The Project Gutenberg eBook ofLiisan seikkailut ihmemaassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Liisan seikkailut ihmemaassaAuthor: Lewis CarrollTranslator: Anni SwanRelease date: August 12, 2014 [eBook #46569]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIISAN SEIKKAILUT IHMEMAASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Liisan seikkailut ihmemaassaAuthor: Lewis CarrollTranslator: Anni SwanRelease date: August 12, 2014 [eBook #46569]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru
Title: Liisan seikkailut ihmemaassa
Author: Lewis CarrollTranslator: Anni Swan
Author: Lewis Carroll
Translator: Anni Swan
Release date: August 12, 2014 [eBook #46569]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIISAN SEIKKAILUT IHMEMAASSA ***
Produced by Juha Kiuru
Kirj.
Lewis Carroll
Suom. Anni Swan
Alhaalla kaninpesässäKyynellammikkoVaalikilpajuoksuKanin kodissaKaalimato antaa hyvän neuvonPorsas ja pippuriHullu teeseuraKuningattaren krokettikenttäValekilpikonnan tarinaMeriäyriäisen hyppyKuka varasti leivoksetLiisan todistus
Alhaalla kaninpesässä
Hyvänen aika, kuinka Liisaa väsytti! Siinä hän nyt oli istunut töyräällä sisarensa vieressä jo kauan aikaa tietämättä mihin ryhtyä. Pari kertaa hän kurkisti sisarensa kirjaan, mutta siinä ei ollut kuvia eikä tarinoita, "ja mitäpä sellaisesta kirjasta", arveli Liisa.
Hän istui, haukotteli ja tuumiskeli, tokko kannatti nousta poimimaan satakaunoja seppeleen sitomista varten, oli näet lämmin päivä, ja Liisaa oli kuumuudesta uuvuksissa. Yhtäkkiä juosta vilisti silloin valkoinen punasilmä kani aivan hänen ohitsensa.
Tässä ei tietysti ollut mitään erittäin ihmeellistä, tuskinpa siinäkään, että kani juostessaan itsekseen mutisi:
"Voi minua poloista! Voi minua poloista! Nyt totta vie myöhästyn kun myöhästynkin!" Muistellessaan sitä jäljestäpäin Liisa ihmetteli, ettei tämä seikka häntä sen pahemmin kummastuttanut, mutta silloin hänestä kaikki tuntui aivan luonnolliselta.
Vasta silloin hänen silmänsä lensivät ihmetyksestä levälleen, kun kani toden totta otti kellon liivintaskusta, katseli sitä ja kiirehti sitten kulkuaan. Liisa hypähti pystyyn, ei hän elämäniässään ollut nähnyt kanien käyttävän liivejä tai ottavan kelloa liivintaskusta. Hehkuen uteliaisuudesta hän lähti juoksemaan kanin jäljessä nurmen poikki ja sattui juuri parahiksi näkemään, kuinka se pujahti suureen reikään pensaikon alle.
Siinä tuokiossa Liisa hyppäsi sen jäljestä hetkeäkään ajattelematta, millä keinoin pääsisi takaisin ylös.
Tie kaninpesään kulki ensin suoraan eteenpäin kuin tunneli, mutta yhtäkkiä se kääntyi alaspäin, niin äkkiä, että Liisa huomasi muitta mutkitta vaipuvansa alas kauhean syvään kaivoon.
Liekö kaivo ollut niin mahdottoman syvä vai liekö Liisa vajonnut niin hitaasti, mutta kyllä hänellä aikaa riitti katsella ympärilleen ja arvella mitä nyt seuraisi. Ensin hän koetti katsoa alaspäin nähdäkseen minne oikeastaan oli matkalla, mutta oli niin pimeätä, ettei hän voinut mitään nähdä. Sitten hän alkoi tarkastella kaivon seiniä ja huomasi, että ne olivat täynnä kirjahyllyjä ja ruokakaappeja; siellä täällä riippui kuvia ja karttoja. Liisa sieppasi ohimennen ruukkusen muutamalta hyllyltä; siinä oli kyljessä "appelsiinihilloa", mutta hänen suureksi mielipahakseen se olikin tyhjä. Hän ei tahtonut heittää sitä alas, koska se olisi voinut satuttaa jotakuta, pisti sen vain ohi vaipuessaan jollekin hyllylle.
"Toden totta", mietti Liisa mielessään. "Tämän jälkeen ei minusta portaita alas vieriminen ole mitenkään merkillistä. Kylläpä mahtavat ihmetellä kotona rohkeuttani! Katon harjalta putoaminen on tämän rinnalla vain lapsenleikkiä."
Alas, alas, alas! Eikö tästä putoamisesta koskaan tulekaan loppua? "Kuinkahan monta peninkulmaa olenkaan nyt pudonnut?" hän puheli ääneen. "Varmaankin olen jo jotakuinkin lähellä maan keskustaa. Annapa olla: siis noin kuusisataa peninkulmaa syvällä luullakseni" — (Liisa oli näet oppinut yhtä ja toista koulussa, ja vaikkei tämä ollutkaan mikään sopiva tilaisuus näyttää tietojaan, koska läsnä ei ollut ainoatakaan kuulijaa, hän harjoitti kuitenkin muistiaan) — "niin, eiköhän matka ole jotakuinkin niin pitkä? Mutta olenkohan minä joutunut leveys- vai pituusasteelle?" (Liisalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sanat leveys- tai pituusaste merkitsivät, mutta ne kaikuivat niin komeilta ja suurenmoisilta.)
Hän alkoi taas tuumia. "Saa nähdä, putoanko suoraa päätä maanlävitse. Onpa hassunkurista joutua ihmisten joukkoon, jotka kävelevät päälaellaan! Muistaakseni nimitetään heitä antipatiioiksi." (Tällä kertaa Liisa oli hyvillään siitä, ettei kukaan häntä kuunnellut, sillä tuo sana ei kaikunut aivan oikealta hänen korvissaan.) "Voinhan tietysti kysyä, mikä sen maan nimi on. Rouva hyvä, sallikaa minun kysyä, onko tämä maa Uusi Seelanti vai Australia?" (Tätä sanoessaan hän koetti niiata — ajatelkaapa — niiata pudotessaan ilman halki! Voisikohan kuka teistä tehdä niin?) "Mutta mitähän he silloin arvelevat minusta? Sellainen pieni tietämätön tyttö! Ei, parempi olla kysymättä, ehkä näen sen jossain kirjoitettuna."
Alas, alas, alas! Liisalle ei muu neuvoksi, hän alkoi taas jutella:
"Voi, kuinka Mirri minua tänä iltana hakee! Toivottavasti he illalla muistavat antaa sille maitotilkan. Oi, Mirri, pieni kultaseni, jospa olisit täällä luonani! Täällä ilmassa ei tosin ole hiiriä, mutta sinähän voisit pyytää yölepakon, nehän ovat hiiren sukua muistaakseni. Mutta syövätköhän kissat yölepakoita?" Ja nyt alkoi Liisa tulla uniseksi ja mutisi puolitorkuksissa: "Syövätköhän kissat yölepakoita! Syövätköhän kissat yölepakoita? Syövätköhän yölepakot kissoja?" Hänellä kun ei näet ollut ketään, joka olisi vastannut, oli sama, mitenpäin hän teki kysymyksensä. Hän tunsi vaipuvansa uneen ja oli juuri unessa kävelevinään käsi kädessä Mirrin kanssa kysyen siltä sangen vakavasti: "Kas niin, Mirriseni, sano vain totuus, oletko koskaan syönyt yölepakoita?" — Läiskis — siinä samassa hän oli pitkällään risu- ja lehtiläjällä.
Liisa ei lainkaan satuttanut itseään. Yks kaks hän hypähti pystyyn ja katseli ylös, mutta hänen yläpuolellaan oli pilkkosen pimeä. Hänen edessään oli toinen pitkä käytävä, jota pitkin valkoinen kani kiireesti juosta vilisti. Nyt ei auttanut vitkastella. Tuulennopeasti Liisa hyökkäsi eteenpäin ja joutui juuri parahiksi kuulemaan, kuinka se nurkan taa kääntyessään sanoi:
"Kautta korvieni ja poskipartani, olen kuin olenkin myöhästynyt!"
Liisa oli aivan sen kintereillä, mutta kun hän tuli nurkalle, oli kani tipo tiessään ja hän oli yksin pitkässä, matalassa eteisessä, jonka katossa riippui monenmoisia kirkkaita lamppuja.
Molemmin puolin eteistä oli ovia, mutta ne olivat kaikki lukossa. Liisa koetti avata ovea, koetti toista ja kolmatta, ei yksikään auennut, ja surullisena hän astui edestakaisin arvellen ja aprikoiden mitä tehdä.
Äkkiä hän pysähtyi pienen kolmijalkaisen pöydän eteen, joka oli kokonaan paksusta lasista tehty. Siinä ei ollut mitään muuta kuin pieni kultainen avain. Liisa tarttui siihen heti ja alkoi avata sillä eteisen ovia. Mutta voi surkeata: se ei sopinut ainoaankaan, lukot olivat joko liian suuria tahi pieniä, ja ovet pysyivät kuin pysyivätkin suljettuina. No, miten ollakaan, siinä kulkiessaan Liisa keksi matalan väliverhon, jota hän ei ennen ollut huomannut, ja sen takana oli noin puolen metrin korkuinen pieni ovi. Liisa pisti pienen kulta-avaimen lukkoon, ja hänen suureksi ilokseen se sopi.
