Nykyään ovat koskisen Kokemäenjoen rannat jo kauan olleet metsättöminä, tai kasvaa niillä lehtipuita ja pieniä mäntyjä, jotka eivät ole kelvanneet lankuiksi Porin satamaan. Mutta tämän kertomuksen aikoina kasvoi virran kummallakin puolella vankkaa hirsimetsää, jota vain paikkapaikoin katkaisi kaskimaa tai jonkun kalastajan köyhä mökki. Päästyään Myllyrannan kylän luona olevan pienen aukean tasangon poikki tulivat lapset heti syvään metsään. Nykyisen leveän tien asemesta kulki sen läpi vain kapea ratsutie Ljungarsin linnaan ja Satakunnan sisämaahan. Tämä tie, taikka pikemmin polku, joka nykyään ei kelpaisi huonoimmallekaan kylälle, oli kuitenkin siihen aikaan yleinen kulkutie sisämaan ja rannikon välillä. Se täytti auttavasti tarkoituksensa, sillä ainoastaan talvella käytettiin ajokaluja, jota vastoin suvella melkein aina sekä ihmiset että tavarat sälytettiin veneesen tai hevosen selkään.
Kun matkue oli hetken aikaa seurannut tietä ja jokivartta, tarttui Taavi Beatan hevosen ohjaksiin, talutti sitä vasemmalle ja seurasi tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kulki erämaahan. Toiset tulivat perässä, ja ennen pitkää katosivat kaikki jäljet, joista olisi voinut huomata ihmisjalan joskus polkeneen näitä yksinäisiä seutuja. Lehtimetsä tiheni, kuuset tuuhenivat, hongat kävivät yhä suuremmoisemmiksi. Suunnattomat lahonneet puunrungot sulkivat tien joka askelella. Katajapensaat tulivat yhä läpipääsemättömämmiksi, ja hetteisiä paikkoja täytyi tuon pienen matkueen useasti kiertää. Ikäänkuin lisätäkseen tienoon jylhyyttä, pisti kaikkialta esiin sammaleisia kallioita ja suuria vyörykiviä. Tavan takaa tapasi kiviröykkiöitä, joissa jalka liukastui, sillä kuivana sydänkesänäkin pysyivät ne alati kosteina tiheitten puitten latvojen siimeksessä.
Tässä erämaassa oli kuitenkin eloa, jota suurin osa Suomen metsistä nykyään on vailla. Melkein joka askeleella pyrähti metso tai teeri pensaikosta. Kettuja ja ilveksiä, jäniksiä, näätiä ja oravia vilisi kaikkialla. Täältä kuului kumeata mörinää, jonka saattoi selvästi erottaa koskien kohinasta. Taavi katseli tätä riistan viljavuutta tottuneen metsämiehen tyyneydellä ja antoi vain Beatalle pienen ällistyneen jäniksenpojan, jonka hän kaappasi ohimennessään kiinni. Enempää ei tarvittukaan, että pikku tyttö pysyisi hyvällä tuulella, mutta Birger tuli levottomaksi ja toivoi, että hän olisi seurannut Inkeri muorin neuvoa ja pysynyt kiltisti kotona.
Aina siitä saakka, kuin he poikkesivat metsään, tuntui hänestä, kuin ei heitä enää olisi ollut neljä vaan viisi henkeä tuossa pienessä matkueessa. Milloin näytti köyryselkäinen ukko kulkevan heidän edellänsä tietä näyttämässä, milloin taas oli siinä pieni tyttö, joka katseli häntä niin kummallisesti pitkän hongan kellertävän rungon takaa. Väliin taas oli hän kuulevinaan emintimänsä huutavan häntä nimeltä. Ja kun hän kääntyi taaksensa katsoakseen kuka siellä oli, niin hän oli selvästi kuulevansa isänsä sotaratsun hirnuvan ja vähän matkan päässä oikealla vilahdukselta näkevinänsä ritarin korkean kypärin tuuhean kuusen takaa.
— Jaakko, — kuiskasi hän, jottei Taavi ja sisar huomaisi hänen pelkoansa, — etkö kuullut ikäänkuin joku olisi huutanut metsässä?
— Kyllä minä kuulin, — vastasi Jaakko tyynesti; — se oli ilvessusi jossakin tuolla korvessa.
— Mutta etkö sinä näe mitään tuon pitkän kuusen vieressä?
— Minä näen, että oksalla riippuu valkoinen sammalparta, — vastasi kalastaja yhtä tyynesti. — Nuori herra ei varmaankaan koskaan ennen ole kulkenut metsissä? Pelottaako nuorta herraa?
— En minä pelkää, — sanoi poika hämillänsä; — mutta minä ajattelin, että täällä mahdollisesti olisi muitakin paitsi meitä ja… katsos, nyt kulkee se pieni valkoinen tyttö taas edellämme!
Jaakko nyökkäsi yhtä välinpitämättömästi päätään ja arveli, että täällä sitä kyllä sai nähdä jos jotakin, jota ihmiset eivät oikein voi ymmärtää, mutta hän tahtoi antaa nuorelle herralle hyvän neuvon. Jos vain tekee ristinmerkkinsä, eikä välitä kaikista pikkuseikoista ja antaa reippaan laulun kaikua ilmassa, niin kyllä aaveet saapi ajetuksi pakosalle.
Ja ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää sanansa todeksi, rupesi hän kovalla äänellä laulamaan vanhaa laulua. Sen puoleksi pakanallinen sisällys sopi hyvin yksitoikkoiseen, koruttomaan ja surulliseen säveleesen:
Mariatta neito nuoriMeni piennä paimenehen,Sukat säärissä punaiset,Kultanauhat kulmillansa.Metsä synkkä!Älä tule!Mariatta, siellä sulleLemmot nauravat lehossa.
Mariatta pieni piikaNäki marjasen mäellä;Marjanen mäellä huusi,Puola karjui kankahalla.Metsän marja!Sulje huulet!Mariatta, siellä sulleLemmot nauravat lehossa.
"Tule, neito, noppimahan,Punaposki poimimahan,Ennen kuin etana syöpi,Mato maahan kaateleepi."Metsän ääni!Älä kuule!Mariatta, siellä sulleLemmot nauravat lehossa.
Mariatta tuhma tyttöLuuli puolan poimivansa;Tuo oli Tapion helmi,Mielikin hely hopea.Metsän lahja!Älä luule!Mariatta, siellä sulleLemmot nauravat lehossa.
Mariatta, Mariatta!Minne karjasi kadotit?Lehmät on tarhassa Tapion,Mielikin lukon takana.Metsän orjaItse ole!Mariatta, siellä sulleLemmot nauravat lehossa.
Hyvää tarkoittaen lauleli vanha kalastaja lauluansa kaiusta huolimatta, joka kaikilta suunnilta kajahteli sekä kallioista että puista, ja ikäänkuin vastaili hänelle moninkertaisin sanoin ja sävelin. Mutta Birgeriä ei hänen laulunsa rohkaissut, päinvastoin rupesi häntä yhä enemmän kammottamaan. Hän oli nyt aivan selvästi näkevinään saman valkopukuisen tytön punaisissa sukissa ja hopeanauha hiuksissa juoksevan heidän rinnallaan metsässä ja kumartuvan poimimaan marjoja mättäiltä. Mutta hän häpesi enää ilmoittamasta pelkoansa. Kenties ne olivatkin vain koivujen valkoiset rungot, joita tuuli taivutteli synkkien kuusten takana.
Silloin pysähtyi Taavi ja nosti Beatan alas hevosen selästä, sillä loppumatka oli kuljettava vuoren ylitse ja rämeikön poikki, missä ei voinut ratsastaa. Hevoset sidottiin kiinni puihin, pantiin paikka merkille ja jatkettiin jalkaisin matkaa kovin kolkon seudun läpi. Taavi ja Jaakko saivat nyt usein käsivarsillaan kantaa noita ylhäisiä lapsia rotkojen ja liejujen yli. Tämä oli heille jotain aivan uutta, sillä heillä ei ollut käsitystäkään ollut semmoisesta kulusta. Yksin Birgerkin olisi ollut kovasti huvitettu matkasta, jos hän olisi voinut olla katselematta ympärilleen ja näkemättä milloin mitäkin, mikä näytti hiipivän heidän rinnallaan tai edellään kivien ja puitten takana.
Vihdoinkin he tulivat kauniille aukealle paikalle, jossa oli tasainen ruohokenttä vuoren juurella. He olivat nyt päässeet matkansa perille.
7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen tytön kanssa.
Ennenkuin sisämaan vedet Kokemäenjokea myöten ehtivät mereen, täytyy niiden katkaista Kyrönselkä, joka muodostaa niiden luonnollisen rajavallin lännen puolella, ja ne etsivät sen vuoksi syvimmän laaksouoman tämän selän ja kaakosta tulevan Salpausselän välillä, joka on vedenjakajana etelässä. Tähän ihanaan, vuoriseen, mutta silloin vielä hyvin autioon seutuun Taavi vei pienen seuransa. Hänellä oli syynsä miksi hän valitsi lyhimmän ja vaivalloisimman tien, vaikka oli tarjona toinen, jonkun verran pidempi, mutta samalla mukavampi, jota tavallisesti ne harvat metsästäjät kulkivat, jotka toisinaan kävivät tässä metsänriistasta rikkaassa vuoriseudussa. Taavi oli nimittäin huomannut, ettei pääse yhtä nopeasti kulkemaan, kun on nuori neiti hoidettavana, kuin yksinänsä kuljeksiessa ketterillä pojanjaloilla. Aurinko rupesi jo kallistumaan lännen puoleen, ja kostea viileys, joka kukkastuoksun kanssa huokui vuorenrinnettä ylöspäin, ilmaisi selvästi, että iltasumut jo nousivat alhaalta laaksoista.
He tulivat nyt notkoon, jonka pohjalla lirisevä puro, keltaisten leinikköjen ja sorsankukkien ympäröimänä, kuljetti läheisiltä vuorilta valuvan veden virtaa kohti Puron ja sen rehevien, vihreitten rantojen yli leijaili jo ohut, tuskin näkyvä sumuharso. Puron toisella puolella laajeni notko kauniiksi noin viidenkymmenen askelen pituiseksi ruohokentäksi, mutta vastapäätä oleva kukkula joka oli mäntyjen peitossa, esti taas edemmäksi näkemästä.
— Katsokaa, tuolla on mökki! — huudahti Beata.
