Heidän puhuessansa tyttö ahtoi laatikkoon voileipiä, kakkua, hedelmiä ja kukkia. Hän antoi Frecklesille vielä viimeisen virvoittavan juoman, kiitti häntä yhä uudelleen siitä, että oli tuonut sanan tästä uudesta kuva-aiheesta, ja sitten Freckles lähti ulos pimeään. Hän polki Limberlostiin silmät suunnattuina tähtiin. Pian hän otti hatun päästään, ripusti sen vyöhönsä ja antoi iltatuulen pöyhiä tukkaansa. Koko matkan hän purki ilmoille palasia oratorioista, virsistä, murre- ja neekerilauluista kirjavan vaihtelevassa järjestyksessä. Ainoa, mitä hän tiesi osaavansa, oli laulu. Duncanit kaulivat hänen tulonsa jo kaukaa telatieltä eivätkä voineet korviaan uskoa. Freckles irroitti laatikon vyöltään ja antoi Saara Duncanille ja lapsille kaikki tuliaiset, lukuunottamatta isoa kakunkappaletta, jonka vei makeasta pitävälle Duncanille. Kukkaset hän pisti takaisin laatikkoon ja pani sen kirjojensa väliin. Hän ei sanonut mitään, mutta he ymmärsivät, että niihin ei saanut kajota.
"Ne on Frecklesin kukkia", sanoi muuan pikku skotlantilainen, "mutta", lisäsi hän iloisesti, "namit on meidän".
Freckles hiukan punehtuen otti mukaansa Duncanille aiotun kakun ja läksi suolle. Duncanin pureskellessa hän kertoi yhtä ja toista illasta, vaikka oli vähän vaikea löytää sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja pitkä Duncan oli niin kummissaan, että oli unohtaa herkun.
Sitten Freckles nousi pyöränsä selkään, lähti ajamaan eikä lopettanut, ennenkuin kookkain Plymouth-Rockkukko Duncanin kanakopissa tervehti uutta päivää ja pitkät valojuovat punasivat idän kulmaa. Ajaessaan hän lauloi ja laulaessaan hän jumaloi, mutta se Jumala, jota hän yritti ylistää, oli kaukana ja hämärän salaperäinen. Keiju oli lämmintä lihaa ja verta.
Joka kerta sivuuttaessaan pienen kaarnalla peitetyn jäljen hän hyppäsi maahan pyöränsä selästä, polvistui hartaana ja painoi siihen huulensa. Kun hän ei itse pitänyt laskua, tiesi vain kuun vanha naurunaamainen ukko, kuinka usein se tapahtui; ja alun pitäin tuo vanha herra on ollut hyvin suopea maisille hullutuksille.
Aamun jälleen koittaessa Freckles kaiutti viimeisen laulunsa. Lopen uupuneena hän kääntyi linjalta sille polulle, joka vei kotiin, levätäkseen jonkun tunnin.
12. luku.
Kun Freckles poistui vartiolinjaltaan, nousi notkosta aivan läheltä eteläistä veräjää neljä isoa vankkaa miestä ja painui hiljaa ja varovasti ajotietä pitkin rämeelle. Kaksi heistä kantoi isoa sahaa, kolmas köysiä ja rautalankanippua, ja kaikki olivat vahvasti asestetut. Yhden miehen he jättivät vahdiksi veräjälle. Muut kolme taivalsivat tietänsä pimeässä niin hyvin kuin taisivat ja pääsivät pian Frecklesin majalle. Hän oli lähtenyt nevalta pyörällänsä läntistä tietä. He laskivat, että hän palaisi pitkin itäistä linjaa, ennenkuin joutuisi tänne.
Vähän alempana Frecklesin majan läntistä sisäänkäytävää Musta Jaakko astui nurmikolle, kiinnitti rautalangan lujasti vaivaistammen ympäri, veti sitä aaltoilevan ruohon juurta myöten, jännitti tiukalle polun poikki ja sitoi puuhun rämeen puolelle. Sitten hän poisti kaikki puuhansa merkit ja järjesteli lankaa peittäviä ruohoja, kunnes sadin oli niin kerrassaan peitossa, että vain ylen tarkka tutkiminen sen paljastaisi. Karkeasti kiroillen ja leikkiä laskien he astuivat Frecklesin majaan. Muutaman minuutin kuluttua oli hänen kokoelmalaatikkonsa kallisarvoisine sisällyksineen paiskattuna suolle ja saha puremassa yhtä Limberlostin kauneimmista puista.
Ensimmäinen ilmoitus, jonka vahtiin pantu mies toi, vihjaisi heille, että Duncan oli ajanut eteläkämpälle; toinen, että Freckles oli tulossa. Vahtimies lähetettiin katsomaan, mille taholle poika kääntyi pitkin polkua; kuten he olivat odottaneet, läksi hän itäänpäin. Hän oli hiukkasen väsynyt ja pää koko lailla raskas, sillä hän ei ollutkaan saanut nukutuksi niinkuin oli toivonut, mutta hän oli perin onnellinen. Vaikka hän katseli ja tarkasteli niin, että silmiä kivisti, ei hän voinut nähdä merkkiäkään, että joku olisi tunkeutunut tänne.
Hän kajahutti hilpeän tervehdyksen kaikille kanoilleen. Käärmeojalla hän oli miltei pudota pyörältä hämmästyneenä: sahalintua ympäröi neljä honteloa poikasta, jotka kirkuivat murkinaa, ja niiden isä harppaili siinä pöyhkeänä kuin paras rummunlyöjä.
"Ei maksa vaivaa odottaa Lintunaista tänään", tuumi Freckles. "Mutta kylläpä hän riemastuisi tämän nähdessään."
Heti kun nuorukainen ennätti kauas pitkin itäistä linjaa, asetettiin vahti matkan päähän hänen majastaan läntiselle reitille hänen tulostaan ilmoittamaan. Kului vain muutamia minuutteja, kun merkki tuli. Silloin saha pysähtyi; köysi laitettiin kuntoon ja pantiin aukikäärittynä nuoren näreen viereen. Wessner ja Musta Jaakko ryömivät rämeen reunalle vähän loitommas rantalangasta ja kyyristyivät siihen odottamaan.
He kuulivat Frecklesin, ennenkuin näkivät. Hän tuli pyörällään reippaasti polkua pitkin ja poikiessaan hyräili hiljakseen:
"Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö ainakolmoislehteä Irlannin?"
Pitemmälle hän ei päässyt. Kiivasta vauhtia kulkeva pyörä töyttäsi jännitettyä lankaa vasten ja ponnahti takaisin. Freckles syöksähti kädensijan yli ja lensi suulleen maahan. Samassa heittäytyivät Musta Jaakko ja Wessner hänen kimppuunsa. Wessner sieppasi päästään vanhan huopahatun ja painoi sen Frecklesin suulle, sillä välin kun Musta Jaakko sitoi pojan kädet selän taakse, ja sitten he työnsivät hänet majaan. Melkein ennenkuin hän älysi, että mitään oli tekeillä, hän oli puuhun sidottuna, kapula suussa.
Sitten ryhtyi miehistä kolme jälleen työskentelemään puun kimpussa. Neljäs läksi polulle, jonka Freckles oli tallannut pikku kananpoikasen puulle asti, ja pian hän ilmoitti, että langat olivat maassa ja kahdet ajopelit, lastauskojeet mukanaan, tulossa viemään puuta pois. Mutta kaiken aikaa saha verkalleen puri isoa puuta yhä syvemmältä.
Wessner läksi tielle ja otti rautalangan pois. Hän nosti pystyyn polkupyörän, joka ei näyttänyt vahingoittuneen, ja asetti sen nojalleen pensaita vasten, niin että jos joku sattuisi kulkemaan ohitse, hän ei näkisi sen makaavan kumollaan ruohistossa.
Sen tehtyään hän asettui vastapäätä Frecklesiä ja nauroi pirullisen vihan vimmassa. Omaksi kummakseen Freckles katsoi vaaraa silmiin tuntematta vähääkään pelkoa. Neljä yhtä vastaan! Puu puoleksi poikkisahattuna, kuormavaunut tulossa sisätietä — hän itse sidottuna, kapula suussa! Miehet, jotka olivat Mustan Jaakon ja Wessnerin seurassa, olivat kuuluneet McLeanin työläisiin, kun hän viimeksi oli heistä kuullut, mutta hän ei osannut arvata, keitä sieltä nyt tuli.
Jos he anastaisivat tuon puun, niin McLean kadottaisi sen arvon, menettäisi vetonsa ja samalla uskonsa häneen. Keijun sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Pitäkää tarkasti vahtia!"
Ja saha puri puremistansa.
Kun puu olisi kaatunut ja lastattu, mitä he tekisivät? Lähtisivätkö pois ja jättäisivät hänet siihen kertomaan teosta? Sitä ei voinut toivoa. Paikkakunta oli aina ollut lakia vailla. Ei voinut olla muuta kuin yksi mahdollisuus.
Hänen silmänsä sumenivat, ja pää meni sekaisin. Viime yönäkö hän oli palvonut keijua onnen huumauksessa? Entä nyt? Wessner, joka oli päässyt irti sahan äärestä, meni kukkapenkille, kiskaisi kourallisen harvinaisia sanajalkoja juurineen ja lähestyi Frecklesiä. Hänen tarkoituksensa oli ilmeinen. Mutta Musta Jaakko pysäytti hänet.
"Hoi siellä, hollantilainen!" ärjäisi hän. "Luulet kai voivasi pestä hänen naamansa tuolla noin, mutta siitä ei tule mitään. Sopimus on sopimus. Me suostuimme ottamaan nämä puut ja jättämään hänet täydellisesti sinun valtaasi ja hoitoosi, kunhan sulkisit hänen suunsa iäksi tästä kepposesta. Mutta minä en tahdo nähdä, että kiinnikytkettyä miestä rääkkää sellainen, jonka hän vapaana voi pehmittää mielensä mukaan. Pane se mieleesi. Kurkkuani karvastaa, kun ajattelen, kuinka hänen käy, jahka olemme lähteneet, mutta älä uskokaan saavasi aloittaa ennemmin. Et koske häneen niin kauan kuin minä olen tässä! Mitä te sanotte, pojat?"
"Niin on, sanon minä", murisi eräs McLeanin viimeisistä karkureista. "Ja sanonpa vielä että olemme hölmöjä, jos ryhdymme niin roskaiseen hommaan, että tukimme hänen suunsa. Olihan mies maassa suullaan ja sinä hänen selässään. Miksi hornassa et vetänyt jotakin hänen päänsä peitteeksi ja raahannut häntä viidakkoon siksi aikaa, että ennättäisimme pois? Kun minä rupesin tähän hommaan, en toki luullut, että hänen pitäisi nähdä meidät kaikki ja että aiottiin tehdä murha. Siihen minä en suostu. Ei minua sureta, vaikka puhalletaankin nämä puut täältä, mutta en perhana vie tahdo verta käsilleni."