Liisa avasi oven. Se johti kapeaan käytävään, joka ei ollut hiiren reikää leveämpi. Hän laskeutui polvilleen ja näki käytävän päässä mitä ihanimman puutarhan. Hyvänen aika, kuinka hänen teki mieli päästä tästä pienestä eteisestä tuonne, missä kirjavat kukkapenkereet hohtivat ja viileät lähteet pulppusivat. Mutta ei edes hänen päänsäkään mahtunut ovesta.
"Ja mitäpä siitä jos pääni mahtuisikin", tuumi Liisa raukka, "kun olkapääni kuitenkin jäävät tälle puolen. Oi, jospa voisin supistua kokoon kuin kaukoputki! Kunpa vain tietäisin miten pääsisi alkuun, se ehkä kävisikin laatuun." Liisa oli, nähkääs, kokenut niin paljon kummallista tänään, ettei hänestä juuri mikään enää ollut mahdotonta.
Eipä kannattanut enää istua pikku oven luona, mitäpä hyötyä siitä oli. Liisa palasi pöydän luo arvellen, että hän ehkä löytäisi sieltä uuden avaimen tai jonkin käsikirjan, jossa olisi neuvoja, miten ihminen voi supistua kokoon kuin kaukoputki. Ja miten ollakaan, tällä kertaa hän löysi pienen pullon.
"Se on nyt vasta ilmestynyt siihen", päätteli Liisa ja ihmetteli pulloa. Sen kaulaan oli sidottu paperiliuska, johon oli suurilla, kauniilla kirjaimilla painettu: "Juo minut."
On helppo sanoa: "Juo minut", mutta Liisa oli pieni viisas tyttö eikä hätäillyt. "Katsotaanpa ensin", tuumi hän, "onko tässä pääkallonkuva." Hän oli näet lukenut monta jännää kertomusta lapsista, jotka olivat polttaneet itsensä, joutuneet petojen saaliiksi tai muuhun pahaan pelkästään, koska eivät olleet totelleet vanhempain ihmisten varoituksia, kun he esimerkiksi kielsivät tarttumasta tulikuumaan hiilihankoon tai terävään veitseen. Hän tiesi myös, että ennemmin tai myöhemmin käy huonosti, jos juo pullosta, johon on merkitty pääkallonkuva.
* * * * *
"Tämäpä tuntuu kummalta!" sanoi Liisa. "Minä supistun varmaan paraikaa kokoon kuin kaukoputki."
Oikein arvattu, hän oli nyt vain vaaksan pituinen. Liisa ihastui tästä kovin, sillä nyt hän luuli voivansa astua pikku oven kautta ihanaan puutarhaan. Mutta ensin hän odotti kotvan aikaa nähdäkseen, kestikö kutistumista vielä, milteipä häntä vähän pelotti. "Sillä kukapa tietää", hän mietti, "vaikka minun kävisi kuin kynttilän, joka palaa tyhjiin." Ja nyt hän alkoi miettiä, millainen kynttilä on, kun se on palanut tyhjiin, mutta vaikka kuinka olisi koettanut hän ei muistanut miltä se näytti.
No niin — kun ei mitään sen kummempaa tapahtunut, hän päätti mennä puutarhaan; mutta voi Liisa raukkaa! Ovella hän huomasi unohtaneensa kulta-avaimen, ja kääntyessään takaisin sitä ottamaan hän huomasi kauhukseen ettei enää ylettynytkään pöydälle. Hän näki aivan selvästi avaimen lasin lävitse ja koetti kiivetä ylös pöydän jalkoja myöten, mutta ne olivat liian liukkaat. Kerran toisensa jälkeen hän putosi maahan, ja viimein hän väsyneenä istuutui ja purskahti katkeraan itkuun.
Hetken aikaa siinä itkettyään hän alkoi torua itseään kuten hänen oli tapana. Hän näet antoi usein itselleen hyviä neuvoja, vaikka seurasi niitä harvoin. Saattoipa hän joskus torua itseään niinkin ankarasti, että alkoi itkeä, ja kerran hän antoi itselleen aimo korvapuustin, kun hän pelatessaan itsensä kanssa krokettia oli tehnyt vääryyttä. Tämä pieni merkillinen lapsi leikki näet mielellään olevansa kaksi eri ihmistä.
"Mutta nyt ei tosiaankaan kannata olla olevinaan kaksi eri henkilöä", huokasi Liisa raukka. "Hyvä jos minusta on yhdeksikään ihmiseksi!"
Samassa hänen silmänsä sattuivat pieneen lasilippaaseen pöydän alla. Hän avasi sen. Siinä oli hyvin pieni kakku, johon oli sievästi rusinoilla kirjoitettu: "Syö minut".
"Syön kuin syönkin", arveli Liisa. "Jos se muuttaa minut suuremmaksi, yletyn ottamaan avaimen pöydältä; jos se taas muuttaa minut vielä pienemmäksi, mahdun ryömimään oven alitse, ja niin pääsen joka tapauksessa puutarhaan."
Hän maistoi pienen palan ja arveli uteliaana: "Ylöspäinkö vai alaspäin?" Ja jotta paremmin tuntisi minnepäin kasvoi, pani hän kätensä päälaelleen. Suureksi kummakseen hän ei huomannut mitään muutosta koossaan. Olipa vain yhtä pieni kuin ennenkin.
Silloin hän rohkeasti pisti kakun suuhunsa ja söi sen kokonaan.
Kyynellammikko
"Hassumpaa, yhä vain hassumpaa!" huudahti Liisa. "Nyt minä venyn ylöspäin, enpä ole eläissäni nähnyt pitempää kaukoputkea. Hyvästi, jalat!" Hän oli näet kasvanut niin pitkäksi, että tuskin saattoi nähdä jalkojaan, niin kaukana ne olivat. "Oi, pikku jalkaraukat, kukahan nyt vetää sukat ja kengät teihin, kun minä olen näin hirveä kaukana? En voi nyt enää teitä auttaa, teidän täytyy tulla toimeen omin neuvoin. Mutta minun täytyy olla kiltti niille, muuten ne ehkä eivät kuljekaan sinne, minne minä tahdon! Maltahan! Minäpä lahjoitan niille joka jouluksi uudet kengät."
Ja nyt Liisa alkoi miettiä tätä uutta keksintöään.
"Mitenhän minä toimitan ne perille. Parasta lienee lähettää postissa", hän ajatteli. "Onpa todella hassunkurista lähettää lahjoja omille jaloilleen! Entä millaisen osoitteen kirjoitan?"
Korkeasti kunnioitettu Liisan Oikea Jalka Takkamatto lähellä uunia (monet terveiset Liisalta).
"Voi, mitä lörpöttelenkään!"
Samassa hänen päänsä kolahti eteisen kattoon, totta tosiaan hän oli nyt kasvanut kolmen metrin korkuiseksi. Näppärästi hän sieppasi pienen kulta-avaimen pöydältä ja riensi puutarhan ovelle.
Liisa rukka! Siinä nyt oltiin — turha vaiva oli pyrkiä ovesta ulos. Hän ei voinut tehdä muuta kuin maata kyljellään ja pikkusen tirkistää yhdellä silmällä puutarhaan. Suruissaan hän istui taas ja alkoi katkerasti itkeä.
"Häpeä toki", hän torui itseään, "noin suuri tyttö (siinä hän olikin oikeassa) ja itkee tuolla lailla. Ole heti paikalla vaiti, sanon minä!"
Mutta siitä huolimatta hän yhä itkemistään itki saavittain kyyneliä, kunnes niistä muodostui suuri, suunnaton lammikko, joka täytti puolen eteistä.
Hetkisen kuluttua hän kuuli pientä jalkain kopsetta kaukaa. Hän pyyhki nopeasti kyynelet silmistään nähdäkseen kuka tuli. Valkoinen kani siinä palasi takaisin hirveän hienona ja komeana, valkoiset hansikkaat toisessa kädessä, toisessa suuri viuhka. Se juosta vilisti kovaa kyytiä itsekseen mutisten:
"Oi, herttuatar, herttuatar! Oi, kuinka hän raivostuu kun saa odottaa minua."
Liisa rukka oli niin hädissään, että olisi pyytänyt keneltä tahansa apua. Niinpä hän alkoi aralla äänellä hiljaa puhua kanille, kun se joutui lähemmäksi: "Hyvä herra, sallikaa…." Kani hypähti pystyyn, pudotti hansikkaat ja viuhkan ja pötki pakoon niin nopeaan kuin suinkin pääsi pimeyteen kadoten.
Liisa nosti maasta viuhkan ja hansikkaat, ja koska eteisessä oli kovin lämmin, alkoi hän löyhytellä itseään viuhkalla puhellen itsekseen:
"Ihmeellistä, ihmeellistä! Kaikki on tänään nurinpäin! Eilenhän asiat kaikki kulkivat entistä menoaan. En suinkaan vain ole vaihtunut toiseksi yöllä! Annapas olla kun mietin: olinko minä sama kuin ennenkin noustessani ylös aamulla. Minusta melkein tuntuu kuin en olisi ollut aivan sama. Mutta ellen ole sama, kuka sitten oikeastaan olen? Siinäpä vasta pulma!" Ja hän alkoi muistella kaikkia ikäisiään lapsia nähdäkseen kehen hän oli vaihtunut.
"Olen varma etten ole Eeva", puheli hän, "sillä Eevalla on sellaiset pitkät kiharat, mutta minun tukkani ei ole lainkaan kihara. Enkä minä voi olla Ellakaan, sillä minä tiedän kaikenlaista, mutta hän ei tiedä, ei yhtään mitään. Sitä paitsi hän on hän ja minä olen minä, hyvänen aika, minä joudun tästä aivan pyörälle. Katsotaanpa osaanko vielä kaiken minkä ennen osasin. Annahan olla: neljä kertaa viisi on kaksitoista ja neljä kertaa kuusi on kolmekymmentä ja neljä kertaa seitsemän on — on — voi, voi, — nyt en enää muistakaan. Noh — vähätpä kertomataulusta, koetetaanpa maantiedettä. Lontoo on Pariisin pääkaupunki ja Pariisi on Rooman pääkaupunki ja Rooma — ei, nyt menee männikköön! Mitäs jos sittenkin olen Ella. Koetanpa lausua runon."
