Taavi katsahti taakseen. Hän tunsi paikan suuresta kaatuneesta hongasta, jonka juurien alta hän viime talvena oli herättänyt karhun pesästään. Hän pani tarkoin merkille maanalaisen käytävän suun. Se oli helppo tuntea väärästä tuomesta, joka kasvoi sen päällä ja jonka yläpuolella oli pieni orjantappurapensaita kasvava kunnas. Mutta kun Taavi oli tarkoin painanut nämät merkit mieleensä, niin hän muisti äkkiä, että aika kului ja ettei hän tiennyt, mitä Myllyrannassa hänen poissa ollessaan oli tapahtunut.
Hän katseli, mihin valkoinen tyttö oli joutunut, mutta hän oli kadonnut. Vain vaalean harmaa pilvi ajelehti tuulen mukana kuusien ja koivujen välitse siihen suuntaan, missä mylly sijaitsi.
Taavi ei mietiskellyt kauan. Hän oli neljäntoista vuoden vanha, eikä hän ollut syönyt sitten eilisen päivällisen, mutta sitävastoin juossut ja kävellyt monta penikulmaa. Kumminkaan ei hän kumartunut syödäkseen mustikkaakaan mättäältä. Hän läksi juoksemaan, minkä jaksoi, oikoteitä metsän läpi Myllyrantaa kohti.
Sykkivin sydämin hän saapui aukealle kentälle myllyn eteen. Hienoa savua nousi virran rannalta, eikä se hyvää ennustanut. Taavi avasi silmänsä selkosen selälleen: hän tunsi kylän, tunsi myllyn, mutta äitinsä taloa, tuota hauskaa ja hyvin rakennettua myllytupaa, ei hän voinut erottaa.
Tuska joudutti hänen askeleitansa, ja pian hän seisoi tutunomaisella ja rakkaalla pihamaalla. Tupaa ei enää ollut; sen tuhasta savu nousi. Se oli palanut eikä hänen tarvinnut epäillä, kuka tämän konnantyön oli tehnyt. Hän ymmärsi, että Sten herran huovit olivat täyttäneet tehtävänsä.
Hän juoksi kylään. Sieltä, Hirvi-Jaakon köyhästä mökistä, hän löysi äitinsä ja Renatan, joka oli vielä puolikuolleena pelästyksestä. Hän sai nyt kuulla, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, ja se riitti selittämään hänelle, missä ilkeämielisessä, petollisessa tarkoituksessa häntä oli pidätetty linnan vankilassa. Kahta tuntia auringon nousun jälkeen olivat Sten herran huovit ratsastaneet kylää kohti. He olivat lyhyen mutta ankaran ottelun jälkeen lyöneet tappiolle aidan luokse kokoontuneet kyläläiset, sitten ratsastaneet myllytuvalle, ryöstäneet nuoren Birger herran ja Beata neiden ja sytyttäneet tuvan tuleen, kuitenkin ensin riistettyänsä kaiken irtaimen omaisuuden, jolla oli jotakin arvoa. Poissa olivat kauniit kankaat, joista Inkeri oli ollut niin ylpeä, poissa hyvin ladotut lohitynnörit, jotka olivat aiotut makupaloiksi Naantalin arvoisille veljille ja sisarille; poissa kaikki kauniit ketun ja näädän nahat, jotka Taavi oli riipustanut vinnille kuivamaan ja joilla suoritettiin suuri osa luostarin veroa. Talli ja navetta oli palaneet poroksi, mutta hevoset ja karja olivat olleet ulkona laitumella ja siten pelastuneet. Mylly seisoi koskematta paikallansa. Senkin ilkiöt olivat sytyttäneet tuleen, mutta Josua, joka oli piiloutunut myllynkourun alle, oli rosvojen lähdettyä saanut tulen sammumaan. He olivat koettaneet tehdä niin suurta vahinkoa kuin suinkin; ryynit, jauhot ja viljat he olivat kaataneet maahan, ratsastaneet hedelmöivien ruispeltojen läpi, sotkeneet laihon, ja siellä täällä hurjan hävityksen keskellä näkyi veren jälkiä. Kaksi kylän väestä oli kaatunut ensimäisessä hyökkäyksessä ja kolme tai neljä haavoittunut. Luultavasti ratsumiehetkin olivat saaneet vammoja ilkityössään, sillä kaksi oli vaivoin pysynyt hevosen selässä ja toverit saivat laahata heidät mukanansa. Sanalla sanoen, tämä oli yksi noita verisiä väkivallan töitä, joita tapahtui usein näillä laittomilla seuduilla, jonne ei maallisen vallan heikko käsivarsi ulottunut ja missä ei edes luostarien ja kirkkojen alusmaitakaan aina säästetty.
Suurella vaivalla sai Taavi äidiltään ja Renatalta selvät tiedot tapahtumasta, sillä molemmat nyyhkivät ja kertoivat yhtä haavaa huutaen toinen toistaan kovemmalla äänellä, eivätkä suinkaan antaneet kertomukselle soisempaa väritystä. Mutta koska nämät urheat naiset eivät olleet tyytyväiset vain turhaan valitukseen, tarvitsivat he jonkun, jolle he voisivat purkaa kaiken harminsa ja vihansa, ja siksi he valitsivat viattoman Taavin.
— Jos sinä olisit ollut täällä, kelvoton, — toruili äiti, — niin olisit ainakin voinut pelastaa kankaat, sammuttaa tulen ja kärventää noiden roistojen nenät, kun he kokoilivat tuoreen leipämme ja kauniit lohemme myttyihin hevosten selkään. Pyhä Priita meitä armahtakoon! Sen sijaan että auttaisi köyhää äitiänsä vihollisen kynsistä, juoksee poika kuin hupsu mustan rouvan luo, joka varmaan olisi antanut meidän kaikkien vaikka maahan tupertua, ennenkuin olisi edes kanankaitsijaansa apuun lähettänyt.
— Ja sen sijaan että suojelisi rakkaita lapsia, jotka Bo herra typeryydessään jätti hänen hoitoonsa, paneutuu tuo vetelys mäelle maata! — pauhasi Renata, joka sivutuksissaan pojan luullusta petostyöstä, oli unohtamaisillaan kaikki pyhimykset, joita hän äsken juuri oli rukoillut kurittamaan ryöväriroistoja.
— En minä ole maannut mäellä, enkä myöskään olisi tullut yksin takaisin, jos Goliatilla olisi jotakin sanottavaa linnassa, — vastasi Taavi hiljaisesti. — Mitä on tapahtunut, se on tapahtunut, äiti, ja mielemmin minä olisin suonut tulevani elävänä haudatuksi Ljungarsin kellariin, ja mielemmin olisi mylly ja talo saanut palaa, kuin Birger ja Beata joutua rosvojen valtaan. Mutta mitä apua nyt lähtee itkusta? Sanokaa, minne päin he ratsastivat, ja ennenkuin aurinko ensi kerran nousee, vien minä Bo herran lapset turvaan, taikka, äiti, ette enää koskaan saa Taavianne nähdä tässä maailmassa.
— Sinäkö? Oletko sinä mieletön?
— Juuri minä, äiti. Bo herra ei saa sanoa, että minä olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Mutta aika joutuu. Minä tahdon tietää, minnepäin ratsumiehet ajoivat lasten kanssa?
— Minnekö ajoivat? Minnekä he olisivat ajaneet, elleivät Ljungarsiin päin, taikka oikeammin Lettoon, Sten herran kartanoon tuonne yläkoskien varrelle?
— Siitä on varmaan jo kulunut enemmän kuin tunti, muuten he olisivat tulleet vastaan minua tiellä.
— Siitä on jo enemmän kuin kolme tuntia, kuin he riistivät lapset meidän sylistämme ja ajaa nelistivät tiehensä. Mutta tuskin he ovat vielä ehtineet Ljungarsia kauemmaksi. Heidän hevosensa olivat väsyneet, ja he kiroilivat kauheasti, että jotain heidän satuloissansa oli joutunut epäkuntoon.
— Sepä hyvä. Nyt minun täytyy saada kuusi kylän parasta hevosta.Hirvi-Jaakko, Antti ja Eljas seuraavat minua.
— Taavi, rakas poikani, — huudahti Inkeri hämmästyneenä, — ajattele, mitä sinä teet! Aiotko sinä kolmen pojan ja yhden ukon kanssa hyökätä koko rosvojoukon kimppuun?
— Se on minun asiani, äiti. Me annamme tuolle naapurin rouvalle ja Sten herrallekin, jos siksi tulee, sellaisen löylytyksen, että he eivät toisten enää halua polttaa taloja ja rosvota lapsia.
— Ursula rouvalle! Kaikki hyvät pyhimykset sinua varjelkoot, lapseni, ettet koskaan joutuisi riitaan mustan rouvan kanssa!
— Saadaanpa nähdä. Mutta nyt toimeen, äiti. Muutama leipäkyrsä on meille kylliksi, ja niin paljon on kai vielä tulipalosta jäljellä.
Ihmetellen kuunteli Inkeri poikansa päättäviä, miehekkäitä sanoja. Hän ei enää tuntenut Taaviansa. Poika oli kasvanut häntä päätä pitemmäksi, ja hänestä näytti, kuin hän olisi taas, tänä ainoana yönä, tullut monta vuotta vanhemmaksi. Huokaillen lähti Inkeri toimittamaan tarvittavaa evästä, ja Taavi keräsi pienen seuransa, johon kuului kylän reippaimmat ja neuvokkaimmat miehet. Ei kestänyt kauan ennenkuin kostajat lähtivät matkalle innolla, joka vastasi kaikkien katkeroitunutta mieltä. Tosisuomalaisten tapaan olivat Myllyrannan asukkaat tarvinneet melkoisen ajan voittaakseen hidasmielisen tyyneytensä, ja kun vihdoin myllytupa oli tuhkana ja useat heidän ystävänsä ja sukulaisensa kuoleman kielissä, oli heidän vihansa vähitellen kohonnut niin korkealle, että he mielellänsä suostuivat auttamaan Taavia hänen uhkarohkeassa yrityksessänsä. Ei ainoastaan kolme, vaan kaikki, jotka kykenivät käyttämään keihästä ja kirvestä, halusivat häntä seurata. Niin suuren arvon hän oli saavuttanut kylässä rettelönsä jälkeen Bo herran kanssa. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, että hän pani enemmän arvoa retkikuntansa nopeuteen ja hiljaisuuteen, kuin mieslukuun, joka olisi hänelle ollut vain esteenä. Sitäpaitsi oli sama miesvoima äskettäin niin loistavalla tavalla osottanut huonoa sotakuntoisuuttaan suomalla niin täydellisen voiton vähempilukuiselle viholliselle.
Nuo neljä ratsastajaa ottivat aluksi kaksi vakoojaa mukaansa, jotka hiipivät heidän edellänsä metsän laidassa, jotta varoisivat väijymysyrityksiä. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Päättäen kavioitten jäljistä olivat Sten herran huovit pysähtymättä ajaneet nelistäen Ljungarsin linnaa kohti.
