen häkkiin. Ja samoin kävi joka kerran, kun Juhannusluvan loputtua yhdessä tänne tulimme. Mutta mistä tulee nyt, että sinä siitä niin levollisesti voit minulle puhua? Elä yhtään punastu!"
"Armas Anna, sinä et muista, että neljä-vuotinen tottuminen jotakin vaikuttaa ja että sinäkin viime vuonna tulit tänne halukkaammin kuin ennen. Niinhän se on, että toisen viha nostaa toisenkin turmelusta ja toisen suru saattaa toista lohduttamaan."
"Sinä taidat olla oikeassa, elä pane pahaksesi minun sanojani. Mutta minun täytyi tulla sinulle keventämään sydäntäni, sillä sinä yksin voit minua ymmärtää ja lohduttaa. Kaupungin lapsille ovat meidän ikävämme ja valituksemme kokonaan vieraita, eivätkä liikuta heidän sydämiään. Niin, Liina, heidän 'Bauermädchen'insä' (talonpoikaistyttärensä), jolla he tosin aina eivät meitä soimaa, vaan jota heidän käytöksensä kuitenkin osoittaa, tuntuu ikäänkuin kylmällä kädellä puristaisi kaikkia minun lämpimiä tunteitani. Ja sentähden koetankin kätkeä ne sydämeni syvyyteen. Siitä asti kuin kauppias St:n Alma pilkkasi minua vaalean tukkani tähden ja sanoi, että se muistuttaa isäni säätyä, on niinkuin pohjatuuli puhaltaisi saksalaisten puolelta minua vastaan. Jos edes koulussa olisi helppo, en panisi miksikään syrjäisiä pikkuasioita. Mutta omien ajatuksieni seassa pyörii aivoissani ymmärtämättömiä, vieraita sanoja, niin että pää höyryää. Enkä uskalla sanoa: neuvokaa minulle kuitenkin, mitä on tuo tai tämä sana kansan kielellä, että voisin paremmin ymmärtää opetusta ja ett'en tarvitsisi päätäni käyttää kuin kuollutta konetta! Jos näin puhuisin, olisi nauru valloillaan. Sinulle, Liina, on kaikki helpompaa, sillä sinä olet onneksesi saanut hyvän alkuopetuksen, jolloin sinulle lempeästi selitettiin ja käännettiin saksan sanat maan kielelle. Sinä olet aina käynyt kuin päivän valossa. Mutta minä, raukka, jouduin kaupungin nurkkakouluun, vanhan neidin luo. Saksankielinen lukukirja pantiin eteeni, minun kanssani puhuttiin saksaa, vaikk'en sitä yhtään ymmärtänyt. Päälle päätteeksi piti minun vielä tietää, että maan kieli on saksalaisille häpeäksi ja että jokainen väärä saksalainen sana minun suussani pani heidät nauramaan. — Tämä teki minut pitkän ajan kuluessa aivan mykäksi. Voi, en tahdo ajatellakaan ensimmäisiä vuosia kaupungissa! Ne olivat kauheammat kuin kuolema. Siitä asti, kun sinä aloit minulle selittää asioita, joita en omin neuvoin ymmärtänyt, on minulla helpompi olla."
"Näethän, Anna, että minäkin usein huokailen: Oi, miksi ei meidän äidinkielellämme opeteta, niinkuin saksalaisten lapsia opetetaan omalla kielellään, että meillekin kävisi oppiminen niin helpoksi kuin heille?"
"Mutta, armas Liina, mitä auttavat meidän valituksemme, sillä vaan rasitamme itseämme? Parempi on, kun lähdemme reippaalla mielellä kirjojemme ääreen. Minä opin ja tahdon kiusallakin elää muiden mukana ja vielä Liinan häissäkin tanssia!"
"Nythän sinä jälleen olet entinen, iloinen Anna."
"No, olkoon niin. Mutta nyt hyvästi! Kirjat odottavat. Johan se päiväkin on laskeutumassa ja kuumuus vähenee. Hyvästi!" Ja Anna lähti.
Anna oli valkeatukkainen, sinisilmäinen, viidentoista vuotias, isänsä, myllärin ainoa lapsi. Isä häntä piti parempana ja kauniimpana kuninkaankin tytärtä.
Neljä vuotta sitten olimme yht'aikaa tulleet isoon tyttökouluun. Eräänä päivänä välitunnilla oli Anna löytänyt minut nurkasta salaa itkemässä, ja minä silloin avasin hänelle murheellisen sydämeni, kerroin lähdöstäni kodista ja kaikista rakkaista ihmisistä. Siitä asti olimme olleet ystäviä. Ja vielä suuremmaksi kävi ystävyytemme, kun olin häntä ruvennut koulutöissä auttamaan. Se vaan oli ikävää, ett'emme voineet asua samassa paikassa, sillä meidän vanhempamme eivät tahtoneet toiseen paikkaan meitä muuttaa, koska saimme hyvän hoidon siinä, missä asuimme. Anna oli erään räätälin perheessä, jonka lapset myöskin kävivät koulua. Minä asuin vanhan leskirouvan luona, jolla oli kahdeksan lasta hoidossaan, saksalaisen kartanon omistajan, erään virkamiehen tyttäret, pienen kaupungin kauppamiehen tytär ja minä.
Kun Anna oli lähtenyt, nojauduin uudestaan kartanon kylmää seinää vastaan ja muistelin menneitä aikoja.
Ynseästi oli johtajatar minut ensin kouluun tullessani ottanut vastaan. Jo ensimmäisenä päivänä, kun en osannut heti vastata hänen kysymykseensä, jota en ymmärtänyt, torui hän minua ja sanoi, että olin vaan otettu koetteeksi kouluun, mutta jos en ole ahkera ja kärkäs oppimaan, minut erotetaan pois. — "Onhan kaupungissa kyllä lapsia, jotka koulun täyttävät, eikä opettajain tarvitse itseään maalta tulleiden, tyhmien tyttöjen kanssa vaivata." Suurella pelolla olin siitä asti ruvennut niin ahkeraksi, ett'en olisi hetkeksikään loma-aikaa suonut itselleni, jos eivät toiset lapset ja vanha rouva olisi minua väkisin vetäneet pois kirjain äärestä.
