The Project Gutenberg eBook ofLivThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LivAuthor: Kristofer JansonTranslator: Elisabeth LöfgrenRelease date: October 29, 2007 [eBook #23237]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIV ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LivAuthor: Kristofer JansonTranslator: Elisabeth LöfgrenRelease date: October 29, 2007 [eBook #23237]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Liv
Author: Kristofer JansonTranslator: Elisabeth Löfgren
Author: Kristofer Janson
Translator: Elisabeth Löfgren
Release date: October 29, 2007 [eBook #23237]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LIV ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
Norjan kielestä suomentanut E. [Elisabeth Löfgren]
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879.
Oletko kuullut puhuttavan Gunnar Haugen'ista? Taikka hänen tyttärestään Liv'istä, jolla oli nuo punaiset nauhat palmikoissa, hänestä, joka aina istui isänsä vieressä kirkossa eikä voinut ymmärtää, miksi kyyneleet tulivat ukon silmiin kun hän saarnaa kuunteli. Tule, käy istumaan ja minä kerron sinulle yhtä ja toista näistä molemmista.
He sopivat yhteen, kuin koski ja virta, kuin meri ja järvi, kuin tumma varjo sinisellä taivaalla, nämä kaksi — Gunnar ja Liv. Gunnar oli ko'okas ja totinen kuin kuusi tunturilla, kova kuin se kallio, jonka juurella maa-tilkkunsa oli, synkkä, kuin korpi syys-yöllä. Liv oli hoikka ja hieno, kuin nuori koivu, kaunis, kuin kukkanen ruohikossa, ja vaaleva, kuin tuoksuva kesä-ilta. Gunnar oli leveähartioinen, korkea-otsainen, hänellä oli pitkä tumma tukka ja tummat silmät. Liv oli kultatukkainen ja hänellä oli siniset kirkkaat silmät, jotka luottamuksella ja viattomuudella katsoivat maailmaa. Missä vaan hän kulki ujona ja hiljaisna, päivänpaiste häntä seurasi.
Ei kukaan seudussa tuntenut Gunnar'ia, ei kukaan tietänyt ken hän oli, mistä hän oli tullut. Kymmenen vuotta sitten oli hän ensikerran ilmautunut; hän oli silloin ostanut maatilkun tunturin juurella ja eli nyt kaukana ihmisistä itsensä ja ajatustensa kanssa. Mitä laatua nämä ajatukset olivat ei ollut helppo arvata, mutta yhtä ja toista mietittiin ja seudun asukkaat pelkäsivät tuota pitkää, synkkää miestä, joka jok'ainoana sunnuntaina tuli kirkkoon, taluttaen tytärtänsä, pientä Liviä, ja meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullut, Jumalanpalveluksen päätyttyä. Yksi ja toinen silloin sääli Liv parkaa, joka päivät päätänsä sai kulkea Haugen'issa ulos ja sisään ja asuskella tuon äänettömän ihmisen kanssa. Mutta nähdessään tytön tepsuttelevan isän rinnalla sunnuntaisin ja katsoessaan hänen lempeään kirkkaasen silmäänsä, ei voinut kukaan kuitenkaan uskoa että mikään varjo vielä oli hänen sieluansa pimentänyt. Moni olisi kyllä ollut utelias tietämään ja kuulemaan kuinka siellä ylhäällä elettiin, vaan ei kukaan uskaltanut puhutella Gunnaria, eikä tämä suinkaan vaivannut ketään jutuillansa. Kolkot kasvot ja rypistetyt kulmat eivät juuri sanoneet että kaikki sisäpuolella oli valoista ja puhdasta, mutta ei löytynyt sentään kukaan, joka olisi voinut puhua pahaa Gunnarista tai osoittaen jotakin huonoa sanoa: "sen Gunnar Haugen on tehnyt". Gunnar järjesti ja hallitsi hyvästi mitä vähäistä hänellä oli eivätkä ihmiset koskaan olleet nähneet hänen ottavan ryyppyä tai olutpulloa, eivätkä koskaan olleet kuulleet hänen kiroovan, eikä nauravan, eikä pahaa sanaa lausuvan; sillä Gunnar kuului "heränneiden", joukkoon, ja Raamattu oli kai se, joka hänet paraiten tunsi.
Haugen, jossa Gunnar asui, oli kurja maatila. Se oli jyrkän tunturin juurella, joka heitti sen yli varjon, yhtä synkeän, kuin mies itse. Maa oli huono, mutta antoi kuitenkin niin paljon että hän taisi elättää muutamia elukoita ja tehdä pari matkaa kaupunkiin; ja sitä paitsi hänellä oli pieniä maapalstoja nauriita ja muita sellaisia kasvia kasvamassa, jotta hyvinä vuosina hänelle jäi vähän ylikin.
Mutta hiljaista ja rauhaista Haugen'issa oli, hiljaisuutta ja rauhaa Gunnar juuri etsi. Ihmisiä hän ei nähnyt, vaan hänellä oli itsessään tarpeeksi paljon, aurinkoa hän ei nähnyt, mutta hänellä oli Liv. Hän oli auringon säteenä huoneessa. Hän hyppeli, hän juoksi sisään ja ulos, hän askaroi, hän lauloi, hän auttoi isäänsä töissä voimiansa myöten ja luki hänelle joka ilta Raamatusta. Gunnar rakasti Liviä ja Liv rakasti Gunnaria, isäänsä, ja molemmat antoivat pitäjän tuumia ja kuiskailla, niin paljon kuin tahtoivat. Ja nyt Gunnar oli neljänkymmenen paikoilla ja Liv oli kuusitoista vuotias. Vielä asuivat samassa paikassa eikä seudun asukkaat vieläkään tietäneet niistä sen enempää, kuin kymmenen vuotta sitten. Gunnar oli yhtä synkeä, Liv yhtä hilpeä ja asuinpaikkansa yhtä paljas ja kurja.
Eräänä iltana syyspuolella oli kauhea ilma. Ankara myrsky pohjoisesta jyskytti ohitse käydessään tunturia kohti vanhan tuvan kattoa ja seiniä. Pilvet vyörivät taivahalla paksuina, pimeinä, sitten tuli ukkosen jyrinä ja rankka vesisade löi ikkunoita vasten kuin rakeet.
Liv istui yksinänsä tuvassa. Hän oli sytyttänyt kynttilän, ottanut kutimensa esille ja odotti isäänsä. Oveen tartuttiin ja Gunnar astui sisään. Vedenpisaroita riippui hänen hiuksissaan ja tippui nutustaan, joka oli sateesta kiiltävä. Hän ei sanonut mitään, astui vaan takan ääreen, riisui nutun päältänsä ja levitti sitä valkean eteen. "On paha ilma tänä iltana", sanoi Liv katsellen ulos, "tulee vaikeaksi saada syyssatoa korjuun jos tällä lailla pitkittää".
"Älä sinä valita ilmasta, Liv, jos ihmiset olisivat paremmat, niin ilmakin olisi parempi".
Liv oli vaiti ja Gunnar istui takan ääreen, nojaten päätänsä käsihin.
"Sinä olet kai väsynyt työstä tänään", aloitti Liv hetken vaiti-olon päästä.
"Niin, väsynyt olen hieman tänä iltana".
"Tarvitsisit välistä vähän apua".
"Apuako? — Apuako tässä autiossa? — Ja paitsi sitä ihmiset kammovat isääsi", lisäsi hän ja nousi koettaakseen oliko nuttu kuiva; "koska kerran olen kestänyt elämää Haugen'issa kymmenen vuotta, kestän sitä kaiketi kymmenen vuotta vieläkin".
"Luulin että tämä kenties tuntuisi kolkolle sinusta nyt, kun käyt vanhaksi".
"Ja missä luulet minulle olevan vähemmän kolkkoa?"
"Noo — kylään ei ole niin pitkä matka".
Gunnar kääntyi ja katseli ikäänkuin säikähtyneenä tytärtänsä.
"Ikävöitkö sinä kyliä, Liv?" sanoi hän, niin oudosti vapisevalla äänellä, "ikävöitkö elämätä ihmisten parissa, jotka eivät tee muuta, kuin juovat, lyövät korttia, valehtelevat ja panettelevat aamusta iltaan, jotka sunnuntaina käyvät kirkossa saadaksensa maanantaina sitä vapaammin kiroilla? Ikävöitkö sinä ihmisiä, jotka nauravat sinulle sentähden että luet Jumalan sanaa ahkerammin, kuin muut? Ja minä kun luulin niin hyvin varjelevani sinua saastaisuudesta ja synnistä — sinä lapseni".
Liv kallisti päätänsä, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"En minä sitä tarkoittanut", sanoi hän lempeästi ja katseli isäänsä, "minä en menestyisi missä sinua ei olisi, enkä ikinä olisi onnellinen missä sinä et olisi onnellinen".
Gunnar oli pukenut nutun päällensä jälleen ja istunut pöydän ääreen.Hän istui tuijoittaen eteensä. Sitten hän nousi. "Minä olen niinkummallisen tuskallisella mielellä tänä iltana", sanoi hän, "otaRaamattu, ja lue minulle vähäisen, jotta saan rauhaa".
Liv meni kaapin luo ottamaan Raamattua. Hän istui juuri lehtiä kääntämässä kun tuulen puuska kilisteli ikkunoita ja ovi lensi paukahtaen auki.