— Ja tuolla mökin ovella seisoo valkoinen tyttö! — virkkoi Birger miltei yhtä haavaa, iloiten siitä että hän tapasi muitakin ihmisolentoja tässä erämaassa, sillä niinkuin lukia jo on huomannut, tuntui yksinäisyys hänestä hiukan kammottavalta.
Taavi nyökkäsi päätään hymyillen ja nosti Beatan puron yli. Saman tempun teki Jaakkokin Birgerille. Kuljettiin sitte ruohikon yli, mutta vaikka lapset olisivat tähystelleet kuinkakin tarkasti, niin eivät he voineet enää erottaa ei ihmisiä eikä liioin ihmisasuntojakaan. Se, mitä Beata oli mökiksi luullut, olikin vain suuri punertava kallionlohkare, taikka oikeastaan kaksi kallionlohkaretta, sillä se oli haljennut kahtia. Molemmat lohkareet näyttivät niin höllästi riippuvan lähimmällä jyrkänteellä, että pelkäsi joka hetki niiden syöksyvän laaksoon. Tämän lohkareen yläpuolella kasvoi vanha katkolatva petäjä, joko sitten tuuli oli sen latvan taittanut tai vielä luultavammin raskaat kinokset sen painollaan katkaisseet, kinokset, jommoisia lumisina talvina keräytyy havupuihin, ja jotka useinkin murtavat puunrungon tai oksia, kun suoja tulee ja kosteus tekee lumen kahta vertaa raskaammaksi. Jonkin sellaisen tapaturman jälkeen näytti puun koko jäljellä oleva elinvoima kokoontuneen yhteen sivuhaaraan, joka — paksuna kuin hirsi kurottihen kallion yli ja loi siihen omituisen varjon, joka etäämmältä katsoen sai aikaan sen näköhäiriön, että luuli sitä punaiseksi tai ruskeaksi rakennukseksi.
— Nyt olemme perillä, — sanoi Taavi osottaen kalliota.
Lapset avasivat silmänsä suuriksi, sillä he olivat odottaneet, jotakin aivan eriskummaista, mutta he eivät voineet nähdä mitään muuta kuin suuren kiven ja vankan puun.
— Missä Junkkarin lähde sitten oikeastaan on? — kysyi Beata. Hän oli kuvitellut mielessään, että ainakin tämä ihmeellinen sukumuisto, josta hän oli kuullut puhuttavan varhaisimmasta lapsuudestaan saakka, olisi jokin komea väliaste Ljungarsin linnan kaivon ja Myllyrannan myllynsulun välillä.
— Tässä, — vastasi Taavi, ja asettui kallion halkeaman eteen. Tämän halkeaman pohjalta pulppusi kirkas vesisuoni, siitä vesi keräytyi pieneen luonnolliseen altaasen kallion juurelle ja valui sen reunojen yhtä rinnettä myöten ruohokentälle, jossa se vihdoin loi kristalliaarteensa lorisevaan puroon.
— Siinäkö kaikki tyynni? — kysyi Beata uudelleen ja hänen äänensä ilmaisi pettymystä.
— Ei se mikään järvi ole, — vastasi Taavi sävyisästi, — mutta kaunis lähde se on, ja merkillinen lähde se on Beatan suvulle, sen ovat äiti ja Renata usein meille kertoneet. Niin kauan kuin Ljungarsin herrat juovat tästä lähteestä, on heidän sukunsa oleva voittoisa sodassa, ja rikas ja mahtava rauhan aikana. Mutta joka kerta kun tapaturma kohtaa heitä, kuivuu lähde joksikin aikaa ja ehtyy kenenkään tietämättä kokonaan. Kerran eräänä aamuna, kertoi äiti, oli lähde kerrassaan kuiva. Seuraavana yönä nousi myrsky, ja linna paloi äkkipikaa poroksi. Siitä on nyt kolme-, neljäkymmentä vuotta kulunut, mutta äiti muistaa sen vallan hyvin, vaikka hän olikin lapsi, kun Knuutti herra vainaja, Beatan isoisä, kaatui Brunkebergin tappelussa, ja hänen oma veljensä, Åke herra, joka oli Tanskan kuninkaan puolella, pisti hänet keihäällä kuoliaaksi. Mutta kerrotaan, että samassa kun Knuutti herra kaatui, hän löi tapparallaan Åke herraa vasten kypärää, niin että kirveen varsi taittui, ja silloin Åke herra kaatui samalla hetkellä kuin Knuutti herrakin. Silloin, sanoi äiti, oli lähde neljä viikkoa vallan kuivana, vaikka satoi taivaan täydeltä. Mutta kaksi Ljungarsin herraa vuodatti sen sijaan sydänverensä Tukholman tanterella.
— Niin, — sanoi Birger, — ja kun minun äitini kuoli neljä vuotta sitten, oli keväinen aika ja lumi suli, mutta lähde oli kuivana, ikäänkuin ei olisi ollut pisaraakaan vettä kolmen peninkulman matkalla. Isälläni oli tapana joka aamu lähettää silmäpuoli Botvid noutamaan lähteestä vettä, sillä muuta vettä ei isäni tahtonut juoda. Mutta Botvidista oli ikävä ratsastaa niin pitkää matkaa, ja kerran hän toi vettä lähimmästä kaivosta. Isäni huomasi sen heti ja hirtätti Botvidin pitkään koivuun linnan portin eteen. Minä muistan sen vielä niin selvästi, minä itkin koko päivän, sillä Botvid oli tehnyt minun parhaan puuhevoseni, ja tuntui niin ilkeältä nähdä hänen roikkuvan kuin variksenpelättimen siinä pitkässä puussa. Mutta kun äitipuoleni tuli linnaan, niin hän sanoi joka kerta kun isäni joi vettä, että Junkkarin lähteen vesi oli epäterveellistä, koska se maistui niin raudalle, ja siitä ajasta aikain isäni rupesi juomaan muuta vettä.
— Ja siitä ajasta aikain on Bo herra noiduttu, — mutisi Jaakko, katsahtaen varovasti ympärilleen, olisiko joku sivullinen sattumalta lähitienolla kuuntelemassa. Onneksi eivät lapset kuulleet tätä loukkaavaa mutinaa, sillä molemmat sanoivat, että he tahtoisivat juoda lähteestä.
Taavi toi pari leveätä rentukan lehteä ja tarjosi niitä juoma-astioiksi, jota tarkoitusta varten niitä tarvitsi vain hiukkasen taivuttaa. Vesi maistui todellakin hyvin raudalta, mutta se ei estänyt Ljungarsin lapsia juomasta esi-isiensä juomaa.
Birger henkäisi syvään ja ojensi itseänsä ihmeteltävän miehekkäästi, ikäänkuin hänestä äkkiä olisi tullut toinen mies. Hänestä tuntui tällä haavaa, ikäänkuin hän olisi voinut tarttua vaikka karhua niskasta kiinni. Mutta Beataan se vaikutti vähemmän ihmeteltävästä, sillä hän tunsi paikalla kovaa nälkää. Sen vuoksi otettiin eväät esille, voita, leipää, juustoa ja maitoa, joka maistuikin erinomaisen hyvältä päivän vaivojen jälkeen viileässä iltailmassa ja kauniilla kukkulalla kallion rinteessä.
— Minkä tähden lähde ja kallio on kuvattuna Ljungarsin vaakunassa? — kysyi Beata, iloisesti natustellen hyvää tuoretta juustoa.
— Vanha mänty ja valkoinen tyttö ovat myöskin siinä, — vastasiBirger. — Sen on Renata kertonut meille tuhat kertaa.
— Luulen kyllä, että hän on sen kertonut, — sanoi Beata hätäisesti, — mutta se on satu ja kauniita satuja minä kuuntelen mielelläni useampaankin kertaan.
— En tiedä, olisikohan oikein kertoa sitä juuri tällä paikalla, — sanoi Birger ja katseli vähän hämillään ympärilleen.
— Juuri täällä minä tahdon sen kuulla, — intti Beata, joka ei tapansa mukaan juuri helpolla luopunut siitä, minkä kerran oli päähänsä saanut. — Juuri täällä! Ja kun sinä kerrot, niin minä katselen punaista kalliota ja tuota rumaa vanhaa mäntyä ja kuuntelen kuinka lähde loiskii kiviä vasten. Silloin minä ajattelen, että Ljungarsin valkoinen tyttö seisoo lähteen reunalla ja viittaa meille, niinkuin hänen ennen sanottiin tekevän Ljungarsin lapsille. Mutta alotappas kerrankin! Miksi sinä katselet niin kummallisesti kalliota? Birger, muistatko, kuinka isällä on tapana sanoa: Olet Ljungars ja kuitenkin pelkuri!
Ja iloinen lapsi piirsi etusormellaan pienen ympyrän ilmaan, kuten tehdään, kun tahdotaan saattaa toista häpeämään. Mutta Birger katseli kalliota, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, ja hänen vilkas mielimielikuvituksensa oli heti valmis toteuttamaan sisaren leikillisiä sanoja. Aurinko oli muuttanut asentoa ja valaisi ihanilla iltasäteillänsä vanhaa mäntyä, joka nyt tykkänään varjosti kallion keskiosan. Tiheitten havujen lomista pääsi kirkas, punertava valonsäde tunkeutumaan esiin ja punasi usvan, joka keveänä kohosi kosteasta maasta. Birger oli taaskin näkevinänsä tuon valkopukuisen tytön haamun, jonka hän jo monta kertaa ennen oli luullut nähneensä, ja hän seisoi nyt lähteen partaalla ja viittasi hänelle.
— Näetkö, Beata? huudahti hän. — Tuolla — tuolla, aivan kallion juurella!
Sen sijaan että olisi vastannut, Beata hypähti pystyyn ja muutamassa sekunnissa hän oli osotetulla paikalla. Hän asettui nauraen samaan asentoon kuin hän arveli Birgerin kuvittelevan mielessänsä tuota salaperäistä haamua ja viittasi hänelle juhlallisesti kädellänsä. Mutta Birger joka oli jäänyt kunnaalle, huudahti kauhistuneena, sillä nyt hänestä näytti aivan kuin kaksi olentoa olisi seisonut kalliolla.
— Beata, Beata, — huudahti hän, — kaikkien pyhimysten nimessä, tule pois sieltä! Hän seisoo aivan sinun vieressäsi ja viittaa kädellään, samoinkuin sinäkin.
— Jos hän seisoo täällä, niin olen minä nippasilla hänen kanssansa, — jatkoi Beata yhtä pelottomasti ja huitoi käsillään ympärilleen, oikein selvästi osottaakseen kuinka vähän hän huoli veljen kuvitelmista.