Hän pani kätensä ristiin aivan niin kuin koulussakin ja alkoi lausua, mutta hänen äänensä kaikui käheältä ja vieraalta eivätkä sanatkaan olleet niin kuin ennen:
Sua, lähde kaunis, katselen likeltä vettäsi, kun sammakkoiset hyppelee kuvastimessasi.
Tuoss' yksi koito tuijottaa suruisna hämärään ja sulokielin kurnuttaa: Hyvästi, armas, jää.
"Ihan varmasti lausuin väärin", huokasi Liisa raukka kyynelet silmissä. "Olen kuin olenkin vaihtunut Ellaksi, ja nyt minun täytyy aina asua pienessä vanhassa talossa eikä minulla ole mitään hauskoja leluja, ja voi surkeata, täytyy lukea vielä niin paljon. Ei, sen minä sanon, jos olen Ella, en lähdekään täältä pois, vaan jään tänne ikipäiviksi. Pistäkööt vain ihmiset päänsä tänne alas ja huutakoot: — Tule ylös, kultaseni! Minä vain katson ylös ja kysyn: — Kuka minä sitten olen? Sanokaa se minulle ensin, ja jos pidän siitä henkilöstä joksi olen muuttunut, niin tulen ylös, muuten jään tänne kunnes muutun joksikin toiseksi — Mutta voi kauheata", nyyhkytti Liisa, "kunpa he kurkistaisivat tänne! En jaksa enää istua täällä ypöyksinäni!"
Näin vaikeroidessaan hän sattui katsahtamaan käsiinsä ja hämmästyi suuresti huomatessaan, että oli tietämättään vetänyt kanin valkoisen hansikkaan käteensä. "Kuinka se on mahtunut minun käteeni?" hän ihmetteli.
"Varmaankin olen taas käynyt pieneksi." Hän nousi ylös ja astui pöydän luo mitatakseen kokoaan. Hän oli noin polven korkuinen ja kutistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Hän koetti arvata mikä siihen oli syynä ja huomasi viimein pitävänsä kanin viuhkaa kädessään. Hän pudotti sen maahan oikein kreivin aikaan, sillä kohta hän olisi ollut vain hyttysen kokoinen.
"Hädin tuskin pelastuin!" huudahti Liisa. Hän oli kovin pelästynyt, mutta samalla mielissään siitä, ettei ennättänyt kokonaan haihtua. "Nytpä riennän puutarhaan." Näin sanoen hän kiireesti juoksi ovelle, mutta voi surkeutta! Pieni ovi oli yhä lukossa, kulta-avain oli lasipöydällä kuten ennenkin ja lapsi rukka vielä entistään pahemmassa pulassa.
"Ah", hän huokasi, "mitä nyt teen? Minä en koskaan ole ollut näin pieni, en koskaan, koskaan. Voi minua raukkaa, minua raukkaa!"
Kun Liisa näin vaikeroi, hänen jalkansa äkkiä lipsahti, ja yks kaksi, läiskis — siinä hän oli korvia myöten suolaisessa vedessä. Ensin Liisa luuli pudonneensa mereen, mutta pian hän huomasi joutuneensa kyynellammikkoon, ja kyynelet oli hän itse vuodattanut silloin kun oli kolmen metrin korkuinen.
"Voi kunpa en olisi itkenyt niin paljon!" huokasi Liisa uidessaan edestakaisin pääsemättä ylös. "Nyt minä kai siitä rangaistukseksi hukun omiin kyyneliini. Sepä olisi ihmeellistä, totta tosiaan. Mutta tänään kaikki onkin ihmeellistä."
Samassa hän kuuli vähän matkan päässä vedessä molskintaa. Hän ui lähemmäksi nähdäkseen mitä se oli. Ensin hän luuli näkevänsä valaskalan tai virtahevon, mutta sitten hän muisti kuinka pieni hän nyt itse oli ja keksi, että hirviö oli vain hiiri, joka oli pudonnut veteen kuten hänkin.
"Tokko maksaa vaivaa ryhtyä keskusteluun tuon kanssa?" tuumi Liisa. "Mutta enpä lainkaan kummastelisi jos se osaisi puhua. Kaikkihan on niin perin ihmeellistä tänään. Joka tapauksessa voin koet-taa" Ja niin hän alkoi: "Oi hiiri, tiedättekö, miten pääsisin pois tästä lammikosta? Olen pulikoinut niin että olen ihan väsyksissä, oi hiiri!" (Liisasta oli viisainta käyttää tällaista puhuttelutapaa. Hän ei näet koskaan ennen ollut puhutellut hiirtä, mutta muisti lukeneensa veljensä latinan kieliopista: "Hiiri - hiiren - hiirelle - oi hiiri!") Hiiri loi häneen uteliaan silmäyksen ja näytti vilkuttavan toista pikkusilmäänsä, mutta ei virkannut mitään.
"Ehkä se ei ymmärräkään minun kieltäni", arveli Liisa. "Jospa koettaisin ranskaksi." Ja taas hän alkoi: "Oú est ma chatte?" Se oli näet ensimmäinen lause hänen ranskan kielen oppikirjassaan ja merkitsee suomeksi "missä kissani on?" Mutta tässäpä hiiri hypähti korkealle vedessä ja sen koko ruumis värisi pelosta. "Oi, pyydän an-teeksi!" huudahti Liisa nopeasti, hän pelkäsi loukanneensa eläinraukan tunteita. "Unohdin aivan, että sinä et kärsi kissoja."
"En kärsi kissoja!" huudahti hiiri raivoissaan kimeällä äänellä."Kärsisitkös sinä kissoja, jos olisit minun sijassani?"
"Tuskinpa", virkkoi Liisa rauhoittavalla äänellä, "älä enää ole pahoillasi tästä. Mutta sinun pitäisi nähdä Mirri kissani. Luulen että mielistyisit kissoihin, kun vain sen näkisit. Se on sellainen herttainen kiltti kissa", jatkoi Liisa puoleksi itsekseen uiskennellessaan vitkalleen lammikossa, "ja se istuu niin sievästi kehräten tulen ääressä, nuolee käpäliään ja pesee naamaansa, ja se on niin sievä ja pehmoinen pitää sylissä ja sellainen oivallinen hiirenpyytäjä — ah, pyydän anteeksi!" huudahti Liisa taas, sillä tällä kertaa hiiri nosti joka karvansa pystyyn ja näytti kovin loukkaantuneelta. "Me emme enää koskaan keskustele siitä, jos se on sinusta vastenmielistä."
"Me, toden totta!" huudahti hiiri vavisten aina hännänpäähän asti. "Ikään kuinminuahaluttaisi puhua mokomasta esineestä. Meidän perheemme on ainavihannutkissoja, noita rumia, halpamaisia, sivistymättömiä olentoja! Älä enää mainitse heidän nimeäänkään minun kuulleni!"
"En, en suinkaan!" sanoi Liisa ja koetti nopeasti vaihtaa puheenaihetta. "Pidätkö — pidätkö sinä … koirista?" Hiiri ei vastannut sanaakaan, ja Liisa jatkoi kiireesti: "Lähellä meidän taloamme asuu sellainen pieni soma koira. Sinun pitäisi nähdä se. Pieni kirkassilmäinen rottakoira, tiedäthän, oi, sillä on sellaiset pitkät, kiharat ruskeat karvat! Ja se tuo kaikki esineet, jotka heität sen noudettavaksi, ja osaa istua ja pyytää ruokansa ja kaikenlaista muuta — en muista puoliakaan sen tempuista, ja se on erään maanviljelijän oma, ja tiedätkö, hän sanoo, että se on niin hyödyllinen, se on monen sadan markan arvoinen. Hän sanoo, että se tappaa kaikki rotat ja — hiiri kulta!" huudahti Liisa suruissaan. "Taisin taas loukata sinua!"
Hiiri näet ui hänen luotaan niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja pani koko lammikon liikehtimään.
Liisa kutsui sitä lempeästi takaisin. "Hiiri kulta! Palaa takaisin, ei hiiskuta enää kissoista eikä koirista sanaakaan, koska et pidä niistä."
Tämän kuullessaan hiiri kääntyi ja ui hitaasti takaisin. Sen kasvot olivat aivan kalpeat (vihasta, arveli Liisa) ja se lausui matalalla äänellä:
"Mennään tuonne rannalle, niin kerron sinulle tarinan, ja silloin ymmärrät, miksi minä vihaan kissoja ja koiria."
Ei kannattanutkaan enää vitkastella, sillä lammikko alkoi kihistä kaikenlaisia lintuja ja eläimiä, jotka olivat siihen pudonneet. Siinä oli sorsa, siinä dronttilintu, punainen papukaija ja kotka sekä monta muuta ihmeellistä elukkaa. Liisa etunenässä koko seurue ui rannalle.
Vaalikilpajuoksu
Olipa se todella hullunkurinen seurue, mikä nyt oli kertynyt rannalle. Lintujen höyhenet laahustivat maata, muiden eläinten karvat olivat takertuneet kiinni ruumiiseen. Kaikki olivat läpimärkiä, äreitä ja pahantuulisia.
