Mutta kadut, niinkuin jo sanoimme, olivat kovin kapeat, ja oli kielletty ajamasta kovaa vauhtia kaupungissa, joka olikin sangen tarpeellinen kielto. Pakolaisillamme ei ollut aavistustakaan siitä, ja Birger ja Beata, jotka eivät liioin olleet taitavia ratsastajia, eivät osanneet välttää eteensattuvia esineitä, ja seurauksena oli, että he ajoivat milloin minkin yli, joka heidän tiellensä sattui. Missä kirkui akka, jonka maitokiulun he olivat kaataneet, tuolla savenvalaja, jonka saviastia oli rikki lyöty. Lopuksi olivat he ajamaisillaan kumoon erään mahtavan ja hartiakkaan henkilön, joka tuntien loukkaamattoman arvonsa, vaelsi huolettomana heidän edellänsä, aavistamatta sitä vaaraa joka ratsastajien varomattomuuden takia oli uhkaamassa hänen leveätä selkäänsä.
— Mitä nyt, hävyttömät katupojat, ettekö näe, että ihmisiä kulkee edellänne? — karjasi mies äkäisesti katsoen taaksensa ja huomaten että hänen kaunis sininen sarkanuttunsa, jossa oli nahkakölteri rinnalla ja miekka vyöllä, oli katuliassa.
— Mestari Gervasius! Mestari Gervasius! — huudahti Taavi, kovin iloissaan tästä toisesta aavistamattomasta kohtaamisesta.
— Sinäkö se oletkin, veijari? — ärähti vanha tuttumme, luostarin vouti, jonka mielessä yhtymisen iloa jonkun verran hämmensi tunto selkäänsä sattuneesta töytäyksestä. — Eikö sinulla ole parempaa tehtävää kuin ajella hullun tavoin pitkin Ulvilan katuja?
— Älkää olko vihainen! — pyysi poika hartaasti. — Kaikkien pyhimysten nimessä, mestari, suojelkaa Ljungarsin lapsia, sillä tuolla kadun toisessa päässä on Sten herran väkeä, jotka ovat tulleet meitä takaa-ajamaan!
18. Kuinka mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä sitten vielä tapahtui.
Kohta kun mestari Gervasius näki Sten herran miehet, jotka tulivat ratsastaen kadun toisessa päässä, niin hän joudutti askeleitaan ja sai siten pakolaiset viedyksi "toivioretkeläisten majataloon", jossa hän tavallisesti itsekkin asui kaupungissa käydessään. Majatalon pihan ympärille oli, niinkuin useimmissa muissakin Ulvilan taloissa, rakennettu korkea aita, ja sen portin päällä komeili muodoton, kaikenmoisilla aistittomilla koruilla koristeltu pyhimyksenkuva, joka oli kuvaavinaan pyhää Birgittaa. Sen oli määrä osottaa, että paikka oli aiottu lepopaikaksi niille hartaille ihmisille, jotka sisä- ja pohjoisosista maata vaelsivat Turun tuomiokirkkoon tai Naantalin luostariin. Mutta jos joku luuli että majatalossa vallitsi luostarimainen hiljaisuus ja äänettömyys, niin hän pettyi suuresti, sillä kartano oli täynnä väkeä ja sieltä kuului niin kova hälinä, että se enemmän muistutti metelistä markkinaelämää, kuin toivioretkeläisten rauhallista lepopaikkaa pyhiinvaellusmatkallansa.
Keskellä kartanoa seisoi lyhyt, paksu dominikaanimunkki paljain päin, likaisessa mustasta kamlottikankaasta tehdyssä kaavussa, nuora vyöllä, niinkuin kerjäläismunkkien oli tapa pukeutua, ja tarjoili kaupaksi omituista tavaraa, jota hän säilytti lujasti raudoitetussa arkussa valjaista päästetyillä rattaillansa. Päättäen hänen murtavasta puheestansa, oli arvoisa isä ulkomaalainen, luultavasti saksalainen, mutta hän oli oppinut suomea sokertamaan ja muutamia ruotsin sanoja, joita hän ahkerasti käytti yhdessä latinalaisten sujuvien lauseparsien kanssa, jota rahvas silloin kunnioitti yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin moni nykyään vanhan virsikirjan suomea. Hänellä oli sitäpaitsi tulkki mukanansa, rappiolle joutunut saksalainen rihkamakauppias Müller, joka kilvan munkin kanssa ylisteli tavaraa ihmettelevälle joukolle, jolle tällaiset markkinat näkyivät olevan jotakin aivan outoa.
—Benedicite, filii, pagani atque barbari, imo barbarissimi, et vos quoque, filiae et mulieres stupidissimae![Jumala siunatkoon teitä, pakanat!] — huusi munkki sujuvalla saarnannuotilla, varmana siitä, että hänen latinankielisiä haukkumasanojansa pidettäisiin yhtä mieltä-ylentävinä, kuin ne olivat käsittämättömiä. — Kuka tahto osta se autuus sen pienen maallisen kultan und hopjan edest, för gold und silfver, se tulkko kiirust,per Sanctum Petrum, ostamamargaritas ex profundo suibus. Se ise ja eiti huuttain purgatorio misericordia. [Ostamaan omaisilleen helmiä syvyydestä. Isä ja äiti huutavat kiirastulessa sääliväisyyttä.] Und se piene Turku pfennig osta ne vappaks; se piene pala hopja vapatta kuolluit ja elävit, syntynei ja syntymättömi, päistikka gerad ins himmelrike!Per sanctum Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum et in gloriam sanctae virginis, salvete animas![Pyhän Dominicuksen, Olavin, Eerikin, Henrikin ja pyhän neitsyen kunnian tähden; pelastakaa heidän sielunsa.]
— Hän sanoo, — tulkitsi rihkamakauppias vapaasti suomentaen, — että Rooman pyhä isä armahtaa hurskaita lapsiansa täällä pohjolassa ja lähettää heille autuuden halvasta hinnasta. Täällä te voitte pienellä rovolla pelastaa isänne ja äitinne kiirastulesta, ja pienellä hopearahalla te voitte ostaa kaikki synnit anteeksi sekä itsellenne että kelle tahansa, sekä kuolleille että eläville, syntyneille ja syntymättömille, tarvitsematta ripittää itseänne Turussa tai Naantalissa, missä munkit teitä nylkevät ja pettävät. Voivatko he teitä auttaa? Eivät voi, yhtä vähän kuin nilkku akka voi kengittää äksyä hevosta.Per sanctnm Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum, Brigittam, Parasitumja niin edespäin, ja niin edespäin,salpeter spradibas!
— Kuulkaa, kuulkaa, hyvät ihmiset! Niin totta kuin minä olen kunniallinen mies, olette te joutuneet tekemisiin valehteliain ja petturien kanssa, jotka teitä ryöstävät ja riistävät, niin, he ovat susia lammasten vaatteissa, jotka häpeämättömästi panettelevat meidän pyhiä isiämme Turussa ja Naantalissa! — huusi nyt pontevalla äänellä mestari Gervasius. Hän oli yhtä suuresti hämmästyneenä kuin vihastuneena kuunnellut tätä julkeata puhetta ja arveli, että hänen puoleksi hengellinen arvonsa luostarin taloudenhoitajana valtuutti hänet pitämään esimiestensä puolta. Mahdollista on myös, että tuo tarmokas vouti, vaikkei hän ollutkaan oikeutettu siihen mestarin eli maisterin arvonimeen, jolla hänen alaisensa häntä kunnioittivat, oli sivumennen sen verran oppinut latinaa, että hän huomasi, millä vähän sopivalla tavalla häpeemätön kerjäläismunkki ja hänen arvoisa toverinsa käyttivät tätä kieltä. Jätämme sanomatta, eikö hänen oikeutettu suuttumuksensa johtunut samalla siitä sopimattomasta kilpailusta, jolla anekauppias uhkasi ryöstää luostarilta yhden sen paraimmista tulolähteistä.
Hänen ankara vastalauseensa tekikin tehtävänsä. Suurin osa kokoontuneesta kansasta tunsi syvää kunnioitusta luostaria ja tuomiokirkkoa kohtaan, ja sentähden tulkin hyökkäys pyhiä isiä vastaan enemmän vahingoitti kuin hyödytti hänen asiaansa. Väki rupesi jo vetäytymään pois, huutaen, että vouti oli oikeassa ja että kerjäläismunkki olisi ajettava ulos portista. Toiset taas, joiden silmissä katolinen kirkko väärinkäytöksiensä vuoksi oli kadottanut kaiken arvonsa, näyttivät haluavan pitää munkin puolta, vain siksi että heitä huvitti nähdä kahden niin suuren kirkollisen mahtimiehen, kuin voudin ja anekauppiaan, rupeavan tukkanuottasille. Väkijoukko jakaantui huutaen, meluten ja elämöiden, kahteen puolueesen. Mutta kun useimmat näyttivät yhtyvän mestari Gervasiukseen, olisi voitto nähtävästi kallistunut hänen puolellensa, jollei hänen säikähtämätön vastustajansa olisi ratkaisevalla mahtitempulla kääntänyt asiata päinvastaiseksi, joten voitto yhtäkkiä siirtyi roomalaiselle puolelle.
Pieni munkki kiipesi näet rattaillensa, niin että hän näkyi kaikkien muitten yli, ja veti juhlallisesti esille suuren pärmäkirjan, jossa riippui monta keltaista ja punaista vahasinettiä, ylinnä paavin suuri sinetti ikäänkuin täysikuu taivaanlaella. Ja nyt tulvaili tuon kaunopuheisen isän huulilta loukkaantuneen hengellisen arvon koko voimalla latinaa, saksaa ja suomea, enimmin toki latinaa, ja tulkki oli heti valmis omalla tavallansa kääntämään tätä sanatulvaa. Hän uhkasi kirkon pannalla sekä ajallisella ja ijankaikkisella kirouksella kaikkia niitä, jotka uskalsivat epäillä tätä kieltämätöntä asiakirjaa, jonka pyhä isä korkeanomakätisesti oli allekirjoittanut. Se oli siis siihen määrään pyhä, että hänen mielestänsä heidän pitäisi suudella hiekkaa niiden kärryjen pyörien alta, jotka olivat saaneet kunnian kuljettaa tätä ihmeteltävää asiakirjaa ja niin arvokasta henkilöä, kuin paavin lähettilästä. — Mutta tässä, — jatkoi tulkki, sovittaen sanansa kuulioitten mukaan, — tässä seisotte te kuin elukat ja mulkoilette aurinkoa, vaikka taivaan lintusetkin osottavat kunnioitustansa sille, jolle kaikki valta on annettu sitoa ja päästää maan päällä. Ymmärrättekö, pöllöpäät?Salibassi farifas!
Viimeinen todistus oli taitavasti temmattu niin sanoaksemme tuulesta, sillä samassa maahan varisseet jyvät viekottelivat koko parven varpusia rattaitten ympärille. Enempää ei tarvittukaan lisäämään pärmäkirjan vastustamatonta vaikutusta, pärmäkirjan, joka oli itse Rooman; paavin allekirjoittama, ja tämän valtahan oli uskonkappale, sitä enemmän uskottu ja kunnioitettu, mitä etäämpänä Roomasta oltiin. Uskonpuhdistuksen historian ajoilta tiedetäänkin, että paavi Leo X, joka lähetti anekauppiaansa kokoilemaan varoja Pietarinkirkon rakentamista varten Roomaan, sai suurimmat tulonsa etäisimmistä maista. Täällä tämä kaupustelu, aivan uusi ja tuntematon kun se oli, vähäksi aikaa ällistytti rahvaan mielet uskomattomalla julkeudellansa, mutta samalla se toi myöskin tavattoman hävyttömyytensä takia uskonpuhdistuksen jäljessänsä.