Pian rupesivatkin opettajat minua kiittämään, ja puolen vuoden perästä olin ylimmäisenä luokalla. Siitä oli iloni sanomattoman suuri. Opettajat olivat nyt panneet minut esimerkiksi niille lapsille, jotka minua alati olivat ylenkatseella kohdelleet. Opettajat ja toverit olivat minussa herättäneet kunnianhimon, joka neljän vuoden kuluessa kiihoitti yhä uusiin ponnistuksiin.
Jansulle, joka Pietarista oli lähettänyt minulle monta kirjettä, kirjoitin usein kouluaikani iloista ja suruista, ja hän vastasi aina ja moitti meidän koulun opetustapaa aivan hullunkuriseksi.
Minun asuintoverini eivät myöskään osoittaneet minkäänmoista ynseyttä kohtaani. He olivat kuulleet, että olin kasvatettu yhdessä herraskartanon tyttären kanssa ja että tämä oli ollut minun paras ystäväni. Ja kallis opettaja-neitikin oli minulle joskus kirjoittanut Saksasta.
Voi, heikot ihmislapset kaikki, kuinka petätte itseänne, kun luulette, että ihmisen korkea sääty ja ylhäinen asema tekevät hänet paremmaksi, ylhäisemmäksi olennoksi! Ainoastaan oman itsensä henkisellä etevyydellä ja tapojen puhtaudella voi ihminen nostaa itsensä todelliseen arvoon ja kunniaan; mutta kovin se ihminen alentaa itsensä, joka toisen säädyn paisteesen itsensä verhoo, niin että hän siinä oman itsenäisyytensä kadottaa. Ja kuinka monta semmoista itsenäisyytensä kadottanutta ihmistä kulkee elämänsä päähän! Voi, kuinka paljo on Saksan komeuden loisteesen kadonnut Viron sisaria ja veljiä! No, sama se, minkätähden asuintoverini olivat minua kohdelleet niin, että kokonaan unhoitin heidän seurassaan erotuksen saksalaisten ja virolaisten lasten välillä ja neljän vuoden kuluessa olin heidän kanssaan elänyt monta iloista hetkeä.
Hauskat olivat myöskin lupa-ajat jouluna ja kesällä kotona olleet; mutta nyt piti jälleen terveillä voimilla käydä työhön.
Niin, työhön! Voi, kuinka kauan minä tässä aikaani kulutan! Näin sanoen tempasin käden silmiltäni, jonka olin näitä ajatellessani siinä pitänyt, ja aioin mennä ovesta sisään, mutta — siinä seisoi edessäni Fredrika, paras, rakkain toverini, ja hänen vieressään hänen iso, pitkä veljensä. — "Liina, Liina, niin syvissä ajatuksissa, ett'et kuule meidän tuloamme, etkä minun veljeni tervehdystä! Mitä se merkitsee?" huutaa Fredrika sormeaan pudistaen. — "Minä vaan ajattelin menneitä aikoja." — "Olkaa hyvä, neiti Liina, ja ottakaa ystävällisesti vastaan tämä ruusun kukkanen ja pistäkää rintaanne kuihtumaan", lausui hänen veljensä ojentaen mulle kaunista ruusua. Otin sen kiittäen vastaan, pistin värisevin käsin rintaani ja lähdin heidän molempain kanssa sisään.
Lokakuun pimeät illat, sateet ja myrskyt ikävystyttävät jälleen ihmisten mieliä. Sentähden he koettavat olla toistensa läheisyydessä joko sisällä istuen tai tiellä käyden, ikäänkuin siten olisi enemmän rohkeutta ja voimia pimeyttä ja myrskyä vastaan. Myöskin meidän huoneiden nurkissa vinkui tuuli armottomasti eräänä iltana, jolloin meidän Fredrikan kanssa piti lähteä ranskalaiselle puhetunnille. Me olisimme sentähden mieluisammin jääneet rakkaan rouva G:n luo, joka istui sohvassa meidän keskellämme.
"Lapset, lapset, elkää olko noin velttoja", sanoi vanhus, "mennähän teidän kuitenkin täytyy, mitä siis auttaa teidän estelemisenne, aikaa vaan siinä menetätte. Eikä minullakaan ole enää aikaa teidän luonanne istua, pitää mennä kyökkiin ja katsoa, että ruoka valmistuu siksi, kun tulette nälkäisinä tunniltanne."
"Jos te, Fredrika ja Liina, ette uskalla mennä yksin, niin me tulemme teitä saattamaan", sanoivat Julia ja Anette, jotka lukivat sohvapöydän ääressä, suuren lampun valossa.
"Kiitämme suuresti teidän hyvästä tahdostanne, mutta emmehän me niin jänismäisiä ole, ettemme uskalla mennä kahden kesken tuota vähäistä matkaa neiti B:n luo."
Näin sanoen nousimme äkkiä ylös, kääriydyimme vaatteisiimme, liinat päähän ja hyvästi sanoen, menimme ovesta pihalle.
"Hiljaa, hiljaa, ettette lankea nenällenne!" huusi rouva G, vielä eteisen ovelta meidän jälkeemme, kun me jo kadulla olimme.
"Kuule, Liina, torninkello lyö jo seitsemän, ei meillä ole enää liikoja aikoja."
"Katso, Fredrika, kuka tuolla tulee lyhty kädessä?"
"Ai, Fredrik, tulitko sinä, hyvä poika, jälleen meitä vastaan?" huusiFredrika iloisella äänellä.
"No, kuinkas, mutta nyt myöhästyin, sillä tärkeä luku esti minua. Mutta takaisin ette saa mennä ilman minutta; voitte vielä pimeässä märillä kivillä kompastua ja langeta."