"Huh! mikä raju-ilma!" sanoi Gunnar väristen, "voi kiittää Jumalaa kun on pää katoa alla tänä yönä. Luulenpa että saat lukita oven".
Liv oli noussut ovea lukitsemaan; samassa kuuli hän jotain rapinaa ulkopuolelta. Hän tirkisti ulos pimeyteen, vaan ei voinut mitäkään havaita. "Onko täällä kukaan?" huusi hän.
"Oi Herra Jumala; antakaa mun päästä sisään, muuten minä kuolen viluun", kuuli hän jonkun ruikuttavan, ja sisään hiipi eräs mies, ryysyinen ja märkä, selässä mytty, joka oli sauvan päähän kiinnitetty. Gunnar tuli laattian yli katselemaan vierasta. Hän näytti olevan kahdenkymmenen vuoden paikoilla, vaikka seisoi siinä kyyryssä oven suulla ja vapisi. Kasvot olivat ilmasta ruskeutuneet, hiukset suorat ja sysi-mustat, vaan muuten ei ollut helppoa päästä selville hänen muodostaan, kun hän yhä loi silmänsä maahan ja veti päätänsä alas olkapäitten väliin.
"Uh — - mikä ilma!" sanoi hän ravistaen itseänsä, "mutta täällä on lämpöinen ja hyvä".
"Istu takan ääreen ja katso että tulet vähän kuivemmaksi", sanoiGunnar, toimittaen miehelle sijaa. Vieras astui sinne päin.
"Mistä mies tulee?" aloitti Gunnar, pistäen muutamia oksia tuleen.
"Oo — tulen tunturin toiselta puolelta", sanoi vieras.
"Paha ilma kulkeville tänä päivänä".
"Niinpä kyllä oli", huokasi mies itkun äänellä. "Nyt minä olen käynyt tänään noin 4 peninkulmaa, eikä ole ollut leipäpalastakaan suuhun pistää. Jumal' auttakoon, kuinkahan tämä päättynee, ja minä olen käynyt sairaaksi ja jalat haavoille; jos minun pitää taas mennä ulos tänä yönä rajuilmaan, niin terveyteni varmaankin on menetetty. Jalkojani särkee niin että tuskin saan niitä jälkeeni vedetyksi, ja väsynyt olen uupumiseen asti. Mutta jos sinä tahtoisit antaa mulle yösijaa täksi yöksi, vaikkapa nurkassa tuossa, niin kiittäisin sinua niin, että — —". Vieras ei saanut muka sanotuksi sen enempää itkusta, ja hieroi silmiänsä käsillä. Gunnar seisoi nojaten seinää vasten ja katseli häntä.
"Kyllä kai siihen neuvo keksitään, arvaan minä", sanoi hän viimein, "mutta miksi menit ulos tällaisessa ilmassa?"
"Täytyy lähteä ulos kun ei ole mitään saatavaa enää siellä, missä ollaan", sanoi onnetoin, mutta katsomatta ylös, "kun ei ole leipää enää, eikä voi kivestä elää".
"Ehkä ai'ot kaupunkiin?"
"Oo — minä ai'on minne vaan sopii, jos vaan saisin työtä, vaikka kuinka halpaa, niin olisin tyytyväinen. Enkä juuri olekkaan pilattu, sen Jumala tietää".
"Vai niin?" sanoi Gunnar ja jäi seisomaan vähäksi aikaa; "niin sinä sitten saat toimittaa vuoteen johonkin, Liv".
"En tiedä muuta neuvoa kuin että hän saa minun kamarini", vastasi Liv, joka koko ajan oli seisonut ovella ja katsellut vierasta. "Hän on niin väsynyt raukka, ja minä voin kyllä laittaa vuoteeni tänne penkille taikka luhdille".
"Saat tehdä kuinka tahdot", vastasi Gunnar, ja Liv meni kamariin järjestämään. Vieras vilkasi hänen jälkeensä.
"Jumala siunatkoon sinua!" ruikutti hän, "ja Jumala siunatkoon teitä molempia tästä. Tämä talo lienee kai Haugen tai sinne päin", sanoi hän hetken vaiti-olon jälkeen ja antoi silmäin lentää viekkaasti ympäri. Nyt ääni jo oli aivan toisellainen. "Niin niin!" jatkoi hän, ja sanat tulvailivat niin liukkaasti hänen suustaan, "arvasin jo tulleeni kelpo ihmisten luo, ja Gunnar Haugen ei ole nimi, joka pimeään on piiloitettu. Se on tunnettu köyhältä ja rikkaalta, taloissa ja kylissä, ja sitä nimeä löytää kylvettynä tielle, missä vaan kulkee".
"Vai niin?" — vastasi Gunnar ja rypistytti otsaansa, "silloin et arvattavasti ole tavallisia teitä kulkenut". Sen sanottuaan kävi hän istumaan penkille ja tirkisti ikkunasta ulos. Vieras katseli varovasti ympärilleen, ojensi itseänsä suoraksi ja katseli vakoen Gunnar'ia.
"Mikä on nimesi?" kysyi Gunnar vaitiolon jälkeen ja katseli hänen puolehensa. Silloin katselivat häneen kaksi suurta, mustaa, hohtavaa silmää. Mutta samassa hetkessä vaipui vieras taas kyyryyn ja loi silmänsä laattiaan.
"Aslak on nimeni", sanoi hän nöyrästi. Gunnar hypähti pöydän äärestä niinkuin olisi saanut piston, mutta tointui kohta jälleen. "Aslak — niinkö", sanoi hän tyynesti ja istuutui jälleen. Liv tuli huoneesen sisä-kamarista.
"Koeta nyt saada hiukan lepoa, niin minä kohta tulen ruo'an kanssa", sanoi hän ja katseli ystävällisesti Aslak'ia.
"Herra Jumala! kuinka hyvä sinä olet! mutta ei sinun olisi pitänyt nähdä vaivaa minun tähteni", sanoi vieras nousten takan vierestä; "niin, minä tarvitsen vähän lepoa nyt, minä olen aivan kankea sääristäni. Hyvää yötä siis, Gunnar Haugen, Jumala palkitkoon mitä olet minulle tehnyt". Näin sanoen veti hän itsensä vaivalla kamariin mytty kädessä.
Gunnar katseli hänen jälkeensä ja sanoi sitten Liv'ille: "Saat kaataa hänelle vähän puuroa ja viedä sinne sisään niin pian kun ehdit". Liv teki niin ja hetken perästä meni hän sytytetyllä kynttilällä ja höyryvällä puurovadilla kamariin vieraan luo.
Kun Liv oli mennyt ulos vaipui Gunnar kokoon penkillä, hän ojensi itseänsä pian taas ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Suu oli kokoon painunut ja hän hengitti raskaasti. Syvään huo'aten meni hän viimein ikkunan luo ja katseli ulos. "Herra Jumala ja Isä taivaassa! mitähän tämä merkinnee? Onko tämä enne, jonka minulle lähetät? Tämmöinen ilta oli silloinkin, ja Aslak — että niin on sattunut! Herra Jumala, anna mulle syntini anteeksi ja päästä meitä kaikkia pahasta!" Ja Gunnar rukoili ääneensä Isä meidän, rukoili sen kerran ja vielä toisenkin.
Kamarissa istui Liv sängyn vieressä, jossa vieras makasi. Hän oli pannut vadin luotansa ja sanonut kiitoksia ruo'asta; mutta Liv piti hänelle vielä kynttilää polvellansa. He juttelivat.
"Oltiinko sinua kohtaan yhtä kovat siinäkin kylässä?" kysyi Liv.
"No ei! ei mun sovi valittaa, mutta ajettiin minua sielläkin talosta toiseen. Kun ei ollut enää tilaisuutta ansioon yhdessä paikassa, sain lähteä toiseen ja näin olen sijaa muuttanut kuin vainottu otus vuosi vuodelta enkä koskaan ole omistanut enempää, kuin mitä tähän myttyyn on mahtunut, ei, se on tosi — mutta eihän ole ketään, joka minusta huolii myöskään — muutamille taitaa olla niin sallittu". Hän vaikeni ja huokaeli ja Liv katseli häntä säälien. — "Sinä olet onnellinen, jolla on semmoinen isä", hän jatkoi, "kaiketi pidät hänestä paljon?"
"Niin se on tietty se".
"Se on kelpo mies; ei tarvitse kauas mennä ennenkuin huomaa että hänen nimensä on tunnettu, ei tarvitse. Se joka olisi niin onnellinen että saisi jäädä tänne ainiaksi, mutta mun täytyy lähteä ulos taas huomenna kurjuutta kärsimään enkä tiedä mihin mennä enkä tiedä mistä saada työtä". Liv kierteli esiliinan kulmaa.
"Sinä taidat kai yhtä ja toista, sinä, arvaan ma", sanoi hän viimein, "ehkä ei olisi niin mahdotointa että saisit jäädä tänne vähäksi aikaa auttamaan isää".
"Mitä sanot? lasket varmaan leikkiä kanssani nyt, mutta sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sillä minä puhuin totisesti. Oi jos se olisi mahdollista! Kuinka minä tekisin työtä ja olisin ahkera, enkä pyytäisi ainoatakaan killinkiä, kun vaan saisin elatusta ja pääni katon alle".
"Minä puhuin totisesti, sillä minä keskustelin juuri isäni kanssa siitä että hän hakisi itselleen apua nyt kun jo vanhaksi tulee".
