"Voi, tahdonhan minä kertoa teille. Minun täytyy puhua, sir", vastasi nuorukainen vapisevalla äänellä. "En voi kestää sitä iltaan asti yksin. Olin aikeissa tulla teidän luoksenne, kun muistinkin, että olitte luvannut saapua tänne."
Hän kohotti päätään ja katsoi notkoa pitkin, purren lujasti hampaansa yhteen ikäänkuin kerätäkseen kaikki voimansa. Sitten hän alkoi.
"Se koskee keijua, sir", sanoi hän.
Vaistomaisesti McLean puristi häntä tiukemmin, ja Freckles katsoi ihmetellen isännän kasvoihin.
"Minä yritin kaikkeni tässä eräänä päivänä", jatkoi poika, "mutta enpä osannut saada teitä ymmärtämään. Sehän se vain on, että siitä päivästä, jolloin hän ilmestyi pensaitten keskelle ja katsoi majaani, olen lakkaamatta, valvoessa ja nukkuessa, nähnyt väikkyvän silmissäni hänen kasvonsa niin hentoina, kauniina ja kujeellisina. Hän puhui minulle ihan kuin ystävä. Hän luotti täydellisesti siihen, että minä oikein todella suojaisin häntä. Hän auttoi minua monella tavoin käsittämään kirjojani. Hän kohteli minua ikäänkuin olisin syntyäni herrasmies, ja seurusteli kanssani kuin jos olisin hänen omaa sukuaan, ja käveli seurassani ylpeänä kuin kuningatar kaupungin kaduilla ystäväinsä nähden. Hän unohti itsensä eikä muistanut Lintunaistakaan ja heittäytyi suuriin vaaroihin auttaakseen minua tuona ensi päivänä, sir. Ja viimeksi hän tunkeutui murhamiesten pariin, lumosi niiden johtajan ja kääri hänet sormensa ympäri. Hän puijasi sitä miestä, mutta melkeinpä ajoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan pelastaa minut.
"Niin pitkälle kuin voin muistaa, on kaikki, mitä minulle on lapsuudesta pitäen tapahtunut, ollut pelkkää kirousta. Se on tehnyt minut katkeraksi, kovaksi ja toivottomaksi. Hän tuli ja keksi lauluääneni ja herätti minussa sittenkin elämän ja menestyksen toivoa niinkuin muillakin ihmisillä on."
Freckles kohotti silvottua kättänsä.
"Katsokaa tätä, sir!" sanoi hän. "Tuhannenkin kertaa olen sitä manannut, kun se siinä niin avuttomana roikkuu. Kaikkien ihmisten nähden hän tarttui siihen kadulla, ikäänkuin ei olisi nähnyt, että se oli jotakin piilotettavaa ja vastenmielistä. Yhä uudelleen olen hänen seurassaan tuntenut, milloin en ole sitä kokonaan unohtanut, että hän ei nähnytkään käden olevan poissa ja että minun pitäisi siitä hänelle vihjaista. Hän kosketti sitä niin hellävaroen, että useinkin olen sen perästä tavannut itseni katselemassa tuota rumilusta melkein kuin siitä ylpeillen. Jos olisin syntynyt teidän pojaksenne, ei hän voisi paremmin minua kohdella vertaisenaan, sir, mutta hän ei voi olla siitä tietämättä, että te ette ole minun oikea isäni. Ei kukaan voi paremmin kuin minä tietää, kuinka ruma ja tietämätön minä olen ja kuinka minulta kerrassaan puuttuu syntyperä, koti, suku ja varallisuus, mutta mitä kaikki se onkaan hänelle?"
Freckles astahti taaksepäin, suoristi selkäänsä ja ylväästi heittäen päätään taaksepäin katsoi isäntäänsä suoraan silmiin.
"Te näitte hänet kauniissa pikku kammiossaan ettekä ole voinut unohtaa, kuinka hän pyyteli minun hyväkseni. Hän kosketti ruumistani ja pyhitti sen. Hän painoi huulensa otsalleni ja vihki minut. Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka korkealla hän on ja kuinka alhaalla sen sijaan minä. Ei ole mitään siltaa yhdistämässä meidän välistä pitkää matkaa, sir, ja minä ymmärrän sen selvemmin kuin kukaan muu. Mutta hän oli kauhistuttavassa vaarassa tullessaan luokseni tuohon varasparveen. Hän sai ihan menehtyäkseen ponnistella pelastaakseen minut sellaisesta kevyestä asiasta kuin kuolemasta. Ja nyt minä, iso, tukeva mies, annan hänen uhkanaan olla tuon kammottavan valan, joka on hänelle pahempi kuin mikään kuolema voisi olla, enkä nosta sormeanikaan pelastaakseni häntä. Sitä en voi kestää, sir. Se tappaa minut tuuma tuumalta. Mustan Jaakon käsi ei ehkä olekaan loukkaantunut niin pahasti. Milloin tahansa hän saattaa maasta putkahtaa esiin hänen takanaan. Joka hetki se hirveä kosto, jonka hän vannoi keijulle valmistavansa, voi jollakin tavoin kohdata häntä, enkä minä ole edes varoittanut hänen isäänsä. En voi tuntiakaan jäädä tänne mitään tekemättä. Viisi viimeistä yötä olen vartioinut hänen akkunainsa alla, mutta onhan kokonaisia päiviäkin. Hänellä on oma hevosensa ja pikku vaununsa ja vapaus ajella pitkin kaupunkia ja maaseutua mielensä mukaan. Jos Musta Jaakko tekee hänelle jotakin pahaa, johtuu se hänen enkelimäisestä hyvyydestään minua kohtaan. Jossakin se mies on kätkössä. Jossakin hän odottaa tilaisuutta. Jossakin hän kurottaa kätensä. Minä sanon, etten voi, en tohdi kestää tätä kauempaa!"
"Olehan rauhassa, Freckles", sanoi McLean silmät kosteina, ja hänen äänensä värähteli säälistä. "Usko minua, etten ole ennemmin ymmärtänyt. Minä tunnen keijun isän varsin hyvin. Minä lähden heti hänen luoksensa. Olen ollut kauppa-asioissa hänen kanssansa kolmisen viime vuotta. Minä kyllä avaan hänen silmänsä. Vastahan nyt alan tajuta hätääsi ja missä todellisessa vaarassa se tyttö on. Usko minua, minä pidän kyllä huolta siitä, että hän on täysin suojeltuna joka hetki päivästä ja yöstä, kunnes on päästy Jaakon jäljille ja mies saatu kiikkiin. Ja minä lupaan sinulle vielä, että jollen saa hänen isäänsä käsittämään vaaraa, panen miehen vartioimaan tyttöä siksi, kunnes Jaakko on joutunut kiinni. Ja tahdotko nyt mennä kylpemään, juoda maitoa, panna maata ja nukkua monta tuntia ja sitten taas olla hilpeä kelpo poikani?"
"Kyllä", sanoi Freckles koruttomasti.
Mutta McLean saattoi nähdä pojan lihasten nykivän.
"Mitä se vahti toikaan?" kysyi McLean yrittäen kääntää Frecklesin ajatuksia toisaalle.
"Niin", sanoi nuorukainen silmäten sinne päin, mihin isäntä viittasi. "Minäpä unohdin sen. Se on saukko ja uskomattoman korea onkin vuodenaikaan katsoen. Ammuin sen tuolla joella tänä aamuna. Se oli hyvä laukaus näissä oloissa. Luulin ampuvani harhaan."
Freckles nosti otuksen maasta ja lähestyi McLeania, mutta silloin Nellie heristi pieniä korviaan, hypähti notkoon päin ja korskui pelosta. Freckles pudotti saukon ja karkasi suitsiin kiinni.
"Ohjatkaa herran tähden hevonen polulle, sir", pyysi hän. "Se seisoo juuri sillä kohdalla, mistä vanha kuningaskäärme mataa tien poikki nevalle — se vanha ryökäle, josta Duncan ja minä olemme teille kertoneet. Minä olen varma siitä, että senhän juuri muori Duncan kohtasi. Minä tapasin hänet juuri tuolla polulla, vain vähän matkaa kauempana, ja se on varmasti lähellä nytkin."
McLean astui maahan Nellien selästä, vei sen polulle kauemmas linjaa pitkin ja sitoi kiinni näreeseen. Sitten hän tuli tarkastamaan saukkoa. Se oli harvinaisen iso otus, ja sillä oli erinomaisen kaunis, pitkä hieno karva.
"Mitä sinä tällä aiot tehdä, Freckles?" kysyi McLean verkalleen silitellen pehmeää turkkia. "Tiedätkö, että se on oikein arvokas?"
"Sitäpä vähin toivoinkin, sir", sanoi Freckles. "Nähdessäni sen pistävän päänsä esille ajattelin näinikään: kerran näin jossakin kirjassa kuvan nuoresta tytöstä, joka oli melkein niin kaunis kuin keijukin. Hänen kätensä olivat yhtä isossa puuhkassa kuin hän itse, ja minusta se oli niin sievää. Luullakseni se oli jokin kuningatar tai jotakin sentapaista. Luuletteko, että minä voin viedä tämän turkkurille ja teettää siitä tuollaisen puuhkan — tavattoman ison puuhkan?"
"Tietysti sinä voit", sanoi McLean. "Sehän on soma ajatus ja kyllin helppo toteuttaa. Pannaan saukko laatikkoon ja lähetetään jäähdytys vaunussa ensi junalla. Seiso sinä vartioimassa tässä minuutin verran, niin minä käsken Hallin viedä sen Duncanille. Valjastetaan Nellie Duncanin kärryihin ja sitten ajamme kaupunkiin puhuttelemaan keijun isää. Saukon lähetämme nyt heti, ennenkuin se ehtii pilaantua, ja ohjeesi kirjoitan myöhemmin. Tosiaankin on perin somaa teettää keijulle pieni muistokapine Limberlostista, ennenkuin se on kerrassaan karsittu, ja samalla se muistuttaa hänen käynnistään luonasi."
Freckles nosti häneen päin onnesta punoittavat kasvot, ja silmissä loisti entinen kirkkaus. Kiertäen käsivartensa McLeanin ympärille hän huudahti: "Voi, kuinka minä teitä rakastan! Jospa saisin teidät tuntemaan, kuinka suuresti teitä rakastan!"