Silloin Birgeristä näytti ikäänkuin Beata olisi lyönyt suoraan läpi utukuvan tämän vähääkään siitä muuttumatta. Se vain yhä viittasi hänelle puolittain surullisesti, puolittain käskeväisesti. Lähteen lirinä, joka äskettäin kuului vielä aivan selvästi, sitten kun lintujen laulu lakkasi metsässä ja tuuli herkesi suhisemasta puitten latvoissa, heikkeni heikkenemistänsä ja vihdoin hiljeni kuulumattomiin.
Samassa tuli Taavi, joka Jaakon kanssa oli poiminut lapsille mustikoita läheisestä mäestä. Hänen läsnäolonsa rohkaisi Birgerin mieltä. Yhdessä he menivät kalliolle, eivätkä nähneet siellä mitään tavatonta, kuten helposti saattoi ymmärtääkkin. Beata vain huimasti juoksenteli nippaa Birgerin kummituksen kanssa.
— Ljungarsin tyttö! Ljungarsin tyttö! — huuteli hän vallattomasti. —Jos mielemmin tahdot olla piilosilla, niin sano missä olet.
— Nyt se seisoo vuorella, — virkkoi Birger, näyttäen sormellaan sitä ylännettä, jonka yli he olivat tulleet laaksoon. Samallainen ilmiö, joka syntyy auringonsäteen taittuessa usvan läpi, näytti puitten lomissa saavan aikaan tämän harhanäyn. Taavi ja Beatakin saattoivat nyt selvästi nähdä valkoisen tytön viittaavan kädellänsä.
— Parasta on, että lähdemme heti kotimatkalle, alkaa olla jo myöhä, — sanoi Taavi.
— Mutta kuka tuolla vuorella seisoo? — kysyi Beata, enemmän ihmeissään kuin hämmästyneenä huomatessaan, että Birgerin näky oli käynyt toteen.
— Hän se on, — sanoi Taavi totisesti.
— Kuka hän? Onko se joku paimentyttö, joka on eksynyt metsään?
— Ei, se on Ljungarsin tyttö, jota sinä itse huusit. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä. Minä olen usein nähnyt hänet täällä, ja monasti hän on vienyt minut harhateille, sillä sellaisiin olentoihin ei voi koskaan luottaa.
— Tule, Taavi, ratsastetaan takaisin myllyyn. Ei suinkaan hän tee meille mitään pahaa?
— Sitä minä en luulisi. Tavallisesti ei häntä koskaan näe saamatta jälkeenpäin jotakin mielipahaa. Mutta se ei mitään merkitse, niin kauan kuin lähteestä vettä juoksee.
— Niin, juokaamme vielä kerran lähteestä! Mutta… missä on lähde?
Tämän kysymyksen tekivät kaikki kolme yhtä haavaa. Taavi hieroi silmiänsä, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein hereillä. Sillä lähteestä, joka äsken vielä niin rattoisasti lorisi, ei ollut enää jälkeäkään nähtävänä. Kosteat pikku kivet vain olivat vielä paikoillaan ja pienet vaalean vihreät sammaleet, jotka kasvoivat sen partailla.
8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.
Taikausko on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä sitä koskaan saada täysin poistetuksi, min kauan kuin maailma pysyy pystyssä. Se muuttaa vain en aikoina muotoansa. Tämän kertomuksen aikana ei katolinen oppi ollut voinut hävittää juuria myöten vanhaa pakanallista taikauskoa Suomesta. Se päinvastoin oli vain sitä kartuttanut omilla lisäyksillänsä, ja sentähden olikin kansanusko maassa vielä vähää ennen uskonpuhdistusta — ja paikoittain vielä paljoa myöhemminkin — omituinen pakanallisen ja kristillisen taikauskon sekoitus. Kuninkaat ja päämiehet, piispat ja oppineet uskoivat ja luottivat taikoihin ja loitsuihin, noitiin ja peikkoihin, veden ja metsän haltioihin. Uskonto itsessäänkin oli suurimmaksi osaksi täynnä tarinoita pyhästä Erikistä, pyhästä Olavista, pyhästä Brigitasta, pyhästä Henrikistä, pyhästä Hemmingistä [Piispa Hemmingin luut pantiin arkkuun Turussa vuonna 1514, joten hän puolittain sai pyhimyksen arvon. Mutta sitä varten vaadittiin vielä "kanonisatsionia" eli Rooman paavin juhlallista julistusta, joka ei ehtinyt tapahtua, ennenkuin uskonpuhdistus teki turhaksi kaikki sellaiset hankkeet.] ja lukemattomista muista pyhimyksistä, heidän jäännöksistänsä ja ihmeistä, jotka heidän haudoillansa olivat tapahtuneet. Mitä sitten saattoi herkkäuskoiselta kansalta odottaa, jota pidettiin joko tahallaan taikka ilman mitään erityistä tarkoitusta mitä suurimmassa tietämättömyydessä? Ketään ei siis ihmetyttäne, että vanha kalastaja ja köyhä myllärinpoika uskoivat metsässä olevan pakanallisia kummituksia yhtä varmasti, kuin että pyhän Henrikin luut olivat parantaneet sokeita ja halvatuita. Ja jos ylhäisten herrojen lapset tiesivätkin vähän enemmän kuin he, niin oli heidän suurempi tietonsa vain siinä, että he olivat saaneet kuulla koko joukon kummallisia sukutaruja, joita ei koskaan puuttunut ja joita pidettiin jonkinmoisena uutena uskonkappaleena vanhoissa ritarilinnoissa.
Voisipa mennä vieläkin pitemmälle: saattaisi sanoa, että kaikkea sitä ihmeellistä taikuutta, joka valistuneempina aikoina on kauan aikaa sitte kadottanut kaiken luottamuksen, ei tänä aikana ainoastaan uskottu, vaan sitä oli todenteolla olemassakin, sentähden, että sitä uskottiin. Mutta koska sellainen väitös varmaankin saattaisi vain useimmat lukijat säälien hymyilemään, niin lienee parasta, että kukin saa olla omaa mieltänsä siinä asiassa. Katsokaamme nyt vain, kuinka tuo pieni matkue käyttäytyi Junkkarin metsässä, kun he huomasivat, että lähde aivan äkkiä ja heidän suureksi hämmästykseksensä oli kuivunut.
Että sellainen tapahtuma voisi riippua lähteensuonen satunnaisesta tukkeumisesta, ja siis yhtä luonnollisista syistä kuin vielä meidänkin päivinämme niin valtavat vesisuonet kuin Motalan virta ja Kyrön koski tukkeutuvat ja näyttävät kuivuvan, ei juolahtanut kenenkään mieleen, sillä kaikki tiesivät, kuinka läheisessä yhteydessä tämä lähde oli Ljungarsien kohtalon kanssa. Ei kukaan tässä pienessä seurassa epäillyt hetkeäkään, ettei varma tapaturma piakkoin kohtaisi tuota jalosukuista väkeä, Mutta milloin, missä ja millä tavalla, sitä ei kukaan tiennyt, ellei tuo aaveentapainen valkea tyttö, joka yhä viittaili mäellä.
Kun Taavi oli varma siitä, etteivät hänen silmänsä häntä pettäneet, ja että lähde oli kuivunut, välähti hänen mieleensä, että hän ehkä voisi ehkäistä onnettomuuden varoittamalla Ljungarsin linnan asujamia. — Tulkaa — sanoi hän, — rientäkäämme heti linnaan. Ei sinne ole pitempi matka kuin myllyynkään, ja tie on mukavampi, kuin se jota myöten tänne kuljimme.
— Mutta sittenhän meidän täytyisi jäädä yöksi linnaan, — sanoi Birger levottomasti.
— Niin täytyisikin, — sanoi Taavi, — mutta minä menen sieltä Myllyrantaan, jottei äiti luulisi karhujen repineen meidät hengiltä, ja huomenna tulen minä hakemaan teitä takaisin meille.
— En minä mene linnaan, minä tahdon mennä myllyyn, — selitti Beata näppärästi ja päättäväiseen tapaansa.
— En minäkään tahdo mennä linnaan, ennenkuin isä tulee takaisin, — jatkoi Birger ajatellessaan äitipuoltaan, jota molemmat lapset vaistomaisesti pelkäsivät.
Taavi mietti hetkisen ja näytti olevan hyvin taipuvainen yksin lähtemään Ljungarsin linnaan ja jättämään lapset Jaakon suojaan. Mutta tätä tuumaa kohtasi yhtä jyrkkä vastustus. Kuinka hän hennoisi jättää suojattinsa niin myöhään illalla keskelle synkkää metsää, varsinkin kun tässä metsässä oli yliluonnollisia olentoja, joista ei oikein tietänyt, pitäisikö niitä ystävinä vaiko vihamiehinä pitää.
— Palataan sitten samaa tietä kuin tulimmekin, — sanoi Taavi nyreissään. — En ollenkaan usko, että valkoinen tyttö aikoo mitään pahaa Ljungarsin lapsille. Katsokaa, hän viittaa meitä tulemaan. Seuratkaamme häntä, ja jos hän aikoo viedä meitä harhateille, niin lupaan minä pitää silmäni auki.
Kaikki neljä lähtivät nyt viipymättä kotimatkalle. He tulivat purolle, astuivat ylös kukkulalle, ja kulkivat rotkojen poikki. Yhä vielä kävi valkoinen tyttö heidän edellänsä. Niin, toisinaan hän näytti olevan niin lähellä kallionkielekkeen tai tuuhean kuusen takana, että selvästi erotti hänen tavattoman kauniit, kalpeat, mutta veitikkamaiset kasvonsa, hänen kellertävät hiuksensa, hopeanauhan hänen otsallaan, hänen punaiset sukkansa ja hänen valkoisen hameensa poimut sekä leveän kultavyön, jolla hän oli vyöttänyt hameensa. Marjatan laulu kaikui vielä Birgerin korvissa.
Hyvässä seurassa tottuu sentään kaikenmoiseen, joka yksinään ollen näyttää pelottavalta, eikä pienessä valkoisessa tytössä itsessänsä, joka tuskin näytti neljää, viittä vuotta vanhemmalta, ollut mitään pelkoa herättävää. Ihmeteltävän ketterästi hän pujahti kivikkojen yli, jotka tuottivat niin paljon vaivaa olennoille, jotka olivat lihaa ja verta. Rotkot ja kalliot hidastuttivat yhtä vähän hänen kulkuansa, kuin usvaa, joka suosta kohoaapi. Paksut puunrungot näyttivät ikäänkuin tunkeutuvan hänen läpitsensä, kun hän savuna kiiti niiden ohitse, ja kun hän leijaili pensaikon yli, niin näytti siltä kuin hänen hameensa lieve olisi tarttunut katajapensaasen, mutta se olikin vain hämähäkin verkko, joka hohti valkoiselta, sillä runsas iltakaste oli ripotellut siihen hienoja helmiänsä.