"Eikä sinun tarvitsekaan saada", rähähti Jaakko. "Te, pojat, lupasitte vain auttaa minua viemään pois merkkaamani puut. Hän kuuluu Wessnerille, eikä meihin kuulu, mitä hänelle tapahtuu."
"Niin kai, mutta kun Wessner lopettaa hänet kaikessa hiljaisuudessa, olemme me sittenkin tehneet murhan yhtä hyvin kuin varastaneet puut; ja jos hän ei sitä tee, niin mikä lempo meidät sitten perii? Olet maar kirotun kehnosti pelannut koko tämän pelin, niin ajattelen minä."
"Pidä sinä vain ajatukset ominasi", tiuskaisi Jaakko. "Me teemme, niinkuin on sovittu, ja kaikki on suunniteltu selvästi ja varmasti. Mitä tuon keikarin nitistämiseen tulee, kun sitä oikein ajattelee, niin sitähän se tarvitseekin. Hän on aivan liika hyvä tähän kehnoon maailmaan, niin onkin. Mutta sen sanon, että tämä juttu on hyvällä tolalla. Hänen häviämisensä ei ole ainoa vanhan Limberlostin salaisuus, jota se ei ole koskaan paljastanut. Onhan helkkarin helppo saada asia näyttämään siltä, että hän on auttanut kähveltämään puut ja sitten livistänyt tiehensä. Niin, onpa hän pelannut suorastaan meidän eduksemme. Samoili täällä suolla koko viime yön ja palasi sitten taas tunnin päästä tai niillä vaiheilla. Kun olemme hankkeen hyvin päättäneet, ei edes vanha hupakko Duncan liikuta sormeakaan hänen raatonsa takia. Emmepä olisi paremmin saaneet häntä saksiimme."
"Niin on tosiaankin", sanoi Wessner. "Mutta minäpä olen velkaa hänelle sen, mitä hän sietää, ja saamari soikoon maksu sun pitää saamasi!" ärisi hän Frecklesille.
Murha siitä siis oli tulossa. He eivät tavoitelleet yksistään tätä puuta, vaan monta, ja hänen ruumiinsa kera he aikoivat tappaa myöskin hänen kunniansa. Merkitä hänet varkaaksi heidän kanssansa, keijun, Lintunaisen, hänen rakkaan isäntänsä ja Duncanien silmissä, ja tylsän epätoivon vallassa Freckles lyyhistyi köyttensä varaan.
Sitten hän kokosi voimansa ja harkitsi nopeasti tilaansa. McLeanin tulosta ei ollut mitään toivoa. He olivat valinneet päivän, jolloin tiesivät hänellä olevan tärkeitä tehtäviä eteläkämpällä. Isäntä ei missään tapauksessa voinut tulla varemmin kuin huomisaamuna, mutta hänellä ei olisi mitään huomisaamua. Duncan oli matkalla eteläkämpälle, ja Lintunainen oli luvannut tulla niin pian kuin pääsisi. Kun he olivat juhlasta väsyneitä, oli hyödytöntä odottaa häntä ja keijua tänään, ja Jumala varjelkoon heitä tulemastakaan! Keijun isä oli sanonut, että he olisivat yhtä turvallisia Limberlostissa kuin kotona. Mitä hän ajattelisi tästä? Hiki kihosi Frecklesin otsalle. Hän kiskoi köysiänsä milloin tunsi tohtivansa, mutta ne olivat kiedotut useampaan kertaan puun ja hänen ruumiinsa ympäri ja solmitut hänen rinnalleen. Hän oli avuttomassa tilassa. Ei ollut mitään toivoa, ei apua mistään. Ja kun he olivat sopineet siitä, että hän tulisi rakastamainsa henkilöiden silmissä näyttämään karanneelta varkaalta, niin mitä pahaa Wessner vielä aikoi hänelle tehdä?
Oli miten oli, Freckles kohotti päänsä ja päätti pitää mielessä, mitä oli kerran kuullut Lintunaisen sanovan. Hän eroaisi maailmasta ilomielin. Ei koskaan hän sallisi heidän nähdä, että hänessä oli pelkoa. Ja kaiken kaikkiaan, vähät siitä, mitä he tekisivät hänen ruumiilleen, jos saisivat jonkun pirullisen juonen kautta syöstyksi hänet häpeään.
Sitten äkkiä syttyi toivo Frecklesin rinnassa. Sitä he eivät voisi tehdä! Keiju ei sitä uskoisi. Eikä myöskään McLean. Hän pysyisi rohkeana. Tappaa hänet he voisivat, mutta eivät riistää hänen kunniaansa.
Mutta vaikka hän keräsikin kaiken rohkeutensa, raastoi tuo puuhun pureutuva saha yhä pahemmin hänen hermojansa. Aivot takoivat, kun hän tuijottavin silmin katseli Limberlostiin etsien jotakin, ei tiennyt mitä, ja äärimmäisen kauhistuneena hän huomasi katseensa kiintyneen keijuun.
Tämä oli hyvin etäällä, mutta hän saattoi eroittaa hänen kalvakat huulensa ja suuret huolestuneet silmänsä.
Viime viikolla hän oli saattanut tyttöä ja Lintunaista rämeen halki sitä polkua pitkin, jota hän kulki majaltaan kanojen kotipuulle. Hän oli eilen illalla selittänyt heille, että perhospuu oli linjalla aivan lähellä tätä polkua. Olettaessaan, että he eivät tulisi sinä päivänä, hän ei ollut ottanut lukuun Lintunaisen innostusta. He olivat epäilemättä kuvia ottamassa, ja keiju oli uhkarohkeasti lähtenyt häntä etsimään nevan halki. Vai tarvitsivatko he jotakin hänen majastaan? Veri kohisi hänen korvissaan kuin Limberlost myrskyn käsissä.
Hän katsoi taas, mutta untahan se olikin ollut. Ei siellä näkynytkään keijua. Freckles ei olisi voinut sanoa, oliko hän todella nähnyt keijun vai olivatko hänen ylen kiihtyneet hermonsa tehneet hänelle tämän julman kepposen. Tai eikö se ollutkin suloista? Nyt hän saattoi kuolla hänen armaiden kasvojensa näky vereksenä muistissa.
"Kiitän sinua siitä, Jumala!" kuiskasi Freckles. "Mikä suuri armo minua kohtaan! Enkä luule, että saisin enää toivoa mitään muuta. Mutta jos sinä voit, niin tahtoisin mielelläni tietää, ennen tätä loppuani, äitinikö" — hän ei saanut edes kuiskatuksi näitä sanoja, vaan empi hetkisen ja lopetti sitten — "äitinikö sen toimitti?"
"Freckles, Freckles, hei, Freckles!" kuului silloin huutavan tytön ääni.
Freckles kurottausi eteenpäin ja tempoi köyttä niin, että se leikkasi syvälle lihaan.
"Hitto!" kiljahti Musta Jaakko. "Mitä se on? Tiedätkö sinä?"
Freckles nyökkäsi.
Jaakko veti esiin revolverin ja kiskaisi kapulan nuorukaisen suusta.
"Sano pian, taikka olet mennyttä miestä — kuka se on?"
"Se on se tyttö, jota Lintunainen kuljettaa mukanaan", kuiskasiFreckles kuivin, pöhöttynein huulin.
"Heidän ei ole määrä tulla tänne viiteen päivään", sanoi Wessner."Siitä me otimme selon viime viikolla."
"Niin kyllä", sanoi Freckles, "mutta eilen minä keksin itäisellä linjalla perhosista ja muista peittyneen puun, jonka arvelin Lintunaisen erikoisen kernaasti tahtovan valokuvata, ja eilen illalla kävin kaupungissa häntä tapaamassa. Hän sanoi tulevansa pian, mutta ei sanonut milloin. He ovat varmaankin nyt täällä. Minä pidän tytölle seuraa sillä aikaa kun Lintunainen työskentelee. Päästä minut pian irti, kunnes hän lähtee. Minä koetan lähettää hänet pois, ja sitten voitte jatkaa roistontyötänne."
"Eipä hän valehtele", virkkoi Wessner. "Minä näin tuon perhosten peittämän puun ja kuinka hän kurkisteli sen ympärillä, kun vakoilimme häntä eilen."
"Ei, valehtelemisen hän jättää teikäläisille", murisi Musta Jaakko irroittaen köyden ja lennättäen sen majaan. "Muista, pojuni, että täällä pidetään silmällä jokaista liikettäsi", varoitti hän.
"Freckles, Freckles!" kuului tytön kärsimätön ääni yhä lähempää.
"Minun täytyy vastata", sanoi Freckles, ja Jaakko nyökkäsi. "Tänne päin!" huusi hän, ja lausui sitten miehille: "Jatkakaa te työtänne ja muistakaa muuten erästä asiaa. Lintunaisen työskentely on tunnettu koko maailmassa. Tämän tytön isä on rikas, ja tyttö on hänen ainoa lapsensa. Jos te teette mitään pahaa kummallekaan heistä, ei tämän ilman kannen alla ole paikkaa kyllin kaukana eikä riittävän pimeää teidän siellä piilläksenne. Horna on leppoisa siihen verraten, mitä joka mies saa kokea, jos koskee jompaankumpaan."
"Freckles, missä te olette?" kysyi keiju.
Pelko hänen puolestaan ahdisti Frecklesiä, kun hän meni tyttöä vastaan ja työnsi pensaita syrjään, jotta hän pääsisi sisään. Hän astui majaan näyttämättä vilkaisevankaan Frecklesiin ja ensi sanoikseen lausui: "Miksi työmiehet ovat tulleet nyt jo? En tiennyt teidän odottavan niitä ennenkuin vasta kolmen viikon päästä. Vai onko tuo joku puu, jota herra McLean tarvitsee täyttääkseen kiireellisen tilauksen?"
Freckles oli kahden vaiheilla. Sopiko miehen valehdella pelastaakseen itsensä? Ei. Mutta pelastaakseen tytön — se oli epäilemättä eri asia. Hän avasi suunsa, mutta tyttö pystyikin itse pelastamaan itsensä. Hän kulki miesten keskellä aivan kuin olisi kasvanut metsäleirissä, eikä huolinut odottaa vastausta.
"Kas, kokoelmalaatikkonne!" huudahti hän. "Katsokaa nyt! Ettekö ole huomannut sen kaatuneen kumoon? Nostakaa se pystyyn, pian!"
Pari miestä astui esiin ja nosti laatikon varovasti.