"Kiitoksia paljo, Fredrik, hyvällä mielellä otamme sinut seuraamme", sanoi Fredrika.
"Mutta miksi ei neiti Liina sano sanaakaan?" kysyi Fredrik.
"Minä luulin, että Fredrikan puhe olisi kylläksi. Mutta nyt, Fredrika, ei meillä enää ole aikaa, sentähden kiirehtikäämme." Nyt nousimme ylös mataloita portaita myöten ja ovesta, jonka Fredrik meille aukasi, sisään.
Tunnin perästä seisoimme jälleen kolmen kesken, portailla. Fredrikillä oli lyhty kädessä ja me kuljimme käsi kädessä hänen kummallakin puolellaan. Hiljaa eteenpäin astuessamme, tunsin minä hänen sydämensä sykkivän kättäni vasten ja — puna nousi minun poskiini. Koetin huomaamatta vetää kättäni pois, mutta turhaan, hän piti yhä lujemmin siitä kiinni..
"Minä puhun ja puhun ja te ette kumpainenkaan vastaa, mitä se on?Oletteko suuttuneet minuun tai toisiinne", nurisi Fredrika.
"Niin", vastasi veli, "Liina neidin ylpeys on minua jälleen pahoittanut."
"Sen minä heti arvasin, kun Liina sinun ensimmäiseen kysymykseesi vastasi niin kylmästi. Mutta, Liina, kuinka sinä voit olla minun hyvää veljeäni kohtaan noin jäykkä, vaikka sinä kaikille muille olet hyvä ja lempeä?"
"Ai, suokaa anteeksi, minä en ole tahtonut olla paha", sain lausuneeksi ja olimme jo omassa eteisessä, josta heti astuimme sisään. — Rakas huone, et sinä sisustuksen puolesta ollut rikas ja komea. Sinisen harmaalla värillä oli sinun neljä seinääsi maalatut. Vastapäätä ovea oli vanhuuttaan tutiseva sohva, jonka yläpuolella riippui pari jalkaa korkea peili tummanruskeiden puitteiden sisässä. Sohvan edessä seisoi neliskulmainen pöytä, jonka väriä ei vieras saanut nähdä, sillä se oli peitetty joko keltaisella tai punaisella liinalla. Kaksi ainoata akkunata oven oikean puoleisessa seinässä valaisi sinua ja laski päivän säteet sisään. Akkunain väliin oli asetettu huoneen kunniakalu, piano, mikä meitä joka päivä kiusasi jonkun tunnin, vaan myöskin joskus ilahdutti tanssinsävelillä. — Niin armas huone, vaikk'et tosin ollut rikkaasti sisustettu, olit sinä kuitenkin meille kaikille rakas sen hupaisen elämän tähden, jota siinä vietimme. Ja joskus tuntui, kuin olisi huonekin meitä rakastanut, sillä siitä huokui vastaan suloisempi ilma kuin muista huoneista. Vanhan rakkaan rouva G:n lempeästi valvova henki sen synnytti ja lepytti meitä vieraita lintuja vankeuteemme tyytymään. Mutta oli huoneella kuitenkin se vika, että se tanssimiseen oli liian ahdas, ja mielellään olisivat meidän tanssijamme tahtoneet sitä laajentaa, kun heillä vaan olisi ollut voimia siihen.
Tänäkin lokakuun iltana, kun kolmenkesken huoneesen astuimme, tuntui kuin olisi minun pitänyt syleillä siellä kaikkia esineitä ja sanoa, kuinka rakkaat ne olivat, mutta siihen ei ollut aikaa. Rouva G. tervehti meitä viereisen ruokahuoneen kynnyksellä ja kutsui ystävällisesti meitä illallispöytään, joka tuoleineen täytti melkein koko huoneen. Porsaspaisti höyrysi jo pöydällä ja rouva G. sanoi Fredrikille: "Tiedänhän, että te mielellänne syötte porsaspaistia, ja iloitsen, että satuitte juuri tänä iltana tulemaan meille."
Fredrik ei enää vastustanut ja istui meidän kanssamme pöytään. Mutta — minkätähden istui tuo veitikka väkisten sille tuolille, joka oli minun istuimeni vieressä? Panihan rouva G. toisen istuimen itsensä luo hänen varalleen. Voi, nythän katosi minulta ruokahalu, sillä en tiennyt, kuinka paljo panisin lautaselleni, kuinka pitäisin kättäni ja minne katsoisin, kun hän niin likellä yhä silmäili minua. Kuinka ihmeelliset tunteet hänen läheisyytensä herättivät minun sydämessäni, milloin olin surullinen, milloin ylpeä ja iloinen siitä, että hän juuri minun vieressäni istui; milloin taas kainostelin toisia, jotka joka kerran katsoivat minua veitikkamaisilla silmäyksillä ja nauroivat niin salaperäisesti. Oi, olisin halukkaasti jättänyt kaiken tuon, mikä minua pöydässä kiusasi, ja mennyt kotiin omaisteni luo, mutta kuitenkin värisi sydämeni, kun pelkäsin, että Fredrik heti syömisen jälkeen lähtisi pois, eikä istuisi isossa huoneessa meidän seurassamme, ja toivoin sentähden salaa, että ruoka-aika edes kestäisi hyvin kauan. Tänä iltana oli vielä Fredrik niin puhelijaalla tuulella, että pelkäsin häntä jälleen ylpeydelläni loukkaavani, josta hän äsken oli syyttänyt minua. Tästäkään en ollut oikein rauhallisella mielellä, vaikk'en sitä millään muotoa tahtonut näyttää. Onneksi johtivat Elise ja Olga, meidän nuorimmat toverimme, puheen Martin päivään ja koskettelivat asiaa, joka jo kauan oli ollut minun sydämelläni.
"Ai niin", kysyi Fredrik toisten puhujain joukossa, "sitähän minun piti kysyä rouva G:ltä — lasketteko tänäkin vuonna pyhät Martit sisään?"
