"Näettekö mitään taivaallista tässä hatussa?" kysäisi Freckles pitäen hattua korkealla.
Aamutuulonen heilutteli keveästi nauhoja, kietoen toisen Frecklesin hihan ympäri ja toisen hänen rintansa poikki, ja ne takertuivat kuin magneetin voimasta.
"Näenpä kylläkin", vastasi Saara Duncan. "Onhan se yksinkertainen ja koruton, mutta näkeehän siitä myös, että se on kaikista hienointa tavaraa. Se on juuri sellainen, jota sanoisin taivaalliseksi hatuksi."
"Niinpä kylläkin", sanoi Freckles. "Se kuuluukin keijukaiselle."
Sitten hän kertoi hatun historian ja kysyi, mitä sillä nyt tekisi.
"Viet sen hänelle tietysti", sanoi Saara Duncan. "Se on kukaties ainoa mikä hänellä on ja hän ehkä tarvitsee sitä."
Freckles hymyili. Hän käsitti jokseenkin selvästi, kuinka ainoa se oli keijun hatuksi. Mutta kuinka olikaan, yhden asian hän tunsi olevansa velvollinen toimittamaan ja hyvin mielelläänkin, mutta ei ollut siitä varma.
"Luuletteko siis että minä voin viedä sen hänelle kotiin?" kysyi hän.
"Tietysti sinun täytyy", sanoi hänen emäntänsä. "Ja heti paikalla, hetkeäkään hukkaamatta. Se on ollut täällä nyt kaksi päivää, ja hän kaipaa sitä kukaties, mutta ei kehtaa tai kerkiä tulla hakemaan."
"Mutta kuinka minä voin sen viedä?" kysyi Freckles.
"Pyörällä mennä hurahutat. Tunnissahan sinä sen helposti toimitat."
"Mutta entä jos sen tunnin aikana…?"
"Joutavia! Olet vahtinut tuota metsää niin, että vallan olet siihen kiinni kasvanut. Anna minulle saappaasi ja nuijasi, poika, ja lähdenpä tästä vartioimaan itään ja länteen päin siihen asti, kun palaat."
"Rouva Duncan! Ettehän voi sitä mitenkään tehdä", huudahti Freckles.
"Miksen?" kysäisi vaimo.
"Mutta tiedättehän, kuinka hirveästi pelkäätte käärmeitä ja paljon muuta mitä rämeessä on."
"Pelkäänhän minä käärmeitä", myönsi vaimo, "mutta ne ovat kai ryömineet nevalle tässä kuumuudessa. Minä pysyn polulla ja pidän vahtia, ja saathan pitää kiirettä viime taipaleella. Päivä on juuri sitä mallia, että tuntuu ennustelevan myrskyä. Voinhan panna lapset leikkimään puupinolla, kunnes tulen takaisin. Sinä lähdet matkaan ja viet sille siunatulle pikku keijulle hänen korean hattunsa."
"Oletteko varma siitä, että tämä kaikki on oikein?" tiukkasi Freckles."Luuletteko, että herra McLean suuttuisi, jos hän tulisi?"
"Enkä, en luule", vastasi vaimo. "Jos sinä ja minä olemme sitä mieltä, että jokin asia on tehtävä, ja minä pidän sinun sijastasi vahtia, niin onhan toki selvää, että McLeanista kaikki on kohdallaan. Minä pistän hatun paperiin ja hyppää sinä pyöräsi selkään ja anna hurista. Eikö sinun pitäisi pukeutua pyhävaatteisiin?"
Freckles ravisti päätänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli tekeminen, mutta ei maksanut vaivaa kuluttaa aikaa siihen, että selittäisi sitä toiselle, kun oli niin kiire. Hän vaihtoi saappaat kenkiin, antoi vaimolle sauvan ja lähti huristamaan kohti kaupunkia. Hän tiesi aivan hyvin, missä keiju asui. Hän oli nähnyt hänen kotinsa monta kertaa, ja nyt hän sivuutti sen kohottamatta katsettaan kadusta ja ohjaten suoraan hänen isänsä konttorille päin.
Hattu kädessä Freckles kulki pitkän konttoristirivin ohitse ja yksityiskonttorin ovella pyysi saada puhutella itse omistajaa. Hänen odotettuansa hetkisen ilmestyi hänen eteensä pitkä laiha teräväsilmäinen mies ja kysyi kiireesti täsmällisellä äänellä: "Millä voin palvella teitä, sir?"
Freckles ojensi hänelle paketin ja vastasi: "Jättämällä tyttärellenne tämän hatun, joka häneltä unohtui luokseni taannoin, kun hän kiireessä läksi pois. Ja sanomalla hänelle ja Lintunaiselle, että minä olen kiitollisempi kuin sanoilla voin ilmaista heidän avustaan. Minä olen Limberlostin vartija, sir."
"Miksi ette vie sitä perille itse?" kysyi liikemies.
Frecklesin kirkkaat harmaat silmät tähtäsivät keijukaisen isää ujostelematta, ja hän sanoi: "Jos te olisitte minun sijassani, veisittekö te sen itse?"
"En, en kai", vastasi herrasmies nopeasti.
"Miksi siis kysytte, minkä vuoksi en sitä tee?" tiedusti Freckles viattomasti.
"Sepä se!" sanoi liikemies, vilkaisi pakettiin, katsoi sitten pystypäiseen poikaan ja jälleen pakettiin ja mutisi anteeksipyynnön, jonka Freckles otti kumartaen vastaan.
"Olisitte erittäin ystävällinen, jos tahtoisitte viedä perille tämän hatun ja terveiseni. Hyvästi, sir", ja poika kääntyi lähteäkseen.
"Hetkinen vielä", sanoi keijun isä. "Olettakaamme, että sallin teidän itsenne palauttaa tämän hatun ja esittää sanottavanne."
Freckles mietti hetken aikaa, kohotti sitten horjumattoman uskolliset silmänsä ja kysyi: "Miksi niin tekisitte, sir? Olette tosiaan ystävällinen niin puhuessanne ja minä kiitän teitä suopeudestanne, mutta se, että minä olen halukas menemään ja te valmis suostumaan, ei vielä todista, että tyttärenne haluaa ottaa minut vastaan tai vaivautua minun tähteni."
Liikemies katsoi tiukasti tätä tavatonta nuorta miestä kasvoihin ja tunsi niistä pitävänsä.
"Aioin mainita teille vähän muutakin", sanoi Freckles. "Joka päivä näen jotakin ja toisinaan kosoltakin sellaista, josta luulen Lintunaisen ylen mielellään ottavan kuvia, jos siitä tietäisi. Ehkä mainitsette hänelle siitä, ja jos hän niin haluaa, voin minä toimittaa hänelle sanan, milloin näen semmoista, jota hän kenties ei muualla tapaa."
"Jos niin on laita", sanoi liikemies, "ja jos tunnette olevanne hänelle kiitollisuudenvelassa hänen taannoisesta avustansa, niin sillä tavoinhan voitte velastanne päästä. Hän viettää kaiken aikansa ulkosalla aiheita etsien. Jos sattuisitte tapaamaan jotakin ehkä harvinaisempaa kuin mitä hän itse löytää, niin säästäisitte hänelle paljon etsimisen aikaa, ja hän voisi työskennellä turvallisena teidän suojeluksessanne. Joka tapauksessa antakaa hänen tietää, milloin näette jotakin, mitä luulette hänen voivan käyttää, ja me teemme kaikki mitä voimme teidän hyväksenne, jos tahdotte antaa hänelle apuanne ja mikäli mahdollista valvoa hänen turvallisuuttansa."
"Minä niin kaipaan ihmisiä", sanoi Freckles, "ja minusta on niin äärettömän hauskaa, jos saan seuraa. Luonnollisesti minä ilmoitan tai lähetän hänelle sanan, milloin vain on aihetta. Kaikki mitä siinä suhteessa voin tehdä, saattaisi minut sanomattoman onnelliseksi, mutta" — taaskin piti saada totuus esille, koska Freckles oli puhumassa — "mitä heidän suojelemiseensa tulee, niin minä kyllä uhraisin vaikka henkenikin, mutta eipä siitäkään olisi eräissä tapauksissa hyötyä. Nevalla voi joutua niin moniin eri vaaroihin, jotka vaativat joka ihmistä katsomaan tarkasti eteensä. Jollei olisi pakko suojella itseään varkailta, niin ei McLeanin tarvitsisi maksaa aimo rahoja vahdin palkkaamiseen. Minä niin mielelläni näkisin heidän tulevan ja teen kaiken voitavani, mutta minun täytyy mainita teille, että he saattavat jonakin päivänä taas kohdata hirrenvarkaita."
"Niin kyllä", sanoi keijun isä, "ja lieneehän sekin vaara olemassa, että jonakin päivänä maa halkeaa ja nielee kaupungin, mutta enpä minä silti heitä liikettäni sen pelosta eikä Lintunainen liioin. Jokainen tuntee hänet ja hänen puuhansa, eikä rahtustakaan tarvitse pelätä, että kukaan häiritsisi häntä, vaikka kävisikin varastamassa muutamia McLeanin kullanarvoisia puita. Hän on Limberlostissa yhtä hyvässä turvassa kuin kotonaankin, mitä hirrenvarkaisiin tulee. En pelkää muuta kuin käärmeitä, myrkyllisiä kasveja ja hyönteisiä, ja senkaltaisia vaaroja hän kyllä tapaa kaikkialla. Teidän ei tarvitse hetkeäkään siitä huolehtia. Mielelläni ilmoitan, mitä haluatte sanoa. Kiitoksia hyvin paljon ja hyvästi, sir."
Freckles ei itse saattanut tietää siitä mitään, mutta seuraamalla parhaita vaistojaan ja toimimalla niin kuin oletti oikean herrasmiehen tekevän hän sai aikaan sen, että liikemies yllätyksekseen ajatteli häntä ja montakin kertaa sinä aamuna kesken kiireittensä näki hänen kasvonsa edessään; jos hän sitävastoin olisi mennyt tytön luo, niinkuin oli halunnut, ei hänen isänsä olisi pannut häneen mitään huomiota.
Kadulla hän henkäisi syvään. Kuinka hän oli selviytynyt asiasta? Hän tiesi ainoastaan noudattaneensa parhaita vaikuttimiaan, eikä sen enempää voi kukaan tehdä. Hän katsahti pyöräänsä nähdäkseen, että se oli kunnossa, ja juuri astuessaan polkimelle, noustakseen satulaan, hän kuuli sydämeensä asti tunkevan äänen huutavan: "Freckles! hei, Freckles!"