He olivat nyt tulleet sille paikalle, jossa hevoset olivat kiinni sidottuina, ja Siivo, joka vastoin hidasta luontoansa näytti huonosti viihtyvän yksinäisyydessä, hirnahti ilosta, kun seurue palasi takaisin. Tuota pikaa olivat Birger ja Beata taas hevosten selässä, ja matkaa jatkettiin, ruohon käydessä yhä kosteammaksi kasteesta ja sumujen noustessa yhä sakeampina alangoista. Oltiin heinäkuun puolivälissä, eikä tarvinnut siis pelätä pimeätä. Mutta kevyt hämäräharso, joka verhosi seutua, himmeni melkoisesti tiheän metsän puitten varjossa. Taavi oli hyvillään, kun täysikuu nousi, suurena ja punaisena kuin kiiltävä vaskikilpi, taivaanrannalle ja valaisi siellä täällä aukeammilla paikoilla kasteen peittämää kanervikkoa ja niljakkaita kallioita.
Yhtäkkiä seisahtui Siivo, liipotti korviansa, eikä suostunut kulkemaan eteenpäin. Nyt Beata vuorostansa pelästyi. Jo kauan sitten hän oli toivonut olevansa kotona Myllyrannan myllytuvassa.
— Mitä nyt? — sanoi Taavi ja taputteli uskollisen eläimen kaulaa. — Mikä sinun on, Siivo? Jos vainuat sutta tuolla pensaikossa, niin luota minuun, poikaseni; emme me mokomia otuksia pelkää.
Hevonen pärski eikä liikahtanut paikaltansa.
Birger selitti omalla tavallansa hevosen vastahakoisuutta. — Katsokaa, — sanoi hän, — valkoinen tyttö ei käy enää meidän edellämme. Hän on pysähtynyt vähän matkan päähän oikealle ja viittaa meitä seuraamaan itseänsä.
Taavikin näki — taikka oli näkevinänsä — että leijaileva utukuva, joka tähän asti oli liidellyt heidän edellänsä, seisoi liikkumatta sanotulla paikalla, ikäänkuin kehottaen heitä kulkemaan toista tietä. Tässä paikassa loisti kuu puitten välistä; ja vaikka saattoi nähdä kultavyön kimmeltävän, niin kuitenkin kuvastui utukuvan ruumiin läpi korkean kuusen sammaleinen runko, jonka ihmiskädet olivat karsineet aina ylös saakka, ja jättäneet ainoastaan pienen töyhdön ylimpään latvaan. Sillä tavalla meneteltiin usein entiseen aikaan ja vielä nytkin joskus raivaamattomissa seuduissa, niin että matkanneella olisi merkki ja tienviitta, kun hän pysähtyy epätietoisena oikeasta suunnasta. [Sellaisia "tikkakuusia" käytetään vielä tänäkin päivänä rannikolla merimerkkeinä.]
— Ei, kiitoksia paljon, — sanoi Taavi suuttuneena, — sinä olet viekoitellut minut monasti ennen suohon, enkä minä enää anna peijata itseäni. Hei, Siivo! Etkö häpeä, vanha narri, kun annat peikkojen vietellä itseäsi oikealta tieltä?
Mutta Siivo ei taipunut. Beata rupesi itkemään, vaikka hän olikin Ljungarsin sukua. Birger huomautti hyvin viisaasti, että joskin ei voitaisi luottaa valkoiseen tyttöön, niin voisi ainakin antaa hevosen seurata omaa tahtoansa, sillä varmaankin se halusi yhtä mielellään kuin muutkin kotiin myllyyn.
Kun ei muu auttanut, niin Taavin täytyi seurata viittausta, mutta pyhän Priitan nimessä hän vannoi, ettei hän astuisi askeltakaan edemmäksi, jos hän huomaisi, että tuo valkoinen lempo tahtoi ilveillä hänen kanssansa. Hän poikkesi siis vastahakoisesti oikealle karsittua kuusta kohti, ja tuskin hän oli kääntynyt sinne päin, kun Siivo taas iloisena lynkytteli samaan suuntaan.
Taavin suureksi hämmästykseksi tuli pieni matkue nyt entistä mukavammalle polulle, vaikka hän luuli voivansa vannoa, että kuusi oli aijottu talvitienviitaksi, mutta kesällä varoitukseksi kulkijalle läheisestä pohjattomasta suosta. Suo oli tosin paikallansa, sen huomasi kyllä usvasta ja omituisesta savunsekaisesta ilmasta, jota öiseen aikaan nousee sellaisista paikoista. Mutta sen reunaa pitkin kulki tasainen ja kova nurmikko, jolla sekä hevoset että jalkamiehet saattoivat turvallisesti kulkea. Utukuva leijaili taas heidän edellänsä entistään kirkkaampana kuun valossa, sillä puut eivät enää sitä himmentäneet, ja Taavista tuntui, kuin maa olisi tasoittunut sen askelten alla. Niin oivallista ratsastustietä ei hän koskaan ennen ollut huomannut Junkkarin nevalla. Kuitenkaan ei hän täydellisesti luottanut valkoiseen tyttöön ja piti tarkkaa vaaria kuun asennosta ja virran etäisestä kohinasta, ollakseen varma suunnasta. Hän päätti siitä, että he kiersivät kaaressa tavallisen tien sivua ja vaikka kiertotie olikin pitempi, niin tuli tien pituus korvatuksi sen kautta, että maanlaatu salli heidän nopeammin kulkea eteenpäin.
Suureksi iloksensa Taavi huomasi koskien kohinasta, joka kuului yhä lähempää, että heidän tiensä kaareutuikin oikealle taholle, ja turhaan hän oli pelännyt, että suo tai muut vastukset keskeyttäisivät heidän matkaansa. Lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tavallisella polulla olisi ollut mahdollista, tuli Myllyrannan myllyn aukea seurueen näkyviin. Täällä hävisi valkoisen tytön haamu, joka tähän asti oli ollut heidän oppaansa, ja katosi kokonaan vähän matkan päässä myllystä, ikäänkuin sen alue olisi tähän loppunut.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Taavi ja hänen suojattinsa saapuivat väsyneinä ja unisina, mutta terveinä ja eheinä myllyyn. Mutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki koko kylänväen jalkeilla, varustettuna jousilla, keihäillä, lohiahraimilla, ja muilla kiireessä hankituilla aseilla. Suurempi oli toki ilo ja ihmetys tuvassa, kun myllynväki ja kylännuoriso näkivät tuon pienen seurueen lähenevän aivan toiselta taholta, kuin mistä heitä oli odotettu tulevan, sillä valtatie lähteeltä oli myllyn itäpuolella. Inkeri ja Renata olivat aivan suunniltansa; he tempasivat lapset hevosten selästä, syleilivät heitä, itkivät, nauroivat ja puhuivat yhtä haavaa, niin että Taavi rupesi jo toden perästä pelkäämään, että valkoinen tyttö taikakeinoineen oli vienyt nämät kunnon ihmiset järjiltä.
— Mitä tämä tietää? — huudahti hän. — Miksikä te olette näin myöhäiseen liikkeellä ja koko väki aseissa?
— Miksikä? — toistivat Renata ja Inkeri yhtä haavaa koettaen huutaa toinen toistaan äänekkäämmin. — Pyhät armahtakoon meitä, vieläpä hän kysyy, tuo tuo nulikka, senkin suden penikka! Jumala siunatkoon teitä, lapset, kun taas olette onnellisesti kotona. Mutta sen minä sanon, Taavi, että jos olisin mies, niin sinä saisit maistaa hyvää vuoden vanhaa koivurieskaa, poika! Kuinka sinä voit viipyä niin myöhäiseen Ljungarsin lasten kanssa ja pelottaa meitä, köyhiä ihmisparkoja, vallan kuoliaaksi teidän takianne! Sitä paitsi saamme kai maksaa muutaman haarikan olutta, ennenkuin saamme kylänväen tyydytetyksi, kun se teidän tähtenne on luopunut makeasta unestansa. Mutta kuinka ihmeessä te saatoitte ratsastaa kuutamossa metsän läpi, josta tuskin kissakaan pääsee kulkemaan keskellä valoisaa päivää?
— Tulimme vähän viipyneeksi, sillä… niin, tiedättehän äiti, millainen Junkkarin neva on, — vastasi Taavi. — Mutta onko mahdollista, että väki on tarttunut aseihin sen vuoksi, että me viivyimme vähän kauemmin kuin mitä olimme aikoneet?
— Viivyitte vähän kauemmin, sinä vallaton vekkuli! — kiirehti Inkeri jatkamaan, kun Renata kaikeksi onneksi sai viileästä iltailmasta yskänpuuskan, joka esti häntä lujalla äänellään sekaantumasta puheesen, — viivyitte vähän kauemmin! Etkö sinä, kelvoton, sitten tiedä, että tuolla maantien vieressä oleksii koko kaksikymmentä Sten herran ratsumiestä? Josua näki heidät omin silmin, kun minä lähetin hänet teitä hakemaan, Ja joukon johtajana on halkinenäinen Sven. Josua tunsi hänet korpinsulasta, joka oli hänen rautalakissansa.
— Te olette oikeassa, äiti, — sanoi Taavi miettiväisenä. — Jos Sven ja Sten herran ratsumiehet ovat siellä, niin minä kyllä ymmärrän, miksi kylä on aseissa. Mutta minä en käsitä, mitä yhteyttä heillä olisi meidän retkemme kanssa Junkkarin lähteelle?
— Sen sanon minä sinulle, sokea, ellet sinä itse ymmärrä, — pauhasi Inkeri suuttuneena. — Eivät ratsumiehet huviksensa ole oleskelleet sen vieressä. Sten herra katsoo karsain silmin veljeänsä Bo'ta. Pyhä Henrikki varjelkoon meitä semmoisesta veljessovusta, joka jo vanhastaan on siinä suvussa vallinnut. Enkä minä mistään hinnasta tahtoisi, että nuori Birger herra ja siunattu pikku neitemme joutuisivat Sten herran kynsiin… Mutta tässä me seisomme, Renata, ja unohdamme viedä lapsiraukat levolle. Tulkaa lapset, minä keitän teille maitoa, jotta lämpenisitte!