"Eipä minulla juuri ole halua siihen", vastasi rouva G. ja me kuuntelimme kaikki korvat pystyssä.
"Mutta, miksi niin?" kysyi jälleen Fredrik; "pahoittivatko sitten viimevuotiset Martit teidän mieltänne?"
"Eivät suinkaan", vastasi rouva G., "mutta minun tyttöni tanssivat taas liian paljo ja voivat siitä sairastua."
"Voi, rakas, kulta rouva G.!" rupesimme me kaikki kuin yhdestä suusta pyytämään, "me emme tanssi yhtään enempää kuin mitä te sallitte. Antakaa vaan Marttien tulla sisään!"
"No, no", koetti hän meitä rauhoittaa, "onhan sinne vielä aikaa ja minä saan sitä asiaa vielä ajatella."
"Mutta, rouva G.", sanoi jälleen Fredrik, "voitteko niin kauan kiusata lapsianne epätiedossa? Olettehan te aina niin lempeä ja kuuntelette rukouksia; ilahduttakaa meitä nytkin lupauksellanne."
"Niin, niin, rakas rouva G., tehkää se", lisäämme Fredrikin puheesen.
"No, kuka teitä saattaa vastustaa, te tulette lopuksi aina voitolle, käyköön siis minunkin puolestani teidän toivonne mukaan."
"Kiitoksia, kiitoksia, kiitoksia!" kaikui yhdeksästä raikkaasta suusta, ja koska iltanen oli lopetettu, siirrettiin tuolit jyristen syrjään ja kahdeksan paria kättä tavoitti vanhuksen käsiä, joita tahtoivat suudella.
"Nyt riittää, te vallattomat, mitä elämää pidätte! Tämä meteli kuuluu varmaankin kauaksi kadulle", huusi hän hengästyneenä. — Sen jälkeen kävimme hiljaisemmiksi; Fredrik kiitti rouva G:tä vielä kerran kaikesta, lausui hyvästi ja lähti pois.
Tuossa meidän pienessä ruokahuoneessamme oli yksi ainoa akkuna, mutta kolme ovea, joista yksi vei isoon huoneesen, toinen kyökkiin ja kolmas makuukamariin, joka oli hyvin täysi, kun sinne tehtiin kuudelle lapselle ja rouvalle itselleen vuoteet. Kahden lapsen täytyi vuorotellen maata suuressa huoneessa, jonne joka ilta kannettiin vuoteet sisään ja aamulla jälleen pois. Päivällä olivat kaikki vuoteet makuukamarissa, kahdessa suuressa sängyssä ja kahdella lapsella oli siellä tilaa tehdä koulutyötään akkunan ääressä. Toiset jakaantuivat suureen huoneesen ja ruokakamariin, ja siten ei jäänyt rouvalle itselleen yhtään levollista paikkaa, mutta ei hän sittekään osoittanut, että olimme hänelle vaivaksi.
"Voi, jos Martin päivät oikein pian tulisivat", näin huokasimme joka päivä. Mutta koulua käydessä kului aika niin pian, ett'emme huomanneetkaan, ennenkun Martin päivä oli käsissä.
Aurinko oli jo laskeutunut, hämärä peitti kaikki esineet ulkona ja huoneessa; ihmisten silmät eivät voineet enää eroittaa mitään ympärillään ja ajatus kääntyi siten sydämen asioita aprikoimaan. Vanhassa, tutisevassa sohvassa istui viisi meistä toinen toistemme ympäriltä pitäen kiinni ja kolme heidän jalkainsa juuressa lattialla, painoivat päänsä meidän syliimme. Rouva G. hääräili vielä kyökissä.
"Ai, Anette, sanoppas todella, etkö olisi iloinen, jos Georg Z. myöskin tulisi Marttina ja tanssisi oikein paljo sinun kanssasi niinkuin viimein rouva G:n syntymäpäivänä?" alkoi Julia veitikka, kun juuri olimme puhuneet viime Martinpäivistä.
"Ei tiedä, iloitsisinko minä siitä enemmän kuin sinä Frans H:n tulemisesta. Frans ei ole mikään ylenkatsottava nuorukainen, eikä varsinkaan silloin, kun hän tulisilla silmäyksillä tähystää sinun punaisia poskiasi", vastasi Anette, ja heleä nauru kaikui huoneessa.
"Naurakaa vaan", sanoi jälleen Julia, "kyllä minäkin pidän silmällä, kuinka Brenner Fredrikan kanssa liehuu pitkin lattiaa, niinkuin kantaisivat nuo tukevat käsivarret häntä tuulen siivillä. Ja huomaan senkin, ettei Fredrik tanssi muiden kuin Liinan kanssa."
"Voi, minua olette te liian paljo pilkanneet", vastasin minä äreästi, "sentähden en aio tanssia tänä iltana askeltakaan, vaan soitan kaiken aikaa."
Ja ennenkuin minulle kukaan ehti vastata, astui rouva G. huoneesen, käski meidän sytyttää kynttilät, sillä Tiina, meidän palvelijamme, oli mennyt sulkemaan akkunanluukut.
Heti nousimme ylös, ja pian olivat kynttilät palamassa, kaksi pöydällä ja kaksi pianolla valaisi tänä iltana huonetta. Nyt kutsui Matilda, meidän "omenamme", niinkuin häntä punasten poskiensa tähden nimitimme, Alicea, pitkää, hoikkaa, seitsemäntoista vuotista neitoa, kanssaan tanssimaan. "Tule, opimme pian vielä hiukan masurkkaa, ettei meidän tarvitse hävetä huonoa tanssiamme!" Ja he tarttuivat toisiinsa kiinni ja hyppäsivät niin iloisesti pitkin lattiaa, että toiset, sen nähtyään, eivät voineet jäädä seisomaan, vaan lähtivät parittain heidän jälkeensä. Pöly nousi helmojen liehuessa joka puolella ylös ja nauru ja sanatulva oli kohta niin suuri, että rouva G:n täytyi jälleen rientää kyökistä sisään. "Voi, te vallattomat lapset", torui hän, "minkälaista pölyä ja epäjärjestystä taas teette täällä! Ottakaa käsityönne ja istukaa hiljaa ja odottakaa kauniisti Martteja; saattehan sitte kyllin tanssia ja hypätä!"