Mutta Taavilla oli omat syynsä miksi hän ei valinnut samaa tietä, vaan kääntyi vasemmalle lähdetielle, samalle tielle, jota pitkin hän eilen aivan toisenlaisissa oloissa oli kulkenut, — silloin huolettomana poikana, joka ratsasti näyttämään kahdelle lapselle Junkkarin lähdettä; nyt verenkostajana, joka aikoi henkensä uhalla otella hurjien rosvojen kanssa näiden samojen kavalasti ryöstettyjen lasten tähden. Taavi oli tänä yönä ollut niin monenlaisten tunteitten vallassa, että häntä tuskin kummastuttikaan, kun Ljungarsin tytön valkoinen haamu taas liiteli hänen edellään, heti kun hän vähän oli syventynyt metsään. Hänen tahtomattansakin teki tämä näky häneen turvallisen vaikutuksen. Hänellä oli kumppaninansa olento, yhdentekevä mitä laatua se oli, joka toivoi samaa kuin hänkin ja joka kenties nytkin, samoinkuin vankilaholvissakin, osottaisi hänelle pelastuksen tien siinä, missä kaikki inhimillinen voima ja viisaus näytti olevan turhaa. Sitä, joka vankilan kolkossa pimeydessä ja hiljaisuudessa oli nähnyt sellaisen olennon aivan vieressänsä ja kuullut hengen salaperäisiä kuiskauksia, sitä ei voinut saman hengen läsnäolo keskellä päivää ja ihmisten seurassa mitenkään pelottaa. Taavi päätti tällä kertaa epäilemättä seurata haamun johdatusta, ollen varma siitä, että hän siten kaikkein pikemmin ja varmemmin löytäisi kadonneet turvattinsa.
Valkoinen tyttö näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa. Se pysähtyi toisinaan, käden viittauksella kehottaen häntä seuraamaan, ja johdatti hänet siten metsän läpi Ljungarsin päätien vieritse.
13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.
Jos suosiollinen lukija tuntee jotakin ystävyyttä paria turvatonta lasta kohtaan, jotka ovat joutuneet rosvojen käsiin, niin voimme nyt hetkeksi jättää Taavin seuralaisineen valkoisen tytön huostaan ja sen sijaan silmäillä, Mitä nuorelle Birger herralle ja Beata neidelle tapahtui tuon rajun hyökkäyksen jälkeen, jonka alaisena Myllyrannan kylä oli ollut.
Molemmat lapset nukkuivat, väsyneinä pitkästä metsämatkastaan, juuri makeimmassa unessaan, kun heidät äkkiä temmattiin ylös vuoteistaan ja nostettiin, vielä puolinukuksissa hevosen selkään ja vietiin aika ravia pois palavasta talosta. Hämmästyneinä ja unimielissään eivät he edes koettaneet vastustella, ja mitä apua siitä olisikaan ollut? Heidän silmänsä sidottiin heti, eivätkä he sentähden voineet nähdä, mihinkä heitä vietiin, tai kuka heitä piti sylissään hevosen selässä. Ainoa mitä he muistivat, kun he vähitellen heräsivät unestansa, oli, että he olivat nähneet tulen hohteen, ja kuulleet vieraitten ihmisten meluavan heidän ympärillänsä ja Inkerin ja Renatan huutavan heitä nimeltä. He koettivat riistää siteen silmiltään, mutta heitä estettiin siitä. He kokivat riuhtoa itsensä irti; turha vaiva. He itkivät ja rukoilivat saadaksensa tietää, minne heitä vietiin; ei kukaan vastannut. Ja kun he sitten olivat istuneet hetkisen aikaa ja kuunnelleet yksitoikkoista kavionkapsetta, sai väsymys taas vallan heissä, ja he nukkuivat kumpikin uudestaan ryövääjiensä satuloissa.
Kun he heräsivät, pysähtyivät ratsumiehet, jotta hevoset saisivat levähtää, ja antoivat lapsille maitoa juoda. Olihan toki joku, joka tahtoi heille hyvää. Beatan onnistui hetkeksi työntää side sen verran ylös, että hän vilaukselta saattoi nähdä miehen, joka piteli häntä kiinni. Hän oli rautapuvussa kiireestä kantapäähän asti ja hänen ruosteisessa asussansa oli veripilkkuja. Kypärin alta näki Beata partaiset kasvot, joiden julma muoto näytti vieläkin iljettävämmältä, kun nenä oli ikäänkuin kahtia halkaistu.
Tämä ruma mies antoi hänelle maitoa. — Juo niin paljon kuin tahdot, — sanoi hän ystävällisemmin, kuin mitä ulkomuodosta päättäen olisi voinut luulla, — mutta sulje korpinluukkusi. — Ja sitten veti hän taas siteen tytön silmille. Beata oli vaiti.
— Olisinpa luullut, että enemmin Turun piispa rupeaisi palkkasoturiksi kuin Sven lapsenpiiaksi, — nauroi hänen vieressänsä toinen ratsumies, joka piteli Birgeriä.
— Älä juo, Beata, — sanoi poika suutuksissaan. — Kuollaan mielemmin janoon, kuin otamme mitään noilta häijyiltä rosvoilta. Isä tulee kyllä takaisin, ja silloin he saavat nähdä, mitä hänen lastensa rosvoaminen heille maksaa.
— Ole vaiti, nulikka, — ärjäsi nyt toinen ratsumies. — Sven, heitetään kakarat koskeen, niin pääsemme koko hommasta vähimmällä vaivalla.
Sven ei viitsinyt vastata mitään. Mutta olipa sitten ehdotus pilaa tai todentekoa, niin sai se tarkoitetun vaikutuksensa aikaan, sillä Birger ei enää avannut suutansa eikä Beata kurkistanut siteen alta.
Matkaa jatkettiin nyt keskeyttämättä, kunnes koskien kohina kuului yhä lähempää, ja lopulta ihan hevosten kavioiden alta, kun ne astuivat epätasaista ja horjuvaa puusiltaa myöten. Heti senjälkeen avautui portti, ratsumiehet seisauttivat hevosensa, lapset nostettiin satulasta ja vietiin, yhä vieläkin silmät sidottuina, taloon. Täällä talutettiin heitä jyrkkiä, kurjia rappusia taikka oikeammin tikapuita myöten ylös, ja jätettiin yksikseen huoneesen, jonka ovi suljettiin ulkopuolelta hakaan.
Nyt vasta he saattoivat riistää siteet silmiltään ja uteliaina he katselivat ympärilleen. He olivat kurjassa ullakkohuoneessa, ihan korkean tuohikaton alla, joka kuului suurenpuoleiseen rakennukseen. Huoneen ulkoseinässä oli yksi ainoa pieni avoin luukku. Lattia ja seinät olivat veistämättömistä honkahirsistä, ja huonekaluja ei ollut muita kuin kaksi korkeaa höyläämätöntä jakkaraa. Muuten saattoi huoneesta päättää, että rakennus oli toiseen malliin rakennettu, kuin tavalliset pirtit.
Veli ja sisar riensivät nyt kumpikin luukulle ja jakkaroiden avulla he kurkistivat ulos, nähdäksensä, missä he nyt olivat. Heidän eteensä aukeni kolkko, autio ja tuntematon seutu, jonka läpi virtasi joki. Se näytti juoksevan juuri talon perustuksien vieressä.
Lapset katsahtivat toisiinsa surumielin ja pettynein toivein. — Minä luulin, että ne veivät meidät myllyyn takaisin, kun kuulin kosken pauhaavan, — sanoi Beata.
— Ei, — sanoi Birger, — miksi he sitten olisivat vieneet meidät pois sieltä? Minä luulin, että äitipuolemme olisi tehnyt meille häijyn kepposen, ja että nyt olisimme taas Ljungarsin linnassa.
Ja molemmat turvattomat lapset purskahtivat katkeraan itkuun.
— Tiedätkö mitä? — sanoi hetken päästä Beata, pyhkien pois kyynelensä; hänen kasvonsa saivat jälleen päättäväisen ilmeen, joka sopi hänelle niin erittäin hyvin. — Minä luulen, että on parempi olla rosvojen käsissä, kuin kotona Ljungarsissa, niin kauan kuin isä on poissa.
— Mutta siellä meillä ainakin oli Goliat, — vastasi Birger murheissaan.
— Hoh, — sanoi tyttö, — nyt me olemme heidän vallassansa, mutta me karkaamme. Mitä pikemmin sitä parempi.
— Luukku on niin pieni ja koski kohisee allamme. — Kun yö tulee, niin me kiipeemme katolle.
— Mutta kuinka me sinne pääsemme?
— Koettakaamme. — Ja hän koetti kiivetä ylös seinän epätasaisia hirsiä myöten, mutta se ei ottanut onnistuakseen.
— Ah, — huokasi Birger, — jos Taavi nyt olisi täällä. Hän aina keksi jonkun neuvon.
— Hiljaa! — kuiskasi tyttö. — Etkö kuule jonkun puhuvan huoneessa meidän allamme?
Molemmat kuuntelivat. He kuulivat epäselviä ääniä huoneesta, joka oli heidän allansa. Beata huomasi, että yksi permannon hirsistä keinui hänen jalkojensa alla. Se oli naulojen puutteessa kiinnitetty puisilla vaarnoilla, mutta nämä olivat lahonneet, ja tukki päässyt irti.
Yksin voimin nostivat lapset hiljaa tukin ylös. Kun sen alla oli vain harvassa hirsiä, niin saattoi aukosta sekä kuulla että nähdä, mitä alhaalla huoneessa tapahtui. Tukki pysyi helposti pystyssä toisen jakkaran avulla, joka työnnettiin sen alle, ja molemmat lapset kävivät pitkäkseen lattialle, missä he hämmästyksekseen saivat näkymättöminä todistajina kuulla keskustelua, jonka esineenä he itse etupäässä olivat.