Keiju erkani nauravasta tyttöparvesta ja riensi hänen luoksensa. Hänellä oli yllään lumivalkea puku — soma pikku hamonen, kaulalla ja ranteissa pehmeitä, viehättäviä pitsejä. Ohuitten hihojen läpi näkyivät selvästi hänen kauniit, pyöreät käsivartensa, ja pääntie oli siksi matala, että muodoltaan täydellinen kaula oli vapaana. Päässä oli ihastuttava hattu valkeista punoksista, lieri koristettuna poimutetulla tyllillä, joka oli niin pehmeää harsoa kuin hämähäkinseitti, ja joukko valkeita ruusuja oli sirotettu hänen kultakutreilleen, kierretty hatunkopan ympäri, keikkuen vallattomina hänen olkapäillään. Sormissa välkehti kultaa ja sinisiä jalokiviä, ja kaiken kaikkiaan hän oli ihanin olento mitä Freckles milloinkaan oli nähnyt. Seisoen polkimella unohti nuorukainen itsensä, pumpulipuseronsa, sarkahousunsa ja vyönsä, josta riippuivat piikkilankasakset ja pihdit, ja tuijotti kuten mies tuijottaa ensi kertaa nähdessään jumaloimansa naisen kaikessa kukkeudessaan, jota vielä korostaa sopiva ja kaunis vaatetus.
"Hei, Freckles!" huusi tyttö lähestyessään, "ajattelinpa juuri teitä joku päivä sitten. Tiedättekö, en ole koskaan ennen nähnyt teitä kaupungissa. Te vahdittekin tuota linjaa niin hartaasti. Minkä vuoksi olette nyt täällä? Onko jotakin vinossa? Oletteko juuri lähdössä Limberlostiin?"
"Tulin tuomaan hattunne", vastasi Freckles. "Te unohditte sen silloin kiireessä. Olen juuri jättänyt sen isällenne ja samalla pyysin lausumaan kiitokseni siitä, että te ja Lintunainen niin pontevasti autoitte minua."
Keiju nyökkäsi vakavana, ja Freckles ymmärsi tehneensä oikein siinä, että meni hänen isänsä luokse. Sitten hänen sydämensä hypähti ilosta, sillä tyttö sanoi tuskin jaksavansa odottaa ensi kertaan, jolloin he tulisivat ottamaan seuraavan kuvan pikku kananpoikasesta. "Tahdon kuulla lopun siitä laulusta enkä ollut vielä kuin vilahdukselta nähnyt lehtoanne", valitti hän. "Ja mitä lauluun tulee, niin jos aina osaatte laulaa niinkuin silloin, en milloinkaan voi kuulla kyllikseni. Mitähän jos otan kitaran mukaani ja joitakuita lempilaulujani! Minä soitan ja te laulatte, ja niin panemme linnut pois viralta."
Freckles seisoi polkimella silmät maahan luotuina, sillä hän tunsi, että jos nostaisi ne, niin niissä ilmenevä hellän jumaloimisen hehku pääsisi näkyviin ja säikäyttäisi keijua.
"Minä luulin, että silloiset kokemuksenne pelottaisivat teitä koskaan tulemasta takaisin", sanoi hän.
Tyttö nauroi hilpeästi.
"Näytinkö minä pelästyneeltä?" kysyi hän.
"Ei, ette näyttänyt."
"Oo, minä ihan iloitsin", huusi impi. "Mokomatkin inhoittavat varkaat! Minun teki kovasti mieli merkitä yksi heistä, mutta ajattelin, että ehkä oli teille parasta jättää se tekemättä. Kyllä ne sen sietäisivät. Ei se minua pelottanut; ja mitä Lintunaiseen tulee, niin hän on tottunut kohtaamaan käärmeitä, maankiertäjiä, äkäisiä koiria, lampaita, nautaeläimiä ja Herra ties mitä. Häntä ei mikään voi säikäyttää, kun hän ajaa kuvaa takaa. Ovatko ne tulleet takaisin?"
"Eivät", sanoi Freckles. "Työmiehet tulivat sinne heti kello kahdentoista jälkeen ja veivät puun pois, mutta minun täytyy kertoa teille, ja teidän täytyy sanoa Lintunaiselle, että he aivan varmaan tulevat vielä ja hyvin piankin, sillä nyt ei enää kestä kauan, kunnes työmiehet saapuvat tälle nevalle työhönsä."
"Voi mikä vahinko!" huudahti keiju. "Siellä ne raivaavat teitä, hakkaavat poikki kauniit puut ja kääntävät kaikki nurinnarin. Ne ajavat pois linnut ja hävittävät tuomiokirkon. Ja kun ne ovat tehneet pahimpansa, seuraavat kaikki lähiseudun sahalaitokset ja raastavat pois helpomman puutavaran. Sitten maanomistajat kaivavat joukon ojia ja rakentavat tervahautoja, ja parin kesän perästä Limberlost on pelkkää viljaa ja perunaa."
He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat yhteen ääneen nauramaan.
"Tekin pidätte siitä", sanoi Freckles.
"Pidän", sanoi keiju, "minä rakastan sitä. Teidän majanne on pieni palanen suorastaan keskeltä keijukaisten maata, ja tuomiokirkko on Jumalan työtä, ei teidän. Te vain olette löytänyt sen ja avannut oven Hänen rakennettuaan sen valmiiksi. Linnut, kukkaset, köynnökset, kaikki on niin suloista. Lintunainen sanoo olevan ihan totta, että katinjuustot, tulikukat, kurjenmiekat ja liljat ovat isommat ja värikkäämmät siellä kuin muualla tällä paikkakunnalla. Hän sanoo sen johtuvan saven ja mudan runsaudesta. Minua ihan kiukuttaa, jos täytyy nähdä nevaa raivattavan, ja teistähän sen täytyy tuntua kuin parhaan ystävän menettämiseltä, eikö niin?"
"Jotakin siihen suuntaan", vastasi Freckles. "Mutta Limberlost on niin syöpynyt mieleeni, että kaikki tulee koko elämäni ajan pysymään minulle todellisesti elävänä, mitä hyvänsä sille tehnevätkin. En voi sanoin kertoa, kuinka iloinen olen, että tulette vielä jonkun kerran, ainakin ennen työmiehiä. Sen ajan ohi en jaksa itsekään ajatella."
"Tulkaapa saamaan raitista juotavaa, ennenkuin lähdette", sanoi keiju.
"En millään muotoa", esteli Freckles. "Jätin rouva Duncanin vahtipolulle, ja siellä on niin monta asiaa häntä pelottamassa. Jos hän näkee vain ison käärmeenkin, en tiedä mitä hän ehkä tekee."
"Ei siihen mene enempää kuin yksi minuutti, ja nopeasti polkemalla saatte voittaa sen ajan takaisin. Olkaa niin hyvä. Minä keksin teille jotakin hyvää hiukan korvatakseni sitä, mitä teitte minulle siellä ensi päivänä."
Freckles katsoi kerrassaan kummastuneena keijun ihaniin kasvoihin. Todellako hän sitä tarkoitti? Kulkisiko keiju tuota katua hänen kanssaan, joka oli raajarikko, koditon olento kuluneissa vaatteissa, työaseet vyöllä matkassa, ja nauttisi hänen seurassaan sitä kestitystä, jota tarjosi? Hän ei voinut sitä uskoa, ei keijukaisestakaan. Mutta sittenkään hän ei tekemättä vääryyttä noille puhtaitten suloisten kasvojen avomielisyydelle voinut ajatella, että hän totta tarkoittamatta saattaisi tehdä tarjouksensa. Hän tarkoitti todellakin mitä sanoi, mutta kun tarjous olisi toteutettava ja hän näkisi ystäväinsä hämmästyneet katseet, vihamiestensä ivahymyt — jos hänenlaisellaan muuten oli vihamiehiä! — ja kuulisi uteliasten pilkalliset kuiskutukset, silloin hän älyäisi erehdyksensä ja katuisi. Miehen asia oli harkita näitä seikkoja ja pelastaa hänet oman siunatun yleväsydämisyytensä seurauksista.
"Minun täytyy todellakin lähteä", sanoi Freckles vakavasti, "mutta kiitän teitä ystävällisyydestänne hartaammin kuin koskaan voitte kuvitella. Sitä ajatellen minä koko kotimatkan tyhjennän täysinäisiä maljoja jääkylmine juomineen."
Keijun jalka polkaisi maata. Hänen silmänsä leimahtivat suuttuneesti. "Siinä ei ole mitään järkeä", sanoi hän. "Miltä teistä olisi tuntunut, kun tiesitte, että minä olin palavissani ja janoissani, ja toitte minulle juotavaa, jos minä en olisi siitä huolinut siksi, että… että… niin, Herra ties miksi. Voitte ajaa nopeammin saadaksenne ajan takaisin. Olen jo päättänyt, mitä aion hankkia teille."
Hän astui nuorukaisen sivulle ja pisti rohkeasti kätensä hänen kainaloonsa — oikean käsivarren alle, joka päättyi tyhjään hihaan.
"Tulkaa pois nyt", sanoi hän varmasti. "En tahdo muuta kuulla."
Freckles ei olisi osannut kertoa mitä tunsi, eikä sitä olisi kukaan muukaan osannut. Hänen verensä kohisi ja pää oli pyörällä, mutta hän säilytti malttinsa. Hän kumartui tytön puoleen.
"Älkää tehkö sitä, salokeiju", sanoi hän lempeästi. "Te ette ymmärrä asiaa." Arvoituksellista oli, kuinka Freckles sen ymmärsi. "Niin se on", jatkoi hän. "Jos isänne kohtaisi minut kadulla, minunlaiseni miehen, tässä puvussa ja teidän kanssanne käsitysten, olisi hänellä täysi syy kepittää minua kaikkien nähden enkä minä sormeani nostaisi sitä estääkseni."
Keijun silmät välähtivät. "Jos luulette, että isäni on vihoissaan siitä, että minä teen semmoista, mikä on oikein ja ystävällistä ja tuottaa itselleni iloa, niin olette täydellisesti erehtynyt isäni arvioimisessa, — ja minäpä kysyn häneltä, ja sitten saatte nähdä."
Hän päästi irti Frecklesin käsivarren ja kääntyi rakennuksen ovelle päin. "Niin, katsokaapa vain", huudahti hän.