— Olette oikeassa, äitiseni, ja nyt minä ymmärrän, miksi valkoinen tyttö… Niin, niin se on, kiitos sinulle, kummitus; tänään sinä olet meille tehnyt hyvän työn. Mutta odottakaas vähän äiti, minä kerron teille jotakin. Kello kuusi tänä iltana oli vielä vettä Junkkarin lahkeessa niinkuin ainakin, mutta kello seitsemän se oli ihan kerrassaan kuiva.
— Mitä sinä sanot? — huudahti Inkeri kauhistuen ajatellessaan, mitä hänen lapsuudessaan oli tapahtunut.
— Minä sanon, että kello seitsemästä alkain tänä iltana on Junkkarin lähde ollut kuiva ja että minä vielä tänä yönä lähden ilmoittamaan siitä linnaan.
9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.
Hämmästykseksensä Inkeri kuuli Taavin vielä samana yönä aikovan lähteä Ljungarsin linnaan. Hyvin ei sen rakkaan pojan kävisi, jos Sten herran ratsumiehet — taikka huovit, niinkuin niitä siihen aikaan nimitettiin — saisivat hänet kynsiinsä. Ja kukapa tiesi, mihin he voisivat ryhtyä hänen poissa ollessansa? Joko he olivat tulleet anastamaan Ljungarsin lapsia, taikka — kuiskasi paha omatunto Inkerin korvaan — olivat he tulleet kostamaan lohipadosta, joka tuotti niin paljo vahinkoa Sten herralle ja kaikille ylempänä asuville. Mikä tahansa heidän aikomuksensa olikaan, oli heillä epäilemättä paha mielessä. Pienellä kylällä, jossa kaikkiaan oli tuskin kaksikymmentä aseellista miestä, ja jotka eivät suinkaan voineet vetää vertoja ratsumiehille ase- ja sotataidossa, oli siis kylläkin syytä pelätä näitä vastenmielisiä vieraita. Jos Bo herra olisi ollut kotosalla, niin olisi voitu toivoa linnasta apua. Mutta Ursula rouvaan ei ollut luottamista, eikä linnanvouti varmaankaan halunnut luopua vähäisestä miehistöstään, jonka Bo herra oli hänelle jättänyt, varsinkin kun itse linnakin tarvitsi mitä huolellisinta vartioimista.
Huolimatta vastustaa näitä väitteitä meni Taavi talliin, missä hänellä oli kesy korppi, ja tempasi sen siivestä kaksi mustaa sulkaa.
— Luulenpa, — hän sanoi, — että vouti tottelee Bo herran merkkiä. Ja mitä Sten herran huoveihin tulee, niin kyllä minä pidän huolen siitä, että he jättävät äidin rauhaan, kunnes minä palaan.
— Mitä pyhimysten nimessä sinä ajattelet, poika? — virkahti äiti, joka ei sanottavasti rauhoittunut Taavin vakuutuksesta. — Ethän sinä vain aikone omin päin ruveta ottelemaan ratsumiesten kanssa?
— Miksikä en, — vastasi poika. — Mutta olkaa huoletta, kyllä minä siitä selviän. Antakaa toisen puolen väestä vartioida aidan luona, sillä aikaa kuin toiset pukimissansa makaavat riihessä aseet vieressänsä. Lukekaa sitten rukouksenne, äitiseni, ja pankaa maata, ennenkuin aurinko ehtii noihin koivuihin tuonne kosken rannalle, olen minä jo kotona.
Näin sanoen tarttui Taavi lyhyeesen karhunkeihääsensä, ripusti pitkän jousen olallensa, pisti useita nuolia vyöhönsä ja niiden rinnalle pienen kirveen, joka hätätilassa myöskin saattoi aseesta käydä. Siten varustautuen yön seikkailujen varalta, lähti hän viipymättä Ljungarsia kohti.
Iltaruskon viimeiset säteet punasivat vielä omituisella loisteellaan luoteisen taivaanrannan ja koko luonnossa vallitsi valoisa, rauhallinen hiljaisuus, joka tekee pohjolan kesäyön niin omituisen viehättäväksi. Puoliyö oli jo tulossa, ja kuu nousi yhä kalpeampana ylemmä taivaalle. Viheriän vainion ojista kuului ruisrääkän käheä ääni ja rannan koivuissa lauleli rastas kaunista lauluansa, johon aika-ajoin vastasi yhtä sointuisa viserrys virran toiselta rannalta.
Taavi vältti aukeata ratsutietä, joka vei Junkkarin nevalle, ja hiipi rantaa pitkin, kunnes hän saapui metsään. Siellä hän poikkesi vasemmalle ja hiipi varovasti eteenpäin, kunnes hän tuli tien läheisyyteen, ja seurasi varovaisesti tien kaarroksia metsän laidassa, missä puun varjot häntä paremmin suojasivat. Ensi alussa ei hän huomannut mitään epäiltävää. Ainoastaan jänikset ja oravat, jotka pelästyneinä heräsivät lyhyestä unestansa, juoksentelivat siellä täällä pensaikon kuivien oksien välissä.
Hän rupesi jo luulemaan, että Josua turhanpäiten oli säikähyttänyt kylää olemattomilla vaaroilla, kun hän vähän matkan päässä tien pohjoispuolelta kuuli hevosen hirnuntaa. Pian vastasi hirnuntaan toinen, ja ennen pitkää Taavi näki savua puitten välistä. Hän hiipi nyt ääneti ja varovaisesti eteenpäin ja huomasi heti, että Josua oli erehtynyt laskuissansa, mutta ei erehtynyt niistä vieraista, jotka olivat lähestyneet Myllyrantaa.
Pienellä avoimella ruohikolla metsässä seisoi yksitoista satuloittua hevosta puihin sidottuina ja vähän matkan päässä lähellä tien reunaa, oli joukko aseellisia huoveja asettunut sytytetyn tulen ympärille. Taavi laski, että niitä oli kymmenen luvultansa. Yksi oli siis lähetetty vakoomaan tai tähystämään.
Nämä miehet näyttivät hurjilta ja rosvomaisilta ja heidän aseensa olivat ruosteiset. Hevoset niinkuin he itsekkin, näyttivät laihoilta ja nälkäisiltä. He olivat toisellaista väkeä kuin Bo herran reippaat, hyvin puetut ja hyvillä aseilla varustetut miehet. Taavi tunsi muutamia heistä, jotka hän tiesi olevan Sten herran palveluksessa, erittäinkin johtajan, jonka kasvot kirveenisku oli hirveästi rumentanut, ja jota yleisesti sanottiin halkinenäiseksi Sveniksi. He näyttivät teurastaneen pari lammasta, jotka he varmaankin olivat näpistäneet Ljungarsin laitumilta, ja he loikoilivat nyt aterian päätettyänsä mukavasti ruohikossa.
— Katsoppas, missä Kukko viipyy! — lausui johtaja kärsimättömästi. — Myllyn roskaväki on jo aikoja sitten vaipunut unen helmaan, ja on aika ryhtyä toimeen, ennenkuin aurinko nousee.
Taavi rupesi epäilemään, ettei ruisrääkän ääni kylän pellossa ollut oikeata laatua. Kukko oli Sten herran sukkelin vakoilia, joka lähetettiin aina edeltäpäin tunnustelemaan, oliko ilma puhdas, kun jokin konnantyö oli tekeillä. Nimensä oli hän saanut harvinaisesta taidostansa osotella kaikkien eläinten ääniä, erittäinkin kukkoa.
Yksi ratsumiehistä ojentelihen vastahakoisesti haukotellen ja nousi ylös seuratakseen päällikön käskyä.
Taavi ei siekaillut kauempaa, vaan ryömi nopeasti takaisin sille paikalle, minne hevoset olivat kiinni sidottuina, noin kolmenkymmenen askeleen päähän ratsumiesten leiripaikasta. Onneksi estivät muutamat puut ja pensaat heitä esteettömästi näkemästä sille taholle.
Hevoset huomasivat hänet, nostivat korvansa pystyyn ja osottivat levottomuutta. Mutta heti, kun ne huomasivat, ettei mikään peto hiipinyt heidän luokseen, sallivat ne hänen lähestyä ilmaisematta hänen läsnäoloansa tai panematta häneen vähintäkään huomiota.
Nopeasti tarttui nyt Taavi pieneen veitseensä, jota hän aina kantoi vyöllänsä, ja katkoi satulavyöt hevosilta toisen toisensa jälkeen. Se oli nopeaa työtä ja kävi mestarillisen kiireesti. Kun tämä oli tehty, juolahti hänen mieleensä, että ratsumiehet hätätilassa saattoivat tulla satuloittakin toimeen. Hän rupesi sen vuoksi katkomaan myöskin ohjaksia ja riimuja, kuitenkin sillä tavalla, etteivät hevoset heti voineet riuhtoa itsensä irti. Kun hän vielä oli siinä toimessa, kuului huuhkajan huuto aivan läheltä metsästä. Taavi ymmärsi, että se oli sovittu merkki, sillä ratsumiehet nousivat ylös leiripaikaltansa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa.
Taavi ei ollut mikään houkkio, että hän olisi ruvennut odottamaan heiltä palkkaa teostansa. Hän juoksi pakoon ja oli juuri ehtinyt kohtalaisen nuolenkantaman päähän, kun häntä vastustamattomasti halutti nähdä, mihinkä toimiin metsäritarit nyt ryhtyisivät. Hän kiipesi korkeaan kuuseen, josta hän saattoi pitää heitä silmällä, mutta itse hän pysyi hyvässä piilossa.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän kuuli halkinaisen Svenin kiroilevan mitä kauheimmasti, johon muu joukko hartaasti yhtyi. Neljä, viisi miestä ryntäsi metsään ja he löivät ja pistivät joka pensaasen. Mutta vakoilia, jota sanottiin Kukoksi, virkkoi niin kovalla äänellä, että se kuului aina kuuseen asti: — Tämän on myllärin Taavi tehnyt. Minä näin hänen hiipivän kylästä ja kaukana ei hän voi olla. Pahus sen pojan periköön, hän voi tehdä meille enemmän haittaa, kuin kymmenen muuta koko kylässä.
— Hänen ei tarvitse kiittää kyydistä, kun saamme hänet korvasta kiinni, — vastasi Sven julmistuneena. — Kun hän kylästä lähtee ensi kerralla, saa hän roikkua minun mustan hevoseni hännässä.
