"Kuinka pääsen sisälle?" kysyi hän uudelleen ääneen.
"Minä istun tässä", sanoi lakeija, "huomiseen".
Samassa ovi aukeni ja suuri lautanen tulla tupsahti alas ihan lakeijan päätä kohti; onneksi se vain sipaisi hänen nenäänsä ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi puuhun hänen takanaan.
"— tai ehkä ylihuomiseen", jatkoi lakeija samalla äänellä aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Kuinka pääsen sisään?" kysyi Liisa kolmannen kerran kovemmalla äänellä.
"Pääsetkö lainkaan sisään?" sanoi lakeija. "Siinä ensimmäinen kysymys, vai mitä."
Se oli kyllä totta, mutta Liisa ei sitä mielellään kuullut. "Onpa todella kauheata", hän mutisi itsekseen, "kuinka nenäkkäitä kaikki nämä olennot ovat. Siitä voi melkein tulla hulluksi."
Lakeijasta näytti olevan paikallaan uudistaa äskeinen huomautuksensa hiukan toisessa muodossa.
"Minä istun tässä", sanoi hän, "aamusta iltaan, päivät pääksytysten."
"Mutta mitä minä teen?" kysyi Liisa.
"Mitä tahansa", sanoi lakeija ja alkoi viheltää.
"Eipä totta tosiaan kannata puhua hänelle", sanoi Liisa epätoivoissaan, "hän on kerrassaan hölmöläinen." Ja hän avasi oven ja astui sisään.
Ovi johti suoraan suureen keittiöön, joka oli lattiasta kattoon asti täynnä savua. Herttuatar istui kapalolapsi sylissään kolmijalkaisella tuolilla keskellä lattiaa. Keittäjätär seisoi tulen ääressä selkä köyryssä ja hämmensi suurta kattilaa, joka näytti olevan täynnä lientä.
"Tuossa liemessä on varmaankin liian paljon pippuria", ajatteli Liisa, hänen täytyi näet yhtä mittaa aivastaa.
Ainakin oli sitä yllin kyllin ilmassa, sillä herttuatar aivasti tuon tuostakin, kapalolapsi taas parkui ja aivasteli vuorotellen lakkaamatta. Ainoat henkilöt keittiössä, jotka eivät aivastaneet, olivat keittäjätär ja suuri kissa, joka istui lieden ääressä ja irvisti, niin että suu venyi poskelta toiselle.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, miksi teidän kissanne irvistää noin?" virkkoi Liisa vähän arasti. Hän ei näet oikein tietänyt, sopiko hänen aloittaa keskustelu.
"Se on irvikissa", sanoi herttuatar, "ja siksi se irvistää. Porsas!"
Hän kirkaisi viimeisen sanan niin kauhean rajusti, että Liisa pelosta hypähti, mutta sitten hän huomasi, että se oli tarkoitettu kapalolapselle eikä hänelle. Hän rohkaisi siis mielensä ja puheli edelleen.
"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan irvikissoista enkä ole tiennyt, että kissat osaavat irvistää."
"Kaikki kissat osaavat ja useimmat irvistävätkin", sanoi herttuatar.
"Minä en tiedä yhtään sellaista", sanoi Liisa sangen kohteliaasti mielissään siitä, että oli päässyt kiinni keskusteluun.
"Sinä et tiedä vielä paljon", sanoi herttuatar. "Etpä toden totta."
Liisaa ei tämä huomautus lainkaan miellyttänyt. Hän piti parhaana valita toisen puheenaiheen. Sillä aikaa kun hän koetti keksiä sopivaa keskustelemista, nosti keittäjätär liemikattilan tulelta ja alkoi sitten heitellä kaikkea mitä ikinään käsiinsä sai herttuattaren ja kapalolapsen päälle — siinä lensi pesäristikko, siinä paistinpannut, lautaset, vadit, kaikki yhdessä mylläkässä. Herttuatar ei ollut tietääkseen niistä, vaikka jokin kappale häneenkin sattui, ja kapalolapsi kirkui jo ennestään niin kauheasti, että oli aivan mahdotonta tietää, sattuivatko iskut siihen vai eivätkö.
"Oi, pyydän teitä, olkaa varovaisempi", huudahti Liisa juoksennellen edestakaisin sydän kurkussa. "Oi, nyt se vie hänen pienen sievän nenänsä." Mahdottoman suuri paistinpannu lensi näet juuri ohitse ja oli miltei siepata pienokaisen nenän mennessään.
"Jos jokainen hoitaisi vain omia asioitaan", sanoi herttuatar käheällä äänellä, "pyörisi maailma paljon nopeammin kuin se pyörii."
"Mutta eihän se olisi toivottavaa", sanoi Liisa mielissään siitä, että sai tilaisuuden loistaa vähän tiedoillaan. "Mitähän siitäkin syntyisi, jos maailma alkaisi pyöriä nopeammin. Ajatelkaapas, maa tarvitsee kaksikymmentäneljä tuntia pyörähtääkseen —"
"Mitä sinä pyörähtämisestä puhut", sanoi herttuatar, "keittäjätär, pyöräytä sinä jokin kattila hänen päähänsä."
Liisa loi kauhistuneen silmäyksen keittäjättäreen nähdäkseen totteliko tämä, mutta keittäjätär hämmensi ahkerasti lientä eikä näyttänyt kuulevan mitään. Liisa uskalsi siis jatkaa edelleen: "Kaksikymmentäneljä tuntia kai, vai olisiko se kaksitoista? Minä…"
"Äh, älä vaivaa minua", sanoi herttuatar; "minä en ole milloinkaan sietänyt numeroita." Ja näin sanoen hän alkoi taas hyssyttää lastaan laulaen jonkinlaista kehtolaulua. Jokaisen säkeistön lopulla hän aimo lailla ravisti pienokaista:
"Kun pikku pentus aivastaa, niin häntä lyö ja toru: vain kiusantekoa kiljuvaa tuo pärske on ja poru."
Kuoro (johon keittäjätär ja kapalolapsi yhtyivät):
Vau Vau Vau
Päästyään toiseen säkeistöön herttuatar heitteli pienoista rajusti edestakaisin, ja lapsi raukka parkui niin että Liisa töin tuskin erotti sanat:
"Kun pentuseni aivastaa, ma häntä torun, hakkaan; näät ahmintaa ain' ahnastaa hän pippurinsa rakkaan."
Kuoro:
Vau! Vau! Vau!
"Siinä saat, voit hoitaa sitä hetken aikaa ja jos tahdot", sanoi herttuatar ja heitti lapsen Liisalle. "Minun täytyy nopeasti lähteä krokettipallosille kuningattaren luo." Näin sanoen hän kiiruhti ulos huoneesta. Keittäjätär heitti paistinpannun hänen jälkeensä, juuri kun hän oli ovella, mutta se ei sattunut häneen.
Liisan oli hyvin vaikea pidellä lasta, se kun oli peräti kummallisen muotoinen ja oikoi käsiään ja jalkojaan joka suunnalle "aivan kuin meritähti", ajatteli Liisa. Pikku raukka läähätti kuin höyryveturi, kun Liisa otti sen syliinsä, venytteli itseään, vetäytyi kokoon ja oli kaikella tavoin niin levoton, että Liisa töin tuskin saattoi pitää sitä käsivarsillaan.
Vihdoin viimein hän keksi sopivan keinon pitääkseen sitä kurissa. Hän kääri sen jonkinlaiseksi solmuksi ja piteli sitten lujasti kiinni oikeasta korvasta ja vasemmasta jalasta, niin ettei se päässyt uudelleen avautumaan. Sitten hän kantoi sen ulos ajatellen mielessään:
"Ellen minä ota tätä lasta mukaani, niin nuo tuolla sisällä tappavat sen parissa päivässä. Eikö olisi vallan julmaa jättää se tänne?"
Hän lausui viimeiset sanat ääneen ja pienokainen röhki vastaukseksi (se oli nyt lakannut aivastamasta).
"Älä röhki!" sanoi Liisa. "On sopimatonta ilmaista sillä lailla ajatuksiansa."
Pienokainen röhki uudelleen, ja Liisa katseli pelästyneenä sen kasvoja nähdäkseen mikä sitä oikeastaan vaivasi. Olipa sillä tosiaan vallan merkillinen pystynenä, se oli enemmän kärsän kuin oikean nenän muotoinen. Sen silmätkin olivat hirveän pienet pikku lapsen silmiksi. Se oli todella kummallisen näköinen, Liisa ei ollenkaan pitänyt sen ulkomuodosta.
"Mutta ehkä se vain nyyhkytti", hän ajatteli ja katseli sitä taas silmiin nähdäkseen, olivatko ne kyynelissä.
Ei, ne eivät olleet kyynelissä. "Kuulepas, jos sinä muutut porsaaksi, en enää huoli sinusta vähääkään, muista se", sanoi Liisa vakavasti. Pieni raukka nyyhki taas (tai röhki, oli mahdotonta sanoa mitä se ääni oli), ja niin he kulkivat hetken aikaa ääneti eteenpäin.