Kaikkein ensimmäinen pulma oli tietysti, miten taas tulla kuivaksi. Tämän johdosta pidettiin neuvottelu, ja hetken kuluttua oli Liisa jo niin tutustunut tovereihinsa, että keskustelu sujui häneltä aivan luontevasti ja hänestä tuntui kuin hän koko elämänsä iän olisi ollut tuttu kaikkien kanssa. Niinpä hän joutui innokkaaseen väittelyyn papukaijan kanssa, joka lopulta suuttui ja käänsi hänelle selkänsä sanoen:
"Minä olen sinua vanhempi ja tiedän siis enemmän kuin sinä."
Mutta tähän ei Liisa myöntynyt, hän tahtoi tietää papukaijan iän, ja kun tämä ei suostunut sitä ilmaisemaan, asia jäi ratkaisematta.
Viimein huudahti hiiri, joka näytti olevan seuran tärkein henkilö: "Istuutukaa kaikki tyynni ja kuunnelkaa tarkoin minua! Minä kyllä teidät pian kuivaan!"
Tämän kuultuaan kaikki istuivat suureen piiriin, hiiri keskelle. Liisa katseli hiirtä jännittyneenä, sillä hän tunsi vilustuvansa perin pohjin, ellei pian kuivuisi.
"Hm!" virkkoi hiiri arvokkaan näköisenä. "Oletteko kaikki valmiit? Nyt saatte kuulla kuivimman jutun, minkä tunnen. Hiljaa joka ainoa, sanon minä. Vilhelm Valloittaja, jonka vaatimuksia paavi suuresti suosi, sai pian puoluelaisia englantilaisista, jotka tarvitsivat johtajaa ja jotka siihen aikaan olivat varsin tottuneet anastuksiin ja valloituksiin. Edwin ja Morcar, Mercian ja Northumbrian kreivit —."
"Huh, huh!" haukotteli papukaija väristen.
"Pyydän anteeksi", sanoi hiiri vimmastuen, mutta hyvin kohteliaasti, "sanoitteko jotain?"
"En suinkaan!" vastasi papukaija nopeasti.
"Siltä kuului!" virkkoi hiiri. "Minä jatkan. Edvin ja Morcar, Mercian ja Northumbrian kreivit asettuivat hänen puolelleen, yksin Canterburyn arkkipiispakin Stigand, keksi sen!"
"Keksi minkä?" kysyi sorsa.
"Keksinsen", vastasi hiiri jotakuinkin äreästi. "Kyllä kai sinä tiedät mitä se merkitsee."
"Tiedän kyllä mitäsemerkitsee, kunminäkeksin jotain", arveli sorsa. "Se on tavallisesti mato tai sammakko. Mutta mitä arkkipiispa keksi?"
Hiiri ei ollut huomaavinaan tätä kysymystä, jatkoi vain nopeasti: "— keksi sen olevan parhaan keinon. Hän lähti siis Edgar Athelingin seurassa kohtaamaan Vilhelmiä tarjotakseen hänelle kruunun. Vilhelmin käytös oli ensin vaatimatonta, mutta hänen normanniensa hävyttömyys… Kuinka voit nyt, kultaseni?" lausui se kääntyen Liisan puoleen.
"Olen yhtä märkä kuin ennenkin?" vastasi Liisa alakuloisena. "Juttu ei näy minua ollenkaan kuivaavan."
"Siinä tapauksessa", virkkoi drontti nousten juhlallisesti ylös, "minä ehdotan, että kokous ajourneerataan, jotta voisimme viipymättä adopteerata energisemmät toimenpiteet."
"Puhu selvää kieltä!" sanoi kotka. "En ymmärrä puoliakaan pitkästä puheestasi, ja lyönpä veikkaa ettet itsekään ymmärrä koreita sanojasi!" Ja kotka nauroi salavihkaa painaen päänsä piiloon, jotkut toiset linnut tirskuivat ääneen.
"Aioin vain sanoa", virkkoi drontti loukkaantuneella äänellä, "että parhaiten kuivuisimme, jos panisimme toimeen vaalikilpajuoksun."
"Mitä on vaalikilpajuoksu?" kysyi Liisa, vaikkei juuri uteliaisuudesta, mutta drontti oli keskeyttänyt puheensa ikään kuin se olisi odottanut jonkun jotain kysyvän, eikä kukaan muu näyttänyt haluavan puhua.
"Niin", sanoi drontti, "paras selitys siihen on itse leikki." (Ja koska sinä pikku lukija ehkä jonakin talvi-iltana mielelläsi koettaisit tätä leikkiä, kerron sinulle miten drontti järjesti leikin.)
Ensin se veti kilpajuoksuradaksi jonkinmoisen ympyrän (muoto ei ole niin tärkeä, arveli se), ja sitten koko seurue asettui sinne tänne pitkin rataa. Ei kukaan laskenut "yks kaks kolme", jokainen alkoi juosta milloin mieli ja lakkasi juoksemassa kun ei enää viitsinyt. Ei ollut siis helppo tietää, milloin kilpajuoksu päättyi. Mutta juostuaan noin puolen tunnin ajan kaikki olivat aivan kuivat, ja silloin drontti yhtäkkiä huusi: "Kilpajuoksu on päättynyt!" Kaikki hyökkäsivät nyt hänen ympärilleen hengästyneinä huutaen: "Kuka voitti?"
Drontin täytyi ensin kauan aikaa miettiä, ennen kuin saattoi vastata tähän kysymykseen, ja kauan aikaa se seisoi sormi otsalla. Muut odottivat sillä aikaa hiljaa ja ääneti. Viimein drontti lausui:
"Jokainen on voittanut, ja kaikkien täytyy saada palkinto!"
"Mutta kuka jakaa palkinnot?" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Kukako, no tietysti hän", lausui drontti ja viittasi sormellaanLiisaan. Koko seurue piiritti nyt Liisan huutaen ja meluten:"Palkinnot! Palkinnot!"
Liisa raukka ei tietänyt mitä tehdä. Tuskissaan hän pisti kätensä taskuun ja löysi laatikollisen sokerileipiä. Hyväksi onneksi ne olivat säilyneet suolavedeltä. Hän jakoi nämä palkintonsa ja niitä riitti juuri yksi jokaiselle.
"Mutta täytyyhän hänen itsensäkin saada palkinto", virkkoi hiiri.
"Tiettävästi", lausui drontti juhlallisesti. "Mitä sinulla vielä on taskussasi?" se jatkoi Liisan puoleen kääntyen.
"Vain sormustin", vastasi Liisa alakuloisena.
"Ojenna se minulle", käski drontti.
Kaikki piirittivät taas Liisan, ja drontti ojensi hänelle juhlallisesti sormustimen lausuen: "Me pyydämme teitä hyväntahtoisesti vastaanottamaan tämän hienon sormustimen." Kun se oli lopettanut lyhyen puheensa, kaikki hajaantuivat.
Liisasta tämä tuntui hassunkuriselta, mutta kun kaikki näyttivät niin totisilta, ei hänkään uskaltanut nauraa. Ja kun ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaa hän otti sormustimen niiaten niin syvään kuin suinkin osasi.
Sitten eläimet alkoivat syödä sokerileipiään ja pitivät vallan kauheata elämää. Suuret linnut valittivat että sokerileipä oli niin pieni, etteivät he ennättäneet saada siitä makuakaan, pienemmät taas saivat leivoksensa väärään kurkkuun, niin että heitä täytyi lyödä selkään. Vihdoin oli jokainen syönyt omansa, ja nyt he istuivat taas piiriin pyytäen hiirtä kertomaan heille vielä jotain.
"Sinähän lupasit kertoa minulle tarinasi ja mistä syystä ki… ja ko… ovat sinun vihollisiasi", kuiskasi Liisa arasti, peläten taas loukkaavansa hiirtä.
"Oh, mitäpä minun tarinastani", huokaisi hiiri, "sillä ei ole päätä eikä häntää. Se on niin pitkä ja surullinen."
"Häntä sillä ainakin on", virkkoi Liisa ja katseli ihmetellen hiiren pitkää häntää. Ja koko ajan kun hiiri jutteli tarinaansa Liisa katseli sen kiemuraista häntää, niin että tarinasta tuli tämänmuotoinen:
Kujalla hiiri kohtasi Murren.Murrepa haastoihammastapurren: "Käypäsnyt käräjiin myö-tä. Mua veruk-keella et syötä!Saat lakitupaannyt tulla.Sua vastaansyytös on mulla.Näes, tänäänei todellakaanole mulla nytmuuta työtä."Virkkoi hiiri: "Tuolla kurin,herra kulta,aivan nurin,tuomaria,lautakuntaavailla, asiakäydä vois,""Minä tuomari,minäpä lauta-mies!" hetivanhaMurremutkanties."Minäpäätänkyll'itse jasäädänsun päi-viltäpois!"
"Sinä et kuuntele", sanoi hiiri ankarasti Liisalle. "Mitä sinä mietit?"
"Anteeksi", vastasi Liisa nöyrästi, "sinä olet nyt luullakseni ennättänyt viidenteen koukeroon."
"Pässi!" huudahti hiiri äkäisesti.
"Missä, oi missä näet pässin?" kysyi Liisa iloissaan luullen saavansa nähdä isänsä tallipässin.
"Itse olet pässi!" torui hiiri, nousi ylös ja lähti pois. "Sinä suututat minua lörpötyksilläsi."
"En minä pahaa tarkoittanut", puolustautui Liisa rukka. "Mutta sinä olet niin kovin herkkätunteinen."
Hiiri vain murahti vastaukseksi.
"Hiiri kulta, tule takaisin kertomaan tarinasi loppuun", rukoili Liisa. Ja kaikki muut huusivat yhteen ääneen: "Tule, tule hiiri kulta!" Mutta hiiri pudisti vain päätään kiihkeästi ja astui yhä kiivaammin.