Hänen isänsä seisoi ison kadunpuoleisen akkunan ääressä, kädessä tukku papereita, uteliaasti tarkaten pientä kohtausta silmin, jotka varmasti käsittivät yhtä hyvin kuin jos hän olisi omin korvin kuullut joka sanan. Keiju kohtasi hänen katseensa ja teki pienen epätoivoisen eleen Frecklesiin päin. Liikemies vastasi hänelle sanomattoman hellällä katseella, nyökäytti päätänsä ja viittasi papereillaan samaan suuntaan, johon tytärkin oli tahtonut, ja suurinkin pölkkypää olisi voinut lukea hänen huultensa kehoituksen: "Vie hänet sinne!"
Frecklesiä puistatti. Huomatessaan keijun isän hän oli loitonnut tytöstä niin pitkälle kuin yhdellä askeleella pääsi, vetänyt pyörän luoksensa ja temmannut hatun päästään.
Tyttö kääntyi häneen päin voitonriemuisena. Hän oli hyvin kiihtynyt eikä ollut tottunut vastustelemisiin. "Näittekö sitä?" kysyi hän. "Oletteko nyt tyytyväinen? Aiotteko tulla vai pitääkö minun kutsua poliisi teitä taluttamaan?"
Freckles lähti. Muuta ei voinut tehdä. Pyöräänsä taluttaen hän käveli tytön rinnalla pitkin katua. Yhtä mittaa piti keijun vastata iloisiin tervehdyksiin. Hän astui erään ravintolan vierassaliin ikäänkuin olisi sen omistaja. Tarjoilija riensi häntä vastaan.
"Tuolla on tyhjä pöytä akkunan ääressä ja siellä on vilpoisaa. Minä varaan sen teille", mies aikoi mennä asiaa toimittamaan.
"Kiitos, ei tarvitse", sanoi keiju. "Olen pysäyttänyt tämän miehen äkkiarvaamatta, ja hänen on kiire. Pelkään, että jos me asetumme istumaan, aikaa kuluu liika paljon ja perästäpäin hän minua morkkaa."
Hän astui tarjoilupöydän luo, ja pitkä rivi ihmisiä tuijotti heihin julkeuden ja uteliaisuuden ilmein juuri niin kuin Freckles oli aavistanut. Hän vilkaisi keijuun. Nyt hän toki näkisi.
"No totta vie!" tuumi hän itsekseen, "eipä se liikuta häntä lainkaan!"
Tyttö laski päivänvarjon ja hansikkaat kädestään. Hän meni pöydän päähän ja suuntasi silmiensä koko patterin siellä seisoskelevaan mieheen.
"Olkaa hyvä ja antakaa tietä", sanoi tyttö.
Esiliinainen mies väistyi ja päästi hänet menemään. Tyttö astui hänen ohitsensa, valitsi korkean välkehtivän lasin, melkein niin ohuen kuin paperi, ja pisti sen maljaan, jossa oli jäänpalasia seassa.
"Tahdon itse sekoittaa juomaa ystävälleni", sanoi hän. "Hänellä on pitkä, hiostava ajo edessään, enkä minä siedä, että hän lähtiessään saa sellaista kielelle makeaa, mutta äitelää juomaa, jollaista te sekoitatte vain siinä mielessä, että mies tulisi takaisin kymmenen minuutin päästä." Tarjoilupöydän äärestä kuului hyväksyvä naurahdus.
"Minä tahdon kirkasta, raikasta, kuohuvaa juomaa, jossa on kirpeän hapahko maku. Missä on kirsikkamehua? Siitä tulee kyllä hyvä, kun se ei ole liian makeaa, vai mitä arvelette?"
Tarjoilija oli samaa mieltä. Hän osoitti eri hanat, ja keiju sekoitti juomaa, Frecklesin seisoessa niin suorana että melkein nojautui taaksepäin, silmät luotuina vain häneen ja ensinkään huomaamatta muuta ympärillänsä. Saatuaan lasin reunoja myöten täyteen tyttö tipahutti hieman sen sisällyksestä toiseen lasiin ja maistoi.
"Se on aivan liian makeata janoiselle miehelle", sanoi hän.
Hän kaatoi pois puolet, täytti lasin uudelleen ja maistoi toistamiseen. Tuloksen hän alisti tarjoilijalle. "Eikö se nyt ole parahultaista?" kysyi hän.
Mies vastasi ihastuneena: "Saisin kai kympin lisää palkkaa kuussa, jos oppisin tuon tempun!"
Tyttö vei täyden, kylmän juomalasin Frecklesille, joka otti hatun pois päästään, ja nostaen jääkylmän juoman hänen silmiensä tasalle ja katsoen suoraan niihin sanoi kaikkein pehmeimmällä äänellään: "Juon tämän salokeijun terveydeksi."
Samoin kuin hän oli sanonut tytölle ensi päivänä, niin nyt tyttö vuorostaan varoitti: "Juokaa hitaasti."
Kun kääntöovi sulkeutui heidän takanaan, kysyi eräs pöydän luona seisovista tarjoilijalta: "Mitähän tuo merkitsee?"
"Juuri sitä, mitä näitte", vastasi toinen kuivasti. "Me olemme siihen tottuneet. Tuskin kuluu päivääkään näinä helteisinä aikoina, ettei se tyttö keksi jotakuta kaikkien hylkäämää poloista ja tuo tänne. Sitten hän menee tarjoilupöydän taakse itse ja valmistaa juoman aina asianhaarain mukaan. Hänellä on kaikenlaisia päähänpistoja siitä, mikä soveltuu mihinkin aikaan ja tilanteeseen, ja voitte panna veikkaa, että hän osaa oikeaan. Ei yksikään apulainen täällä osaa laittaa hänen makunsa mukaista juomaa. Siinä hän on kerrassaan taituri. Joskus itse isäntäkin pyytää häntä sekoittamaan itselleen hyvän siemauksen."
"Ja hän suostuu?" kysyi mies virnistäen.
"No varmasti! Mutta ensin hän panee isännän lujille ja ottaa selon siitä, milloin hän on viimeksi juonut. Mitä hän on juonut. Kuinka kuuma hänen on. Milloin hän viimeksi söi. Sitten hän tulee tänne ja sekoittaa lasiin kivennäisvettä, hiukan happoa ja vähän kirsikkaa, sitruunaa, rypälenestettä, ananasia tai jotakin muuta hapahkoa ja virvoittavaa. Sen hän sitten kohottaa sinisten silmiensä tasalle, ja se on sitten osunut paikalleen jos koskaan mikään. Luulenpa tosiaan, että puolet salaisuudesta on juuri tuossa hänenharrastuksessaan, sillä vaikka pidänkin häntä visusti silmällä, en koskaan pääse perille hänen sekoituksistaan. Hänellä on täällä avoin tili. Isä maksaa kerran kuussa. Yhdeksän kymmenettä osaa hän tarjoaa muille. Itse hän maistaa tuskin milloinkaan, mutta kun hän niin tekee, käskee hän minun valmistaa juoman. Hän on kaikkien lemmikki. Meidän siivoojapoikakin tappelisi hänen puolestaan. Sitä kestää vuoden ympäri, sillä talvella hän lämmittelee kohmettuneita vaivaisia kuumalla kahvilla ja suklaalla."
"Olipa hänellä tällä erää mukanaan merkillinen otus", virkkoi muuan. "Iiriläinen, käsipuoli, suora kuin seipään niellyt ja jotakin mielenkiintoista silmissä. Huomasitteko, kuinka hattu lensi päästä? Entä hänen silmänsä? Siinäkin yksi, joka voisi 'tapella hänen puolestaan'. Kuka se lienee?"
"Se on kai", arveli eräs kolmas, "se McLeanin vahti sieltä Limberlostista, ja minä luulen, että tyttö on käynyt siellä rämeellä Lintunaisen kanssa kuvia ottamassa ja sitä tietä tullut hänet tuntemaan. Olen kuullut puhuttavan, että se mies on perin näppärä lintuja hoitamaan, ja sehän sopii Lintunaiselle kuin puuron keskelle silmä."
Kadulla keiju käveli Frecklesin rinnalla ensi risteykseen ja seisahtui siihen. "Lupaatteko polkea kyllin nopeaan voittaaksenne takaisin ne viisi minuuttia, jotka tuohon menivät?" kysyi hän. "Minä olen hieman levoton rouva Duncanin puolesta."
Freckles käänsi pyöränsä sivukadulle. Hänestä tuntui, että hän oli niellyt tuon ihanan jäisen juoman jokaiseen ruumiinsa hermoon, eikä vatsaansa. Kihosipa se päähänkin.
"Siksikö te kivenkovaan tahdoitte itse valmistaa sen juoman, että tiesitte, kuinka päihdyttävä siitä tulisi?" kysyi hän.
Tämä kohteliaisuus oli hieno ja miellytti tyttöä. Hän naurahti iloisesti.
"Ensi kerralla te kenties ette niin paljon kursaile", härnäsi hän.
"En olisi nytkään kursaillut, jos olisin tuntenut isänne ja paremmin ymmärtänyt teitä. Luuletteko todellakin, että Lintunainen aikoo tulla toistamiseen?"
Keiju oli veitikkamaisen näköinen ja vastasi: "Häntä ei kesyttömillä hevosillakaan kiskoisi sieltä pois. Kovalle ottaa viikon päättymisen odotus. En kummastuisi vähintäkään, jos näkisin hänen lähtevän liikkeelle jo nyt."
Freckles ei voinut kestää epätietoisuutta; hänen täytyi siitä päästä.
"Entä te?" kysäisi hän, mutta ei tohtinut nostaa silmiään. "Eivät ne kesyttömät hevoset minuakaan sieltä pidättäisi", nauroi tyttö. "Tulen niin hirvittävän mielelläni, ja ensi kerralla tuon kitarankin mukanani, ja minä soitan ja te laulatte minulle jonkun laulun, josta enimmin pidän, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Freckles, sillä muuta hän ei saanut sanotuksi sillä hetkellä.
"Näyttää hankkivan myrskyä", sanoi tyttö. "Jos riennätte, niin juuri ennätätte pois alta. No, hyvästi!"
9. luku.