"Mitähän minä nyt oikein tälle otukselle teen, kun tulen kotia", mietti Liisa. Samassa se röhkäisi niin rajusti, että Liisa pelästyneenä katseli sitä kasvoihin. Tällä kertaa hän ei enää voinut erehtyä, se oli kuin olikin porsas, ja Liisa ymmärsi, että oli hassua kuljettaa sitä enää sylissään.
Hän laski siis pikku elukan maahan ja näki ilokseen sen juosta hölkyttävän metsään vallan rauhallisesti.
"Muutaman vuoden kuluttua siitä olisi luullakseni tullut kauhean ruma lapsi, mutta porsaaksi se on hyvin sievä", tuumi Liisa ja alkoi ajatella, miltä hänen lapsituttavansa näyttäisivät porsaina — "muutamat sopisivat oikein hyvin porsaiksi, kunpa vain tietäisi oikean keinon millä heidät muuttaa -." Huh! siinä istui irvikissa puunoksalla vain jonkin verran hänen yläpuolellaan.
Kissa katseli Liisaan, irvisti ja irvisti. Liisan mielestä se näytti perin hyväntahtoiselta, vaikka sillä kyllä oli sangen pitkät kynnet ja hirveän paljon hampaita, niin että oli parasta kohdella sitä kunnioituksella.
"Irvimirri", hän alkoi hiukan arasti, sillä hän ei tietänyt, pitikö se tästä nimityksestä. Mutta kissa irvisti yhä enemmän ja Liisa ajatteli: "Kyllä se siitä pitää."
Sitten hän jatkoi: "Sallikaa minun kysyä, mitä tietä minun tulee kulkea?"
"Se riippuu suureksi osaksi siitä, minne sinä tahdot kulkea", sanoi kissa.
"Ei sillä ole niin väliä minne —", sanoi Liisa.
"Sittenhän on samantekevää mitä tietä kuljet", sanoi kissa.
"— kunhan vain pääsen jonnekin", lisäsi Liisa selitykseksi.
"Oh, kyllä sinä aina jonnekin saavut, kun vain kuljet kyllin kauan", sanoi kissa.
Liisa ei voinut kieltää tätä, hän teki siis toisen kysymyksen."Minkälaista väkeä asuu täällä läheisyydessä?"
"Tuolla päin", sanoi kissa huiskauttaen oikeanpuolista käpäläänsä, "asuu muuan hatuntekijä, ja täällä päin", huiskauttaen toista käpälää, "asuu höperö jänis. Mene kumman luo haluat, he ovat molemmat hulluja."
"Mutta minua ei haluta mennä hullujen luo", huomautti Liisa.
"Oh, sille et sinä voi mitään", sanoi kissa. "Me olemme kaikki täällä hulluja. Minä olen hullu. Sinä olet hullu."
"Kuinka sinä tiedät, että minä olen hullu?" kysyi Liisa.
"Sinun täytyy olla", sanoi kissa. "Muutenhan et olisi tullut tänne."
Liisasta ei tämä seikka todistanut mitään; mutta hän ei sen enempää vastustanut, kysyi vain edelleen: "Ja mistä sinä tiedät, että itse olet hullu?"
"Ensiksikin", sanoi kissa, "koira ei ole hullu. Senhän sinä myönnät?"
"Myönnän kyllä", sanoi Liisa.
"Kuulehan siis", jatkoi kissa, "sinä tiedät, että koira mutisee kun se on vihainen ja heiluttaa häntäänsä kun se on mielissään. Minä sitä vastoin murisen kun olen mielissäni ja heilutan häntääni kun olen vihainen. Sen vuoksi olen hullu."
"Minä en sano sitä murisemiseksi, vaan kehräämiseksi", sanoi Liisa.
"Sano miten haluat", sanoi kissa. "Menetkö tänään kuningattaren luo krokettia pelaamaan?"
"Menisin hyvin mielelläni", sanoi Liisa, "mutta en ole vielä saanut kutsua."
"Siellä tapaat minut", sanoi kissa ja katosi.
Liisa ei joutunut tästä kovinkaan hämilleen, olihan hän kokenut yhtä ja toista kummallista tänään. Kun hän katseli siihen paikkaan missä se oli istunut, se ilmestyi yhtäkkiä uudestaan.
"Sivumennen sanoen, minne kapalolapsi joutui?" kysyi kissa. "Olin melkein unohtanut koko asian."
"Se muuttui possuksi", sanoi Liisa yhtä levollisesti kuin jos kissa olisi palannut aivan luonnollisella tavalla.
"Sen arvasinkin", sanoi kissa ja katosi taas.
Liisa odotti hetken aikaa puoliksi toivoen sen taas palaavan. Mutta sitä ei näkynyt, ja Liisa alkoi astua sinne päin missä kissa oli sanonut höperön jäniksen asuvan. "Olenhan minä nähnyt hatuntekijöitä ennenkin", arveli hän; "on paljon hauskempi nähdä höperöä jänistä." Samassa hän katsahti ylös ja näki kissan taas istuvan puun oksalla.
"Sanoitko possuksi vai tossuksi?" kysyi kissa.
"Minä sanoin possuksi", vastasi Liisa, "ja toivoisin, ettet ilmestyisi ja katoaisi noin yhtäkkiä; tuommoisesta joutuu aivan pyörälle päästään."
"Oikein puhuttu", sanoi kissa, ja tällä kertaa se katosi hyvin hitaasti, aloittaen hännän päästä ja lopettaen irvistykseen, joka näkyi vielä vähän aikaa sen jälkeen kun muu ruumis oli hävinnyt.
"Toden totta", tuumi Liisa, "olen usein nähnyt kissoja ilman irvistystä, mutta irvistystä ilman kissaa! Kummempaa en ole eläissäni nähnyt enkä kuullut."
Hetken aikaa astuttuaan hän jo näki höperön jäniksen talon. Hän arvasi, että se juuri eikä mikään muu oli oikea talo, sillä savupiiput olivat korvan muotoiset ja katto oli karvoilla katettu. Rakennus oli niin iso, ettei hän uskaltanut astua lähemmäksi ennen kuin oli puraissut pienen kappaleen lisää vasemman käden sienipuoliskosta. Hän kohosi nyt kahden jalan korkuiseksi, mutta sittenkin hän lähestyi sitä hyvin pelokkaasti, arvellen itsekseen: "Mitä jos se onkin vallan raivohullu! Jospa sentään olisin mennyt tervehtimään hatuntekijää."
Hullu teeseura
Talon edustalla oli katettu pöytä puun varjossa, ja höperö jänis ja hatuntekijä istuivat sen ääressä. Heidän välissään istui murmeli sikeän unen vallassa. Sen pöytäkumppanit käyttivät sitä jonkinlaisena pieluksena, nojasivat kyynärpäänsä siihen ja puhuttelivat toisiaan sen pään ylitse. "Kovin epämukava asento murmelille", ajatteli Liisa, "mutta ehkä se ei nukkuessaan kärsi siitä."
Pöytä oli hyvin iso, mutta nuo kolme istuivat aivan likitysten yhdessä nurkassa. "Ei ole tilaa!" he huusivat nähdessään Liisan tulevan. "Tässä on yllin kyllin tilaa", sanoi Liisa loukkaantuneena ja istuutui isoon nojatuoliin pöydän toiseen päähän.
"Saako olla viiniä?" kysyi höperö jänis ystävällisesti.
Liisa katseli ympäri pöytää, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin teetä."En minä näe tässä viiniä", hän sanoi.
"Ei sitä olekaan", sanoi höperö jänis.
"Silloin ei ole juuri kohteliasta tarjota sitä minulle", sanoi Liisa harmissaan.
"Ei sekään ollut liioin kohteliasta, että sinä kävit pöytään kenenkään pyytämättä", sanoi höperö jänis.
"En minä tiennyt, että se oli sinun pöytäsi", sanoi Liisa, "se on katettu paljon useammalle kuin kolmelle."
"Sinun hiuksesi kaipaavat saksia", sanoi hatuntekijä. Hän oli hetken aikaa tarkastanut Liisaa hyvin uteliaasti, ja nämä olivat hänen ensi sanansa.
"Sinun ei pidä tehdä henkilökohtaisia huomautuksia", sanoi Liisa jotenkin ankarasti, "se on kovin epähienoa."
Hatuntekijän silmät lensivät selälleen, kun hän tämän kuuli, mutta hän ei sanonut muuta kuin: "Missä suhteessa korppi on kirjoituspöydän kaltainen?"
"Ahaa, nyt tulee hauskaa!" arveli Liisa. "Onpa hauskaa että he rupeavat arvoitusleikkisille. Luulen että voin sen arvata", hän sanoi ääneen.
"Tarkoitatko, että voit ratkaista sen?" sanoi höperö jänis.
"Tietysti", sanoi Liisa.
"Silloin sinun pitää sanoa mitä tarkoitat", sanoi höperö jänis.
"Niinpä kyllä", vastasi Liisa nopeasti; "ainakin — ainakin minä tarkoitan mitä sanon — sehän on aivan sama asia."
"Ei lainkaan sama asia!" sanoi hatuntekijä. "Mitä ajatteletkaan, aivan yhtä hyvin voisit sanoa että minä näen mitä syön, on sama asia kuin minä syön mitä näen!"
"Aivan yhtä hyvin voisit sanoa", lisäsi tähän höperö jänis, "että minä haluan sitä mitä saan on sama asia kuin minä saan mitä haluan."