"Mikä vahinko, ettei hän jäänyt!" huokasi papukaija, kun hiiri oli kadonnut näkymättömiin; ja muuan vanha äyriäinen käytti tilaisuutta neuvoakseen tytärtään: "Kultaseni! Opi tästä, ettet koskaan anna pahalle sisulle valtaa!"
"Suu kiinni, äiti!" tiuskasi pikku äyriäinen nenäkkäästi. "Sinun neuvosi voisivat saattaa osterinkin suunniltaan."
"Toivoisinpa, että Mirri olisi täällä", virkkoi Liisa ääneen puhuttelematta ketään erityisesti. "Kyllä se toisi hiiren takaisin."
"Sallikaa minun kysyä, kuka on Mirri?" sanoi papukaija.
Liisa, joka aina oli valmis kertomaan lemmikistään, vastasi nopeasti:
"Mirri on meidän kissamme. Ja te ette usko, kuinka mainio hiirenpyydystäjä se on. Ja näkisittepä, kuinka se pyytää lintuja. Yks kaks se sieppaa linnun kiinni ihan ensi näkemällä."
Nämä sanat saivat aikaan merkillisen hämmingin seurueessa. Muutamat linnut katosivat silmänräpäyksessä. Muuan vanha rastas kääriytyi siipiinsä huolellisesti huomauttaen: "Minun täytyy todellakin rientää kotiin; yöilma ei ole hyvä kaulalleni." Ja kanarialintu piipitti vavisten poikasilleen: "Tulkaa pois, lapsikullat! Joutukaa kiireesti vuoteisiinne." Niin jokainen lähti pois mikä minkin tekosyyn varjossa, ja Liisa oli tuossa tuokiossa ypöyksin.
"Kuka käski minun puhua Mirristä?" lausui hän suruissaan. "Ei kukaan täällä alhaalla näytä sitä rakastavan, ja kuitenkin tiedän, että se on paras kissa mikä ikinä on maailmassa elänyt. Oi, Mirri kultaseni! Näenköhän enää koskaan sinua?" Ja tätä ajatellessaan Liisa rukka purskahti itkuun, sillä hän oli sangen alakuloinen ja hylätty. Mutta kotvasen kuluttua hän kuuli pientä jalkain kopsetta kaukaa. Hän katseli sinne uteliaana, puolittain toivoen, että hiiri olisi muuttanut mielensä ja palaisi lopettamaan tarinansa.
Kanin kodissa
Tulija olikin valkoinen kani, joka hitaasti tipsutti takaisin, katsellen joka askelella hätäisesti ympärilleen, ikään kuin jotain etsien. Liisa kuuli sen mutisevan itsekseen: "Herttuatar! Herttuatar! Oi, käpäläparkojani! Oi, turkkiani ja poskipartaani! Hän teloittaa minut, niin totta kuin tässä seison. Minne kummaan olen ne hävittänyt?"
Liisa arvasi heti, että se haki viuhkaansa ja valkoisia hansikkaitaan. Ja koska hän oli hyväsydäminen tyttö, hän alkoi etsiä niitä, mutta turhaan, niitä ei näkynyt missään. Hänen uimaretkensä oli muuttanut koko paikan, suuri eteinen, lasipöytä ja pieni ovi — kaikki oli tipo tiessään.
Kani äkkäsi pian Liisan, ja nähdessään hänen hakevan hän huusi äkäisellä äänellä:
"Mitä sinä täällä teet, Anna-Maija? Juokse heti paikalla kotiin hakemaan minulle viuhka ja hansikkaani! Laittaudu sukkelasti matkaan." Ja Liisa pelästyi niin, että heti paikalla juoksi sinne päin minne kani näytti, sen enempi selittämättä kuka hän oikeastaan oli.
"Hän luulee minua sisäköksi", arveli hän itsekseen juostessaan. "Kylläpä hän hämmästyy huomatessaan, kuka minä oikeastaan olen. Mutta joka tapauksessa tuon hänelle viuhkan ja hansikkaat — nimittäin jos ne löydän." Näin puhuen hän joutui pienelle sievälle talolle, jonka ovella oli kiiltävä metallilevy ja siinä nimi V. ani. Hän astui sisään koputtamatta ja harppasi portaita ylös peläten kovasti, että oikea Anna-Maija tulee häntä vastaan ja ajaa hänet pois ennen kuin hän löytää viuhkan ja hansikkaat.
"Onpa hullunkurista", mietti Liisa, "käydä kanin asioista. Luultavasti ensi kerralla Mirri lähettää minut asioille."
Ja hän alkoi kuvitella, miten hänelle kotona sanottiin:
"Liisa neiti. Tulkaa heti sisään, ja pukeutukaa kävelyretkelle. — Tuossa tuokiossa, Mari kulta. Minun täytyy vain ensiksi vartioida tätä hiirenreikää, kunnes Mirri palaa, ettei hiiri pääse pujahtamaan ulos. — Pelkään vain, ettei Mirri saisi jäädä taloon, jos se alkaisi näin komentaa ihmisiä."
Näin miettiessään hän joutui pieneen siistiin huoneeseen, jossa oli pöytä ikkunan luona ja siinä, kuten hän oli toivonutkin, viuhka sekä kolme paria valkoisia kiiltohansikkaita. Hän otti viuhkan ja parin hansikkaita ja oli jo pois lähdössä kun huomasi äkkiä pienen pullon peilipöydällä. Tällä kertaa pullossa ei ollut kehotusta: "Juo minut", mutta siitä huolimatta Liisa nosti pullon huulilleen arvellen että "aina tapahtuu jotain kummallista, kun syön tai juon jotain, siksipä koetan mitä tämä pullo sisältää. Toivottavasti se tekee minut taas suuremmaksi, sillä olen totta tosiaan kyllästynyt olemaan tällainen pieni hassu olento."
Niinpä tapahtuikin ja nopeammin kuin hän oli luullut. Tuskin hän oli tyhjentänyt puolet pullon sisältöä, kun tunsi päänsä kolahtavan kattoon ja olisi taittanut vielä niskansa ellei olisi nopeasti kumartunut. Hän laski kiireesti pullon paikoilleen arvellen: "Jo riittää — toivottavasti en enää kasva — enhän mahdu ovesta uloskaan — minun ei olisi pitänyt juoda niin paljon."
Voi kauheata! Katumus oli liian myöhäistä. Hän kasvoi kasvamistaan, ja pian hänen täytyi laskeutua polvilleen lattialle. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei sekään riittänyt, vaan hänen täytyi heittäytyä pitkälleen, toinen kyynärpää ovea vasten, toinen käsivarsi pään yli kierrettynä. Ja yhä vain hän kasvoi ja kasvoi; nyt ei muu neuvoksi kuin ojentaa toinen käsi ulos ikkunasta ja pistää toinen jalka uuniin.
"Kävi miten kävi, muuta en enää taida. Mikä minusta nyt tulee!" tuumiLiisa.
Onneksi oli taikapullon voima jo tehnyt tehtävänsä eikä Liisa enää kasvanut. Mutta hänen tilansa oli kovin hankala. Ja koska hänellä ei ollut mitään toiveita päästä ulos huoneesta, ei ollut lainkaan kumma, jos hän vaikeroi.
"Kotona oli paljon hauskempi, siellä en yhtä mittaa vuoroin kasva, vuoroin kutistu, siellä ei minua komenna kani eikä hiiret. Melkeinpä toivoisin, etten koskaan olisi astunut alas kaninreikään — vaikka — vaikka — kyllä tämä tällainen elämä sittenkin on hullunkurista. Mitähän minulle oikeastaan on tapahtunut! Ennen aina kun luin satuja, arvelin että sellaista ei milloinkaan tapahdu, ja nyt elän itse keskellä satumaailmaa. Tästä pitäisi kirjoittaa kirja, kyllä kannattaisi. Ja kun minä kasvan isoksi, kirjoitan itse — mutta nythän minä olenkin iso", jatkoi hän suruissaan, "ja sitä paitsi eihäntässäole tilaakaan kasvaa isommaksi."
"Mutta enkö sitten koskaan tule vanhemmaksi kuin nyt olen? Olisihan se pieni lohdutus, etten koskaan tulisi vanhaksi vaimoksi — mutta — silloinhan minun aina täytyisi lukea läksyjä! Oi, oi, se olisi aivan liian ikävää."
"Voi sinä hassu Liisa", hän toruskeli itseään. "Kuinka sinä voisit täällä lukea läksyjä? Kaikkea vielä, täällä on tuskin tilaa itsellesi, miten sitten kaikille koulukirjoillesi."
Ja niin hän puhelemistaan puheli itsekseen, ikään kuin olisi ollut kaksi eri henkilöä keskustelemassa. Mutta jonkin minuutin kuluttua hän kuuli ääntä ulkopuolelta ja jäi sitä kuuntelemaan.
"Anna-Maija! Anna-Maija!" puhui ääni. "Tuo heti paikalla hansikkaani!" ja samalla kuului portailta pikku jalkain kopsetta. Liisa arvasi kanin olevan tulossa häntä hakemaan, ja hän vapisi niin että koko talo tärisi. Hän unohti aivan, ettei hänellä ollut mitään syytä pelkoon, olihan hän ainakin tuhat kertaa kania isompi. Nyt oli kani ovella ja koetti sitä avata, mutta se oli turha yritys, sillä ovi avautui sisäänpäin ja Liisan kyynärpää painoi sitä. Liisa kuuli sen itsekseen mutisevan: "Minäpä kierrän ja menen ikkunasta sisään."