Sitten jatkettiin neuvottelua hiljemmällä äänellä, ja Taavi ymmärsi, ettei hän saanut enempää aikaa tuhlata. Mutta ennenkuin hän kapusi alas tähystyspaikastansa, niin hän päätti lähettää vielä pienen tervehdyksen palkaksi Svenin ystävällisestä lupauksesta, että hän pitäisi häntä suosiollisessa muistossa. Hän siirsi oksia hiukan sivummaksi, jännitti jousensa ja päästi, niin hyvin kuin hämärässä saattoi, pitkän nuolen keskelle ratsumieslaumaa. Huudahdus ja kirous todistivat, että hän oli maaliin osannut.
Nyt kiipesi Taavi, ketterästi kuin orava, alas kuusesta ja lähti käpälämäkeen, minkä ennätti. Mennessänsä hän vielä halusi poikamaiseen tapaansa ärsyttää vihollisiansa ja kukkui, niin että metsä kaikui. Raivostuneet ratsumiehet ajoivat häntä jalkaisin takaa, mutta turhaan. Taavi tunsi siksi hyvin kaikki sellaiset polut ja loukot tässä metsässä, että oli mahdotonta häntä nyt enää saada kiinni ja ennen pitkää hän oli päässyt hyvän matkaa heidän edellensä Ljungarsiin vievällä tiellä.
Aamurusko rupesi jo taivaan koillista kulmaa punaamaan, kun Taavi vaivalloisesti samottuansa erämaiden läpi saapui vanhaan herraskartanoon, jonka lukija jo tuntee Ljungarsin linnan nimellä. Ei kuitenkaan pidä luulla, että se olisi ollut mikään säännöllinen linnoitus, niinkuin ruunun linnat keskiajalla Suomessa ja kuin esimerkiksi vanhat ritarilinnat Rein-virran varrella. Suomen maa-aateli ei ollut niin rikas eikä väestö niin lukuisa, että olisi voitu rakentaa niin kalliita rakennuksia kuin Turun linna, Kuusisto, Raasepori, Hämeen linna ynnä muut isommat linnoitukset olivat, joiden rakentaminen ja ylläpito tavallisesti köyhdytti koko ympäristön. Mutta rauhattomat ajat ja itsensä suojelemisen pakko olivat tehneet jokaisen herraskartanon pienen linnoituksen kaltaiseksi, joka riitti suojaamaan äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä, jos kohta ei oikeata piiritystä kestämään. Tavallisesti kuului näihin niin sanottuihin linnoihin päärakennus kivestä tai puusta, vahva raudoitettu portti muuri, joka ympäröi sekä päärakennusta että muutamia pienempiä huonerivejä, välistä myöskin multavalli tai aniharvoin vedellä täytetty vallihauta. Tämän harvinaisen edun olivat Ljungarsin herrat osanneet hankkia itselleen käyttämällä hyväksensä läheistä virtaa. Päärakennuksen kaksi kerrosta oli tiilestä ja maakerros hakkaamatonta graniittia. Sen pitkäpuoli oli kohden virtaa, joka vuolaana koskena kohisi rakennuksen akkunoitten tai oikeammin ampumareikien alatse. Tätä jokseenkin kömpelösti rakennettua, mutta lujaa rakennusta ja sen ulkohuoneita, joiden joukossa oli talli ja rehuladot 50 hevosta varten, ympäröi kolmelta taholta 8 jalan korkuinen kivinen muuri, jota ylinnä peitti multakerros ja joka oli varustettu rintavarustuksella ja kolmella tai neljällä pitkällä sotaputkella. Johtamalla vettä kosken yläosasta syvään kaivokseen eli juopaan muurin ympärille oli siihen saatu raitista ja alituisesti juoksevaa vettä ja vihollisen ylipääsöä vaikeuttivat vielä terävät paalut eli niin kutsutut espanjalaiset ratsumiehet. Muurin läpi kulki portti ja vallihaudan yli nostosilta, jota vielä suojasi pieni torni, jonka ampumarei'istä jousimiehet saattoivat hallita linnan valtatietä. Ollakseen, niinkuin me sanoisimme, suurempi herraskartano, oli Ljungarsin linna jotenkin lujasti varustettu, ja lujempikin kuin moni muu aatelisrakennus maassamme tähän aikaan. Kaiken muun lisäksi se oli vielä hyvin sotaisan suvun hallussa ja oli siinä miehistö, joka tavallisissa oloissa oli 40 jopa 50 varustetun miehen suuruinen. Tätä nykyä oli sentään tämä miesvoima, kuten muistamme, Ljungarsin herran Ruotsinmatkan tähden puolta pienempi.
Taavi tuli nyt tähän linnaan ja tapasi niinkuin oli arvannutkin, nostosillan ylhäällä.
10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.
Samoin kuin useimpien muittenkin aatelishovien oli myös Ljungarsin linnan ympärillä kylä, joka oli asettunut ikäänkuin linnan turviin. Mutta sen rappeutunut ulkomuoto, huonosti hoidetut kaskimaat ja aitaamattomat laitumet osottivat kyllin selvästi, ettei rauhallinen viljelys viihtynyt tässä sotaisessa naapuristossa.
Taavi oli menehtyä janosta, mutta hän ei malttanut edes juoda vallihaudasta, vaan huusi heti vartiaa, joka oli pienessä tornissa portin vieressä. — Päästäkää minut sisään, — hän sanoi, — minun täytyy heti paikalla saada puhutella Goliatia.
— Mene matkaasi, ja anna ihmisten maata rauhassa, taikka minä paikkaan sinun nuttusi teiren sulilla, — ärjäsi vartia äkäisesti murtamalla puhuen suomea, samassa kuin hän kurkisti ulos tornin reiästä.
— Ja minä paikkaan sinun kurkkusi korpin sulilla, ellet paikalla laske minua sisään, — huusi poika takaisin, näyttäen säikähtämättä kahta sulkaa, jotka hänellä oli vyössänsä. Hän tunsi miehen, se oli Malko niminen liivinmaalainen, joka vuosi sitten oli tullut Ursula rouvan muassa linnaan.
Joko vahti tunsi tämän merkin, jota monasti käytettiin sen laatuisia sanomia lähettäissä, taikka hän huomasi Taavin päättäväisestä äänestä, että jotakin oli tapahtumassa, oli miten oli, hän laski mutisten pitkät tikapuut alas, joita toisinaan käytettiin tähän tarkoitukseen, kun ei viitsitty laskea siltaa alas. Niiden avulla kapusi Taavi pian muurin sisäpuolelle.
— Nyt sinä olet sisällä, — sanoi mies häijysti irvistellen. — Laita että pääset yhtä hyvin ulos.
— Herätä heti vouti, — käski Taavi mahtavasti, — olen Bo herran käskystä täällä.
— Jopa jotakin! — ivaili mies. — Ikäänkuin voudilla ei olisi muuta tehtävää, kuin nousta vuoteeltaan kaikkien kananvarkaitten takia! Mitä sinä tahdot? Mikä on asiasi?
— Olen jo sanonut sinulle, että olen täällä Bo herran käskystä, ja jollet heti vie minua voudin luo, niin varo päätäsi, — vastasi poika.
— No, no, nykyaikaan luulee jokainen piimäsuu voivansa vetää miestä parrasta. Seuraa minua, niin vien sinut linnaan.
Vartia ravisti nyt toista miestä, joka makasi tornissa, ja pani hänet vartioimaan, jonka jälkeen hän ohjasi Taavin takaoven kautta siihen korkeaan pimeään sokkeloon, joka oli Ljungarsin linnan päärakennuksena.
Taavi ei ollut koskaan ennen käynyt tämän suuren kartanon sisällä. Varhaisimmasta lapsuudestaan alkain se ollut hänen pelkonsa ja kunnioituksensa esineenä, ja sentähden häntä melkein kammotti astua valoisasta kesäyöstä pimeyteen, jossa vain hänen ohjaajansa raskaitten askelien ääni johti häntä ahtaissa käytävissä. He astuivat ylös kapeita kiertoportaita, kunnes he tulivat pieneen etuhuoneesen toisessa kerroksessa.
— Odota täällä, — sanoi hänen seuralaisensa ja jätti hänet yksin pimeään.
Taavi odotteli ja odotteli; odotus tuntui niin pitkältä hänen malttamattomasta mielestänsä, mutta vihdoin tuli mies takaisin.
— Seuraa minua, — sanoi iän taaskin.
— Onko tämä Goliatin huone? — kysyi poika.
— Seuraa vaan minua! — toisti mies yhtä harvapuheisesti ja vei hänet kahden kamarin läpi erään kulmahuoneen ovelle, jonka hän aukaisi, työnsi pojan sisään ja jäi itse ulkopuolelle odottamaan. Kirkas valo häikäisi Taavin silmiä, ja samassa hän huomasi olevansa aivan yksin, ei, kuten hän oli luullut, linnanvoudin Goliatin kanssa, vaan Ursula rouvan kanssa, jota hän kaikista vähimmin olisi halunnut kohdata.
Ursula rouva istui valvoen kaiken yötä kahden vahakynttilän valossa, mustassa samettipuvussa, jota hän aina käytti, ja joka niin omituisella tavalla lisäsi hänen kauneuttansa, mutta samalla teki hänet niin synkän, miltei epäilyttävän näköiseksi kansan silmissä. Huone, johon Taavi niin äkkiarvaamatta tuli, ei liioin ollut omansa poistamaan hänen epäilyksiänsä ja lisäämään hänen luottamustansa tähän pelottavaan rouvaan. Siinä oli vain yksi ainoa pieni kulmaikkuna, ja sekin oli mustan verhon, peitossa. Tavallisen pyhän neitsyen kuvan sijasta riippui seinällä kummallisia metalliesineitä, joista toiset olivat pyöreitä, toiset kolmikulmaisia, ja joiden tarkoitusta Taavi ei tiennyt. Ikkunan vieressä oli korkealla telineellä pitkä musta putki, joka oli samantapainen kuin umpiputket ulkona muurilla. Pöydällä oli toisella hopeisella telineellä maalattu pallo, jokaoli täynnäkaikenmoisia eriskummaisia kuvioita — varmaankaan ei mikään messukirja. Taavi ei ollut koskaan edes aavistanutkaan, että maailmassa voisi muita kirjoja olla. Muutamat pergamenttikääröt ja vahataulu, joka myöskin oli piirustettu täyteen merkkejä, täydensivät kokoelmaa. Yhdessä Ursula rouvan koko olennon kanssa teki se Taaviin jotenkin saman vaikutuksen, kuin jos hänet yhtäkkiä olisi viety ilkeän noita-akan salaiseen työpajaan, juuri sinä hetkenä kuin hän yön yksinäisyydessä paraikaa olisi valmistamassa jotakin ilkityötä lähimäistensä vahingoksi.