"Tuonne! Siellä on parempi!" komensi tyttö. "Freckles, minua kummastuttaa, että olette niin huolimaton. Olisi häpeällistä tärvellä nuo viehättävät perhoset vanhan puun takia. Onko se kallisarvoinen puu? Miksi ette puhunut eilen illalla siitä, että olitte aikeissa kaataa puun tänä aamuna? Kuulkaapa, oletteko ehkä pistänyt kaappinne tuohon suojelemaan puuta Musta Jaakko nimiseltä varkaalta ja hänen joukkioltaan? Lyön vaikka vetoa, että niin juuri teitte. No, olipa se sukkela temppu! Mitä laatua se puu on?"
"Se on kultatammi", sanoi Freckles.
"Sellainen, josta tehdään ruoka- ja tarjoilupöytiä?"
"Niin."
"Kas vaan!" huudahti keiju. "Minä en tiedä tukkipuista yhtään mitään, mutta isä tahtoo, että minä oppisin kaikkea mahdollista. Minäpä pyydän, että saan tulla tänne oppimaan teiltä, kunnes osaan kylliksi komentaakseni työläisjoukkoa itse. Onko teistä puiden kaataminen hauskaa, herrat?" kysyi hän miehiltä suloisesti kuin enkeli.
Joku heistä näytti hölmistyneeltä, joku äkäiseltä, mutta yksi sai sanotuksi, että kyllä se huvitti.
Sitten tytön silmät kääntyivät Mustaan Jaakkoon, ja samalla hän mitä suloisimmalla tavalla hätkähti.
"Oo! Melkeinpä luulin teitä aaveeksi!" huudahti hän "Mutta nyt näen, että olettekin todellinen elävä olento. Oletteko milloinkaan ollut Coloradossa?"
"En", sanoi Jaakko.
"Niinpä niin, ette te olekaan sama mies", sanoi tyttö. "Nähkääs, me olimme Coloradossa viime vuonna, ja siellä oli muuancowboy, kaunein mies koko niillä tienoin. Hänen oli tapana ratsastaa kaupunkiin joka ilta, ja me kaikki tytöt suorastaan jumaloimme häntä. Voi, mutta kylläpä hän olikin kaunis! Minä luulin tosiaan ensi silmäykseltä, että te olette sama mies, mutta hän ei sittenkään ollut niin kookas ja vankka varrelta kuin te ja vain puoliksi niin kaunis."
Miehet rähähtivät leveään nauruun, ja Jaakko karahti punaiseksi. Tyttö yhtyi nauruun.
"Niin, sanokaas muuta! Eikö hän ole kaunis?" kysyi hän kuin uhmaten. "Sen cowboyn kasvoja ei voinut verratakaan teidän kasvoihinne. Ainoa vika teissä on, että vaatteenne pilaavat ulkonäköänne. Vaatetushan tekee puolet cowboyien ulkonäöstä. Jos te olisitte siististi puettu, voittaisitte seudun kauneimman tytön sydämen."
Nyt muut käänsivät silmänsä Mustaan Jaakkoon ja ensi kertaa älysivät, että hän oli erinomaisen pulska: kuusi jalkaa pitkä, hartiakas, täydessä lihassa, tumma, sileä pinta, isot mustat silmät ja täyteläiset punaiset huulet.
"Minäpä sanon teille jotakin!" huudahti tyttö. "Minä niin mielelläni näkisin teidät hevosen selässä. Ei mikään pue kaunista miestä niin oivallisesti! Ratsastatteko?"
"Kyllä", sanoi Jaakko, ja hänen silmänsä paloivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut tunkea tytön sielun syvyyksiin.
"Hyvä", sanoi keiju mairittelevasti. "Sitten tiedänkin, mitä teidän oikein pitää tehdä. Teidän täytyy antaa Mustenne kasvaa vähän pitemmiksi. Sitten teillä pitää olla sininen flanellipaita, vähän auki rinnasta, punainen kaulahuivi, leveäreunainen huopahattu, ja teidän pitää ratsastaa meidän kotimme ohitse iltasin. Minä olen aina silloin kotona ja melkein aina kuistilla… voi, kuinka mielelläni tahtoisin nähdä teidät! Teettekö mielikseni?"
Mahdotonta on kuvata, kuinka taitavasti tyttö lausui tämän kysymyksensä. Hän katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin, jotka olivat karkeat ja kovettuneet syntisestä ja hillittömästä elämästä, mutta nyt saivat kokonaan eri ilmeen. Häijyt piirteet kävivät lempeämmiksi ja pehmeämmiksi tytön kirkkaan katseen vaikutuksesta. Tumma puna paloi miehen pronssinkarvaisilla poskilla, ja hänen silmiinsä ilmeni valoisa kimmellys.
"Kyllä", sanoi hän, ja silmäys, jonka hän loi miehiin, oli senlaatuinen, ettei yhdenkään tehnyt mieli muuttaa ilmettään.
"Voi, kuinka viehättävää!" huudahti tyttö keikkuen varpaillaan. "Minä käsken kaikkia tyttöjä katsomaan, mutta ei heidän tarvitse sekaantua asiaan. Mehän voimme tulla toimeen ilmankin, eikö niin?"
Jaakko kumarsi häneen päin. Hän oli lumottu, räpyttelevä lintu, ja tyttö oli viettelevä käärme.
"Niin kai", virkkoi mies.
Keiju vetäisi syvään henkeä ja katseli häntä ihastuneena. "Mutta te vasta olette pitkä!" kuhersi hän. "Luuletteko, että minä koskaan kasvan teidän olkapäähänne asti?"
Hän seisoi varpaisillaan ja mittasi katseillaan eroa. Sitten hän joutui aran hämmingin valtaan ja loi silmänsä maahan.
"Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin", sanoi hän puoleksi kuiskaten.
Jaakko näytti kasvavan tuuman verran.
"Mitä?" kysyi hän käheästi.
"Lariat Billin oli aina tapana pitää punaista kukkakimppua paidantaskussa, ja sen punaväri valaisi hänen mustia silmiään ja oliivinkarvaisia poskiaan ja teki hänet mainion komeaksi. Saanko kiinnittää rintaanne punaisia kukkia?"
Freckles katseli tuijottavin silmin, ja hengitys kulki vain sihisten. Hän toivoi, että maa halkeaisi ja nielisi hänet. Elikö hän vai oliko kuollut? Nähtyänsä Mustan Jaakon ei hänen keijunsa ollut vilkaissutkaan häneen. Oliko hän kerrassaan noiduttu? Heittäytyisikö keiju tuon miehen jalkoihin heidän kaikkien nähden, suomatta hänelle edes yhtäkään ajatusta? Eikö hän ollut nähnyt, että hän oli ollut sidottuna, kapula suussa? Uskoiko hän tosiaan, että nämä olivat McLeanin miehiä? Ei, ei suinkaan hän sitä voinut uskoa! Eihän siitä ollut kuin muutama päivä, kun hän oli ollut aivan lähellä tuota miestä ja niin suuttunut häneen, että oli ampunut hatun hänen päästään. Äkkiä johtui hänen mieleensä jotakin, mitä keiju oli eräänä päivänä piloillaan sanonut: 'Keijukaisiin täytyy kaiken uhallakin luottaa.' Tietysti täytyikin! Olihan tämä hänen keijukaisensa, ja varmaankin hän oli nähnyt! Hänen henkensä, ja vielä enemmän, keijun oma henki oli nyt hänen käsissään. Hän ei voinut mitään muuta kuin luottaa häneen. Epäilemättä hän paraikaa kehitteli jotakin suunnitelmaa.
Keiju laskeutui polvilleen hänen kukkapenkkinsä ääreen, ja säälittä repi juurineen irti ison vihon tulikukkia.
"Nämä varret ovat niin lujia ja sitkeitä", sanoi hän. "En saa niitä poikki. Lainatkaa minulle puukkonne", komensi hän Frecklesiä.
Kurottaessaan ottamaan puukkoa hän kääntyi sekunnin ajaksi selin miehiin. Hän katsoi Frecklesiin ja iski merkitsevästi silmää. Sitten hän katkaisi varret, heitti puukon Frecklesille, astui Jaakon luo ja kiinnitti kukat hänen rintaansa.
Tuskanhiki pusertui Frecklesistä. Hän oli sanonut, että keiju olisi turvassa kiljuvien villienkin keskellä. Pitikö se paikkansa? Jos Musta Jaakko yrittäisi kajota häneen, tiesi Freckles jostakin saavansa voimaa tappaa tuon miehen. Hän mittasi ajatuksissaan matkaa nuijansa luo ja jännitti lihaksensa hyppäykseen. Mutta ei — tuo iso mies paljasti vapisevin käsin päänsä. Keiju veti hatustaan hopeaneulan ja kiinnitti kukat lujasti.
Freckles läähätti. Mitä nyt seuraisi? Mitähän keiju suunnitteli? Tokko hän käsitti, missä vaarassa oli noiden miesten keskellä ja kuinka todella välttämätöntä oli toimia?
Poistuessaan Jaakon luota tyttö keikisti päätään toiselle puolelle ja vilkui häneen samoin kuin Freckles oli nähnyt pienen keltaisen lintunsa katselevan satakin kertaa linjalla, ja sanoi: "Hyvä, se sopii! Eikö se ole kaunista? Katsokaa, kuinka se komistaa häntä, pojat! Älkää unohtako, että kaulaliinan tulee olla punainen, ja tehkää ensi ratsastus pian! Minä en jaksa odottaa kovin kauan. Nyt minun täytyy mennä. Lintunainen on kai valmis lähtemään ja tulee pian tänne minua hakemaan, sillä hänellä on tänään kiire. Mitä varten minä tänne tulinkaan?"
Hän silmäili kysyvästi ympärilleen, ja jotkut miehistä nauroivat. Sepä hassua! Hän oli unohtanut asiansa Jaakon takia! Jaakko kasvoi jälleen pituutta. Tyttö katseli avuttomana ikäänkuin etsien johtolankaa. Sitten hänen silmänsä aivan kuin sattumalta keksivät Frecklesin, ja hän huudahti: "Kah, nyt muistan! Se koski aikakauskirjoja, joita Lintunainen teille lupasi. Minä tulin ilmoittamaan teille, että olemme panneet ne laatikon alle, jossa aina säilytämme tavaroitamme, rämeen veräjällä. Tiesin tarvitsevani molemmat käteni rämeen poikki käydessäni, ja siksi minä jätin ne sinne. Te löydätte ne tutusta paikasta."
Nyt virkkoi Freckleskin jonkun sanan.