Freckles oli puolitiessä Limberlostiin, kun astui maahan pyörältä. Hän ei voinut ajaa pitemmälle, kun ei nähnyt tietä. Hän istuutui erään puun juurelle, ja hänen nojatessaan sitä vastaan puistattivat ja ravistivat häntä nyyhkytykset. Jos ihmiset muistuttaisivat hänelle mikä hänen asemansa oli, puhuttelisivat alentuvaisesti tai panisivat merkille hänen kätensä, niin sen hän saattoi kestää, mutta tämä — se varmaankin tappaisi hänet. Hänen kuuma, läikehtivä iiriläisverensä oli syvästi kuohuksissa. Mitä he tarkoittivat? Miksi he niin tekivät? Niinkö he kaikkia kohtelivat? Oliko se sääliä?
Sitä se ei voinut olla, sillä hänen tietääkseen täytyi Lintunaisen ja keijun isän olla selvillä siitä, että hän ei todella ollut McLeanin poika, eikä se kuulunut heihin vähintäkään. Hänen onnettomuudestaan ja köyhyydestään huolimatta he ilmeisesti odottivat hänen tekevän jotakin arvokasta maailmassa. Siitä täytyy tulla hänen lääkkeensä. Hänen täytyy työskennellä kasvatustaan varten. Hänen täytyy lähteä pois. Hänen täytyy keksiä ja toteuttaa se suuri asia, josta keiju puhui. Ensi kertaa hänen ajatuksensa levottomina kääntyivät kaupunkiin ja opintojen aloittamiseen. McLean ja Duncan puhuttelivat häntä "pojuksi", mutta hän oli mies. Hänen täytyi katsoa elämää rohkeasti silmiin ja suorittaa miehen työ. Keiju oli vielä lapsi. Hän ei saanut ottaa keijulta vastaan tuollaista avomielistä kumppanuutta, joka oli hänelle seitsemäs taivas, maallinen rikkaus ja kaikki mitä on olemassa sillä välillä, mutta toiselleei mitään.
Hän kuuli pahaenteistä jyrinää, havahtui, kaappasi pyöränsä ja läksi vilistämään rämeelle päin. Hänen mieltään ahdisti, kun näki saappaittensa lojuvan tuvan ovella; lapset, jotka leikkivät puupinolla, kertoivat äidin sanoneen, että ne olivat niin raskaat hänen pitää jalassa, ja äiti oli palannut ja heittänyt ne pois. Lopen säikähtyneenä Freckles pysähtyi vain vetämään ne jalkaansa ja kiirehti sitten minkä kerkesi Limberlostiin. Länteen päin oli pitkä musta, kovaksi tallattu tie selvä, mutta kaukana itäisellä taholla hän saattoi nähdä jotakin muodotonta ruskeata virumassa poikkipuolin polulla. Hän painalsi eteenpäin kaikin voimin.
Saara Duncan makasi kasvot maata kohti polulla. Freckles käänsi hänet seljälleen ja hänen verensä hyytyi, kun hän näki jähmettyneen kauhistuksen vaimon kasvoilla. Hän kuuli heikkoa huminaa, ja jotakin lehahti häntä vastaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja hätkähti, sillä villi mehiläisparvi oli asettunut vaivais-orjantappuraan ainoastaan muutaman metrin päähän. Ilma oli sakeana ärtyneitä, rauhattomia mehiläisiä, jotka hankkiutuivat lentämään edelleen, etsien soveliasta asuntoa. Silloin hän luuli käsittävänsä, ja sydämestään iloiten siitä, että vaimo oli pelastunut, vaikkakin nipin napin, Freckles nosti hänet maasta ja riensi häntä kantaen pitkin polkua, kunnes he olivat kaukana vaaran ulottuvilta. Hän laski taakkansa siimekseen, nouti vettä suolta hattunsa pohjassa ja valeli sillä vaimon kasvoja ja käsiä, mutta taintunut makasi hievahtamatta, ilman elonmerkkiäkään.
Frecklesin saappaat olivat vaimosta olleet niin isot ja raskaat, että hän oli palannut ja heittänyt ne pois, vaikka niin kovasti pelkäsi rämettä niitä vailla. Se ajatus, että hänen nyt tuli lähestyä sitä, hermostutti häntä, ja pelkoa lisäsi vielä se seikka, ettei hän koskaan ollut käynyt siellä yksin. Hän ei ollut vaeltanut polkua montakaan metriä, ennenkuin hänen hätänsä alkoi. Hän ei ollut Freckles, eikä yksikään linjan lintu eksynyt pitämään häntä tavallisena vartijana.
Ne tulivat suhisten pesistään, pyrähtivät odottamattomista paikoista ja lehahtivat hänen päänsä ja jalkojensa ympärillä nopein äkillisin liikkein, niin että hän yhtä mittaa hätkähteli. Ennenkuin Freckles oli puolitiessä kaupunkiin, oli vaimo-parka aivan suunniltaan, eikä Limberlost ollut vielä laulanut eikä soittanut hänelle.
Mutta paha oli tulossa. Ilma oli tyyni ja paahtavan kuuma, hiljaisuus sitä tukahuttavaa laatua, joka ennustaa kesäistä myrskyä, ja kaikki höyhen- ja turkispukuiset metsän asukkaat olivat hermostuneita. Linnut päästelivät vain joitakin katkenneita säveliä ja lentelivät etsien suojapaikkoja. Yhdellä hetkellä kaikki näytti elottomalta, seuraavalla taas kaikkialta kuului äkkiä surinaa, kimeitä huutoja ja siipien lepatusta. Metsän sisällä oli yhtenä kohinana murinaa, suhinaa, röhinää ja ärinää.
Notkelman ruoho painui litteäksi raskaiden tuulenhenkäysten tieltä, ja isot mustat kanat kiertelivät yhä alempana rämeen yllä. Pilvenriekaleita kerääntyi taivaalle peittäen auringon ja himmentäen koko maailman, mutta seuraavassa tuokiossa ne olivat pyyhkäistyt pois. Päivä paistoi taas polttavan kirkkaasti, ja kaikkialla vallitsi rauha.
Saara Duncan seisahtui polulle. "Enpä minä jäisi tälle paikalle miljoonankaan kuukausipalkalla", lausui hän ääneen, mutta oman äänen kuuleminen ei tuottanutkaan huojennusta, sillä se oli niin erilainen kuin mitä hän oli odottanut, että hän pikaisesti vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, hänkö itse tosiaan oli puhunut. Vavisten hän kuivasi hien otsaltaan päähineensä liepeeseen.
"Kauhean kuuma", läähätti hän käheällä äänellä. "Luulen, että aika rajuilma on nousemassa. Kai se Freckles koettaa rientää."
Leuka tärisi hänellä kuin säikähtyneellä lapsella. Hän otti hilkan päästään korjatakseen sen asentoa ja tölmäsi viereistä pensasta vasten. Suhahtaen lensi sieltä melkein päin silmiä yöhaukka, joka oli ojentautunut oksalle päiväuntansa ottamaan. Vaimo kirkaisi ja syöksi linjaa pitkin polkaisten sammakkoa, joka juuri loikki tien poikki. Se hirveä rääkäisy, jonka se päästi joutuessaan tallatuksi, ihan huumasi. Hän huusi vimmatusti ja hyppäsi toiselle puolelle. Samalla hän joutui notkelmaan, jossa ruoho ulottui miltei vyötäisille, ja kun hänet nyt yllätti käärmeitten pelko, riensi hän lennossa vanhalle puunrungolle tieviereen. Hän kapusi sille nelinkontin, mutta se oli niin ontto ja laho, että hän vajosi sen läpi polvia myöten. Pudotessaan hän yritti tarrata piikkilankaan, mutta ei onnistunut, vaan raapaisi ranteensa piikkiin niin pahasti, että siihen tuli pitkä, vertavuotava naarmu. Hänen sormensa puristuivat kuin suonenvedossa toisen langan ympärille. Hän oli nyt liiaksi pelästynyt huutaakseen. Hänen kielensä jäykistyi. Hurjana hän takertui notkuvaan lankaan ja sai siitä viimein kiinni toisellakin kädellä. Sitten hän voi kurottaa ylimpään lankaan ja sillä tavoin kiskoa itsensä ylös, saaden varman jalansijan. Sitten hän nosti maasta sauvan, joka oli häneltä pudonnut. Raskaasti nojautuen siihen hänen onnistui palata tielle, mutta hän vapisi niin, että tuskin jaksoi kävellä. Muutaman askeleen päästä hän joutui ensimmäisen sieltä viedyn puun kannolle.
Hän istui siellä suorana ja jäykkänä kuin kynttilä ja aivan hiljaa, koettaen koota ajatuksensa ja voittaa pelkonsa. Orava pudotti hänen yläpuoleltaan pähkinän, ja kun se ratisten tuli alas, kimmoten oksalta oksalle, repi se hänen joka hermoaan. Ja kun sitten orava kiukustuneena kirkaisi, syöksyi hän polulle.
Tuuli yltyi, valon ja pimeän vaihtelut kävivät äkillisemmiksi, ja ukkonen lähestyi ja voimistui joka jyrinällä. Mustatrastaat nousivat parvittain notkosta ja riensivät sisemmäs metsään kovaäänisesti huudellen: "Tshek, tshek!" Harakat järjestivät joukkojaan heimohuudolla: "Trool-ö-hii! trool-ö-hii!" Punasiipiset rastaat viistivät läheltä maata, kutsuen viivästyneitä aviosiippojaan: "O' jo siin'! o' jo siin'!" Isoja pikimustia variksia kerääntyi hänen ympärillensä huutelemaan, ikäänkuin kehoittaen häntä pakenemaan, ennenkuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä. Haikara, joka läheisessä hetteessä kalasteli Frecklesin "hoksaaja"-sammakkoa, joutui kinaan myskirotan kanssa ja päästi viiltävän äänen, joka pani Saara Duncanin loikkaamaan metrin verran tietä pitkin eteenpäin. Hän oli niin järkkynyt, ettei jaksanut juosta pitkälle. Hän pysähtyi ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen.
Mehiläisiä lentää poksahteli häntä vastaan ja surisi kiukkuisesti, ennenkuin hän sen älysi. Sitten pörinä paisui joka puolella. Nyyhkytys kuin suonenveto puistatti häntä, ja hän hyökkäsi pensaisiin, sieltä taas notkoon, mihin vain vapautuakseen parveilevista mehiläisistä, kyykistellen, hypähdellen, taistellen suoraan henkensä puolesta. Nyt tuntui surina kuuluvan hiukan heikommalta. Hän osui jälleen tielle ja juoksi kaikin voimin muutamia harvoja äkäisiä takaa-ajajia pakoon.