Mestari Gervasius näki nyt, että hänen puoluelaisensa hänet äkkiä hylkäsivät ja tulvailivat joukottain anekauppiaan luo suutelemaan hänen käsiänsä ja hänen likaisen kaapunsa liepeitä. Lempeänä ja anteeksiantavana paimenena munkki soi heille tämän oikeuden ja saivatpa vielä muutamat valitut osakseen sen kadehdittavan onnen, että heidän sallittiin suudella tuon kallisarvoisen asiakirjan takapuolta, tietysti ei kuitenkaan ilmaiseksi, vaan oli siitä suuresta armosta suoritettava runsaat antimet kirkolle. Nämät lahjat sekä anekirjojen hinnat kilahtelivat suureen ja täysinäiseen kukkaroon, joka riippui nuorasta pyhän miehen vyötäisillä. Kauppa kävi ihmeen hyvin. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset kaivoivat kiireesti esille kaikki rahansa, niin, monet juoksivat kaupunkiin hakemaan tai lainaamaan toisilta enemmän rahaa, voidakseen lunastaa omaisensa kiirastulesta ja ostaa itsellensä synninpäästön pyhimysten ylimääräisten hyvien töiden perustuksella. Painetut liput, jotka sisälsivät paavin anteeksiannon latinan kielellä sekä neitsyt Maarian tai jonkun muun kirkon pyhimyksen kuvan, vaelsivat toinen toisensa perästä munkin kirstusta yhä kasvavaan kansajoukkoon, joka joutui vastustamattoman huumauksen valtaan. Kellä ei ollut rahaa, hän toi vaatteita, ruokatavaroita, aseita, työkaluja ja kaikkea, millä arveltiin olevan rahanarvoa, munkin kärryille, kerjäten kyynelsilmin synninpäästöä; vieläpä ne, joilla ei ollut mitään rahanarvoista, halusivat kilvan edes kosketella pyhiä anekirjoja. Vanhat akat ryömivät polvillaan rattaitten luoksi, saadakseen edes suudella pyhää maata pyörien alta ja äidit kurottelivat kirkuvia lapsiansa munkkiin päin rukoillen, että pyhän isän lähetti ainakin tekisi ristinmerkin heidän ylitsensä. Toiset, vähemmin hartaat, mutta yhtä taikauskoiset, tappelivat anekirjoista, repivät ne rikki ja säilyttivät palaset, siinä luulossa, että joka palassa piili ihmeitätekevä voima. Yhteen pihan nurkkaan oli istahtanut muutamia Fleming herran sotureita aitan portaille ja he pelasivat arpapeliä paavin kirjeistä, jotka siten kävivät kädestä käteen, kuten setelit meidän päivinämme, — pilkkaavia seteleitä, jotka vähäisen parannuksen ehdolla lupasivat omistajalle, vaikka hän olisi mitä paatunein konna, viattoman omantunnon ja taivaan autuuden!
Taavi ja hänen nuoret seuralaisensa joutuivat saman huumauksen valtaan kuin kaikki muutkin. He ottivat esille pienet matkarahansa, ja koettivat hekin tunkeutua esiin saadaksensa noita ihmeitätekeviä paperiliuskoja. Onneksi oli mestari Gervasiuksella, vaikka hän olikin suuresti hämmennyksissään, kun paavin sinetti hänet siten oli ryöstänyt aseettomaksi, vielä siksi suuri määrä harrasta virkaintoansa jäljellä, että hänen oli vaikea kateellisin ja tyytymättömin silmin jäädä katselemaan tuota julkeata muukalaista, joka kursailematta tempasi leivän Naantalin rippi-isien suusta. Hän koetti siksi päästä sievästi peräytymään, ja siihen hänellä olikin monta syytä. Hän huomasi näet pian, että Sten herran ratsumiehiä oli yhtynyt väkijoukkoon, ja koska oikeudenkäynti Ulvilassa oli yhtä horjuvalla kannalla kuin muissakin osissa maata, ei ollut takaamista, mitä näillä laista välittämättömillä veijareilla oli mielessä Ljungarsin lasten turmioksi.
Odottamaton tapaus, joka anekaupan aikana ei ollut niinkään harvinainen, tuli tässä pulassa voudin avuksi Pöyhistyneenä sitä suunnattomasta arvosta, jonka paavin sinetti oli hänelle tuottanut, rupesi munkki yhä häpeemättömämmin kaupittelemaan tavaraansa. Hän myi halvasta hinnasta synninpäästön, ei vain jo tehdyistä synneistä, vaan vielä niistäkin, joitavastedes aiottiin tehdä. Varsinkin soturit halusivat hartaasti tätä tavaraa, epäilemättä siinä toivossa, että talonpojat ja matkustajat saisivat monin kerroin korvata siitä maksetun hinnan. Kiusaus tuli yhä suuremmaksi. Mestari Gervasius, joka tunsi väkensä, huomasi salaisella vahingonilolla, kuinka Sten herran ratsumiehet, jotka olivat työntäytyneet aivan kärryjen luo, tuon tuostakin loivat ahneita silmäyksiä munkin täysinäiseen kukkaroon. Eikä hän pettynytkään. Yksi sotureista, joka oli tunnettu Nahkasiiven nimellä, rohkein ja neuvokkain koko rosvojoukosta lähinnä Stenin vakoilija Kukkoa, oli juuri ostanut itselleen päästökirjan vastedes kokonaisen kuukauden aikana tehtävistä synneistä. Mutta kun toverit, kenties tahallansa, tunkivat ja työnsivät minkä jaksoivat, oli Nahkasiipi kompastuvinaan kärryihin, samalla kuin hän oli poislähdössä. Langetessaan hän tarttui munkin kaapuun kiinni, veti hänet maahan ja kopeloitsi niin taitavasti hänen köysivyötään, että tuo raskas rahakukkaro sattui epähuomiosta siirtymään munkin vyöstä Nahkasiiven vahvoihin kouriin. Tuskin mies oli tämän runsaan saaliin saanut anastetuksi, niin hän ketterästi kuin kissa luikahti tiehensä toveriensa jalkojen välitse, työnsi syrjään kaikki, jotka olivat hänen tiellänsä, hyppäsi valmiina odottavan hevosensa selkään ja oli muutamassa sekunnissa kadonnut ällistyneen väkijoukon ja kirkuvan munkin näkyvistä.
Kauhea meteli nousi pihalla. Kaikki syöksivät sikin sokin, huutaen, että varas oli kiinni otettava, ja kaikista enimmin huusivat juuri Sten herran soturit ja samalla he ratsastivat toisten tielle ollen ajavinaan pahantekiää takaa ja estivät siten toisia häntä seuraamasta. Turhaan päästeli munkki, jolta niin häpeällisesti oli viety hänen runsas saaliinsa, kirkon hirmuisimpia pannansalamoita kaikilla tunnetuilla kielillä julkeata rosvoa ja koko tätä kurjaa ja harhaoppista maata vastaan. Turhaan yhtyi hänen kirouksiinsa akkojen ulvonta, lasten itku ja saksalaisen rihkamakauppiaan haukkumasanat. Varas oli poissa, poissa hurskaan isän koko suomalainen kolehti Rooman Pietarinkirkkoa varten, ja toistaiseksi ei hänellä ollut muuta jäljellä kuin toivo saada tappio pian korvatuksi uusilla kaupaksi tarjotuilla paperinipuilla.
Mestari Gervasius huomasi parhaaksi vetäytyä pois koko pelistä; hän sai vaivalla palveliansa käsiinsä, vei Taavin, Beatan ja Birgerin mukaansa, sekä hiipi kaikessa hiljaisuudessa rantaan, missä oli alus valmiina purjehtimaan hänen ja hänen keräämänsä luostariveron kanssa Naantaliin.
19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.
Kauniina lauantaiaamuna heinäkuun lopulla armon vuonna 1512 purjehti se pieni alus, jossa mestari Gervasius ja Myllyrannan pakolaiset kulkivat, onnellisesti Naantalin satamaan ja laski laituriin, hiukan luostarin alapuolelle. Jos Taavin ja hänen ystäviensä mielestä Ulvila oli ollut kovin ihmeteltävä, niin nyt vielä suuremmassa määrässä heidän kunnioitustansa herätti muhkea luostarin kirkko sekä ne monet ja pitkät, sekä kiviset että puiset rakennukset, jotka kohosivat mäellä kirkon vasemmalla puolella ja muodostivat varsinaisen luostarin. Brigittalais-luostarikunnan sääntöjen mukaan oli luostarissa kaksi osastoa, toinen nunnia ja heidän abbedissaansa varten ja toinen munkkeja ja heidän ylikonfessoriansa eli yliripittäjäänsä varten. Kumpikin osasto oli kuitenkin eri rakennuksessa, ja nunnilla oli se etu, että heidän asuntonsa oli rakennettu kirkon yhteyteen, jotta messuja voitaisiin pitää kautta koko vuorokauden kaikkina vuoden aikoina.
Sataman oikealla puolella sijaitsi pieni kaupunki tai kauppala, joka oli melkoista laajempi ja varakkaampi kuin myöhempien aikojen Naantali. Siellä tarvittiin majataloja monelle hurskaalle ihmiselle, jotka tekivät toivioretkiä luostariin kaikista Suomen eri seuduista, joko itse saadaksensa rippiä ja synninpäästöä, taikka pyytääksensä messujen lukua kuolleitten omaistensa puolesta. Naantalin messuja, jotka olivat Brigitta pyhimyksen erityisen suojeluksen alaisina — puhumattakaan neitsyt Maariasta ja Johannes kastajasta, jotka myöskin kuuluivat luostarin suojeluspyhien joukkoon, — pidettiin sekä komeampina ja täydellisempinä, kuin useampien muitten Suomen kirkkojen, että myöskin erityisesti pyhinä ja vaikuttavina. Ja nämät monet toivioretkeläiset eivät suinkaan tulleet tyhjin käsin. Tosin ei koskaan kielletty köyhältä ripitystä eikä muita kirkon hyviätöitä. Päinvastoin jaettiin paljon almuja, varsinkin niinä päivinä, joita vartavasten vietettiin suojeluspyhimysten kunniaksi, nimittäin kesäkuun 24 päivänä, lokakuun 6 päivänä, lukuisina Maarian päivinä ja myöskin, sukulaisuuden vuoksi, Kaarinan messuna elokuun 2 päivänä, koska ruotsalainen Katarina pyhimys oli pyhän Brigitan tytär. Mutta aikakauden yleinen usko oli, että rakkaat pyhimykset, tai totta puhuen heidän maalliset edustajansa, pitivät kaikenlaisia lahjoja luostareille ja kirkoille sangen ansiollisina ja otollisina; ja sentähden toivat kaikki varojensa mukaan jotakin mukanansa. Rikkaat lahjoittivat tiluksia, kartanoita ja hopeakannuja. Vähempivaraiset toivat voita, viljaa, turkiksia ja muuta tavaraa. Ne, joilla ei ollut muuta kuin hurskaat sydämensä ja terveet käsivartensa, tekivät elonkorjuun aikana työtä päiväpalkatta luostarin tiluksilla, vetivät kiviä sen rakennuksia varten ja kitkivät rikkaruohoja sen puutarhoista. Siten tuli kuitenkin koko seutu varakkaaksi, kaupusteliat ja käsityöläiset asettuivat luostarin läheisyyteen, jolle he maksoivat vuotuista veroa, ja harjoittivat kannattavia ammatteja monenlaisia tavaroita myöskennellen, vaikka kaikki ulkomaan kauppa oli Turun kaupungille pidätetty.