McLean sulki hänet syliinsä.
"Jumala siunatkoon sinua, Freckles", sanoi hän. "Tiedän sen. Me kyllä saamme viettää hupaisia hetkiä yhdessä tässä maailmassa emmekä voi aloittaa liika varhain. Tahdotko mieluummin nukkua ensin vai haukata hieman ruokaa ja lähteä ajamaan kanssani ja sitten levätä? Eiköhän vain liene niin, että pikemmin nukut ja sikeämmin, jos ensin suoritamme retken ja saamme mielesi tyyntymään, ennenkuin menet maata. Mennäänkö?"
"Mennään vaan", vastasi Freckles, ja entinen kirkkaus oli taas silmissä, ja nyt hän jaksoi heittää saukon olalleen. He lähtivät yhdessä pitkin linjaa.
McLean pani merkille isot mustat kanat ja puhui niistä.
"Ne ovat kierrelleet ilmassa monta päivää", selitti Freckles. "Minäpä sanon, mitä luulen sen merkitsevän. Vanha kalkkarokäärme on kai tappanut jotakin liika isoa nielläksensä, ja nyt se pitää vahtia eikä salli kanojeni saada sitä. Siitä, kuinka ne ovat menetelleet kaiken kesää, olen siinä varmassa uskossa, että käärmeellä on siellä luolansa. Katsokaas niitä nyt! Katsokaa, kuinka ne hyökkäävät maahan ja sitten nousevat jälleen, ikäänkuin säikähtyneinä."
Äkkiä McLean käännähti häneen päin ja kalpeni.
"Freckles!" huudahti hän.
"Luuletteko, että se on Jaakko?" kysyi Freckles vavahtaen.
Hän pudotti saukon, tarttui sauvaansa ja asteli notkoon. Revolveri kädessä McLean seurasi häntä. Linnut kiertelivät heidän tullessaan korkeammalla, ja iso käärme nosti päätänsä ja kalisteli vimmatusti. McLeanin revolverin pamahtaessa se mutkaisissa kiemuroissa lysähti kasaan, ja hän ja Freckles seisoivat Mustan Jaakon vieressä. Tämän kohtalo oli ilmeinen ja mitä kammottavin.
"Tule", sanoi johtaja. "Emme tohdi kajota häneen. Haetaan lakana rouva Duncanilta ja peitetään hänet sillä, jotta hyönteisparvet pysyvät poissa, ja pannaan Hall vartioimaan sillä aikaa kun kutsumme poliisin."
Freckles puristi huulensa yhteen. Varovasti hän työnsi sauvaansa Mustan Jaakon ruumiin alle, kohotti sitä ja sovitti polvelleen. Vainajan paidanrinnuksesta hän veti pitkän hopeaneulan ja lennätti sen vihaisesti notkoon. Sitten hän otti ruumiilta myös muutamia rutistuneita heleänvärisiä kukkia ja paiskasi ne kauas allikkoon.
"Minua aivan pöyristyttää niin kamala juttu", lausui McLean, kun hän ja Freckles ajoivat kaupunkia kohti. "En voi käsittää, kuinka Jaakko uhkarohkeasti tuli hiipineeksi notkon halki, vaikka olikin niin vimmoissaan. Ei kukaan tuntenut sen vaaroja paremmin kuin hän. Ja miksi hän valitsi mutaisimmat, rehevimmät tiheiköt rämeen poikki päästäkseen?"
"Ettekö luule, sir, hänen ajatelleen, että siitä oli suorin matka telatielle Limberlostin eteläpuolitse? Ruoho oli korkeinta siellä, ja hän laski, että nuo salavat suojaisivat häntä. Kerta sinne päästyään hän olisi saattanut turvallisesti käydä kyyryssä. Jos hän näin olisi ehtinyt tämän paikan ohi, olisi hän varmasti pujahtanut pakoon."
"Niin, minun on tosiaan hyvin sääli Jaakko-rukkaa", sanoi McLean, "mutta enpä voi olla tuntematta helpoitusta siitä, että huolemme nyt ovat lopussa. Kun Jaakkoa on kohdannut noin ankara rangaistus, kun Wessner istuu varmassa tyrmässä ja muut on määrätty vangittaviksi, voimme uskoa, että he kaikkoavat pois näiltä mailta. Enkä arvele, että kukaan muukaan enää aikoo yrittää puitamme varastaa, kun näiden miesten kohtalo on vereksessä muistissa. Täällä ei ole ketään toista, joka niin hyvin tuntee metsäasiat kuin Jaakko. Hän oli oikea asiantuntija."
"Oletteko koskaan kuullut kenenkään muun kuin hänen yrittäneen merkitä puita?" kysyi Freckles.
"En, en koskaan", vastasi McLean. "Olen varma siitä, että paitsi häntä ei ollut ketään. Katsos, vasta meidän yhtiömme tultua tänne haistoivat jotkut junkkarit, että Limberlostissa on hyviä paloja, ja koettivat päästä mukaan. Jaakko tunsi rämeen paremmin kuin kukaan täällä. Saadessaan tietää, että kaksi yhtiötä aikoi ostaa metsää, hän tahtoi asettua sen puolelle, jolta voisi ansaita enemmän. Jo silloin hänellä oli merkittynä puita, joita hän tuumi kähveltää. Luulenpa, että hänen ainoa tarkoituksensa, kun hän pakotti minut eroittamaan hänet miehistäni, oli sitten päästä tänne varastamaan puita. Ostaessamme tämän metsän ei meillä ollut aavistustakaan, mikä kultakaivos se oli."
"Juuri sitähän Wessner silloin ensi kerralla puhui", sanoi Freckles innokkaasti. "Että se näet on kultakaivos. Hän ei sanonut tietävänsä, missä ne merkityt puut olivat, mutta hän tunsi erään, joka sen tiesi, ja jos pysyisin syrjässä ja antaisin heidän viedä merkityt puut, saattaisivat he muutamassa päivässä kuljettaa tiehensä ainakin tusinan."
"Freckles!" huudahti McLean. "Et suinkaan sinä tarkoita tusinaa!"
"Niinpä hän vain sanoi, sir, — tusinan verran. Sanoi etteivät he tietenkään osanneet numerolla laskea, minkälainen summa niistä saataisiinkaan, mutta että maksaisi vaivan ne kaikki puhaltaa ja että viisi tai kuusi oli oikeita kultakaivoksia. Kolmeahan he nyt ovat yrittäneet, niin että yhdeksän muuta täytyy olla merkittynä ja monet niistä erittäin arvokkaita."
"Hyvä. Tahtoisinpa tietää, mitkä ne ovat", sanoi McLean, "niin että ensiksi voisin ne otattaa ulos metsästä".
"Olen ajatellut asiaa", virkkoi Freckles. "Minä arvelen, että jos tahdotte jättää yhden vartijoista linjalle — sanokaamme Hallin — niin minä aloitan rämeen pohjoispäästä ja ja'an sen lohkoihin ja koetan niistä löytää nuo merkityt puut. Kaiketi ne ovat merkityt suunnilleen samaan tapaan kuin tuo ensimmäinen vaahtera linjalla. Wessner mainitsi erään toisen hyvän puun, ei kovinkaan kaukana siitä. Hän sanoi sen olevan parhaan kaikista. Paisuisipa rintani ilosta, jos voisin sen löytää. Tietenkään minä en ymmärrä hitustakaan puista, mutta voin ajaa merkkiä takaa. Jaakko oli niin hyvä tuntija, että osasi eroittaa jotkut niistä jo kaarnan nojalla, mutta kaikissa, jotka hän, mikäli tähän mennessä olemme nähneet, halusi viedä pois, oli palanen kaarnaa syvästi leikattuna rungosta, aivan alhaalla, missä taajat pensaat sen kätkivät. Luulenpa voivani löytää niistä jonkun."
"Hyvä tuuma", sanoi McLean. "Tehdään niin. Saat aloittaa niin pian kuin olet levähtänyt. Ja jos tapaat rämeellä vähäpätöisintäkään, minkä arvelet miellyttävän Lintunaista, niin ota pyöräsi ja käy häntä hakemassa milloin vain. Minä jätän pari miestä linjalle, niin että sinulla on yksi kummallakin puolella ja sinä voit liikuskella mielesi mukaan. Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle olemme, poikaseni?"
"Kyllä, ja keijulle myös", vastasi Freckles. "Minun on kiittäminen häntä hengestäni ja kunniastani. Paneepa se valvomaan yökaudet ja miettimään, kuinka voisin sen hänelle palkita."
"Hyvä, aloita siis puuhkalla", ehdotti McLean. "Siitä tulisi vallan mainio."
Hän kumartui ja pörhisti jaloissansa makaavan saukon tuuheata turkkia.
"Enpä tosiaankaan ymmärrä, kuinka sillä voi olla noin komea turkki näin kesäiseen aikaan. Niiden turkki on aina kauneimmillaan talvella, mutta tästä tuskin voi sanoa moitteen sanaa. Minäpä sähkötän Coopereille, että siitä on pidettävä tarkkaa huolta. Heidän täytyy saada se tuoreena. Kun se on parkittu, emme säästä mitään kustannuksia sen muokkaamisessa. Siitä pitäisi tulla ruhtinaallinen kapine, ja varmaankin se erinomaisesti sopii keijulle. En voi kuvitella mitään sopivampaa."
"En minäkään", sanoi Freckles innokkaasti. "Olisi minulla kaupungissa toinenkin asia, jos rahaa jäisi puuhkan valmistuttua."
Hän kertoi McLeanille, kuinka Saara Duncan oli toivonut samanlaista hattua kuin keijulla oli. Hieman hän empi siitä puhuessaan ja piti visusti silmällä McLeanin kasvoja. Mutta kun hän näki, että johtajan silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja myötätuntoa, täytti entistä suurempi rakkaus hänen mielensä. McLean oli nopsa tajuamaan. Sen sijaan että olisi nauranut, hän sanoi: "Etköhän vain salline minunkin olla siinä mukana? Tiedäthän, ettet saa olla itsekäs. Minäpä sanon, mitä teemme. Annetaan se joululahjaksi. Minä olen silloin kotona; voimme täyttää jonkun laatikon, ja sinä hankit hatun. Minä lisään siihen hameen ja huivin. Sinä ostat Duncanille hatun ja käsineet. Minä lähetän hänelle vahvan päällystakin, ja pienokaisille pistetään joukkoon jotakin pientä tavaraa. Eikö siitä tule hauskaa?"