Siinä joka hermonsa jännittäen juostessaan eteenpäin hän äkkiä älysi, että tien poikki hänen edessään kiemurteli iso pyöreä musta esine, jonka selässä oli ruskeita, mittausopillisten kuvioiden näköisiä merkkejä. Hän yritti pysähtyä, mutta äänekkäämpi surina hänen takanaan varoitti, eikä hän tohtinut. Kooten helmansa korkeammalle, hiustensa hulmutessa kasvojen ympärillä ja silmien melkein kuopistaan pullistuessa hän juoksi suoraan sitä kohti. Hänen askeltensa töminä ja mehiläisten surina säikäytti kalkkarokäärmettä, joka pysähtyi keskelle polkua, nosti päätänsä ruohostosta ja kalisteli kysyvästi — kalisteli niin että vaimensi mehiläisten äänet.
Mutta suoraan sitä kohti porhalsi kauhun valtaama nainen, juosten hurjasti ja hillittömästi. Hän loikkasi korkealta sen ylitse ja lensi sitten eteenpäin kuin siivekkäin askelin. Kiemurastaan iskenyt käärme ei osannutkaan häneen, vaan päätyi sen sijaan mehiläisten sekaan. Ne istuivat sen päälle ja ympärille, ja kun käärme nyt älysi joutuneensa pulaan, painautui se ruohistoon ja ponnisteli päästäkseen kololleen, joka oli syvässä pajujen reunustamassa notkelmassa, ja näytti siltä, kuin niittokone olisi tehnyt leveän jäljen.
Raivostuneitten mehiläisten lauma ryntäsi äkäisenä sen jäljestä ja takertui vaivais-orjantappuraan, johon asettui nähdäkseen, olisiko se sovelias paikka. Kerrassaan menehtyneenä vaimo horjui vielä moniaan askeleen eteenpäin, kaatui suulleen polulle, mistä Freckles hänet löysi, ja makasi liikkumatta.
Freckles puuhasi häntä virvoittaakseen. Vihdoin vaimo veti pitkän vavahtelevan henkäyksen ja avasi silmänsä.
Nähdessään hänet kumartuneena ylitsensä Saara Duncan sulki jälleen silmänsä, tarttui sitten häneen kiinni ja kompuroi pystyyn. Freckles auttoi paraansa mukaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puoleksi kantaen asteli hänen kanssansa aukeamalle. Säikähtynyt nainen puristausi kiinni häneen ja ponnisti kaikin voimin, mutta silmiänsä hän ei tahtonut avata, ennenkuin lapset kerääntyivät hänen ympärillensä. Ja vaikka hän oli iso vankka skotlantilaisnainen, keikahti hän nyt jälleen kumoon, ja lapset parkuivat.
Mutta nyt Freckles oli jo niin lähellä tupaa, että jaksoi kantaa hänet sisälle ja laskea vuoteelle. Hän lähetti vanhimman pojan telatietä pitkin kiireimmiten noutamaan lähimmän naapurin, ja yhdessä he sitten riisuivat vaimon ja huomasivat, ettei hän ollut saanut mitään vammaa. He pesivät ja sitoivat verta vuotavan ranteen ja saivat hänet lopulta tajuihinsa. Hän nyyhkytti ja vapisi maatessaan. Ensimmäiset järjelliset sanat, jotka hän lausui, olivat: "Freckles, katsoppa sitä ruukkua keittiön pöydällä, ettei hiivani juokse yli."
Kului monta päivää, ennenkuin hän saattoi yksityiskohtaisesti kertoa Duncanille ja Frecklesille, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän sittenkään voinut olla itkemättä kuin pieni lapsi. Freckles oli kovin suruissaan ja hoiti häntä yhtä hyvin kuin mikään nainen olisi osannut; sillä välin pitkä Duncan huolissaan kummankin puolesta puuhasi varhain ja myöhään, tukkien tuvassa joka raon ja tarkastaen ympäristössä joka kolkan, minne käärme ehkä saattoi olla kätkeytynyt. Vahtipolulla vietetyn aamun vaikutukset tärisyttivät Saaraa yhä edelleen. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli lähettänyt hakemaan McLeania ja pyytänyt häntä pelastamaan Frecklesin kaikista vastaisista vaaroista tällä kauhun paikalla. Johtaja lähti rämeelle vahvasti päättäneenä tehdä hänelle mieliksi. Mutta Freckles vain nauroi hänelle. "No no, herra McLean! Suotta on minun tähteni kiusaantua hermostuneen naisen pelotteluista!" sanoi hän. "Tiedänhän minä, miltä hänestä on tuntunut, kun itse olen kokenut samaa, mutta se on kaikki ollutta ja mennyttä. Minun suurin kunniani on suorittaa otteluni loppuun rämeen ja kaiken sen kanssa, mitä siinä on tai voi sinne tulla, ja sitten jättää se teille, sir, niinkuin olen teille ja itselleni luvannut. Te ette voi pahoittaa mieltäni kipeämmin kuin ottamalla sen minulta nyt, kun juuri olen päämäärään tulossa. Eihän siihen ole enää kuin kolme neljä viikkoa, ja kun minä olen täällä vaeltanut jo melkein vuoden, niin mitä tuo lisä merkitsee, sir? Teidän ei tarvitse antaa naisten sekaantua asioihin, sillä olen aina kuullut, kuinka siitä on vain kiusaa."
McLean myhäili. "Entä kuinka oli viime puun laita?" sanoi hän.
Freckles punastui ja näytti miettiväiseltä.
"Keijukaiset ja Lintunaiset eivät kuulu tavallisten joukkoon, sir", vakuutti hän arkailematta.
McLean nauroi satulassa istuessaan.
10. luku.
Lintunainen ja keiju eivät näyttäneetkään kuuluvan tavallisiin ihmisiin, sillä he saapuivat aikanaan ottamaan kolmatta kuvasarjaa ja tapasivat McLeanin juttelemassa Frecklesin kanssa linjalla. McLean oli ihastuksissaan Lintunaisen eräästä nevamaita koskevasta kirjoituksesta, jonka juuri oli lukenut, ja pyysi nyt saada seurata häntä rämeelle nähdäkseen, millä tavoin kuvia otettiin sellaisessa paikassa.
Lintunainen selitti, että paraikaa kuvattava malli teki asian helpoksi, ja kun pikku kananpoikanen oli liian pieni pelästyäkseen miestäkään, mutta kyllin iso tuottamaan vastusta, hän oli iloinen saadessaan seuraa. He menivät yhdessä lintujen pesäpuulle, jättäen onnellisen Frecklesin asiaksi huolehtia keijusta. Tämä oli ottanut kitaran mukaansa ja käärön laulunuotteja, joita toivoi Frecklesin hänelle laulavan. Lintunainen sanoi heille, että he voisivat harjoitella Frecklesin majassa, kunnes hän oli saanut kuvatuksi pikku kananpoikasen, ja sitten hän ja McLean saapuisivat konserttiin.
Kello oli lähes kolme, kun he olivat lopettaneet puuhansa ja kävelivät läntistä tietä pitkin lepäämään ja haukkaamaan välipalaa. McLean astui etumaisena pitäen tarkasti silmällä tietä ja poistaen sitä varjostavista puista pudonneet oksat. Ison kaarnanpalasen hän lennätti kauas notkelmaan, mutta pysähtyi samalla ja tuijotti tiehen.
Lintunainen kumartui katsomaan. Yhdessä he tutkivat tuota keijun jalanjälkeä. Viimein heidän silmänsä kohtasivat toisensa, Lintunaisen täynnä kummastusta, McLeanin säälin kostuttamina. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan, mutta he käsittivät kaikki. McLean astui notkoon ja haki taas esille kaarnankappaleen. Hellävaroen hän pani sen takaisin paikalleen, ja Lintunainen astui varovaisesti ylitse. Heidän saapuessansa majan sisäänkäytävän pensaille pysähdytti heidät tytön ääni, sillä se oli perin käskevä ja hyvin kärsimätön.
"Freckles James Ross McLean", kuului hän sanovan. "Tehän saatte minut vallan sysimustan epätoivoiseksi. Laulatte ikäänkuin äänenne olisi lasia ja uhkaisi murtua millä hetkellä hyvänsä. Miksi ette laula niinkuin viikko sitten? Vastatkaapa, olkaa hyvä!"
Freckles hymyili hämmentyneenä keijulle, joka istui eräällä hänen eriskummaisella tuolillaan säestäen kitaralla.
"Te olette petturi", sanoi tyttö. "Tässä te viime viikolla annoitte minun luulla, että teissä on suurenkin laulajan ainesta, ja nyt te laulatte… tiedättekö, kuinka kehnosti te laulattekaan?"
"Kyllä", sanoi Freckles siivosti. "Luulen olevani liian onnellinen laulaakseni tänään hyvin. Laulu ei luista oikein paitsi kun olen yksin ja ikävissäni. Nyt on maailma pelkkää päivänpaistetta, sillä teidän ja herra McLeanin ja Lintunaisen seurassa olen niin onnellinen, etten voi pysyttää ajatuksiani nuoteissa. Perin surkeaa on, että olen tuottanut teille pettymystä. Soittakaa uudelleen, niin minäkin otan toistamiseen, ja tällä kertaa aion pinnistää."
"Hyvä", sanoi tyttö tyytymättömänä. "Minusta näyttää, että jos minulla olisi kaikki ne syyt mitä teillä ylpeilläkseni, niin nostaisin nokkaani ja laulaisin."
"Ja mistä minulla on syytä ylpeillä?" kysyi Freckles kohteliaasti.
"No monestakin syystä", vastasi keiju kiihkeästi. "Ensinnäkin te voitte ylpeillä ja mahtailla siitä, kuinka olette pitänyt hirrenvarkaat loitolla tältä alueelta, ja siitä luottamuksesta, joka isällänne on teihin. Te voitte ylpeillä siitä, ettette ole koskaan ainoatakaan kertaa tuottanut hänelle pettymystä taikka epäonnistunut siinä, mitä hän uskoi teidän voivan tehdä. Te voitte ylpeillä siitä, kuinka jokainen puhuu teistä kunnioittavasti ja kuinka te olette rohkea ja vahva. Kuulin erään ison miehen sanovan muutama päivä sitten, että Limberlost on täynnä epämieluisia asioita — todellisia vaaroja, samalla ollen perin epäterveellinen — ja että se niin pitkälle kuin ensimmäiset siirtolaiset muistavat on ollut irtolaisten, varkaitten ja murhamiesten tyyssija. Tämä räme on saanut nimensä miehestä, joka eksyi siellä ja harhaili ympäri, kunnes kuoli nälkään. Se mies, jonka kanssa minä puhuin, sanoi, ettei hän ottaisi teidän työtänne tuhannenkaan dollarin kuukausipalkasta — sanoipa hän niinkin, ettei ottaisi sitä mistään hinnasta, ettekä te ole koskaan laiminlyönyt ainoatakaan päivää tai menettänyt yhtään puuta. Ylpeä! Niinpä kyllä, luulisin, että te juuri kaiken tämän takia voitte hyvinkin mahtailla.