"Voi, kulta, rakas rouva G.!" pyydämme me, "me olemme kyllä hiljaa, mutta työtä emme voi tehdä; me särkisimme kaikki neulat ja sormistimet ja huomenna pitäisi hankkia uusia."
"No, tulkaa sitte ja kattakaa pöytä, että me pian syömme ja ajoissa, ennen Marttien tuloa, saamme kaikki paikoilleen."
Tämä kaikki tuli tehdyksi ja vielä pöly joka paikasta pyyhityksi, ennenkun rupesimme kuulemaan askeleita pihasta ja eteisestä, yskimistä ja supinaa. Sykkivin sydämin silmäilimme kaikki oveen päin, josta vihdoin tuli sisään suuri jono monen värisissä omituisissa vaatteissa olevia ihmisiä. Minä tuskin ehdin joka Marttia katsoakaan, ennenkun asetuin pianon ääreen ja annoin nyt iloisen polkan kaikua huoneen täydeltä. Ja uhkeiden turkkilaisten, komeasti vaatetettujen mustalaisten, sini- ja punaviittaisten ritarien kainaloissa lensivät ja hyppivät minun iloiset toverini ympäri huonetta. Polkan perästä soitin valssia, sitten masurkkaa, huomaamatta, että rosvopäälliköksi puettu Martti jo monta kertaa oli kumartunut minun puoleeni ja että Fredrika ja moni muu oli kuiskuttanut minun korvaani, ett'en tekisi kiusaa, vaan laskisin heitä soittamaan. Vihdoin tuli rouva G. ja kysyi, mihin minun tanssihaluni nyt oli jäänyt, koska yhä pysyttelin soittajana. Ja hänen luonaan oli heti Fredrika, työnsi minut väkisten tuolilta, istui minun sijaani ja alkoi soittaa. Samassa seisoi jälleen tuo suuri, solakka rosvopäällikkö tulisine silmineen minun edessäni ja pyysi tanssimaan. Hänen tanssimistapansa, hänen kädestä kiinni ottamisensa, vieläpä äänensäkin osoittivat minulle heti, kenen kanssa tanssin. Kun hän oli heittänyt minut, seisoi Julia heti vieressäni ja kuiskasi, kuinka hän paikalla tiesi, kuka tuo uhkea rosvopäällikkö oli, että hän oli nähnyt, kuinka hän vähän väliä oli käynyt minulle kumartamassa, eikä ollut ennen ruvennut tanssimaan, kuin sai minut. Mutta minulla ei ollut aikaa vastata hänelle, sillä tuossa seisoi sininen ritari edessäni ja pyysi minua tanssimaan. Hänen jälkeensä tuli jälleen Fredrik, sitte joku toinen, sitte taas hän j.n.e., jotta viimein olin niin väsynyt, että täytyi mennä hiukan lepäämään toiseen huoneesen. Painaen polttavia poskiani kylmää akkunaruutua vastaan, pidin molempia käsiäni sykkivän sydämeni kohdalla. ”Oi miksi”, ajattelin, "miksi Fredrik, josta kaikki tytöt sanovat, että hän on sanomattoman ylpeä, niin ettei hän aina kadulla heitä tervehdäkään, alati minun kanssani seurustelee, niinkuin ei olisi toisia huoneessa ensinkään? Olenhan rouva G:n lapsista, näiden ihmisten mielestä, kaikkein halvin, tyhmä talonpojantyttö. Kuinka voin nyt hänen mielestään olla kaikista paras? Tahtoisimpa elää hänen kanssansa kuolemaan asti! Mutta voisiko hän olla onnellinen minun kanssani? Surua en tahtoisi hänelle tuottaa — mitä sitten teen? Minä rakastan, minä rakastan häntä suuresti! Mutta eihän se ole mikään synti. Olenhan vielä lapsi ja rakastan jo miestä. Jumala, anna minulle anteeksi. Minä tahdon ruveta hallitsemaan sydäntäni enkä päästä sinne tyhmiä ajatuksia. Ei ihmisten eikä Fredrikinkään pidä saada tietää, minkälainen huikentelevainen tyttö olen." Näin ajatellen lähdin jälleen huoneesen, jossa me vielä hetken aikaa tanssimme.
Kun Martit olivat menneet, kiitimme rouva G:tä tästä iloisesta illasta, istuimme hänen kanssaan vielä tunnin ylhäällä ja puhuimme äskeisestä huvista, mikä minkin mieleistä oli ollut, ja sitten lähdimme levolle.
Toiset nukkuivat heti, mutta minun korvissani kaikui Fredrikin: "hyvää yötä, rakas Liina!" niin selvään, että uni katosi pitkäksi aikaa silmistäni.
Rouva G. ei kieltänyt lastensa veljiä ja heidän ystäviään käymästä meidän luonamme vieraina. Sen kyllä nuorukaiset muistivatkin ja kävivät sangen usein meillä. Fredrik tuli melkein joka päivä tervehtimään sisartaan, jonka kanssa hänellä alati oli jotain puhumista. Rouva kutsui heitä joskus myöskin kaikkia yht'aikaa vieraiksi ja antoi meidän tanssia ja leikkiä, pitäen itse meitä silmällä. Kaikesta tästä me häntä rakastimme ja koitimme halukkaasti seurata hänen neuvojaan ja opetuksiaan.
Muutamia viikkoja Martinpäivän jälkeen istuin iltahämärässä Annan luona hänen pienessä kamarissaan. Hän piti kädestäni kiinni ja kertoi minulle milloin iloisella, milloin surullisella äänellä isänsä viimeisen kirjeen sisältöä.