"Voi — voi — jos sinä voisit minua auttaa, niin en sitä unohtaisi niin kauan kuin elän. Sinä näytät niin hyvältä, puhu isäsi kanssa ja puhu puolestani. Sano hänelle kuinka olen kärsinyt, sano hänelle kaikki mitä nyt tiedät".
"Kyllä sen mielelläni teen, jos tahdot; mutta nyt saat panna maata, olet kaiketi hyvin väsynyt". Ja Liv nousi mennäksensä.
"Se on totta, jos minä uskaltaisin kysyä, mikä on nimesi?" kysyi Aslak.
"Nimeni on Liv".
"Liv? Se oli kaunis nimi. Se sopii sinulle, sinä olet niin päivän valkoisen ja lempeän näköinen".
"Niinkö arvelet?" sanoi Liv hymyillen.
"Ja nyt et saa pahastua vaikka, vieras kun olen, olen puhunut sinulle niin suoraan".
"Minusta juuri on hauskaa joskus puhella jonkun kanssa, täällä ylhäällä niin harvoin tapaa ihmisiä, näetkös".
"Kiitos siitä sanasta; vaan ei jokainen huolisi hoitaa niin halpaa miestä, kuin minä olen".
"Minusta ei siinä ole mitään eroitusta ovatko ihmiset juhla-vaatteissa vai arki-vaatteissa", vastasi Liv.
"Niin minäkin arvelin; mutta ihmiset ovat nyt kuitenkin niin turhamielisiä. Luulen että minulla voisi olla monta hauskaa hetkeä sinun seurassasi, jos semmoinen onni olisi minulle suotu", lisäsi hän. "Sinun täytyy kysyä isältäsi niin pian kuin mahdollista, sinun pitää puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana".
"Sen minä teen, hyvää yötä sitten! — Kas tässä on vaatemytty, sen minä otan ulos mukaani, että saat kuivat vaatteet huomiseksi".
"Ei, nyt sinä olet liian hyvä. — Hyvää yötä siis, voi hyvin".
Liv oli tuskin ehtinyt ulos ennenkuin Aslak puoleksi nousi sängyssä ja kuunteli. Samassa heittäysi hän alas tyynylle ja rupesi nauramaan. Hyppäsi ylös sängystä kepeänä kuin jänis, hiipi varpasillaan ovelle, tirkisti raon kautta ja pani sitten korvansa siihen. Kuu tuli juuri pilven takaa. Se valaisi huonetta ja Aslak'ia, joka seisoi siinä solakkana, suorana hohtavine silmineen. Sinun olisi pitänyt nähdä noita kasvoja! Suu puoleksi avoinna, ikäänkuin olisi tahtonut niellä jokaista sanaa tuolta tuvasta; milloin tämä suu taas irvisteli, milloin hampaat yhteen purtiin. Hän mutisi muutamia sanoja itsekseen, nyrkitti kättänsä ja nosti sitä uhaten.
Tuvassa istui Gunnar, käsivarret pöytään nojautuneina, ja kuunteliLiviä, joka seisoi vastapäätä ja puhui intoisasti.
"Luuletko että hänen oli hyvä olla tunturilla tänään", sanoi hän, "kylmä oli, lumituisku toista pahempi tuprusi häntä vastaan ja hän kulki melkein paljain rinnoin, tuo raukka, jotta nuttu säästyisi tästä ilmasta. Häntä väristytti ja vilutti, mutta eteenpäin hänen täytyi kulkea yhtä kaikki, eikä hänellä ollut ruo'an kipinätäkään, eikä mitään lämmittämisen keinoa löytynyt. Mutta eteenpäin vaan mennä täytyi, kylmää ja märkää kun oli. Jos ei tätä taloa olisi ollut, ei hän varmaankaan koskaan olisi nähnyt päivän nousua enään, sanoi hän".
"Vai niin, niinkö sanoi. Mutta eikö hän nyt virkistynyt, saatuansa ruokaa ja vuoteen?"
"Kyllä, hän ei tahtonut löytää sanoja, millä kiittäisi. Mutta hänessä oli vielä semmoinen väristys, että oikein pelkäsi sairastuvansa. Ja hän rukoili niin hartaasti saada jäädä makaamaan, jos niin pahoin kävisi, kunnes taas voisi nousta".
"Vai niin, vai rukoiliko hartaasti? — No niin, hän osasi puhua puolestansa. Sanoiko muuten mitään?"
"Hän puhui paljon siitä kuinka hänen oli ollut ennen ja nyt viime aikoina, mutta hän oli aivan tuskissaan, poloinen; sillä hän ei tietänyt mitenkä saisi työtä. Etkö voisi hänelle antaa vähän työtä? Hän olisi tyytyväinen kun vaan saisi ruokaa sen edestä".
"Minä en kärsi hänen silmiänsä".
"Hän rukoili niin sydämmellisesti ja oli niin suora, ett'ei se voinut muuta kuin liikuttaa ihmistä".
"Haugen on ahdas kyllä kahdellekin ja ahtaammaksi se tulee kolmelle; mutta sinusta on kaiketi ikävä olla täällä kahden kesken minun kanssani", sanoi Gunnar syvästi huo'aten.
"Minä en rukoile vaan itseni tähden", vastasi Liv punastuen; "mutta mieleeni vaan muistui mitä raamatussa sanotaan: 'anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käänny pois siltä, joka tahtoo sinulta lainata', ja minun mielestäni sinä tarvitsisit apua nyt. Ja jos olisit kuullut hänen kertovan kuinka hän on nälkää ja vilua kärsinyt ja kurjuudessa kuljeskellut koko elin-aikansa, silloin et olisi niin hidas etkä vastahakoinen, isä. Hän on niin köyhä, että kivi tuolla pihalla on häntä rikkaampi, ja hän kävelee kuin kerjäläinen ihmisten parissa, vaikk'ei hänellä ole niinkään suurta synnin taakkaa, kuin minä voisin sormellani kantaa".
Gunnar katseli hämmästyneenä tytärtänsä, sillä näin hän ei muistaaksensa koskaan ollut kuullut hänen puhuvan. Hän tarttui laimeasti hänen käteensä, sanoen:
"Kissa kyllä tietää ketä se hyväilee. Ole varoillasi tyttäreni, on eroitus sammaleen ja utuvien välillä, vaikka molemmat ovat pehmoset ja hienot".
Liv vaikeni ja meni istumaan. Sanoi sitten matalalla äänellä: "Luulin vaan että voi vaivaksi sydämmelle käydä jos ajaa ulos pimeään yöhön sen, joka etsii valoa, eikä ole tapa repiä pois puhkeavia lehtiä".
Gunnar katseli häntä terävästi. "Kuka opetti sinulle tämän?" kysyi hän.
"Oo — se juolahti vaan mieleeni", vastasi Liv.
Gunnar kallisti päätänsä alas pöytää vasten ja mutisi itsekseen: "Hm — — hm — yhtä tumma ja musta hänkin oli — Aslak nimensä oli. Herra Jumala varjele minua kahdenkertaisesta synnistä! Ei hän suinkaan sanonut sinulle mistä tuon nimen on saanut?" kysyi hän yht'äkkiä, vaan ei katsellut Liviä.
"Ei, sitä hän ei sanonut".
"Vai niin — älä aja ulos pimeään yöhön sitä, joka valoa etsii. Tahdon huomenna puhua hänen kanssansa".
Aslak seisoi vielä kuuntelemassa oven ra'ossa. "Vai niin, vai sinä tulet puheilleni huomenna?" sanoi hän ja nauroi itseksensä, — "no niin, Gunnar Haugen, minä olen oleva valmis sua vastaan ottamaan sekä päänkivistyksellä että kauniilla sanoilla. Ja sinä et kärsi silmiäni? Se on kyllä arvattava; mutta niiden pitäisikin polttaa sinua sielun sisimmässä sopukassa, tiedätkös, ja Liviä minä pidän kädessäni, sitä lintua ei ollut vaikea kiinni saada; mutta kun se kerran on häkkiin joutunut, ei ole enää siivillä leuhottamista. Hei! Minun tekisi mieli tietää mitä äiti on sanova tästä". Ja näin sanoen hiipi Aslak sänkyyn yhtä hiljaa kuin oli sieltä tullut.
Kun Aslak heräsi seuraavana aamuna, istui Gunnar hänen edessänsä ja katsoa tuijoitti häneen. Aslak hämmästyi vähäsen ensi hetkessä, mutta tointui kohta:
"Nyt olen varmaan nukkunut liian kauan, koska sinä istut tässä mua katselemassa".
"Eipä juuri — tahdoin vaan nähdä kuinka sinä nukuit".
"Oi, minä olen nukkunut niin hyvin, niin hyvin, mutta semmoista vuodetta ei minulla muistaakseni koskaan ole ollutkaan".
"Kuinka muuten voit?"
"Kiitos kysymästä, sitä en nyt voi niin tarkoin sanoa, kun juuri heräsin. Kuitenkin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kauhean kankea vielä jäsenistäni, ja minulla on niin kummallinen poltto päässäni, ett'en voi ajatella oikein selvästi. Mutta — kaiketi se paranee myöhemmin päivällä, ja sitten saan koettaa päästä edemmäksi täältä kappaleen matkaa. Paljon kiitoksia sinulle ruo'asta, juomasta ja majasta".
Gunnar istui leikkien linkku-veitsensä kanssa; nyt hän rupesi hakkaamaan sängyn laitaan. "Luulenpa parhaaksi että jäät makaamaan tämän päivän", sanoi hän viimein, "aamiaisen saat kohta". Aslak tahtoi suudella hänen kättänsä, mutta Guunar oli jo noussut ja meni ulos.