"Teidän on aika vaarallista käydä rämeen halki yksin", sanoi hän. "Minua kummastuttaa, että Lintunainen on sallinut teidän sitä koettaa. Tiedän kyllä, että toinen tie on vähän pitempi, mutta sittenkin pyydän teitä palaamaan polkua pitkin. Se on paha sekin, mutta paljoa turvallisempi kuin suo."
Keiju naurahti iloisesti.
"Lakatkaa jo hupsuttelemasta! Minä en pelkää. En rahtuakaan. Lintunainen ei tahtonut antaa minun mennä polkua pitkin, jota olen kulkenut vain kerran ennen, mutta minä olin varma, että osaisin, ja nyt olenkin siitä vähän ylpeä. Mikä teitä lapsettaa? Tiedättehän, etten minä pelkää."
"Tiedän", sanoi Freckles sävyisästi, "mutta silti saattavat ystävänne pelätä teidän puolestanne. Polulla voitte nähdä kappaleen matkaa eteenne ja tulisitte paljoa paremmin toimeen, jos tapaatte käärmeen."
Sitten juolahti Frecklesin mieleen oiva ajatus. Hän kääntyi Jaakon puoleen.
"Sanokaa te hänelle!" pyysi Freckles. "Käskekää hänen mennä polkua pitkin. Teidän takianne hän sen tekee."
Tämä pyyntö mairitteli niin Mustaa Jaakkoa, että hän jälleen näytti ihan silmissä kasvavan.
"Olkaa huoleti!" sanoi Jaakko. Ja tyttöön päin kääntyen hän jatkoi: "Teidän on paras noudattaa Frecklesin kehoitusta, neiti. Hän tuntee nevan paremmin kuin kukaan meistä, paitsi minä, ja jos hän sanoo 'menkää polkua pitkin', niin kyllä teidän on paras mennä."
Tyttö epäröi. Hän halusi oikaista suon poikki ja yrittää päästä hevosen luo. Hän tiesi, ettei Freckles säikkyisi mitään vaaraa, estääkseen häntä kulkemasta suon poikki yksin, mutta hän ei tosiaankaan pelännyt ja polku lisäsi matkaa kilometrin verran. Hän osasi kyllä mennä rämeen halki ja aikoi juosta henkensä edestä heti kun tuntisi olevansa poissa näkyvistä, ja hänen puseronsa poimuihin kätkettynä oli pieni sievoinen revolveri, jonka hänen isänsä oli hänelle lahjoittanut hänen osuudestansa tuossa "amatsoonikahakassa", kuten hän sanoi. Viimeinen vilkaisu Frecklesiin näytti, että tämän silmissä oli kuolettava tuska, ja samassa välähti hänen mielessään, että Frecklesillä kaiketi oli joku toinenkin syy. Hän päätti kulkea polkua.
"Hyvä on", sanoi hän luoden Jaakkoon lumoavan katseen. "Koska te niin sanotte, niin teidän mieliksenne palaan polkua pitkin. Hyvästi, joka mies."
Hän työnsi pensaat tieltään ja lähti.
"Sinä perhanan tolvana! Pysäytä hänet!" murisi Wessner. "Pidä hänet täällä ainakin kunnes olemme lastanneet puun. Ihan sinä ajat päin helvettiä. Etkö voi käsittää, että kun tämä juttu tulee ilmi, niin tuo tyttö syöksee hornaan meidät joka sorkan. Jos annat hänen mennä, saa joka mies meistä lähteä käpälämäkeen, ja muutama joutuu varmasti kiikkiin."
Jaakko syöksähti eteenpäin. Frecklesillä oli sydän kurkussa. Tyttö näytti arvaavan Jaakon tulon. Hän hyräili laulunpätkää. Sitten hän vaikeni ja alkoi taitella muutamia kukkia, joita siinä kasvoi yltympäri. Oikaistessaan vartalonsa hän astui askeleen taaksepäin ja sanoi: "Hoi, Freckles! Lintunainen tahtoo, että sinä palautat sen luonnonhistoriallisen lehden. Se kuuluu erääseen kokoelmaan, jonka hän aikoo sidottaa. Siinä yksi syy, miksi pistimme sen laatikon alle. Ottakaa ne nyt varmasti mennessänne illalla kotiin, sillä nehän voivat kostua sateesta tai kasteestakin."
"Hyvä on", vastasi Freckles, mutta sellaisella äänellä jota ei ollut tuntea omakseen.
Sitten tyttö kääntyi ja loi Jaakkoon jäähyväiskatseen, vastustamattoman ystävällisen ja lumoavan herttaisen.
"Muistakaa tulla ratsastaen ja punainen huivi kaulassa!" sanoi hän puoleksi vaatien, puoleksi kysyen.
Jaakon meni pää kerrassaan pyörälle. Freckles oli hänen vankinsa, mutta hän tytön, sieluineen ruumiineen. Hänen kasvoillaan oli hartain ilme, mitä niillä milloinkaan oli ollut, kun hän toisti Frecklesin sanat: "Hyvä on!" Pää pystyssä keiju asteli verkalleen pois, ja Jaakko kääntyi miehiin päin.
"Mitä te kirotut siinä töllistelette? Sahatkaa puuta", kiljaisi hän."Ettekö laisinkaan tiedä, kuinka tulee kohdella hienoa naisihmistä?"
Olisi sietänyt udella, mikä vanha noita-akka niistä, jotka istua kyyhöttivät nuotion ääressä Villikissanotkon luolissa lakkaamatta imeskellen maissintähkäpiippuaan ja hämmentäen kattiloissaan pesukarhun tai pussirotan keittoa, oli opettanut häntä käyttäytymään niinkin siivosti.
Miehet murisivat ja uhkailivat keskenään, mutta kävivät vihaisesti työhön käsiksi. Eräs esitti, että lähetettäisiin joku seuraamaan tyttöä ja pitämään silmällä hänen ja Lintunaisen lähtöä nevalta. Frecklesin sydän jähmettyi kauhusta, mutta Jaakko oli huumaantunut ja välitti viisi varovaisuudesta.
"Niin kai", ivasi hän. "Kaiketi joka mies teistä mieluummin heittäisi sahan hiiteen ja laukkaisi tytön perään. Mutta minäpä sanon, että ei! Minusta näyttää, että minähän se häntä miellytin. En näe mitään kukkia kenenkään muun rinnassa. Jos joku häntä saattaa, niin kai minä, mutta juuri minua tarvitaan täällä kaikkien näiden pöllöpäitten joukossa. Sen tytön puolelta ei tule mitään vaaraa. Ei hän minua pettäisi. Pinnistäkää nyt, pojat, ja yrittäkää olan takaa, minä ja Wessner otamme kirveet ja alamme kalkuttaa toiselta puolelta."
"Mutta siitähän nousee aika ääni!" sanoi Wessner.
"Välipä tuolla", vastasi Jaakko. "Tyttöhän luuli meidän olevan McLeanin miehiä. Tämä käy kuin rasvattu. Pannaan lastut lentelemään."
Niinpä kaikki kävivät taas ison puun kimppuun.
Freckles istuutui eräälle penkille odottamaan. Tulisessa kiireessään saada puu kaadetuksi ja lastatuksi, niin että ajomiehet pääsisivät lähtemään ja he itse vapaasti käymään käsiksi toiseen puuhun, he olivat unohtaneet sitoa hänet uudestaan.
Tyttö oli polulla ja turvassa. Tuskanhiki helmeili Frecklesin ohimoilla ja tippui suurina pisaroina hänen paidalleen. Keijulta kuluisi hieman enemmän aikaa polkua pitkin käymällä, mutta Freckles oli ajatellut yksinomaan hänen turvallisuuttaan vaatiessaan menemään sitä tietä. Hän koetti kuvitella, kuinka kauan keijun kestäisi astella vaunuille saakka. Olikohan lintunainen riisunut hevosen, mietti hän. Hän seurasi tytön joka askelta ja kuvitteli mielessään, milloin hän ehtisi aukeamalle, sivuuttaisi syvän hetteen, jossa hänen sammakkonsa eleskeli, kävelisi Käärmeojan poikki ja pääsisi ajoneuvojen luo.
Hän koki myös arvailla, mitä tyttö sanoisi Lintunaiselle ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin he kokoisivat tavaransa ja lähtisivät pois. Hän tiesi nyt, että he ymmärtäisivät asian laidan ja että keiju koettaisi saada isännän sinne ajoissa pelastamaan vetonsa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan voisi tehdä, sillä puu oli jo yli puoleksi sahattu ja Jaakko ja Wessner hakkaamassa toiselta puolelta. Näytti siltä, että he saisivat ainakin sen puun kaadetuksi, ennenkuin McLean ennättäisi saapua, ja silloin oli veto menetetty.
Kytkisivätkö he sen kaadettuaan hänet jälleen ja jättäisivät Wessnerin mielettömän koston uhriksi vai veisivätkö mukanaan seuraavan puun luo ja suoriutuisivat hänestä vasta varastettuaan kaikki puut, joihin pääsisivät käsiksi? Jaakko oli sanonut, että häneen ei kajottaisi, ennenkuin hän itse olisi poissa. Varmaankaan hän ei ollut heittäytynyt tähän vaaraan vain tämän yhden puun takia, kun hänellä oli merkittynä monta muuta paljon arvokkaampaa. Freckles tunsi, että hänellä oli hieman toivoa mihin tarttua, mutta huomasi kuitenkin rukoilevansa, että keiju kiiruhtaisi.
Kerran Jaakko tuli Frecklesin luo ja kysyi, oliko hänellä vettä. Freckles nousi ja näytti hänelle, missä piti juomavettänsä. Jaakko joi pitkin siemauksin ja ojentaessaan sangon takaisin sanoi: "Kun miehellä on toiveita napata niin sievä tyttö kuin tuo, ei hänen pitäisi olla missään roskaisissa hommissa. Toivoisinpa olevani erilläni tästä."
Freckles virkkoi hartaasti: "Samaa minäkin toivoisin."
Jaakko katseli häntä hetken verran ja rähähti sitten karkeaan nauruun. "Sen kyllä ymmärrän", lausui hän. "Mutta olihan sinulla hyvät mahdollisuudet. Me tarjosimme sinulle korean kaupan, ja sinä annoit Wessnerille vastauksesi. Mutta tosiaankaan en kadehdi sinua, kun hän sen sinulle maksaa."
"Teitä on kuusi yhtä vastaan", vastasi Freckles. "Helppohan teidän on tappaa ruumiini, mutta, hiisi periköön teidät kaikki, sieluani ette voi mustata."
"Jaa-a, antaisinpa kaikki, mitä osaat nimittää, jos olisin yhtä rehellinen kuin sinä", vastasi Jaakko.