"Ja aina voitte ylpeillä siitä, että olette syntyänne iiriläinen. Minun isäni on iiriläinen, ja jos tahdotte nähdä hänen oikaisevan itseään ja pröystäilevän, niin antakaa vain hänelle pieni aihe rehennellä rodullaan. Hän sanoo, että jos iiriläisillä olisi riittävästi maata, he johtaisivat koko maailmaa. Hän sanoo, että tilan ja hedelmällisen maan puute on aina ollut heitä kahlehtimassa ja että jos Irlanti olisi ollut yhtä avara ja hedelmällinen kuin Indiana, niin ei Englannilla koskaan olisi ollut siellä ylivaltaa, vaan se olisi ainoastaan pieni Irlannin lisäalue. Ajatelkaahan Englantia lisämaaksi! Hän sanoo, että Irlannilla nykyään on paraimmat puhujat ja terävimmät valtiomiehet koko Euroopassa, ja jos Englanti tahtoo tapella, niin millä se täyttää juoksuhautansa? Iiriläisillä tietenkin! Irlannissa on vihreimmät ruohot ja puut, kauneimmat kivet ja järvet, ja siellä on erikoiset rattaatkin, nimeltäjaunting-car. En tunne tarkalleen, millaisia ne ovat, mutta Irlannissa on kaikkea mitä yleensä on olemassa. Heillä on joukko suuria näyttelijöitä ja joitakuita laulajia, eikä koskaan ole ollut ihanampaa runoilijaa kuin eräs heikäläinen [Thomas More. Suom.]. Kuulisittepa vain isäni lausuvan runoa 'Maani armas harppu'. Tähän tapaan se käy."
Keiju nousi, teki vanhanaikaisen juhlallisen kumarruksen, nosti kitaran koholle ja lausui keinuvin rytmein ja kerrassaan vastustamattomalla tavalla matkien iiriläistä ääntämistä:
"Maani armas harppu" (tyttö löi tulisesti kitaran kieliä), "Pimeästä sinut löysin" (hän kohotti sitä valoon), "Kauan äänetönnä kahleiss' oltuasi" (hän vaiensi kielet ruusunpunaisella kämmenellään), "Ylväästi sinut vapautin, oma harppu iiriläinen" (hän heitti päänsä taaksepäin ja löi sointuvan akordin), "Ja pyhitin kaikki kielesi valolle, vapaudelle ja laululle" (hän siirtyi nyt äkkiä niihin säveliin, joita oli äsken säestänyt).
"Sitä teidänkin tulee ajatella!" huudahti hän. "Ei pimeyttä ja yksinäisyyttä ja ikävyyttä, vaan 'valoa, vapautta ja laulua'. En voi käydä näin ilman muuta luettelemaan kaikkia niitä suuria, ihania asioita, joista iiriläisen on syytä ylpeillä, mutta mitä hyvänsä ne lienevätkin, kaikki ne ovat teidänkin, ja te olette osa niistä. Minua ihan suututtaa tuo 'soitto on suruista tehty'! Te osaatte laulaa! Menkää nyt tuonne ja laulakaa! Irlannilla on ollut valtiomiehensä, soturinsa, näyttelijänsä ja runoilijansa; nostakaa te nyt heidät sävelten siiville! Seisokaa tuossa tuomiokirkon oven edessä, ja sitten minä tulen pitkin kuorikäytävää ja soitan säestystä, ja kun minä pysähdyn eteenne — niin silloin laulakaa."
Tytön kasvot olivat tavallista kiihtyneemmät. Hänen silmänsä välkehtivät, ja hän huohotti palavasta innosta.
Hän työnsi pensaat syrjään ja katosi. Freckles seisoi odottaen suorana kuin nuori honka ja jännittyneenä kuin taistelua vainuava sotaratsu. Pian, ennenkuin hän arvasikaan, oli tyttö jo tulossa pitkin käytävää häntä kohti soittaen yllyttävästi, ja valojuovat loivat hänen ylleen sädekehän. Freckles oli kuin lumottu. Veri kohisi hänen suonissaan.
Tuomiokirkko oli majesteetillisen komea yllä kaareutuvasta kuvusta, johon kullalla, viheriällä ja sinisellä oli maalattu freskoja loppumattomin vivahduksin, mitä ihanimmin väritettyyn mosaikkipermantoon, jota hänen jalkansa polkivat, ja jättimäisiin pilareihin, Jumalan käsitöihin asti, jotka olivat saaneet muodon ja täydellisyyden vuosisatojen päivänpaisteessa ja sateessa. Mutta nuo keijun kauniit nuoret kasvot ja jumalallisesti kaavaillut muodot olivat Hänen kaikista täydellisin työnsä. Ei koskaan hän ollut näyttänyt niin ylenpalttisen ihanalta. Hän hymyili nyt rohkaisevasti ja lähetessään näppäili kieliä täysin voimin.
Freckles-paran sydän oli miltei haljeta pakahduttavasta tuskasta ja suuresta rakkaudesta. Haluten tyydyttää tytön toiveita hän unohti kaiken muun, ja kun soittaja pääsi laulun alkutahtiin, oli hänkin valmis. Laulu suorastaan purkausi esille:
Irlannin vihreä kolmikkolehti renkaana yhdessä varressaan: lempi ja usko ja rohkeus rehti, niissäpä taika ja mahti on maan.
Keijun silmät aukenivat ihmetellen, ja huulet olivat puoliksi raolla. Poskiin syttyi palava puna. Hän oli koettanut innostaa Frecklesiä ja siinä onnistunut liiaksikin. Hän oli vielä liian nuori tietääksensä, että yrittäessään saada miehen hehkumaan naiset tavallisesti sytyttävät tulen, jota eivät pysty tukahuttamaan eikä hoitamaan. Freckles katseli hänen ylitsensä ja lauloi tämän laulun sillä tavalla, jolla sitä ei koskaan ennen oltu laulettu, hänelle yksin, ja sen sijaan, että tyttö auttaisi, niinkuin oli tarkoittanut, kantautui hän nyt laulun siivillä pois, kauas pois siihen maailmaan, joka hänelle oli outo. Kun Freckles pääsi kertosäkeeseen, läähättäen ja silmät suurina, liiteli tyttö häntä kohti ja soitti kuin henkensä edestä pysyäkseen mukana.
Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina kolmoislehteä Irlannin?
Viimeisessä sävelessä ääni vaimeni, ja pojan katse upposi tytön silmiin. Hän oli antanut parhaimpansa, kaikkensa. Hän vaipui polvilleen ja pani käsivartensa rinnalleen ristiin. Ikäänkuin lumottuna lähestyi tyttö häntä ja sormillaan hyväillen hänen tuuheita punertavia kiharoitaan taivutti hänen päätänsä taaksepäin ja painoi huulensa hänen otsalleen.
Sitten hän peräytyi ja katseli Frecklesiä. "Hyvä poika!" sanoi hän, ja hänen äänensä värisi sydämen liikutuksesta. "Rakas poika! Tiesinhän minä, että te osaisitte. Minä tiesin, että teissä on se kyky. Kun joudutte suureen maailmaan ja silloin yleisön edessä laulatte vain kerran tällä tavoin, niin teistä tulee kuolematon, ja mitä hyvänsä tahdotte, sen myös saatte."
"Mitä hyvänsä?" sammalsi Freckles.
"Mitä hyvänsä", toisti keiju.
Freckles nousi, jupisi jotakin, sieppasi vanhan sankonsa ja ryntäsi umpimähkään suolle, sanoen hakevansa vettä. Keiju astui hitaasti majan poikki, istuutui karkeatekoiselle lavitsalle ja puoliksi ummistettujen silmäluomien lomitse tutki tarkkaavasti kenkänsä kärkeä.
Polulla Lintunainen kääntyi McLeaniin päin hämmästyneen näköisenä.
"Hyvä Jumala!" jupisi McLean.
"Luuletteko, että tyttö tiesi juuri itse saaneensa tuon aikaan?" kysyiLintunainen hiljaisella äänellä.
"En", sanoi McLean, "en luule. Mutta poika poloinen sen tiesi. Taivas auttakoon häntä!"
Lintunainen katseli hiljalleen aaltoilevaa ruohistoa pitkin. "En ymmärrä, kuinka voisin moittia tyttöä", sanoi hän viimein. "Juuri samatenhan minäkin olisin tehnyt."
"Puhukaa suunne puhtaaksi", pyysi McLean liikutettuna. "Tehkää oikeutta pojalle."
"Hän on luonnostaan ritarillinen", tunnusti Lintunainen, "eikä käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Hän ei edes yrittänyt kajota tyttöön. Mitä hyvänsä tuo suudelma hänelle olikaan, sen hän älysi, että se oli lapsen hellä mielijohde, jonka oli herättänyt väkevä mielenliikutus. Hän menetteli niin hienosti ja miehekkäästi kuin kukaan mies olisi voinut."
McLean kohotti hattuaan. "Kiitos", sanoi hän yksinkertaisesti ja työnsi pensaat syrjään heidän astuaksensa Frecklesin majaan.
Lintunainen oli siellä ensi kertaa, ja ennenkuin hän läksi pois, lähetti hän hakemaan kameransa ja valokuvasi joka puolen siitä ja tuomiokirkosta. Hän oli aivan haltioissaan paikan ihanteellisesta kauneudesta, ja hänen silmänsä seurasivat Frecklesiä, ikäänkuin olisi mahdotonta uskoa, että tuo kaikki oli hänen suunnittelemaansa ja suorittamaansa.
Se oli onnellinen päivä. Lintunainen oli tuonut mukanaan välipalaa, ja he järjestivät sen ynnä Frecklesin päivällisen lattialle, istuivat, lepäsivät ja iloitsivat. Mutta tyttö pisti kitaran takaisin koteloon ja keräsi ääneti nuottinsa kokoon, eikä kukaan puhunut konsertista.