Freckles ihan vapisi ihastuksesta.
"Siitä tulee melkeinpä liiankin juhlallista ollakseen hauskaa", virkkoi hän. "Aivanhan se on taivaallista. Kuinka pitkä aika siihen vielä on?"
Hän alkoi laskea kuukausia, ja tahallaan McLean yllytti häntä siihen, kääntääkseen hänen ajatuksensa pois viime päiväin ahdistuksesta, sillä hän oli ollut ylenmääräisesti rasitettuna ja kaipasi lepoa ja rauhaa.
15. luku.
Viikkoa myöhemmin oli Limberlostissa kaikki ihan samassa kunnossa kuin ennen murhenäytelmää, paitsi että kaappi Frecklesin majassa nyt oli vastakaadetun puun kannolla. Riittävästi oli jätetty viiniköynnöksiä sille koreaksi peitoksi, ja kaikki äskettäin sattuneen kahakan jäljet olivat poistetut. Uudet miehet pitivät linjalla vahtia. Freckles jakeli rämettä arviokaupalla lohkoihin, etsiskellen merkittyjä puita. Tähän mennessä hän oli tavannut yhden, josta kappale kuorta oli syvälti leikattu pois ja palanen taitavasti naulattu paikalleen. Se tuntui hänestä tavattoman kallisarvoiselta, niin että hän kerrassaan riemastui. Hän keksi myös niin monta aihetta Lintunaiselle, että tämä melkein päivittäin saapui sinne, ja ne hetket, jotka Freckles vietti hänen ja keijun seurassa, olivat kerrassaan kultaisia.
Limberlost oli nyt vaatetettuna kuin Saaban kuningatar kaikessa loistossaan. Syksyn ensi kylmät olivat sirottaneet hänen kruunuunsa välkehtiviä topaaseja, rubiineja ja smaragdeja. Hänen jaloissaan heloitti laahuksen purppura, ja kädessä hänellä oli kultainen valtikka. Kaikki oli kehkeytynyt korkeimmilleen. Näytti siltä, ettei mikään saattanut enää käydä suloisemmaksi, vaan kaikki oli moniaita viikkoja hiljaa, odotellen lähestyvää hävitystä.
Räme kuohui elämää. Jokainen sinne keväällä saapunut lintupari oli nyt lisääntynyt kahdesta kymmeneen. Poikaset olivat Frecklesin holhokkeina kesyttyneet ja olivat nyt niin pyöreitä ja pehmeitä, että kauneudessa täysin vetivät vertoja vanhemmille, joskin usein vailla niiden loistavaa höyhenpukua. Kaikkialla tuli esille sama lisääntymisen tarina. Lylleröiset pikku murmelit loikkivat pitkin polkuja. Nokkelat pesukarhun ja opossumin penikat vilkuilivat ontoista kannoista ja rungoista. Nuoret myskirotat seurasivat vanhempiaan allikoiden halki.
Jos sattui yllättämään kettuperheen, joka ei vielä ollut hajaantunut, ja näkemään nuorten poikasten leikkivän kuolleella, emon tuomalla villihanhella, ja havaitsemaan, kuinka ylpeänä ja tyytyväisenä emo loikoi kyljellään ja katseli niitä, sai siitä kuvan, jota ei hevillä unohda. Freckles ei koskaan väsynyt tarkastelemaan kettuemon kiintymystä poikasiinsa. Hänelle, jonka lapsuus oli käynyt niin katkeraksi sen takia, että hän alinomaa sai kokea ihmisvanhempain välinpitämättömyyttä ja julmuutta lapsiansa kohtaan, tämän turkis- ja höyhenpukuisen asujamiston rakkaus Limberlostin nevoilla oli suurempi kumma kuin Lintunaiselle ja keijulle.
Viimemainittu oli hurjasti ihastunut kaniinien ja oravien poikasiin. Varemmin keväällä, kun poikaset olivat vielä perin pienet, oli sattunut niin, että Freckles oli joskus antanut hänen käsiinsä jonkun tuollaisista pienokaisista. Silloinpa oli sula ilo seisoa tytön takana ja tarkata hänen kiihkeästi kohoutuvaa rintaansa, palavia poskiaan ja loistavia silmiään. Hänellähän oli niin ihastuttavat silmät. Freckles oli hiljan keksinyt, että ne eivät olleetkaan niin tummat kuin hän oli ensimmältä luullut, vaan että niitä varjostavat pitkät ja tuuheat silmäripset tekivät ne tummemmiksi kuin ne oikeastaan olivat. Yhtämittaa ne vaihtelivat. Milloin niissä säkenöi ja kipinöi sukkeluus, milloin myötätunto ne teki kosteiksi, milloin niissä paloi rohkeuden tuli, milloin kunnianhimo ajoi niihin voimakkaan värin, milloin taas ne suuttuneina liekehtivät jotakin luontokappaletta väärin kohdeltaessa.
Tyttö oli vienyt muutamia oravan- ja kaniininpoikasia kotiinsa ja antanut niiden asua talvitarhassa, jonka ne panivat mullin mallin. Hän hoiti niitä aivan erinomaisesti. Hän opiskeli luonnonhistoriaa luonnosta ja sai paljon terveellistä harjoitusta. Hänelle ne olivat mielenkiintoisimmat kaikista, mutta Lintunainen antoi etusijan linnuille, ja toisella sijalla olivat yö- ja päiväperhoset.
Nyt oli ruskeitten perhosten aika. Notkon reuna oli täynnänsä linnunruohoja ja muita kasveja, joista ne paljon pitivät, ja ilma kiilsi kullalle liihottelevien "kuningasten" ja "varakuningasten" ja "kuningattarien" silkinhienoista siivistä. Niitä oli varmaankin kolme kertaa niin runsaasti kuin toisia perhosia.
Lintujen joukossa tuntuivat tosiaan pienet keltaiset olevan enemmistössä. Ainakin oli laita niin siihen saakka, kunnes punasiipiset rastaat ja riisilinnut, jotka olivat pesineet sisämaassa, äkkiä älysivät, että räme olikin Luojan yrttitarha, ja sadoittain kerääntyivät sinne herkuttelemaan ja seikkailemaan näinä harvoina viikkoina ennen majanmuuttoa. Eipä ollutkaan koskaan linnuille laitettuna herkullisempaa ateriaa. Ruohojen tupsut olivat täynnä siemeniä, samoin kaikenmoiset muut yrtit. Syksyn marjat olivat tuleentuneet. Villit rypäleet ja orapihlajanmarjat olivat valmiit. Koppakuoriaisia ryömi kaikkialla. Maa kihisi matoja. Hyönteiset täyttivät ilman. Luonto pysähtyi viettämään loistavaa juhlaa ennen uutta vaihettaan, mutta rämeen asujamista eivät ketkään osanneet pitää sitä paremmassa arvossa kuin nuo isot mustat kanat.
Ne näyttivät kaikista parhaiten tajuavan tämän uuden rauhan ja yltäkylläisyyden. Ruokaa niiden ei edes tarvinnut pyydystää itselleen niinä päivinä, sillä pikku kanasen eteen nyt kerääntyviä herkkupaloja oli enemmän kuin se jaksoi hyväksensä käyttää, ja se oli mielissään, kun iso ja emo laskeutuivat aterioita jakamaan.
Se oli komea, kookas, rutosti kasvanut lintu, ja sen siivet pikimustine, pronssille välkehtivine sulkineen olivat niin vankat, että melkein kannattivat ruumista ilmassa. Pyrstö oli kolme tuumaa pitkä, ja nokka ja kynnet olivat terävät. Lihakset alkoivat jo vaatia liikuntoa. Montakin kertaa tunnissa se joka päivä juoksi edestakaisin ne neljäkymmentä jalkaa, joiden alalle sen koti ulottui. Muutaman päivän kuluttua se rupesi nostelemaan ja levittelemään siipiään ja räpsäyttelemään, kunnes selkäuntuvat olivat täynnä lahon jalavan höytyä. Sitten se alkoi loikkia. Ja kun se siinä hullunkurisesti hyppi ja keikahteli ja aina vähän väliä loikkasi sivulle päin, oli rämeelle näkyä tarkkaamaan tulleiden Frecklesin ja keijun vaikea pysyä ääneen nauramatta.
Toisinaan se keikaili itsekseen; ja sepä oli kaikkein hassuinta, sillä se käänteli päätään ylös ja alas ja puolelta toiselle ja veti leukaansa sisään päin kopein pikku nykäyksin. Se ojenteli kaulaansa, kohotti päätänsä, käänsi sen toiselle sivulle ja myhäili — suorastaan myhäili — tyytyväisintä ja omahyväisintä hymyä mitä koskaan on linnun kasvoilla nähty. Se oli niin lystillistä, että Frecklesin ja keijun täytyi eräänä päivänä kertoa siitä Lintunaiselle.
Lopettaessaan työskentelynsä pikku kanaa kuvatessaan hän jätti heille koneensa valmiiksi asetettuna ja käski heidän kätkeytyä pensaikkoon odottamaan. Jos se tulisi ulos ja tosiaan myhäilisi ja he osaisivat puristaa kummipalloa oikealla hetkellä kuvan siepatakseen, olisi hän ylen ihastunut.
Freckles ja keiju painautuivat kyyrylleen ison rungon viereen ja odottivat kärsivällisesti silmät palavina ja henkeänsä pidätellen; mutta pikku kananen olikin syönyt herkullisen aterian vähäistä ennen kuin he kertoivat sen viime tempuista. Se oli väsynyt ja uninen ja meni kantoon nukkumaan eikä liikahtanut paikaltaan tunnin aikaan.
He alkoivat jo olla levottomia, sillä päivän valo oli pian lopussa, ja heidän teki niin kovasti mieli yrittää. Viimein pikku kana kohotti päätänsä, avasi kitansa ja haukotteli niin, että leukapielet olivat vääntyä sijoiltaan. Minuutti pari kului vielä torkkumisessa. Tyttö sanoi, että se oli päivällisunta. Sitten lintu laiskasti haukotti uudelleen ja kohosi jaloilleen, ojennellen jäseniään ja yhä vain haukotellen. Verkalleen se käydä paapersi kohti ovensuuta, ja keiju sanoi: "Nyt se meiltä ehkä viimeinkin luonnistuu."
