— Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, — huudahti nuorukainen ja viuhtoi käsillään. — Etkö ole seurannut minua tänne saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta kun olen koettanut rukoillaPater peccavijaIn te speravimusrukousta, huutanut korvaani:fulminat, fulget!ja toisen kerran taas:refulget, refulget!Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloinSancta Maria, ora pro nobis![Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaanMariatta, Mariatta!Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut, Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan kimmeltää kuin tuli?
Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.
— Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä, vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, — mutisi Goliat hiljaa itseksensä.
4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.
Birger lepäsi hetken aikaa ääneti ja liikkumatta kasvot painuneena olkivuoteesen, päästäkseen sitä hirmukuvaa pakoon, joka näytti seuraavan häntä. Tätä tilaisuutta vanha palvelia käytti hyväksensä ja kaatoi veden pullostansa vanhaan hopeapikariin, joka oli pöydällä. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän pisti muutaman halon uuniin ja hetken kuluttua leimusi uunissa iloinen takkavalkea, joka valaisi kirkkaasti pimeän huoneen.
— Minun täytyy pelastaa hänet vastoin tahtoansakin, — sanoi Goliat itseksensä. — Mutta kuinka? Jos voisin tuottaa tanskalaiset tänne ja hankkia kovan piirityksen niskaamme? Se antaisi poika paralle muuta ajattelemista. Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. Toistaiseksi täytyy saada papiksivihkiminen lykätyksi. Ja kuinka se käypi laatuun? En minä mielelläni taittaisi herrani pojan jalkaa tai kättä, mutta jollei ole muuta neuvoa, niin… ei hätä lakia lue. Joka tapauksessa ei se ole juuri paljoa pahempaa kuin itsensä ruoskiminenkaan… Tuossa on tuo kirottu kiusankappale! Se ei ainakaan enää saa vahingoittaa kärpästäkään!
Ja lapsellisella vahingonilolla Goliat otti pelottavan ruoskan lattialta, heitti sen takkavalkeaan ja katseli kuinka se hitaasti paloi. — Rätisetkö, nylkyri? — mutisi hän. — Rätise kiirastulessa, inhottava hirviö; minä lämmitän sinua, niin ettet toista kertaa himoitse aatelista verta! — Näin sanoen hän työnsi ruoskan edemmäksi kekäleitten joukkoon, jossa liekit sen vastahakoisesti nielaisivat, mutta vielä hiiltyneenäkin se seisoi pystyssä uhaten neljällä voimattomalla siimallansa, jotka olivat enää vain hiipuvaa tuhkaa.
Takkavalkean voimakas valo herätti Birgerin vähitellen tuntoihinsa. Hän nousi ylös, katsoi epäröiden ympärillensä ja näytti rohkaisevan mielensä, kun hän ei enää nähnyt tuota pelottavaa harhanäkyä. — Oletko vielä täällä, vanha uskollinen ystäväni? — sanoi hän tyytyväisenä, kun hänellä oli liittolainen vastustamassa kapinallista mielikuvitustansa.
— Rakas herra, sallikaa minun valvoa teidän luonanne tänä yönä, sillä te ette ole hyvissä voimissa, — sanoi Goliat.
— Minä voin jo paremmin. Mutta usko minua, että veri ja hermot kärsivät kovasti, kun sama näky on seurannut minua kuutena yönä perätysten… Minun ei tarvitse selittää sinulle mikä se on. Turhaan minä olen paastonnut, kiduttanut ruumistani ja rukoillut kaikilta pyhimyksiltä apua… Mutta älkäämme enää sitä ajatelko, minun voimani eivät kestä sitä kauvemmin. Jää minun luokseni, Goliat, ja suojele minua omalta itseltäni!