He näkivät alhaalla suuren, pitkän huoneen, johon valo pääsi vain kahdesta tai kolmesta kapeasta ampumareiästä huoneen alaseinässä, joka oli muurattu, tai oikeammin kokoon ladottu hakkaamattomasta harmaasta kivestä. Tämä huone näytti olevan jonkun tavallista talonpoikaa arvokkaamman henkilön keittiö, ruokasali, vastaanotto- ja makuuhuone samalla kertaa. Huoneen perällä jykeätekoisessa takassa paloi tuli, jonka ääressä nuori ja kaunis, mutta kalpea ja alakuloinen nainen puuhaili valmistaen ateriaa äsken ammutusta riistasta. Keskellä huonetta seisoi pitkänlainen ruokapöytä, jonne oli heitetty sikin sokin aseita, valjaita ja edellisen aterian jätteitä. Puoleksi mustuneet penkit, hirvensarvia, keihäitä, vanhoja haarniskoja seinällä, sekä kauempana perimmäisellä seinällä, juuri lasten kohdalla, kömpelötekoinen vuode repaleisine uutimineen, jossa vielä saattoi erottaa entisten kultausten jälkiä, — siinä huoneen koko siivoton sisustus, joka selvästi todisti asukkaitten köyhyyttä, huolimattomuutta ja raakaa, hillitöntä elintapaa. Puoleksi istuallaan lepäsi vuoteessa jättiläisen pituinen mies, joka näytti olevan talon herra. Hän ei saattanut olla 35 tai 40 vuotta vanhempi, mutta hänen muotonsa oli kalvakka, laiha ja kovin villiytynyt. Hänen jalkansa oli haavoittunut; luultavasti nuolen tapaamasta; se näytti tuottavan hänelle tuskaa, sillä hän huudahti usein kärsimättömästi ja kiroili hurjasti. Nuori nainen astui silloin takan luo, ja tarjosi nöyrästi apuansa, mutta hän työnsi hänet tuimasti luotaan ja jatkoi keskusteluaan kahden miehen kanssa, jotka seisoivat hänen edessään ja näyttivät vieläkin hurjemmilta kuin hän itse.
Birger tunsi tämän miehen. Hän oli nähnyt hänet vain yhden ainoan kerran ennen, mutta sellaisissa olosuhteissa, jotka olivat painuneet syvälle hänen lapsen mieleensä. Eräänä syys-iltana kaksi vuotta sitten, oli illan hämärässä eräs ritari seisonut neljän sotamiehen kanssa Ljungarsin linnan nostosillan edessä ja pyytänyt yösijaa. Bo herra oli silloin itse mennyt vierasta vastaan, ja Birger oli uteliaana hiipinyt perässä. Mutta heti kun Bo herra tulisoihtujen valossa näki vieraan kasvot avoimesta kypärinsilmikosta, niin käänsi hän hänelle selkänsä ja jätti hänet ulos sateesen seisomaan. Niin, Bo herra oli heti käskenyt huolellisesti vartioida nostosiltaa ja asettaa vartioita muurille, ja sinä yönä oli linnan miehistö valvonut täysissä varuksissa ikäänkuin verivihollinen olisi seisonut portilla. Vieras ritari oli silloin ratsastanut pois pimeässä, uhaten kostaa tämän häpeän Bo herralle ja hänen suvullensa. Mutta sotamiehet olivat kuiskailleet keskenään, että Bo herra oli menetellyt oikein, vaikka hän olikin kieltänyt omalta veljeltänsä Steniltä, Leton herralta yösijaa linnassaan ja jättänyt hänet sateesen ja syyspimeään.
Birger nykäisi sisartansa hameesta ja kuiskasi:
— Beata, Beata, tuo on meidän setämme Sten herra, ja me olemme hänen talossaan Letossa, peninkulman päässä Ljungarsista.
— Ja tuo ilkeä mies, jonka nenä on halki, on juuri sama, joka piti minua edessään hevosen selässä, — kuiskasi Beata veljelleen.
— Tuo kolmas, pieni hoikka mies, joka puhuu ja yhtä päätä räpyttelee ilkeitä silmiään, — kuiskasi Birger, — hän, se uhkasi heittää meidät koskeen; minä tunnen hänet äänestä. Mutta kuunnellaanpa mitä ne sanovat.
Haavoitettu ritari, jota nyt tahdomme nimittää Sten herraksi, ei näyttänyt olevan tyytyväinen siihen kertomukseen, jonka hänen huovinsa antoivat kylässä käynnistään. — Hiisi vieköön luostarin roistot lohipadon ja paljon muunkin tähden, — ärjäsi ritari kiivaasti. — Miksi ette polttaneet koko kylää viimeiseen nurkkaan asti heidän kirottujen, ulkokullaisten päittensä päälle?
Halkinenäinen Sven vastasi tähän, vähän häpeissään, että eräs poika oli päässyt hiipimään ulos kylästä, eikä voitu tietää, vaikkapa hän olisi voinut hankkia jostakin apua, heiltä kun oli kulunut kaksi tuntia satulain korjaamiseen, ja sen vuoksi oli ollut pakko kiireesti toimittaa itse pääasia.
— Olisittehan voineet ottaa puolen tusinaa luotettavia miehiäLjungarsista, — vastasi ritari.
— Anteeksi, teidän armonne, — virkahti silmiään räpyttelevä hoikka mies, joka ei ollut kukaan muu kuin vakooja Kukko, — Goliat on kyllä hyvässä tallessa, mutta enpä luule, että Ljungarsin rouva tällä kertaa olisi tahtonut auttaa meitä muulla tavalla kuin ummistamalla silmänsä, ratsastaessamme siitä ohitse.
— Hitto vieköön sen mustan rouvan mitä pikemmin sitä parempi, kerran se kuitenkin siksi tulee, — sanoi ritari nyreästi ja kärsimättömästi. — Ja miksi te toitte nuo kakarat minun niskoilleni? Niinkuin ei täällä olisi puuhaa ja vaivaa jo muutenkin.
Miehet katselivat merkitseväisesti toisiinsa. — Sitäpä minäkin sanoinSvenille, — virkahti Kukko arvokkaasti.
— Minä luulin, että teidän armonne Bo herran vuoksi…ja että teidän armonne tahtoisi lähettää ne pois tieltä ystäviemme luo Hämeesen, — virkahti halkinenäinen Sven, ja raappi neuvotonna korvallistansa.
Ritari puri äkäisenä huultansa. — Aasit! — huudahti hän. — Ellette olisi tyhmempiä kuin Hämeen pässit, niin ymmärtäisitte puolinaistakin sanaa. Mitä minä teen noilla käärmeen sikiöillä? Siitä saan kiittää tuota kirottua nuolta, jonka Laukossa sain. Marjaana, onko tämäkin olevinaan side, senkin velho? Ulos, nainen, tuo parempia yrttejä! Ja — odotas, voit tuoda noita-akan Siveristä jalkaani lukemaan. Sano hänelle, että minun täytyy olla jaloillani ylihuomenna, ja ellei hän tule sinun seurassasi, niin annan minä nipistää tulisilla pihdeillä hänen punaista nenäänsä, ymmärrätkö? No, mars, mitä sinä siinä ällistelet?
— Mutta Siverin noita-akka on liitossa pirun kanssa, ja se on syntiä, — lausui nuori naisparka nöyrästi ja pelokkaasti, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista ajatustansa.
— Syntiäkö? Hullutusta!
Ritari nauroi tuimasti. — No, mene sitten Ursula rouvan luo, jos se on vähemmän syntistä! Laita itsesi ulos ja muista, että minä tahdon ylihuomenna olla jaloillani, muuten…
Marjaana ei kuunnellut uhkausta loppuun, vaan riensi ulos, jättäen paistit jäntterän piian hoidettavaksi. Mutta sillä aikaa kuuli Birger hoikan miehen kuiskaavan Svenille: — Parasta lienee heittää ne nyt kohta veteen.
— Ei, kuiskasi Sven vältellen; — odottakaamme mielemmin yötä. He ovat sentään Bo herran lapsia.
14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjaanan Siverin mökillä.
Kun Birger Bonpoika Ljungars kuuli halkinenäisen Svenin kuiskailevan ilkeän toverinsa kanssa, valtasi hänet määrätön pelko ja hän antoi lattiahirren laskeutua hiljaa alas, niin että se peitti aukon. Birger oli siksi vanha, että hän saattoi Svenin sanojen johdosta pelätä jotakin salaista juonta, jonka Sten herra ehkä hyväksyisi, vaikka hän ei tahtonutkaan antaa siihen suoranaista käskyä, ja hän päätti siitä syystä olla varuillansa. Ihmeeksensä hän huomasi, että Beata jäi paikoillensa makaamaan. Lapsi rukka oli nukahtanut makeasti ja unohtanut kaikki huolet ja vaarat, loikoessaan pitkänään lattialla ja katsellessaan julmaa setäänsä.
Birger riisui takkinsa ja levitti sen sisarensa alle, ja nosti hänen päänsä jakkaran nojaan, niin että hänellä olisi niin mukava makuupaikka kuin suinkin. Sitten hän istahti vartioimaan siltä varalta, että jotain epäilyttävää tapahtuisi, ja vastusteli hetkisen urheasti unta, joka ratsastuksen ja yövalvonnan jälkeen raskaasti painoi hänen silmäluomiansa. Mutta väsymys, hiljaisuus ja yksinäisyys tekivät hänen hyvät aikeensa tyhjiksi. Ennen pitkää hän itsekkin, nojaten pienen huoneen nurkkaan, nukahti aiotusta vartiotoimestansa.
Silloin aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui mies; se oli tuo julma Sven. Tuokion aikaa hän seisoi ääneti ja katseli nukkuvia lapsia, ja mutisi itsekseen kuten alhaallakin, että "he ovat sentään Bo herran lapsia." Sitten hän laski permannolle ison kivivadin, joka oli täynnä kaurapuuroa, ja pienen maitoruukun. Sen jälkeen hän otti pienet neli-, viisinappulaiset tikapuut esille, nosti ne pystyyn seinää vasten, kiipesi ylös ja työnsi voimakkaalla kädellä tuohet ja malat yhdestä nurkasta pois tieltä, niin että kattoon jäi reikä. Sitten hän otti pitkän niiniköyden, joka ympäröi hänen vyötäisiään, sitoi toisen pään kiinni lattiahirteen ja työnsi köyden toisen pään ulos reiästä, jossa hän kiinnitti sen vielä kattoriuvun ympäri. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, niin hän taas seisoi hetkisen neuvottomana, ikäänkuin odottaen että lapset heräisivät. Mutta koska he yhä edelleen nukkuivat, niin hän meni pois ja mutisi, että hän kyllä palaisi takaisin oikeaan aikaan.
Niin pitkältä oli salaperäinen kohtalo kehrännyt lankansa Ljungarsin lasten ympärille, kun me taaskin, hyväntahtoisen lukian suostumuksella, jätämme heidät Leton rosvolinnaan nukkumaan, ja palaamme katsomaan mihin toimiin Taavi sillä aikaa oli ryhtynyt heitä pelastaaksensa.
Taavi ja hänen seuralaisensa olivat ratsastaneet Junkkarin kuivuneen lähteen ohitse ja sieltä lähenneet linnaa tavallista ratsutietä pitkin. Mutta he olivat varovaisuuden vuoksi kuljettaneet hevosensa sivuteitse pelätyn Ursula rouvan linnan ohi, niin ettei tornin vartia voinut heitä huomata, ja sitten he olivat jatkaneet matkaansa ylimaantietä myöten, joka vei Lettoon. Taavilla oli opas, johon hän nyt täysin luotti. Valkoinen, salaperäinen tyttö liiteli alati hänen edellään. Vaikka olikin ilmipäivä ja aurinko loisti korkealla taivaalla, näki hän utuhaamun aivan selvästi leijailevan kanervikon yli, samoinkuin aamutuuli ajaa edellään öisen sumun jätteitä. Poika seurasi arvelematta tätä viittausta, varsinkin kun tuoreista kavioitten jäljistä saattoi päättää, että hänen takaa-ajamansa rosvot olivat kulkeneet samaa tietä. Siten hän läheni puolenpäivän aikana sitä pahanmaineista seutua, jossa Sten herra joukkoinensa asui.