Ei kauan kestänyt ennenkuin Liv tuli sisään ruo'an kanssa.
"Kuulin että jaksat huonosti tänään".
"No niin — kyllä toivon pian paranevani aikaa voittain. Isäsi on ollut kyllä hyvä sallimaan minun jäädä tänne makaamaan tämän päivän".
"Vai niin, eikö hän sanonut muuta?"
"Ei, kuinka voisin sitä odottaa? Puhuitko hänen kanssansa eilen?"
"Sen minä tein".
"Mitä hän vastasi? Ei se suinkaan ollut mahdollista?"
"Hän ei antanut mitään varmaa vastausta".
"Vai niin, se ei suinkaan käy laatuun siis — oi herra Jumala, jos sinä puhuisit hänelle vielä kerran! Niin, anna anteeksi että olen näin suora sinua kohtaan, mutta minä pidän sinusta niin paljon, näetkös".
Liv hymyili. "Kyllä minä sen teen", sanoi hän, "vaan kyllä hän sen itsestäänkin muistaa".
"Sun isäsi on varmaankin hyvin syvämielinen".
"Niin on".
"Ja vähän harvapuheinen".
"Niin, hän ei puhu paljon".
"Mutta kyllä minä takaan että ei ole turhia, mitä hän puhuu. Arvattavasti hän ei sitten pidä niistä ihmisistä, jotka liian laveasti puhuvat?"
"Ei hän niistä juuri pidä, jotka liian paljon puhuvat. Joka aina puhuu, se ei aina totta puhu, arvelee hän."
"Vai niin! niin, tiedätkö, kun asiaa tarkoin ajattelee, niin hän on oikeassa".
"Niin hän varmaan onkin".
"Isäsi on kunnioitettu mies kylässä?"
"Hän harvoin kylään tulee."
"Miksi niin?"
"No — hän ei viihdy siellä; hän on vähän totinen ja ankara, näetkös".
"Niin — enkö sitä nähnyt kohta, astuttuani kynnyksen yli, ett'ei se mies ollut turhanpäiväinen. Sellaiset ihmiset ovat harvinaisia, tiedätkös".
"Mutta usko pois, hän rakastaa minua".
"Ken ei sitä tekisi? Ja sinä olet ollut hänen luonansa pienestä asti?"
"Minä en nähnyt isääni, ennenkuin olin 6 vuotta vanha; mutta silloin hän palasi pitkältä matkalta, sanottiin. Sittemmin muutimme tänne pohjoiseen, ja nyt olemme asuneet tässä paikassa 10 vuotta".
"Ja sinä olet ollut yksinäsi hänen kanssansa koko ajan?"
"Niin olen".
"Vaan eikö välistä ole ollut ikävä näin kaukana ihmisistä?"
"Enpä juuri voi sitä sanoa. Minulla on aina ollut jotakin tekemistä. Milloin pitää lypsää lehmät, milloin hoitaa taloa ja lukea isälle joka ilta kappale Raamatusta. Ja välistä saatan sitten ajatella yhtä ja toista, näetkös. Mutta nyt mun täytyy joutua. Joko olet kylliksi syönyt, että saan vadin mennessäni?"
"Kiitos siis tästä hetkestä!"
"Ei kiittämistä".
Liv meni ulos ja Aslak katsoi hänen jälkeensä. Silloin rypisti hän otsaansa, heittäysi selälleen, käsivarret pään alle ja haukotteli. "Tuopa vasta hupsupäinen", sanoi hän itsekseen, "häntä voi kiertää sormen ympäri kuin rihmaa. Saat panna suusi lukkoon nyt, Aslak. Hyvä oli että sain sen tietää". — Hän makasi vähän aikaa. "Uh! — tämä käy jo kohta ikäväksi", mutisi hän ja kääntyi toiselle kyljelle, "ja jos mun pitää maata tässä sängyssä koko päivä kankeana, niin — leikki ei olekaan niin hupainen, kuin luulin — tule nyt äiti pitämään minulle seuraa, muuten koko juttu minua ikävystyttää. Luulenpa että nukun nyt".
Myöhemmin illalla Gunnar tuli sisään ja rupesi puhumaan Aslakin kanssa.
"Onko nimesi Aslak?" kysyi hän katselematta mieheen.
"On".
"Mistä olet sen nimen saanut?"
"En tietä".
"Kuka isäsi oli?"
"En ole isääni nähnyt".
"Entäs äitisi?"
"En tunne äitiäni".
"Mistä olet kotoisin?"
"Oo — minä löydettiin jostain tien varrella, jouduin sitten köyhäinhoidon huostaan tuolla itäpuolella ja muutamain hyvien ihmisten kasvatteeksi".
"Miksi sinä karkasit niiden luota?"
"En minä karannut, vaan onhan minussakin häpeätä. Enhän minä, pitkä ja vahva kun olin, voinut juosta edestakaisin kasvatus-isäni ovissa ja syödä häntä talosta pois, köyhä mies kun hän oli. Minun täytyi mennä ulos palvelemaan, ja nyt olen kulkenut seudusta toiseen päivätyössä, koettanut elämää monin tavoin ja pahaa kärsinyt. Mutta nyt, kuten näet, makaan tässä enkä pääse minnekään".
Gunnar ei vastannut kohta, mutta katseli häntä kauan. Rupesi sitten nyppimään peitettä. "Mitä lajia väkeä ne olivat, joiden luota sinä tulet?" kysyi hän viimein, "olivatko he Raamatun ystäviä?"
"No sen asian laita oli nyt niinkuin tavallisesti. Kyllä minua pidettiin kirja kourassa sekä kotona että koulussa".
"Sinä pidät kaiketi leikistä ja tanssista ynnä muusta senlaisesta?"
"Ei ne minua erittäin huvita. Miehet sanoivat minua 'Mustaksi Pekaksi', väänsivät naamojaan ja osoittivat sormea minulle juostessaan tanssiaisiin ja semmoisiin turhuuksiin, kun en minä lähtenyt heidän seuraansa, ja luulivat että minä pidin itseäni liian hyvänä siksi, niinkuin myös aina saarnasivat. Minä nyt en ymmärrä mitä semmoiset hyödyttää, on vaan ajan tuhlaamista minusta".
Gunnar katseli häntä hämmästyneenä. "Kuinka vanha olet?" kysyi hän.
"Kaksikymmentä vuotta kynttilämessunpäivänä".
"Hm — harvinaista on saada kuulla nuoren miehen haastavan noin. Sinä olet kokenut yhtä ja toista, huomaan minä". Gunnar istui vielä hetken aikaa miettimässä. Sitten hän nousi. "Voit ripustaa röijysi tuohon naulaan ja jäädä tänne Haugen'iin toistaiseksi. Kyllä vast'edes sovitaan ehdoista".
Aslak katseli häntä kuin hämmästyksissään. Kumartui sitten alas, tarttuen Gunnar'in käteen, niinkuin hän paljaasta liikutuksesta ei saisi sanaakaan suustansa. Gunnar veti käden puolehensa. "Ei vielä mitään kiittämistä. Lopussa kiitos seisoo. Sen tahdon sinulle sanoa nyt samalla, että Haugen'ista kylään on — pitkä matka. Sinun pitää luvata olla sitä lyhentämättä".
"Ymmärrän tarkoituksesi, ja minä lupaan".
"Hyvää yötä".
Gunnar meni, mutta tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin Aslak hyppäsi ylös sängystä, löi käden polveensa, nauroi ja hyppäsi huoneen ympäri kuin hullu. "Vai sinä tartuit touhuun, sinäkin Gunnar Haugen! En uskonut tämän näin helposti onnistuvan. Ha — haa! jos olisit tietänyt —" Hän nauroi vieläkin ja uhkasi Gunnar'in jälkeen. Sitten pisti hän kädet housujen taskuihin ja rupesi töllistelemään pitkin seiniä. "Vai täällä sinun nyt pitää asua, Aslak, Haugen'in uusi renki. No — no — kyllähän se on parempi kuin juosta maiden ja mannerten halki muiden mustalaisten kanssa, lumessa ja tuiskussa nappeja kaupittelemassa. Se on naurettavaa tämä — eilen noin — tänään näin. Etpä en sikertaa lyö korttia mustalaisen kanssa, Gunnar Haugen, mutta ole varoillas ett'et nyt saa 'Mustaa Pekkaa'. Saat sekoittaa kuinka paljon tahdot ja pitää tarkasti silmällä, mutta kenen luulet saavan pampun ja voittavan pelin — se olen minä, minä, etkös ymmärrä, sinä roisto!" Hän sylki Gunnar'in jälkeen, pyörähti ympäri saappaan korolla, nauroi, ojensi itseään suoraksi ja heittäysi taas sänkyyn.