"Aivan yhtä hyvin voisit sanoa", lisäsi murmeli, joka näytti puhuvan unessa, "että minä hengitän, kun nukun on sama kuin minä nukun, kun hengitän."
"Sinulle se onkin sama asia", sanoi hatuntekijä. Tähän päättyi keskustelu, ja seura istui hetken aikaa ääneti. Liisa sillä aikaa koki muistella mitä oli kuullut korpeista ja kirjoituspöydistä, mutta sitä ei karttunut paljon.
Hatuntekijä katkaisi ensiksi hiljaisuuden. "Monesko päivä tätä kuuta onkaan tänään?" hän kysyi kääntyen Liisan puoleen. Hän otti kellon taskustaan ja katseli siihen levottomana, ravisti sitä tuon tuostakin ja painoi korvaansa.
Liisa mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Neljäs."
"Kahden päivän virhe!" huoahti hatuntekijä. "Minähän sanoin että voi turmelee koneiston!" hän lisäsi katsoen äkäisesti höperöön jänikseen.
"Se oli kaikkein parasta voita", sanoi höperö jänis nöyrästi.
"Vaikkakin, mutta joku leivänmuru on varmaan päässyt siinä samassa pujahtamaan sisään; kuka käski sinun kaivaa sitä leipäveitsellä?"
Höperö jänis otti kellon ja tarkasti sitä alakuloisena, kastoi sen sitten teekuppiin ja tarkasti taas, mutta ei keksinyt sen parempaa sanottavaa kuin äskeisen huomautuksensa: "Se oli todellakin kaikkein parasta voita."
Liisa kurkisti hänen olkansa takaa uteliaana kelloon.
"Hyvänen aika, kuinka hassu kello!" sanoi hän. "Se näyttää kuukauden päivän, mutta ei mitä kello on."
"Mistä syystä sen pitäisi?" murahti hatuntekijä. "Näyttääkö sinun kellosi mikä vuosi on?"
"Ei suinkaan", vastasi Liisa nopeasti, "silloinhan se saisi kovin kauan, kokonaisen vuoden, näyttää samaa."
"Niin juuri minun kelloni tekee", sanoi hatuntekijä.
Liisa oli aivan ymmällä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt hatuntekijän selitystä. Se oli hänen mielestään kerrassaan järjetön. "Minä en oikein ymmärrä", hän sanoi niin kohteliaasti kuin taisi.
"Murmeli on taas nukahtanut", sanoi hatuntekijä ja tipautti vähän kuumaa teetä sen kuonolle.
Murmeli pudisti kärsimättömästi päätään ja virkkoi silmiään avaamatta:"Tietysti, tietysti, aioin juuri itse huomauttaa samaa."
"Joko olet ratkaissut arvoituksen?" sanoi hatuntekijä kääntyen taasLiisan puoleen.
"En, enkä enää koetakaan", sanoi Liisa. "Kuinka vastaus kuuluu?"
"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", sanoi hatuntekijä.
"Eikä minulla", sanoi höperö jänis. Liisa huokasi kyllästyneenä. "Minusta voisitte käyttää aikaanne johonkin parempaan kuin tuhlaamalla sitä arvoituksiin, joihin ei ole vastausta", hän sanoi.
"Jos sinä tuntisit ajan yhtä hyvin kuin minä", vastasi hatuntekijä, "niin et puhuisi kuinka me käytämmesitä, vaan kuinkasekäyttää meitä."
"En ymmärrä mitä tarkoitat", lausui Liisa.
"Tietysti et", sanoi hatuntekijä viskellen ylenkatseellisesti päätään."Uskallanpa väittää, ettet ole koskaan puhutellut Aikaa."
"Tuskinpa", vastasi Liisa varovasti. "Mutta äitini sanoo aina kun juoksentelen pihalla, etten saa hukuttaa aikaa."
"Ohoo, sepä olisikin vaikeata. Ei aikaa niin vain hukuteta mihin pihakaivoon tahansa. Mutta jos olet hyvissä väleissä sen kanssa, niin se tekee melkein mitä haluat, ainakin mitä kelloon tulee. Otaksutaan, että kello on esimerkiksi yhdeksän aamulla, siis juuri koulutunnin aika. Nyt sinun tarvitsee vain antaa pieni vihjaus ajalle, ja yks kaks kello pyörähtää! Puoli kaksi, siis päivällisaika!"
"Toivoisinpa että niin olisi", huokaisi höperö jänis hiljaa.
"Sepä olisi mainiota, todella mainiota", sanoi Liisa miettiväisenä.
"Mutta ehkä en silloin vielä olisi kyllin nälissäni, vai mitä?"
"Ehkäpä et ensin", sanoi hatuntekijä, "mutta voisihan se olla puoli kaksi niin kauan kuin tahdot."
"Niinkö te täällä teette?" kysyi Liisa.
Hatuntekijä pudisti suruissaan päätään. "En minä", lausui hän. "Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri vähän ennen kuin tuo tuossa tuli höperöksi (hän viittasi teelusikalla höperöön jänikseen). Herttakuningattarella oli silloin suuret laulajaiset ja minun piti laulaa":
Liuskis, läyskis, lepakko!Oletpa kumma olento!
"Etkö tunnekin tämän laulun?"
"Olen kyllä kuullut jotain sentapaista", sanoi Liisa.
"Siihen on vielä jatkoa", lausui hatuntekijä ja alkoi laulaa:
Lähdet maasta, lennähtäinniin kuin teevati pilviin päinLiuskis, läyskis —
Samassa murmeli ravisti itseään ja alkoi unen pöpperössä laulaa ja lauloi laulamistaan, kunnes toiset nipistivät sitä niin että se taukosi.
"Mutta ajattelepas, tuskin olin lopettanut ensimmäisen värssyn", puheli hatuntekijä, "kun kuningatar syöksyy istuimeltaan ja huudahtaa: — Tuollainen laulu on ajan tappamista! Katkaiskaa hänen kaulansa!"
"Julmaa! Kauheata!" huudahti Liisa.
"Ja siitä päivin", jatkoi hatuntekijä surullisella äänellä, "ei aika tahdo tehdä mitään mielikseni! Nyt on kello aina vain viisi…"
Sukkela ajatus johtui Liisan mieleen. "Senkö vuoksi teillä on näin monta paria teekuppeja pöydällä?" kysyi hän.
"Juuri sen vuoksi", huoahti hatuntekijä, "on aina teeaika eikä ole ketään, joka pesisi kupit välillä."
"Te muutatte siis aina paikkaa, arvaan", sanoi Liisa.
"Niin juuri", vastasi hatuntekijä, "kun olemme käyttäneet yhdet kuppiparit, siirrymme seuraavaan paikkaan."
"Mutta miten sitten käy, kun tulette takaisin siihen mistä aloititte?" rohkeni Liisa kysyä.
"Eiköhän vaihdeta keskustelunaihetta", keskeytti höperö jänis haukotellen. "Minusta tämä alkaa tuntua pitkäpiimäiseltä. Minä ehdottaisin, että tämä nuori neiti kertoo meille jonkin tarinan."
"Pelkään etten osaa mitään", sanoi Liisa hämillään ehdotuksesta.
"Murmelin pitää kertoa!" huusivat silloin molemmat. "Herää, murmeli!"Näin huutaen alkoivat he nipistää sitä molemmilta puolilta.
Murmeli avasi hitaasti silmänsä. "En minä nukkunut", se sanoi käheällä, heikolla äänellä. "Kuulin joka ainoan sanan, minkä te vekkulit puhuitte."
"Kerro meille tarina!" sanoi höperö jänis.
"Niin kerropa, kiltti murmeli!" pyysi Liisakin.
"Ja kiireesti", lisäsi hatuntekijä, "muuten nukahdat taas ennen kuin se alkaa."
"Oli kerran kolme pientä sisarta", alkoi murmeli nopeasti, "ja heidän nimensä olivat Liina, Tiina ja Siina ja he asuivat syvällä, syvällä kaivossa…"
"Mitä he söivät?" kysyi Liisa, jolle syöminen ja juominen olivat hyvin tärkeitä asioita.
"He söivät siirappia" sanoi murmeli mietittyään hetken aikaa.
"Mutta sehän ei ole mahdollista", huomautti Liisa arasti, "he olisivat sairastuneet siitä."
"Niin kävikin", sanoi murmeli. "He tulivat hyvin sairaiksi."
Liisa koetti hetkisen kuvitella mielessään miltä tällainen eriskummallinen elämä tuntuisi, mutta se oli hänestä aivan liian ihmeellistä. Hän kysyi siis: "Mutta kuinka he saattoivat elää alhaalla kaivossa?"
"Ota vähän enemmän teetä", sanoi höperö jänis Liisalle.
"Vähänkö enemmän", sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. "Kuinka voisin ottaa enemmän, eihän minulla ole ollut tippaakaan kupissani koko aikana."
"Tarkoitat kai, ettet voi ottaavähemmän", sanoi hatuntekijä, "on varsin helppoa ottaaenemmänkuin ei mitään."
"Ei kukaan kysynyt sinun ajatustasi", sanoi Liisa.