"Sitä minäkin", kuiskasi Freckles.
He nousivat polvilleen ja suuntasivat silmänsä onton rungon suuaukolle. Valaistus oli voimakas ja eheä. Pikku kana kurkkaili jälleen, mutta siihen se jäi. Se kohenteli höyhenpukuaan, kiilloitti noukkaansa ja tuntiessaan olevansa kaunis ja kyllin koristettu alkoi itsekseen kiemailla. Frecklesin silmät kiilsivät, ja sihisten kulki hengitys hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.
"Nyt se aikoo sen tehdä", kuiskasi tyttö. "Me saamme kuvan. Teidän olisi paras antaa pallo minulle."
"Niin", myönsi Freckles, mutta katselikin vain puunrunkoa eikä yrittänytkään jättää palloa kädestään.
Pikku kana nyökkäsi veikeästi ja pörhisti sulkiaan. Se teki päällään kaikenlaisia pikku nytkähdyksiä ja muutti nopeasti asentoa. Kerran lehahti jotakin myhäilyn tapaistakin näkyviin.
"Nyt! — Ei!" äännähti keiju.
Freckles taivutti itseään lintua kohti. Hän odotti jännitettynä. Tietämättänsä tyttö tarttui häneen käteensä. Poika tuskin tajusi sen olevan siinä. Äkkiä pikku kana hypähti koholle ilmaan ja putosi moksahtaen. Keiju säikähti hieman, mutta Freckles pysyi liikahtamatta. Ikäänkuin hyvillään viime tempustaan tuo liiaksi kasvanut poikanen käänsi kameraan päin melkein koko kylkensä, ojensi koipiaan, levitti hartioitaan, kurotti kaulansa täyteen mittaan, veti sisään leuan ja myhäili ilmeisintä hymyään suoraan päin linssiä.
Frecklesin sormet puristivat palloa kuin kouristuksessa, ja samassa tyttö puristi hänen kättänsä. Sitten tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus, ja hän nosti käsiään pyyhkäistäkseen pois silmiltä kosteita kiharoita.
"Kuinka pian luulette sen valmistuvan?" kuului Frecklesin kiihkeä kysymys.
Nyt vasta keiju katsahti häneen. Poika oli polvillaan, etukumarassa, silmät suunnattuina lintuun, hien virratessa pieninä puroina pitkin hänen punaisia, hyttysten puremia kasvojaan. Hattu oli vinossa, vaaleat hiukset törröttivät pystyssä, rinta kohosi kiihtymyksestä, ja vieläkin hän kaikin voiminsa puristi palloa kädessään.
"Luuletteko sen onnistuneen?" kysyi hän.
Tyttö saattoi vain nyökätä. Freckles päästi helpotuksen huokauksen.
"Olipa se ankarin urakka, mitä eläissäni olen suorittanut!" huudahti hän. "Ei ihme, että Lintunainen rämeeltä tullessaan näyttää siltä kuin jos olisi käynyt läpi tulen ja veden ja nälänhädän, kun hänen täytyy kokea tällaista päivä toisensa perästä. Mutta jos luulette meidän onnistuneen, niin kyllä se kaiken vaivan ansaitsi, ja minä olen niin iloinen kuin kukaan muu."
He pistivät kameran huolellisesti takaisin koteloon ja palasivat tielle.
Silloin Freckles päästi riemun valloilleen.
"Nyt mennään kertomaan tästä Lintunaiselle!" huusi hän hurjasti hyppien ja hattuaan heiluttaen. "Me saimme sen! Panen vetoon vaikka talonhinnan, että se onnistui!"
Käsi kädessä he kirmasivat rämeen pohjoiseen päähän kiljuen: "Me saimme!" kuin nuoret intiaanit eivätkä joutaneet ajattelemaan, mitä nyt olivat tekemässä, kunnes iso sinisenharmaa lintu, jolla oli pitkä kaula ja puujalkain mittaiset koivet, siipiään räpytellen kohosi ilmaan ja purjehti yli Limberlostin.
Tyttö valahti kalmankalpeaksi ja tarttui Frecklesiin molemmin käsin.Poika läähätti häpeissään ja kääntyi poispäin.
Niin ajattelemattomasti pelottaa pois Lintunaisen malli! Sehän oli hänestä pahin rikos. Hän ojensi kätensä noustessaan ylös päivänpaahtamana, hyttysten puremana ja hikeä valuvana ja huudahti: "Herra siunatkoon teitä, lapsoset!" Ja kuulosti tosiaan siltä kuin hän olisi sitä tarkoittanutkin.
"Niin… mutta…" änkkäili keiju hämmentyneenä.
Freckles ehätti hänelle avuksi.
"Kaikki nuhteet teidän täytyy antaa minulle. Minä luulin, että olimme saaneet pikku kanan oikein hyvin kuvatuksi ja olin niin huumaantunut ilosta, että pääni meni ihan pyörälle, ja sitten minä tahdoin, että juostaisiin kertomaan Lintunaiselle. Ja kuin hullu minä läksin juoksemaan ja melkein laahasin keijua mukanani."
"Vai niin, Freckles!" muistutti tyttö. "Oletteko hupsu? Tietysti kaikki oli minun syyni. Minä olen ollut hänen kanssansa satakin kertaa. Minä tiesin kyllä, etten saanut antaa minkään —en minkään— pelottaa pois hänen lintuaan. Minä olin niin höperö, että unohdin. Vika on kokonaan minun, eikä hän koskaan anna sitä minulle anteeksi."
"Kyllä hän antaa", vakuutti Freckles. "Ettekö sanonut jo ensi päivänä, että jos ihmiset pelottaisivat pois hänen lintunsa, hän melkein saattaisi tappaa heidät? Kaikki johtuu minun hupsuudestani enkä koskaan anna sitä itselleni anteeksi!"
Lintunainen laskeutui notkoon Käärmeojan suulle ja kahlasi ruohon läpi heitä kohti pari kameraa ja vettä valuva kolmijalka taakkanaan.
"Jos sallitte minunkin sanoa sanan, hyvät lapset", virkkoi hän, "niin kerronpa teille ottaneeni kolme kuvaa tuosta junkkarista".
Tyttö huoahti syvään helpotuksesta, ja samalla Frecklesinkin kasvot hieman kirkastuivat.
"Kaksi niistä", jatkoi Lintunainen, "kaislikossa — toisen edestä, töyhtö alhaalla, toisen vinosti takaa, töyhtö pystyssä; ja viimeisen lennosta, juuri teidän tullessanne. Olin suorastaan rukoillut, että jokin saisi sen nousemaan ilmaan siltä taholta ja lentämään kameraan päin, sillä se oli kahlaten kiertänyt ympäri, enkä silloisessa asennossani itse voinut mitään. Ymmärrättekö? Ei mitään syytöksiä, kun saitte hartaan toivoni toteutumaan."
Freckles astui askeleen häntä kohti.
"Tarkoitatteko sitä todellakin?" kysyi hän kummastellen. "Ajatelkaahan, keiju, me teimmekin aivan oikein. Hän ei menetäkään kuvaa meidän varomattomuutemme takia, kun ensin on läpimärkänä odottanut täällä lähemmäs parin tunnin ajan! Hän ei olekaan suuttunut meihin!"
"En ole koskaan eläissäni ollut niin hyvällä mielellä", sanoi Lintunainen uutterasti puhdistellen kameroitaan ja sovitellen niitä laatikkoon.
Freckles nosti hattuaan ja ojensi juhlallisesti kätensä. Yhtä juhlallisesti keiju tarttui siihen. Lintunainen yksin nauroi, sillä heistä oli tilanne ollut niin vakava, etteivät he pystyneet siinä näkemään mitään lystillistä.
Sitten he ahtoivat tavarat vaunuihin, ja Lintunainen ja keiju lähtivät kotiinsa. Tämä retki oli ollut rasittava heille kaikille, ja he olivat todella uupuneet, mutta myöskin hyvin iloiset. Freckles oli niin onnellinen, että hänestä tuntui kuin elämä ei voisi tarjota enempää. Kun Lintunainen oli valmis ajamaan pois, laski poika kätensä ohjaksille ja katsoi häntä silmiin.
"Luuletteko meidän kuvamme onnistuneen?" kysyi hän niin innokkaasti, että Lintunainen olisi antanut paljonkin voidakseen varmasti vastata myöntäen.
"Jaa, hyvä ystävä, en tiedä", sanoi hän. "Sitä ei voi ennakolta arvata. Jos otitte kuvan juuri ennen tänne tuloanne, niin oli vielä hyvä valaistus. Jos odotitte, kunnes pikku kana oli aivan lähellä aukkoa, pitäisi teillä olla hyvä kuva, vaikkette olisikaan siepannut juuri sitä ilmettä, jota halusitte. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa, mutta oletan, että on täysi syy uskoa teidän onnistuneen. Kehitän levyn illalla, laitan teille siitä näytteen varhain aamulla ja tuon sen matkassani. Työväestö saapuu tänne päivän tai parin perästä. Minä tahdon ottaa niin monta kuvaa kuin mahdollista ennen niiden tuloa, sillä eiväthän ne voi olla säikyttämättä lintuja pois. Herra McLean tarvinnee teitä silloin, enkä oikein ymmärrä, kuinka tulemme toimeen ilman teitä."
Totellen sisäistä tarvetta, jota hänen ei ollut koskaan syytä katua, hän kumartui eteenpäin ja painoi huulensa Frecklesin otsalle, suudellen häntä hellästi ja kiittäen häntä monista palveluksista, joita oli rakkaassa puuhassaan häneltä saanut. Freckles läksi pois niin onnellisena, että hänestä melkein tuntui kuin pitäisi hänen katsoa taaksensa, eikö polku siellä ollut noussut kierimään hänen kintereillänsä.
16. luku.