Noin neljännespenikulman päässä Letosta oli Siverin mäki, joka oli huonossa huudossa sen vuoksi, että siinä oli pakanuudenaikuinen uhripaikka ja senpä tähden tällä kohdalla yksinäinen matkamies mielellään kiirehdytti askeleitansa iltahämärässä. Kukkulan laella oli vielä pieni tasainen kivitetty paikka, joka muodosti ympyrän suuremman laakean kallion ympärille. Tällaisilla kivitetyillä paikoilla, joita tunnetaan "Jatulin tarhojen" nimellä, uhrasivat pakanat ennen muinoin epäjumalillensa. Mutta ikäänkuin poistaakseen tästä epäpyhästä paikasta sen ikivanhan taikavoiman, olivat kristityt myöhempinä aikoina pystyttäneet ristin juuri mäen alapuolelle, tien viereen. Ani harvoin kulki kukaan matkamies siitä ohitse mutisematta hurskasta rukousta, vaikka hänellä olisi ollut suurikin kiire. Eräs vanha vaimo, jota paikan mukaan nimitettiin Siveriksi, oli asettunut tänne asumaan, joko sitte paikan omituinen vetovoima lie häntä viehättänyt, tai ehkäpä hän halusi herättää pelkoa ja kunnioitusta ympäristössänsä. Mäen rinteessä, noin ristin ja uhripaikan keskivälillä, oli hänellä pieni rappeutunut mökki. Hänen siinä asuessansa niin sanoaksemme kristinuskon ja pakanuuden keskivälillä, arvelivat toiset että hän oli jonkinlainen erakko tai pyhimys, toiset taas julkisesti syyttivät häntä pakanalliseksi noita-akaksi, joka taikakeinoillansa osasi lääkitä haavoja, parantaa ja nostaa tauteja, hankkia takaisin varastettua tavaraa ja yleensä harjoittaa sellaista tointa, joka ei ollut liioin ylentävää hurskaille kristityille.
Taavi ja hänen kumppaninsa olivat juuri ehtineet tälle mäelle ja valmistautuivat lukemaan tavallista rukousta ohi ratsastaessansa, kun poika huomasi, että Ljungarsin tyttö poikkesi tieltä vasemmalle ja katosi matalan turvemajan luona mäen rinteesen.
Taavi seurasi tätä viittausta sitä mielemmin, kun oli jo ratsastettu siksi pitkältä, että täytyi antaa hevosten syödä ja levätä hetkisen aikaa. Hän poikkesi siitä syystä majaan päin ja rohkaisi pelästyneitä seuralaisiaan vakuuttamalla, ettei paikan pahalla asukkaalla ollut mitään valtaa niiden ylitse, jotka antautuivat pyhän neitsyen ja pyhän Priitan suojaan. Ratsastajat astuivat alas ja antoivat hevosten syödä tuoretta viheriäistä ruohoa rinteeltä, mutta itse he välttivät lähestymästä majaa ja istahtivat aterioimaan evästänsä.
Vähän epäröityänsä päätti Taavi astua majaan, toivoen että valkosen tytön ohjaus ehkä antaisi hänelle jotakin tietoa hänen matkansa päämäärästä. Mutta aikoessaan avata matalaa ovea, hän kuuli sieltä ääniä ja hän jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Hän tunsi äänestä Siverin noita-akan, joka puhui hyvin kiivaasti, sekoittaen yhteen pakanallista taikauskoa ja katolilaista jumalisuutta melkein tähän tapaan:
— Sano herrallesi, että Hiiden nuolet puhkaiskoot hänen jalkansa ja pyhän Henrikin verinen peukalo repiköön silmät hänen päästänsä. Uskaltaako hän, tuo kadotettu ja pyhimyksien kirooma, joka on tahrannut kätensä verellä ja hakannut maahan jumalien lehdot, ja koonnut Ukon salamat rikoksellisen päänsä päälle, uskaltaako hän uhkailla Siveriä tulisilla pihdeillään ja murhakeihäillään? Voi häntä! Murtukoon hänen miekkansa kahvan kohdalta, menköön hänen sotisopansa tuhansiksi pirstaleiksi ja kyykäärme pistäköön hänen hevostansa takajalkaan. Koirat karkoittakoot hänet sudenluolastansa. Tuli ja vesi hänet hukuttakoot. Lemmon liekkiöt kärventäkööt hänen karvansa tuli vastoilla. Pyhä Henrikki kuulkoon minua! Leton sudet uhkaavat minua hehkuvilla pihdeillänsä, mutta minä syöksen heidät palavaan järveen.
— Älä suutu, hyvä eukko, — kuului mökistä nuoremman naisen ääni, joka huomattavasti värähteli pelosta ja nöyryytyksestä. — Kuka sen on sanonut, että Sten herra olisi uhannut sinua palavilla pihdeillä? Kultaa hän antaa sinulle, paljon kultaa, jos parannat hänen jalkansa jonka nuoli on haavoittanut.
— Hyvä eukko! — toisti noita-akka pilkallisesti. — Kuka on sanonut sinulle, että minä olen hyvä? Korppi on hyvä, kun se on puhkaissut pikkulintujen silmät. Sinulla on kauniit silmät, sinulla, ja vielä kauniimmat ne olivat ennenkuin tulit Leton suden luo. Minullakin oli tytär, ei hän ollut paljoakaan sinua vanhempi, mutta paljoa kauniimpi, sataa vertaa kauniimpi. Hänen poskensa olivat kuin nurmineilikat ja hänen silmänsä loistivat kuin kesäinen kuutamo viheriäisillä lehvillä Laurin messun aikana. Sten herra otti hänet minulta samoinkuin hän on ottanut sinutkin ja monta muuta maan tytärtä ja poikaa ja laahannut ne rosvoluolaansa Kokemäenjoen koskien rannalle, kunnes neilikat kuihtuivat ja kuutamo katosi yön pimeyteen. Vai kiellätkö sinä, ettei hän ole uhannut minua hehkuvilla pihdeillä? Vai tarjooko hän minulle kultaa? Hiiden kultaa, lemmon kultaa, pirun kultaa! Manalan mustia kiviä! Tuonen rautasormia! Kultaako? Minä annan hänelle rautaa sen sijaan, hyvää rautaa kristityn jousesta. Eilen se sattui hänen jalkaansa; huomenna se osuu hänen sydämeensä ja puhkaisee hänen haarniskansa kuin sukkapuikko taulanpalan… Mene matkaas, sinä näivettynyt ruoho; huomenna sinut viskataan tuleen.
Ovi aukeni ja Leton nuori kalpea nainen, jota lapset olivat kuulleet Marjaanaksi kutsuttavan, kiiruhti ulos, kintereillä mielipuoli noita-akka, joka yhä sätti häntä herjauksillaan. Marjaana olisi paennut, mutta pelko, ja kenties myöskin omantunnon soimaukset, veivät hänen voimansa, niin että hän mäen alla vaipui tunnottomana kapealle polulle.
Kohta kun Siveri näki Taavin, niin hän hillitsi raivonsa, otti häntä käsivarresta kiinni ja tuijottaen häntä silmiin kuiskasi: — Etsitkö sinä Ljungarsin lapsia?
— Etsin, — sanoi Taavi saman taikauskoisen kauhun vallassa, jolla koko ympäristö tätä noita-akkaa katseli.
— Minä tiesin kyllä, että sinä tulisit, — jatkoi noita riemuiten. — Neitsyt Maaria ja Hiisi ovat valinneet sinut aseekseen rankaisemaan Leton ritaria naisten kyynelten ja lasten ruikutusten tähden. Mutta aika ei vielä ole tullut, poikaseni, ei vielä tänään. Sinä tulet liian myöhään. Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun Ljungarsin lapset ratsastivat Siverin majan ohitse.
— Pyhimykset varjelkoot, etten tulisi liian myöhään heitä pelastamaan, — vastasi Taavi. — Mutta mitä sinä heistä tiedät? Minkä neuvon voit minulle antaa?
Siveri sanoi: — Susia pyydetään hautoihin eikä jouhisatimiin. Jos tahdot kuin houkkio ennen iltaa riippua niiniköydessä Leton muureilla, niin ratsasta suoraa päätä perille ja kiiruhda, jos olet elämääsi kyllästynyt. Mutta jos tahdot pelastaa lapset, niin odota täällä, kunnes aurinko laskee tuolla kunnaalla näkyvän mustan kuusen taakse. Ratsasta sitten huoletta nuolen kantaman päähän Letosta, ja lapset tulevat sinua vastaan, silloin kuin vähimmin heitä odotat.
— Mutta nainen, joka äsken oli sinun luonasi, hän antaa meidät ilmi.
— Minä olen sitonut hänen jalkansa, — lausui Siveri halveksivaisesti, ikäänkuin Marjaana hänen taikakeinojensa vaikutuksesta olisi mennyt tainnoksiin. Näivettynyttä ruohoa, näivettynyttä ruohoa; antaa hänen maata!
Taavi ei kuitenkaan hennonnut jättää onnetonta avutta. Hän juoksi hakemaan vettä lähteestä mäenrinteeltä ja kostutti sillä nuoren naisen kalpeata otsaa, jonka valkeutta vielä kohotti tuuhea ja tavattoman kaunis tumma tukka. Hän virkosi vähitellen ja katseli Taavia epäilevin silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: — ansaitsenko minä, että joku ihmisolento osottaa minulle lempeyttä?
— Olet liiaksi heikko voidaksesi käydä, — sanoi Taavi hänelle. — Saat minulta hevosen lainaksi, jos tahdot paeta Leton ilkeän ritarin luota?
Marjaana nousi ylös ja hänen mieleensä muistui jotain. — Ei, — sanoi hän kiivaasti, — minun täytyy heti lähteä Lettoon. Sten herra on haavoittunut, eikä kukaan muu kuin minä osaa hänen haavaansa hoitaa.
— Kohteleeko Sten herra sitten niin hyvin sinua? — kysyi Taavi sääliväisesti, sillä hänellä oli syytä epäillä sitä.
— Se on yhdentekevää. Niin, kyllä hän osaa olla hyväkin, kun hän vain on terve. Minun täytyy lähteä takaisin, nyt kohta minun täytyy mennä Lettoon takaisin, Sten herra odottaa minua. — Ja näin sanoen hän yritti astua muutaman askeleen, mutta hän horjui ja olisi kaatunut, ellei Taavi olisi häntä tukenut.