"Minun mieleni on kyllä sanomattoman hyvä siitä, että vanhempani ottavat minut pois tästä piinapaikasta; mutta surulla ajattelen sitä, että pitää sinusta, Liina, erota. Tee sentähden minulle edes se ilo, että tulet jouluksi meidän luoksemme. Niin todella, vanhempani ja minä koetamme kohdella sinua niin, ettei sinun ole siellä paha olla."
"Voi, Anna, tiedänhän, että minun teillä olisi hyvä olla, ja suuresti haluan lähteä yhdessä sinne sinun kanssasi, mutta minun täytyy pyytää lupaa vanhemmiltani, ennenkun voin tulla."
"Pyydä sitte pian, että saan vanhemmilleni ajoissa antaa tietoja sinun tulostasi."
Sen teinkin ja viikkoa ennen suuria pyhiä, kun tutkinnon ilot ja surut olivat ohitse, lopetettiin koulu ja Anna heitti opettajat ja oppilaat hyvästi. Sitte nousimme lämpimillä peitteillä ja tyynyillä varustettuun rekeen. Kaksi rotevaa, punaista hevosta, joita ohjasi tuttava ajaja, Veivät meitä melkein tuulen nopeudella pois kaupungin kivimuurien ja vallein sisäpuolelta.
"Oi, kuinka raikas on täällä tuuli, kuinka keveästi nousee rintani, kuinka säteilee valkea lumivaippa tuossa!" lausui Anna ensimmäisellä lakeudella ja vielä suuremmaksi kävi meidän molempain ilo, kun metsä hopean härmäisessä puvussa otti meitä vastaan. Tuossa muodosti kaksi tien poikki kaareutuvaa puuta meille kunniaportin, jossa auringon valaisemana säteili monen värisiä jäähelmiä. Tuossa jälleen iso kuusi, kuin joku kalevanpoika, levitti tukevia oksiaan ikäänkuin suojellakseen pienempiä puita, tuossa puunkanto, joka pisti sammaltunutta päätään lumivaipan alta ja tuossa pieniä jäniksen tai linnun jälkiä tien vieressä. Oi, kuinka kaunista, kuinka rakasta kaikki on, huusimme usein sydämen pohjasta ja kyyneleet nousivat väkisten silmiin. Mutta aikaa myöten kävi ihastuksemme tyynemmäksi, että saimme aikaa puhelemiseen. Kuinka iloisesti kertoi Anna kaikesta hauskuudesta, jota hän toivoi saavansa nauttia joulunpyhinä, ja kuinka kauniisti kukoistivat ruusut hänen poskillaan, vaikka ne usein kaupungissa olivat hyvin vaaleat.
Neljän tunnin perästä tulimme puolenpäivän aikana Annan kotiin, jossa hänen vanhempansa ottivat meitä vastaan hyvin iloisesti ja ystävällisesti. Nämä vanhemmat olivat terveen-, hyvännäköisiä ihmisiä, joista saattoi nähdä, että puute oli heille tuntematon asia. Myöskin heidän huoneensa, jotka olivat saksalaiseen tapaan rakennetut ja sisustetut sekä puhtaina pidetyt, todistivat, että rikkaus ja sopu vallitsivat tämän katon alla.
"Sano, Anna", lausui isä heti tervehtimisen jälkeen, "mikä sinulta puuttuu meidän luonamme? Enkö voi antaa sinulle kaikkea, mitä sydämesi haluaa? Minkätähden pitäisi minun sitten sallia, että ainoata lastani kiusataan kaupungissa ja että hänen parhaimpia sydämensä tunteita halveksitaan? Hyi, häpeä heille, kun voivat ylenkatsoa kunniallisen ihmisen lasta hänen säätynsä tähden! Niinkuin itse olisivat kasvaneet toisesta kansasta ja suvusta. Mutta sehän se on häpeä, että noilla kaikkein ylpeimmillä porvareilla on sukulaisia meidän talonpoikain joukossa. Sinun ylpeä räätälimestarisikin, sentähden, että hän solkkaa saksankieltä, pitää omia lapsiaan paljoa korkeampiarvoisena kuin sinua. Tämän mestarin tädinpoika kävi vielä eilispäivänä pyytämässä, että ottaisin hänet mylläripojaksi, mutta hänen ylpeän enonsa tähden en huolinut hänestä."
"Hyvä isä", rauhoitti häntä Anna, "minä olen siellä saanut hyvän hoidon, meidän pitää sentähden olla heille kiitollisia."
"Mitä kiitollisia! Se heidän tuli tehdä minun rahani tähden!" ärjäsi hän vastaan.
"He olivat muuten aina hyviä minua kohtaan; silloin vaan, kun heille tuli vieraita, nauroivat he salaa minun talonpoikaista käytöstäni. Mutta sen olen heille kaikki antanut anteeksi ja tee sinä, isä, samoin, ettei katkera mieli häiritse meidän iloamme."
"Lapsi hyvä", sanoi isä, tyttärensä päätä silittäen, "sinun tähtesi tahdon panna lukon suuni eteen, etteivät ajatukseni pääse siitä pihalle." Ja nyt vallitsi jälleen rauha ja ilo meidän keskellämme ja toivo tulevista, paremmista päivistä väikkyi henkemme silmäin edessä.
Niin, hyvät päivät oli meillä! Huoneet, kellarit, aitat ja myllyn nurkat kävimme ensin katsomassa, sillä Anna tahtoi kaikkea tervehtää. Kaikki kaapit ja astiat, joissa jotakin hyvää löytyi, avasi Annan äiti meille. Kun läksimme ulos, valjastutti isä meille hevosen ja ajoimme metsätietä myöten Annan tuttavia tervehtimään, taikka läksimme muuten jaloittelemaan. Ilmat olivat kauniit ja parahiksi kylmät.
Vihdoin oli minun lupa-aikani loppunut ja minun piti jälleen lähteä kaupunkiin. Ikävällä erosivat Anna ja hänen vanhempansa minusta, jota olivat, niinkuin itse vakuuttivat, ruvenneet rakastamaan kuin omaa lastansa, ilmakaan ei ollut enää niin kaunis, taivas oli pilvessä ja tuuli tuiskutti lunta, ettei matkasta nyt ollut iloa. Illalla saavuin kaupunkiin, jossa asuintoverini, jotka jo ennen olivat vanhempainsa luota sinne ehtineet, jo olivat minua odottaneet.