"Kukahan meistä nyt tekee henkilökohtaisia huomautuksia?" kysyi hatuntekijä voitonriemuisesti.
Liisa ei tietänyt kuinka tähän vastata. Hän otti siis vähän teetä ja voileivän ja kääntyi sitten murmelin puoleen uudistaen kysymyksensä: "Kuinka he saattoivat elää alhaalla kaivossa?"
Murmeli mietti taas jonkin minuutin ja vastasi sitten: "Se oli siirappikaivo."
"Sellaisia ei olekaan!" Liisa alkoi jo suuttua, mutta hatuntekijä ja höperö jänis varoittivat: "Hyss! Hyss!" ja murmeli murahti äreästi: "Ellet ole siivolla, saat itse kertoa tarinan loppuun."
"Ei, ei, ole niin hyvä ja jatka vain", sanoi Liisa nöyrästi. "En minä enää keskeytä. Voihan olla jokin siirappikaivo."
"Jokin, todellakin!" virkkoi murmeli äkäisesti. Se suostui kuitenkin jatkamaan tarinaansa. "Ja sitten nuo kolme pikku sisarta alkoivat opetella maalaamaan, ajatelkaapa —"
"Millä he maalasivat?" kysyi Liisa, joka peräti unohti äskeisen lupauksensa.
"Siirapilla", vastasi murmeli tällä kertaa miettimättä hetkeäkään.
"Minä tarvitsen puhtaan kupin", keskeytti hatuntekijä. "Muutetaan kaikki paikkaa."
Hän siirtyi paikaltaan; murmeli seurasi häntä, höperö jänis siirtyi murmelin paikalle, ja Liisan täytyi hyvin vastenmielisesti istua höperön jäniksen paikalle. Hatuntekijä oli ainoa, jolla oli jotain hyötyä tästä muutosta, ja Liisan paikka oli paljon huonompi kuin entinen. Höperö jänis oli näet juuri kaatanut kerma-astian lautaselleen.
Liisa ei uskaltanut enää suututtaa murmelia, sen tähden hän kysyi hyvin varovasti: "Mutta minä en oikein ymmärrä. Kuinka he saattoivat maalata siirapilla?"
"Voithan sinä maalata vesivärilläkin, miksi ei siis voisi maalata siirappivärillä, senkin hölmö", tiuskasi hatuntekijä.
Liisa ei ollut kuulevinaan hatuntekijän nenäkkyyttä, ja murmeli jatkoi haukotellen ja silmiään hieroen. Se alkoi näet käydä uniseksi.
"No niin, he oppivat maalaamaan ja maalasivat kaikenlaista, kaikkia kapineita jotka alkoivat m:llä."
"Miksi juuri m:llä?" kysyi Liisa.
"Miksi ei sillä?" virkkoi höperö jänis.
Liisa vaikeni.
Murmeli sulki silmänsä hetkeksi ja alkoi torkkua, mutta kun hatuntekijä nipisti sitä, heräsi se kirkaisten ja jatkoi edelleen: "— kaikkea mikä alkoi m:llä, kuten muurahaisia, muistoa, melua ja monta."
Liisa joutui yhä enemmän ymmälle. "Mutta minä en ymmärrä", sanoi hän.
"Ole sitten vaiti", tiuskasi hatuntekijä.
Tämmöistä hävyttömyyttä ei Liisa enää voinut kestää. Hän nousi istuimeltaan syvästi loukkaantuneena ja lähti pois. Murmeli vaipui samassa silmänräpäyksessä uneen, eivätkä toiset välittäneet Liisan lähdöstä, vaikka hän kaksi tai kolme kertaa katsahti taakseen salaa toivoen, että he kutsuisivat hänet takaisin. Viimeisen kerran kääntyessään hän näki heidän koettavan pistää murmelia teekannuun.
"En ikimaailmassa enää mene tuonne!" sanoi Liisa samotessaan metsän läpi. "Typerämmässä teeseurassa en toden totta vielä eläissäni ole ollut."
Näin puhellessaan hän huomasi, että eräässä puussa oli ovi, joka johti suoraan sisälle runkoon.
"Sepä ihmeellistä", tuumi hän. "Mutta kaikkihan on tänään ihmeellistä.Luullakseni on parasta astua heti paikalla sisään." Ja niin hän tekikin.
Hän saapui taas samaan pitkään käytävään aivan lähelle pientä lasipöytää. "Tällä kertaa olen viisaampi", hän arveli, otti pienen kulta-avaimen ja avasi oven, joka johti puutarhaan. Sitten hän alkoi pureksia sientä (hänellä oli vielä pieni palanen taskussaan), kunnes oli noin jalan pituinen, ja astui kapeata käytävää pitkin — ja niin hän vihdoin joutui ihanaan puutarhaan, missä koreat kukat tuoksuivat ja vilpoiset suihkulähteet lorisivat.
Kuningattaren krokettikenttä
Aivan puutarhan suulla oli korkea ruusupuu. Siinä kasvoi valkoisia ruusuja, joita kolme puutarhuria parhaillaan oli maalaamassa punaisiksi. Liisasta tämä oli hyvin merkillistä ja hän astui lähemmäksi nähdäkseen heitä paremmin. Juuri kun hän saapui heidän luokseen, kuuli hän yhden heistä sanovan: "Ole varuillasi, Viitonen! Älä räiskytä noin kauheasti väriä päälleni."
"Minkä minä sille mahdan", ärjäisi Viitonen. "Seitonen sysäsi kyynärpäähäni."
Seitonen kohotti päätään ja virkkoi: "Niinpä niin, Viitonen. Syytä sinä vain toisia kuten aina."
"Sinun pitäisi olla vaiti!" sanoi Viitonen. "Eilen viimeksi kuulin kuningattaren sanovan, että sinulta pitäisi katkaista kaula."
"Mistä syystä?" kysyi se, joka ensiksi oli puhunut.
"Se ei kuulu sinuun, Kakkonen!" sanoi Seitonen.
"Kuuluupa kylläkin", sanoi Viitonen. "Ja minä kerron sen hänelle — siitä syystä, että Seitonen toi keittäjälle tulppaaninsipulia ruokasipulin asemesta."
Seitonen heitti siveltimen maahan ja alkoi juuri: "Se oli sulaa vääryyttä, sen minä sanon" — mutta samassa hänen silmänsä sattuivat Liisaan, joka kuunteli heitä. Hän vaikeni äkkiä, toisetkin kääntyivät katsomaan, ja kaikki kolme kumarsivat syvään.
"Suvaitsetteko sanoa minulle", puhui Liisa hiukan pelokkaasti, "minkä tähden te maalaatte noita ruusuja?"
Viitonen ja Seitonen olivat ääneti ja katsoivat Kakkoseen. Kakkonen lausui puoliääneen: "Katsokaas, neiti, jos toden sanon, pitäisi näiden ruusupuiden olla punaisia, mutta me olemme erehdyksessä istuttaneet yhden valkoisen. Jos kuningatar nyt huomaa sen, tulemme kaikki päätä lyhyemmiksi. Siksipä juuri, neiti, panemme parastamme, ennen kuin hän saapuu tänne —." Tässä silmänräpäyksessä parahti Viitonen, joka tuon tuostakin oli luonut levottomia katseita puutarhan päähän: "Kuningatar! Kuningatar!" ja nuo kolme puutarhuria heittäytyivät tuossa tuokiossa maahan kasvoilleen. Kuului monen askelen kopinaa, ja Liisa katsahti uteliaana taakseen nähdäkseen kuningattaren.
Ensiksi astui kymmenen sotamiestä nuijat kädessä; he olivat kaikki samanmuotoisia kuin puutarhurit, yhtä nelikulmaisia ja litteitä, yläkulmissa kädet ja alakulmissa jalat. Siten tulivat hoviherrat, he olivat kokonaan timanttien peitossa ja astuivat kaksittain kuten sotamiehetkin. Heitä seurasivat kuninkaalliset lapset, joita oli kymmenen. Nuo herttaiset pienokaiset kulkivat iloisesti juoksennellen käsi kädessä paritusten. Heidän pukunsa oli koristettu sydämillä. Heidän jälkeensä tulivat vieraat, jotka enimmäkseen olivat ruhtinaallisia henkilöitä, ja heidän joukossaan Liisa huomasi valkoisen kanin. Se puheli kiihkeästi ja hermostuneesti, hymyili kaikelle mitä sanottiin ja kulki Liisan ohi häntä huomaamatta. Sitten seurasivat herttasotamiehet kantaen kuninkaan kruunua punaisella sametti tyynyllä. Ja viimeisinä astuivatHerttakuningasjaHerttakuningatar.
Liisa oli kahden vaiheilla, pitikö hänen heittäytyä maahan kasvoilleen kuten nuo kolme puutarhuria, mutta hän ei muistanut koskaan kuulleensa, että niin olisi tapa silloin kun juhlakulkue astui ohi. "Ja turhapa silloin olisikin pitää juhlakulkueita", hän arveli, "jos kaikki ihmiset makaisivat kasvoillaan eivätkä näkisi mitään." Ja niin hän jäi paikoilleen seisomaan.
Kun kulkue saapui Liisan kohdalle, kaikki pysähtyivät katselemaan häntä ja kuningatar kääntyi kuninkaan puoleen kysyen ankarasti: "Kuka tämä on?" Kuningas vain kumarsi hymyillen vastaukseksi.