Jo kaukaa Freckles näki heidän tulevan. Keiju seisoi hattuaan heiluttaen. Freckles hyppäsi pyörälleen ja kiiti täristen ja keikkuen pitkin telatietä heitä vastaan. Lintunainen seisautti hevosen, ja keiju ojensi hänelle kuvapaperin. Freckles asetti pyörän nojalleen puuta vasten ja tarttui näytteeseen kiihkoisin sormin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt kuvaa kanasistaan. Ahnain silmin hän nyt katseli sitä. Kun hän käänsi kasvonsa naisiin, kuvastui niissä täydellinen ihastus.
"Näettehän!" huudahti hän, ja sitten hänen taas täytyi silmätä kuvaa. "Voi minun pikku kanastani, pientä kultaista kanastani! Antaisinpa sinusta vaikka kaikki rahani pankista!"
Sitten hän tuli ajatelleeksi keijun puuhkaa ja Saara Duncanin hattua ja lisäsi: "Tahi ainakin kaiken muun paitsi mitä kipeästi tarvitsen muihin tarkoituksiin. Tahtoisitteko pysähtyä tuvan eteen hetkiseksi ja näyttää tätä rouva Duncanille?" kysyi hän.
"Antakaa minulle tuo pikku kirja taskustanne", sanoi Lintunainen.
Hän käänsi kuvan ulkosyrjät niin, että se sopi kirjaan, ja selitti, että se siinä tilassa vielä oli heikko ja arka. Freckles kiirehti edelle, ja kun he saapuivat perille, näkivät he Saara Duncanin katselevan ihmeissään ja kuulivat hänen toistelevan: "No jopa nyt jotakin!"
Freckles ja keiju auttoivat Lintunaista sijoittumaan koko pitkäksi päiväksi Käärmeojan suulle. Sitten hän lähetti heidät pois ja jäi odottamaan, mitä onni mukanaan toisi.
"Mitä me nyt teemme?" kysyi tyttö, jonka vilkkaus ja tarmo olivat ehtymättömät.
"Tahtoisitteko pistäytyä majaani hetkeksi?"
"Mieluummin en, ellei teillä ole jotakin perin tärkeätä", sanoi tyttö. "Minäpä sanon teille. Mennään auttamaan rouva Duncania päivällisen laitossa ja leikkimään pikku pojun kanssa. Minä pidän herttaisista, puhtaista palleroisista."
He ohjasivat askeleensa tuvalle päin. Vähän väliä he pysähtyivät tutkimaan jotakin taikka puhelemaan jostakin luonnon ihme-esineestä. Tytöllä oli nopsat silmät; hän näytti näkevän kaikki, mutta Frecklesillä oli sitäkin nopeampi näkö, sillä olihan suorastaan henki riippunut hänen silmiensä terävyydestä siitä pitäen, kun hänen työnsä rämeellä alkoi. He äkkäsivät jotakin yhtaikaa.
"Näyttää siltä kuin joku olisi aikonut tuosta hakata lipputangon", sanoi keiju koskettaen kenkänsä kärjellä pientä kantoa, joka ilmeisesti oli tämänkesäinen. "Freckles, miksi kukaan katkaisisi näin pientä puuta?"
"En tiedä", sanoi Freckles.
"Mutta minä tahdon tietää!" sanoi tyttö. "Eihän kukaan ole voinut tulla tänne hakkaamaan sitä vain huvikseen. Se on viety pois. Palataanpa taaksepäin ja katsotaan, voisimmeko keksiä sen täällä lähellä."
Hän kääntyi, kulki entisiä jalanjälkiä ja alkoi hartaasti etsiä, jaFreckles samoin.
"Tuolla se on!" huudahti Freckles viimein. "Sehän seisoo nojallaan tuota isoa vaahteraa vasten."
"Niin, ja siinä se on kuolettanut kappaleen puunkuorta", sanoi keiju."Katsokaa, kuinka kuivettuneelta se näyttää."
Freckles tuijotti häneen.
"Keiju", huudahti hän. "Lyön vetoa, että se on merkitty puu!"
"Luonnollisesti!" huusi tyttö. "Ei kukaan katkaisisi tuollaista närettä ja toisi sitä tänne nojalleen suotta päiten. Minäpä sanon teille jotakin. Tämä on joku Jaakon merkityistä puista. Hän on kavunnut tuonne ylös jonkun toisen olkapäillä, kuorinut palasen pois ja leikannut hyvin syvään. Sitten hän on sovittanut palasen paikalleen ja kiinnittänyt sen tuolla kepakolla, joka samalla sai tehdä merkin virkaa. Näettehän, että sen ympärillä on joukko muita isoja vaahteroita. Voitteko kiivetä tuonne ylös?"
"Kyllä", vastasi Freckles, "jos vedän saappaat jalastani".
"No, koettakaa sitten", sanoi tyttö, "ja rientäkää! Ettekö näe, että minä olen niin kiihkoissani saadakseni tietää, onko tämä puu merkittyjä?"
He siirsivät näreen pois, ja sieltä putosi kaarnankappale, joka oli yhtä suuri kuin Frecklesin hatun pohja.
"Luulenpa, että se näyttää vähän visamaiselta", puhui tyttö ja perääntyi jonkun askeleen jännittäen joka lihasta kasvoissaan paremmin nähdäkseen.
Freckles kapusi paljastetulle kohdalle ja lipui sitten nopeasti maahan.Hengitys ei ottanut oikein kulkeakseen, mutta silmät sädehtivät.
"Kaarna on leikattu irti veitsellä, pihka raapittu pois ja syvältä otettu iso kappale. Runko on visaisinta puuta mitä olen milloinkaan nähnyt. Se on yhtä täynnä silmiä kuin lintu höyheniä."
Tyttö hyppi, tanssi ja ravisti hänen käsiään.
"Voi, Freckles", huuteli hän, "minä olen niin iloissani, että löysitte sen!"
"Mutta enhän minä sitä löytänyt", vastasi Freckles kummissaan. "Ei tuo puu ole minun löytöni, teidänhän se on. Minä unohdin koko asian ja olin menossa eteenpäin, mutta te ette hellittänyt, vaan puhuitte siitä yhtämittaa ja käännyitte takaisin. Te sen löysitte."
"Sietäisipä teidän hieman katsastaa, kuinka on maineenne laita, mitä totuuteen tulee", sanoi keiju. "Tehän sen näreen ensiksi näitte."
"Niin kyllä, sittenkun te veitte minut takaisin ja panitte minut hakemaan sitä", huomautti Freckles.
Kirkkaasti ja raikuvasti kuului silloin Limberlostin halki navakasti heilutettujen kirveitten ääniä.
"Työmiehet ovat tulleet", huusi Freckles. "He ovat raivaamassa leirin paikkaa. Mennäänpä auttamaan heitä."
"Eikö pitäisi ensin merkitä tämä puu uudelleen?" varoitti tyttö. "Se on aika kaukana täällä. Ja niitä on sellainen joukko ja kaikki niin toistensa näköisiä. Olisimmepa aika tomppeleita, jos ensin löytäisimme ja sitten hukkaisimme."
Freckles nosti näreen asettaakseen sen takaisin, mutta keiju viittasi häntä jättämään sen.
"Ottakaa esille käsikirveenne", sanoi hän. "Minä ennustan, että tämä on arvokkain puu koko rämeellä. Te löysitte sen. Nyt saatte leikillä olla minun ritarini. Naulatkaa siihen minun värini."
Hän irroitti hiuksistaan sinisen nauhan, nousi varpailleen ja piteli sitä kaksin kerroin käännettynä puuta vasten. Freckles käänsi katseensa hänestä ja kiinnitti nauhan vapisevin käsin. Keiju oli sanonut häntä ritariksensa. Herra Jumala, kuinka hän rakasti keijua! Täytyi salata kasvot, muutoin keijun virkut silmät varmaankin lukisivat, mitä hän kaikin mokomin koetti kätkeä. Hän ei tohtinut painaa huuliansa tuota nauhaa vasten sillä hetkellä, mutta illalla hän aikoi palata sen tekemään. Loitottuaan kappaleen matkaa he kääntyivät kumpikin katsomaan, ja aamutuulonen pani sinisen nauhan liehumaan jäähyväisiksi.
He painalsivat hyvää vauhtia eteenpäin.
"Minua säälittää lintujen säikyttäminen", sanoi tyttö, "mutta onpa niiden miltei jo aika lähteä pois. Se on minusta kauheaa, että metsä hävitetään, mutta eikö ole hauska kuulla tuota kelpo kirveitten kalketta, kun ei enää tarvitse heristää korviaan eroittaakseen kaikenlaisia salaisia ääniä? Eikö ole suloista kulkea vapaasti ja avoimesti, niin että pahimpana pelättävänä vain on joku käärme tai myrkyllinen yrtti?"
"Voi!" sanoi Freckles pitkään hengähtäen, "se on ihanampaa kuin aavistattekaan, keiju. Ei kukaan osaa arvata, mitä minä olen saanut kokea voidakseni täyttää isännälle antamani lupauksen ja kestää tähän päivään saakka. Eikö ole suurenmoista, ettei mitään muuta vahinkoa ole sattunut kuin tuo veres kanto, mutta senkin runko on pelastettu, ja tämä uusi puu, josta nyt pitää ilmoittaa? Ehkäpä herra McLean unohtaa sen kannon, nähdessään tämän puun."
"Ei hän voi sitä unohtaa", sanoi tyttö ja vastaukseksi Frecklesin hämmästyneeseen katseeseen lisäsi: "sillä hänellä ei ole koskaan ollut mitään syytä sitä muistaa. Hän ei olisi osannut itse tehdä rahtuakaan paremmin. Niin sanoo isäni. Teissä ei ole mitään syytä, Freckles."
Tyttö ojensi hänelle kätensä, ja kuin kaksi lasta he pistivät juoksuksi, päästessään lähemmäksi työmiesjoukkoa. He läksivät rämeen läntistä tietä ja seurasivat polkua, kunnes tapasivat miehet. Tytölle se oli hurmaava näky. Linjan länsiosan varjoisimmalla paikalla, rämeen partaalla ja aivan lähellä Frecklesin majaa, miehet olivat katkomassa pensaita ja raivaamassa tilaa isolle teltalle makuukortteeriksi ja toiselle ruokailusuojaksi, ja kyhäämässä lautahökkeliä kokille. Ajomiehet purkivat kuormiaan, hevoset riipivät lehtiä pensaista, ja joka mies otti kohdaltaan osaa Limberlostin uuden leirin pystyttämiseen.