Samoin kuin monet muut ylhäisessä asemassa olevat miehet, ei mestari Gervasiuskaan ollut välinpitämätön siitä vaikutuksesta, minkä kaikki tämä komeus teki hänen nuoriin matkakumppaneihinsa. Vieläpä hän suvaitsi näyttää heille luostarin lukuisia pitkulaisia rakennuksia, jotka kaikki olivat varustetut savupiipuilla ja lasi-ikkunoilla, selittää niiden tarkoitusta ja edeltäpäin kuvaili sitä juhlallista jumalanpalvelusta, jonka he omin silmin saisivat huomenna nähdä Olavinmessussa. Mutta hän ei huolinut heille kertoa, että luostarin paraimmat päivät jo olivat olleet ja menneet, sitten kuin aikakauden yhä kasvava epäusko ja jumalattomuus oli vaikuttanut sen, että lahjoitukset yhä vähenivät ja toivioretket yhä harvenivat. Luostaria oli sitäpaitsi, niinkuin kaikkina merkillisinä ajanvaiheina, kohdannut kova isku, jonka moni selitti lähenevän perikadon enteeksi, nimittäin tuo suuri rutto syksyllä 1508, jonka uhreiksi oli joutunut kokonaista 35 veljeä ja sisarta molemmilta osastoilta. Tosin oli Vadstenan emäluostari seuraavana vuonna lähettänyt kuusi sisarta ja oman ylikonfessorinsa Naantaliin vahinkoa kärsineen laitoksen avuksi, ja jos ajat olisivat olleet samat kuin ennen, niin luultavasti olisi kaikki taas voinut tulla entiselleen. Mutta niinkuin asianlaita nyt oli, ei Naantali enää koskaan voinut täydellisesti toipua tästä hirmuisesta iskusta, ja vaikka luostari kaikissa suhteissa vielä säilytti ulkonaisen loistonsa, niin oli mestari Gervasius kyllin perehtynyt kaikkiin sen salaisuuksiin, että hän selvästi ennakolta tunsi sillä olevan alkavan rappion edessään.
Yksi toive piti vielä Naantalin alenevaa rohkeutta vireillä ja se oli Turun uusi piispa Arvid Kurki. Luostari oli nimittäin ollut pitkissä ja kiivaissa riidoissa edellisten Turun piispojen kanssa, sillä kaksi suurta herraa ei sovi saman katon alle, ja Naantali oli siksi lähellä Turkua, että se hengellisillä markkinoilla tuotti paljon haittaa sikäläiselle tuomiokirkolle, luostarille ja piispalle. Vaikka Naantalilla olikin hyvänä selänsuojana Vadstena ja Sturet, joiden mielestä Turun mahtavat piispat toisinaan olivat liian itsevaltaisia herroja, niin oli ruotsalaisilla ystävillä viime aikoina ollut kylliksi tekemistä omissa huolissansa, ja siitä syystä oli pyhän Priitan konventti Suomessa viime aikoina joutunut alakynteen. Mutta tämä hengellinen sota näytti nyt säätyvän sovinnoksi. Piispa Arvid oli viisas herra. Hän tiesi jotakuinkin mitä tiimaa ajan kello näytti. Hän tunsi varmaan jo etäältä tulevan maailmanpalon hajun, syttyaineet olivat valmiina, kun kipinä viisi vuotta myöhemmin leimahti Wittenbergissä. Hän käsitti kenties myöskin, että näinä tukalina aikoina oli parempi pitää Naantalia, joka vielä oli suuressa arvossa, ystävänä, kuin vihamiehenä. Ja luostari, jonka ylpeys oli suuresti lannistunut äskeisen onnettomuuden takia, näytti omasta puolestansa taipuvaisemmalta nöyrtymään piispan valtikkaan alle kuin ennen.
Jotenkin semmoisella kannalla olivat asiat siihen aikaan, kun mestari Gervasius vei pakolaisensa luostarin turviin. Tuo hyvä mies ei unohtanut teroittaa heidän mieliinsä sitä kunnioitusta, jota he olivat velkapäät osottamaan niille mahtaville henkilöille, joille heidät täällä esitettäisiin. Hän neuvoi heitä tekemään ristinmerkkiä astuessaan luostarin portista sisään, polvistumaan abbedissan eteen ja pyytämään hänen siunaustaan, nimittämään ylikonfessoria kunnianarvoiseksi isäksi, sekä pyyhkimään, tomun kengistänsä eteiseen tullessansa. Taaville hän erittäin muistutti, ettei hän saanut millään muotoa luostarissa niistää nenäänsä sillä yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla, johon hän Myllyrannassa oli tottunut.
Tätä kaikkea lupasivat lapset tarkasti noudattaa, ja sitten vei heidän suojeliansa heidät, ällistyneinä ja uteliaina, luostarin suureen odotussaliin.
Täällä joutui heidän kärsivällisyytensä aluksi kovan koetuksen alaiseksi, sillä vouti jätti heidät yksikseen ja meni ilmoittamaan matkastansa ja antamaan talonmestarille ohjeita hänen aluksensa lastin purkamisesta. Lapsia kummastutti, etteivät luostarin palveliat, jotka hiljakseen astuskelivat huoneen läpi, ensinkään näyttäneet huomaavan heitä. Kaikki, jotka heidän näkyviinsä tulivat, näyttivät mahtavilta ja salaperäisiltä. Suuri tiimalasi keskimäisen ikkunan komerossa juoksi niin hiljaa ja yksitoikkoisesti, hiekkajyvä toisensa perästä, kuin olisi aikakin tahtonut pysäyttää kulkunsa. Vanha palveleva sisar tuli ulos vasu käsivarrellaan, jossa oli rohtoja ja tuoretta spenaattia eräälle sairaalle kaupunkiin vietäväksi, ja vastasi lasten nöyrään tervehdykseen hiljaisesti lausumalla; benedicite. Kaksi nuorta luostarin palvelustyttöä pyyhki tomua ikkunoista ja kuiskailivat salavihkaa toisillensa ikäänkuin heillä olisi ollut joku valtiosalaisuus takanaan. Kaksi kalpeata ja ryhditöntä kuoripoikaa, noin Taavin ja Birgerin ikäisiä, odotteli uskaltamatta sanaakaan virkahtaa, kirkkolaulajan käskyjä huomispäivän varalle. Väliin kulki huoneen läpi sanantuoja kapitulin istunnosta: silloin kaikkien silmät kääntyivät säikähtyneinä sille taholle, ikäänkuin he olisivat odottaneet jotakin onnettomuuden sanomaa. Suuressa salissa, jossa ikkunat olivat sangen pienet, vallitsi hämärä, vaikka oli valoisa kesäinen aamu. Ilmakin olisi tuntunut lapsista tukahuttavalta, jollei yksi ikkunoista olisi ollut auki puutarhaan päin, jonka raittiit kesätuoksun-tuulahdukset muistuttivat pakolaisille sitä nuoruutta ja terveyttä uhkuvaa luontoa, josta he äskettäin olivat lähteneet.
Luostarissa vallitsi ikäänkuin ahdistuksen tunne ja perikadon aavistus. Taavi ja hänen ystävänsä olivat tietämättänsä joutuneet näkemään tämän loistavan ja mahtavan laitoksen juuri kesken sen kotoisia huolia, joita oli maailmalta salattava. Metsän kokemattomat lapset eivät sitä ymmärtäneet. Heistä luostarin ilma tuntui tukahuttavalta ja painostavalta. Tuskin he olivat muurien sisään astuneet, ennenkuin he taas halusivat päästä sieltä pois.
Vihdoin tuli mestari Gervasius ilmoittamaan, että kapitulin istunto oli päättynyt, ja että lapset nyt esiteltäisiin abbedissalle, jolle oli ilmoitettu heidän tulonsa ja pyyntönsä päästä luostarin turviin. Tätä tärkeätä esittelyä varten vouti oli toimeliaisuudessaan tuonut kamman ja harjan mukanansa, joilla lapset hätäpikaa siistittiin ja hän varoitti heitä, etteivät vaan unohtaisi tuiki tarpeellisia kunnianosotuksia.
Sen jälkeen kuljetettiin heitä pitkää pimeätä käytävää myöten, josta sivuovet veivät nunnien kammioihin; heidän mielestään se näytti pikemmin hautaholvilta, kuin ihmisasunnolta. Tämän käytävän päässä avautui suurenlainen ovi, joka aukeni kahteen isonpuoleiseen ja odottamattoman komeasti kalustettuun huoneesen, joissa asui Naantalin silloinen mahtava abbedissa, "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", niinkuin häntä nimitettiin eräässä siltä ajalta säilyneessä pärmäkirjassa.
Näiden huoneitten sisustus — jykevä, hopealla ja norsunluulla koristeltu pöytä, puuleikkauksilla kaunistettu avainkaappi, jossa säilytettiin luostarin pääavaimia, korkeanojaiset suuret tammituolit, täyshopeinen ristiinnaulitun kuva, jonka alla oli rukousjakkara ja koruompeleinen tyyny abbedissan yksityistä hartautta varten, sekä syvät ikkunakomerot ja maalatut ikkunaruudut, joista vain heikko ja värillinen valo pääsi huoneesen, kaikki tämä oli aiottu tekemään valtavaa vaikutusta niihin uskovaisiin ja uskomattomiin, jotka saivat kunnian yksityisesti päästä paikan hengellisen haltiattaren puheille. Myllyrannan lapsista tuntui kuin he seisoisivat Rooman pyhän isän edessä, ja vain vapisevin polvin he kykenivät noudattamaan niitä tarkkoja määräyksiä, joita heidän suojeliansa, vouti, niin suurella huolella oli ennakolta painanut heidän päähänsä.
20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esiteltiin Naantalin abbedissalle.