"Hölmö!" sanoi kuningatar pudistaen vihaisesti päätään. Sitten hän kääntyi Liisan puoleen kysyen: "Mikä on nimesi, lapsi?"
"Nimeni on Liisa, armollinen majesteetti", vastasi Liisa hyvin kohteliaasti, mutta itsekseen arveli: "Pyh, pelkkää korttipakkaa kaikki tyynni. En lainkaan pelkää heitä."
"Entäs nämä, keitä he sitten ovat?" sanoi kuningatar osoittaen sormellaan kolmea puutarhuria, jotka yhä makasivat maassa ruusupuun juurella. Heistä ei tietysti voinut nähdä kun he makasivat siinä kasvoillaan, olivatko he puutarhureja, sotamiehiä, hoviherroja vai kuninkaan lapsia. Selkäpuoli oli näet samanlainen jokaisella.
"Kuinka minä sen tietäisin", lausui Liisa, itsekin hämmästyen rohkeuttaan. "Ei se minuun kuulu."
Kuningatar sävähti kiukusta tulipunaiseksi. Hän mulkoili hetken aikaa vihaisesti kuin petoeläin eteensä ja kirkui: "Pää poikki!"
"Lorua!" sanoi Liisa aivan ääneen ja päättävästi. Kuningatar vaikeni.
Kuningas laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi arasti: "Muista, kultaseni, että hän on vain lapsi."
Kuningatar käänsi hänelle selkänsä äkäisesti ja sanoi sotamiehelle:"Käännä heidät."
Sotamies teki niin, hyvin varovaisesti toisella jalallaan.
"Nouskaa!" huusi kuningatar kimeällä äänellä, ja nuo kolme puutarhuria hypähtivät silmänräpäyksessä seisomaan ja alkoivat kumarrella kuninkaalle, kuningattarelle, kuninkaallisille lapsille ja koko seurueelle.
"Lakatkaa!" ärjäisi kuningatar. "Te tympäisette minua." Ja osoittaen ruusupuuta hän jatkoi: "Mitä te täällä olette toimittaneet?"
"Suvaitkaa, armollinen majesteetti", sanoi Kakkonen sangen nöyrällä äänellä ja polvistui kuningattaren eteen puhuessaan, "me vain koetimme —"
"Minä näen!" sanoi kuningatar, joka sillä aikaa oli tarkastanut ruusuja. "Pää poikki!" huudahti hän. Kulkue jatkoi matkaansa, kolme sotamiestä vain jäi tuomiota toimeenpanemaan. Onnettomat puutarhurit juoksivat Liisan luo apua hakemaan.
"Eivät he saa katkaista teiltä päätä!" sanoi Liisa ja pisti heidät suureen kukkaruukkuun, joka oli siinä lähellä. Sotamiehet kulkivat hetken aikaa edes takaisin etsien heitä ja marssivat sitten matkaansa toisten jäljestä.
"Joko heiltä meni pää?" kirkui kuningatar.
"Heidän päänsä ovat poissa, teidän suosiollanne, armollinen majesteetti!" huusivat sotamiehet vastaukseksi.
"Hyvä!" kirkui kuningatar. "Osaatko pelata krokettia?"
Sotamiehet katselivat ääneti Liisaan, jota kysymys silminnähtävästi tarkoitti.
"Osaan!" huudahti Liisa.
"Tule mukaan sitten!" huusi kuningatar, ja Liisa yhtyi kulkueeseen aprikoiden ihmeissään mitä nyt seurasi.
"On — on sangen kaunis ilma!" puhui arka ääni hänen sivullaan. Hän huomasi kävelevänsä valkoisen kanin rinnalla, joka pelokkaasti katseli häntä kasvoihin.
"Sangen kaunis", vastasi Liisa. "Missä on herttuatar?"
"Hyss! Hyss!" virkkoi kani matalalla äänellä hätäisesti. Se katsahti arasti olkansa yli puhuessaan, kohosi varpailleen, nosti suunsa aivan Liisan korvan juureen ja kuiskasi: "Hänet on tuomittu kuolemaan."
"Mistä syystä?" kysyi Liisa.
"Sanoitko: miten sääli!" kysyi kani.
"En, en suinkaan", sanoi Liisa. "Minä en ollenkaan sääli häntä. Minä sanoin: Mistä syystä?"
"Hän antoi kuningattarelle korvapuustin —" alkoi kani. Liisa purskahti iloiseen nauruun. "Hyss! Hiljaa!" kuiskasi kani kauhistuneena. "Kuningatar voisi kuulla! Katsopa, hän tuli vähän liian myöhään, ja kuningatar sanoi —"
"Paikoillenne!" huusi kuningatar ukkosäänellä, ja kaikki alkoivat juoksennella sikin sokin joka taholle kompastuen toinen toisiinsa. Kotvasen kuluttua olivat kuitenkin kaikki järjestyksessä ja leikki alkoi. Liisa ei ollut mielestään koskaan nähnyt hassunkurisempaa krokettikenttää. Se oli näet täynnä kuoppia ja syvennyksiä, pallot olivat ilmieläviä siilejä, nuijat samoin ihka eläviä flamingolintuja ja sotamiesten täytyi taivuttautua kaksin kerroin ja seistä käsillään ja jaloillaan toimiakseen portteina.
Liisasta oli ensin hirveän vaikeata hoitaa flamingoansa. Hän saattoi tosin jotenkin mukavasti pitää sitä kainalossaan niin että sen sääret riippuivat alaspäin, mutta juuri kun hän oli saanut sen kaulan oikaistuksi ja aikoi iskeä siiliä sen päällä, lintu kiertyi kokoon ja katseli häntä kasvoihin niin hämmästyneen näköisenä, että Liisa ei voinut olla nauruun purskahtamatta. Ja kun hän sitten oli saanut sen pään taivutetuksi ja oli taas alkamaisillaan, oli siili hänen suureksi harmikseen suoristunut ja ryömi parhaillaan tiehensä. Lisäksi oli aina joku pieni vako tai kuoppa vastuksena, kun hänen piti iskeä siiliin, ja sotamiesportit nousivat tuon tuostakin pystyyn, vaeltaen pitkin kenttää. Liisa tulikin siihen päätökseen, että tällainen peli oli mahdottoman vaikeata.
Pelaajat eivät rahtuakaan välittäneet vuoroistaan, pelasivat vain umpimähkään ja riitelivät koko ajan siileistänsä. Kuningatar joutui melkein heti vihan vimmoihin, polki jalkaansa ja kirkui lakkaamatta: "Pää poikki! Pää poikki!"
Liisa alkoi käydä levottomaksi. Hän ei tosin vielä ollut joutunut kuningattaren kanssa kiistaan, mutta milloin tahansa saattoi niin käydä. "Ja mitenhän minun silloin käy?" hän tuumi. "Täällä näkyy olevan alituisessa vaarassa kadottaa päänsä, onpa ihme että ainoatakaan vielä on elossa."
Hän alkoi miettiä jotain keinoa päästäkseen pakoon. Katsellessaan mitä tietä saattaisi paeta kenenkään huomaamatta hän yhtäkkiä älysi kummallisen ilmiön ilmassa. Ensin hän kummasteli sitä kovin, mutta katseltuaan sitä hetken tarkasti hän keksi että se oli irvistys ja tuumasi: "Sehän on irvikissa. Onpa hauska saada joku puhetoveri."
"Mitä kuuluu?" kysyi kissa, niin pian kuin sen suu tuli näkyviin.
Liisa odotti kunnes sen silmät näyttäytyivät ja nyökkäsi sitten päätään: "On turha vastata sille ennen kuin korvat tai ainakin toinen niistä on näkyvissä", hän tuumi. Samassa ilmestyikin koko pää, ja silloin Liisa laski flamingonsa maahan ja alkoi kertoa pelistä mielissään siitä, että oli joku, joka kuunteli häntä. Kissa kaiketi arveli olevansa jo aivan riittävästi näkyvissä ja antoi muun ruumiin jäädä näkymättömiin.
"Minusta he pelaavat aivan väärin", puheli Liisa melkein valittavalla äänellä, "ja sitten he riitelivät niin kauheasti etteivät voi kuulla toistensa puhetta, eikä heillä ole mitään määrättyjä sääntöjä, ja vaikka olisikin, ei kukaan pitäisi niistä lukua. Käsitäthän kuinka ymmälle sitä joutuu, kun kaikki pallot, portit ja muut ovat eläviä olentoja. Minun pitäisi nyt esimerkiksi kulkea tuon portin läpi, joka vaeltaa tuolla toisessa päässä kenttää, ja juuri kun minun siilini oli iskemäisillään kuningattaren siiliin, se juoksi tiehensä nähdessään minun palloni tulevan."
"Mitä pidät kuningattaresta?" kysyi kissa hiljaa.
"En ollenkaan, hän on niin kauhean —" samassa hän huomasi kuningattaren kuuntelevan aivan hänen takanaan ja jatkoi: "taitava pelaaja, että on turha koettaa häntä voittaa."
Kuningatar hymyili ja jatkoi matkaansa.