— Näethän, ettei se käy päinsä, — sanoi Taavi ja vei hänet puoliväkisin pehmeälle nurmikolle, jossa hän levitti hevosloimen hänen allensa ja valmisti hänelle tuota pikaa mukavan lepopaikan. — Lepää tässä hiukan, kunnes olet vähän voimistunut, minä vien sinut sitten ritarin taloon takaisin.
Marjaanan täytyi vihdoinkin suostua tähän vastentahtoiseen odottamiseen, joka tuotti hänelle niin suurta levottomuutta. Toisinaan vain kuultiin hänen vielä valittelevan: — Ritari odottaa minua! Kuka hoitaa Sten kerran haavaa?
— Jospa hän olisi edes kahdenneksikymmenenneksi osaksi niin kaunis kuin minun Appuni, niin sanoisin, että olet tehnyt laupeuden työn, — lausui noita halveksivasti. — Mutta miksi täytyy toisen kukan kuihtua ennen kuin toisen? Kuivunutta ruohoa, kuivunutta ruohoa, eikä se kelpaa edes ensi kevääksi säästettäväksi!
15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin tapahtui.
Taavi neuvotteli seuralaistensa kanssa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että oli iltaa odotettava, ennenkuin yritettäisiin lähetä Lettoa. Tiedettiin, että vanha Siveri kantoi leppymätöntä vihaa Sten herraa kohtaan. Sen jutun kaikki tunsivat. Siveri oli erään Bo herran soturin leski; mies oli kaatunut taistelussa, ja heille jäi tytär, joka oli niin kaunis, ettei hänen vertaistansa tavattu seitsemässä pitäjässä. Silloin jo ihmiset sanoivat, että Siveri oli joka aamu hieronut tytärtänsä Appua karhun silmistä keitetyllä voiteella; se hänet niin kauniiksi teki. Mutta se ei estänyt, että Sten herra, taikka oikeammin hänen kätyrinsä, eräänä talvi-iltana tytön mennessä avannolta vettä noutamaan, tarttuivat häneen uumista kiinni, heittivät hänet hevosen selkään ja ratsastivat hänen kanssaan Leton kartanoon. Turhaan raappi äiti kyntensä rikki Leton kivimuuriin. Turhaan hän valitti Bo herralle, joka silloin oli sotatoimissa, ja Turun piispalle, jolla siihen aikaan oli muuta ajateltavaa. Appu oli kadonnut, ja Siveri asettui asumaan tuohon pahamaineiseen mökkiin, ollakseen lähempänä Lettoa. Mutta tästä ajasta alkaen tuli Siveri mielipuoleksi ja sekoitti kristillistä ja pakanallista taikauskoa yhteen, vaikka hänellä itse asiassa oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin miten hän voisi löytää kadonneen lapsensa ja kostaa Sten herralle. Mökin huono maine siirtyi luonnollisesti Siveriin itseensä ja hulluudessaankin hän käsitti sangen hyvin, että tämä maine oli hänen ainoa puolustuskeinonsa tässä vaarallisessa naapuristossa, jonka vuoksi hän ei ensinkään tahtonut sitä kieltääkkään.
Päivä kului. Hirvi-Jaakko ja nuo kaksi kylän nuorukaista paneutuivat makuulle metsikköön, ja sillä aikaa Taavi oli vartioimassa. Marjaana rukka istui vielä mäellä. Hän luuli aivan varmasti, että Siveri oli noitunut hänet ja hänen mielikuvituksensa voima oli niin suuri, että vaikka hän kärsimättömästi halusi päästä takaisin Leton hirmuvaltiaan luokse, hän ei kumminkaan voinut astua neljää askeltakaan, maahan vaipumatta.
Iltapäivällä tuli Letosta linnan soturi hakemaan Marjaanaa. Sten herra oli ankarasti käskenyt, että hänen piti heti rientää kotiin. Taavi kätkeytyi majaan, eikä tarvittu muuta kuin että Siveri meni uhkaellen tulijaa vastaan, niin hän pötki käpälämäkeen, uskaltamatta edes taaksensa katsoa. Useampia sanantuojia ei tullutkaan. Ensimäinen oli luultavasti kertomuksellaan pelottanut toiset, niin ettei kukaan enää halunnut häiritä pelottavaa noita-akkaa.
Vähitellen laski heinäkuun aurinko alemma taivaanrantaa kohti ja vihdoin se oli puolittain ehtinyt kunnaalla kasvavan synkän petäjän peittoon. Silloin varustautui pieni joukko lähtöön. Siveri rukoili vuoroin neitsyt Maariaa, vuoroin metsän jumalan Tapion emäntää suojelemaan heidän yritystään; Marjaana pantiin toisen irtonaisen hevosen selkään ja sitte lähdettiin matkaan.
Oikealla puolella valtatietä, joka johti sisäiseen Satakuntaan, kulki kurja ratsutie alas virran vartta myöten ja vei Lettoon. Metsä oli täällä niin tiheätä, että saattoi aivan huomaamatta lähestyä taloa noin nuolen kantahan päähän. Se olisi kuitenkin muuten tuskin ollut mahdollista, ellei Sten herra olisi ollut kykenemätön pitämään silmällä huolimatonta väkeään.
— Marjaana, — sanoi Taavi, joka tunsi syvää sääliä onnetonta naista kohtaan, — sinä voit nyt palata Sten herran taloon. Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin käänny mielemmin takaisin, ja ratsasta, minkä ehdit, Myllyrantaan, ja sitten minä pidän huolta siitä, että pääset muuttamaan niin kauaksi täältä, jottei Sten herra koskaan enää saa sinua valtoihinsa.
Marjaana hyppäsi hevosen selästä, ja riensi vastaamatta taloa kohti, ikäänkuin hän olisi itsekkin pelännyt, että hän antaisi vietellä itsensä pakoon. Hirvi-Jaakko katseli ihmeissään hänen jälkeensä, otti sitten aivan tyynesti jousensa ja pani nuolen kouruun, mutisten: — Tyhmä poika! Hän antaa meidät kaikki ilmi.
Taavi tarttui hänen käsivarteensa. — Anna jousen olla, kunnes sitä paremmin tarvitsemme, — sanoi hän. — Häpeä, Jaakko! Turvatonta naista!
— Sinun olisi pitänyt neuloa hänen kielensä kiinni, ennenkuin päästit hänet irti, — vastasi kalastaja suuttuneena. — Katsos vaan kuinka nopsasti hän luikertelee tuonne sudenpesään. Mutta semmoista se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikamiehet. Mitähän sinä nyt aiot tehdä?
Taavilla oli ollut hyvä aikaa valmistautua tähän kysymykseen, mutta sittenkin hän jäi vanhalle seuraajalleen vastauksen velkaan. Hän häpesi tunnustaa, että hän salaa luotti Siverin lupaukseen. — Täytyy odottaa yötä, — sanoi hän vihdoin, jotakin sanoakseen.
— Odottaa? Niin, odottaa kunnes koko vaapsahaisparvi ryntää niskaamme, — tiuskasi Jaakko. — Olinpa minä oikea pässinpää, kun tulin sinun kanssasi tänne, että halkinenäinen Sven saisi teurastaa minut kuin jouluporsaan ennen huomisaamua!
— Hiljaa, — sanoi Taavi, — tuolla tulee hän itse!
Sillä aikaa kuin toiset pitelivät hevosia kiinni, olivat Taavi ja Jaakko astuneet maahan, ja puitten ja pensaitten suojassa hiipineet kenenkään huomaamatta niin lähelle taloa kuin suinkin. Heidän edessään kohosi tuo yksinäinen, koko seudussa pelätty ja kammottu kartano taikka linna, jos sitä siksi tahtoo nimittää, vaikka Letto paljon vähemmän kuin Ljungars ansaitsi tätä kunnianimeä. Letto oli ruma ja rappeutunut rakennus, jykevistä hirsistä rakennettu saarelle keskelle virtaa, joka tällä kohdalla oli sangen vuolas. Kapeamman virranuoman yli kävi vitsaksilla liitetty kaarisilta, joka yhdisti saaren mantereesen. Ainoa varsinainen varustus, minkä saattoi nähdä, oli pieni neljän tai viiden kyynärän korkuinen kivimuuri, joka oli rakennettu saarelle juuri sillan eteen ja varustettu kapealla portilla, joka tällä hetkellä oli auki ja ilman puolustajaa. Nähtävästi Leton asukkaat etupäässä luottivat siltaansa, jonka helposti saattoi hajoittaa, niin pian kuin vihollinen tuli näkyviin, ja taas laskea ulos, kun vaara oli väistetty.
Tälle sillalle astui nyt vanha tuttavamme halkinenäinen Sven, ja talutti kuormahevosta. Tämä toimi olisi paremmin sopinut jollekin Myllyrannan ajomiehelle, kuin Leton rosvolle, sillä hevosen selkään oli sälytetty rauhallisia viljasäkkejä. Ei ollut lainkaan tavatonta, että nämät maantieritarit, juuri kun he olivat tehneet, taikka olivat aikeessa tehdä jonkin oikein ilkeän kujeen, näyttäytyivät aivan rauhallisiksi ja toivat jauhettavaa Myllyrannan myllyyn. Mutta he olivat siksi varovaisia, etteivät he koskaan lähteneet sellaiselle retkelle ilman riittävää miesvoimaa, ja ilman rautavuorisia lakkeja ja rautapaitoja nuttujensa alla. Se oli vain ihmeellistä, että Sven näytti lähtevän matkalle yksinänsä, ja heti sellaisen ilkityön jälkeen, joka varmaan oli herättänyt sitä suurempaa huomiota, kun se oli kohdannut Bo herran lapsia ja luostarin rauhoitettua omaisuutta.
— Kenenkähän merkillä nuo säkit lienevät merkityt, — kuiskasi Jaakko Taaville pensaassa. — Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin ratsastamme heti samaa tietä takaisin kuin olemme tulleetkin. Sveniä ei ole hyvä peijata. Annanpa ajaa päälakeni yhtä paljaaksi, kuin kerjäläismunkin, ellei tuo ilkiö ole kätkenyt tusinan lurjuksia metsään selkämme taakse, ja nyt hän aikoo vietellä meitä sievästi satimeen.
— Ritari on haavoittunut, ja Sven on hänen oikea kätensä, — sanoiTaavi mietiskellen. — Annetaan hänen tulla meidän ja noiden toistenväliin, ja otetaan hänet sitten kiinni joko hengissä tai hengettömänä.Hänet me otamme panttivangiksi Ljungarsin lasten varalta.
Näin sanoen Taavi hiipi takaisin odottavien ystäviensä luo antamaan heille tarpeellisia ohjauksia ja oli muutamien minuuttien kuluttua taaskin etumaisella paikallaan. Vanha kalastaja oli liian hidasluontoinen ruvetakseen vastustamaan tätä, vaikka se ei lainkaan ollut hänelle mieleen. Salaisena syynä siihen, että Taavin kumppanit, jotka olivat häntä niin paljoa vanhemmat, suostuivat alistumaan hänen valtansa alle, oli se, että luonto oli suonut Taaville niin paljon suuremmassa määrässä reippautta ja päättäväisyyttä, kuin Myllyrannan muille asukkaille.