"Koetas vain!" tuumi Liisa. Hän odotti hetkisen kunnes arveli kanin olevan aivan ikkunan alla, sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ulos ja tavoitti ilmaa. Hän ei saanut kiinni mistään, mutta kuuli heikon huudahduksen ja kolinaa, ikään kuin joku olisi pudonnut, sekä lasinsirpaleiden helinää. Tästä hän arvasi, että kani luultavasti oli pudonnut kurkkulavaan tai johonkin muuhun sellaiseen.
Sitten kuului äreä ääni - kanin ääni.
"Pekka! Pekka! Missä sinä olet?" Ja siihen vastasi toinen ääni, jonkalaista Liisa ei koskaan ennen ollut kuullut: "Missäkö mie oun? Teällähän mie oun? Kurkun istutuksessa, armollinen herra."
"Kurkun istutuksessa, todellakin!" vastasi kani äkäisesti. "Tule heti paikalla auttamaan minua pois täältä." Nyt kuului uudelleen lasinsirpaleiden helinää.
"Sanohan minulle, Pekka, mitä tuolla ikkunassa on?"
"He, armollinen herra, käshän tuo näkkyy olevan!"
"Käsikö, sinä aasi! Missä olet nähnyt noin ison käden? Sehän täyttää koko ikkunan."
"Niinpä niinkin, armollinen herra, mutta käs se sittennii on ja kätenä se pyssyy."
"Olkoon mikä on, mutta sillä ei ole mitään tekemistä siellä; mene ja toimita se pois."
Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ja Liisa kuuli vain heidän silloin tällöin kuiskailevan: "He, armollinen herra, en mie siihen ruppee, en totta maar."
"Tee niin kuin minä käsken, senkin pelkuri." Viimein Liisa taas ojensi kätensä alas ja tavoitti uudelleen ilmaa. Tällä kertaa kuului kaksi kimeää huudahdusta ja vielä enemmän särkyvän lasin helinää. "Mitenkähän monta kurkkulavaa siellä oikeastaan on!" ihmetteli Liisa. "Olenpa utelias näkemään mitä nyt seuraa. Ehkä he vetävät minut ulos ikkunasta. Niin — kunpahan vain jaksaisivat. Minua ei toden totta haluta olla täällä kauemmin."
Hän odotti kotvan aikaa kuulematta mitään. Vihdoin kuului rattaanpyöräin rätinää ja monen eri äänen surinaa. Kaikki puhuivat yhtaikaa, Liisa erotti sanat: "Missä on toiset tikapuut? Minunhan piti tuoda vain yhdet: Villellä on toiset. Ville, tuo ne tänne, nulikka! Pystyttäkää ne tuota nurkkaa vasten. Ei — ne täytyy ensin sitoa kiinni toisiinsa — eivät ne ulotu puolimatkaankaan. — Oh! kyllä ne ulottuvat; älä ole niin perinpohjainen. — Hei, Ville, kas tässä, tartu nuoraan! Kestääkö katto? — Varo tuota irtonaista kattokiveä — voi, nyt hän putoaa alas. Päät pois!" (Kauheata kolinaa.) — "Kuka sen teki? Luultavasti Ville. — Kuka astuu alas savutorveen? — En minä ainakaan. — Sinä kai menet! — Enpä niinkään; en totta maar. — Ville voi mennä. Kuules. Ville! Herra käskee sinun mennä alas savutorveen."
"Vai niin, että Ville muka pyrkii alas savutorven kautta", puheli Liisa itsekseen.
"Näyttää siltä kuin Ville saisi toimittaa kaikki. Enpä totta tosiaan mistään hinnasta tahtoisi olla Villen asemassa. Uuni on kyllä hyvin ahdas, mutta voinhan minä vähän potkaista jalallani."
Hän veti jalkansa uunista niin paljon ulospäin kuin mahdollista ja odotti, kunnes kuuli pikku elukan (hän ei saattanut arvata mikä se oli) ryömivän ja kaapivan uunissa. Kun se oli aivan hänen yläpuolellaan, hän arveli: "Siinä on Ville", ja potkaisi aika tavalla. Odotti sitten, mitä seurasi.
Ensin kaikki huusivat yhteen ääneen: "Siinä lentää Ville!" Sitten kanin ääni yksin: "Ottakaa vastaan hänet, te siellä aidan luona!" Sitten hiljaisuutta ja taas sekavaa puheenhyminää. "Pidelkää hänen päätään. Vähän viiniä. Älkää tukehduttako häntä. Kuinka on laitasi, veli veikkonen? Mitä sinulle tapahtui? Kerro meille kaikki!"
Vihdoin kuului heikko vikisevä ääni, "Villen ääni", arvasi Liisa. "Enpä oikein itsekään tiedä. Ei enää viiniä, kiitos vain. Minä voin nyt paremmin — mutta olen vielä aivan liian kiihtynyt voidakseni kertoa teille mitään. En tiedä mitä se oli, mutta jotain merkillistä nousee ylös minua kohti ja minä ponnahdan ilmaan kuin raketti."
"Aivan niin teitkin, ukko raiska", sanoivat toiset.
"Meidän täytyy polttaa talo poroksi", kuului kani sanovan. Ja Liisa huusi niin kovaa kuin ikänänsä jaksoi: "Jos sen teette, ärsytän Mirrin kimppuunne."
Silmänräpäyksessä seurasi kuolemanhiljaisuus ja Liisa ihmetteli itsekseen: "Mihin he nyt ryhtyvät. Jos heillä olisi hitustakaan järkeä, niin he purkaisivat katon." Minuutin tai parin kuluttua alkoi taas kuulua liikettä ja Liisa kuuli kanin sanovan: "Yksi kärryllinen riittää kyllä aluksi."
"Kärryllinen mitä?" ajatteli Liisa. Mutta hänen ei tarvinnut kauan arvailla, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä rätisi piikivikuuro ikkunasta sisään, muutamia kiviä sattui hänen naamaansa. "Kyllä minä tämän lopetan", hän arveli ja huusi: "Parasta kun jätätte tuon tekemättä!" Sitä seurasi syvä hiljaisuus.
Liisa huomasi pian suureksi kummakseen, että piikivet lattialla muuttuivat pieniksi leivoksiksi. Sukkela tuuma juolahti hänen mie-leensä. "Jos minä syön yhden näistä leivoksista, muuttuu kokoni varmaankin jollain lailla, ja koska minun on mahdotonta kasvaa enää suuremmaksi, minun täytyy tietysti kutistua."
Hän nielaisi siis yhden leivoksen ja huomasi ilokseen kutistuvansa. Heti kun hän oli kyllin pieni mahtuakseen ovesta hän juoksi ulos talosta ja näki joukon pikku eläimiä ja lintuja, jotka odottivat ulkopuolella. Kaksi pientä marsua tuki Villeä, pientä sisilisko raukkaa, juottaen hänelle tuon tuostakin jotain pullosta. Samassa silmänräpäyksessä kun Liisa ilmestyi, hyökkäsivät kaikki hänen kimppuunsa, mutta hän riensi pakoon niin nopeasti kuin ikinä jaksoi. Hetkisen kuluttua hän oli yksin tiheässä metsikössä.
"Ensi työkseni koetan päästä entiseen kokooni taas", arveli Liisa harhaillessaan metsikössä, "ja sitten koetan löytää tien tuohon ihanaan puutarhaan. Eiköhän se liene viisain tuuma?"
Se tuntui todella mainiolta tuumalta ja oli varsin yksinkertaisesti ja sukkelasti suunniteltu, pahin juttu siinä oli vain se, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta miten ajaa asia perille. Kulkiessaan siinä nyt hädissään puiden seassa hän äkkiä kuuli kimeää haukkumista aivan päänsä päältä.
Hän katsahti ylös ja näki äärettömän suuren koiranpennun, joka tuijotti häneen isoilla pyöreillä silmillään koettaen arasti koskettaa häntä käpälällään. "Pieni raukka", lausui Liisa hyväilevällä äänellä ja koetti viheltää sille. Mutta samalla hän kovasti pelkäsi, että se olisi nälissään, jolloin se yks kaks saattaisi nielaista hänet suuhunsa, hyväilystä sen enempää piittaamatta.
Tuskin itsekään tietäen mitä teki hän otti maasta pienen oksan ja osoitti sitä koiralle. Tästä penikka niin ilostui, että samassa hypähti korkealle ilmaan kaikilla neljällä jalalla, iloisesti haukkuen, hyökkäsi kiinni oksaan ja ravisti sitä pahanpäiväisesti. Liisa vetäytyi sitä piiloon suuren takiaisen alle, ja nyt alkoi hippasilla olo. Kun Liisa juoksi toiselle puolelle, hyökkäsi pentu taas oksaan kiinni ja teki kiireessään kuperkeikan. Liisasta tuntui kuin hän olisi leikkinyt hevosen kanssa ja hän pelkäsi joka hetki pennun polkevan hänet kuoliaaksi; hän kiersi yhtä mittaa takiaista ja pentu koetti iskeä oksaan, se juoksi askelen eteen- toisen taaksepäin ja haukkui koko ajan vimmatusti. Viimein se heittäytyi läähättäen maahan, kieli suusta ulkona ja suuret silmät puoliummessa.
Liisasta tämä tilaisuus näytti sopivalta pakoretkeen. Hän lähti kiireesti juoksemaan ja juoksi juoksemistaan, kunnes oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi hengittää. Pennun haukunta kaikui aivan heikosti kaukaisuudesta.
"Oli se sentään kovin sievä pieni pentu!" arveli Liisa, ja nojautui voikukkaa vasten levähtääkseen. "Olisin mielelläni opettanut sille temppuja", hän jatkoi löyhytellen voikukan lehdellä, "Jos vain olisin ollut kyllin iso. Voi hyvänen aika! Olinhan aivan unohtaa, että minun täytyy ruveta taas kasvamaan. Odotapas — mitä ihmeellisiä keinoja siihen käyttäisin. Arvattavasti minun tulee syödä tai juoda jotain; mutta mitä — kas siinä pulma juuri onkin."