Freckles auttoi keijua kapuamaan siimekseen eräälle telttakangasta kuljettavalle vaunulle. Tyttö veti jalastaan säärykset, pyyhki tulistuneita kasvojaan ja katseli ympärilleen iloisena ja tarkkaavaisena.
Miehistö oli huolellisesti seulottu, ja McLean tunsi nyt, ettei joukossa ollut ainoatakaan miestä, joka ei ollut luotettava.
Kaikki he olivat kuulleet, kuinka uskaliaasti tyttö oli ratsastanut pelastaakseen Frecklesin, ja monet heistä olivat olleet mukana apujoukossa. Toiset, senjälkeen joukkoon liittyneet, olivat kuulleet tarinaa kerrottavan kaikissa eri vaiheissaan iltaisin moskiittitulien ääressä. Melkein kaikki tunsivat tytön näöltä, hän kun niin paljon liikkui metsissä Lintunaisen keralla, ja samoin hänen isänsä, asemansa ja upean kotinsa. Kuinka tahansa hän olisi heitä kohdellut, eivät he olisi siitä pahastuneet, mutta hänen ei oltu koskaan huomattu osoittavan kopeutta. Hän oli luonteeltaan ystävällinen ja avomielinen. Jokaista hän rakasti, jokaista kohtaan hänessä oli myötätuntoa. Hänen anteliaisuuttaan ei rajoittanut muu kuin antamisen mahdollisuus.
Hän tuli polkua pitkin, käsi kädessä punatukkaisen, pisamanaamaisen metsänvartijan kanssa, jota pelastaaksensa hän vain muutama viikko sitten oli ylenpalttisesti ponnistellut, innoissaan juosten päästäksensä perille ja naurusuin lausuen oikealle ja vasemmalle tervehdyksensä: "Hyvää huomenta, herrat!" Kiivettyään turvalliseen paikkaan telttatarpeiden kuorman päälle hän istui siinä kangaspakalla kuten kuningatar valtaistuimellaan. Ei ollut sitä miestä työläisten joukossa, joka ei olisi käynyt tappeluun hänen puolestaan. Hän oli yleisen veljeyden elävä vertauskuva. Heidän parissaan ei ollut ainoatakaan miestä, jolle neitosen jalojen kasvojen tai hienojen vaatteitten olisi tarvinnut opettaa, että häntä kohtaan oli osoitettava kaikkea sitä kunnioitusta, joka kuuluu herrasväen naisille. Se toveruuden henki, joka hänestä huokui, vaati oman erikoisen veronsa, ja miehille tuotti suorastaan iloa osoittaa hänelle kunnioitustansa ja olla hänelle mieliksi.
Kun he kiirehtivät kuormavaunun luo, pyysi hän Freclclesiltä: "Sallikaa minun kertoa puusta!"
"Tietysti", vastasi Freckles.
Samaa hän varmaankin olisi sanonut, jos tyttö olisi pyytänyt saada katkaista hänen kaulansa. Kun McLean saapui ratsain, tapasi hän tytön tulehtuneena ja loistavana istumassa vaunujen päällä kädet jo vallan täynnä. Eräs miehistä, joka oksi vaivaistammea, oli tuonut hänelle kourallisen tulipunaisia lehtiä. Toinen oli taitellut hänelle kimpun viehättäviä suokukkia. Pensasta pois kaivaessaan oli joku kolmas keksinyt somarakenteisen, sievästi sisustetun pikku pesän, joka oli eheä kuin äsken rakennettu.
Keiju näytteli aarteitaan ja tervehti McLeania: "Hyvää huomenta,Limberlostin herra isäntä!"
Työmiehet hurrasivat, ja McLean kumarsi hänelle syvään.
"Kuunnelkaa jokainen!" huusi tyttö nousten seisaalle. "Minulla on jotakin sanomista. Freckles on nyt vartioinut täällä toista vuotta ja jättää teille Limberlostin eheänä, puutakaan hukkaamatta; ja päälle päätteeksi hän on juuri tänä aamuna keksinyt kaikkein kallisarvoisimman puun: tuolla itäisellä linjalla, aivan lähellä sitä, jonka veitte pois. Wessner oli siitä puhunut ensi kerralla käydessään. Huutakaa nyt kaikki yhdestä suusta: eläköön Freckles!"
Hohtavin poskin ja hehkuvin silmin hän iloisesti heilutti kukkasia kädessään ja piti tahtia kolmelle hurraa-huudolle ja yhdelle ylimääräiselle. Freckles livahti rämeelle piiloon peläten aivan halkeavansa ylpeydestä ja suuresta, rajusti sykkivästä rakkaudestaan.
Tyttö istahti taas ja kertoi McLeanille vaahterasta. Isäntä oli erittäin mielissään. Hän otti Frecklesin mukaansa ja läksi tutkimaan puuta. Tyttöä huvitti leirin rakentaminen, ja hän jäi mieluummin miesten joukkoon. Terävine silmineen hän tarkasti jokaista kokoonpanon vaihetta, mutta kun päästiin ruokailusuojan rakentamiseen, ryhtyi pitämään komentoa. Miehet olivat pystyttämässä maahan seipäitä, kun tyttö nousi pystyyn vaunuissa ja eteenpäin kumartuen puhui Duncanille, joka oli työtä ohjaamassa.
"Minä luulen, että jos siirrätte sen pari askelta etäämmäs, saatte paremman paikan, herra Duncan", sanoi hän. "Tuossa saisi paahtava aurinko paistaa sisään keskipäivällä, ja sivuseinät estävät parhaan vilvoittavan tuulen."
"Se on totta se", vastasi Duncan silmäiltyään osoitettuun suuntaan.
Sitten he hiukan siirtämällä seipäitä saivat paljon mukavuutta, josta siunailivat tyttöä joka päivä. Ehtiessään makuuteltan pystyttämiseen he kysyivät hänen mielipidettään. Hän selitti yötuulen yleisen suunnan ja ehdotti teltalle parhaimman paikan. Ennenkuin kukaan aavistikaan, kuinka asia kävi, seisoi tyttö määrittelemässä keittosuojan asemaa ja rakennetta, patojen kannattimien järjestelyä ja samoin varastohuoneen rakentamista. Hän komensi laittamaan makuuteltan lattiapalkit pitkinpäin, niin että olisi helpompi lakaista sitä, ja ehdotti uutta makuutilojen sovittelua, joka tuottaisi kaikille miehille yhtäläisen osan öisestä tuulenhengestä. Sitten hän hyppäsi maahan, kiipesi vastakyhätylle ruokailupöydälle ja opasti kokkia, kuinka piti asettaa tulisija, pöytä ja keittiökalut.
Kun Freckles palasi puuta katsomasta ja yhtyi työhön, näki hän vilaukselta keijun istumassa suopalaatikolla papuja silpimässä. Tyttö huusi hänelle, että heidät oli kutsuttu päivälliselle ja että he olivat suostuneet.
Kun pavut höyrysivät padassa, neuvoi tyttö kokkia panemaan ne ensi kerralla yöksi veteen likoamaan, niin että ne kiehuisivat nopeammin eivätkä halkeilisi. Hän oli varma siitä, että heidän kokkinsa kotona teki sillä tapaa, ja työläisten keittäjä arveli, että se oli hyvä tuuma. Kun Freckles seuraavan kerran keksi tytön, oli tämä perunoita kuorimassa. Vähän myöhemmin hän kattoi pöytää.
Hän lakaisi pöydän luudalla, sensijaan että olisi levittänyt sille liinan, otti vasaran ja takoi sillä pois pahimmat kuhmut tinalautasista ja melkeinpä hieroi nahan sormistaan puhdistaessaan astioita oljilla. Hän pani lautaset yhtä pitkän matkan päähän toisistaan ja latoi haarukat ja lusikat viereen. Kun kokki heitti menemään puoli tusinaa säilykeastioita, korjasi hän ne maasta ja sulatti pois kannen, vaikka melkein kärvensi kasvonsa ja varmasti poltti siinä hyppysensä. Sitten hän sievästi verhosi nämä tekaisemansa kukkamaljat maustekauppojen värillisellä käärepaperilla, jonka sitoi kiinni saraheinätukuilla. Maljat hän täytti katkeroilla, metsätähdillä, astereilla, kultapiiskuilla ja saniaisilla, asetellen niitä pitkin ruokapöytää. Pöydän toisessa päässä olevaan maljaan hän pisti punaiset lehtensä ja toiseen kukkavihkoheiniä. Pari miestä, jotka seurasivat hänen puuhiaan, taputti toisiaan olalle pois mennessään ja vakuutti, että tyttö oli "oikea herrasnainen". Nauraen hän otti paperipussin ja sovitti sen taitavasti päähänsä, matkien kokin lakkia. Sitten hän jauhoi kahvia ja vispilöi pari munaa sekaan pantavaksi, "koska oli vieraita", kuten hän vakavasti selitti kokille. Hän kysyi tältä ihastuneelta olennolta, eikö hän pitänyt kahvista enimmin tällä tavoin valmistettuna, ja sai vastaukseksi, ettei hän sitä tiennyt, kun ei ollut koskaan saanut sitä maistaa. Tyttö sanoi, että hänen laitansa oli juuri samoin — ei hänkään ollut koskaan sellaista maistanut, hän kun ei saanut maistaa mitään vahvempaa kuin maitoa. Sitten he nauroivat yhdessä.
Hän kertoi kokille metsäretkistään isänsä kanssa ja sanoi tämän valmistavan kahvinsa seuraavasti. Kun höyry alkoi kohota isosta kahvikeittiöstä, tukki hän nokan lujasti puhtaalla saralla, pysyttääkseen tuoksun, siirsi pannua niin, että se vain hiljalleen porisi, ja selitti miksi. Tytön vierailun vaikutus tuntui kokissa hänen koko elämänsä ajan, ja miehet toivoivat hartaasti, että hän usein kävisi siellä.