Aurinko oli sillä välin laskenut, ja puitten varjot kävivät yhä tummemmiksi. Sven jatkoi hiljalleen matkaansa kaarisillan yli ja sitten metsään, monta kertaa salavihkaa katsahtaen taaksensa, ikäänkuin hän olisi pelännyt ritarin kartanoa enemmän, kuin sitä asumatonta seutua, jota kohti hän kulki näin myöhään illalla. Hän kulki aivan Taavin ja Jaakon ohi, mutta ei huomannut heitä. Jaakko pisti taaskin nuolen jouseensa, mutta Taavi tarttui jälleen hänen käsivarteensa kiinni. — Ei verta! Meidän täytyy saada hänet kiinni elävältä, — kuiskasi poika, vaikka hänen sydämensä sykki nuoruuden koko kiihkolla nähdessään tuon inhottavan rosvon, joka niin äskettäin oli polttanut hänen äitinsä talon ja ryöstänyt hänen turvattinsa.
Oli tärkeätä antaa Svenin rauhassa kulkea niin syvälle metsään, ettei häntä voitu talosta nähdä eikä kuulla, ja heti kun hän oli ehtinyt ohi, hiipivät Taavi ja Jaakko varovasti perässä. Antti ja Eljas olivat saaneet käskyn vetäytyä taaksepäin hevosineen ja siten pitkitettiin hiljaista takaa-ajoa, kunnes taas oli tultu Siverin mökin kohdalle.
Nyt oli aika tullut. Myllyrannan pieni parvi ryntäsi esiin kahdelta taholta yht'aikaa, etumaiset ratsain, takimaiset jalkaisin, ja sulkivat tien Sveniltä. — Antaudu, — huusi Taavi, — taikka muuten saavat korpit työtä tänä yönä Siverin mäellä!
— Mitä ihmettä? Ketä roistoja te olette, kun käytte ihmisten kimppuun aukealla maantiellä! — vastasi Sven aivan huolettomasti, torjuen tapparallaan neljää keihästä, jotka tähtäsivät hänen rautaista nuttuansa.
— Me olemme Myllyrannasta, — vastasi Taavi, voimatta kauemmin hillitä suuttumustaan. — Murhapolttajia ja lasten ryövääjiä me rankaisemme niinkuin he ansaitsevatkin ja jollet heti paikalla heitä pois aseitasi, niin lävistämme nuttusi.
— Neljä yhtä vastaan, se on sangen sopivaa parrattomille pojille, — ivaili Sven. — Vai tulette te Myllyrannasta? No sittenhän te voitte säästää vaivojani ja viedä säkkini myllyyn. — Näin sanoen hän irrotti säkit hevosen selästä ja nosti ne vasemmalla kädellään varovasti maahan, oikealla kädellään yhä torjuellen keihäitä.
— Pois paistinvartaasi! — huudahti Taavi raivostuneena ja tähtäsi kopeata rosvoa kohti voimakkaan iskun, samassa kuin Jaakko tarttui hänen toiseen jalkaansa aikoen vetää hänet alas hevosen selästä.
— Joutuupa sitä hyttysten käsiin näin iltahämyssä! — huusi Sven halveksivasti, torjui iskun ja antoi väkevän, hyvin opetetun hevosensa hypähtää taaksepäin, niin että se kaasi Jaakon maahan. Samassa lämähytti hän tapparansa varrella Anttia ja Eijasta korville, tarttui kuormahevosensa ohjiin, kannusti omaansa, ja ivallisesti nauraen hän ajoi täyttä nelistä hämmästyneiden ahdistajiensa käsistä.
Taavi, joka vielä oli jalkaisin, ei voinut ajaa häntä takaa, vaikka hänellä olisi ollut siihen haluakin, ja toiset seisoivat ällistyneinä ja puolitainnuksissa saamistansa aimo sivalluksista. He olivat joutuneet tekemisiin miehen kanssa, joka oli paljoa tottuneempi sellaisiin seikkailuihin kuin he, ja sentähden hän oli tehnyt kaikki heidän tuumansa tyhjiksi.
— Nyt minä ratsastan kotiin, — sanoi Jaakko äreästi. Hän oli mielestänsä jo tehnyt kylläksi tämän kunnian vuoksi.
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hämärä lisääntynyt. Taavi oli kumminkin lujasti päättänyt palata Lettoon, vaikka hänen täytyisi lähteä yksin, kun aivan äkkiarvaamatta tuttu ääni, joka tuntui tulevan maan alta, huusi hänen nimeään.
He olivat Siverin mökin edustalla. Ei kukaan voi moittia tuota oppimatonta poikaa siitä, että hän nyt luuli pahan hengen puhuttelevan häntä maan alta. Mutta kohta toisti vienompi ääni hänen nimensä samaan tukahutettuun tapaan, ikäänkuin olisi se tullut kaukaa syvyydestä.
— Birger, Beata! — huudahti hän. Kenties joutuivat he juuri tällä hetkellä Sten herran julmuuden uhreiksi, ja ehkäpä heidän hätähuutonsa etäisyydestä huolimatta kaikuivat hänen korvaansa.
Silloin hän näki hämärässä ne säkit, jotka Sven oli jättänyt tielle. Perin hämmästyksissään hän aukaisi nauhat, ja katso, nuo rakkaat, kauan kaivatut, kadonneet lapset hyppäsivät kuin vapauteen lasketut linnut ylös säkeistä ja heittäytyivät hänen kaulaansa!
16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä he lopuksi joutuivat.
Taavin hämmästys, kun hän niin aavistamatta sai takaisin kadonneet turvattinsa, lisääntyi vielä melkoisesti, kun he vilkkaasti ja sikin sokin kertoivat, miten he olivat joutuneet tähän omituiseen asemaan. Kun he olivat heränneet ullakkohuoneessa, olivat he löytäneet puurovadin ja maitoruukun vierestänsä lattialta. Vasta sitten kun he olivat nauttineet hyvät herkut, oli Birgerin mieleen juolahtanut, että ruoka mahdollisesti oli myrkytettyä. Kaikeksi kauhistukseksi astui vielä halkinenäinen Sven samassa huoneesen, kantaen olallansa kahta tyhjää säkkiä. Lapset luulivat silloin, että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja koettivat saada tuon julman miehen sydäntä heltymään. Hän oli lohdutellut heitä lempein sanoin ja kertonut heille, että hän oli palvellut Ljungarsin linnassa heidän äitinsä aikana, mutta nyt hän palveli Sten herraa ja oli herransa käskystä tuonut heidät Lettoon, luullen, ettei heille siellä mitään pahaa tapahtuisi. Mutta siihen hän ei enää voinut luottaa, ja siitä syystä hän tahtoi nyt auttaa heitä pakenemaan, heidän äitinsä tähden. Heidän piti vaan astua säkkeihin ja olla hyvällä mielellä. Hän lupasi asettaa niin, ettei kukaan epäilisi heidän pakoansa, ja kun se tulisi huomatuksi, niin luultaisiin, että he olisivat repineet reiän heikkoon kattoon ja kiivenneet niiniköyttä pitkin alas, jonka hän juuri sitä varten oli kiinnittänyt kattoon. Sitä paitsi oli hän tehnyt läven säkkeihin, niin että he saisivat pistää päänsä ulos, koska vaan halusivat, mutta hän varotti heitä tekemästä sitä ennenkuin he olisivat päässeet hyvän matkaa eteenpäin. Ja kun he pääsisivät takaisin Bo herran luo, niin hän pyysi heitä muistamaan halkinenäistä Sveniä. Ei voinut niin tarkoin tietää, milloin he voisivat palkita hänelle sen ystävyydentyön, jonka hän nyt teki heille henkensä uhalla.
— Ei Sven näyttänyt ollenkaan pahalta, kun hän puhui sitä meille, — virkahti Beata innokkaasti. — Hänet on kerran tuomittu hirtettäväksi siitä syystä, että hän ajoi Bo herran parhaan hevosen piloille suohon. Sillä kertaa äidin rukous pelasti hänen henkensä, eikä Sven ole niin julma kuin miltä hän näyttää. Hän muisti äitiämme ja auttoi meitä pakenemaan.
— En minä oikein uskonut häntä, — lisäsi Birger, — mutta mitä me olisimme tehneet? Me teimme niinkuin hän pyysi ja hän nosti meidät hartioillensa ja pani meidät hevosen selkään. — Minnekkä sinä näin myöhään menet, Sven? kysyivät miehet kartanolla. — Minä menen ystäviäni tervehtimään Myllyrantaan, vastasi Sven. — Oletko sinä hullu? sanoivat toiset; — missä on myllyntullisi? Silloin työnsi Sven pitkän sotatapparansa maahan, niin että se helisi ja sanoi: tässä on minun myllytullini! Mutta toiset nauroivat ja sanoivat: kyllä Sven tuo useamman säkin takaisin, kuin mitä hän viepi.
— Niin, — sanoi Beata, — me heiluimme niin hirveästi, kun riipuimme hevosen kyljessä, mutta minä en uskaltanut pistää päätäni ulos, ennenkuin kuulin sinun äänesi, Taavi!
— Ja nyt me ratsastamme Ljungarsiin, — lausui Birger. — Äitipuolemme tosin ei liene liioin suopea meille, mutta onhan siellä rehellinen Goliat, hän suojelee meitä kyllä, ja sitten olet sinä, Taavi, ja sinun äitisi ja Renata. Teidän täytyy nyt kaikkien muuttaa Ljungarsiin, kunnes isä tulee kotiin.
Taavi ei vastannut mitään. Hän tiesi paremmin, miten asian laita oli ja hänellä oli tuuma, jonka hän piti vastaiseksi salassa. Ei hetkeäkään ollut hukattavana, sillä ei voinut tietää koska Sten herra ja kavala Kukko, joka oli sataa vertaa Sveniä pahempi, huomaisivat kepposen ja silloin olisi Leton rosvojoukko heidän kintereillään. Lapset nostettiin heti heille varattujen hevosten selkään, Taavi tarttui Beatan hevosen ohjaksiin ja matkaa jatkettiin viipymättä.
Kauhuksensa pakolaiset kuulivat noita-akan kimakan äänen takanansa mäeltä huutavan: — Ajakaa, ajakaa, — huusi hän heidän jälkeensä, — ajakaa niin että kivet säkenöivät! Susi nukkuu, ja karhun pennut ryömivät ulos hänen luolastansa. Ajakaa! Ajakaa! Neitsyt Maaria istuu pilven reunalla ja kehrää pitkää, pitkää lankaa silkistä ja kullasta. Kun lanka valmistuu, kutovat maahiset siitä verkon, ja siitä tulee sudenverkko. Ajakaa, ajakaa! Pikemmin ajaa onni, nopeammin ajaa terveys ritarin talosta. Jo istuu Kivutar, tuskan tyttö, kaukana rautavuorella ja keittää kaikki hänen tekonsa vaskikattilassa, Kattila kuohuu yli reunojen, pihisee ruohikossa, se virtaa kuin tulipuro pitkin vuoren rinteitä. Aja, Taavi, aja, takanasi savu nousee, Leton työt suitsuavat taivasta kohti!