Kaksi päivää sen jälkeen oli Aslak täydessä työssä Haugen'issa. Gunnar oli murtamassa itselleen uudispeltoa. Aslak oli pannut kiviä ja rankoja työntö-kärryihin ja sysäsi niitä aidan viereen, sinne kaataakseen, kun hän kuuli vihellyksen takanansa. Hän kääntyi ja aidan toisella puolella seisoi eräs akka kurkistamassa. Hän oli pieni ja kyyryselkäinen, muutamat pörröiset mustanharmaat suortuvat näkyivät huonon huivin alta, johonka koko pää oli kääritty. Otsansa oli matala, kulmakarvat tiheät ja ulospistävät ja niiden suojassa oli kaksi ympyriäistä, mustaa silmää, jotka varmaan sinua katselivat, vaikk'et koskaan voinut niitä kohdata omillasi, jotka milloin vaipuivat syviin koloihinsa, milloin ikäänkuin vierivät ulos sinua vastaan. Nuo silmät olivat kissan silmäin kaltaiset, kimalsivat kuin tulipallot pimeässä ja peloittivat sinua, vaikk'et itse tietänyt miksi. Muuten vaimo näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut sekä myrskyisellä että hyvällä säällä, sekä auringon helteessä että tuiskussa, niin tuntureilla kuin meren rannalla; sillä kovat, terävät kasvot olivat ilmasta ihan tummanruskeat. Mutta hän näyttikin siltä, kuin kestäisi talvi-yön kylmyyttä ja tuiskut tunturi-lakeilla, Sillä kun hän hyppi eteenpäin sauvansa nojassa, laihana ja kuihtuneena, oli ikäänkuin veretöin varjo olisi käynyt tietä myöten, johonka ei pahat säät eikä ilmat puuttuneet. Aslak tunsi vaimon, sillä samassa katsahti hän sitä paikkaa kohti, jossa Gunnar seisoi kaivamassa. Meni sitten akan luo.
"Tervetullut palvelukseen, poikani", sanoi akka irvistellen ja naurahtaen.
"Kiitos, äiti, mutta sinun täytyy astua alemmas, muuten hän voi sinua nähdä, tuo vanha pässinpää tuolla ylhäällä. Kuten arvannet, olemme jutelleet monta lystillistä sanaa keskenämme".
"Vai niin! — hän ei sinua tuntenut? Mitenkä hän sinua vastaan-otti? Eikö hypähtänyt hän pystyyn kuin kyykäärmeen pistämänä, nähdessään sinua? Eikö hän kättänsä ojentanut, tarttuakseen sinun rintaasi? Ha — haa — jos olisi tietänyt sinun kuuluvan hänen sukuunsa, niin olisi lyönyt sinut kuoliaaksi kiveen jalkojensa juuressa". Ja vanhan eukon silmät säkenöivät.
"Minä koetin salata kasvojani niin hyvin kuin mahdollista, mutta hän ei pitänyt silmistäni".
"Kaiketi ei — hän tunsi ne kohta, mutta nyt kosto sua perii, Gunnar Haugen! Luulit kai että vanha Guro oli maan mullassa jo aikoja sitten, mutta hän on sinua seurannut, Gunnar, etkä niinkään pian ole saava henkeä Gurosta lähtemään. Ole varoillasi, sillä nyt on kosto käsissä". Hän puri hampaat yhteen ja uhkasi sauvallansa Gunnaria. "Kas nyt sinun pitää olla älykäs ja varovainen, poikani", jatkoi hän, tarttui Aslak'in nuttuun ja taputti häntä olkapäälle, "sillä tätä hetkeä saavuttaakseni olen elänyt. Muista kaikki, mitä olen sulle sanonut, ja kaikki, mitä olet luvannut. Älä häpee mitään, äläkä pelkää mitään. Sinulla pitää olla silmä joka sormen päässä, poikani, sinun pitää vakoella ja lymyä ja sitten sitä kanneskella kauas ympäri maata. Niin, kylään vaan kaikki kerrassaan! Sinun pitää kertoa kaikki, mitä tiedät, sinun pitää lörpötellä ja valehdella, pilkata ja saastuttaa häntä niin paljon kuin voit. Älä jätä ainoatakaan puhdasta pilkkua häneen! Niin, tästäpä herras-elämätä syntyy, Gunnar Haugen! sinun pitää kammottuna kuleskella täällä kylien välillä. Sinun pitää tulla kaikkien ihmisten pilkan ja naurun esineeksi, sinä kopea roisto, joka et suinkaan alentuisi sylkemäänkään päälleni. Oo — sinä olet toivova olevasi seitsemän syltä maan alla, Gunnar Haugen, mutta saas nähdä kuinka sinne pääset, kuka parkuasi kuuntelee. Vielä et ole saanut viimeistä kolausta. Talosi, karjasi on surmaan joutuva yhtenä ainoana yönä ja vanha Guro on seisova vieressä ja naurava sinulle. Silloin olet muistava tuota yötä, Gunnar, sillä Aslak ei niinkään pian kuole, näetkös. — Niin, nyt saat olla älykäs, poikani, muista mitä olen sinulle sanonut, vääntele itseäsi kuin ankeriainen ja ole kepeä-jalkainen kuin kissa".
"Ei sun tarvitse olla huolissasi minun tähteni, äiti", vakuutti Aslak. "Minä olen usein pyytänyt riekkoja tuntureilla, äiti, ja luulenpa melkein että minulla nyt on ansassa yksi".
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Se on hänen tyttärensä Liv, ja ne molemmat riippuvat kiinni toinen toisestansa kuin kaksi heinätukkoa. Mutta nyt meidän täytyy erota, äiti. Hän katselee niin minun jälkeeni".
"Onnea siis, poikani".
Guro seisoi kauan katsomassa hänen jälkeensä, sauvaan nojautuneena, kun hän sysäsi työntö-kärryjä mäkeä ylös. "Kuinka kaunis hän on, kuinka väkevä ja notkea! Hän on sua kostava, Guro! Hän onkin isänsä näköinen, korkeakasvuinen ja solakka, tulta silmässä. Ha — haa — Gunnar Haugen! Lystillinen tanssi tämä vanhoilla päivilläsi mustalaisten ja heidän kakaransa kanssa!" Hän nauroi niin että vapisi, sitten hän yski ja hyppi ontuen poispäin.
Aslakin palatessa kysyi Gunnar, ken se oli, jonka kanssa hän puhui aidan vieressä.
"Oh, se oli vanha muija raukka, joka valitti kurjuuttaan. Hän kysyi isäntää, mutta minä en tahtonut vaivata sinua ja annoin sentähden hänelle muutaman killingin, mikä minulla oli taskussa".
"Sinulle kiitokset siitä. Mitä toiselle annetaan, se palaa kymmenkertaisesti meille takaisin, ja hyvä taito antaa lahjalle arvon".
"Niin, jotain senkaltaista minäkin ajattelin", sanoi Aslak, eikä heidän välillänsä muuta puhuttu heidän tällä kertaa työssä ollessaan.
Aslak oli ollut muutamia kuukausia Haugen'issa ja hänen oli vieläkin jääminen sinne muutamaksi kuukaudeksi. Hän piti Gunnaria toisella kädellä ja Liviä toisella ja molempia yhtä lujasti. Itse seisoi hän heidän välillänsä, nauroi toisella silmällä ja itki toisella. Gunnarin läsnä ollessa oli Aslak nöyrä ja ujo, pysyi takan nurkassa halvimmassa paikassa, ei puhunut paljon, mutta kuunteli sitä tarkemmin. Ahkera ja väsymätöin hän oli työssään, ei sanonut yhtään pahaa sanaa isännän käskiessä sitä tai tätä, hän vaan totteli. Mutta kun oli yksinänsä Livin kanssa, silloinpa mies oli elämää täynnä. Hän oli leikkisä ja naurusuinen, sanoja vyöri suusta kuin papuja, hän kohotti päätänsä, mustat silmänsä loistivat, hän kertoili ehtimiseen, jotta Liviltä kudin putosi käsistä ja hän ainoastaan katseli, kuunteli Aslakia. Hän kertoi maasta tuolla idässä, kertoi karhusta, jonka kanssa oli ottelua kestänyt; hän kertoi tunturihuipuista, missä oli peuroja ajanut; kertoi kaupungista komeine rakennuksineen ja katuineen ihmisiä täynnä. Liv kuunteli, oli niinkuin raitis tuulenpuuska maailmasta tuolta ulkoa olisi hänen rintaansa kohdannut, siivillänsä kantaen houkuttelevaa laulua. Kaipaus heräsi ja ensimäisen herran ajatteli Liv että Haugen oli kurja hökkilö, että olisi suloista yksi ainoa kerta tuntea miltä auringonpaiste tuntui, päästä ulos näkemään maailmaa, vaikkapa vaan naapurikylään tunturin tuolla puolen. Ja Aslak kertoili ja Liv kuunteli, vaan Gunnar ei tietänyt mistään, sillä Aslak oli niin kauniisti pyytänyt ettei Liv puhuisi tästä isälleen.
Illalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina kaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän luuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen sattuivat, ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä huomaavinansa. Mutta Aslak — niin, hän istui tyytyväisnä ja hyräili hieman itsekseen tai ummisti silmänsä ja pisti sormet korviinsa, saadaksensa rauhassa nukahtaa, eikä kuullut niin mitään.