Ensimmäinen asia, jonka Fredrika minulle kertoi, oli se, että hänen veljensä oli tullut ylioppilaaksi. Tätä sanomaa olin odottanut, sillä tiesin, että hänen piti mennä Tarttoon tutkintoa suorittamaan. Hän oli meille toisinaan puhunut siitä ja pyytänyt minua, että toivottaisin sydämestäni onnea hänen työllensä, sillä jota nopeammin hän pääsisi Tarttoon, sitä pikemmin voisi hän perustaa oman kodin. Tätä sanoessaan katsoi hän minuun niin rukoilevaisesti, että se tunkeutui sydämeni pohjaan. Kaikki tämä muistui taas mieleeni ja ilo, mutta myös ihmeellinen pelko värisytti sydäntäni. — Oi, etten tuosta pelosta milloinkaan pääse, ajattelin. Mutta — Jansun näkö ei pitkään, pitkään aikaan ollut niin selvänä kuvastunut mieleeni kuin nyt. Näin hänen haamunsa meidän erotessamme ja muistin, kuinka suuresti häntä sen jälkeen olin ikävöinnyt. Kävin yhä rauhattomammaksi ja surullisemmaksi.
"No, Liina, oliko sinulla vieraissa niin paha olla, vai etkö tahtonut enää tulla meidän joukkoomme, koska olet noin totinen?" kysyivät toverit.
"Ei suinkaan, mutta olen matkasta ja tuiskusta väsynyt. Kun saan levätä, olen jälleen teidän vallaton Liinanne", vastasin heille. Päätin jälleen varjella sydäntäni kaikellaisilta turhanpäiväisiltä tunteilta. Sillä koulutyöthän vaan piti olla ripille pääsemättömän lapsen mielessä.
Seuraavana päivänä alkoi koulu ja uusilla voimilla, uudella innolla ryhdyin työhöni ja koitin vangita ajatukseni kirjoihin kiinni, enkä päästänyt niitä muihin asioihin eksymään, en eteen enkä taaksepäin. — Mutta hämärissä, jolloin Fredrik tavallisesti oli tullut sisarensa luona käymään ja kun me läksimme ranskan kielen tuntiin, en voinut olla muistelematta häntä ja hänen sanojansa, jotka olivat soineet niin suloisesti korvissani.
Päälle päätteeksi kirjoitti hän pian sisarelleen ja lähetti minulle tuhansia terveisiä ja pyysi, että edelleenkin toivottaisin hänelle onnea, sillä tähänkin asti oli onnentoivotukseni auttaneet häntä tutkintonsa suorittamisessa. Kaksi kaunista tytön kuvaa, Liinan ja Fredrikan, ovat alati hänen silmäinsä edessä, oli hän kirjoittanut lopuksi.
"Liina, lähetä tuolle raukalle, jonka pitää olla meistä niin kaukana, oikein sydämellisiä terveisiä", pyysi Fredrika, kun kirjoitti hänelle vastaan. — Ja minä lähetin paljo terveisiä. — Mutta ensimmäisen kirjeen jälkeen tuli pian toinen, toisen jälkeen kolmas, ja Fredrika sai minun itse kirjoittamaan terveiseni hänelle. Seuraava kirje sisälsi tulisia kiitoksia, kirjoitettuna erityiselle paperille minua varten, ja niin edistyi asia, että viimein kirjoitimme, Fredrikan kirjeiden sisässä, pitkät kirjeet toisillemme, jotka Fredrikin puolelta toivat yhä useampia lemmenvakuutuksia.
Kaikki minun vahvat päätökseni raukesivat tyhjään ja sydämeni oli kohta täynnä onnea ja suloista tunnetta, kuin olisi kevät siinä koittanut. Loistihan luontokin nyi kevätpuvussaan ja nosti sydämeni keväimen vielä suurempaan eloon. Leivo, joka sinisen taivaan korkeudessa liverteli lauluaan, kukat, jotka hymyillen katselivat kuvaisiaan kastepisaroissa, perhoset, kuin elävät kukkaset liitelivät ilmassa toinen toistaan takaa ajaen, kaikki tämä kauneus enensi sydämessäni rakkauden tulta Fredrikiä kohtaan. En tuntenut itseäni enää, niin toisenlaiseksi olin muuttunut. Oppiminen ei ollut enää niin halukasta kuin ennen, tovereina seura ei enää niin rakas. Mieluisimmin olisin istunut yöt päivät ruohoisella vallilla, puun alla yksin ja — häntä ajatellut.
Heti joulun jälkeen oli äitini käynyt minua katsomassa ja nyt oli isä tullut kaupunkiin. Siten olivat he ennenkin aina väliin käyneet minua tervehtimässä. Ensimmäisinä vuosina oli iloni suuri heidän tulostaan, mutta — aikaa myöten tunkeutui vieras tunne puhtaaseen ilooni ja minun puheeni heidän kanssaan ei tahtonut enäätoisten kuullensujua, niinkuin se ennen oli sydämestä suuhun vierinyt. "Pitäähän minun puhua heidän kanssaan tuota halpaa maan kieltä, jota kaikki kaupunkilaiset ylenkatsovat. Puhuvathan kaikkein muiden lasten vanhemmat kunnioitettua saksaa ja minä olen sentähden varmaankin heidän silmissään halvempi kuin muut." Näin ajattelin itsekseni ja se teki minut yhä rauhattomammaksi. "Voih, paha lapsi, minkälainen olen; häpeän rakkaita vanhempiani, jotka ovat aina olleet minulle niin hyviä." Näin soimasi omatuntoni yhä kovemmin, mutta kuitenkaan ei iloni ollut niin suuri, kun Fredrikan kanssa palasin vallilta ja tervehdin isääni, joka oli rouva G:n luona minua odottamassa.