— No, kiitetty olkoon pyhä Henrikki, nythän te taas puhutte niinkuin ymmärtäväinen, nuori mies ainakin. Niin, rakas herra, minä makaan niinkuin koira teidän jaloissanne enkä poistu paikaltani, vaikka potkisittekin minut luotanne. Goliat on vanha ja väsähtänyt, mutta osaapa hän vielä haukkua ja purrakin. Muistatteko isänne vanhaa paimenkoiraa, Thoria, jolla oli niin pitkät korvat ja joka peninkulman päästä saattoi erottaa Ljungarsin sotilaan Leton ratsumiehestä, kun tuuli kävi siltä puolen? Muistatteko, kuinka Ursula rouva tuli aivan punaiseksi kasvoistansa, kun te sidoitte hänen mustan samettihattunsa Thorin pörröiseen päähän…?
— Niin, ja etukäpälissä hänellä oli Knuutin polussaappaat ja takakäpälissään Beatan kengät. Näytti niin hullunkuriselta, kun hän tallusteli lihavan tallipässimme perässä.
— Ja silloin Ursula rouva kerrassaan tuprusi tulta…
— Mutta sinä kätkit minut vahtikojuun, kunnes myrsky oli tauonnut ja isäni tuli kotiin metsästysretkeltään. Etpä sinä silloin ensi kertaa pitänyt puoliani, Goliat.
— Ja Jumalan avulla en viimeistäkään kertaa. Ursula rouva ei voinut koskaan antaa minulle anteeksi niitä kepposia, joita tein hänelle.
— Sentähden hän heittikin sinut vankilaholviin. Beata ja minä olimme siihen syypäät, uskollinen Goliatini. Kuinka voisinkaan palkita uskollisuutesi?
— Älkäämme puhuko siitä, herra. Hän on niin vähän saanut minua lannistumaan, että tekisi mieleni vielä vanhoilla päivilläni tehdä hänelle kepposet.
— No, mitenkä sitten?
— Niin, siten, että saattaisin teidät linnanherrana takaisin Ljungarsiin. Kylläpä emintimänne hämmästyisi, hän joka luulee teitä luvuista rasittuneeksi raukaksi ja pelkuriksi! Mutta me peijaamme häntä. Te olette nyt täysi-ikäinen ja voitte milloin tahansa vyöttää sivullenne isänne miekan, ratsastaa isienne linnaan, kolkuttaa porttia ja sanoa: Ljungars, avaa porttisi, herrasi tulee!
Nuorukainen huokasi ja astui pitkin askelin lattian poikki. Hänen kalpeat poskensa punehtuivat, konemaisesti hän tarttui pikariin, kohotti sen huulillensa sammuttaakseen sillä janoansa ja joi mielihyvällä. Goliat hymyili harmaasen partaansa. — Niin, — sanoi hän luottavaisesti, — kaikki kääntyy vielä parhaaksi, isänne miekka ei ruostu huotrassansa, teidän kaunis perintötilanne ei lihota ahnaita munkkeja eikä siitä liioin tule noita-akan tyyssijaa. Sen päivän, jolloin te ratsastatte linnaan nuoren, jalon puolisonne kanssa, joka on suloinen kuin taivaan enkeli ja aivan äiti vainajanne kaltainen, sen päivän toivon minäkin vielä näkeväni, ja sinä päivänä, Birger herra, on Ljungarsin suku uudestaan kohoava suuruuteen ja kunniaan.
— Isäni miekka, — toisti nuorukainen säihkyvin silmin. Tänä hetkenä oli hänessä jotain, joka muistutti hänen urhoollista isäänsä, Bo herraa.
— Taavi on sen teille pelastanut, huomenna te vyötätte sen vyöllenne ja lähdette sotaan tanskalaisia vastaan voittamaan itsellenne kannukset, — huudahti Goliat vilkkaasti. Itseksensä hän lisäsi: — Pyhä Priita siunasi pakanallisen juoman; se tekee saman vaikutuksen Ljungarsin vereen, kuin vesi sepän sangossa: se karaisee terästä.
— Mutta sinä et vielä kertonut minulle Ljungarsin vaakunasta, — jatkoi nuorukainen.