Taavi ei voinut tietää, että Ursula rouva, samoin kuin niin moni muukin tänä aikana ja vielä kauan jälkeenkin päin, harjotti astrologiaa eli tähti-ennustamistaitoa. Joskin tämä salainen tiedonhalu ei aina ollut aivan vapaa, maallisista tarkoituksista, niin oli se kumminkin tutkimusta, jota näinä aikoina harjoitti moni jumalinen ja oppinut henkilö yhtä hyvin kuin Ursula rouvakin.
Mustapukuinen rouva katsahti ylös ja loi Taaviin mustat, läpitunkevat silmänsä kysyen:
— Mitä sinä täällä teet?
Taavi kokosi kaiken rohkeutensa, mikä hänellä vielä oli jäljellä ja vastasi: — Tahdon puhutella linnanvoutia ja ilmoittaa hänelle, että Junkkarin lähde kuivui kello seitsemän tänä iltana.
— Mitä sitten? Mitä se voutiin koskee, jos lähde onkin kuivunut?
— Ajattelin vaan, — jatkoi Taavi hämillään, — että se aina on ennustanut pahaa Ljungarseille, ja päätin sentähden antaa siitä tietoa, jos se ehkä jotakin merkitsisi.
— Mitä hullua puhetta tuo on? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?Vartia sanoi, että Bo herra oli sinut lähettänyt.
— Bo herra onkin lähettänyt minut, koska hän pyysi minua antamaan yhden tai kaksi korpin sulkaa Goliatille merkiksi, jos jokin vaara uhkaisi nuorta Birger herraa ja Beata neitiä. Ja nyt aikoo halkinenäinen Sven, ja kymmenen Sten herran huovia hyökätä kylään ja me tarvitsemme apua, Teidän armonne, sillä muuten en minä voi vastata Ljungarsin lapsista.
— Hullutuksia! Luuletko sinä, että Sten herran huovit uskaltaisivat hyökätä kylään niin kauan kuin se on Bo herran suojeluksen alaisena?
— Luulen kyllä, — vastasi Taavi reippaasti. — Ja siitä syystä, Teidän armonne, kaikkien pyhimysten tähden, älkää salliko minun kauemmin odottaa, vaan antakaa heti käsky kymmenelle miehelle, että he nousevat hevosen selkään ja seuraavat minua kylään, sillä muuten en tiedä, mitä saattaa tapahtua.
Ursula rouva näytti tuumivan hetken aikaa. Sitten soitti hän kelloa, ja vartia, joka oli jäänyt ulos, astui sisään. — Malko, — sanoi hän kylmästi, — vie poika määrättyyn paikkaansa, ja odota kunnes saat tarkempia käskyjä.
— Armollinen rouva, — pyysi Taavi innokkaasti ja hellittämättä, — jos kymmenen miestä on mielestänne liiaksi, niin lähettäkää viisi, ja minä lupaan, ettei mitään pahaa tapahdu nuorelle herralle eikä neidelle.
Ursula rouva ei vastannut mitään, viittasi vain kädellään, ja heti sen jälkeen oli Taavi taaskin pimeässä porraskäytävässä. Mutta tällä kertaa talutti liiviläinen Malko häntä käsivarresta.
— Minä tahdon puhua Goliatin kanssa! — huusi poika, sekä koetti epäröiden päästä irti.
— Tule vaan, — sanoi hänen saattajansa, — Goliat on täällä alhaalla, saat kohta tavata häntä.
Vähän tyyntyneenä tästä lupauksesta, seurasi Taavi alas rappusia, kunnes he alikerrassa tulivat suurelle raudoitetulle ovelle, johon aamuaurinko loi säteensä raollaan olevasta ulkopuolisesta takaovesta. — Täällä Goliat asuu, astu sisään vaan! — sanoi Malko ja avasi ruosteisen lukon. Ja ennenkuin Taavi ehti kysyäkkään, kuinka linnanvouti oli valinnut niin kummallisen asunnon, oli Malko työntänyt hänet pilkkosen pimeään kellariin, mistä ummehtunut, jääkylmä ilma löyhkähti häntä vastaan.
Liian myöhään huomasi petetty poika, ettei hänen "määrätty paikkansa", johonka hän nyt oli tullut, ollut muuta kuin yksi noita pimeitä vankilaholveja, joita ei koskaan puuttunut keskiajan ritarilinnoissa. Mutta samassa kuin hän sen huomasi, meni raskas ovi hänen takanansa lukkoon, ja hän kuuli saattajansa sanovan ivallisella äänellä: — Hyvää yötä nuori herra! Hyvää yötä, Taavetti jalopeuran luolassa! Kun vastedes pistät nokkasi tänne, niin varo, ettet jätä häntääsi satimeen!
Taavi ei ollut mikään pelkuri, mutta nyt hän oli kadottaa kaiken rohkeutensa. Hän oli kuullut sanottavan Ljungarsin vankilaholveja toivottomiksi muureiksi ja nyt hän itse oli elävältä haudattu näihin puolittain maanalaisiin luoliin, joissa niin moni vanki ennen häntä oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä keskinäisten taisteluiden aikana. Mikä olisi hänen äitinsä kohtalo, ja Ljungarsin lasten ja koko kylän? Sten herran ratsumiehet olivat varmaankin jo saaneet katkaistut hihnansa korjatuiksi ja olivat valmiit murhaten ja polttaen hävittämään Myllyrantaa. Eikä hän voinut auttaa heitä! Tämä ajatus oli hänelle niin kiusallinen, että hän ikänsä koko lapsellisella kiivaudella heittäytyi rautaovea vastaan, ja puoliksi uhkasi, puoliksi rukoili siinä turhassa toivossa, että pahansuopa vartia olisi vain tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan ja seisoisi vielä oven ulkopuolella päästääkseen hänet ulos. Mutta turhaan. Malko oli välittämättä hänen uhkauksistansa, sekä rukouksistansa lähtenyt jo pois ja luultavasti mennyt korvaamaan vahinkoansa, nukahtamalla makeasti nostosillan tornissa.
Kun Taavi huomasi, ettei kukaan hänelle vastannut, ja että rautaovi kesti kaikki hänen ponnistelunsa, niin hän istahti kostealle lattialle ja purskahti katkeraan itkuun, niinkuin jokainen poika hänen asemassansa olisi tehnyt, pettyneenä ja tietämättä mitään pelastuskeinoa.
Kun hän siten oli itkenyt hyvän aikaa, rupesi hän lukemaan kaikkia niitä rukouksia pyhimyksille ja neitsyt Maarialle, jotka hän oli äidiltänsä oppinut, ja sen tehtyänsä hänestä tuntui paljoa rauhallisemmalta. Hän ryhtyi nyt, pimeässä hapuillen tutkimaan vankilaansa. Se oli matala, mutta avara holvi, kahta- tai viittätoista askelta pitkä ja leveä, sekä näytti olevan etuhuone sisempään vankikoppiin, jonka lukittu ovi aukeni ulospäin. Taavi jyskytti tätä ovea; eihän hänellä ollut muutakaan tehtävää. Suureksi hämmästykseksensä vastattiin hänen koputukseensa sisäpuolelta.
— Sinäkö se olet, Malko? Avaa ovi ja tuo minulle vettä, minä kuolen janoon, — huusi surkea ääni sisäholvista.
Vettä? Nyt vasta tunsi Taavikin polttavaa janoa. — Kuka sinä olet? — kysyi poika ja painoi päänsä oveen.
— Kuka itse sitten olet? — kysyi ääni, pettyneenä toivossaan.
— Minä olen Myllyrannan Taavi, — vastasi poika — ja minut on konnamaisesti vangittu, kun tulin apua pyytämään Sten herran huoveja vastaan.
— Sitten saat kauan odottaa, poika parka, — toisti ääni. — Minä olen Goliat, Bo herran uskottu palvelia ja linnanvouti. Kaksi viikkoa olen minä jo kitunut tässä vankilassa, sentähden että tottelin herrani käskyjä. Ursula rouva ja Malko ne tässä linnassa nyt vallitsevat. He ovat lähettäneet pois ja raivanneet tieltänsä jokaisen, joka on ollut Bo herralle uskollinen, ja pyhimykset tietäkööt, mitä heillä on mielessä, mutta hyvää se ei ole. Sten herran huoveja vastaan sanoit? Jumala suokoon, Taavi, että voisimme suojella herramme lapsia!
— Me murtaudumme ulos, Goliat, meitä on kaksi, me murtaudumme ulos! — sanoi Taavi rohkeammalla mielellä, kun hän huomasi, että hänellä oli toveri onnettomuudessaan. Hän rupesi aavistamaan, että Ursula rouvan petos, hänen oma vankeutensa ja Sten herran aikeet olivat jossakin salaisessa yhteydessä toistensa kanssa.
— Ulos me emme voi murtautua, se on aivan mahdotonta, — vastasi vanki. — Kyllä minä muurit tunnen; ennen voisi korppi nokkia Ljungarsin kallion kappaleiksi. Sitä paitsi on tämä holvi puoleksi virran pinnan alla. Mutta, — jatkoi hän hiljemmällä äänellä, — pitäkäämme varamme, Taavi, kun Malko ensi kerralla tuo meille ruokaa, elleivät he aio antaa meidän nälkään ja janoon kuolla. Heti kun hän avaa minun oveni, niin ota häntä jaloista kiinni, poika, minä tiedän, että sinä olet vahva, ja sitten pyhä Priita pitäköön lopusta huolen. Olkaamme kärsivälliset, siksi ja älkäämme enää puhelko. Seinilläkin on korvat.
Taavi lupasi tehdä parastansa, ja taas vallitsi pimeässä holvissa haudan hiljaisuus. Minuutit tuntuivat tunteja pidemmiltä, ja tunnit kuluivat niin vitkalleen, kuin olisivat ne olleet viikkoja. Poika löysi yhdeltä seinältä kivilavitsan ja olkilyhteen. Väsymys sai vallan edellisen päivän ja yön vaivalloisten jalkamatkojen jälkeen ja hän nukahti sikeästi, niinkuin neljäntoista vuoden vanhana voipi nukkua se, jolla on raitis ruumis ja hyvä omatunto.
11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin linnassa tapahtui.