Jalosukuinen, hurskas ja apostolinen "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", Naantalin brigittalaisluostarin abbedissa, on Suomen kirkkohistoriassa ainoasti nimeltä tunnettu, mutta jos saa uskoa tätä kertomusta, niin hän oli siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, kunnianarvoisa, hienohipiänen ja vielä sangen kaunis nainen, iältään neljän, viidenkymmenen vuoden välillä, sekä jonkun verran lihavampi, kuin mitä olisi luullut hänen olevan hänen painavien huoliensa vuoksi; muuten hän näytti pikemmin hyväsydämiseltä, kuin ankaralta. Hän oli juuri ollut puheenjohtajana kapitulin neuvottelussa, ja hänellä oli vielä yllään se pitkä valkoinen huntu, jota sellaisissa juhlatiloissa käytettiin. Hänen rinnallansa riippui hienoissa kultavitjoissa hopearisti, eivätkä luostarin säännöt kieltäneet häntä käyttämästä suurta luostarin sinetillä varustettua kantasormusta harvinaisen kauniissa kädessään, jota hän — ehkä jokin vielä kuolettamaton maailmallisen turhuuden jäännös sydämessään — kuului pitävän enemmän nähtävissä, kuin mikä sopi hänen hengelliselle arvollensa. Epätietoisesti, melkeinpä pelokkaasti hän usein katsahti pitkään ja laihaan, ankaran- ja epämiellyttävännäköiseen mieheen, joka nyt seisoi hänen rinnallaan. Näistä katseista päättäen ei kaitselmus ollut suonut hanalle sitä lujaa ja käskevää luonnetta, jota niin tärkeässä asemassa olisi tarvittu näinä kovina aikoina. Ja se väsymyksensekainen kärsimättömyys, jolla hän näytti hoitavan hallitustoimiansa, osotti pikemmin, että tämä hyvä abbedissa olisi mielemmin kuin loistavassa asemassaan luostarissa, ollut kunniallisena papinrouvana maalla, ympärillä tusina reippaita lapsia ja joukko toimekkaita palvelioita, sekä porsaita ja nautakarjaa hyvinhoidetussa navetassa, niitä kun on helpompi hallita, kuin hurskaita luostarikonventteja ja uppiniskaisia pappeja.
Pitkä munkki hänen rinnallaan ei ollut kukaan vähemmänarvoinen mies, kuin ylikonfessori Sven Thordinpoika, joka kolme vuotta sitten oli eronnut samasta korkeasta virasta Vadstenassa ja siirtynyt Naantaliin uudelleen kohottaakseen puoleksirappeutunutta tytärluostaria. Tämä mies, sanoo kertomuksemme, oli sitä ainetta, josta katolinen kirkko oli rakentanut peruspylväänsä. Koko hänen ryhdissään oli jotakin raudankovaa, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan ja pelkäämään. Ja jos uskalsi katsoa häntä suoraan silmiin, niin näki niissä uskoninnon tulen, joka asianhaarain mukaan saattoi lämmittää hänen ympäristöänsä taikka leimahtaa tuhoatuottavaksi vimmaksi. Abbedissaa kohtaan hän säntillisesti osotti sitä kunnioitusta, joka hänen arvolleen tuli. Mutta Taavinkin tottumaton silmä huomasi helposti, että ylikonfessori se täällä hallitsi ja ohjasi kaikkea, ja että abbedissalla oli vain sen vallan ulkokuori, joka todellisuudessa oli hänen tarmokkaamman virkaveljensä käsissä.
Kun lapset olivat tavan mukaan polvistuneet ja saaneet abbedissan siunauksen, niin hän viittasi kädellään Birgeriä ja Beataa istumaan nojatuoleihin, mutta Taavi sai jäädä ovensuuhun seisomaan. Poika paran poskille kohosi tumma puna. Hän oli melkein jo unohtanut, kuinka suuri ero oli köyhän myllärin pojan ja maan milteipä vanhimman aatelisperheen ylhäisten perillisten välillä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että häntä siitä juuri täällä muistutettaisiin, ja mitä joku muu olisi pitänyt luonnollisena asiana, se loukkasi ja nöyryytti Taavia koskettaen hänen neljäntoista-vuotiaan sydämensä arinta kohtaa.
— Hyvät lapset, — sanoi abbedissa suopeasti, — minulle on kerrottu, että jumalattomat ihmiset ovat riistäneet teidät isänne määräämästä asunnosta, ja että te pyydätte päästä luostarin ja pyhimyksien turviin, kunnes Bo Knuutinpoika Ljungars palaa takaisin Ruotsista.
Birger vastasi myöntävästi, hämillään sammaltaen puhettaan.
— Minua ihmetyttää, — jatkoi abbedissa, — ettette mieluummin hakeneet turvaa isänne kartanosta, joka kuuluu olevan hyvin varustettu rosvoja vastaan ja jossa emintimänne varmaankin olisi tarjonnut teille turvaa ja hoitoa.
Birger oli vaiti. Beata, joka jo oli osaksi ehtinyt saada takaisin rohkean mielensä, vastasi säikähtämättä: — En minä tahdo lähteä Ljungarsiin, niin kauan kuin isämme on poissa. Ursula rouva on niin paha meille. Ursula rouva on noita-akka.
— Mieletön lapsi, — sanoi abbedissa, — niinkö sinä olet oppinut, kunnioittamaan häntä, joka on sinulla äidin siassa? Mitä isäsi on sanova sellaisesta tottelemattomuudesta?
Birger punastui. — En minä tiedä, onko äitipuolemme noita, — sanoi hän, — mutta sen minä tiedän, että hän vihaa meitä, että hän on antanut vangita uskollisen Goliatimme linnan holviin, ja että hän on liitossa niiden kanssa, jotka ryöstivät meidät. Sen voi Taavi todistaa.
Abbedissa katsahti neuvotonna neuvonantajaansa, ja kun hän oli saanut tämän suostumuksen, niin hän kääntyi Taaviin ja käski hänen tarkasti selittää mitä lapsille oli tapahtunut, ja mitä syytä heillä saattoi olla niin loukkaaviin epäluuloihin omaa äitipuoltaan kohtaan.
Taavi selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut, eikä salannut, mitä luuli tietävänsä Ursula rouvan osallisuudesta Sten herran petokseen ja hyökkäyksestä myllykylään. Hän ei salannut muuta kuin Ljungarsin valkoisen tytön osallisuuden hänen seikkailuihinsa.
Abbedissa kuunteli äänetönnä tätä kertomusta ja meni sitten ylikonfessorin kanssa sisähuoneesen neuvottelemaan, mikä vastaus lasten pyyntöön olisi annettava.
— Arvoisa isä, — sanoi hän huolissaan, — teidän viisautenne ymmärtää kyllä, kuinka vaarallista näinä rauhattomina aikoina on loukata niin mahtavaa, vaikka jumalatonta sukua, kuin Ljungarsin herroja. Jos Bo herralla olisikin syytä olla kiitollisuuden velassa meille siitä suojeluksesta, jota me annamme hänen lapsillensa, niin vaatii varmaan Ursula rouva heidät takaisin, ja minä pelkään pahoin, etteivät lasten kertomukset ole vallan perättömiä. Jos hän todellakin on liitossa paholaisen kanssa, niin iän koettaa kaikin tavoin vahingoittaa meitä, ja Bo herra, jota hän rajattomasti vallitsee, on lukeva meille viaksi sen, josta olisimme ansainneet hänen kiitollisuutensa.
Ylikonfessori hymyili halveksien sanoessansa: — te tiedätte, kunnianarvoinen sisar, epäilemättä, että koko meidän tehtävämme on taistelua perkelettä vastaan, ja hänen kiusauksensa saattavat ainoastaan tuottaa pyhälle Brigitallemme uutta kunniaa ja luostarille uutta mainetta.
— Arvoisan veljen mielipide on siis se, että me otamme lapset vastaan?
— Sitä minä en sano. Pyhimykset valistakoot meitä, sisareni. Jos heidän tarkoituksensa on, että paha suku hävittää itse itsensä, niin ei meidän sovi ryhtyä sitä estämään.
— Siis tarkoitatte, arvoisa veli, että meidän ei tule myöntyä lasten pyyntöön?
— Minä jätän sen kokonaan kunnianarvoisen sisaren viisauden harkittavaksi, — jatkoi konfessori, melkein ilkeästi, näyttäen tuntevan huvia heikon ja hämmentyneen virkasisarensa neuvottomuudesta.
— Ilmeistä väkivaltaa on ainakin tehty luostarin omaisuutta ja alustalaisia vastaan Myllyrannassa. Ja koska se on Sten herran tekoa, joka on vihassa Bo herran kanssa, niin pitäisi meidän ehkä koettaa tehdä jotakin saadaksemme Bo herralta apua väkivallantekiöitä vastaan!
— Nouskoot jumalattomat toisiansa vastaan ja hukuttakoot toisensa.Pereant inimici Dei in peccatis suis. Dominus caecos eos faciet; pervastabunt se invicem. [Hukkukoot Jumalan vihamiehet synneissänsä. Herra on tekevä heidät sokeiksi; hävittäkööt he keskenään toinen toisensa.]
— Siis tulee meidän sittenkin suostua lasten pyyntöön ja suojella heitä?
— Kunnianarvoinen rouva sisar, tehkää, mitä parhaaksi näette, mutta minä en voi kehottaa siihen, — vastasi taipumaton neuvonantaja.
— Mutta taivaan ja siunatun pyhän Brigitan nimessä, arvoisa veli, sanokaa sitten suoraan ajatuksenne, viimeisen kerran minä rukoilen sitä teiltä, — puhkesi abbedissa raukka lausumaan samalla sekä huolestuneena että suuttuneena ja kärsimätönnä. Hän oli niin kauan tottunut ajattelemaan veli Svenin selvemmällä päällä, että hän nyt oikeutetulla suuttumuksella luuli huomaavansa, että tämä oli jättänyt hänet pulaan.
Ylikonfessori oikaisi vartensa, heitti sen teeskennellyn nöyrän äänen, jolla hän vast'ikään oli puhunut, ja vastasi matalalla, terävällä, käskevällä äänellä:
— Olen jo monta kertaa sanonut teille, sisar Margareta, että Herran tahto ei edisty ontumalla kummallekin puolelle, kuten te ja teidän edeltäjänne olette tehneet, meidän pyhän asiamme korvaamattomaksi vahingoksi. Te olette kumartaneet milloin piispaa, milloin maailmallisia herroja; milloin pelosta, milloin väärän voiton himosta, milloin taas mukavuudesta, päästäksenne taistelemasta sitä taistelua, jonka Herra on pannut pyhiensä taisteltavaksi. Ja nyt te tahdotte samalla olla ystävyydessä sekä toisen että toisen herran kanssa, niinkuin sanotaan:eum apellamus vere politicum, qui Demn ita colit, ut Diabolum nullo modo offendat. [Se vasta on oikea valtioviisas, joka niin palvelee Jumalaa, ettei hän perkelettäkään millään tavalla loukkaa.] Mutta minä sanon teille: tämä on ulkokultaisuutta, joka tuottaa luostarille taivaan vihan, heikontaa pyhimysten esirukouksien voiman ja saattaa meidät riitaan maallikkojen kanssa. Eivätkö nämät Ljungarsin herrat jo monessa miespolvessa ole murhanneet, vainonneet ja häväisseet Jumalan pyhiä, ryöstäneet kirkon omaisuutta, minkä vain ovat voineet, ja koonneet päänsä päälle kauheita veljesvainoja, jotka ovat suvusta sukuun kohdanneet heitä, kuin taivaan pannanuolet? Eikö tämän suvun kanta-äiti ollut vihitty nunna, joka ryöstettiin Roeskilden luostarista, ja eikö sen vuoksi tämä jumalaton suku kaikkina aikoina ole ollut kummituksien ja noituuden vallassa? Ja te epäilette heittää heitä perikatoon! Tahdotteko te vielä lisäksi olla liitossa ja ystävyydessä näiden kirouksen sikiöiden kanssa? Sisar Margareta, sisar Margareta, varokaa pyhää Brigittaa, ettei hän ikipäiviksi tempaisi teiltä pois auttavaa kättänsä! Karkoittakaa nämät kauhistuksen lapset kynnykseltänne. Mutta jos te välttämättä tahdotte pitää heidät luonanne, niin olkoot he vain panttina, jonka heidän isänsä saa ostaa takaisin koko omaisuudellaan ja lupaamalla vastedes ruveta kirkon vasalliksi.