Ja sinä Liv, joka uskot hänestä kaikkea hyvää, mitenkä sinun on laita? Sinä käyskentelet yhtä suloisena, valoisana, mutta oletko sama kuin ennen? Vai etkö huomaa että sinussa on jotain outoa, jotain, mikä ikäänkuin pistää sydämeen? Vai etkä luule minun nähneeni sinua, kun myöhäisenä syys-iltana istuit tunturilla, unohtaen illallisen ja isäsi ja itsesi, ainoastaan haastaaksesi hetkisen vielä sen miehen kanssa, joka vieressäsi istui? Tai minkätähden kuljit sa niin useasti tuota tietä, ja aina silloin kuin hän oli tuolla naurismaata kaivamassa? Ehkä tapahtui se vaan tarjotaksesi hänelle vähän juomista janon sammutteeksi! Entäs sinä iltana, jolloin istuit avonaisen ikkunan ääressä ja katselit suoraan ulos ilmaan — ympärilläsi oli pimeätä ja hiljaista, muut nukkuivat jo kauan aikaa sitten, mutta sinä istuit avonaisen ikkunan edessä, hyräillen laulua, jota Aslak oli sinulle laulanut. Sinä arvelit kai ettei kukaan sinua nähnyt, Liv, mutta minä sinun näin. Oliko mielestäsi liika lämmintä, vaikka talvi oli tulossa ja kylmä tuulenpuuska löi otsaasi vasten? Mitä ajattelit, kun istuit itseksesi hymyillen, nauraen, esiliinaa nyppien? Liv! Liv! onko musta Aslak sytyttänyt sinua tuleen silmillänsä? Sinun pitää mennä maitovatien kanssa aittaan ja tulet suoraan tupaan niiden kanssa. Niin, kyllä voit pudistaa päätäsi ja nauraa itsellesi. Miksi istut niin kauan läävässä kun Aslak on halkoliiterissä, joita eroittaa vaan ohut väliseinä? Kuunteletko vaan laulua, jota hän laulaa, kenties? Miksi sydän niin rinnassasi sykkii joka kerta kun oven lukkoon joku tarttuu? Ethän odottane Aslakin tulevan tähän aikaan? Tai miksi katselet eteesi noilla uneksivilla silmillä ikäänkuin jotain näkisit? Nyt pata on kiehunut yli reunojensa ja kudin on pudonnut laattialle. Ja miksi itket itseksesi välistä kenenkään huomaamatta? Et tiedä sitä itsekään, sanot olevasi "kaikin puolin onnellinen". Liv! Liv! älä luota häneen liioin; näen kuinka hän sinulle nauraa! Liv parka! Sinä tulet hänen luokseen niin luottavaisena ja niin hellällä sydämellä, vaan hän ei helly. Hän vaan puhaltaa tuota kipinätä sydämessäsi, jotta se leimahtaa ilmituleen. Sinä olet hänelle ilmaissut koko puhtaan sielusi, mutta ei häntä sen saastuttaminen hävetä. Sinä uskot hänelle isäsi ajatukset ja sanat, hän niitä kantelee ympäri kylää. Vai etkö tietänyt miksi kyläläiset tarttuivat toisiinsa ja katselivat niin kummallisesti sekä sinua että isääsi sunnuntaisin, kun Aslak kulki suorana ja totisena kirkon portin kautta. Ja sinä olisit pannut vaikka elämäsi pantiksi siitä, ett'ei hän ollut kavala. Liv! Liv! kuinka sinun käy?
Talvi on tullut. Aslak on vielä Haugenissa, ja Gunnar itse häntä pidättää. Onko hän vielä sama kuin ennen vai joko jää hänen sydämessänsä sulaa? Jotenkin kummallinen huhu käy kylässä. Ihmiset katselevat Gunnarin jälkeen niin oudosti, kuin eivät ennen tehneet, ja hänen selkänsä takana tietävät he kertoa yhtä ja toista. Tämä ei tiedä hyvää.
Mutta Aslak on tähän aikaan ikäänkuin muuttunut. Hän rupee katselemaan Liviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin ennen. Hän on ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule hänestä niin helposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja miettii jotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä iltana oliko hän kipeä.
"Niin, minä olen kaiketi kipeä", vastasi hän silloin.
"Voinko sinua jollakin lailla auttaa?" kysyi Liv.
"Et, kyllä se pian on ohitse. Se on semmoista, mitä talvi tuo mukanansa".
Eräänä iltana luki Liv ääneen Raamattua. Se oli Matheuksen evankeliumin 18 luku. Aslak istui tapansa mukaan nurkassa, kasvot käsiin kätkettyinä. Hän ei tahtonut kuulla. Hän hyräili itsekseen iloista nuottia, karkoittaaksensa ajatukset; mutta tuntui siltä kuin tämä ei nyt onnistuisi niinkään helposti. Hän nosti päätänsä ja katseli Liviä, mutta silloin sattuivat pistoksen tapaisesti nämät pyhät sanat hänen sieluunsa:
"Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat!Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!"
Hän istui tuolilla kuin salaman lyömänä. Hän tuijotti Liviin, mutta tämä istui niin tyynenä ja totisena ja valo kynttilästä loisti hänen puhtaille, kirkkaille kasvoillensa, vaikka hän se oli lausunut nämät leikkaavat sanat. Vaan Aslak itse istui pimeässä. Hän tarttui rintaansa ikäänkuin repiäksensä siitä pois jotakin, mikä pisti. Hän pyyhki kasvojansa, mutta suuria, kylmiä vesihelmiä nousi hänen otsallensa. Hän koetti nauraa, mutta huulet vääntyivät kamalasti. Korvissansa suhisi, huone pyöri hänen silmissänsä kaappineen päivineen. Hän katseli Liviin, ja hänestä oli kuin nuo uneksivat silmät olisivat katsoneet häneen lausuen: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee". Hän katsoi toiselle puolelle, hän tahtoi ummistaa silmänsä, mutta Liv seisoi kuitenkin siinä tuijottaen häneen ja lausuen samat sanat. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän aikoi nousta ja hiipiä ulos, mutta oli kuin kiinninaulittuna tuoliin. Hän pisti sormet korviinsa, mutta kuuli kuitenkin "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee", ja Liv istui siinä kirkkaana, valoisana lukien hänen tuomiotaan.
Seuraavana päivänä oli Aslak työssä, mutta ei sanonut sanaakaan. Illan tullessa sanoi hän olevansa kipeä ja pakoitettu panemaan maata ennen ilta-lukemista. Liv vei illallisen hänelle hänen kamariinsa. Silloin istui hän sängyn laidalla, pää käsien nojassa. Hän näytti synkkämieliseltä, ruokaa ei hän tahtonut. Liv istui hänen eteensä.
"Miksi et puhu isälleni?" kysyi hän, "ehkä tietäisi hän neuvoa, jotain tuskaa sinussa nyt on, sen minä varsin hyvin näen".
"Ei minulta mitään puutu", sanoi Aslak, "se on vaan semmoista, mikä haihtuu yhtä nopeasti, kuin se tulee".
"Sinä olet kuitenkin ollut aivan toisellainen nyt viime aikoina", jatkoi Liv, "ja minä tiedän itsestäni että se aina vaikuttaa hyvää kun saa puhua jollekin. Mun isäni on hyvin viisas mies, vaikka hän on niin hiljainen".
"Hys, älä puhu niin kovasti, hän voisi sitä kuulla", sanoi Aslak säikähtyneenä ja katsoi ympärillensä. "Sinä tiedät että usein olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta isällesi minusta ja minun puheistani. Mitäs luulet semmoisen miehen sanovan jos yhtä mittaa toitottaisit hänen korviinsa mitä moinen raukka, kuin minä, lörpöttää. Eikö ole mielestäsi tarpeeksi, että hän on ottanut minut taloonsa kun makasin kuin kerjäläinen pihalla, että hän on antanut mulle ruokaa, juomaa sekä hyviä sanoja, kun minulla ei ollut suupalastakaan enkä tietänyt mistä sitä ottaa? Pitäisikö minun vielä lisäksi vaivata tuota miestä kuuntelemaan kaikki, mitä minä voin puhua sinulle, ja kiusata häntä jok'ainoa kerta kun voin vähän pahoin. Ei, Liv, kuuletkos, ei sanaakaan minusta ja jutuistani isällesi".
Aslak oli kuin tuskissansa, sanat vuosivat hänen suustansa niin nopeasti ja ikäänkuin peloituksen ajamina. Liv istui tyynenä tuolilla ja katseli häntä lempeästi.
"Niin, niin, sinä ymmärrät kaiketi tuota paraiten", sanoi hän, "mutta minulle sinä kuitenkin voisit puhua, ethän sinä peljänne minua? Ennen sinä aina puhuit minulle niin paljon, ja minun oli niin hupaista kuunnella".
Aslak ei vastannut.
"Minuun koskee hyvin kipeästi kun näen sinun noin alakuloisena", jatkoi Liv, "ja minä tahtoisin mielelläni tehdä jotain sinun hyväksi, kiitokseksi kaikesta hyvästä minua kohtaan. Sillä minä tiedän ett'en tuntenut maailmasta paljon mitään, ennenkuin sinä tulit. Sinä olit niin suora ja ystävällinen, ett'en voinut ujostellakaan sinua, ja sinä olit nähnyt ja kuullut niin paljon ihmeellistä, ja kerroit siitä minulle niin että näytti melkein käsin koskettavalta kaikki, mitä kerroit. Arvaathan kuinka hauskat päivät nuo olivat minulle, joka olin täällä niin yksinäni. Mutta nyt minä myöskin soisin saavani sinua lohduttaa, kun olet murheellinen. Luulenpa että voisin sinulle puhua vaikka mitä; en tiedä mikä siihen on syynä, mutta minussa on semmoinen luottamus sinuun, ettei se voisi kadota enää, vaikka kuinka hullusti kävisi".
Aslak hypähti seisalleen sängyn laidalta. Jokainen sana putosi tulisena hiilenä hänen päällensä, hän tarttui molemmin käsin Livin käsivarteen.