Hänellä oli ollut hyvin hauskaa, kun McLean riemuissaan palasi puuta katsomasta. Kuinka iloinen hän oli, sen hän uskoi ainoastaan keijulle, sillä olihan hän kadottanut uskonsa muutamiin luotettuihin miehiin viime aikoina ja kokemastaan tullut varovaiseksi. Hän suunnitteli polun aukaisemista sille puulle jo samana iltapäivänä ja kahden vahdin asettamista joka yöksi, sillä siitä näkyi tulevan harvinainen aarre, ja hän oli innokas näkemään sen matkalla sahalaitokselle.
"Minäpä tulen katsomaan sen kaatamista", huudahti tyttö. "Minussa on jonkinlaista äidillistä kiintymystä siihen puuhun."
McLeania se huvitti suuresti. Hän olisi tohtinut panna panttiin vaikkapa henkensä sekä keijun että Frecklesin rehellisyydestä, ja kuitenkin heidän ilmoituksensa puun löytämisestä erosivat toisistaan melko lailla.
"Sanokaapa minulle", virkkoi isäntä leikkisästi, "eiköhän minulla ole oikeus sitä tietää? Kuka oikeastaan keksi sen puun?"
"Freckles", vastasi tyttö kerkeästi ja varmasti.
"Mutta hän sanoo aivan yhtä varmasti, että te sen löysitte. En ymmärrä koko juttua."
Tytön silmistä välähti totinen katse täynnä vakavuutta. Hän vilkaisi ympärilleen ja kun ei nähnyt pyyheliinaa eikä pesuvatia, ojensi kätensä, jotta Sears kaataisi vettä niille. Kuivattuaan ne sitten hameensa helmaan hän kiipesi vaunuihin.
"Minä kerron teille, kohta kohdalta, kuinka se tapahtui" sanoi hän, "ja sitten saatte päättää, ja Freckles ja minä kyllä alistumme tuomioonne".
Lopetettuaan kertomuksensa hän lisäsi nauraen: "Sanokaa nyt, korkeasti oppinut tuomari, kumpi meistä puun keksi?"
"Hitto sen tietää, mutta en minä!" huudahti McLean. "Mutta jokseenkin täsmällinen on mielikuvani siitä, kuka siihen kiinnitti sinisen nauhan."
Isäntä hymyili merkitsevästi Frecklesille, joka juuri samalla yhtyi heihin, sillä he olivat aikoneet pyytää yhtiötä varaamaan riittävästi puuviilua tuosta samaisesta vaahterasta teettääkseen mitä koreimman yöpöydän keijulle hänen osallisuutensa palkkioksi.
"Mitä sinä tahdot omastasi?" kysäisi McLean Frecklesiltä.
"Jos teille sopii, otan minä osalleni musiikkitunteja — anteeksi, äänikultuuria", vastasi Freckles nauraen.
McLean hymähti, sillä Frecklesin ei tarvinnut muuta kuin kerran kuulla tai nähdä heti oppiaksensa, niinkuin janoinen maa imee vettä.
Keiju sijoitti McLeanin pöydän yläpäähän. Itse hän asettui alapäähän, oikealla puolellaan Freckles, ja työmiehet, pestyinä, harjattuina ja sievistettyinä, niin etteivät olleet tuntea itseään, täyttivät sivut. Siitä tuli hiukan väkinäistä. Ja sitten miehet pelkäsivät kukkia, kiilloitettuja pöytäkaluja ja ennen kaikkea arkailivat tytön soreata olentoa. Ei missään muualla ihmiset siinä määrin paljasta hyvän kasvatuksen ja sivistyksen puutetta kuin ruokaillessa. Lojua pöydällä, kahmaista veitsellä, pureskella ääneen, hotkia kahvia ja joka palalla painaa päänsä alas kuin kilpikonna — sitä he eivät olleet älynneet panna merkille, ennenkuin keiju, joka istui suorana kuin tikku, äkkiä johdatti heidät muistamaan, että heilläkin oli selkäranka. Vaistomaisesti joka mies ojensi selkänsä.
17. luku.
Puun luo pääseminen oli paljon vaikeampi urakka kuin McLean oli luullutkaan. Työmiehet voivat paraiten lähestyä sitä itäiseltä ulkosyrjältä, mutta sitten kun he olivat päässeet itäisen käytävän suulle, oli vielä jäljellä runsaan kilometrin pituinen, melkein läpitunkematon tiheikkö, isoja ja pieniä puita ja kaikenkokoisia pensaita. Muutamin paikoin oli mutapaikat täytettävä, jotta saataisiin hevosille ja vaunuille luja pohja ja voitaisiin kuljettaa raskaita kuormia. Kului moniaita päiviä, ennenkuin he saivat raivatuksi tien tuon komean puun luo ja olivat valmiit sen kaatamaan.
Kun sahaaminen alkoi, oli Freckles myöskin jo pitämässä vahtia pitkin tietä siihen suuntaan, missä sen leikkasi pikku kanasen puulta johtava polku. Hän oli käynyt täällä ennen miesten tuloa ja ottanut pois sinisen nauhan. Huolellisesti laskoksille käännettynä sitä nyt säilytettiin hänen povellaan. Hänelle kangasti siitä nauhasta moninkertainen ilo, kun hän ensi kuussa lähtisi kaupunkiin aloittamaan opintonsa ja uneksimaan kesänsä uudelleen. Se antaisi tapahtumille todellisuustuntua. Kun hän olisi puettu kuin muutkin miehet ja olisi työssänsä, tiesi hän kyllä, mihin panisi tämän kallisarvoisen sininauhan. Siitä tulisi hänelle onnentähti, ja sitä hän aina pitäisi mukanaan säilyttääkseen elävänä muistissaan sen päivän, jona keiju oli sanonut häntä ritarikseen.
Kuinka hän opiskelisi ja voi, kuinka hän laulaisi! Voisikohan hän täyttää McLeanin toiveet ja saisiko keijukin ylpeillä hänen tähtensä? Jospa hänestä vain voisi tulla oikea ritari!
Hän ei voinut ymmärtää, miksi keiju ei ollutkaan saapunut. Olihan hän halunnut nähdä puuta kaadettavan. Hän myöhästyisi kerrassaan, ellei tulisi jo pian. Olihan hän saanut tietää että kaikki olisi valmista tänä aamuna, ja luvannut varmasti olla siellä. Miksi Herran nimessä hän myöhästyi juuri tällä kertaa?
McLean oli ratsastanut kaupunkiin. Jos hän olisi ollut täällä, olisi Freckles pyytänyt häntä viivyttämään kaatamista, mutta ei kernaasti halunnut pyytää työmiehiä. Hänellähän ei ollut siihen valtuutta, vaikka arvelikin, että miehet odottaisivat; mutta jostakin syystä häntä ujostutti tuon pyynnön esittäminen, niin että hän odotti, kunnes varsinainen työ oli jo päättynyt. Saha oli otettu pois, ja miehet antoivat jyriseviä iskuja sille puolelle puuta, jonne sen piti kaatua, kun McLean tuli ratsastaen.
Ensi sanoikseen hän tiedusteli keijua. Kun Freckles ilmoitti, ettei hän ollut vielä tullut, antoi isäntä heti määräyksen pysähdyttää työt puun kaatamiseksi, kunnes hän saapuisi, sillä hän tajusi, että tyttö todellakin oli puun keksinyt, ja jos hän halusi nähdä sen kaatamisen, piti hänen se nähdä. Kun miehet väistyivät paikaltaan, tarttui voimakas tuulenpuuska puun latvaan, joka kohosi korkealle yli kumppaneittensa. Juurelta kuului pahaenteistä ratinaa, mahtava puu vavahteli, ja juuri sillä taholla, jonne sen oli määrä kaatua, työntäytyivät pensaat kahtaanne, ja lomasta livahtivat esiin keijun hymyilevät kasvot.
Kauhistuksen ulina pääsi miesten kuivista kurkuista, ja nähdessään kuolemantuskan heidän silmissään hän pysähtyi äkkiä, silmäsi ylös ja käsitti asian.
"Etelään!" karjaisi McLean. "Juoskaa etelään!"
Tyttö seisoi avutonna. Hän ei ilmeisesti tietänyt, missä päin etelä oli. Toisen kerran iso puu verkalleen vavahteli. Miehet seisoivat kaikki liikkumatta, mutta Freckles ryntäsi puun ohitse ja juoksi pitkin harppauksin. Hän koppasi tytön syliinsä ja syöksyi pensaikon läpi pelastusta etsien. Runko oli jo puoleksi kallellaan heidän ylitsensä, kun muuan lähellä oleva puu hetkiseksi pysäytti sen kaatumisen. He näkivät Frecklesin jalan luiskahtavan, ja hän suistui päistikkaa maahan tyttö sylissään.
Miehet päästivät kamalan huudon, ja McLean peitti kasvonsa. Samassa silmänräpäyksessä Freckles oli taas pystyssä, kantaen tyttöä ja ponnistaen eteenpäin. Ulommaiset oksat olivat jo heidän kohdallaan, kun he näkivät Frecklesin heittävän kannettavansa, kasvot alaspäin, mutaan niin kauas kuin suinkin jaksoi. Sitten hän juoksi jälkeen koettaakseen suojata hänen ruumistaan omallansa, vilkaisi taaksensa, olivatko he vielä vaarassa, ja ojennetuin käsivarsin jännitti itsensä ottaakseen iskun vastaan. Oksat peittivät heidät toisten näkyvistä, ja kaamea räsähdys tärisytti maata.
McLean ja Duncan juoksivat esiin kirveet ja sahat mukana. Muut miehet seurasivat, ja he ryhtyivät pelastustyöhön vimmatusti. Heistä tuntui ihmisiältä, ennenkuin he saivat vilahdukselta nähdä tytön sinistä hametta, ja se yllytti heidän tarmoaan. Duncan lankesi polvilleen hänen viereensä ja kaivoi käsin maata hänen aitansa. Muutaman sekunnin kuluttua hän saattoi vetää esille tytön, joka oli huumaantunut, mutta varmaankaan ei pahemmin loukkaantunut.
Freckles makasi hieman kauempana puun alla, missä iso oksa naulasi hänet maahan. Hänen silmänsä tuijottivat oudon avoimina, mutta hän oli täysin tajuissaan. Duncan alkoi kaivaa hänenkin aitansa, mutta Freckles pysäytti hänet.
"Ette voi liikuttaa minua", sanoi hän. "Täytyy katkaista oksa ja nostaa se pois. Kyllä minä tiedän."