"Kenelle sinä puhelet?" kysyi kuningas lähestyen Liisaa ja katsellen kissan päätä kovin uteliaana.
"Ystävälleni irvikissalle", sanoi Liisa. "Suokaa minun esittää hänet teille."
"Hänen ulkomuotonsa ei ollenkaan miellytä minua", sanoi kuningas,"Mutta hän saa silti suudella kättäni jos tahtoo."
"Ei kiitos", virkkoi kissa.
"Älä ole hävytön äläkä tuijota minuun noin", sanoi kuningas peräytyenLiisan selän taakse.
"Saa kattikin kuningasta katsoa", sanoi Liisa. "Niin sanotaan jossain kirjassa, mutta en nyt muista missä."
"Mutta minä en kärsi nähdä häntä", sanoi kuningas jyrkästi ja huusi kuningattarelle, joka juuri kulki ohitse: "Armaani, minä tahdon, että tuo kissa toimitetaan täältä pois."
Kuningatar tunsi vain yhden keinon suoriutua kaikista pulmista, suurista ja pienistä.
"Pää poikki!" hän sanoi edes päätään kääntämättä.
"Minä noudan itse teloittajan", huudahti kuningas innokkaasti ja riensi pois.
Liisa oli juuri matkalla kentälle katsomaan, millä kannalla peli oli, mutta kuuli jo kaukaa kuningattaren kirkuvan täyttä kurkkua. Hän oli jo määrännyt pään poikki kolmelta pelaajalta, koska he olivat laiminlyöneet vuoronsa. Liisan ei tehnyt mieli jatkaa peliä, koska kaikki oli niin sekaista, ettei kukaan tietänyt vuoroansa. Hän lähti siis hakemaan siiliään. Se oli juuri innokkaassa tappelussa toisen siilin kanssa, ja Liisasta tämä oli vallan mainio tilaisuus kroketoida toista siiliä toisella. Pahaksi onneksi flamingo oli mennyt puutarhan toiseen päähän, jossa Liisa huomasi sen tekevän perin kömpelöitä yrityksiä lentää puuhun.
Kun hän oli saanut flamingon kiinni ja kantanut sen takaisin, oli tappelu päättynyt ja molemmat siilit tipotiessään. Liisasta se olikin yhdentekevää, sillä kaikki portit olivat lähteneet pois toiselle puolelle kenttää. Hän pisti siis flamingon kainaloonsa, ettei se enää pääsisi pakenemaan, ja lähti taas puhelemaan pikkuisen ystävälleen.
Tullessaan takaisin irvikissan luo hän suureksi kummakseen näki suuren väkijoukon sen ympärillä. Kuningas, kuningatar ja teloittaja olivat joutuneet kiivaaseen sanakiistaan. He puhuivat kaikki yhteen ääneen, muut seisoivat sillä aikaa aivan ääneti, pelästyneen näköisinä.
Kun Liisa ilmestyi paikalle, vaativat kaikki kolme häntä heti riidan ratkaisijaksi. Jokainen toi esille oman kantansa ja kaikki huusivat yhtaikaa, niin että hänen oli mahdoton tarkoin kuulla, mitä kukin sanoi.
Teloittaja väitti, että oli mahdoton katkaista kaulaa, kun ei ollut ruumista, hän ei koskaan ollut sellaista tehnyt eikä ikinä tulisi tekemäänkään.
Kuningas väitti, ettei se ollut mikään mahdoton asia, koska kissalla kerran oli kaula.
Kuningatar väitti, että jollei tuossa tuokiossa hänen käskyään täytetä, niin hän tuomitsee joka ainoan seurastaan päättömäksi. Juuri tämän johdosta kaikki näyttivät niin kauhean pelästyneiltä ja synkiltä.
Liisa ei keksinyt sanoa sen parempaa kuin: "Kissa on herttuattaren oma, paras olisi kysyä häneltä."
"Hän on vankeudessa", sanoi kuningatar teloittajalle, "tuokaa hänet tänne." Ja teloittaja juoksi pois.
Samassa alkoi kissanpää kadota, ja kun teloittaja saapui takaisin herttuattaren kera, se oli tykkänään kadonnut. Kuningas ja teloittaja juoksivat kuin hullut edestakaisin löytääkseen kissanpään, ja toiset seurueesta palasivat krokettikentälle.
Valekilpikonnan tarina
"Et saata uskoa, kuinka iloinen olen nähdessäni sinut taas!" sanoi herttuatar pistäen käsivartensa hellästi Liisan kainaloon.
He astuivat eteenpäin, ja Liisa oli varsin iloinen nähdessään hänen olevan noin hyvällä tuulella. Hän arveli itsekseen, että pippuri kaiketi oli syynä siihen, että herttuatar taannoin keittiössä oli niin rajuluontoinen.
"Jos minä olisin herttuatar", hän tuumi, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin, "en koskaan käyttäisi pippuria. Liemi maistuu paljon paremmalta ilman sitä. — Kenties pippuri juuri tekeekin ihmiset niin äkäisiksi", hän jatkoi iloissaan siitä, että oli keksinyt jotain uutta, "ja etikka tekee heidät happamiksi — ja kamomillatee katkeriksi — ja — ja rintasokeri ja muut sellaiset tekevät lapset suloisiksi. Minä toivoisin vain ihmisten tämän ymmärtävän, silloin he eivät olisi niin saitoja makeisten jaossa."
Hän unohti tykkänään herttuattaren tätä tuumiessaan ja säpsähti, kun yhtäkkiä kuuli hänen äänensä korvansa juuressa.
"Sinä mietit jotain, kultaseni, siksi unohdat puhua. En nyt juuri tällä haavaa muista minkä opetuksen tästä saa, mutta hetkisen kuluttua sen sanon."
"Ehkä siitä ei saakaan mitään oppia", rohkeni Liisa huomauttaa.
"Vaiti, vaiti, lapseni!" sanoi herttuatar. "Ei ole ainoatakaan asiaa, josta ei saisi jotain oppia, kun sen vain keksii." Näin sanoen hän likistäytyi aivan Liisan kylkeen. Liisa ei lainkaan pitänyt siitä, että hän tunkeutui niin lähelle, ensiksikin siitä syystä, että herttuatar oli juuri niin pitkä, että hänen leukansa ylettyi tytön olkapäihin ja tämä leuka oli epämiellyttävän terävä. Mutta Liisa ei tahtonut olla tyly ja koetti siis tyynesti kantaa kohtalonsa.
"Sopu näyttää olevan parempi nyt kentällä", virkkoi hän.
"Niin näkyy", sanoi herttuatar, "ja tästä voimme oppia: Kyllä sopu sijaa antaa."
"Kaikesta hän keksiikin jotain oppia", arveli Liisa itsekseen.
"Sinä varmaankin ihmettelet sitä, etten kiedo käsivarttani kaulaasi", puhui herttuatar, hetken kuluttua, "mutta katsopas, minä en oikein luota flamingosi lauhkeuteen. Luuletko että uskallan koettaa?"
"Se voisi puraista", vastasi Liisa viekkaasti, hän ei näet lainkaan halunnut herttuattaren käsivartta kaulaansa.
"Tosiaan", sanoi herttuatar; "flamingot ja sinappi purevat kumpikin. Ja tästä voimme oppia: Kaksi kukkoa ei sovi samalla tunkiolla kiekumaan."
"Mutta sinappi ei ole lintu", Liisa huomautti.
"Oikeassa kuten aina", sanoi herttuatar, "sinulla on erinomaisen selvä järki."
"Minä luulen, että se kuuluu kivennäisiin", sanoi Liisa.
"Tietysti", sanoi herttuatar, joka mielihyvällä näytti hyväksyvän kaiken, minkä Liisa sanoi, "täällä aivan lähellä on sinappikaivos. Ja tästä voimme oppia —"
"Ai, nyt tiedänkin!" huudahti Liisa keskeyttäen herttuattaren. "Se on vihannes. Se ei tosin näytä vihannekselta, mutta niin se sittenkin on."
"Olen aivan yhtä mieltä sinun kanssasi", sanoi herttuatar. "Ja tästä voimme taaskin oppia: Ole se, miltä näytät! Tai yksinkertaisemmin lausuttuna: Älä koskaan luulottele olevasi toinen kuin miltä muiden silmissä näytät tai olet näyttänyt, tai älä näyttäydy toisena kuin mikä toisten silmissä olet ollut, silloin kun näytit toiselta toisten silmissä."
"Luullakseni ymmärtäisin tämän paremmin, jos näkisin sen kirjoitettuna, pelkään etten oikein voinut seurata sanojanne", lausui Liisa hyvin kohteliaasti.
"Oh, tämä ei ole mitään sen rinnalla mitä voisin sanoa, jos vain tahtoisin", sanoi herttuatar.
"Älkää suinkaan vaivautuko sen enempää", sanoi Liisa.
"Oi, älä puhu vaivautumisesta!" sanoi herttuatar. "Minä lahjoitan sinulle kaiken, mitä tähän asti olen puhunut."
"Senlaatuiset lahjat eivät todellakaan ole kalliita!" arveli Liisa itsekseen. "Olenpa iloinen siitä, ettei minulle anneta mokomia syntymäpäivälahjoja!" Mutta hän ei uskaltanut lausua tätä ääneen.