— Te ette tahtonut kuunnella minua, jalo herra. Mutta nyt, kun näen kuninkaanveren punaavan nuoria poskianne, nyt voin jatkaa Bo herran kertomusta.
— Kuninkaanko veren, sanot?
— Ettekö ole aavistanut, mitä nuo kolme kruunua sukuvaakunassanne merkitsevät? Rohkeutta, herra! Nyt te olette vahva, ettekä enää vapise kuin lapsi ämmänjutuista.
— Se on ihmeellistä, Goliat, minusta tuntuu aivan kuin haluaisin nousta hevosen selkään. Mutta jatka!
— No niin, istuessamme korkean kuusen suojassa ja kuun valaessa loistoaan Ljungarsin kiiltäviin teräskypäröihin, jatkoi Bo herra kertomustansa seuraavalla tavalla:
Birger Jarlilla, Bjelbon herralla, joka kuului tuohon mahtavaan, ja sittemmin onnettomaan Folkungasukuun, oli neljä poikaa; Valdemar ja Magnus tulivat Ruotsin kuninkaiksi, mutta Bengtistä tuli Suomen herttua ja Eerikistä Smålandin herttaa. Kuningas Valdemarilla oli suloinen puoliso, Sofia, joka oli tanskalaista syntyperää, mutta hänen kälynsä, prinsessa Jutta, oli vieläkin suloisempi. Jutta oli ollut vihitty nunna ja Roeskilden luostarin abbedissa, mutta hän oli kääntynyt takaisin maailman turhuuteen, sillä hän rakasti sitä enemmän kuin Jumalaa, kunniatansa ja omaatuntoansa. Mutta kävipä niin, että kuningas Valdemar, joka oli aikansa kaunein mies, rakastui prinsessa Juttaan, joka oli sen ajan kaunein nainen.
Eräänä päivänä, kun kuningas ja prinsessa olivat metsästysretkellä, nousi kova ukkosilma, ja heidän täytyi viettää yötä luolassa. Ukkosilma lakkasi, mutta kuninkaalla, kuningattarella ja prinsessalla oli sittemmin tapana sanoa, että heidän onnettomuutensa saivat alkunsa tänä yönä. Ja sattuipa myöskin joka kerta, kun prinsessa Jutta läksi kesällä ratsastamaan, että ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat.
Kuningatar Sofia kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja kuningas itse tuli surumieliseksi ja katuvaiseksi. Sitä ei prinsessa voinut kärsiä, vaan hän itsekkin tuli synkkämieliseksi ja läksi Bengt herttuan kanssa Suomeen hirviä pyytämään.
Herttua Bengt Birgerinpoika oli Linköpingin piispa, mutta mieleltänsä hän oli enemmän maailmallinen kuin hengellinen ja hän koetti huvituksilla karkoittaa prinsessan synkkämielisyyttä. Koska hän piti paljon hurjista metsästysretkistä, niin hän ajatti esille karhuja ja metsästi niitä kaukana Satakunnan erämaissa. Herttualla oli Sam niminen lappalainen kääpiö, ja hän osasi noitua. Sam sai seurata herttuata hänen metsästysretkillänsä, sillä hän tiesi karhujen piilopaikat ja niinpä tuli koko seurue kerta sille paikalle, jota sittemmin nimitettiin Junkkarin — se on Ljungarsin lähteeksi. Prinsessalla oli sinä päivänä valkoinen puku, tanskalainen kruunu tummilla hiuksillaan, hopeanauha kulmillaan, kultavyö vyötäisillään ja punaiset sukat ja kengät jalassa. — Mutta te ette kuuntele minua, Birger herra.
— Jatka! — vastasi nuorukainen ja katsoi arasti ympärilleen hämärässä huoneessa. — Tuon puvun tunnen minä liiankin hyvin.