Kaksi miestä juoksi hakemaan isoa sahaa. Eräät muut kävivät käsiksi oksaan ja kannattivat sitä. Lyhyessä ajassa se oli poissa ja Freckles vapaana.
Miehet kumartuivat hänen puoleensa nostaakseen hänet maasta, mutta hän viittasi heitä pois.
"Älkää koskeko minuun, ennenkuin olen levännyt hiukan", pyysi hän.
Sitten hän käänsi päätänsä, kunnes näki keijun, joka pukunsa helmaan kuivaili mutaa silmistään ja kasvoistaan.
"Koettakaahan nousta seisaalle", kehoitti hän tyttöä.
McLean tarttui tyttöön ja auttoi hänet pystyyn.
"Luuletteko, että on tullut mitään luunmurtoa?" sammalsi hän.
Keiju pudisti päätä ja pyyhkieli yhä kasvojaan.
"Tarkastakaapa te, sir", pyysi Freckles.
Tyttö salli McLeanin tutkia, ja tämä vakuutti Frecklesille, ettei hän ollut vakavasti vahingoittunut.
Poika käänsi päänsä takaisin, ja hänen kasvoillaan oli sanomattoman hellyyden ilme.
"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän raukeasti. Tyttö riistäytyi irtiMcLeanista.
"Nyt te, Freckles!" huudahti hän. "Nyt on teidän vuoronne. Nouskaa pystyyn!"
Tuskallinen nykäys väräytti Frecklesin kasvoja. Sen nähdessään tyttö kävi kalmankalpeaksi ja tarttui nuorukaisen käteen.
"Freckles, nouskaa ylös!" Se oli puoleksi käsky, puoleksi pyyntö. "Rauhoittukaa, keiju! Antakaahan minun ensin hieman levätä!" pyysi nuorukainen.
Tyttö polvistui hänen viereensä. Freckles kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä lähelle itseään. Hän katsoi McLeaniin niin tuskallisen pyytävästi, että isäntä polvistui hänen toiselle puolelleen.
"Voi, Freckles!" huudahti McLean. "Eihän toki! Varmaankin voimme tehdä jotakin. Meidän täytyy! Annahan katsoa!"
Hän yritti aukaista pojan paidankaulusta, mutta hänen kätensä vapisivat niin kovasti, että tyttö työnsi ne syrjään ja itse paljasti Frecklesin rinnan. Kiireesti silmäiltyään hän veti vaatteen jälleen kokoon ja pujotti kätensä hänen päänsä alle. Freckles kohotti häneen kuolontuskaisen katseen.
"Käsitätte kai?" sanoi hän.
Tyttö nyökkäsi sanattomana.
Freckles kääntyi McLeaniin päin.
"Kiitos kaikesta", läähätti hän. "Missä ovat miehet?"
"Ne ovat kaikki täällä", vastasi isäntä, "paitsi paria miestä, jotka ovat lähteneet hakemaan lääkäriä, rouva Duncania ja Lintunaista".
"Ei maksa vaivaa yrittää mitään", sanoi Freckles. "Älkää vain unohtako puuhkaa ja joululahjaa, varsinkaan puuhkaa!"
Heidän yläpuolellaan kuului niin erikoista liikehtimistä, että se kiinnitti Frecklesin huomiota tällä kuolonvakavallakin hetkellä. Hän katsahti sinne, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen kärsivillä kasvoillaan.
"Kas, eikös siinä ole pikku kanaseni!" huudahti hän heikosti. "Se lienee nyt tekemässä ensimmäistä lentokoetta pesästänsä. Nyt Duncan voi saada ison vesialtaansa."
"Pikku kanahan se minutkin myöhästytti", puhui keiju. "Minun oli niin kova kiire päästä tänne, että unohdin tuoda sille aamiaista vaunuista. Sen oli varmaankin aika nälkä, sillä kulkiessani puun ohitse se läksi perässäni. Se hoippui niin kummallisesti ja siirtyi niin hitaasti puulta puulle pensaikon halki, että minun oli pakko odottaa, sillä enhän toki voinut ajaa sitä takaisinkaan."
"Tietenkään ette voinut. Minun linnullani on niin hyvä ymmärrys, ettei se kääntynyt takaisin, kun sai seurata teitä", riemuitsi Freckles aivan kuin ei olisi käsittänyt, että se viivähdys juuri maksoi hänen henkensä. Sitten hän makasi hiljaa miettiväisenä, mutta kysyi pian: "Vai niin, minun pikku kanaseniko se siis viivästytti teitä, keiju?"
"Niin juuri", vastasi tyttö.
Kova tuska värähdytti Frecklesiä, ja kasvoilla vilahti epätietoinen ilme.
"Koko kesän olen kiittänyt Jumalaa sen mustan sulan putoamisesta ja kaikesta ilosta, mitä se on minulle tuonut", mutisi hän, "mutta näyttää siltä kuin…"
Hän jätti kesken ja kohotti kysyvän katseen McLeaniin.
"Minä en voi mitään sille, että olen iiriläinen, mutta kyllä sille, että olen taikauskoinen", sanoi hän. "Enhän saa syyttää siitä taivasta taikka lintuani."
"Et, rakas poika", sanoi McLean silitellen heleätä tukkaa. "Sinulla oli valta valita. Olisithan voinut seisoa siinä kuin kiinnikasvanut pölkky kuten me kaikki muut. Suuren rakkautesi ja erinomaisen miehuutesi voimasta sinä teit tämän uhrauksen."
"Älkää antako sille sitä nimeä, sir!" huudahti Freckles. "Onhan asian laita päinvastoin. Jos voisin uhrata ruumiini vielä sata kertaa pelastaakseni hänet tästä, tekisin sen ja iloitsisin joka tuskasta."
Jumaloivan hellä hymy huulilla hän kääntyi tyttöön päin. Tämä oli pelottavan kalpea, ja hänen silmänsä olivat jäykät ja lasimaiset. Hän tuskin tuntui kuulevan tai käsittävän, mitä oli tulossa, mutta urhoollisesti hän koetti vastata siihen hymyyn.
"Onko otsani liassa?" kysyi Freckles.
Tyttö ravisti päätänsä.
"Kerran te…" sammalsi nuorukainen.
Heti tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, sitten kummallekin poskelle ja vihdoin huulille pitkän suudelman.
Sitten McLean kumartui hänen puoleensa.
"Freckles", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä et koskaan voi saada tietää, kuinka minä rakastan sinua. Ethän aio lähteä sanomatta minulle hyvästi?"
Se sana herätti tytön äkkiä tajuihinsa. Hän sävähti ikäänkuin unesta heränneenä.
"Hyvästi?" huudahti hän kiivaasti, silmät suurina ja veren tulvahtaessa kalpeisiin kasvoihin. "Hyvästi! Mitä te tarkoitatte? Kuka sanoo hyvästi? Minne Freckles lähtisi näin loukkaantuneena, ellei sairaalaan? Eihän silti tarvitse sanoa hyvästi. Tietysti me kaikki saatamme häntä sinne. Kutsukaa miehet koolle! Meidän täytyy lähteä nyt heti."
"Ei kannata, keiju", vastasi Freckles. "Luulen, että jokainen luu rinnassani on murskaantunut. Teidän täytyy antaa minun erkaantua."
"Mutta minä en tahdo", sanoi tyttö jyrkästi. "Ei kannata kuluttaa kallista aikaa siitä puhumalla. Te olette elossa. Te hengitätte; ja miten pahasti luunne lienevätkin murskaantuneet, niin mitä varten on taitavia lääkärejä olemassa, ellei korjaamaan teitä ja panemaan jälleen kuntoon? Te lupaatte minulle vain, että purette hampaanne yhteen ja käskette, kun teemme teille kipeää, sillä meidän täytyy lähteä viemään teitä niin pian kuin suinkin. En ymmärrä, mikä minuakin on vaivannut. Tässä on jo tuhlattu runsaasti aikaa."
"Voi, keiju!" tuskaili Freckles. "Minä en voi! Te ette tiedä, kuinka huonosti asiat ovat. Minä kuolen samassa, kun yritätte minua nostaa."
"Tietysti niin teette, jos niin päätätte tehdä", sanoi tyttö. "Mutta jos lujasti tahdotte, niin ette kuole; hengittäkää vain syvään ja voimakkaasti ja pitäkää kovasti kiinni minusta. Kyllä minä toimitan teidät täältä pois. Teidän täytyy todellakin kestää, Freckles, vaikka se tekisi kuinka kipeää, sillä tehän jouduitte tähän minun takiani, ja nyt minun täytyy pelastaa teidät, niin että teidän on parasta luvata."
Hän kumartui nuorukaisen puoleen ja koetti hymyillä hänelle rohkaisevasti pelosta jäykillä huulillaan.
Isoina pisaroina helmeili kylmä hiki Frecklesin ohimoilla.
"Voi, rakas keiju!" rukoili hän ottaen tytön käden omaansa. "Te ette käsitä asiaa enkä minä henkeni uhallakaan voi sitä sanoa teille, mutta todellakin on parasta antaa minun mennä. Tämä on juuri onneksi minulle. Sanokaa vain minulle hyvästi ja antakaa minun pian päästä pois."
Hän vetosi McLeaniin.
"Rakas isäntä, tehän tiedätte. Sanokaa hänelle, että minulle elämä on paljon pahempaa kuin kuolema. Sanokaa hänelle, että tiedätte kuoleman olevan parasta, mitä milloinkaan voi minulle sattua."
"Taivas armahtakoon!" huudahti tyttö. "Minä en voi kestää tätä viivyttelemistä!"
Hän puristi Frecklesin kättä rintaansa vastaan ja kumartuen hänen puoleensa katsoi syvälti hänen hämärtyneihin silmiinsä.
"'Minä lupaan kunniasanallani, että tahdon yhä hengittää.' Se teidän täytyy luvata minulle", sanoi keiju. "Sanotteko niin?"
Freckles empi.
"Freckles!" komensi tyttö rukoillen. "Sanottehan niin?"
"Sanon!" läähätti nuorukainen.
Tyttö hypähti pystyyn.
"Sitten on kaikki kunnossa", sanoi hän, ja äänessä oli entistä reippautta. "Puhaltakaa te vain kuin höyrykone, loput teen minä."