"No, Liina, kuinka on, vieläkö tahdot tulla kotoseutuasi katsomaan, vai etkö sitä enää muistakaan? Ethän ole niin pitkään aikaan käynyt kotona, että pian unhotat meidät kokonaan", sanoi hän, hiukan nuhdellen.
"Ai, pappa, oletko tullut minua hakemaan?"
"No, kuinkas?"
"Sitten lähdemme heti, heti!" kiiruhdin minä.
"Mutta, Liina", sanoi Fredrika saksaksi, "pyydä nyt isältäsi, että saat tulla juhannuksen aikaan pariksi viikoksi minun luokseni, sittehän tiedämme jo ajoissa, kuinka tuumamme toteutuu."
"Sen saan vasta kotona tietää, sillä mammalla on pääsana tässä asiassa", vastasin hänelle, mutta silloin en puhunut totta, sillä oikeastaan en tahtonut Fredrikan kuullen puhua paljoa isäni kanssa.
Kotiin tultuani en voinut pieniä siskojani kyllikseni hyväillä ja suudella. Kuinka suuriksi he olivat kasvaneet. Ja kuinka hupaista oli minusta, kun he jo niin sievästi puhuvat saksaa. Heillä oli jo vuoden ajan ollut saksalainen neiti opettajana, joka myöskin auttoi äitiä ompelu- ja taloustöissä. Äidin talous olikin käynyt suuremmaksi, kun isä rouvan poislähdön jälkeen oli ottanut koko talonhoidon huostaansa.
Vanhin sisar minun jälkeeni oli yhdeksän vuotias. Neljä lasta oli hänen ja minun väliltäni kuollut. Toinen sisar oli kahdeksan vanha, kaksi veljeä, kuuden ja viiden vuotiset. Vanhemmat toivoivat, että minusta tulisi näiden neljän opettaja, sentähden antoivat he minun niin kauan käydä kaupunginkoulua.
Rouva ja opettajaneiti olivat myöskin jo viime syksystä asti kotona. Hilda oli jäänyt Saksaan kouluun. Minun piti mennä heitä tervehtimään, jonka teinkin suurella ilolla. — Sepänkin väkeä kävin katsomassa. Mutta minun sydämeni ei voinut siellä olla levollinen. Seppä antoi vielä mulle kirjeen Jansulta, jonka tämä oli isänsä kautta lähettänyt, jotta se tulisi oikein perille. Sillä hän pelkäsi, etten olisi saanut hänen kahta viimeistä kirjettään, koska en ollut niihin mitään vastannut.
"Oi, olenhan minä saanut kirjeet, mutta ei ole ollut aikaa niihin vastata", sopersin punaisena. "Nyt on minulla paljon enemmän työtä koulussa kuin ennen." Mutta isä ei näyttänyt siihen vastaukseen tyytyvän, sillä hän ei sanallakaan puoltanut lauseitani, vaan huokasi hiljaan, katsoen minuun: "Liina", lausui hän vihdoin, "sinä olet käynyt oikein isoksi ja kauniiksi. Jos Jansu, joka nyt myöskin on mies, näkisi arvaamatta sinut jossakin, hän tuskin sinua enää tuntisi. Vai mitä sinä arvelet?"
"Voi, isä, kuinka taidat noin puhua! Jansu ja minä tunnemme aina toisemme, vaikka kuinka olisimme muuttuneet", sanoin minä.
"Luuletko niin, no, sehän on hyvä", vastasi hän pitkäveteisesti.Minulla ei ollut enää aikaa, heitin hyvästi ja lähdin jälleen kotiin.Siellä avasin Jansun kirjeen ja luin:
"Rakas Liina!
Nyt olet sinä varmaankin kokonaan muuttunut saksalaiseksi, koska et enää tahdo mitään tietää virolaisista. Isä on kirjoittanut, ettet ole kotonasi käynyt pian kymmeneen kuukauteen, ja minut olet kaiketi kokonaan unohtanut. Vai etkö ole saanut minun kahta kirjettäni, joista toisen lähetin jo ennen joulua, toisen maaliskuussa? Mutta ovathan kirjeeni aina ennen perille tulleet. Vai oletko viime aikoina saanut postikonttoorissa jonkun hyvän ystävän, joka kadehtii sinun ystävääsi Pietarissa ja pistää taskuunsa hänen kirjeensä, ennenkuin tuo ne sinulle? — Mutta leikki pois, voihan niinkin olla, että Liina tahtoo unhoittaa lapsuuden ystävänsä, ja silloin ei tee mieleni leikkiä laskea, vaan tuottaa se minulle suurta surua. Jospa vaan enoni laskisi minut muutamaksi viikoksi luotaan pois, niin olisin jo aikoja tullut sinua tervehtimään, nähdäkseni ystäväni silmistä, loistaako niistä vielä vastaani sama sydämellinen uskollisuus kuin ennen. — Mutta nyt pitää minun, raukan, odottaa ja odottaa, niin että sydämeni on pakahtua, kunnes ystäväni vihdoin sattuu sille tuulelle, että hän minua tahtoo ihastuttaa rakkaalla kirjeellään. Oi, Liina, elä vaivaa itseäsi kaikellaisilla pahoilla ajatuksilla, vaan selitä pian, mikä sinun vaitiolemiseesi on syynä.
Sinun aina uskollinen Jansusi."
Rakas, hyvä Jansuni! lausuin itsekseni kirjeen luettuani, suudellen hänen nimeänsä. Minä rakastan sinua kuin olisit todellinen veljeni, ja sydämeni kävisi varmaankin kevyemmäksi, jos voisin niinkuin lapsena uskoa sinulle kaikki, kaikki, mikä sen täyttää! — Enkö siis enää ole lapsi? Sitä en usko, sillä vaikk'en ole vielä ripillä käynyt, tuntuu kuitenkin, kuin olisin viime aikoina tullut täysikasvaneeksi.