Kun mahtava puu kaatui, vavahti Limberlost ja valitti ääneen. Freckles ähki epätoivoisena, mutta työmiesjoukon rohkeus kasvoi. Sitä myöten oltiin siis valmiit. Jos he saisivat sen nopeasti pois, tiesivät he, missä se ilman joutavia kysymyksiä turvallisesti muutettaisiin rahaksi. Ennen päivän loppua he voisivat kuljettaa pois kolme muuta, kaikki sopivia puuviiluksi ja paljon arvokkaampia kuin tämä. Sitten he jättäisivät Frecklesin Wessnerin huostaan ja laittautuisivat turvaan taskussa rahaa runsaammin kuin koskaan olivat uneksineet.
13. luku
Linjapolulla keiju vilkaisi taaksensa nähdäkseen, oliko Musta Jaakko palannut työhönsä. Sitten hän kokosi helmansa polvia myöten ja lähti juoksuun. Pian hän tapasi Frecklesin pyörän. Samassa hän älysi, miksi poika oli kivenkovaan vaatinut häntä kulkemaan pitkin polkua. Hän tarttui pyörään ja hyppäsi sen selkään. Satula oli liika korkealla, mutta hän oli taitava pyöräilijä ja osasi aina tavoittaa polkimet niiden noustessa ylös. Hän pysähtyi Duncanin tuvalle niin pitkäksi aikaa, että ennätti korjata tämän epäkohdan, ja samalla kertoi vaimolle, mitä oli tekeillä, ja käski hänen mennä pitkin itäistä polkua, kunnes tapaisi Lintunaisen ja ilmoittaisi tälle, että hän oli mennyt hakemaan McLeania ja että oli parasta lähteä nevalta niin pian kuin mahdollista.
Vaikka pelko Frecklesin puolesta oli kannustamassa Saara Duncania, kalpeni hän ja alkoi vapista ajatellessaan, että hänen taas täytyisi lähteä Limberlostiin. Tyttö katsoi häntä silmiin.
"Ei tässä auta, kuinka kovasti te pelkäätte, teidän täytyy lähteä", sanoi hän. "Jollette lähde, niin Lintunainen menee Frecklesin majalle minua hakemaan, ja he saattavat tehdä hänelle pahaa. Jos hän ei saa huomautusta lähteä heti, seuraavat he minua kukaties, ja kun näkevät minun olevan poissa, tekevät he Frecklesille jotakin hirveää. Minä en voi lähteä — sehän on selvä — sillä jos he saavat minut kiinni, niin ei ole ketään, joka voi hakea apua. Ette suinkaan usko, että he ovat tulleet viemään anastamansa puut pois ja sitten päästävät Frecklesin siitä vapaasti kertomaan? Murhata ne aikovat hänet, se on ihan varmaa. Juoskaa, juoskaa henkenne edestä. Frecklesin hengen edestä. Voitte ajaa takaisin Lintunaisen kanssa."
Tyttö näki vaimon lähtevän ja alkoi sitten polkea eteenpäin.
Tuo kauhean pitkä telatie! Eikö se koskaan päättyisi? Hän ei tohtinut antaa mennä liian rajusti, sillä jos pyörä särkyisi, ei hän pääsisi jalkaisin ajoissa perille. Missä tie oli mahdoton pyörällä ajaa, hyppäsi hän alas ja talutti tai kantoi sitä ja riensi niin nopeasti kuin taisi. Päivä oli hirvittävän kuuma. Aurinko paahtoi polttavalla elokuun helteellä. Oksaan tarttui hänen hattunsa, mutta hän ei silti pysähtynyt.
Missä ajo suinkin kävi päinsä, nousi hän pyörälle ja polki jälleen telatietä eteenpäin. Hän oli läkähtyä ponnistuksesta ja melkein menehtynyt saapuessaan viertotielle. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan oli ajanut — ja vain kaksi penikulmaa oli takana. Hän kurottausi ohjaustangon yli, melkein seisten poikimilla, ja pinnisti parhaansa mukaan. Veri kohisi hänen korvissaan ja päätä huimasi, mutta hän piti suoraa suuntaa. Hän tuntui seisovan paikallaan puitten ja talojen kiitäessä hänen ohitsensa.
Kerran erään maalaisen iso koira ryntäsi äkäisenä tielle, ja yrittäessään väistää hän oli kaatua, mutta pääsi jälleen tasapainoon, jännitti lihaksensa ja polki niin vinhaan kuin taisi. Viimein hän kohotti päätänsä. Eihän varmaankaan enää voinut olla kuin penikulma jäljellä. Hänellä oli takanaan kaksi penikulmaa telatietä ja ainakin kolme pitkin viertotietä, eikä kaikkiaan ollut kuin kuusi.
Hän horjui satulassa, mutta tarttui ohjaustankoon uudella tarmolla ja kiiti eteenpäin. Aurinko poltti hänen paljasta päätään ja käsiään. Juuri kun hän oli tukehtua tomuun ja nääntyä kuumuuteen ja uupumukseen — niin rauskis! hän ajoi särkyneeseen pulloon. Samassa pamahti rengas puhki, pyörä kääntyi ja suistui kumoon. Tyttö kierähti tien paksuun keltaiseen pölyyn ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.
Kaukaa alkoi Duncanille häämöittää jokin omituinen, tomuinen esine tiellä, kun hän ajoi kaupunkiin päivän ensimmäistä puukuormaa.
Hän joudutti juhtiaan minkä taisi. Lähestyessään tyttöä hän näki, että siinä oli nainen ja särkynyt pyörä. Samassa hän oli kaatuneen vieressä. Hän kantoi naisen pensasaidan siimekseen, laski hänet ruoholle ja pyyhki pölyn pois viehättäviltä, nyt lian tahraamilta ja merkillisen kalpeilta kasvoilta.
Polkupyörät olivat kylläkin yleisiä. Monella maalaistyttöselläkin oli semmoinen ratsu, mutta hän tunsi nuo tyttöset; nämä kasvot olivat oudot. Hän katseli tytön ryvettyneitä vaatteita ja silkinhienoja hiuksia vaaleine silkkinauhoineen ja huomasi pyöräilijän kadottaneen hattunsa. Hänen huulensa kiristyivät pahaa-aavistavasti värähtäen. Hän jätti tytön ja nosti pyörän pystyyn; hän tunsi sen, kuten oli aavistellutkin. Tämä oli siis Frecklesin keiju. Nyt eivät asiat Limberlostissa olleet tolallaan, ja tyttö oli sortunut tielle ajaessaan McLeanin luo. Duncan käänsi hevoset aidannurkkaukseen, sitoi toisen kiinni, päästi toisen valjaista ja ratsasti lähimpään maalaistaloon lähettääksensä sieltä apua tytölle. Hän tapasi erään vaimoihmisen, joka otti pullon kanverttia, vesiruukun ja muutamia pyyheliinoja ja juoksujalkaa lähti liikkeelle.
Duncan pani ratsunsa laukkaamaan ja riensi miesten työpaikalle.
Yksikseen jätettynä tyttö makasi hetkisen hiljaa, sitten hän värähti ja aukaisi silmänsä. Hän näki olevansa ruoholla ja huomasi särkyneen pyörän vierellään. Heti hän älysi, että joku oli kantanut hänet sinne ja lähtenyt hakemaan apua. Hän nousi pystyyn ja katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat hirsikuormaan ja toiseen hevoseen. Joku oli ratsastamassa hankkiakseen apua.
"Voi, Freckles parka!" valitti hän. "Nyt ne ehkä tappavat hänet. Voi, kuinka paljon aikaa olenkaan tuhlannut?"
Hän harppasi hevosen luo ja vapisevin käsin irroitti sen, sieppasi käteensä ison maassa makaavan mustan piiskan, tarttui ohjaksiin ja kumartui hevosen kaulaa pitkin, ja ensi kertaa tuo kelpo hepo sai selässään tuntea ruoskaa, jota Duncanin oli tapa vain läjähytellä sen korvissa. Se säikähti ja karkasi nelistämään.
Tiellä tyttö sivuutti hurjasti huitovan ja kirkuvan naisen ja vähän etäämpänä miehen, joka samoin kuin hänkin näytti ratsastavan suuressa kiireessä. Mies huusi hänelle jotakin, mutta hän vain painui syvemmälle ja piiskaten hevosta lisäsi vauhtia. Pian kuuluikin miehen hevosen kavionkopse yhä kauempaa.
Eteläkämpällä lastattiin paraikaa toisia vankkureita, kun keiju ilmestyi ratsastaen Duncanin hevosella, joka oli aivan läpimärkä ja vaahtosi, ja hän huusi: "Joka mies Frecklesin avuksi! Siellä on varkaita ryöstämässä puita ja he ovat sitoneet hänet. Aikovat tappaa."
Hän pyöräytti hevosen ympäri ja läksi takaisin Limberlostiin. Koko leiri hälytettiin liikkeelle. Työmiehille se ei ollut yllätys. McLean hyppäsi Nellien selkään ja karahutti tytön jälkeen. Kun he kohtasivat Duncanin, käänsi hänkin ympäri ja seurasi heitä. Pian oli maantiellä jono satulatta ratsastavia olentoja, jotka hurjasti ajoivat nelistäviä hevosiansa rämeelle päin.
Isäntä ratsasti tytön vieressä. Yhä uudelleen hän vaati keijua pysähtymään ja jäämään pois leikistä, kunnes tuli ajatelleeksi, että ehkä tarvitsisi häntä näyttämään tietä. Silloin hän myöntyi ja ratsasti hänen rinnallaan, sillä tyttö piti hevostaan niin hurjassa menossa, että toisten oli täysi työ pysyä perässä. McLean näki, ettei tyttö häntä kuullut. Hän vilkaisi taaksensa ja näki Duncanin olevan aivan likellä. Jotakin kammottavaa oli tuossa isossa miehessä, kun hän siinä kiiti eteenpäin. Paha päivä tulisi sille, johon Duncanin viha nyt saisi purkautua! Ihan kiinni hänessä oli neljä muuta ja koko maantie mustanaan työläisiä; niinpä McLean oli rohkealla mielellä ja ratsasti edelleen tytön rinnalla. Yhä uudelleen hän kyseli, mikä oli hätänä, mutta ei saanut vastausta. Tyttö vain tempasi ohjaksia, painui hevosen kaulalle ja löi piiskallaan. Sieraimet verestävinä ja kyljet huohottaen laukkasi höyryävä hepo minkä kaviot kestivät.
Karahuttaessaan tuvan ohitse he huomasivat siinä Lintunaisen vaunut ja Saara Duncanin ovella vääntelevän käsiään, mutta Lintunaista ei näkynyt missään. Tyttö käänsi ratsunsa läntiselle tielle, ja miehet seurasivat ryhmässä häntä. Kun hän saapui Frecklesin majan edustalle, oli hänen mukanaan neljä miestä ja kaksi muuta takana aivan lähellä. Hän pudottausi alas hevosen selästä ja kiskaisten pikku revolverin taskustaan ryntäsi pensaikkoon. McLean taivutti oksia syrjään ja ase koholla tunkeutui sinne hänen rinnalleen. Siinä he pysähtyivät hämmästyneinä.