"Et saa puhua tuolla lailla, Liv! — Entäs jo olisin konna, jos olisin tullut tänne sydän täynnä kostoa ja pahuutta, jos surmaisin sekä sinut että isäsi ja sitten pötkisin tieheni, jos tallaisin ruohojen korret kaikki, kukkaset kaikki, ett'ei auringon säteet enää löytäisi ainoatakaan vihriäistä pilkkua valaistakseen, jos minä —" Hän vaikeni, sillä Liv oli noussut ja katseli häntä hämmästyneenä.
"Sinä melkein peloitat minua nyt", sanoi hän.
Aslak tointui, pyyhkäsi kädellänsä kasvojaan ja istui sängyn laidalle jälleen.
"Äläpäs huoli lörpötyksistäni", sanoi hän, ja äänensä oli tyyni. "Tahdoin vaan peloittaa sinua hieman; sillä sinä et ole näkevä sitä päivää, jolloin sinua pettäisin".
Hän tarttui Livin käteen, pudisti sitä ja katseli hänen silmiinsä. "Mutta minun on niin paha olla tänä iltana", lisäsi hän, päästi käden ja katseli laattiaan. Näin hän istui hetken. Liv seisoi vielä.
"Luenko sinulle vähäisen?" kysyi Liv hiljaa.
"Ei — ei —", änkytti Aslak ikäänkuin pelästyen. "Vaan — lue minulle jotain kuitenkin, niin olet hyvä", sanoi hän taas hetken kuluttua. Liv meni, mutta palasi pian kirja kädessä.
"Muistan lapsuuteni ajoista kerrotusta pojasta, joka juoksi pois isänsä luota, tuhlasi perintönsä ja muuttui aivan kurjaksi; mutta sitten hän katui ja palasi kotia jälleen ja isä otti hänet syliinsä. Lue se minulle jos voit sen löytää".
"Kyllä sen hyvin tunnen", sanoi Liv, kääntäen kirjan lehtiä. "Nyt saat kuulla". Ja Liv luki heleällä ja kovalla äänellä kertomuksen tuhlaaja-pojasta. Aslak istui kuuntelemassa ja kyynel toisen jälkeen vyöri hänen poskiansa myöten.
"Kiitos", sanoi hän, mutta nyt saat mennä, minä tahtoisin mielelläni olla hetken aikaa yksinäni". Liv nousi ojentaen hänelle kättä.
"Hyvää yötä siis, nuku nyt hyvin, että olet terve huomenna". Aslak piti hänen kättänsä. "Kuinka hyvä sinä olet", sanoi hän katsellen häntä, "sinä voit rukoilla puolestani, niin saan kyllä nukkua".
Kun Liv astui tupaan, istui Gunnar veistelemässä lusikkaa. Hän seurasi tytärtänsä silmillään kunnes hän oli päässyt kaapin luo ja pannut Raamatun hyllylle.
"Sinä olit kauan Aslakin luona tänä iltana", sanoi hän.
"Olen lukenut hänelle", vastasi Liv.
"Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan. Mitä hän muuten puhuu istuessaan luonasi?"
"Ainoastaan mitä hyvää on", vastasi Liv, mutta tuntui niinkuin hengittäminen samalla olisi käynyt hänelle vaikeaksi, ja veri nousi poskipäihin. Ensikerran hän salasi isältänsä jotain, mutta hän muisti Aslakin pyynnön, "enkä muuta sanokaan, kuin mitä totta on", arveli hän.
Gunnar ei havainnut mitään, hän istui yhä veistelemässä.
"Hänen tullessaan sanat vuosivat hänen suustansa, kuin vesi seulasta, nyt häneltä tuskin sanan saa", sanoi hän hetken vaiti oltuansa. "Minusta tuo on kummallista, vai mitäs sinä sanot?"
Liv nypisteli solkiansa ja vastasi viimein: Luulenpa että hän vaan oli saanut tuon tavan siitä, että oli ollut pakoitettu ryömimään eteenpäin hankkiakseen itsellensä elatusta. Mutta hän näki pian mikä mies sinä olit, ja siunaa sitä päivää, jolloin astui kynnyksen yli, sanoo hän; sillä silloin hän uudestaan oppi ihmiseksi, niin sanoo hän".
"Siunatkoon sitten sinua, Liv, Jumala päästäköön hänet synnistä ja kaikesta pahasta. Minä tunsin kerran miehen, joka juoksi kuin kesytöin varsa, mutta sitten —" Gunnar haasteli hiljaa itseksensä. Käsi vaipui hermotoinna alas, silmälaudat vapisivat hieman, hän istui ajatuksissaan. Viimein katsahti hän ylös, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa jotain päältänsä. — "Olen aikonut antaa Aslakin lähteä kaupunkiin huomenna toisen lehmän kanssa, ja saamme sitten nähdä mitenkä hän sen asian suorittaa. Vieläkö hän lienee valveilla?"
"En tiedä mitä tehnee, mutta hän on ollut kivulloinen viime aikoina, hänessä on kova levottomuus, sanoo hän".
Gunnar meni kamariin; siellä Aslak makasi. Hän oli heittäynyt sänkyyn, oli kaivanut päänsä tyynyihin eikä huomannut että ovessa kuljettiin. Gunnar seisoi hetken liikahtamatta, mutta Aslak ei noussut.
"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" sanoi Gunnar.
Aslak hypähti seisaalleen. "Sinäkö, isäntä?" sanoi hän vähän hämillänsä,
"Tulin kysymään voisitko lähteä kaupunkiin huomenna myymään Svartsidin?En voi sitä elättää talven yli".
"Pitäisikö minun?"
"Niin olen ajatellut ja varhain sinä saisit lähteä". Vielä muutamia sanoja sanottuansa Gunnar meni.
Aslak jäi seisomaan hämmästyksissään, hän mietti mitä tämä merkitsi. Mutta yht'äkkiä pisti eräs tuuma hänen päähänsä. "Entäs jos nyt juoksisit tiehesi sekä talosta että äidin ja kaikkien luota, mutta Liv — Liv —", hän istahti taas ja hengitti syvään. Nousi hetken kuluttua, pyyhkäsi otsaansa, käveli edestakaisin. "Yhdentekevä, tästä pitää tulla loppu. Rohkeutta Aslak! Vielä sinusta voi tulla mies. Mutta minä ihan tukehdun täällä naislörpötyksiin, hyvä on päästä ulos. Huh! — kuinka ahdasta ja kuumaa täällä on!" Hän avasi ikkunan ja antoi kylmän ilman puhaltaa vastaansa. Hän katseli ulos, mutta vaikka mihinkä katsonut olisi, näki hän vaan pimeyttä.
Oli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja odotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää sinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli. Vaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi. Kaukana taivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka ennustivat lumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan ollut ankara. Laakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana peitteenä, mutta kalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja harmaana, ikäänkuin harmissaan siitä että kivistössä kävi jonkunmoinen suhina ja että siellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja. Vähän päästä irtauntui multaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen kupeilta, ja kiviä ja lunta vyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.
Kuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie Haugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei varpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä. Kaikki on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan tämä matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen lehmää. Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei tunne kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset. Silloin huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee ympärillensä, sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa häntä, viitaten sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee vyörien pyörien kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen äitinsä tiellä. Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.
"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan? Mihinkä matka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun että Gunnarin luona. Sinä olet kai valmis nyt, Aslak, ja minä lyön sitten viimeisen iskun. Kas tässä —" kuiskasi hän karhealla äänellään ja veti liinan sisältä muutamia paksuja myrkkykasvia. "Syötyänsä näitä, Gunnarin lehmät varmaankin ovat saaneet tarpeensa, vai mitäs arvelet?" Hän nauroi, jotta vapisi. "Katsos vaan kuinka heidän mielensä siihen tekee", sanoi hän pitäen kasvit lehmän kuonon alla, joka niitä tavoitteli. Aslak oli seisonut liikahtamatta, mutta yht'äkkiä tarttui hän äitinsä käsivarteen ja löi kasvit hänen kädestään, jotta lensivät tietä myöten.
"Nyt on aika lopettaa tämä leikki, äiti, tai sinä lähdet samaa tietä piruutesi kanssa, jos koetat sitä uudistaa".
Guro katseli hämmästyneenä poikaansa, joka seisoi siinä synkkänä ja uhkaavana. Sitten astui hän eteenpäin, nosti hiukan lakkiansa ja katseli hänen silmiinsä. "Oletko pelkuriksi muuttunut, poikani? Vai mikäs sinua vaivaa?"
"Pelkuri en ole, vaikka noitia pelkään, ja siitä syystä sinuakin". Hän kääntyi menemään, mutta Guro piti hänestä kiinni.
"Tuo vaalea haamu Haugenissa, sekö on sinua loihtunut, hän, joka minusta on lämpösen veden kaltainen? Poika parkani, niinkö pitkälle nyt olet päässyt".
Hän ei saanut sanotuksi enempää, sillä Aslak kääntyi, nyrkytti kättä ja polki jalkaa.
"Älä sano minua paraksi, sen neuvon sulle annan, äläkä ota Livin nimeä kielenesi, muuten lyön sinut maahan. Gunnaria saat pilkata ja kirota niin paljon kuin tahdot, se ei koske minuun, mutta jos mainitset Livin, niin — hän on siksi liian hyvä, näetkös, liian puhdas sinun käsiesi koskettavaksi. Jos ei hän ole mielestäsi tarpeeksi kaunis, voi olla yhdentekevä, saat lohduttaa itseäsi sillä, äiti, ett'ei hän koskaan voi tulla niin rumaksi, kuin sinä. Voisit kiittää onneasi jos sinulla olisi rahtunenkaan hänen puhtaasta sielustansa, silloin et olisi niin aivan musta kuin nyt".