Lintunainen jätti McLeanin ja tytön korjaamaan pois ruuan tähteet ja tarkasteli Frecklesin kanssa hänen majansa seiniä, kertoen kaikki mitä tiesi hänen pensaistaan ja kukistaan. Hän selitti erään kardinaalikukan laatua ja osoitti hänelle, mitä hän oli halunnut tietää kaiken kesää — miksi mehiläiset turhaan surisivat sen ympärillä, jota vastoin mesilinnut siinä pitivät jokapäiväisiä kemuja. Jotkut Frecklesin keräämistä kasveista olivat niin harvinaisia, ettei hän tuntenut niitä, ja polvistuneina, kasvio keskellään, he tutkivat eri lajeja. Hän vaelsi Frecklesin kanssa pitkin tuomiokirkon kuorikäytävää, ja hänen neuvostaan poika valaisi alttariaan leimuavalla tulikukkarivillä.
Kun Freckles palasi kotiin vietettyään rämeellä pitkän päivän, näki hän Kana-rouvan liitelevän etelään ja ihmetteli, minne se oli menossa. Hän astui valoisaan, herttaiseen pikku keittiöön, ja ottaessaan alas pesuvadin emännälleen teki erään kysymyksen.
"Kuulkaapa, lähtevätkö suudelmat pesussa pois?"
Niin lämmin aalto tulvahti vaimon sydämeen, että heikko puna peitti hänen poskensa. Hän oikaisi olkapäitään ja katsoi käsiinsä hellästi.
"Herra varjele, eihän toki, Freckles", vastasi hän. "Ei ainakaan sitten, kun on saanut suudelman siltä, jota rakastaa. Ne suudelmat eivät jää pinnalle. Ne syöpyvät sisään, kunnes osuvat keskelle sydäntä ja pysähtyvät sinne, eikä mikään voi ottaa niitä pois, tuskinpa edes kuolemakaan… Niin, poikaseni, voit olla ihan varma siitä, että suudelmat eivät lähde pesussa pois."
Freckles laski vadin penkille ja mutisi, painaessaan kuumat, hehkuvat kasvonsa veteen: "Eihän minun sitten tarvitse pelätä, vaikka pesenkin, sillä se syöpyi sisään."
11. luku.
"Toivoisinpa", sanoi Freckles eräänä aamuna suuruksella, "että saisin jollakin tavoin sanan Lintunaiselle. Siellä rämeellä on nyt jotakin, mitä en luule koskaan ennen sattuneen, ja varmasti hän tahtoo sen nähdä."
"No mitä, Freckles?" kysyi Saara Duncan.
"Se on hullunkurisinta mitä milloinkaan olen nähnyt", vastasi Freckles. "Koko hyönteisheimo hurjistelemassa. Kai se on minun vikani, mutta se kaikki tuli sattumalta. Nähkääs, notkon puolella linjaa, aivan vastapäätä polkuani, kasvaa tuollainen matala metsäomenapuu. Missä ruoho on rehevintä sen ympärillä, siinä on käärmeillä paras tyyssija, mitä voi kuvitella. Kun täällä on myös naisia, niin olen koettanut hieman raivata pois noita lurjuksia, ja eilen satuin ohikulkiessani katsomaan tuohon puuhun. Tuli mieleeni, että olisi kai parasta korjata se kokonaan pois. Ensin aioin ottaa kirveeni ja hakata sen maahan, sillä se ei ole käsivarttani paksumpi. Mutta sitten muistin, kuinka se kukoisti keväällä ja levitti suloista tuoksua. Sen kukkien väri on kaunis, ja puun tappaminen oli minusta vastenmielistä. Katkaisin vain ruohon lyhyeksi yltympäri. Sitten leikkelin oksia rungon juurelta olkapääni tasalle asti ja jätin lehtevän latvan jäljelle. Silloin se näytti niin koristeelliselta, että kuin huomaamattani tulin tasoittaneeksi kuoren kaikki ryhmyt, ja tänä aamuna siinä oli merkillinen näky! Katsokaas, kun katkoo pois vesat ja tasoittaa rungon, pääsee puun mehu juoksemaan. Näin kuumana aikana se jo muutamassa tunnissa alkaa käydä kuin hiiva. Eikä siinä puussa nyt ole paljoakaan tilaa uusille ryömiville itikoille, ja pahempaa päihtymystä ei ikinä näe."
"No älähän nyt mitä!" huudahti vaimo. "Minkälaisia itikoita sinä tarkoitat, Freckles?"
"Onpahan vain kokonainen armeija mustia muurahaisia. Toiset niistä latkivat kuin vanhat juomarit. Toiset asettuvat kyykkysilleen, huitovat etujaloillaan ja kuivaavat silmiään tai kyllänsä saaneina kierivät maahan. Isoja likakärpäsiä konttaa kiinni kuoressa tai roikkuu ruohossa liiaksi päihtyneinä voidakseen lähteä lentoon; ne vain pörisevät ikäänkuin lentäessään, mutta eivät paikaltaan liiku. Korennoiset ovat niin humalassa, etteivät enää jaksa imeä tippaakaan mehua lisää. Siellä on joukko kovakuoriaisia — turilaita, luulen ma — väriltään ruskeita, sinisiä ja mustia kuin riikinkukon pyrstö. Ne riippuvat puussa kunnes jäsenet käyvät niin raukeiksi, etteivät ne jaksa enää pysyä kiinni, vaan tuupertuvat maahan. Ja siinä ne makaavat selällään sätkytellen heikosti sääriään. Kun humala on hiukan haihtunut, kömpivät ne jälleen pystyyn ja uudestaan puuhun lisää saadakseen, ja niitä on niin kosolta, että ne ihan tuuppivat toisiaan ja vierivät toistensa ylitse. Toisinaan ne eivät jaksa kavuta puuhun, ennenkuin ovat vähän levänneet. Siellä on myös joukko isoja mustan- ja kullankirjavia kimalaisia, päästään pyörällä, kompuroivat kuorta pitkin ja silloin tällöin tipahtelevat maahan. Siinä ne loikovat selällään, huojuvat puolelle ja toiselle ja laulavat itselleen kuin lihavat, onnelliset pikku lapset. Villit mehiläiset lepattavat siivillään ja surisevat yhtä mittaa.
"Kaikkein pahimpia ryyppymiehiä ovat perhoset. Ne vasta ovatkin katsomisen arvoisia. Milloinkaan ei voi nähdä sen kauniimpaa kokoelmaa! Värejä on kaiken karvaisia ja muotoja jos minkämoisia. Ne juovat yhtä mittaa, kunnes niitä pois ajaessani horjuvat lennossakin ja tekevät kuperkeikkoja. Jos jätän ne rauhaan, tarrautuvat ne kiinni ruohoon ja värisevät kuin autuaat, ja sen minä sanon, ettei paraskaan niistä osaisi käydä paraatiovesta sisälle, vaikka tuuppaisi."
"Enpä ole koskaan kuullut mokomaa", sanoi Saara Duncan.
"Niitä on oikein lysti katsoa, eikä kukaan liene koskaan ottanut sellaista kuvaa", sanoi Freckles vakavasti.
"Eipä tietenkään", myönsi vaimo. "Siitä saat olla ihan varma. Lintunaisen täytyy saada sana jollakin tavoin; sinä esimerkiksi kuljet polkuasi ja minä lähden kaupunkiin hänelle kertomaan. Mutta jos luulet voivasi odottaa illallisen jälkeen, voit vallan hyvin mennä itse, sillä Duncan tulee silloin kotiin ja pitää kernaasti vahtia sinun puolestasi. Ellei hän tule eikä tästä ketään mene ohikaan, jonka matkassa voisi sanan lähettää, niin menenpä itse varhain huomenaamulla ja kerron hänelle asian."
Freckles otti mukaan välipalansa ja lähti rämeelle. Kulkiessaan hän tähysteli tarkoin ympärilleen, mutta ei huomannut mitään epäiltävää. Kuitenkin hän tunsi hermostusta, ikäänkuin jotakin olisi tekeillä. Hän tutki piikkilangan joka jakson ja erikoisen valppaasti piti silmällä notkon ruohistoa, huomatakseen oliko joku kulkenut siitä läpi, mutta ei voinut keksiä mitään jälkeä.
Hän käänsi alas hattunsa lieret, varjostaakseen kasvojaan, ja etsi kanojaan. Siellä ne leijailivat melkein silmänkantamattomissa pilvien seassa.
"Hm!" murahti hän. "Olisipa minulla vain teidän terävät silmänne ja mukava tähystyspaikkanne, niin eipä minun tarvitsisi hätäillä."
Hän tuli majalleen ja tutki varovasti käytävää, ennenkun astui sisälle. Sitten hän oikealla käsivarrellaan työnsi pensaat syrjään ja astui majaan, vasemmassa kädessä paras revolverinsa. Heti hän tunsi, että joku oli käynyt siellä. Hän astui keskelle majaa, visusti tarkastaen lattiaa ja joka seinää. Hän ei voinut havaita mitään merkkiä vahvistamaan uskoaan, mutta niin läheinen suhde hänellä oli paikan henkeen, että hän tiesi olevansa oikeassa.
Kuinka hän sen tiesi, sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tiesi jonkun täällä käyneen, istuneen hänen penkeillään ja astuneen hänen permannollaan. Ei mitään ollut liikutettu, ja kuitenkin hänestä tuntui, että vielä voi nähdä, missä tunnustelevat sormet olivat koetelleet lukkoa. Hän astui kaapin taakse, tarkasti huolellisesti maata sen ympärillä ja tapasikin aivan lähellä puuta, mihin se oli naulattu kiinni, syvän, vereksen jalanjäljen kosteassa maaperässä — pitkän, kaidan jäljen, jota ei ainakaan Wessnerin jalka ollut tehnyt. Hänen sydämensä hätkähti, kun hän mielessään mittasi jälkeä, mutta sen kauemmin hän ei viivytellyt, sillä nyt heräsi hänessä se tunne, että häntä pidettiin silmällä. Hänestä tuntui aivan kuin joku tunkeilija tähystäisi takana. Hän älysi liiaksi tarkastavansa ympäristöä; jos joku piti häntä silmällä, ei hän tahtonut antaa vieraan tietää, että oli päässyt sen perille.