Ja hän seisoi iltahämärässä kunnaalla molemmat kädet ojennettuina taivasta kohti, ikäänkuin loihtiakseen ukkosen esiin ja lauloi loitsua, joka kauan pysyi kansan muistossa ja nimitettiin
Siverin loitsurunoksi.
Ukko ylinen jumalaTyönnytti tulisen nuolen,Ampui vaskisen vasaman— Tulinuoli, minne lennät,Minne, vaskinen vasama?— Menen louhta louhtamahan,Kalliot katkomahan.— Ei kivi kipuja itke,Paasi vaivoja valita,Riennä rintahan inehmon,Ukkospoikien povehen,Heihin leima leimahuta,Iske heihin hiiden haava,Aseta ikuinen arpi,Vihan vimma viihtymätön!Oi on vaskinen vasama,Sinä paaduta sydämet,Sinä rinnat raukaisuta,Suet suista kankahalla,Korven kontiot kesytä.Oi Ukko ylijumala,Rakenna rajuinen ilma,Nosta suuri säiden voima,Salamasi säihkyttele,Lausuttele lausehesi.Ken suulla suurenteleksen,Hältä mahti murtukohon,Maan madoksi maatukohon.Yksi on ylijumala,Yksi valtias väkevä.
Siten purki mielipuoli kirouksiansa, kunnes hänen äänensä katosi etäisyyteen ja sekoittui yötuuleen, joka suhisi pitkien puitten latvoissa tien varrella. Taivas oli mennyt yhä enemmän pilveen, rajuilma oli tulossa, ja yö oli tähän vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Ei mikään kuitenkaan olisi voinut olla suotuisampaa Taavin tuumille, sillä nyt hän saattoi kulkea aivan läheltä Ljungarsin linnaa, pelkäämättä, että tornin vartia tuntisi ja huutaisi heitä.
Tämän toiveen teki kuitenkin Birger turhaksi, joka, nähdessään että Taavi pysähtämättä ratsasti nostosillan ohitse, huusi hänelle, että hän ajoi väärään; he olivat nyt muka perillä ja pitäisi pysäyttää ja ilmoittaa heidän tuloansa.
— Tahdotko saattaa meidät kaikki onnettomiksi? — kuiskasi Taavi kiirehtien seuruetta.
— Mutta minä tahdon puhua Goliatin kanssa; hän kyllä suojelee meitä, — jatkoi poika itsepäisesti.
— Goliat istuu vangittuna linnan syvimmässä holvissa eikä voi auttaa meitä, ei sinua eikä minua. Mutta yhden minä tiedän, joka on valveilla, ja hänen ohitsensa meidän on paras ratsastaa, — vastasi Taavi.
Birger vaikeni. Mutta kovaksi onneksi oli se jo liian myöhäistä. Vartia oli luultavasti tuntenut hänen äänensä, sillä muurilta kuului huutoja ja hämärässä nähtiin ihmishaamuja kiireesti häärivän siellä.
— Nyt minä toivon, että Siverin sanat toteutuisivat ja me voisimme ratsastaa, niin että kivet kipinöisivät, — huudahti Taavi, ja hänen pelkonsa tarttui pian koko seuraan. Ajettiin niin nopeaan kuin suinkin voitiin noita kankeita myllykoneja saada menemään, mutta he eivät olleet ehtineet vielä puolitiehenkään Myllyrantaan, kun jo Taavin tottuneet korvat kuulivat hevosten kopinaa takaapäin. Onneksi olivat pakolaiset vielä sen verran edellä, että he ehtivät pujahtaa läheiseen metsään. He valitsivat ainoan keinon, mikä heillä vielä oli tarjona, astuivat alas hevosten selästä, päästivät ne irti omin päin hakemaan kotiansa, ja poikkesivat kiireesti tieltä raivaamattomaan metsään, missä ei ollut helppo heitä löytää ja ajaa takaa.
Pian kuulivatkin he iloksensa ratsumiesten laukkaavan ohi, ja kiiruhtivat Myllyrannan irtonaisten hevosten jäljissä, jotka saivat jalat allensa, kun he yöilmassa tunsivat tuttujen syöttöhakojen heinän tuoksun. Silminnähtävästi ratsastajat olivat Ljungarsista, ja Ursula rouva oli varmaan lähettänyt heidät hakemaan lapsia takaisin linnaan. Mutta tätä Taavi tahtoi ehkäistä ja suunnitteli mielessänsä, miten hän veisi heidät sellaiseen turvapaikkaan, jonne heidän epäiltävän ja pelätyn äitipuolensa käsi ei enää ulottuisi.
Silloin rupesi tuulemaan ja satamaan. Etäältä kuului heikko ukkosen ääni, ja siellä täällä kuusien välistä näkyi salama välähtävän mustaa pilviseinää vasten. Hirvi-Jaakko mutisi, että sitä hän oli jo kauan odottanutkin. Sitä ei muka koskaan puuttunut, kun Ljungarsin väki oli seikkailuretkillä.
Taavi otti Beatan syliinsä ja kuljetti pientä joukkoansa yksinäisiä metsäpolkuja pitkin Myllyrantaa kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi lähestynyt kylää, missä ratsumiehet turhaan etsiskelivät, vei poika joukkonsa kiertoteitse kylän ohitse ja tuli siten virran rantaan kappaleen matkaa lohipatojen alapuolelle. Täällä hän kuiskasi jotakin Jaakolle korvaan ja lähetti luotaan pienen armeijansa, joka tähän asti oli uskollisesti häntä seurannut sekä vaaroissa että vastuksissa.
— Vie äidille terveiset, — sanoi hän, — ja kiellä häntä huolehtimasta! Hän saapi meistä tietoja sieltä, mistä Leton vainukoirat eivät löydä meitä, eivätkä Ljungarsin haukat havaitse.
— Minnekkähän hän aikonee laahata heidät, — ärisi Jaakko palatessaan kylään molempien nuorukaisten kanssa. — Ikäänkuin Bo herran lapset olisivat kissanpoikasia joita voi langan pätkällä viekotella ja pistää minne van haluaa, niiden sätkyttelemättä takakäpäliään! Mutta semmoista se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikaihmiset ja sekaantuvat asioihin, joita he eivät käsitä.
Jaakko oli yksi niitä, jotka voimatta itse tehdä ripeätä päätöstä, eivät voi sietää, että joku toinen rohkeasti tarttuu asioitten kulkuun, mutta seuraavat sittenkin, joskin vastahakoisesti lujempaa tahtoa, melkeinpä kuin härkä, joka sarvistaan sidottuna työrattaihin, vastaanponnistellen ja mylvien seuraa johtajaansa vaikka minne, yksin teurastuspenkkiinkin. Nyt oli Jaakko saanut sarvensa irti, mutta hän oli tottunut puskemaan ja oikeaan suomalaiseen tapaan hän tunsi vasta silloin, kun hän oli päässyt vapaaksi riippuvaisesta asemastansa, nöyryytystä siitä, että hän oli antanut pojan käskeä itseänsä. Nyt oli hänen vuoronsa käskeä: hän ojensi selkänsä suoraksi ja marssi voittoisan sotapäällikön juhlallisilla askelilla takaisin Myllyrantaan.
Virran rannalla oli vanha rappeutunut nuottakota, josta kalastajat etsivät katon suojaa, kun he monena lokakuun pimeänä ja sateisena yönä vetivät siikanuottaa. Tähän yksinäiseen ja kätkettyyn suojukseen vei Taavi turvattinsa. Täällä heillä oli tarjona mitä he kipeimmin kaipasivat: varma piilopaikka, sateensuoja sekä pehmeä ja kuiva nuottavuode. Nuotat riippuivat siellä leveissä ja syvissä poimuissa, ja he laskivat takimaiset alas ja levittivät ne vuoteeksi. Kalastajat voivat vakuuttaa, että moni on saanut maata huonommalla vuoteella märällä ilmalla, eivätkä lapset tarvinneetkaan liiallisia houkutuksia tyytyäksensä siihen, mitä talo tarjosi. He haukkasinet hiukan Taavin eväästä ja rupesivat sitte levolle.
Mutta heidän nuori suojeliansa — itsekkin vielä miltei lapsi —, joka oli ottanut tuon tärkeän toimen tehtaaksensa, päätti vartioida nuottakodan ovella. Ukkonen oli laannut, mutta sade vuosi vielä virtanaan ja hurja myrskytuuli taivutteli koivujen latvoja, pauhullansa yhtyen kosken kohinaan. Kerran oli Taavi näkevinänsä Ljungarsin valkoisen tytön leijailevan kosken yläpuolella. Mutta se olikin vain veden vaahtia, joka pirskui kiviä vasten ja kimalteli omituisesti nousevan aamuruskon ensi säteissä.
17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui sekä ystävien että vihamiesten pariin.
Taavi ja hänen turvattinsa pysyivät neljä yötä ja neljä päivää syrjäisessä suojapaikassaan piilossa. Sinä aikana varusti heidän vanha ystävänsä Jaakko heitä öiseen aikaan kaikella, mitä he tarvitsivat, mutta hän ei ilmoittanut edes Myllyrannan ystävällisille, mutta puheliaille naisille heidän piilopaikkaansa. Taavi oli varmuuden vuoksi irroittanut muutamia hirsiä nuottakodan permannosta ja niiden alle tehnyt komeron, johon kaikki kolme mahtuivat, jos vaara heitä uhkasi. Onneksi pääsivät pakolaiset vain pienellä pelästymisellä. Vakoilevia ratsumiehiä, milloin Sten herran, milloin Ursula rouvan väkeä, samoili seudussa ristin rastin ja he lähestyivät pari kertaa nuottakotaakin. Mutta vilkaistuaan sinne sisään ja nähtyään sen autioksi, he taas ratsastivat tiehensä ja jatkoivat etsimistänsä metsissä. Ettei se heille onnistunut on helppo arvata, ja muutamia päiviä harjoitettuaan pikku vierailuansa kylässä kaikenmoisten tekosyiden nojalla ja anastettuansa kaikki, mitä käsiinsä saivat, he vihdoinkin lähtivät kotiinsa ilmoittamaan turhasta etsinnästään.