21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomia vieraita.
Abbedissaa hänen ankaran ja taipumattoman virkaveljensä esiintuomat syyt enemmän pelottivat kuin vakuuttivat. Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi olla suoraan vastustamatta hänen mielipidettään, sillä hän ajatteli niinkuin heikkojen ja epävakaisten sielujen tapa on, että aika neuvon tuopi. Suomi oli käynyt ylikonfessorin levottomalle ja vallanhimoiselle hengelle liian ahtaaksi, ja vaikka hän olikin kyllin viisas huomatakseen, että Naantalille olisi edullista olla paremmissa väleissä Turun piispan kanssa, niin hän oli itse liian ylpeä kumartaakseen kankeata papinniskaansa tälle hengelliselle yliherralleen. Veli Sven Thordinpoika oli sen vuoksi ilmoittanut, että hän muutaman päivän kuluttua palaisi Vadstenaan, suureksi suruksi abbedissalle ja Naantalin molemmille konventeille, sekä munkeille että nunnille, jotka saivat tuota tarmokasta miestä kiittää monesta toimenpiteestä luostarin vaurastuttamiseksi.
Turhaan he olivat monissa tärkeissä neuvotteluissa koettaneet saada häntä pysymään toimessaan, luostarin varsinaisena hallitusmiehenä. Hän oli puolustuksekseen maininnut tärkeitä toimia Ruotsissa ja pysyi lujasti päätöksessään. Kenties hän ymmärsi sangen hyvin, ettei hänen lähtönsä niin syvästi surettanut hurskaita veljiä ja sisaria, kuin miltä se nyt näytti, kaikista vähimmin abbedissaa, joka tunsi hänen anastamansa vallan enemmän häntä nöyryyttävän kuin miellyttävän. Samalla kertaa kuin hän tunsi itsensä turvattomaksi ja avuttomaksi menettäessään tämän vahvan tuen, ei hän saattanut olla tuntematta salaista tyytyväisyyttä, päästessään vapaaksi kurittajastansa, ja tätä ajatellessaan hän päätti toistaiseksi suoda Ljungarsin lapsille turvapaikan luostarissa. — Me pidämme heidät panttivankeina, — hän sanoi, — ja teemme sillä välin valituksen Arvid piispalle siitä väkivallanteosta, joka on kohdannut alustalaisiamme Myllyrannassa.
Neitsyt Margareta tiesi varsin hyvin, että jokainen sana, jonka hän piispasta lausui oli kuin neulanpistos ylikonfessorille, ja hengellisessä pukimessaankin oli hän liiaksi nainen voidakseen luopua tästä kostosta. Mutta veli Sven kohautti vain olkapäitään tämän nuppineulan pistoksen johdosta, jota hän katsoi arvoansa alentavaksi, ja vastasi:
— Minä olen nyt sanonut vähäpätöisen mielipiteeni; kunnianarvoinen sisar tekee minkä parhaaksi näkee. Sten herra on ryöväri ja verikoira, joka vetää yhtä köyttä tanskalaisen puolueen kanssa ja on sitäpaitsi riidassa piispan sukulaisten kanssa. Arvoisan sisaren ei siis liene vaikea viekoitella sitä, jonka ilmankin mieli tekee, ja ehkäpä jonakin päivänä Leton kartano tasoitetaan maan tasalle. Mutta samalla kertaa olette, arvoisa sisar, tehnyt Bo herran kahta vertaa entistään mahtavammaksi, hakkaamalla poikki sen vitsan, jonka taivas itse on asettanut hänen varallensa. Tämä vitsa on hänen veljensä Sten herra. Toivotan onnea että luostarin alusmaat saavat niin hyvän naapurin.
— Arveletteko siis, arvoisa veli, ettei minun pitäisi valittaa? — virkahti abbedissa, uudelleen äskeisen neuvottomuuden vallassa.
— Valittakaa, sisar hyvä, nöyryyttäkää itsenne, lannistakaa ylpeytenne tottelemaan hengellistä isäämme Turussa! Olinpa unohtamaisillani, että Bo herran varalla on vieläkin korkeampi vitsa, kuin hurja veli; hänellä on nainen, hänen vaimonsa, se ehkä riittänee. Ja nyt hyvästi, sisareni; pyhät valaiskoot meidän heikkoa ymmärrystämme. Minä menen kuulemaan voudin tilintekoa hänen viime veronkannostaan.
Näin sanoen ylikonfessori poistui, jäykkänä, ryhdikkäänä, varmana omasta paremmuudestaan, suomatta ainoatakaan silmäystä etuhuoneessa odottaville lapsille. Abbedissa sitä vastoin puhutteli heitä ystävällisesti, lupasi suojella heitä ja käski osottaa Birgerille ja Beatalle paikan sisarten pöydässä, sekä luostarikammion asuinhuoneeksi, mutta Taavi majoitettiin pihan toiselle puolelle luostarin renkien joukkoon.
Margareta sisar palasi nyt yksityiseen huoneesensa, missä hän helpotusta tuntien riisui virkapukunsa, joka lämpimänä vuodenaikana tuntui liian rasittavalta, puki ylleen kevyemmät vaatteet ja meni sitten alas puutarhaan, joka oli hänen mielipaikkansa. Siellä hän tarkasteli kaali-istutuksia ja marjapensaita, poimi madot pois lehdiltä, ja katseli puhtaalla ilolla kauniita omena- ja kirsikkapuita sekä käski palvelevia sisaria pitämään huolellisesti taimilavoja auki, ja kitkemään rikkaruohot persiljoista, dillistä, meiramista ja porkkanoista. Itse hän vihdoin suloisella mielihyvän tunteella pysähtyi parin kukkapenkereen ääreen, joihin oli istutettu ihania ruusuja, tulpaaneja ja neilikoita, jotka luostari vartavasten oli tuottanut Alankomaista. Tässä rauhallisessa ja mieluisassa toimessa pelästytti hänet kuitenkin pahanpäiväisesti eräs luostarin palvelia, joka oli lähetetty jollakin asialla Turkuun ja joka nyt veräjän edustalla hyppäsi vaahtoisen hevosen selästä sekä tuli suoraan haltiattarensa luo, kun näki tämän olevan puutarhassa.
Jo kaukaa hän huusi: — Teidän arvoisuutenne, kiiruhtakaa heti luostariin, piispa on matkalla tänne neljänkymmenen palvelian seurassa! Minä ratsastin heidän ohitsensa Raision kirkon kohdalla, ja puolen tunnin kuluttua he ovat täällä!
Margareta sisar parka! Hänen ainoa ilonsa, joka hänellä oli hedelmistään ja kukistaan, ainoa maallinen korvaus kaikista hänen vaivoistaan ja huolistaan, oli nyt kokonaan häiritty! Hänellä oli kyllä syytä kummeksua tätä odottamatonta sanomaa, sillä kun piispa joskus kunnioitti luostaria käynnillään, mikä ei koskaan tapahtunut ilman tärkeitä syitä ja lukuisaa seuruetta, oli ollut sekä tavan että kohteliaisuuden mukaista, että vartavasten lähetetty sanantuoja paria kolmea päivää ennen oli ilmoittanut asian, jotta vastaanotto tulisi niin arvokkaaksi kuin sellainen korkea-arvoinen vieras saattoi odottaa. Joko Arvid piispa nyt tahtoi osottaa valtaansa laiminlyömällä tämän muodollisen vaatimuksen, taikka hän aikoi äkkiarvaamatta tarkastaa luostaria. Jos selitti tätä äkkinäistä käyntiä millä tavalla hyvänsä, niin ei piispan laiminlyönti saattanut muuta kuin loukata ylpeätä luostaria, joka tähän asti, ainoana brigittalaiskunnan edustajana Suomessa ja Vadstenan haaraosastona, oli sangen vähän ollut hänen valtansa alainen. Ja mitäpä ylikonfessori tästä sanoisi, hän joka piti itseänsä melkein yhtä suurena herrana kuin itse piispakin. Mikä onni, jos hän jo olisi ollut tiessänsä matkalla Ruotsiin, niin ettei abbedissan tarvitsisi kiusaantua kahden tulen välissä, niinkuin varmaan oli käypä, jos nämät pappismiehet joutuisivat riitaan, kuten syystä kyllä saattoi pelätä!
Mutta nyt oli todellakin muuta ajateltavaa, ettei liemi ja velli palaisi pohjaan päivälliseksi, niinkuin aina sanotaan käyvän, kun piispa pistäytyy kyökkiä katsomassa.
Syvään huoahtaen kiirehti Margareta sisar uudestaan pukeutumaan juhlapukuunsa, jaellen käskyjä joka taholle; ja hänen kunniakseksensa on myönnettävä että hän hoiti melkoista paremmin hyvän emännän toimia kuin huolettavaa hengellistä hallitusvirkaansa. Luostarissa syntyi kova hälinä. Sisaret ja naispalveliat juoksivat kilvan hätä pikaa kiilloittamaan ja puhdistamaan kaikkea, minkä ehtivät. Munkit kiiruhtivat hädissänsä, hälyytettyinä siitä lyhyestä levosta, jonka he olivat suoneet itsellensä kapitulin kokouksen jälkeen kuumana kesäpäivänä, järjestämään messupaitojansa, tuulettamaan kammioitansa, tomuttamaan luostarin kirjastoa, ja ajamaan ulos ovesta ne teinit ja sairaat, jotka tavallisuuden mukaan olivat tulleet sinne, edelliset saamaan henkistä ravintoa ja jälkimäiset ruumiillista lääkettä. Ylikonfessori oli ainoa, jota tuo suuri uutinen ei näyttänyt erittäin liikuttavan. Hän jatkoi kirjettänsä Vadstenaan, jonka hän juuri oli alottanut, mutta jakeli sitä tehdessään, ikäänkuin ohimennen, muutamia lyhyitä, tarkkoja määräyksiä, jotka olivat aiotut asettamaan hänen alueensa mitä paraimpaan valoon ja poistamaan näkyvistä kaikkea semmoista, joka ei ollut aiottu asiaankuulumattomien silmien nähtäväksi.
Toimekkaimmin puuhasivat mestari Gervasius ja hänen kovaonninen talonmestarinsa, jota huudettiin kahdeltakymmeneltä eri taholta yhtähaavaa. Hänen tuli laittaa talli kuntoon hevosia varten, hankkia tuoretta kalaa ja metsänriistaa päivälliseksi, siistitä pihaa, ripottaa lehtiä portille ja pihalle, tiuskia rengeille, joista ei koskaan näyttänyt tulevan valmista, tuoda olutta luostarin kellarista, olla poliisina uteliaassa ihmisjoukossa, joka koko kaupungista oli kokoontunut tänne katsomaan vieraitten tuloa, sekä suorittaa sadoittain muita toimia, jotka panivat mies paran pään kerrassaan pyörälle. Vouti hikoili ja puhkui, sai toruja esimiehiltään ja jakeli niitä runsaasti alaisilleen. Hänen pulansa vielä paheni, kun hän sai käskyn lähettää jonkun luotettavan henkilön tähystelemään Raision tielle ja hankkimaan tarkempia tietoja piispan tulosta. Kaikki palveliat olivat kiinni valmistuspuuhissa, eikä sinä hetkenä ollut ketä lähettää; silloin vouti huomasi Taavin, joka seisoa töllisteli toimetonna renkituvan rappusilla.