Hän valitsi luonnollisimman menettelyn: rupesi kantamaan vettä kukilleen ja sammalilleen kuten ainakin, mutta ei jäänyt sellaiseen asentoon, jossa oli kokonaan suojaa vailla, ja hänen kätensä oli aina lähellä revolveria. Lopulta tämä jännitys alkoi vaivata, ja hän lähti rohkeasti nevalle ja tarkasti kaikki, mitä majan ympärillä oli, mutta ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä lisäämään levottomuuttaan. Hän avasi kaappinsa, otti sieltä pyöränsä, ja lopun päivää ajeli sillä ja piti vahtia niin virkusti kuin koskaan. Useita kertoja hän pani pyörän kaappiin takaisin ja risteili suolla jalkaisin, nuuskien jokaisen mahdollisen kolkan. Jokaisella jalanmitalla hän noudatti sitä varovaisuutta, joka johtui vaaran tietoisuudesta ja aavistuksesta, miltä taholta se varmaankin tulisi. Välistä hän jo oli aikeissa lähettää sanan McLeanille, mutta ei sittenkään kehdannut, kun ei olisi voinut näyttää luotettavampaa merkkiä kuin tuota jalan jälkeä.
Hän odotti, kunnes oli varma, että Duncan jo oli kotona, jos hän näet aikoi tulla yöksi. Kulkiessaan notkon poikki hän heti huomasikin pihalla kookkaat kimot.
Ei kukaan ollut kulkenut sieltä ohitse sinä päivänä, ja Duncan suostui auliisti pitämään vahtia sen aikaa, kun Freckles pyöräili kaupunkiin. Hän puhui Duncanille jalanjäljestä ja käski vartioimaan tarkasti. Pitkä Duncan kehoitti häntä olemaan levollinen ja täyttäen piippunsa ja ottaen turvakseen hyvän revolverin meni Limberlostiin.
Freckles siisti itsensä ja kiiti kaupunkiin, mutta oli jo ilta ja tähdet tuikkivat taivaalla, kun hän ehti Lintunaisen kotiin. Jo etäältä hän saattoi nähdä, että talo oli yhtenä valomerenä. Ruohokenttä ja kuisti olivat kirjavanaan värillisiä lyhtyjä ja täynnä vieraita. Hän katsoi asiansa tärkeäksi, eikä takaisin kääntyminen ollut Frecklesin tapaista. Olihan nyt ainoa hetki ja tilaisuus. Hänen täytyi saada tavata Lintunaista viipymättä. Hän pani pyöränsä nojalleen aitaa vasten ja astui pitkin leveätä pääkäytävää. Lähestyessään portaita hän näki, että paikalla kuhisi nuorta väkeä, ja pyytäen anteeksi ympäröivältä seuralta riensi keiju häntä kohti.
"Kah, Freckles!" huudahti hän riemuissaan. "Te siis pääsitte tulemaan?Me niin pelkäsimme, että te ette pääsisikään! Minä olen niin iloinen!"
"En ymmärrä", vastasi Freckles. "Odotitteko minua?"
"No, luonnollisesti!" huudahti keiju. "Ettekö ole tullut juhlaani?Ettekö saanut kutsuani? Lähetinhän teille kirjeen."
"Postitseko?" kysyi Freckles.
"Niin", sanoi tyttö. "Minun piti auttaa valmistuksissa enkä ehtinyt ajaa sinne, mutta minä kirjoitin kirjeen ja ilmoitin, että Lintunainen panee toimeen minulle juhlan, ja me odotimme varmasti teidän tulevan. Minä käskin konttoriväen panna sen Duncanin postin mukaan."
"Sittenpä tiedänkin, missä se nyt on", sanoi Freckles. "Duncan tulee kaupunkiin vain kerran viikossa, toisinaan ei sitäkään. Hän on kotona tänä iltana, ensi kertaa koko viikkoon, ja pitää minun puolestani vähän aikaa vahtia, minä kun läksin puhumaan Lintunaiselle eräästä asiasta, josta arvelin hänen mielellään kuulevan. Voinko saada tavata häntä?"
Tytön kasvot synkistyivät.
"Sepä ikävää!" pahoitteli hän. "Minä niin toivoin voivani esitellä teidät ystävilleni. Ettekö mitenkään voi jäädä?"
Freckles loi silmänsä pitkävartisista saappaistaan eräitten keijun ystäväin kiiltonahkaisiin kenkiin ja hymyili veitikkamaisesti, mutta nyt ei ollut enää pelättävissä, että hän käsittäisi tyttöä väärin.
"Tiedättehän, etten voi, keiju", sanoi hän.
"Kenties ette voikaan", virkkoi tyttö alakuloisesti. "Se on hyvin ikävää! Mutta jotakin minä toivon vielä hartaammin kuin osanottoanne juhlaani, nimittäin sitä, että pidätte puolenne ja menestytte toimessanne. Minä ajattelen teitä joka päivä ja sydämestäni toivon, että nuo varkaat eivät pääse teistä voitolle. Niin, Freckles, pitäkää visusti vahtia."
Tyttö oli niin viehättävän näköinen seisoessaan siinä hänen edessään, hehkuen hänen asiansa puolesta, että Freckles ei voinut irroittaa silmiänsä hänestä pannakseen merkille mitä ystävät ajattelivat. Ellei tyttö siitä välittänyt, miksi siis hän? Kaiken kaikkiaan, jos he todella olivat keijun ystäviä, niin totta kai he olivat paremmin perehtyneet hänen tapoihinsa.
Hänen kasvonsa ja kaulansa ja paljaat käsivartensa olivat kuin villiruusun kukkia. Kevyt valkea tyllihame liehui leppoisessa iltatuulessa. Kauniit kultaiset kiharat, jotka hyväillen painuivat hänen ohimoilleen ja korvilleen, oli kammattu ylöspäin ja sidottu leveällä sinisellä silkkinauhalla. Hänellä oli sininen vyö, ja samanväriset ruusunauhat kannattivat hänen hameensa poimuja.
"Täytyykö minun mennä hakemaan Lintunaista?" kysyi hän alistuvana.
"Täytyy todellakin", vastasi Freckles varmasti.
Tyttö meni pois, mutta palasi sanomaan, että Lintunainen oli paraikaa kertomassa jotakin sisällä oleville eikä voinut vähään aikaan tulla.
"Ettekö tahdo astua sisälle?" kysyi hän.
"En kehtaa", sanoi Freckles. "En ole puettu siten, että minun sopisi esiintyä ystäväinne parissa, ja sitäpaitsi voisin unohtaa itseni ja viipyä liian kauan."
"No sitten", sanoi keiju, "ei mennä sisälle, jotta emme häiritsisi, mutta minä tahdon, että tulette ulkotietä kasvihuoneeseen saamaan joitakin syntymäpäivämakeisiani ja vähän kakkua viedäksenne rouva Duncanille ja pienokaisille. Eikö se ole mukavaa?"
Tyttö ojensi hänelle ison lasin, reunoja myöten täynnä jotakin jääkylmää, kuohuvaa juomaa, jonkalaista hänen kitalakensa ei koskaan ennen ollut maistanut, sillä hän ei ollut tottunut kylmiin hedelmämehuista sekoitettuihin juomiin. Ilta oli lämmin, ja keiju ihanteellisen kaunis ja ystävällinen. Kolmenlainen päihtymys valtasi hänen sielunsa, mielensä ja ruumiinsa ja sytytti hänessä uhkarohkean miehuullisuuden. Hän raotti hieman raskaita uutimia, jotka eroittivat kasvihuoneen viereisestä suojasta, ja silmäsi sinne. Hengitys melkein salpautui häneltä. Hän oli kyllä lukenut senkaltaisesta, mutta ei milloinkaan nähnyt.
Avoin tila näytti ulottuvan halki puolen tusinan huoneen, jotka kaikki uivat valossa, tuoksuivat kukkasten paljoudessa ja kuhisivat täynnä hienosti puettuja vieraita. Hän näki vilaukselta kiilloitettuja permantoja, säteileviä kuvastimia ja kauniita huonekaluja. Jossakin kuului nousevan ja laskevan hänen rakkaan Lintunaisensa ääni.
Keiju seisoi melkein kiinni hänessä ja katseli sinne myös.
"Eikö se näytä sievältä?" kuiskasi hän.
"Luuletteko, että taivas on kauniimpi kuin tuo?" kysyi Freckles.
Tyttö nauroi.
"Tahdotteko nauraa vielä makeammin?" kysäisi Freckles.
"Nauru tekee aina hyvää", vastasi keiju. "En pane pahakseni toista annosta sitä lajia. Antakaa tulla!"
"No niin", sanoi Freckles. "Tahdon vain sanoa, että minusta aivan tuntuu siltä kuin itsekin kuuluisin tuonne. Minäkin kulkisin hienoissa vaatteissa ja liikkuisin noilla permannoilla ja pitäisin puoleni parastakin vastaan heistä."
"Mutta millä kohtaa minun pitää nauraa?" kysyi tyttö ikäänkuin pettyneenä.
"Te kysytte, milloin teidän pitää nauraa, ja katsotte sittenkin minua silmiin", kummasteli Freckles.
"Enhän minä voi olla niin hupsu, että nauraisin tuollaiselle ilmeiselle totuudelle", sanoi tyttö. "Jokainen, joka tuntee teidät puoleksikaan niin hyvin kuin minä, tietää että te ette koskaan tee itseänne syypääksi epähienouteen ja että te liikutte kahta vertaa sirommin kuin kuka mies tahansa täällä. Miksi siis ette tuntisi kuuluvanne sinne, missä ihmiset ovat hienoja ja miellyttäviä."
"Sepä kumma!" virkkoi Freckles. "Olettepa te ystävällinen niin ajatellessanne. Mutta kaksin verroin ystävällinen niin sanoessanne."
Uutimet avautuivat, ja muuan nainen tuli heitä kohti. Hänen silkkinsä ja pitsinsä laahasivat pitkin kiilloitettua lattiaa. Valo välkkeet liekkivät hänen kaulallaan ja käsivarsillaan ja panivat jalokivet hohtamaan. Hän hymyili iloisesti, ja vasta kun hän puhui, tuli Freckles täysin käsittäneeksi, että se oli hänen rakastamansa Lintunainen.
Nähdessään hänen hämminkinsä Lintunainen huudahti: "No, Freckles, ettekö tunnekaan minua sotatamineissani?"
"Tunnen kyllä siinä univormussa, jossa taistelette Limberlostin puolesta", vastasi Freckles.
Lintunainen naurahti. Sitten nuorukainen kertoi, mistä syystä oli tullut, ja Lintunainen tuskin saattoi uskoa korviaan. Hän ei voinut varmasti sanoa, milloin tulisi, mutta lupasi saapua niin pian kuin mahdollista, sillä hänen teki kovasti mieli valokuvata tuo uusi ilmiö.