"Taasko ajatuksissa?" kysyi herttuatar ja painoi terävän pikku leukansa syvemmälle Liisan olkapäähän.
"On kai minulla oikeus ajatella", vastasi Liisa tuikeasti, häntä alkoi näet keskustelu tuskastuttaa.
"Aivan yhtä selvä oikeus, kuin porsailla on lentämiseen", sanoi herttuatar, "ja tästä voimme op…"
Mutta tässä herttuattaren ääni Liisan suureksi kummaksi katkesi juuri kesken hänen lempisanaansa, "oppia", ja käsi Liisan kainalossa alkoi vavista. Liisa katsahti ylös, ja siinä seisoi kuningatar heidän edessään, käsivarret ristissä, uhkaavana kuin ukkosilma.
"Kaunis ilma, teidän majesteettinne!" alkoi herttuatar matalalla, vienolla äänellä.
"Minä annan teille hyvän varoituksen", kiljaisi kuningatar ja potkaisi jalallaan maahan. "Joko te tai teidän päänne poistukoon nyt heti paikalla! Valitkaa!"
Herttuatar valitsi ja poistui samassa silmänräpäyksessä.
"Tule jatkamaan peliä", sanoi kuningatar Liisalle, ja tämä oli niin pelästynyt, että sanaakaan virkkaamatta seurasi häntä krokettikentälle.
Toiset vieraat käyttivät hyväkseen kuningattaren poissaoloa ja levähtivät siimeksessä. Mutta nähdessään hänen lähestyvän he kiirehtivät tuossa tuokiossa jatkamaan peliään, sillä kuningatar oli kuoleman uhalla kieltänyt heitä poistumasta pelistä.
Pelin kestäessä kuningatar koko ajan riiteli toisten kanssa kiljaisten tuon tuostakin: "Pää poikki! Pää poikki!" Ja se, jota hän näin rankaisi, joutui heti sotamiesten käsiin, joiden tietysti silloin täytyi jättää porttiasemansa. Ei aikaakaan, kun kaikki portit näin vähitellen olivat joutuneet asemiltaan ja kaikki muut paitsi kuningas, kuningatar ja Liisa olivat vankina ja kuolemaan tuomittuja.
Silloin kuningatar taukosi aivan hengästyneenä ja sanoi Liisalle:"Oletko koskaan nähnyt valekilpikonnaa?"
"En", vastasi Liisa. "Enpä edes tiedä mikä valekilpikonna onkaan."
"Tietysti se, mistä valekilpikonnanlientä valmistetaan", virkkoi kuningatar.
"En ole koskaan sellaisesta kuullut, vielä vähemmän nähnyt", sanoiLiisa.
"Tule sitten", sanoi kuningatar, "niin hän kertoo sinulle tarinansa."
Lähtiessään Liisa kuuli kuninkaan matalalla äänellä sanovan koko seurueelle: "Te olette kaikki armahdetut."
"Sepä oli hauskaa!" mietti Liisa, joka oli ollut kovin suruissaan kaikkien niiden tähden, jotka kuningatar oli määrännyt kuolemaan.
Vähän aikaa astuttuaan saapuivat he aarnikotkan luo, joka päivänpaisteessa veteli sikeintä untaan. (Ellet ole ennen kuullut mikä aarnikotka on, voit sen nähdä kuvasta.)
"Ylös laiskuri", sanoi kuningatar, "ja vie tämä nuori neiti valekilpikonnan luo. Hän haluaa kuulla hänen tarinansa. Minun täytyy palata takaisin katsomaan, onko tuomioni pantu toimeen". Ja niin hän lähti jättäen Liisan ja aarnikotkan kahden kesken.
Liisaa ei tämän ihmeotuksen ulkomuoto lainkaan miellyttänyt, mutta hän arveli olevansa jotenkin yhtä turvassa aarnikotkan luona kuin julman kuningattaren seurassa. Ja niin hän jäi paikoilleen.
Aarnikotka nousi istumaan, hieroi silmiään ja seurasi katseellaan kuningatarta, kunnes tämä oli poissa näkyvistä. Sitten se ravisti itseään ja mutisi puolittain itsekseen, puolittain Liisalle: "Mokoma hassu!"
"Kuka on hassu", kysyi Liisa.
"Kukako?Häntietysti!" vastasi aarnikotka. "Hän vain kuvittelee. Ei hänen kuolemantuomioitaan koskaan panna täytäntöön. Tule."
"Täällä näkyy jokainen sanovan: — Tule", tuumi Liisa astuessaan hitaasti aarnikotkan jäljestä. "Minua ei ole iki maailmassa näin komennettu, ei ikipäivinä."
He eivät astuneet montakaan askelta ennen kuin jo kaukaa näkivät valekilpikonnan istuvan suruissaan ja hylättynä kalliosärkällä. Kun he tulivat lähemmäksi, Liisa kuuli sen huokaavan niin kuin sen sydän olisi ollut särkymäisillään. Hän surkutteli sitä kovin.
"Mitä se suree?" hän kysyi aarnikotkalta, ja aarnikotka vastasi samaan tapaan kuin taannoin: "Se vain kuvittelee, ei se mitään sure. Tule pian!"
He saapuivat valekilpikonnan luo. Tämä katseli heihin suuret silmät kyynelissä, mutta virkkamatta sanaakaan.
"Tämä nuori neiti haluaa kuulla tarinasi", virkkoi aarnikotka.
"Minä kerron sen hänelle", sanoi valekilpikonna syvällä, kolealla äänellä. "Istuutukaa molemmat älkääkä puhuko sanaakaan ennen kuin olen lopettanut."
He istuutuivat, ja syvä äänettömyys vallitsi hetken aikaa. "En todellakaan käsitä, miten hän voi koskaan päästä loppuun ellei hän lainkaan aloita", tuumi Liisa, mutta odotti kuitenkin kärsivällisesti.
"Ennen muinoin", virkkoi valekilpikonna viimein huokaisten syvään, "minä olin oikea kilpikonna."
Näitä sanoja seurasi varsin pitkä äänettömyys. Silloin tällöin kuului vain aarnikotkan eriskummainen huudahdus: "Jarr!" jota vastoin valekilpikonna koko ajan nyyhkytti haikeasti. Liisan teki mieli nousta ja sanoa: "Kiitän teitä, hyvä herra, huvittavasta tarinastanne", mutta hän toivoi kuitenkin yhä vielä saavansa kuulla jotain erinomaista. Hän istui siis hiljaa alallaan eikä puhunut mitään.
"Kun olimme pieniä", jatkoi valekilpikonna viimein tyynemmin, vaikka yhä vielä silloin tällöin nyyhkyttäen, "kävimme koulua meressä. Opettajamme oli muuan vanha merkikilpiö, jota meidän oli tapana sanoa kilpikonnaksi."
"Miksi sanoitte häntä kilpikonnaksi, vaikka hän ei ollutkaan?" kysyiLiisa.
"Me sanoimme häntä kilpi_konnaksi_ tietysti sen vuoksi, että hän oli ilkeä, oikein konnamainen. Sinä olet todella kovin typerä", vastasi valekilpikonna äkäisesti.
"Sinun pitäisi hävetä tehdessäsi tuollaisia tyhmiä kysymyksiä", lisäsi aarnikotka, ja sitten molemmat istuivat hiljaa ja tuijottivat Liisa rukkaan, joka oli vaipua maan alle. Viimein aarnikotka sanoi valekilpikonnalle: "Jatkahan, veitikka! Älä kuhnaile koko päivää."
Ja toinen jatkoi seuraavasti:
"Niinpä niin, me kävimme koulua meressä, usko sitten tai ole uskomatta —".
"Enhän minä ole sanonut, etten usko sitä!" huudahti Liisa.
"Sanoitpas", sanoi valekilpikonna.
"Suu kiinni!" tokaisi taaskin aarnikotka ennen kuin Liisa ennätti virkkaa sanaakaan. Valekilpikonna jatkoi:
"Me nautimme aivan erinomaista opetusta — me kävimme totta tosiaan joka päivä koulua."
"Olen minäkin käynyt joka päivä koulua", sanoi Liisa, "ei sinun tarvitse siitä niin kovin pöyhkeillä."
"Oliko sinulla myös yksityistunteja?" kysyi valekilpikonna hiukan levottomasti.
"Oli kyllä", vastasi Liisa, "me opimme ranskan kieltä ja soittoa."
"Ja pesua?" kysyi valekilpikonna.
"Ei suinkaan", vastasi Liisa loukkaantuneena.
"Oh, silloin et käynyt oikein hyvää koulua", sanoi valekilpikonna rauhoittuen. "Meidän lukujärjestyksessämme oli aina viimeisenä: ranskankieltä, soittoa japesua— ylimääräisesti."
"Mitäpä hyötyä teillä oli pesusta tuolla alhaalla meren pohjassa", arveli Liisa.
"Minulla ei ollut tilaisuutta oppia sitä", huokaisi valekilpikonna."Minä seurasin vain varsinaista opetusmäärää."
"Mitä siihen kuului?" kysyi Liisa.
"Ensiksikin tietysti pukemista ja harjausta", vastasi valekilpikonna, "ja sitten neljä eri laskutapaa: ylöslaskua, lähennystä, tarinoimalaskua ja takomista."