— Taavi, reipas poikani, otappa laukki, jonka nuo tolvanat ovat jättäneet kiinni kaivon luo, ja ratsasta heti pitkin Turun tietä. Odota vähän matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, ja kohta kun näet tomun nousevan maantiellä piispan hevosten astunnosta, niin aja henkesi tiestä, poika, niin että saamme juhlakulkueen järjestykseen, muuten minä olen onneton ihminen! — huudahti vouti, pyyhkäisten hikeä päivettyneeltä otsaltaan. — Odotas vähän, — lisäsi hän; — sano miehille, jotka poraavat kiviä tuolla satamavuorella, etteivät he ammu, silloin kun hänen pyhyytensä ratsastaa ohi. Eivät ne aasit välitä ihmisten silmistä eikä korvista, vaikka itse pyhä Priita ratsastaisi heidän ohitsensa tietä pitkin.
Taavi ei toista käskyä kaivannut. Vilauksessa hän oli hevosen selässä ja ajoi nelisti niin nopeaan, kuin lihava luostarin koni sai koipensa liikkumaan, osotettua suuntaa kohti, ja pian hän oli jättänyt taaksensa Naantalin pienen keltaiseksi maalatun tulliportin, jonka ylimmällä kaarella komeili Priita pyhimyksen kuva.
Kauaksi ei hän kumminkaan ehtinyt, niin hän jo näki pikaviestin ilmoittaman komean saaton, jossa oli noin neljäkymmentä hevosta, hiljaista karkua ajaen lähestyvän kaupunkia. Etunenässä ratsasti kaksi uljasta aseilla varustettua palveliaa, jotka vanhan tavan mukaan tarkastelivat, oliko tie avoinna. Näiden jäljessä seurasi säysyllä ratsullansa piispa itse, yllä yksinkertainen, tummanvärinen, villainen matkakaapu, joka peitti hänen papillisen pukunsa, sekä päässä matala turkkireunuksinen päähine, jota hänellä oli tapana tällaisilla matkoilla käyttää arvokkaan, mutta epämukavan piispanhiipan asemesta. Hänen molemmilla puolillansa ratsasti kaksi hänen ylintä kaniikkiansa samassa puvussa kuin hänkin, ja aivan hänen takanansa rautapuvussa kypärinsilmikko avoinna, eräs ritari jonka raskaampia aseita, kilpeä ja keihästä, kantoi hänen seurueesensa kuuluva aseenkantaja. Sitten seurasi koko joukon sekä hengellisiä että maallisia palvelioita, kaikki ratsain. Näistä oli kaksi- tai viisitoista samoin täysissä aseissa; nämät muodostivat jonkinlaisen henkivartioston, taikka, niinkuin luultavampaa oli, kuuluivat ritarin yksityiseen seurueesen.
Ennenkuin Taavi malttoi uteliaisuudeltaan noudattaa voudin käskyä ja heti kääntyä takaisin luostariin sanaa viemään, sattui odottamaton tapaus, joka saattoi hänet kokonaan unohtamaan tärkeän tehtävänsä.
Tämän kertomuksen aikana käytettiin jo ruutia yleisesti vuoren särkemisessä, ja voudin pelko toteutuikin, ennenkuin Taavi ehti onnettomuutta ehkäisemään. Vuorensärkiät satamavuorella kävivät juuri, huolettomuudessaan ja aavistamatta korkeitten vieraitten tuloa, laskemaan laukauksiaan, ennenkuin lähtivät päivällisaterialleen. Koska tämä tapahtui aivan lähellä tietä sinkoilivat kivenpalaset ratsumiesten päähän, heidän hevosensa pillastuivat ja jotkut lähtivät nelistämään täyttä karkua. Säyseimmätkin ratsut kävivät levottomiksi. Arvid piispa, joka muuten oli hyvä ratsumies, puheli paraikaa lähimmän naapurinsa kanssa, ohjakset luiskahtivat hänen kädestään, ja hevonen lähti kiitämään sellaista kyytiä, että se näytti uhkaavan turmiota Turun piispanistuimen silloiselle haltialle.
22. Kuinka piispa Arvid Kärki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui ylikonfessorin kanssa.
Luostarin rehevät ja huolella hoidetut tilukset tarvitsivat monta veräjää ja aitaa suojaksensa. Eräältä tämmöiseltä veräjältä näki Taavi piispan seuralaisineen ratsastavan täyttä lentoa pillastuneitten hevosten selässä ja suurimmassa sekasorrossa kaupunkia kohti.
Reipas poika tietää, mitä hänen on tehtävä. Taavi hyppäsi maahan, sulki veräjän ja pysähdytti ensimäisen hevosen, jonka selässä istui itse Turun arvokas piispa. Säikähtynyt eläin hypähti sivulle ja näytti haluavan kiitää yli aidan, mutta Taavi kaappasi samassa hetkessä riippuvat ohjat ja esti hevosen aikeet, joka korvat pystyssä ja sieramet levällään kuunteli vuorensärkiäin laukausten jatkuvaa jyrinää.
—Te Deum laudamus!— huudahti Arvid piispa, toinnuttuansa ensi säikähdyksestään. — Totta tosiaan,mi fili, pyhä Brigitta on sinut lähettänyt, sillä sinun hengellinen ylipaimenesi olisi ilman sinun reipasta tekoasi ratsastanut hyvin surkeassa tilassa Naantalin kaupunkiin. Mutta kuinka teidän laitanne on,domine Henrice?Pelkään pahoin, ettei kukaan meistä enää pääsisi voitolle turnauspelissä taikka saisi palkintoa kilpa-ajossa.
Viimeiset sanat hän lausui Turun tuomioprovastille, mestari Henrik Vennelle, vanhalle kirkon palvelialle, joka oli vielä surkeammassa tilassa kuin piispa itse. Hän oli näet suullansa hevosen selässä, ja piti kiinni sen kaulasta samalla kuin hänen pullea ruumiinsa kieppuili kuin villasäkki milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Voimatta vastata hän viittasi lähintä naapuriansa ja käskynalaistansa, Turun pääteiniä, mestari Paavalia, joka kesti melkoista urheammin kovaa leikkiä ja joka vuorostaan taas kutsui muutamia kirkonpalvelioita apuun, niin että arvoisa provasti saatiin varovasti nostetuksi alas hevosen selästä ja asetetuksi omille jaloillensa. Mutta tuskin mestari Henrik tunsi maata jalkainsa alla, niin hän rupesi omin neuvoin, liikkaamaan kaupunkia kohti niin nopsaan kuin vain saattoi.
— Mikä tulinen kiire, arvoisa veli? — huusi piispa hänelle.
Mutta Henrik mestari astui vain eteenpäin, mutisten:
—Conquassabunt terram sub pedibus nostris, he järistyttävät maan meidän jalkaimme alta. — Niin suuresti oppinut ja korkea-arvoinen kuin Henrik mestari olikin — häntä pidettiin kylläkin saksalaisen valtaruhtinaan arvoisena — muisti hän heti äsken tapahtunutta Viipurin pamausta ja oli aivan varma siitä, että se jyrinä, jonka hän nyt kuuli, oli ilkeiden taikakeinojen työtä, ehkäpä kerrassaan kavala salajuoni häntä vastaan, jonka alkuunpanioina olivat Naantalin luostariveljet ja erittäinkin ylikonfessori Sven Thordinpoika, jonka kanssa Turun tuomiokapituli ei ollut kaikista paraimmissa väleissä. —Siste, quaeso, et moderare passum, donec sequamur[Seisahdu, tee hyvin ja hiljennä vauhtisi, kunnes mekin ennätämme.] — jatkoi piispa pikemmin huvitettuna, kuin pahoillansa tästä tavattomasta tottelemattomuudesta. Mutta tuomioprovasti laukkasi eteenpäin niin että hiki tippui, kunnes hän arveli olevansa räjähdyksen piirin ulkopuolella. Silloin Henrik mestari pysähtyi kaupungin portille ja katsahti taakseen. Koko saattojoukko seurasi häntä jalan jonkun matkan päässä. Arvid piispa oli näet katsonut paraaksi kävellä jäljellä olevan lyhyen matkan, ja kun hän kävi jalan, niin ei seuratapa sallinut kenenkään hänen seuralaisensa istua hevosen selässä. Ainoa, joka ei katsonut tarvitsevansa noudattaa sellaisia kursailuja, oli Taavi, joka vihdoinkin muisti varsinaisen tehtävänsä ja koetti nyt korvata vitkailunsa ratsastamalla oikotietä aitojen ja niittyjen poikki voidakseen ajoissa tuoda sanaa vieraitten tulosta.
Oikeastaan tämä huoli oli jotenkin tarpeeton, sillä Naantalin väestö oli jo jalkeilla ja keräytyi kaupungin portille mitä kunnioittavaisimmasti odottaen. Henki kurkussa tuli myöskin muutamia munkkeja piispaa vastaanottamaan heidän alueensa rajalla. Mutta ylikonfessori oli, täysin tajuten oman tärkeytensä, pysähtynyt luostarin portille, siinä lujassa päätöksessä, ettei hän astu askeltakaan enemmän, kuin mitä hän katsoi kerrassaan välttämättömäksi, nöyrtyäkseen Suomen kirkon ja oman ylipaimenensa edessä.
Arvid piispa oli riisunut yltänsä matkavaipan ja pannut päähänsä korkean kullatun hiippansa. Tämä hänen piispallinen pukunsa, sekä Kurjen suvulta perimänsä ylevä ryhti tekivät hänet sangen uljaannäköiseksi, ja kun hän jalkaisin astui portista kaupunkiin, lankesivat nuo sadat katseliat itsestänsä polvillensa ja Naantalin pormestari astui esiin ja tarjosi, hänkin polvea notkistaen, alamaisuutensa osotukseksi piispalle kaupungin avaimet.
Suopea hymy, joka niin äskettäin oli väreillyt hengellisen herran huulilla, oli nyt väistynyt ja se mitä näkyi, se oli vain arvokkuutta ja majesteetillista ryhtiä. Siinä oli kirkon ruhtinas, joka armollisesti tervehti uskollista kansaansa, ja kun hän vitkalleen astui eteenpäin, jaellen siunaustansa oikealle ja vasemmalle, tunsi kukin, että hän edusti valtaa, jonka edessä keisarit ja kuninkaat vuosituhansien kuluessa olivat polvistuneet. Itse tuo äskettäin niin pelkuri tuomioprovasti Henrik, nosti tämän loiston heijastuksen valossa harmaan päänsä koko joukon korkeammalle. Paavali mestari koki niin tarkasti kuin suinkin jäljitellä esimiehensä juhlallista käyntiä, ja vähäpätöisinkin palvelia loi nöyriin Naantalilaisiin jotenkin samanlaisia katseita, kuin millä Rhodus saaren kolossi katseli kalastajaveneitä, jotka soutivat sen jalkojen juuressa.