Neljäntenä yönä heidän tultuansa piilopaikkaansa virran varrelle, toi Jaakko sen ilosanoman, että tie oli vapaa. Hänellä oli mukanansa talonpoikaispukuja ja puhtaita liinavaatteita lapsille sekä voita, leipää, kutunjuustoa, lohta ja maitoa Inkerin ruoka-aitasta. Samalla kertaa hän toi vähän Turun rahaa Inkerin ja Renatan pienistä säästövaroistakin sekä kolme hevosta, ilmoittaen, minnekkä ne saisi jättää perille tullessa. Ne olivat tosin kylän huonoimmat hevoset, yksi oli ontuva, toinen satulan lyöttämä, kolmas paha pattikontti. Sillä Sten herran väki oli ottanut paraimmat hevoset ja jäljelle jääneistä tarvittiin vetojuhdat maanviljelyksen tarpeihin. Joka tapauksessa oli apu tervetullut ja lapset erosivat vanhasta liittolaisestaan hellästi puristaen hänen kättänsä. Turvautuen Jumalaan, pyhään Henrikkiin ja pyhään Priittaan he lähtivät öiselle matkalleen virran vartta pitkin länteenpäin Ulvilan kaupunkia kohti.
Vaikka pakolaiset olisivat voineetkin turvallisuuttaan alttiiksi panematta kulkea kuin muut matkustajat, eivät he sittenkään olisi tiellänsä tavanneet kyytihevosia eikä kestikievareita, sillä siihen aikaan ei tunnettu sellaisia mukavuuksia. He sanoivat olevansa orpolapsia, matkalla erään kaukaisen sukulaisen luo, ja he poikkesivat milloin mihinkin taloon tai kylään tien varrelle. Koska seutu lähempänä rannikkoa oli tiheämmin asuttu ja tie samassa määrässä turvallisempi sissien ja rosvojen hyökkäyksiltä, jotka häiritsivät ylimaan seutuja, päättyi matka enemmittä vaaroitta.
Pyhän Henrikin saarnahuoneessa Ylistaron kylässä pitivät he hartaushetkensä ja antoivat hurskaan lahjan kuparimaljaan, joka oli siellä esillä köyhien toivioretkeläisten hyväksi, ja jo seuraavana päivänä illalla he saapuivat Ulvilan kaupunkiin.
Nykyisestä rikkaasta ja uhkeasta Porista ei tämän kertomuksen aikana ollut edes nimeäkään. [Pori oli kuninkaankartano, joka sijaitsi luoteesen päin silloisesta kaupungista, ja vasta vuonna 1558 Juhana herttuan toimesta muutettiin kaupunki lähemmä satamaa ja sai sittemmin nimensä kartanosta.] Mutta jo kaksi sataa vuotta aikasemmin oli Kokemäen joen väkirikkaalla rannalla, Ylistaron kylässä, viisi penikulmaa kaakkoon päin nykyisestä Porista, vanha kaupunki tai kauppala, jota nimitettiin Teljän kaupungiksi. Se oli sittemmin muutettu lähemmäksi rannikkoa ja saanut nimeksensä Ulvilan Olavi pyhimyksen mukaan. Koska tällä seudulla oli runsaasti laivanrakennusaineita ja turkiksia, oli Ulvila Albrecht kuninkaalta ja seuraavilta hallitsioilta saanut edullisempia kauppaoikeuksia, kuin mikään muu Suomen kauppakaupunki, Turkua lukuunottamatta. Unioonin aikana se olikin siihen määrään vaurastunut, että Tukholma rupesi sitä kadehtimaan ja sai aikaan sen, että valtionhoitaja Sten Sture vanhempi supisti Ulvilan vanhoja kauppaetuja. Tämä tapahtui vuonna 1502, ja siitä ajasta aikain vähentyi kaupungin entinen varallisuus melkoisesti. Vieläkin se korjaili ja keräili, mitä valtava virta toi sinne muassaan, mutta nämät tuotteet olivat nykyään vietävät Turkuun tai Tukholmaan, ja koska molemmat nämät kaupungit olivat joutuneet rappiolle sisällisten sotien kautta, eivät ne voineet edes omaksi hyödyksensä käyttää sitä vientitavaraa, jota Ulvila parkaa niin kohtuuttomasti pakotettiin niille tarjoamaan.
Lasten tullessa kaupunkiin, saattoikin siellä kaikkialla nähdä alkavan rappeutumisen merkkejä. He ratsastivat kaupunkiin ahtaita ja vääriä katuja pitkin. Rakennukset olivat aikaan nähden sangen kauniit ja hyvin rakennetut, kaikki yksikerroksisia, päädyt kadun puolella; huoneita ei niissä ollut kuin kauppapuoti, tupa ja kamari. Suurempaa ylellisyyttä ei vielä silloin, ja kauvan jälkeenkäänpäin Suomessa tunnettu. Rannassa oli kosolta aittoja, laivaveistämöitä ja säilytyspaikkoja, joissa oli lahonnutta, lastaamatta jäänyttä puutavaraa. Veistämöt ja aitat olivat enimmäkseen tyhjinä, liike kaduilla oli vähäinen eikä sinnepäinkään sama kuin kaupungin vaurauden aikana. Yhdestä veistämöstä vain kuului vielä kirveeniskuja ja vasaranlyöntejä, mutta ei sielläkään työskennelty Ulvilan omaa laivastoa varten. Uusi valtionhoitaja oli Ivar Flemingin, Kokemäen kartanon, kautta tilannut muutamia kuljetus- ja sotalaivoja, jotka olivat aiotut silloisina vaarallisina aikoina vahvistamaan valtakunnan laivastoa tanskalaisia vastaan.
Ensi kertaa Taavi ja hänen nuoret ystävänsä näkivät kaupungin. Niin vähäpätöiseltä kuin Ulvila olisi näyttänytkin uudempien aikojen ja toisien katselioitten silmissä, niin olivat nämät kapeat, likaiset kadut, lukuisat rakennukset, joista isoimmat olivat varustetut oikeilla savupiipuilla ja muutamat pienillä lasi-ikkunoillakin, niin ihan uutta metsäseutujen kokemattomille lapsosille, etteivät he ihmeissään ja ällistyksissään tienneet, minnepäin kääntyä. Erittäinkin herättivät myymälät heissä suurta ihmetystä. Useimmat olivat hyvin yksinkertaisia, pieni suojus vain talon kadunpuoleisessa päässä, johon oli ripustettu tai levitetty esille halukkaiden ostajien houkuttelemiseksi kaikenmoisia hyödyllisiä, mutta koruttomia esineitä, kuten saviastioita, satuloita ja hihnoja, vaski- ja tina-astioita, kirveitä ja veitsiä, naskaleita ja höyliä, anturanahkaa ja rukkasia, Ruotsin liinaa, saukonnahkaisia röijyjä, sukkia ja lammasnahkaisia takkeja, hamppua, suolaa, pippuria, tulikiveä ja kaikenlaista muuta tavaraa. Kalleimpia mutta samalla harvinaisimpia tavaroita olivat flandrilaiset verat, joita tänne asettuneet saksalaiset kauppiaat olivat tuottaneet, sitä paitsi kaikenlajisia aseita aatelistoa ja huoveja varten, joilla oli varaa tai halua hankkia itsellensä parempaa tämänlaatuista tavaraa. Hunajaa oli kaupan sekä suuremmissa että pienemmissä ruukuissa, samoinkuin palsamia ja suitsutusainetta. Harvoin puuttui hyvinvarustetuista puodeista suurempia sekä pienempiä vahakynttilöitä, joita hartaat seurakuntalaiset käyttivät jumalanpalveluksissa, kaikenlaisia ja monenhintaisia rukousnauhoja suuriarvoisista kalleuksista alkaen, joissa helmet olivat kullasta, hopeasta, helmistä ja merenkullasta, aina sellaisiin saakka, joita köyhäkin rovollansa saattoi lunastaa ja joihin oli pujoteltu värillisiä puukuulia, pähkinöitä tai kirsikan sydämiä; sitä paitsi vielä ristiinnaulitun ja pyhäin kuvia, suurempia ja pienempiä ynnä monenlaatuisia: hopeaisia, vaskisia, puisia tai savisia, pergamentille painettuja ja kömpelöitä saksalaisia puupiirroksia. Ilman näitä esineitä ei kukaan tahtonut olla, ja kukin valitsi varansa ja aistinsa mukaan. Ei liioin ollut ainoatakaan myymälää, jonka ovella ei olisi ollut suojelevana kotijumalana neitsyt Maarian, pyhän Priitan, pyhän Olavin tai pyhän Henrikin kuvaa. Kylttejä oli monenmoisia, joissa kussakin oli suojeluspyhimyksen kuva, mutta ei ainoassakaan omistajan nimeä tai muita kirjoituksia. Ne olisivat olleet aivan tarpeettomia, sillä paitsi pappeja ja munkkeja ei kukaan olisi osannut lukea niitä, vielä vähemmin niitä kirjoittaa.
Beata ihastui niin kaikkeen tähän komeuteen, varsinkin helminauhoihin ja hunajaruukkuihin, että hän päästi ohjakset irralleen ja antoi hevosen mennä, minne tahtoi. Taavin ja Birgerin konit arvelivat voivansa seurata toverinsa esimerkkiä, ja ne kaikki poikkesivat omin päinsä eräälle pihalle, missä näkivät kuusi tai seitsemän muuta hevosta heinäkasan ja muutamien kaurapussien ympärillä, ja missä näytti tarjoutuvan lepoa matkan vaivoista.
Tuskin olivat matkustajamme päässeet pihalle, kun Taavi, joka ensiksi virkosi ihmetyksestänsä, oli tuntevinansa lyhytkasvuisen, hoikan ja kavalannäköisen miehen, joka tarkkaavasti katseli häntä vanhan talon ikkunareiästä.
— Tulkaa pian pois täältä toivioretkeläisten majataloon, — sanoi hän ja käänsi pikaisesti hevosensa kadulle päin. — Inkeri oli neuvonut heille tämän majatalon, johon sekä luostarin väki että hartaat toivioretkeläiset tavallisesti poikkesivat, ja jonka emäntä oli hänen sukulaisensa.
Beata ja Birger vitkastelivat. Heidän mielestään saattoi kaupungissa hakea majataloa, mistä vain halutti. — Tulkaa! — toisti Taavi kiivaasti; — minä näin jonkun tuolla, joka huomasi meidät, pahimman, jonka voimme täällä tavata; se oli Kukko, Sten herran vakooja. Hän on arvannut minne me suuntasimme matkamme ja on varmaan ratsastanut edeltäpäin ottaakseen meidät täällä kiinni.
Tämä nimi jo riitti peloittamaan lapset pakoon. Ulvila, joka äsken näytti heistä niin ihmeelliseltä ja ihastuttavalta, tuntui nyt ainoastaan pelottavalta, sitten kun he niin äkkiarvaamatta olivat tavanneet siellä vaarallisimman takaa-ajajansa. Mistä he nyt saisivat varman turvapaikan? He kyselivät tietä toivioretkeläisten majataloon; heitä neuvottiin kaupungin toiseen päähän. He kiirehdyttivät vastahakoisia hevosiansa ja ravasivat aika vauhtia osotettuun suuntaan.