Guro oli pannut kädet ristiin ja kuunteli poikaansa, joka seisoi suuttumuksesta ilmitulessa, hän rypisti nyt kulmiansa, väänsi suunsa irvistelyyn, nauroi hänelle ja pudisti päätänsä.
"Kas niin, kas niin poikani", sanoi hän viimein, "huomaanpa että olet käynyt hyvää koulua. Minusta olisi paras että kohta juoksisit kotia hyväilemään tuota Liviä, niin minä lähden tuntureille lumituiskuun. Sinä osaat kaiketi keittää ruokaa nyt ja levittää lakanoita vuoteellesi, — niin, oiva poika minulla on! Kas tässä saat hameeni, johonka voit kääriä itsesi; siihen sinä paraiten sovit. Tai ehkä ai'ot teettää itsellesi naisväen vaatteita päästyäsi kaupunkiin?"
Aslakin käsi vaipui alas, oli kuin hän olisi saanut kylmää vettä päällensä, kuunnellessaan äitinsä karheata naurua ja nähdessänsä hänen seisovan tuossa levollisena ja ylpeänä. Mutta nyt Guro astui esille, tarttui hänen rintaansa ja katseli hänen kasvoihinsa hohtavin silmin.
"Tiedätkö miksi sinun pitää vihata heitä?" huusi hän ja kädet vapisivat, "sentähden että he vihaavat sinua, että ajavat sinua kuin peto-eläintä, että jalkojensa alla tallaavat sinua ikäänkuin ei olisi sinulla suurempi arvo, kuin munalla heidän jalkojensa alla. Ha — haa — noita kurjia kylien asukkaita! Voisivat kiittää onneansa, jos heissä olisi hiukan mustalaisen verta. Se on lämmintä verta, on aatelisverta, näetkös. Ja nuo orjat vielä uhkaavat meitä raudoilla ja köysillä, nuo — — Ha — haa — mustalais-eukko ei ole niinkään helposti vangittu! Meidän on vetäminen sinua nenästä, talonpoika roisto, me voimme lukea hengen sekä sinusta että lapsistasi, jos tahdomme. — Sinun täytyy vihata heitä, sanon minä — niin kauan, kuin on tilkkanenkaan verta suonissasi, sinun pitää heitä vihata. Mutta sinä et olekaan oikeaRommanisael[kunnianimi, jolla mustalaiset itseänsä nimittävät], sinä Aslak, sinä olet häpäisevä sukuasi, mutta ole varoillasi silloin! Ei, kyllä sinun isäsi oli toisellainen mies! Tulta oli hänen silmissään, tulta hänen veressään! Ei hän koskaan pelännyt, vaikka hänet viimein tappoivatkin. Viimeiseen hengenvetoon asti hän heitä kiroili. Kuuletkos sitä, sinä kurja poika, hän kirosi heitä eikä omaa äitiänsä". Silmänsä säkenöivät ja koko ruumiinsa vapisi.
Aslak oli pannut toisen käsivartensa lehmän selkään, nyt hän kallisti päätänsä käden nojaan. Hän ei vastannut mitään, mutta taisteli nähtävästi sydämmessään. Nyt irtauntui kivi tuolta jylhältä vuorelta, se pyöri pauhaten alaspäin ja syöksi syvyyteen. Aslak katsahti ylös, hän oli vallan kalpea.
"Näetkös kiveä, äiti", sanoi hän hiljaa, "sinä olet minut noin irti repinyt, nyt pyörin minä yhä alaspäin ja viimeinen lankeemus tulee olemaan syvin". Hän kääntyi pois äitinsä luota ja ajoi lehmää kulkemaan eteenpäin.
Guro jäi hetkeksi seisomaan, sitten huusi hän Aslakia. Hän ei vastannut, eikä katsonut taaksepäin. Guro rnpesi itkemään. Hän astui poikansa jälessä, hän siunasi, hän kiroili, hän valitti, hän rukoili, hän uhkasi. Aslak astui hitaammin ja Guro saavutti hänet. Hän syleili poikaansa, painoi päänsä hänen rinnalleen, itkien, hyväillen lausui hän: "Aslak, armas poikani, voitko näin erota äidistäsi?" Ja hän oli niin hellä ja hyväileväinen että tuskin oli mahdollista tuntea häntä enään. "Minä olen kärsinyt ja vaivaa nähnyt sinun puolestasi siitä asti kuin näit päivän valoa, olen orjaellut puolestasi hyvinä ja pahoina aikoina, olen ryöstänyt ruoan itseltäni, kun mielestäni sinä sitä paremmin tarvitsit! He varastivat sinut minulta kun vielä olit pieni lapsi ja veivät sinut vieraiden luo, mutta minä en pelännyt vaivaa, enkä tuskaa, enkä nälkää, enkä janoa, enkä vaaroja, kunnes sinut löysin ja sain sinut mukaani ulos päivän valoon. Ja Aslak! kuinka usein olen sua kantanut selässäni tunturin yli, kuinka usein olen käärinyt sinua omiin vaatteisiini, ettet tulisi märäksi, sill'aikaa kun itse vilusta vapisin lumituiskussa. En uskonut minä, että näin minua palkitsisit! Minua ovat takaa-ajaneet, pilkka-sanoilla herjanneet ainoastaan sinun tähtesi; mutta minä olen valvonut ja vartioinut sinua, etkä sinä nyt enää tahdo äitiäsi tuntea". Hän kallisti päätänsä Aslakia vasten, itkien ja parkuen.
"Hys, äiti", sanoi Aslak ja sysäsi hänet hellästi pois luotansa, "älä toki näin riehu, jokainen sana on tosi, vaan ehkä minun oli parempi vieraiden luona, kuin sinun luonasi".
"Mitä hyvää he ovat sinulle tehneet, jota minä en ole tehnyt", katkasi Guro hänen puheensa, hilliten itkuaan. "He nauravat sinulle, mielellään tahtoisivat sinua potkaista ja sylkeä päällesi jos uskaltaisivat, senkö tähden heitä rakastat? He nimittävät sinua mustalaiseksi ja tuskin tahtovat koskea sinuun pihtimittä, senkä vuoksi sinä toimitat heille kaikki niin hyvin? Isäsi oli viatoin kuin syntymätön lapsi, eikä kärpäsellekään vahinkoa tehnyt, mutta hän tuolla — hän pisti isäsi kuoliaaksi pahemmalla tavalla kuin nautaa tapetaan, ja nyt poika menee suutelemaan hänen kättänsä tuosta hyvästä työstä. Häpeä sinulle Aslak Braaten! Häpeä sinulle elin-ajaksi jos et isääsi kosta". Guro nyrkytti kättä, terävä äänensä tuli leikkaavaksi kun hän katseli poikaansa.
Aslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat muistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha poltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.
"Sinä olet oikeassa joka sanassa — sano häpeä minulle vain, äiti, mutta minä en enää voi mitään". Hän seisoi hetken aikaa katsomassa avaruuteen, mutta pilviä kokoontui ehtimiseen ja peittivät auringon. Joku taputti häntä käsivarrelle. Hän katsoi alas, se oli Guro, joka hiipi hänen luoksensa. Ja nyt kuiskasi hän Aslakin korvaan:
"Entäs jos hän seuraisi sinua Aslak?"
Aslak siirtyi syrjään ikäänkuin säikähtyneenä; sill'aikaa äitinsä tarttui hänen toiseen käteensä ja piti siitä kiinni omissaan. "Entäs jos hän seuraisi", jatkoi Guro katsellen häneen ympyriäisillä polttavilla silmillään — "jos hän tulisi mustan Aslakin vaimoksi! — Tunturillapa silloin vietettäisiin iloista, lystikästä elämää. Kas niin — Rohkeutta nyt, poikani, tule jälleen entiseksi mieheksi, uljain koko seurassamme. Arvannethan että sinua kysytään ja että olemme monta kepposta tehneet viime aikoina. Ja jos hän saattaisi sinua — Liv — kun hän olisi luonasi päivät ja yöt". —
Oli ikäänkuin kipinä olisi Aslakia sytyttänyt. Hän kohotti päätänsä, silmänsä säkenöivät; mutta yht'äkkiä malttoi hän mieltänsä, riisti itsensä irti äidistään, huutaen hänelle:
"Vaikene! Vaikene, kuuletkos! Luulenpa ett'ei paholainenkaan, kun olisi helvetistä noussut, olin keksinyt pahempia sanoja". Hän löi lehmää ja astui nopeasti pois, mutta Guro seisoi vielä kauan puhumassa hänen jälkeensä. "Onnea kaupungin matkalle, poikani! Onnea! muista lupauksesi, Aslak Braaten!" huusi hän kävellen perästä, "vielä ei ole kukaasRommanisaelsanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle kunnes maan mullassa makaat". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia, palasi hän samaa tietä kuin oli tullut.
"Ho — hoo —", nauroi hän itsekseen, "jos hän voisi houkutella Liviä mukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar! Se sana hänessä kytee, sen huomasin. Tuo kipinä ei kauan ole leimahtamatta ilmituleen".
Oikeinko ennustit, vanha Guro?