Taavi oli luultavasti maannut useita tunteja hyvän omantunnon unta, kun eilispäivän tapahtumat rupesivat hämärästi hänen aivoissaan kummittelemaan. Hän luuli taas olevansa Junkkarin lähteellä. Hän aikoi juoda siitä mutta lähde oli niin kuiva, etteivät edes kivetkään sen pohjalla olleet kosteita. Vähän matkan päässä kunnaalla seisoi tuo salaperäinen tyttö ja viittoi häntä seuraamaan itseänsä. Mutta hän ei voinut liikuttaa ei kättä eikä jalkaa; hän oli ikäänkuin kiinni kasvanut kallioon. Pikku tyttö viittasi yhä kiivaammin ja maltittomammin hän ymmärsi kyllä, että hänen olisi pitänyt lähteä, mutta se oli aivan mahdotonta. Vanhan männyn takaa häämöittivät mustan samettihameen liepeet. Se oli Ursula rouva, ja hän loihti hänet mustilla läpitunkevilla silmillään. Kaukaa metsästä kuului huutoa, ja taivaalle nousi sakea savu Hän ei voinut kauemmin epäillä, Myllyranta se paloi, ja hänen äitinsä ja Beata ja Birger huusivat apua.
Tuskan vallassa Taavi riuhtasihen unen käsistä. Lumous oli kadonnut! Hän heräsi ja istui kivilavitsalla pilkkopimeässä kammottavassa vankilaholvissa.
Ensi hetkessä hän aikoi huutaa Goliatia, jotta hän voisi turvautua edes yhteen ihmisolentoon. Mutta kääntyessään sinne päin hän näki jotakin, joka täytti hänet uudella kauhulla.
Pimeän holvin vastaiselle seinälle näkyi kalpea, hämärä loiste heijastuvan, jotenkin samaan tapaan, kuin syysyönä näkee heikon kuun valon kaukana järvellä. Mitä kauemmin Taavi katseli valoa ja ihmetteli, mitä se voisi olla, sitä selvemmäksi se tuli ja näytti käyvän yhä kirkkaammaksi. Hän ei uskaltanutkaan koputtaa ovelle. Hän istui liikahtamatta ja katseli tuota käsittämätöntä valopilkkua etäällä pimeässä.
Hetken päästä loistava pilkku tuli yhä kirkkaammaksi ja hän huomasi, että Ljungarsin valkoisen tytön haamu vähitellen ilmestyi kiviseinälle. Hän saattoi jo erottaa sen hameen, sitten pään ja käsivarret, hopeaisen otsanauhankin, ja kultavyön hänen uumillansa ja lopuksi punaiset sukatkin. Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä varmemmaksi hän tuli, että se oli hän. Nyt hän näki myöskin hänen kalpeat poskensa, kauniit lapselliset silmänsä, jotka muistuttivat Beatan silmiä, ja samalla sekä suruisen että veitikkamaisen hymyn hänen hienoilla pienosilla huulillaan. Usein hän oli ennenkin nähnyt hänet lähteellä ja metsässä, mutta niin lähellä häntä ei hän ollut koskaan ollut, ja mihinkä hän voisi häntä paeta? Noin kymmenen minuutin kuluessa haamu selveni selvenemistään, kunnes se vihdoin aivan selvänä seisoi kuuden tai seitsemän askelen päässä hänestä. Taavi huomasi ihmeeksensä, että vaikka itse kuva seisoikin niin loistavana hänen edessään, niin ei siitä kuitenkaan heijastunut vähintäkään valoa lattialle hänen jalkojensa juureen, vaan kaikki hänen ympärillänsä oli yhtä pimeää kuin ennenkin. Poika hieroi silmiään; tokkopa hän vielä näki unta?
Voimatta liikahtaa paikaltansa tai suutansa avata, ei hänellä ollut muuta tehtävää, kuin kärsivällisesti odottaa, mikä olisi tämän ilmestyksen loppuna. Silloin hänestä tuntui, kuin hän kuulisi kaukana Junkkarin lähteen lorisevan. Tämä hiljainen, yksitoikkoinen lorina kävi yhä äänekkäämmäksi ja muuttui vähitellen säveleksi — samaksi vanhaksi säveleksi, jolla hän niin usein oli tullut Hirvi-Jaakon laulavan Marjatan laulua. Taavista näytti, kuin haamun huulet olisivat liikkuneet. Vihdoin hän huomasikin, että haamu lauloi ja hän erotti jo sanatkin:
Mustat on hamehen helmat.Mustempi sydän pahalla.Rikottu on lasten rauha,Uhattu elämä nuorten.Väki lyöty!Lapset viety!Mustat on hamehen helmat,Mustempi sydän sitäkin.
Näistä pelottavista sanoista huolimatta oli sävel tuttu ja herätti Taavissa niin suurta luottamusta, että hän vähitellen tointui ja uskalsi epäröivällä äänellä kysyä: — Mitä sinä tahdot, että minä tekisin?
Haamu jatkoi lauluansa:
Ketulla on käytävänsäSaukolla salaovensa;Eikä tiedä tornin haukka,Eikä muista musta korppi.Ulos! koeta!Uljas poika!Ketulla on käytävänsä,Saukolla salaovensa.
Taavin rohkeus kasvoi yhä, ja kun haamu viimeiset sanat laulettuaan kääntyi oikealle holvissa, niin hän tunsi itsellänsä olevan voimaa sitä seurata. Mutta samassa juolahti hänen mieleensä, että Ljungarsin valkoinen tyttö niin usein ennen oli vienyt hänet metsässä harhateille. Hänen vanha epäluulonsa heräsi, ja hän pysähtyi sen ajatuksen hämmentämänä, että hän oli aikeessa seurata pakanallista kummitusta. Äiti oli sanonut hänelle, että se oli synti pyhimyksiä vastaan.
Valkoinen tyttö näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hänen pienet huulensa liikkuivat jälleen ja hän lauloi viitaten häntä kädellään:
Valkea on kosken vaahti,Valkeammat vaatteheni.Min' olen turvana, tukenaLapsilla oman sukuni.Huolet' ollos!Tänne tullos!Valkea on kosken vaahti,Valkeammat vaatteheni.
Näin laulaen katseli haamu häntä hopeanhohtavilla kirkkailla silmillänsä, niin että Taavi tahtomattansakin taas tuli ajatelleeksi Beataa. Hän luuli nyt voivansa epäröimättä seurata tuota salaperäistä olentoa, koska se niin selvästi sanoi tahtovansa suojella noita rakkaita lapsia, jotka Bo herra oli hänen haltuunsa uskonut. Haamu kiiti nyt holvin perimmäiseen nurkkaan ja näytti siellä yhtäkkiä katoavan. Taavi seurasi sitä sykkivin sydämin ja tunsi enemmän kuin näki, että suuri kivi oli vieritetty paikaltansa. Sen takana oli pimeä luola tai käytävä, jota myöten tuo valkoinen haamu leijaili eteenpäin. — Odota! — huusi Taavi. — Vapauta myöskin linnanvouti Goliat, joka istuu vangittuna sisemmässä holvissa.
Haamu ei vastannut; se vain leijaili eteenpäin. — Goliat, Goliat! — huusi Taavi ja jyskytti rautaovea. Ei kukaan vastannut. Goliat oli joko nukahtanut, tai ehkä hän oli jo kuollut nälkään. Surusydämin täytyi Taavin jättää hänet oman onnensa nojaan ja hapuilla eteenpäin pimeässä käytävässä.
Luultavasti oli joku Ljungarsin entisistä herroista kaivattanut tämän salaisen tien, kuten usein oli tapana tehdä näinä rauhattomina aikoina, joko sitä varten, että voitaisiin lähettää vakoojia linnan lähistöön taikka itse pelastaakseen, jos ylen voimakas vihollinen ryntäisi linnaan ja valloittaisi sen. Taavi oli usein kuullut äitinsä kertovan salaisesta maanalaisesta käytävästä, joka kulki Turun tuomiokirkosta joen alitse piispan taloon. Hän oli kuulevinansa kosken kohinaa päänsä päällä ja kauhistuen hän ajatteli, että tämä käytävä mahdollisesti kulki virran alitse; sillä mitä suuntaa hän kulki, oli hänen mahdoton arvata. Paikka paikoin, missä kallio sattui tiellä olemaan, oli käytävä niin matala, että Taavin täytyi nelinkontan ryömiä eteenpäin. Toisin paikoin oli se korkeampi, niin että hän saattoi kulkea melkein suorana. Joka askeleella hän kompastui kiviin ja sorakasoihin. Ilma oli paksu, kylmä ja kuitenkin hikinen. Vettä tippui alas seinämiltä, ja Taavi saattoi sammuttaa sillä janonsa. Näytti siltä kuin käytävää ei olisi moneen aikaan käytetty. Se oli sentähden hyvin rappeutunut ja mahdollisesti aivan unohtunut nykyisiltä Ljungarsin asukkailta.
Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Rotkojen kohdilla, joita sattui toisinaan olemaan pääkäytävän sivuilla, ei Taavi mitenkään olisi voinut oikeata tietä löytää, jollei valkoinen haamu vaaleansinertävänä hohteena alati olisi liidellyt hänen edellään, niinkuin eilenkin metsässä vähääkään välittämättä esteistä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Vanhempi tai kömpelömpi kulkia kuin Taavi tuskin olisi kestänyt tämän matkan vaivoja. Mutta ajatellessaan Ljungarsin lapsia pysyi hänen rohkeutensa vireillä, eikä se jäänyt palkkaansa vaille.
Hetken päästä Taavi aavisti, että hän läheni käytävän suuta, sillä raittiimpaa ilmaa virtaili häntä vastaan ja pian hän näkikin edessänsä heikon päivänvalon. Hän kiiruhti askeleitansa uudistunein voimin. Haamu leijaili hänen edellään aukosta ulos, ja Taavi seurasi sitä. Ihanan kesäaamun kirkas loiste häikäisi hänen silmiänsä. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa tiheässä metsässä noin neljännespenikulman päässä Ljungarsin linnasta.
12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan Ljungarsin lapsia.
Kun Taavi huomasi olevansa vapaana vankeudestansa ja keskellä metsää, kappaleen matkan päässä Ljungarsin linnasta, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Kello saattoi olla noin 8 aamulla. Kaikki hänen ympärillään oli päivänpaisteista ja vihertävää. Linnut visertivät, oravat hyppelivät iloisina kuusissa ja etäältä kuului koskien tuttu kohina, tuon ikuisen taistelun ääni, joka kaikessa rauhattomuudessaankin aina vaikuttaa unettavan rauhoittavasti. Vain kaukana etelässä leijaili mustanharmaja kotka mahtavan leveillä suvillansa vaalean vihreän koivumetsän yläpuolella.