Piispa oli kyllä huomannut, ettei ylikonfessori ollut saapuvilla hänen kaupunkiin astuessaan, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. Mitä lähemmäksi hän tuli luostaria, sitä juhlallisemmaksi kävi vastaanotto, mikä kaikki oli väsymättömän uutteran voudin ansiota. Nuoret tytöt sirottelivat piispan tielle viheriöitä koivun lehtiä ja ja luostarin puutarhassa kasvaneita ruusuja. Kirkonkellot alkoivat soida. Abbedissa, nunniensa etunenässä, tuli hänen korkea-arvoisuuttansa vastaan vähän matkan päässä luostarista, veisaten virttäBenedictus ille. Niin pitkälle oli kaikki saatu kiitettävään järjestykseen. Mutta ne, jotka tyystemmin tarkastelivat korkeata vierasta, saattoivat ehkä huomata, että hänen ylevää otsaansa pimensi pilvi. Abbedissa ei sittemmin, kertoessaan tästä elämänsä tärkeästä tapahtumasta, milloinkaan jättänyt kuvailematta kuinka hämmästynyt hän oli, kun katu oli niin huonosti lakaistu, että korkea-arvoinen vieras astui toisella jalallaan lehmänjälkeen, ja kuinka hän häpesi luostarin puutteellisen järjestyksen valvonnan vuoksi, kun kaksi pellavatukkaista poikaa oli päässyt kiipeämään raitapuuhun kadun varrelle, missä he tukkanuottaa vetäen riitelivät paraasta paikasta, juuri piispan ohi kulkiessa.
Tarkkanäköisemmät katseliat olisivat kuitenkin helposti huomanneet, ettei piispa kiinnittänyt suurta huomiota näihin abbedissan mielestä niin huolettaviin seikkoihin. Hänen katseensa etsi erästä, joka ei ollut mukana juhlakulkueessa, luostarin miehistä päämiestä, ylikonfessori Sven Thordinpoikaa.
Tämä mahtava herra odotti useimpien munkkiensa kanssa luostarin portilla ja teki omasta puolestaan töin tuskin sen kunniatervehdyksen, jonka veljeskunnan säännöt määräsivät. Munkit virittivät virrenIn gloriam.
Piispa vastasi tähän tervehdykseen, samoinkuin kaikkiin muihinkin, siunauksella ja astui luostariin. Kaikesta näki että lääniherra se tässä astui vasalliensa asuntoon.
Hänelle tarjottiin tavallinen tervetulijaismalja, viiniä ja vettä. Hän työnsi sen luotaan. Välittämättä niistä ikävöivistä katseista, joita hänen seuralaisensa loivat sille taholle, missä arvelivat luostarin keittiön ja ruokasalin siaitsevan, suuntasi piispa heti askeleensa kirkkoon, joka oli koristettu lehdillä ja kukkasilla niin hyvin kuin kiireessä oli voitu aikaansaada. Väkeä tulvasi sisään, ja ylikonfessorin oli pakko lukea messu.
Sen loputtua kuului juhlamenoihin, että hän kantoi vihkivesi-astian piispan luoksi, joka sen siunasi, ja sitten oli ylikonfessorin vielä pirskottaminen läsnäolioita, muiden muassa piispan koko seuruetta, vihkivedellä. Isä Sven Thordinpoika sai vaivoin salatuksi epäpyhän kiukkunsa, joka kiehui hänen sisässään.
Kun tämä juhlameno oli suoritettu, vietiin piispa munkkien osaston paraimpaan huoneesen, ja täällä vaati seuratapa, että häntä lähimmän miehen, siis taaskin ylikonfessorin, tuli tarjota hänelle hopeainen pesuvati ja vesikannu. Tähänkin nöyryyttävään velvollisuuteen täytyi tuon uppiniskaisen pääpapin alistua. Kardinaali pitää jalustinta paaville, ruhtinaspiispa kardinaalille; luostarin esimiehen tuli osottaa piispallensa samaa alamaista nöyryyttä, ja hän taas vuorostaan vaati samaa käskynalaisiltansa. Sellainen oli tuo tarkoin määrätty pappisvaltainen arvoaskelma; ehdotonta kuuliaisuutta ja alistumista askel askeleelta, aina pyhän Pietarin istuimelle asti.
Mutta olipa sitten niin, että kiukku Sven Thordinpojan rinnassa kiehahti yli reunojensa, taikka että hän ehdollansa haki tilaisuutta voidakseen osottaa esimiehelleen halveksumistaan, joka tapauksessa hän käyttäytyi toimessaan niin kömpelösti, että kaasi suuren osan kannun sisällystä piispan jaloille.
Arvid piispa sanoi tyynesti latinaksi: — Poikani, ota käsiliina ja kuivaa meidän kenkämme!
Mutta tämä kävi yli sen määrän, mitä ylikonfessori jaksoi sulattaa, varsinkin kun Turun kaniikit olivat huoneessa läsnä. Hän ei koukistanut hiuskarvankaan vertaa jäykkää niskaansa noudattaakseen käskyä. Hän viittasi vain eteisessä seisovaa munkkia luoksensa ja sanoi hänelle: — veli Martin, pyyhi korkea-arvoisen isän kengät! Arvid piispa käski sulkea ovet ja jatkoi, näyttämättä pienintäkään yllätyksen tai vihan merkkiä, yhä latinaksi: — Poikani, pyhä kirkko opettaa meille, että nöyryyttäisimme maailmallisen ylpeytemme ja pesisimme yksin kerjäläistenkin jalat. Me pyydämme sinua, täytä velvollisuutesi!
Mutta Sven Thordinpoika ei ollut se mies, jota tämä tyyni arvokkaisuus olisi saattanut hämille. Hän ei hievahtanut paikaltansa ja vastasi väkinäisesti teeskennellen ulkonaista kunnioitusta: — Minä en kieltäydy täyttämästä velvollisuuttani kaikille niille, joille olen velkapää sitä tekemään. Mutta teidän kunnianarvoisuutenne ei ole minun esimieheni. Minä olen Jumalan, pyhän Brigitan, hänen armonsaarkkipiispanja hurskaan äitimme, Vadstenan abbedissan arvoton palvelia.
— Mitä, poikani? — lausui piispa. — Emmekö me ole uskoneet sinun hoitoosi Naantalin luostarimme veljeskonventtia?
— Olen suostunut tähän toimeencuram gerens'inä, siksi aikaa kuin itse haluan, — vastasi isä Sven. — Teidän kunnianarvoisuutenne tietää hyvin, missä tilassa luostari oli, kun minä otin sen johdon käsiini, mutta nyt, kun asiat ovat kääntyneet paremmalle kannalle, olen minä tänään veljien ja sisarten osastoille ilmoittanut aikovani ensi tilassa palata Vadstenaan.
— Me otamme sinun alamaisen anomuksesi harkintamme alaiseksi, — vastasi piispa. — Me tunnemme, niinkuin itsekkin sanot, ne murheet, jotka Korkeimman tahdosta ovat kohdanneet teidän veljeskonventtianne 1509 vuoden ruttotaudin aikana. Mutta sitä vastoin sen nykyinen tila ja sinun hallintosi, poikani, ovat meille tietymättömiä. Me olemmekin tulleet tänne,propter visitationem, siinä tarkoituksessa, että itse persoonallisesti vakuuttautuisimme sinun uutteruudestasi ja tunnollisuudestasi; mutta meidän täytyy tunnustaa, että sinä olet ottanut meitä vastaan tavalla, joka ei juuri ole sopusoinnussa sen tottelevaisuuden kanssa, jota olet velkapää osottamaan kirkolliselle päämiehellesi,dum hic moraris, sub tegmine nostro. [Niin kauan kuin viivyt täällä meidän kattomme alla.]
— Hänen armonsa arkkipiispa — yritti isä Sven sanoa.
— Meidän kunnianarvoinen veljemme Upsalassa saa meiltä osaksensa kaiken sen kunnian kuin hänelle tulee, — vastasi Arvid piispa arvokkaasti. — Mutta niin kauan kuin Rooman pyhä isä on uskonut Suomen kirkon meidän, halvan palveliansa hoitoon ja suojaan, olemme me hänen sijaisenansa kirkkomme palveliain yliherrana; ja minä kysyn sinulta, poikani, vieläkin kerran, tahdotko täyttää velvollisuutesi?
Ylikonfessori punastui ja kalpeni vuoroin. Hän tiesi epäilemättä, että Arvid piispa oli persoonallisesti tunnettu ja hyvissä kirjoissa Roomassa ja että hän saattaisi, arkkipiispan ja abbedissan suojeluksesta huolimatta, vaikuttaa sen että hän menettäisi virkansa, jos hän liiaksi kauan vastustelisi. Sentähden hänestä oli parasta totella käskyä ja näön vuoksi pyyhkiä käsiliinalla piispan kenkiä. —Do tibi absolutionem[Minä annan sinulle synninpäästön.] — sanoi piispa ja levitti kätensä polvistuneen yli. — Mene rauhaan; sinun tulee sovittaa tottelemattomuutesi kolmen päivän paastolla.
23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.
Sääli että niin monta Naantalin luostarin päivä- ja talouskirjaa sekä muita tärkeitä asiapapereita on kadonnut seuraavien aikojen levottomissa vaiheissa. Muuten ehkä muinaistutkija olisi voinut löytää niistä aineksia täydelliseen teokseen, joka olisi käsitellyt sitä yksinkertaista ateriaa, jonka Naantalin abbedissa, Margareta Juhanantytär tarjosi tänä merkillisenä päivänä piispa Arvid Kurjelle sekä hänen kunnianarvoisille, jalosukuisille, kunniasyntyisille, hyvinymmärtäväisille ja urhoollisille seuralaisilleen. Luultavaa, on ettei siitä puuttunut luostarissa kasvatettuja lihavia vasikoita, lampaita, kananpoikia, tai hirvenpaistia läheisimmästä metsästä, lohia ja kampeloita luostarin runsaista kalavesistä, kaikenlaisia maukkaita kasviksia luostarin puutarhasta, hunajaa sen mehiläispesistä tai harvinaisia ryytejä Turusta, joista sokuri oli mitä harvinaisin, koska vielä siihen aikaan yhtä tai kahta sokurinaulaa näkyy pidetyn suurena ylellisyytenä juhlallisissa tilaisuuksissa. On myöskin luultavaa, että väkevän kotipanoisen oluen ohessa tyhjennettiin luostarin kellarista muutamia tynnyreitä espanjalaista ja reiniläistä viiniäkin. Veljeskunnan säännöt eivät myöskään kieltäneet tämmöisissä tärkeissä tilaisuuksissa tarjoamasta ruokaa hopea-astioista, jommoisia luostari oli saanut lahjaksi suuret määrät, vaikka sisaret ja veljet jokapäiväisessä olossa säännöllisesti yhteisessä ateriapöydässänsä käyttivät vain tinalautasia, tinalusikoita ja ruukkuja. Sanalla sanoen, vaikka panetteliat eivät olisi voineet moittia Naantalin hurskasta luostaria liiallisesta ylellisyydestä toisten luostarien rinnalla, joissa kyökkiä ja kellaria pidettiin ainakin yhtä tärkeinä kuin sakaristoa, niin emme, sen hyvinvarustettuihin aittoihin ja tunnettuun vieraanvaraisuuteen nähden, saata muuta olettaa, kuin että piispa Arvidia ja hänen joukkoansa kestitettiin sinä päivänä tavalla, jolle ei moni linna eikä varmaankaan mikään muu luostari Suomessa siihen aikaan olisi voinut vetää vertoja.