Lintunainen seisoi majan ovella. Pienen oksan varassa lepäsi hänen revolverinsa ojennettuna lyhyen matkan päässä Mustaa Jaakkoa ja Wessneriä kohti, jotka seisoivat kumpikin kädet pään yli nostettuina.
Freckles oli jälleen sidottuna puuhun, kapula suussa, ja veri virtasi ilkeästä haavasta ohimolta alas kasvoja. Muut miehet olivat menneet. Musta Jaakko raivosi kuin hourupää, ja kun he katsoivat tarkemmin, olikin hän nostanut vain vasemman kätensä. Oikea käsivarsi, josta käsi oli murskattu, riippui avuttomana hänen sivullaan, ja hänen revolverinsa lojui Frecklesin jaloissa. Wessnerillä oli ase vyössä, ja hänen vieressään Frecklesin sauva.
Frecklesin kasvot olivat kalmankalpeat ja huulet valjut ja värittömät, mutta silmissä sädehti lannistumaton rohkeus. McLean työntäytyi Lintunaisen ohitse huudahtaen: "Pitäkää niitä vielä hetkinen paikallaan!"
Hän tempasi revolverin Wessnerin vyöstä ja kumartui ottamaan Jaakon asetta.
Sillä hetkellä keiju syöksi hänen ohitsensa. Hän päästi kapulan Frecklesin suusta, tarttui köyteen, joka oli sidottu hänen rinnalleen, ja kiskoi sitä epätoivoisesti. Hän saikin sen sormillaan irti ja heitti sen McLeanille. Miehet tunkeutuivat sisälle, ja Duncan tarttui Wessneriin. Kun keiju näki Frecklesin seisovan vapaana edessään, kurotti hän käsivarsiaan ja kaatui eteenpäin. Karmiva kirous pääsi Mustan Jaakon huulilta. Vaikka henki olisi mennyt, ei Freckles olisi saattanut olla heittämättä voittajan katsetta Jaakkoon, tuntiessaan keijun lepäävän sylissään ja laskiessaan hänet sammalelle.
Lintunainen käski hakemaan vettä, rientäessään heidän luoksensa. Joku lähti, ja toinen yritti murtaa auki kaappia, saadakseen konjakkia. Kun McLean Wessnerin sidottuaan ojentausi suoraksi, kuultiin huudettavan, että Jaakko oli paennut.
Hän oli jo kaukana rämeellä, juosten pitkin loikkauksin sen tiheimpään osaan päin. Kaikki miehet, joita vailla voitiin olla, ryntäsivät ajamaan takaa.
Kun muita työkunnan miehiä saapui, lähetettiin heidät seuraamaan vankkurien jälkiä. Ajomiehet olivat vieneet kuormansa läntisen käytävän kautta ja siitä vinoon notkon halki sekä sitten kulkenet samaa tietä kuin Lintunainen ja keiju ennen heitä. Heillä oli ollut kyllin aikaa joutua viertotielle; niin pitkälle päästyään he saattoivat vapaasti valita neljästä minkä suunnan tahansa. Liikenne oli vilkas ja hirsikuormia kulki miltei puuttumatta, niin että miehet kääntyivät takaisin ja yhtyivät jännittävämpään ajoon, Jaakkoa tavoittamaan. Heihin liittyi vielä lisää miehiä, samoin joukko maalaisia maantien varrelta ynnä matkamiehiä, joita hälinä oli paikalle houkutellut.
Vahtimiehiä asetettiin kaikkialle pitkin tietä lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, ja ne pitivät silmällä linjaa ja teitä notkon halki sinä yönä tulisoihdut kädessä, ja seuraavana päivänä McLean järjesti toisella suunnalla niin perusteellisen ajojahdin kuin suinkin saattoi, Duncanin johtaessa toisella, mutta Mustaa Jaakkoa vain ei voitu löytää. Vakoojia lähetettiin hänen kotinsa nurkille Villikissannotkoon pitämään silmällä, saapuisiko hän sinne tai lähetettiinkö hänelle apua mihinkään suuntaan; mutta pian havaittiin, että hänen sukulaisensa eivät tunteneet hänen lymypaikkaansa, vaan itsekin hakivat häntä.
Suuri on nuoruuden joustavuus. Kuuma kylpy ja terveellinen yöuni uusivat Frecklesin voimat, eikä tarvittu paljoakaan enempää, jotta keijukin oli entisellään. Freckles oli polullaan varhain seuraavana aamuna. Paitsi ihmisjoukkoa, joka halusi nähdä Jaakon kiinnijoutumisen, hän huomasi neljä vankkaa vartijaa, kunkin kolkallaan. Sydämessään hänen täytyi tunnustaa olevansa iloinen siitä, että ne olivat siellä. Kahdentoista paikkeilla McLean jätti miehet Duncanin johtoon ja ajoi Frecklesin kanssa kaupunkiin katsomaan, kuinka tytön laita oli. McLean poikkesi kukkakauppaan ja osti kokonaisen sylillisen sen kauneimpia tuotteita, mutta Freckles ei tahtonut niistä yhtäkään. Hänen tuliaisensa olivat hehkuva kimppu Limberlostin ensimmäisiä kultapiiskuja.
Lintunainen otti heidät vastaan ja vastaukseksi heidän kiihkeihin tiedusteluihinsa sanoi, että tyttö ei ollut saanut mitään vakavampaa vammaa, mutta oli niin kerrassaan uupunut ja järkytetty, että lääkäri oli määrännyt hänet makaamaan yhden päivän. Vaikka hänellä oli koko ruumis kankea ja hellä, oli täysi työ pitää häntä vuoteessa. Tulijat lähettivät siis hänelle kukkansa ynnä kiitolliset terveisensä, mutta pian palautti tyttö sanantuojan, ilmoittaen tahtovansa nähdä heidät.
Hän ojensi molemmat kätensä McLeanille. "Mitä siitä, jos yksi puu onkin mennyt? Ettehän te siitä välitä, sir? Freckles on täyttänyt velvollisuutensa uskollisemmin kuin kukaan ennen häntä, eikö niin? Ettehän unohda kaikkia noita ensimmäisiä kauhunpäiviä, joista meille kerroitte, talven pelottavaa pakkasta, sadetta, hellettä ja yksinäisyyttä ja miehevästi kestettyjä päiviä ja viime aikoina myöskin öitä, älkääkä antako hänen tuntea, että hän on laiminlyönyt mitään! Voi, herra McLean", pyysi hän, "sanokaa hänelle jotakin! Tehkää jotakin, mikä saa hänet tuntemaan, ettei tyhjän vuoksi ole pitänyt vahtia ja kärsinyt tässä vanhassa Limberlostissa. Antakaa hänen huomata, kuinka suurta ja kaunista hänen työnsä on ja kuinka paljon, paljon parempaa kuin te tai kukaan meistä oli odottanut. Mitä nyt merkitseekään joku vanha puu?" huudahti hän kiihkeästi.
"Maatessani tässä ajattelin ennen tuloanne. Nuo toiset miehet olivat oikeita pelkureita, aivan pökertyneitä. Jos heidän piti ajaa puut pois, niin lyön vetoa vaikka sata yhtä vastaan, että ne eivät saaneet hirsiä ulos viertotielle saakka. Minun tuloni yllätti heidät. Ennenkuin sanotte pahaa sanaa, menkää katsomaan, eivätkö he menettäneet rohkeuttaan heti kun erosivat Wessneristä ja Mustasta Jaakosta ja heittäneet hirsiä siihen ja kiiruhtaneet tiehensä. En usko, että he tohtivat ajaa niitä muitten näkyviin. Menkääpä katsomaan, eivätkö he lie aikoneet lähteä samaa tietä kuin mekin eräänä aamuna, ja sieltä löydätte hirret, ennenkuin tulette maantielle. Eivät ne mitenkään uskaltaneet raastaa niitä ihmisten ilmoille, kun kerta joutuivat pois toisten silmistä ja saivat aikaa ajatella. Tietenkään he eivät tohtineet!"
"Ja sitten vielä eräs asia. Te ette ole menettänyt vetoanne. Sitä ei koskaan tulla teiltä vaatimaan, sillä te löitte vetoa erään rotevan, mustapintaisen, punakasvoisen miehen kanssa, joka ajaa rautiota ja hiirakkoa. Hän oli ihan teidän takananne, herra McLean, kun eilen tulin luoksenne. Hän meni vallan kalpeaksi ja tutisi huomatessaan, että nuo miehet varmaankin joutuisivat kiinni. Jompikumpi niistä oli joissakin tekemisissä hänen kanssaan, ja te voitte ihan varmasti merkitä hänet tämän kiusanne alkuunpanijaksi, joka on yllyttänyt nuo toiset nuoremmat miehet varastamaan teiltä. Hän oli kai luvannut jakaa saaliin heidän kanssansa. Tehkää vain tili selväksi hänen kanssaan, ja siihen se jää."
Hän kääntyi nyt Frecklesin puoleen. "Ja te olette onnellisin mies elävitten parissa, kun olette täyttänyt velvollisuutenne. Menkää etsimään, kuten olen sanonut, ja te löydätte ne hirret. Minä ihan voin nähdä, missä ne ovat. Kun he ajoivat ylös sitä jyrkkää pikku mäkeä, joka vie metsään heti maissipellon takana, niin he saattoivat irroittaa ketjut ja antaa hirsien kieriä vankkureilta itsestään. No, menkää nyt katsomaan, ja te, herra McLean, kai myönnätte, että Freckles on ollut uljas ja uskollinen? Te ette rakasta häntä rahtuakaan vähemmän, vaikka ette löytäisikään hirsiä…"
Tytön hermot pettivät ja hän purskahti itkuun. Sitä ei Freckles kestänyt nähdä. Hän melkein ryntäsi ulos huoneesta vesissä silmin; mutta McLean otti tytön Lintunaisen sylistä ja suuteli hänen uljaita pikku kasvojaan ja silitteli hänen kiharoitansa ja hyväilyillään sai tytön rauhoittumaan ennen lähtöään.
Heidän palatessaan rämeelle McLean toisti niin vakavasti kaikki, mitä tyttö oli sanonut, että oli piankin saanut pojan taas reippaalle mielelle.