"En ole koskaan kuullut tarinoimalaskusta", rohkeni Liisa huomauttaa."Mitä se on?"
Aarnikotka kohotti molemmat käpälänsä kummastuneena pystyyn. "Mitä! Et ole koskaan kuullut tarinoimalaskusta!" se huudahti. "Etkö tiedä mitä tarinoida merkitsee?"
"Kyllä", vastasi Liisa arvelevasti, "se merkitsee kertomista."
"Niin", jatkoi aarnikotka, "jollet siis ymmärrä mitä tarinoimalasku on, olet kuin oletkin pöllö."
Liisa ei uskaltanut sen enempää kysellä, hän kääntyi siis valekilpikonnan puoleen kysyen: "Mitä muuta opitte?"
"Niin, me luimme kuonotiedettä ja meritietoa sekä tervausoppia. Kuonotieteen opettajana oli muuan vanha merikoira, joka tuli kerran viikossa. Hän opetti meille sitä paitsi puristusta."
"Mitä se on?" kysyi Liisa.
"Ikävä kyllä, en voi sitä sinulle näyttää", sanoi valekilpikonna. "Olen liian kömpelö. Aarnikotka taas ei koskaan oppinut sitä."
"Minulla ei ollut aikaa", virkkoi aarnikotka. "Minä tutkin näet vanhoja kieliä. Opettajani oli vanha rapu, niin tosiaan, oikein vanha rapu."
"Minua hän ei opettanut", sanoi valekilpikonna huoaten. "Hän opetti platinaa ja sebraa, kuten sanottiin."
"Vallan niin, vallan niin", huokaisi aarnikotkakin vuorostaan ja molemmat eläimet kätkivät kasvot käpäliinsä.
"Ja montako tuntia luitte päivässä", kysyi Liisa nopeasti vaihtaakseen puheenaihetta.
"Ensimmäisenä päivänä kymmenen tuntia", sanoi valekilpikonna, "seuraavana yhdeksän ja niin edespäin."
"Sepä oli hassu lukujärjestys", huudahti Liisa kummissaan. Hetkisen kuluttua kysyi hän taas: "Yhdestoista päivä oli siis luopapäivä?"
"Tietysti", sanoi valekilpikonna.
"Ja mitä teitte kahdentenatoista päivänä?" uteli Liisa yhä.
"Riittää jo koulusta", keskeytti aarnikotka päättävästi. "Kerro hänelle nyt jotain leikistä."
Meriäyriäisen hyppy
Valekilpikonna huokasi syvään ja nosti toisen lämsänsä selkäpuolen silmilleen. Se katsoi Liisaan ja koetti puhua, mutta jonkin aikaa tukahduttivat huokaukset siltä äänen.
"Aivan kuin olisi saanut ruohon kurkkuunsa", sanoi aarnikotka. Ja sitten se alkoi koputtaa ja hakata toista selkään tarmonsa takaa. Viimein valekilpikonna pääsi ääneen, ja kyynelet poskia pitkin valuen se alkoi taas kertoa:
"Sinä et luultavasti ole paljon oleskellut meren pohjassa." "En suinkaan", virkkoi Liisa. "Et luultavasti myöskään ole koskaan joutunut tuttavuuteen meriäyriäisen kanssa". (Liisa aikoi sanoa: "Kerran maistoin —", mutta katkaisi äkkiä puheensa ja sanoi: "En, en koskaan."). "Sinulla ei siis saata olla aavistusta siitä kuinka ihana meriäyriäisen hyppy on."
"Ei todellakaan", sanoi Liisa. "Minkälainen tanssi se on?"
"No niin", puuttui aarnikotka puheeseen, "ensin asetutaan riviin meren rantaa pitkin —"
"Kahteen riviin!" huudahti valekilpikonna. "Hylkeet, merikilpiöt ja muut sellaiset, ja sitten kun kaikki maneetit ensin on siivottu tieltä pois —"
"Johon tavallisesti kuluu pitkä aika", keskeytti aarnikotka.
"— astutaan eteenpäin paritusten —"
"Jokaisella meriäyriäinen tanssikumppanina!" huusi aarnikotka.
"Tietysti", sanoi valekilpikonna, "kaksi askelta eteenpäin, sitten taas asetutaan paritusten —"
"— vaihdetaan meriäyriäistä ja peräydytään samassa järjestyksessä", jatkoi aarnikotka.
"Sitten", sanoi valekilpikonna, "heitetään —"
"Meriäyriäiset!" ulvoi aarnikotka ja kimmahti ylös ilmaan.
"— niin kauas merelle kuin voidaan —"
"Uidaan niiden jäljestä!" karjui aarnikotka.
"Heitetään kuperkeikkaa meressä!" huusi valekilpikonna keikahdellen hurjasti edestakaisin.
"Vaihdetaan taas meriäyriäisiä!" kiljui aarnikotka.
"Takaisin taas maalle päin, ja — siinä on koko ensimmäinen vuoro", sanoi valekilpikonna alentaen ääntänsä. Ja nyt molemmat eläimet, jotka tähän asti olivat hyppineet kuin hassut, istuutuivat äkkiä maahan sangen surullisina ja rauhallisina ja katsoivat Liisaan.
"Se on kai erinomaisen sievä tanssi", virkkoi Liisa arasti.
"Tahtoisitko nähdä pienen näytteen siitä?" kysyi valekilpikonna.
"Kovin mielelläni", vastasi Liisa.
"Koetetaanpa ensimmäistä vuoroa!" sanoi valekilpikonna aarnikotkalle."Voimme kyllä tanssia ilman meriäyriäisiä. Kumpi meistä laulaa?"
"Oi, sinä tietysti", sanoi aarnikotka. "Minä olen unohtanut sanat."
Ja niin alkoivat molemmat juhlallisesti tanssia Liisan ympärillä, astuivat tuon tuostakin hänen varpailleen, kun joutuivat aivan hänen lähelleen, ja löivät etukäpälillään tahtia. Valekilpikonna lauloi hyvin hitaasti ja surullisesti seuraavan laulun:
Etanalle valkoturska virkkoi: "Liiku nopsempaan!Merisika purstölleni juur' on polkemaisillaan.Kas, kun meriäyriäiset, kilpikonnat kiitää pois;rannalla ne vartoo, etkö karkeloon sä käydä sois?
"Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
"Ei, et arvata sa saata, kuinka kaunis onkaan tie,konsa äyriäisten kanssa merelle se meidät vie!"Mutta etanainen empi! "Liian pitkä tie se ois!"Tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois,tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois.
Tuohon sulho suomuniekka: "Siitä viis kuin pitkä tie."Tuolla meren tuolla puolen totta toinen ranta lie.Sitä lähempänä Ranska, Englanti jos loitoll' ois.Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
"Kiitos, sepä oli todella erinomaisen hauska tanssi", sanoi Liisa hyvin iloisena, kun tanssi vihdoin oli lopussa, "ja tuo ihmeellinen laulu valkoturskasta on mielestäni hyvin sievä."
"Ah, niin, valkoturskasta muistan", sanoi valekilpikonna, "ne — olet kai nähnyt niitä?"
"Kyllä", sanoi Liisa, "olen usein nähnyt niitä aami…" Hän vaikeni äkkiä.
"Minä en tiedä kuka Aami lienee", sanoi valekilpikonna, "mutta jos olet nähnyt niitä usein, tiedät tietysti minkä näköisiä ne ovat."
"Enköhän", arveli Liisa miettiväisenä. "Ne pitävät pyrstönsä suussa ja ovat aivan korppumurujen peitossa."
"Sinä erehdyt murusten suhteen", sanoi valekilpikonna, "ne kyllä liukenevat meressä pois. Mutta ne pitävät pyrstönsä suussa, ja siihen on syynä —" samassa valekilpikonna haukotteli ja sulki silmänsä. "Kerro hänelle, mikä siihen on syynä, ja koko tuo juttu", se sanoi aarnikotkalle.
"Syy on siinä", selitti aarnikotka, "että ne tahtoivat tanssia meriäyriäisten kanssa. Sitten ne ajettiin merelle. Sitten ne putosivat syvälle. Ja sitten niiden pyrstö tarttui suuhun. Ja sitten ne eivät enää saaneet sitä pois. Siinä koko juttu."
"Kiitos", sanoi Liisa, "se oli kovin hauska juttu. En ole koskaan ennen tietänyt näin paljon valkoturskasta."
"Voin minä kertoa sinulle vielä enemmänkin jos tahdot", lausui aarnikotka. "Tiedätkö, mistä syystä sitä sanotaan _valko_turskaksi?"
"En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Liisa. "Mistä syystä?"
"Sitä käytetään kenkiin ja saappaisiin", sanoi aarnikotka sangen juhlallisesti.
Liisa oli perin ymmällä. "Käytetään kenkiin ja saappaisiin!" hän toisti kummastuneena.
"Miksikä ei, mitäsinäsitten käytät kenkiisi", sanoi aarnikotka."Minä tarkoitan, millä mustaat ne?"
Liisa katseli kenkiinsä ja tuumi hetken ennen kuin vastasi."Luullakseni ne on mustattu kenkävoiteella."