Totta puhuaksemme olikin hurskas sisar Margareta oikeassa mielityössänsä, kun hän sai istuttaa porkkanoita, valmistaa kastiketta tai vispilöidä tusinan munankeltuaisia kerman ja vehnäjauhojen sekaan. Keskellä puuhiansa hän viihtyi erinomaisesti; kaikki luonnistui häneltä mainiosti, hän sai aikaan suorastaan mestariteoksia. Oi, jospa suotuisa kohtalo oli sallinut hänen tulla vireäksi emännäksi, joksi luonto oli hänet aikonut, niin ei arvatenkaan hänen nimensä olisi säilynyt jälkimaailman tiettäväksi, mutta hänen elämänsä olisi kulunut kuin hiljaisesti pyreilevä kastike, sen sijaan että nyt ajan leimuava tuli usein ja pahoin poltti sen pohjaan.
Päivällisen jälkeen alotettiin tarkastusta, joka kesti aina iltaan saakka. Arvid piispa oli ankara herra, joka väsymättömällä innolla rankaisi kaikkia väärinkäytöksiä, jotka hänen edeltäjiensä aikoina olivat saaneet juurtua. Hän tahtoi saada selkoa kaikesta, kirkosta ja kirjastosta alkaen aina munkkien kammioihin saakka, sekä veronkantokirjoista että rästiluetteloista. Hänen kaniikkinsa pitivät niinikään tiukkaa tarkastusta kaikesta, mitä saattaisi lukea luostarinhallinnon viaksi. Mutta jos he olivat ennakolta arvelleet, että luostarissa vallitsisi epäjärjestys ja huono hoito, niin he erehtyivät suuresti. He eivät voineet löytää vähintäkään syytä moittia ylikonfessoria, Sven Thordinpoikaa. Huonon ajan luonnollisena seurauksena oli se, että luostarin tulot viime vuosina olivat vähenneet; ei liioin voinut hallinnon viaksi lukea sitä, että muutamat pyhimysten kuvat olivat vanhuuttaan haljenneet; ja kulunut maalaus rippituoleissa osotti vain uutteraa käytäntöä. Kaikki muu — rukoushuone, kellotapuli, sairashuone, luostarikoulu, y.m. oli hyvässä kunnossa. Isä Sven oli pitänyt sekä munkkeja että nunnia ankarassa kurissa.
Se mikä eniten miellytti piispaa ja miltei herätti kateutta hänessä, oli luostarikirjasto. Tanskalaiset olivat vast'ikään ryöstäneet Turun tuomiokirkolta suurimman osan sen kirjoista, paitsi niitä, joita säilytettiin Kuusiston linnassa. Naantalin oli onnistunut säilyttää ja joka sisälsi noin kuusi- tai seitsemänkymmentä nidosta — määrän, joka siihen aikaan Suomessa oli tavattoman suuri. Siellä oli kirkko-isien rinnalla ruotsalaisiakin kirjoja: pyhän Katarinan elämän vaiheet, Makkabealaisten kirjat, Judithin, Esterin ja Ruthin kirja, Lucianus, Tyndalus, pyhä Justina ja taikuri Cyprianus sekä useita huvittavia ja ihmeellisiä legendoja, jotka kaikki oppinut ja uuttera veli Johannes Budde oli Naantalissa kääntänyt ja käsinkirjoittanut. Suomessakin kirjallisuuden ensimäinen kehto oli luostarikammioissa.
Näyttipä siltä kuin tarkastus olisi päättynyt odottamattoman rauhallisesti, kun piispa huomasi päiväkirjassa vereksen muistiinpanon siitä väkivallasta, joka oli kohdannut luostarin alustalaisia Myllyrannan kylässä.
— Mitä tämä tietää? — huudahti hän otsa rypyssä. — Taloja poltetaan, tiloja ryöstetään, lapsia rosvotaan, eikä valitusta tehdä siitä, ei hengelliselle eikä maalliselle esivallalle?
Ylikonfessori kertoi tapauksen voudin ilmoituksen mukaan, eikä jättänyt mainitsematta, että Ljungarsin molemmat herrat, sekä Bo että Sten herra olivat kirkon ja luostarin verivihollisia.
Piispa tuli vihan vimmoihin. Kirkon päämiehenä hän tahtoi rankaista jokaista, joka loukkasi sen oikeuksia; Kurjen suvun jäsenenä hän ei liioin voinut unohtaa sitä vanhaa vihamielisyyttä, joka oli vallinnut hänen ja Ljungarsin suvun välillä. Hetken aikaa hän näytti taipuvaiselta lykkäämään asian Jooseppi Pietarinpojan, Julan herran ja Turun linnanvoudin ratkaistavaksi. Mutta näinä rauhattomina aikoina ei voinut toivoa paljoa apua sieltäkään. — Kutsukaa tänne sukulaiseni, ritari Lydik Klaunpoika Djekne, — sanoi hän hiukan mietittyään.
Tämä nuori herra, joka oli seurannut piispaa hänen Naantalin matkallansa, oli päivällisen jälkeen lähtenyt kävelemään kaupungille, mutta kun se kävi hänestä yksitoikkoiseksi, niin hänen päähänsä pisti heittäytyä ruohopenkereelle puutarhaan ja lauleskella siellä hyvinkin maallisia lauluja luutun säestyksellä, jonka hänen asepalveliansa olivat tuoneet muitten tavaroitten keralla. Ei ole muistoonpantuna, mitä nunnat tästä pilasta arvelivat, mutta luultavaa on, etteivät hänen laulunsa olleet vaikutustaan tekemättä hurskaan talon nuorempiin jäseniin, varsinkin kun hän istui aivan heidän kammioinsa pienten ikkunain alla. Sitä paitsi oli ritari nuori, iloinen herra, jonka siniset silmät ja leikattu vaalea tukka näyttivät niin somilta ruskean samettihatun alta ja jonka vaaleansininen, keltaisella silkillä vuorattu verkakauhtana niin keikailevasti liehui tuulen hengessä hänen solakan vartalonsa ympärillä. Itsekkin hän näytti jotain sellaista varovan, sillä hän katsahti usein salavihkaa erääsen ikkunaan, ja jos tarkoin tarkasteli, niin saattoi huomata ristikon takaa kaistaleen valkoista huntua, jonka alta pilkoitti kaksi tummaa silmää. Näytti siltä kuin nuo silmät olisivat olleet kiintyneet johonkin kirjaan, mutta mitä ne lukivat sitä ei tiedä kenkään. Onneksi — tai onnettomuudeksi — oli abbedissa siksi kiinni maallisissa toimissa ja vanhat sisaret odottivat siksi uteliaina tarkastuksen päätöstä, että nuori, ylhäinen ja kaunis uusikko, neitsyt Ingeborg Bitze saattoi jokseenkin rauhassa kuunnella joutilaan ritarin hellää soittelua puutarhassa.
Lydik ritari oli juuri alottanut laulua "Iisa neidosta", kun hänet kutsuttiin piispan luo. Huoaten hän laski luuttunsa penkereelle, painoi kätensä sydämelleen osottaakseen, että nuo tummat silmät, jotka katselivat häntä ristikon takaa, olivat haavoittaneet hänen sydäntänsä, ja totteli sitten käskyä.
Sillä välin piispa Arvid oli kutsuttanut Ljungarsin lapset luoksensa ja kyseli mitä tarkimmin kaikkea, mikä koski heidän ryöstöänsä. Suurimmalla varovaisuudella hän otti selkoa Ursula rouvan osallisuudesta tähän seikkailuun. Hän rypisti otsaansa ja vaihtoi muutamia sanoja latinankielellä kaniikkiensa kanssa ja lupasi sitten lapsille suojelusta sekä omasta että luostarin puolesta, kunnes Bo herra palaisi takaisin.
Birger ja Beata saivat mennä ja he olivat suuresti hämmästyksissään siitä, että niin suurellinen herra oli ruvennut heitä tutkimaan.
Sen jälkeen piispa lausui:
— Veljeni, tämä asia on sangen tärkeä sekä maalliselle että hengelliselle järjestykselle. Te tiedätte kaikki, kuinka laki ja oikeus tässä maassa, Jumala nähköön, on näinä surkeina aikoina joutunut rappiolle ja kuinka muutamat herrat maaseuduilla käyttäytyvät kuin pakanat ilman lakia ja oikeutta, milloin toisiansa, milloin köyhiä talonpoikia ja yhteistä kansaa vastaan, miten vain heidän mielensä tekee. Toiselta puolen on kuultu, että perkele näinä aikoina on tuonut noituutta ja pahuutta maahan, heikkojen sielujen lankeemukseksi ja hurskaiden suureksi vastukseksi. Meidän rakas ja kunnioitettava veljemme, valtionhoitaja herra Sten ei kykene suojelemaan tätä kaukaista maanäärtä sen ulkonaisilta, saati sitten sisäisiltä vihollisilta, ja päälliköt ja voudit saavat ummistaa silmänsä asioilta, joita he eivät kykene rankaisemaan. Sentähden Me tahdomme, apostolisen virkamme voimalla, suojella tätä köyhää maata ja vapauttaa sen pahantekiöistä ja noituudesta, mikäli Me siihen kykenemme, johon Jumala ja hänen pyhimyksensä Meitä armollisesti auttakoot. Viime keväänä Me hyväksi aluksi rankaisimme Didrik Hanssonia sen johdosta, että hän uskalsi harjoittaa rosvousta Rauman kaupungissa: ja nyt Me Jumalan avulla tahdomme kurittaa noita Leton ryöväreitä sekä Ljungarsin pimeyden henkiä. Meidän sukulaisemme Lydik lähteköön huomenna messun jälkeen viidentoista asepalvelian seurassa ja ratsastakoon Leton kartanoon. Siellä hän naulatkoon portille haasteen, joka sisältää, että herra Sten Knuutinpojan tulee yhdeksän päivän kuluessa saapua Turkuun vastaamaan siitä väkivallasta, jota hänen joukkonsa on harjoittanut luostarin alustalaisia vastaan Myllyrannan kylässä. Mitä taas lapsiin tulee, tahdomme toistaiseksi odottaa Bo herran kotiintuloa. Mutta te, arvoisa veli ja mestari Paavali, ratsastakaa Lydik herran mukana ja seuratkaa häntä Letosta Ljungarsiin, jonne te Jumalan ja pyhän kirkon nimessä vaaditte sisäänpääsöä ja otatte tarkan selon rouva Ursulasta ja hänen taikatempuistaan, joista teidän on sitte Meille tili tehtävä. Ja jos, josta Jumala varjelkoon, teitä kohdeltaisiin väkivallalla tai osotettaisiin teille ja teidän sanantuojallenne semmoista halveksimista, joka vahingoittaisi meidän pyhän kirkkomme valtaa ja arvoa, niin annamme Me teille edeltäkäsin täyden synninpäästön kaikesta, mitä siinä saattaisikin tapahtua. Kaiken tämän Me vahvistamme teille piispallisella kirjeellämme ja sinetillämme. Jumalan haltuun! Ja nyt arvoisa veli Sven, anna soittaa iltamessuun.