"Freckles, keijussasi asustaa suorastaan juutas, mutta mainio hän on. Älä sinä suotta kysele tai päivittele, mitä tahansa hän tekee. Sinun ei auta muu kuin ihailla häntä, poikaseni. Hänessä on älyä, rohkeutta ja kauneuttakin niin paljon kuin puolessa tusinassa yhteensä!" sanoi McLean.
"Te olette aivan oikeassa, sir", vakuutti Freckles hartaasti. Sitten hän lisäsi: "Nyt ei kai valokuvauksesta enää tule mitään."
"Äläpäs sano!" vastasi McLean. "Lintunaisella on hankkeissa eräs saavutus, eikä mitään saa valmiiksi, jos vähästä säikähtää. Hän kyllä palaa aikanaan, ja kymmenen panen yhtä vastaan, että hänellä on keijukin mukana! He ovat aika kovaa ainesta eivätkä pelkää rahtuakaan. Juuri ennen lähtöäni minä lupasin Lintunaiselle, että rämeellä tästedes on turvallista, ja niin pitääkin olla. Tee sinä vain tavalliset vaelluksesi, mutta nuo neljä vahtia sinne kyllä jäävät. He ovat kokonaan sinun komennossasi. Heitä on kielletty ampumasta yhtään lintua tai häiritsemästä mitään, jota sinä suojelet, mutta sinne he jäävät, ja tällä kertaa sinun on hyödytöntä sanoa sanaakaan. Olen liian kauan kallistanut korvani ylpeytesi kielelle. Sinä olet minulle liian kallis ja äänesi on liian kallis maailmalle, jotta enää saisit heittäytyä vaaroihin."
"Minua surettaa, että valokuvaus täytyy jättää sikseen", sanoi Freckles, "ja niin kernaasti soisin heidän tulevan, varsinkin keijun, mutta siitä ei saa tulla mitään. Teidän täytyy sanoa se heille. Katsokaas, Jaakko olisi ollut valmis panemaan päänsä pantiksi, että keiju tarkoitti totta kaikella, mitä sanoi ja teki hänelle. Kun puuvankkurit ajoivat pois, iski Wessner kimppuuni, ja hän ja Jaakko alkoivat riidellä siitä, lopettaisivatko minut siihen paikkaan vai veisivätkö seuraavalle puulle, jonka aikoivat kaataa. He oikein tappelivat minusta ja kolhivat aika pahasti. Wessner tahtoi heti saada minut valtaansa, mutta Jaakko sanoi, ettei minuun sopisi kajota ennenkuin viimeinen puu oli ajettu pois ja kaikki miehet menneet. Minun luullakseni rääkkäämiseni oli Jaakolle aluksi todella vasten luontoa, ja hän lienee myös pelännyt, että jos Wessner saisi otetuksi minut hengiltä, menisi hän kerrassaan päästään pyörälle ja laputtaisi tiehensä, eivätkä he voisi toimittaa puiden kaatamista ilman häntä; joka tapauksessa he käsittelivät minua, ikäänkuin olisin jo aivan vailla tuntoa, ja sitoivat minut uudelleen. Pysyäkseni rohkeana rupesin morkkaamaan Wessneriä siitä, että hän oli sitonut minut ja tarvitsi toista miestä avuksi minusta selviytyäkseen. Minä sanoin, mitä tekisin, jos olisin vapaa, ja silloin hän koppasi käteensä oman nuijani ja iski sillä reiän päähäni. Kun siitä alkoi vuotaa verta, niin Jaakko raivostui, noitui ja manasi Wessneriä pelkuriksi ja pöhköpääksi. Silloin Wessner kääntyi Jaakkoa vastaan ja sätti häntä siitä, että oli antanut keijun peijata itseänsä, ja sanoi, että tyttö oli vain leikkinyt hänen kanssansa ja ihan varmasti lähtenyt teitä hakemaan ja että hänen hulluutensa takia ei ollut muuta tekemistä kuin minut nitistettyään lähteä livistämään ja antaa toisten puiden jäädä, sillä kaiketi te silloin jo olitte tulossa. Sepä vei Jaakolta järjen kokonaan.
"En luule, että hän ennemmin epäili keijua, mutta nyt hän ihan raivosi. Hän kiskaisi esille revolverinsa ja ojensi sen Wessneriä kohti. Kalahtaen se samalla lensi hänen kädestään, ja kuului käsky: 'Kädet ylös!' Wessner hätääntyi niin, ettei osannut paikaltaan liikahtaa. Ja Jaakko nosti ylös sen käden, joka hänellä oli jäljellä. Sitten hän kumartui puoleeni ja sanoi, mitä aikoo tehdä minulle, jos milloinkaan pääsee täältä elävänä. Ja sitten hän sihisten kuin käärme sylki suustaan uhkauksen, mitä aikoo tehdä keijulle, kun hän oli sillä tavoin laskenut pilaa. Hän pääsi pinteestä, eikä niin väkevässä miehessä tuo haava kauankaan vaivaa. Hän kyllä tekee minulle mitä lupasi, ja kun hän saa kuulla, että keiju todella kävi teitä noutamassa, pitää hän toisenkin valansa.
"Hän on elänyt rämeellä kaiken aikansa, sir, ja jokainen sanoo, että se on aina ollut murhamiesten, pahantekijäin ja maankiertäjäin tyyssija. Hän tuntee sen salaisimmatkin kolot paremmin kuin kukaan. Hän on elossa. Hän on siellä nyt, sir. Tavalla tai toisella hän aikoo pysyä hengissä. Jos te olisitte nähnyt hänen kasvonsa, kun ne olivat kiukusta punaiset, tuskan vääntämät ja vihasta mustat, ja kuullut hänen vannovan sen valansa, niin tietäisitte, että siitä on leikki kaukana. Minä en ole vielä suorittanut välejäni hänen kanssansa, ja nyt olen saattanut keijunkin tähän kamalaan asemaan."
"Enkä minä taas ole vielä aloittanutkaan juttua hänen kanssansa", sanoi McLean hammasta purren. "Minä olen ollut liian veltto ja huoleton ja luullut, ettei siitä sen suurempaa kiusaa tulisi kuin puun hukka. Olen lähettänyt hakemaan pari ensiluokkaista etsivää. Panemme heidät hänen jäljilleen, nuuskimaan hänet esiin, niin että seutu vapautuu hänestä. En minä aio sallia hänen ehkäistä työtämme enkä liioin häiritä rauhaamme. Ja että hän nyt muka on nevalla, sitä en usko. Hän on kyllä osannut livahtaa ulos viime yönä meistä huolimatta. Älä ole huolissasi! Minä olen nyt peräsimessä ja aion omalla tavallani hoitaa sitä herrasmiestä."
"Toivoisinpa vain, että olisitte nähnyt ja kuullut häntä", virkkoiFreckles epäuskoisena.
He menivät rämeelle, kulkien sitä tietä, jota Lintunainen ja keiju olivat käyttäneet, ja tosiaankin löysivät hirret melkein siitä paikasta, jossa tyttö oli ennustanut niiden olevan. McLean lähti eteläiselle työpaikalle, keskusteli Crowenin kanssa ja tuli siihen uskoon, että keiju oli täysin oikeassa siinäkin. Mutta hänellä ei ollut mitään todistetta, niin ettei hän voinut muuta kuin päästää miehen menemään, vaikka hänen syyllisyytensä oli niin ilmeinen, että hän itse esitti vetoa peruutettavaksi.
Sitten McLean lähetti hakemaan pari verikoiraa ja päästi ne Mustan Jaakon jäljille. Koirat veivät niitä pitkin rämeen sisäosiin, johtaen ohjaajansa sellaisten paikkojen kautta, joita oli pidetty mahdottomina kulkea, ja vihdoin tehden kierroksen lähelle läntistä sisäänkäytävää ja notkoon. Siellä ne haukkuivat, raivosivat ja kiihkoissaan juoksivat toisensa kumoon. Ne syöksyivät edestakaisin nevalta notkoon, mutta eivät kovankaan rangaistuksen uhalla lähteneet kauemmas seuraamaan jälkiä. Vihdoin arveli niiden omistaja, että se johtui käärmeistä, ja kun ne olivat hyvin kallisarvoisia koiria, luopui hän niitä sen enempää usuttamasta. Ainoa seikka, jonka ne saivat todetuksi, oli siis se, että Musta Jaakko oli tehnyt tyhjäksi heidän valppautensa ja jollakin aikaa yöllä pujahtanut polun poikki. Hän oli paennut notkoon ja sieltä luultavasti kävellyt telatien poikki, päässyt rämeen alaosaan ja tavannut ystäviä. Joka tapauksessa oli suuri huojennus tietää, että hän ei ollut nevalla, ja se kohotti jokaisen vahtimiehen rohkeutta, vaikka moni heistä pahoitteli sitä, että se mies, joka kaikkein enimmin oli syypää, oli päässyt pakoon, ja Wessner, joka alussa oli vain ollut hänen kätyrinsä, joutui rangaistavaksi.
Mutta Freckles, jonka korvissa yhä kaikui Jaakon kammottava vala, ei voinut saada rauhaa. Hän oli melkein sairas, kun seuraava valokuvauspäivä valkeni ja hän näki Lintunaisen ja keijun tulevan pitkin telatietä. Itälinjan vartijat hän jätti tavalliselle paikalleen, mutta läntisen linjan miehet hän siirsi pois ja määräsi toisen lähelle pikku kananpoikasen puuta ja toisen vaunuja silmällä pitämään. Hän vaati tiukasti, että keijun tuli pysyä vaunuissa, joiden edestä hän ei sallinut hevosiakaan päästää. Hän seurasi Lintunaista valokuvauspaikalle, ja kuvaaminen oli paljon helpompi tehtävä nyt kuin milloinkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että vartijain asettaminen ja outo liikehtiminen kautta koko rämeen oli säikytellyt herra ja rouva Kanaa, jotka eivät olleet kantaneet pikku poikaselle tämän tavallista ravintomäärää. Viime päiväin rauhattomuudessa oli Freckleskin laiminlyönyt sen hoidon, ja sen oli monasti ollut aikamoinen nälkä, niin että kun Lintunainen piti koholla vehnäleipää, muutti se mieltään ja katui, että heidän tullessaan oli vetäytynyt rungon sisäosiin; noukka ammollaan se levottomasti odotti herkkua, ja niin siitä saatiin otetuksi erinomaisen hyvä kuva, jossa näkyi joka piirre sen päästä, vaillinaisista siivistä ja pyrstöstä.
Kun Lintunainen tahtoi hakea uusia kuva-aiheita linjalta, ei Freckles saattanut olla kertomatta hänelle, että Jaakko oli vannonut hirvittävän valan keijua vastaan. Hän pyysi viemään tytön kotiin ja vartioimaan tätä herkeämättä kunnes Jaakon lymypaikka oli löydetty. Hänen teki mieli puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa asiasta kaikki, mutta tietäen, kuinka paljon Lintunainen piti keijusta, hän pelkäsi turhanpäiten vaivaavansa pelollansa, jos se osoittautuisi perusteettomaksi. Mutta jälkeenpäin hän katkerasti pahoitteli, että oli niin menetellyt.