Niin — siinä pulma olikin. Liisa katseli turhaan oikealle, katseli vasemmalle, nähdäkseen oliko kukkasten ja ruohonkorsien seassa jotakin, joka tällaisessa tapauksessa kelpaisi syötäväksi tai juotavaksi. Lähellä häntä kasvoi iso tatti, juuri hänen korkuisensa, ja kun Liisa oli tarkastellut sitä alapuolelta, takaa ja kumpaiseltakin sivulta, juolahti hänen mieleensä tarkastaa yläpuoleltakin.
Hän kohosi siis varpailleen ja kurkisti sienen reunan yli ja mitä näkikään — suuren vihertävän kaalimadon, joka istui sienen päällä käsivarret ristissä tyynesti polttaen pitkää piippua, välittämättä rahtuakaan Liisasta tai muusta maailmasta.
Kaalimato antaa hyvän neuvon
Kaalimato ja Liisa katselivat toisiaan hetken aikaa sanaakaan sanomatta. Vihdoin kaalimato otti piipun suustaan ja puhutteli Liisaa unisella pitkäveteisellä äänellä:
"Kuka sinä olet?" se sanoi.
Tämä ei ollut juuri hauska alku keskustelulle. Liisa vastasi hiukan arasti: "Minä — minä en oikein tiedä nyt juuri — taikka oikeastaan minä tiedän kuka olin tänä aamuna kun nousin ylös, mutta luulen että sen jälkeen olen useita kertoja vaihtunut."
"Mitä sillä tarkoitat?" virkkoi kaalimato ankarasti. "Selitä tar-kemmin."
"Minä pelkään, hyvä herra, etten itse voi tätä tarkemmin selittää", sanoi Liisa, "koska en ole minä, ymmärrättekö?"
"En ymmärrä", sanoi kaalimato.
"Pelkään etten voi tätä sen paremmin selittää", vastasi Liisa hyvin kohteliaasti, "sillä enpä edes itsekkään voi tätä ymmärtää, sitä joutuu näet aivan ymmälle, kun monta kertaa päivässä muuttaa kokoaan."
"Vielä mitä!" sanoi kaalimato.
"Ehkä te ette ole tätä vielä kokenut", sanoi Liisa, "mutta annapas olla, kun jonakin päivänä muututte koteloksi ja sitten perhoseksi, eiköhän silloin tuntunut vähän hullunkuriselta, vai mitä?"
"Ei ollenkaan", vastasi kaalimato.
"Teidän tunteenne ovat luultavasti erilaiset kuin minun", sanoi Liisa, "sen vaan tiedän, että minusta se tuntuisi kovin hassulta."
"Sinusta", hymähti kaalimato ylenkatseellisesti. "Mikä sinä sitten olet?"
Ja näin oli taas jouduttu siihen, mistä oli lähdetty. Liisa oli vähän harmissaan kaalimadon perin lyhyistä huomautuksista; hän suoristi selkänsä ja sanoi hyvin juhlallisesti:
"Minun mielestäni te voisitte ensin kertoa minulle, kuka te olette?"
"Miksi?"
Siinä oli taas vaikea kysymys, ja koska Liisa ei keksinyt siihen mitään sopivaa vastausta ja kaalimato kaikesta päättäen tuntui olevan pahalla tuulella, hän lähti pois.
"Tule takaisin!" huusi kaalimato hänen jälkeensä. "Minulla on tärkeätä sanottavaa."
Tämä kuului varsin lupaavalta. Liisa kääntyi ja palasi sienen luo.
"Hillitse mielesi", sanoi kaalimato.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Liisa nielaisten suuttumuksensa niin hyvin kuin taisi.
"Ei", vastasi kaalimato.
Liisa arveli, että hän yhtä hyvin saattoi odottaa, koskei hänellä ollut muutakaan tekemistä. Saattoihan kaalimato lausua jotain, mitä kannatti kuulla. Hetken aikaa kaalimato puhalteli savuja sanaakaan sanomatta. Viimein se otti piipun suustaan ja sanoi: "Vai niin, sinä arvelet vaihtuneesi toiseksi, niinkö?"
"Pelkään, hyvä herra, että niin on", sanoi Liisa. "Minä en voi muistaa asioita niin kuin ennen — ja sitä paitsi muutan kokoa joka kymmenes minuutti."
"Mitä asioita et voi muistaa?" sanoi kaalimato.
"Olen esimerkiksi koettanut lausua: 'Sua lähde kaunis katselen', mutta se menee päin männikköä", vastasi Liisa sangen surullisella äänellä.
"Lausu", sanoi kaalimato, "Kuules nyt, Pappa Kanttarelli".
Liisa pani kätensä ristiin ja alkoi:
"Kuules nyt, Pappa Kanttarelli", sanoi poika, "kun et ole enää lapsi niin mene jo sänkyyn ja rauhassa kelli — päällään ei seisoksi harmaahapsi."
Pappa vastasi: "Nuorena ennenpelkäsin aivojen kärsivän siitä,mutta sen opin vuosien mennen:eihän minulla ollut niitä."
"Olet vanha", muorikin väitti näin,"ja lihava myös kuin kaljapönttö;kuperkeikan silti teit taaksepäin— mistähän johtui teko niin hönttö?"
"Nuorena ennen", kertoi Pappa,"voitelin voiteella selkäpiini;sitä kuluikin muutama kappa,vaan nyt on oloni notkea, fiini."
"Olet vanha ja leukasi lonksuvat,ja silti syöt paistista lihat ja luut,niin että rustot vain ronksuvat…miten teet sen toisin kuin ukot muut?"
Sanoi Pappa: "Nuorena vaimoinenikiistelin mitä on oikein ja väärin,siihen päivässä tunteja meni,vaan leukoihin voimaa sain ylen määrin."
"Olet vanha, ja tikkuunkin tulen sait,kun kerran sitä raapaisit vain",sanoi poika, "ja minä kolmesti kaitsitä joka kerran raapia sain."
"Ota opiksi, poikani, jos on halu",sanoi Pappa, "ja höpinä riittää jo.Tulitikkukaan ei ole leikkikalu,sekin vaatii taitoa — uskotko?"
MukaillutPanu Pekkanen
"Se ei ollut aivan oikein", sanoi kaalimato.
"Ei aivan oikein, niin minustakin tuntuu", myönsi Liisa arasti. "Monta sanaa on vaihtunut."
"Se on alusta loppuun aivan hassusti", sanoi kaalimato päättäväisesti, ja nyt seurasi lyhyt äänettömyys.
Sitten kaalimato aloitti uudelleen keskustelun kysymällä:
"Miten pitkä tahtoisit olla?"
"Oi, en minä pituudesta niin paljon välitä", vastasi Liisa nopeasti, "minusta on vain ikävä yhtä mittaa muuttua, kai arvaatte."
"En lainkaan", sanoi kaalimato.
Liisa ei vastannut mitään. Ei ikimaailmassa kukaan ollut vastustanut häntä noin lakkaamatta. Hän alkoi loukkaantua.
"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi kaalimato.
"Tahtoisin olla vähän isompi, herra kaalimato, jos suvaitsette", sanoiLiisa. "On aivan liian hassua olla sormen pituinen."
"Minusta se päinvastoin on varsin sopiva koko", tiuskasi kaalimato ja kohosi pystyyn. (Se oli juuri sormen korkuinen).
"Mutta minä en ole siihen tottunut", vaikeroi Liisa raukka surkealla äänellä. Itsekseen hän ajatteli: "Ihmeellisiä nämä eläimet, loukkaantuvat vähemmästäkin."
"Kyllä siihen vielä aikaa myöten totut", sanoi kaalimato, pisti piipun suuhunsa ja alkoi taas sauhuttaa.
Tällä kertaa Liisa odotti kärsivällisesti kunnes se taas suvaitsi ruveta puhumaan. Kahden tai kolmen minuutin kuluttua kaalimato otti piipun suustaan, pudisti itseään ja haukotteli muutaman kerran. Sitten se kömpi alas sieneltä ja ryömi tiehensä läpi ruohikon huomauttaen ohimennen: "Toinen puoli tekee sinut suuremmaksi, toinen puoli pienemmäksi."
"Minkä toinen puoli? Minkä toinen puoli?" ajatteli Liisa itsekseen.
"Sienen", sanoi kaalimato, aivan kuin se olisi kuullut Liisan ajatuksen, ja samassa se katosi.
Liisa tuijotti hetken aikaa miettiväisenä sieneen koettaen arvata, missäpäin sen molemmat sivut olivat; mutta kun sieni oli aivan pyöreä, ei asia ollut niinkään helposti ratkaistu. Viimein hän kiersi molemmat käsivartensa sen ympäri niin pitkälle kuin yletti ja mursi palasen sienestä kumpaisellakin kädellä.
"Mutta mikä nyt on oikea?" mietti hän ja nakersi koetteeksi pikkuisen oikean käden palasta. Samassa tuokiossa hän tunsi leuassaan kovan iskun, se oli kolahtanut hänen jalkaansa vastaan.
Hän pelästyi kovin tästä äkillisestä muutoksesta, mutta eipä ollut aikaa siekailuun, sillä hän tunsi supistuvansa aika kyytiä. Kiireesti hän siis haukkasi toisesta palasesta. Hänen leukansa oli pusertunut niin lähelle jalkaa, että hän töin tuskin saattoi avata suunsa; vihdoin viimein hänen kuitenkin onnistui nielaista suupala vasemman käden kappaleesta.
"Ah, vihdoinkin on pääni vapaa!" huudahti Liisa riemuissaan, mutta eipä sitä riemua kauan kestänyt, sillä kauhukseen hän huomasi olkapäänsä olevan näkymättömissä. Katsoessaan alas hän ei nähnyt muuta kuin suunnattoman pitkän kaulan, joka kohosi kuin korsi viheriän lehtimeren syvyydestä.
"Mitähän kaikki tämä viheriä on?" ihmetteli Liisa. "Ja minne ovat olkapääni joutuneet? Ja voi, käsi raukkani, minkä vuoksi en ollenkaan näe teitä?" Hän koetti näin puhellessaan liikutella niitä, mutta siitä ei ollut muuta seurausta kuin että viheriät lehdet jossain kaukana värisivät vienosti.
Koska hänen ei onnistunut kohottaa käsiään pään yli, koetti hän taivuttaa päätään käsiä kohti. Suureksi ilokseen hän huomasi kaulansa vääntyvän mukavasti joka suuntaan aivan kuin käärme. Hän oli juuri taivuttanut sen taiteelliseen kierteeseen ja oli sukeltamaisillaan lehtimereen, jonka puiden latvat muodostivat, kun yhtäkkiä kuului kovaa suhinaa. Hän hypähti pelästyen taaksepäin, suuri kyyhkynen lensi vasten hänen naamaansa ja löi häntä rajusti siivillään.
"Käärme!" rääkyi kyyhkynen.
"Minä en ole käärme!" sanoi Liisa loukkaantuneena. "Jätä minut rauhaan."
"Käärme, sanon minä!" toisti kyyhkynen. Tällä kertaa sen ääni sentään oli leppeämpi ja se jatkoi vaikeroiden:
"Minä koetan kaikkia keinoja, mutta ei mikään auta."
"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Liisa.
"Minä olen etsinyt puunjuuret, etsinyt rannat ja etsinyt pensaikot yltä yleensä", puheli kyyhkynen kuulematta Liisan huomautusta; "Mutta nuo käärmeet! Ei mikään estä niitä."
Liisa joutui yhä enemmän ymmälle, mutta päätti odottaa ääneti kunnes kyyhkynen oli lopettanut puheensa.
"Ikään kuin ei munien hautomisessa olisi kyllin työtä", puheli kyyhkynen edelleen; "sen lisäksi täytyy vielä pitää yöt päivät silmällä käärmeitä. En ole silmiäni ummistanut kolmeen viikkoon."
"Olen kovin pahoillani siitä, että teillä on ollut niin paljon vastusta", sanoi Liisa, joka alkoi käsittää mitä kyyhkynen tarkoitti.
"Ja juuri nyt, juuri kun valitsin korkeimman puun metsässä", jatkoi kyyhkynen ja sen ääni kimeni kirkunaksi, "ja juuri kun luulin vihdoin viimein päässeeni niistä, ne tulla tupsahtavat luikerrellen pilvestä! Hyi, käärme!"
"Mutta minä en ole käärme, usko minua", intti Liisa. "Minä olen — olen —"
"No niin! Mikä sinä sitten olet?" sanoi kyyhkynen. "Huomaan, että koetat sepitellä jotain juttua."
"Minä — minä olen pieni tyttö", sanoi Liisa jotenkin epävarmasti muistellessaan, miten monessa eri muodossa hän tämän päivän kuluessa oli ollut.
"Erinomaisen huvittava juttu totta tosiaan", sanoi kyyhkynen mitä ylenkatseellisimmalla äänellä. "Olen eläissäni nähnyt monta pientä tyttöä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi tuommoinen kaula. Ei, ei! Sinä olet käärme; siitä et pääse mihinkään. Ensi kerralla kai yrität kertoa minulle, ettet koskaan ole maistanutkaan munia."
"Olen kylläkin syönyt munia", sanoi Liisa, joka oli sangen totuutta rakastava lapsi; "mutta pienet tytöt syövät munia aivan yhtä mielellään kuin käärmeetkin, etkö sitä tiedä?"
"Minä en usko sitä", sanoi kyyhkynen; "Mutta jos niin on, ovat he tietysti jonkinlaisia käärmeitä, sen verran ymmärrän."
Tämä omaksuma oli Liisalle jotain ihka uutta. Hän oli hetken aikaa aivan vaiti, kyyhkynen sitä vastoin jatkoi: "Sinä haet munia, sen huomaan liiankin hyvin; minulle on siis yhdentekevää, oletko pieni tyttö vai käärme."
"Mutta minulle se ei ole yhdentekevää", selitti Liisa kiihkeästi, "sitä paitsi en todellakaan hae munia ja jos hakisinkin, en kuitenkaan voisi käyttää sinun muniasi. En näet pidä raaoista munista."
"Mene sitten matkoihisi täältä!" puhisi kyyhkynen vihoissaan ja laskeutui jälleen hautomaan pesäänsä. Liisa ryömi puiden alle niin hyvin kuin saattoi, sillä hänen kaulansa kietoutui oksiin ja hänen täytyi yhtä mittaa pysähtyä irrottamaan sitä. Vähän ajan perästä hän muisti, että hänellä vielä oli kädessään sienen kappaleet. Hän alkoi nyt varovasti maistella niitä nakertaen vuoron perään ensin yhtä sitten toista, jolloin hän muuttui milloin pienemmäksi milloin suuremmaksi. Vihdoin hänen onnistui saavuttaa tavallinen kokonsa.
Oli niin pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli ollut suunnilleen oikean kokoinen, että hänestä tuntui oikein oudolta. Vähitellen hän kuitenkin tottui siihen ja alkoi taas vanhaan tapaansa puhella itsekseen. "Kas niin, nyt olen päässyt puolitiehen tuumassani. Kylläpä ovat hassunkurisia kaikki nämä muutokset! En koskaan tiedä, miltä seuraavassa silmänräpäyksessä näytän. Joka tapauksessa olen jälleen sen kokoinen kuin tavallisesti, ja nyt menen ensi työkseni tuohon ihanaan puutarhaan. Mutta kuinka sinne pääsen, sen haluaisin tietää!" Näin puhuessaan hän yhtäkkiä saapui avonaiselle paikalle, jonka keskellä oli pieni, noin puolentoista metrin korkuinen talo. "Kukahan siinä asuu", ajatteli Liisa. "Minun on mahdotonta astua siihen näin pitkänä, he varmaan joutuisivat pelosta suunniltaan minut nähdessään."
Hän alkoi siis taas nakerrella oikean käden kappaletta eikä uskaltanut lähestyä taloa ennen kuin oli kutistunut vajaan vaaksan korkuiseksi.
Porsas ja pippuri
Hetken aikaa hän tarkasti hiljaa taloa miettien mitä nyt seuraisi.Yhtäkkiä juoksi metsästä lakeija yllään punoksinen virkapuku. PuvustaLiisa tunsikin hänet lakeijaksi; naamasta päättäen häntä olisi voinutluulla kalaksi.
Tämä merkillinen olento koputti rystysillään kovasti oveen. Sen avasi toinen virkapukuinen lakeija, jonka pyöreä naama ja suuret silmät suuresti muistuttivat sammakkoa. Liisa huomasi, että molemmilla lakeijoilla oli puuteroidut hiukset, jotka valuivat kiharoina olkapäille. Hän oli kovin utelias näkemään mitä tämä kaikki tiesi ja hiipi sen vuoksi vähän lähemmäksi kuunnellakseen.
Kalalakeija veti ensin kainalostaan ison kirjeen, melkein yhtä ison kuin hän itse, ja ojensi sen toiselle, lausuen juhlallisella äänellä: "Herttuattarelle… Kuningattaren kutsukirje krokettipeliin." Sammakkolakeija toisti yhtä juhlallisella äänellä vaihtaen vain pikkuisen sanajärjestystä: "Kuningattarelta. Kutsukirje herttuattarelle krokettipeliin."
Ja sitten molemmat kumarsivat niin syvään, että heidän kiharansa kietoutuivat toisiinsa.
Liisaa nauratti kovasti. Hänen täytyi juosta takaisin metsään, ettei kukaan kuulisi hänen nauruaan. Kun hän hetkisen kuluttua kurkisti piilopaikastaan, oli kalalakeija mennyt ja toinen istui maassa oven luona tuijottaen tyhmännäköisenä ylös pilviin.
Liisa astui pelokkaasti ovelle ja kolkutti.
"On aivan turhaa kolkuttaa", sanoi lakeija, "jopa kahdestakin syystä. Ensiksi koska minä olen samalla puolen ovea kuin sinä, ja toiseksi koska he meluavat siellä niin, että sinua on mahdotonta kuulla."
Ja kylläpä siellä pidettiinkin vallan erinomaista melua — ulvottiin ja niistettiin yhtä mittaa, silloin tällöin kuului kovaa ryskettä aivan kuin jokin vati tai kattila olisi särkynyt palasiksi.
"Olkaa hyvä ja sanokaa, kuinka pääsen sisälle?" sanoi Liisa.
"Sinun kolkutuksessasi olisi jotain järkeä, jos ovi olisi meidän välillämme", puheli lakeija edelleen ottamatta Liisan kysymystä korviinsa. "Jos sinä esimerkiksi olisit sisäpuolella, voisit kolkuttaa ja minä voisin päästää sinut ulos, vai mitä?" Hän tuijotti puhuessaan koko ajan pilviin, ja Liisasta tämä oli varsin epäkohteliasta. "Mutta ehkä hän ei voi muuta", hän arveli, "hänen silmänsä ovat kovin korkealla päässä. Joka tapauksessa hän kuitenkin voisi vastata minun kysymykseeni."