14. luku.
"McLean", sanoi Saara Duncan, kun johtaja pysähtyi tervehtimään häntä tuvan ohi mennessään, "tiedättekö, ettei Freckles ole ollut vuoteessa viitenä viime yönä ja ettei hän koko aikana ole syönyt enempää kuin kyyhkynen?"
"No mitäs se poika tuumii?" kysyi McLean. "Eihän hänen ole pakko käydä vartioimassa nyt, kun olen pannut miehiä. Ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä, että hän siellä kuljeksii."
"Ei hän siellä olekaan", selitti vaimo. "Hän kuljeksii jossakin muualla. Hän lähtee matkaan pyörällä heti meidän pantuamme maata ja palaa vasta kukonlaulun aikaan tai vähän varemmin ja näyttää ihan kuoleman varjolta, ei yhtään paremmalta."
"Mutta minne hän oikein menee?" tiedusti McLean kummissaan.
"Minä en ole paha juoruamaan", sanoi vaimo, "mutta tällä kertaa minä kertoisin teille, jos osaisin. Mikä häntä vaivaa, sitä minä en tiedä. Jos sitä ei saa lakkaamaan, niin hän on tulossa kuolemansairaaksi, ja minä arvelin, että te voisitte keksiä syyn ja auttaa häntä. Hänellä on jokin suuri suru, siinä kaikki, mitä tiedän."
McLean istui miettiväisenä ja silitteli Nellien harjaa. Viimein hän sanoi: "Luulenpa ymmärtäväni. Joka tapauksessa arvaan saavani asiasta selon. Kiitos vain kertomasta."
"Ei se kaipaa mitään kertomista, kun hänet vain näkee", sanoi vaimo. "Hänen kasvonsa ovat keltaiset kuin parkki, ja surkastunut hän on näöltään kuin nälkäinen lintu häkissä."
McLean ratsasti Limberlostiin ja pysähtyi katveeseen odottamaanFrecklesiä, jonka oli määrä piakkoin kulkea siitä sivutse.
Freckles tulikin pitkin pohjoista linjaa hoiperrellen. Kääntyessään itään ja päästessään Käärmeojalle, joka kiemurteli notkon halki kuin sen nimeä vastaava matelija, istuutui hän sillalle ja sulki polttavat silmänsä, mutta nepä eivät tahtoneetkaan pysyä kiinni. Ikäänkuin pontimien lennättäminä aukenivat raskaat silmäluomet uudestaan, ja hänen ruumiinsa ärtyneet hermot ja lihakset nykivät ja värisivät.
Hän kumartui eteenpäin ja raukeasti katseli pientä puroa, joka virtaili hänen jalkainsa juuressa. Se juoksi hiipien pitkin notkoa, kummallakin puolen läpitunkemattomat seinämät upeita villejä kukkia, köynnöksiä ja saniaisia. Linnunruohoja, kultapiiskuja, rautayrttejä, rimsuisia katkeroita, kardinaalikukkia ja kilpikonnakukkia oli reunustamassa jokea, ja kaikista näki kuvajaisen vedessä. Elämänlanka koristi lumenkarvaisella kruunulla siellä täällä rantatöyräällä kasvavia puita.
Kaukaa joki näytti musta- ja likavetiseltä. Mutta sen vesi olikin kirkasta. Tumman vivahduksensa se sai mutapohjasta, joka kuulsi veden läpi. Hän saattoi nähdä pieniä, omituisen muotoisia kaloja. Kuinkahan niiden kävi, kun joki ehtyi suohon? Ainakin niistä tulisi vallan mainio ruuanapu itseensätyytyvän vanhan sinihaikaran perheelle.
Freckles istui niin liikkumatta, että hänen hattunsa reunaa piankin oli peittämässä joukko korentoja, jotka kahisuttivat hauraita siipiään ja levätessään laulaa hyrisivät. Jotkut niistä istuivat sauvalle ja muuan olallekin. Hän oli niin liikkumaton, ja rämeen höyhen-, turkis- ja harsopukuiset asujamet olivat niin tottuneet häneen, että jatkoivat jokapäiväistä elämäänsä ja unohtivat hänen lainkaan olevan läsnä.
Haikaraperhe kahlaili puron suulla. Freckles koetti arvata, merkitsivätkö ne hermoja raastavat kirkunat, joita ne tuolloin tällöin päästivät, kotoista onnea vai kiukkuista kinaa. Mutta selville siitä hän ei päässyt. Hyyppä saapasteli siellä heiluvin töyhdöin poikki alastoman paikan. Komea ruskea ruovonpäristäjä kahlasi kirkkaaseen veteen, joka askelella nostellen jalkojansa korkealle ja varovasti laskien ne pohjaan, ikäänkuin pelkäisi niitä kastella, ja noukka puoliksi avoinna katseli ahnaasti ympärillensä haukattavaa etsien. Sen takana kohosi rämeestä mahtavia puita, ja alempana välkehti rantatörmä kauttaaltaan kultapiiskujen peitossa.
Ei ihme, että vanhalla ajalla oli valittu keltainen väri voittoa kuvastamaan, sillä siinä asusti auringon hehkuva, valtava voima,. Oikein oli myöskin tehty siinä, että oli valittu purppura kuninkuuden vertauskuvaksi. Se oli juhlallinen, tehoisa väri, ja sen lämpimässä sävyssä tuntui hieman kuin veren vihjausta.
Nyt oli Limberlostin aika julistaa upeuttaan ja mahtiaan. Kaikkialla se liehutti keltaista lippuaan ja laahasi purppuraista vaippaansa, joka hieman kalpeni ohdakkeen mykerössä, voimistui vasta-auenneissa astereissa ja hehkui rautayrteissä.
Hän katseli rämeen kosteihin, sammalpeitteisiin komeroihin, joissa kookkaita puita kumoon suistuneina lahosi elävän vihannuuden verhossa ja hennot köynnökset huojuivat ja kapusivat ylöspäin, samalla kun siellä täällä keltainen lehti lepatellen alas ennusti talven tuloa. Hänen rakkautensa rämeeseen valtasi hänet värisyttävän voimakkaana.
Juhlallisen komea oli Limberlost, mutta samalla julma, sillä sen sisällä vaalenivat sen uhrien hautaamattomat luut, ja kuinka täpärällä hän itsekin oli ollut hukkua sen syliin!
Hän liikahti levottomasti, ja silloin kaikki korennot lehahtivat lentoon. Elämän kohina jyskytti hänen väsyneissä korvissaan. Jotkut pienet kilpikonnat, jotka olivat kavunneet puunrungolle päivänpaisteeseen, räpsähtelivät kömpelösti veteen. Jossakin sillan alla kirkui pieni verenhimoinen sammakko kimakasti: "Tapa, tapa!"
Freckles jupisi: "Pahempaahan se Musta Jaakko vannoi minulle tekevänsä, pieni ystäväni."
Muuan myskirotta paapersi alas rantapengermää ja ui rämeen puolelle terävän nokan halkoessa vettä, johon tuli kiiltävä juova.
Silloin kohosi juuri kilpikonnain puunrungon alapuolelta vettä valuva, hopeanharmaa kiilusilmäinen pää, ja Frecklesin käsi tarttui revolveriin. Yhä korkeammalle kohosi pää, ja pitkä, raskas, turkkipukuinen ruumis nousi mukana, ensin puoleksi, sitten kolmeksi neljäsosaksi vedestä. Freckles katsoi vapisevaa kättänsä ja empi, mutta jännitti voimansa ja laukaisi. Saukko jäi makaamaan liikkumatta. Hän riensi alas ja koetti nostaa sitä. Hän saattoi tuskin koota niin paljon voimia, että sai otuksen kannetuksi sillalle. Se huomio, ettei hän jaksanut kuljettaa sitä pitemmälle, pani hänet ymmärtämään olevansa lähellä sitä rajaa, jota enempää ihminen ei kestä. Nyt hän voi kestää vain vähän lisää, jos ensinkään. Joka hetki liitelivät keijun armaat piirteet hänen silmissään ja niiden takana uhkaavina Mustan Jaakon kamalat, vääristyneet kasvot, kun hän vannoi kostovalansa. Hänen täytyi joko lähteä McLeanin luo taikka pistäytyä kaupunkiin puhuakseen keijun isälle. Kumman hän tekisi? Hän oli melkein muukalainen, eikä keijun isä ehkä välittäisi niin paljoa siitä, mitä hän sanoisi, kuin jos McLean kävisi hänen luonaan. Sitten hän muisti McLeanin luvanneen tulla tänä aamuna. Sitä ei Freckles ollut koskaan ennen unohtanut. Hän kiiruhti itälinjaa pitkin niin nopeasti kuin horjuvat jalat kannattivat.
Ensimmäisen vahdin luo tullessaan hän pysähtyi, kertoi tälle onnellisesta laukauksestaan ja pyysi hakemaan saukon ja viemään sen Duncanin tupaan, koska hänen itsensä piti tavata McLeania.
Seuraavan vartijan hän sivuutti näkemättä miestä ja kiiruhti johtajan luo. Hän otti hatun päästään, kuivaili otsaansa ja seisoi ääneti isännän edessä.
Tämä oli ällistynyt. Saara Duncanin vihjausten johdosta hän tosin oli odottanut näkevänsä jotakin muutosta Frecklesissä, mutta tämähän oli melkein hengenvaarallista. Olihan ilmeistä, että poika tuskin tiesi mitä teki. Hänen silmissään oli lasimainen hajamielinen ilme, ja tuo näky ahdisti häntä rakastavan miehen sydäntä. Muitta mutkitta McLean kumartui eteenpäin satulassaan ja veti Frecklesin luoksensa.
"Voi poika rukka sinua!" sanoi hän. "Kerrohan nyt minulle ja koetetaan korjata asiaa!"
Freckles oli kiertänyt sormensa Nellien harjaan. Kuullessaan nuo ystävälliset sanat hän painoi kasvonsa McLeanin säärtä vasten, ja hermostunut nytkähdys vavahdutti hänen ruumistaan. McLean veti hänet vielä lähemmäs ja odotti.
Kun vahtimies toi saukon, viittasi McLean häntä sanaa sanomatta laskemaan sen maahan ja jättämään heidät.
"Freckles", sanoi hän viimein, "tahdotko kertoa minulle vai täytyykö minun hapuilla pimeässä ja koettaa keksiä, mikä sinua vaivaa?"