— Ei ole hyvä, — jatkoi Goliat, — kertoa sellaisia asioita pimeässä; minä lisään puita uuniin, niin että kaikki kummitukset pakenevat. Mihinkä me jäimmekään? Niin, kaikki jotka tunsivat prinsessa Jutan, olivat ihmeissään että metsästysretkeä tähän asti oli suosinut mitä ihanin kesäilma. Seurue istahti ruohikkoon koukkuisen männyn siimekseen tuon suuren kallion luo, tiedättehän, ja prinsessa Jutalle tuli kova jano, mutta vettä ei ollut peninkulman matkalla.
Silloin Bengt herttua veti paksun kultasormuksensa sormestaan, kutsui Samia ja käski hänen hankkia prinsessalle vettä. Jos se hänelle onnistuisi, niin hän saisi sormuksen, muussa tapauksessa hän ripustettaisiin lähimpään puuhun. Sam otti sormuksen, luki veden luvut ja löi sauvallansa kallioon. Heti kumpusi kalliosta kirkas lähde esiin ja kääpiö kiiruhti tarjoamaan prinsessalle virkistävää juomaa. Mutta prinsessa oli sinä päivänä synkällä mielellä, työnsi kääpiön luotaan ja huudahti: kuinka sinä uskallat, muodoton hirviö, käsilläsi tahrata kuninkaantyttären juomaa? Jos olet niin taitava taikatempuissasi, kuin kehut olevasi, niin lähetä minulle juomaani tarjoamaan palvelia, joka on minun arvoiseni!
Silloin, kerrotaan, hymyili muodoton kääpiö ja vakuutti lähettävänsä hienon, soman tyttösen, joka olisi aivan prinsessan kaltainen sekä ulkomuotonsa että pukunsa puolesta, tytön, joka ei ainoastansa tarjoisi hänelle juomaa, vaan joka palvelisi häntä ja hänen jälkeläisiänsä, niin kauan kuin olisi olemassa joku hänen veriheimolaisensa. Hänen tuli antaa hänelle vain pieni kaistale puvustansa.
Uteliaana ihmetellen voisiko hän pitää sanansa, prinsessa Jutta ojensi kääpiölle kaistaleen valkoisesta puvustansa, joka oli repeytynyt orjantappurapensaasen.
Sam mutisi loihtulukunsa ja heitti valkoisen kangaskaistaleen lähteesen. Se kellui veden varassa; se näkyi silmään vielä nurmikon luona, mutta sitten alkoi sumua kohota lähteestä ja sumusta nousi mitä sievin valkoinen tyttö, prinsessan täydellinen kuva, paitsi että tyttö oli niin pieni, hento ja hoikka kuin nelivuotias lapsi. Tuo valkoinen tyttö astui prinsessan luo, tarjosi hänelle lähdevettä hopeamaljasta ja prinsessa joi. Mutta tuskin hän oli saanut juoduksi, niin taivas synkistyi ja kauhistuttava ukonilma nousi, jottei senkaltaista koskaan ole nähty. Prinsessa olisi paennut, mutta hän ei voinut, hänen kamarineitsyensä hajaantuivat ja Bengt herttuan, joka oli aikeessa pelastaa häntä, raasti myrskytuuli kauas pois. Kun rajuilma vihdoin tyyntyi ja herttua palasi takaisin sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinsessan, oli ukonnuoli halaissut suuren punertavan kallion ja sen juurella makasi prinsessa Jutta kuolleena, mutta hänen jaloissansa lepäsi pieni elävä poikalapsi unen helmassa ruohistossa.
Bengt herttua olisi mielellänsä suonut prinsessalle kuninkaalliset hautajaiset, mutta koska hän oli ollut vihitty nunna, joka oli rikkonut luostarilupauksensa, ei kukaan pappi tahtonut siunata hänen ruumistansa, eikä liioin kastaa hänen lastansa. Herttua kasvatti pojan linnassansa, nimitti hänet Knuutiksi ja antoi hänelle Ljungarsin nimen, vaakunan ja tilukset muistoksi hänen sukuperästänsä. Kun poika oli viidentoista vuoden vanha, niin hän kuuli linnanpihalla leikittelevien lasten sanovan toisillensa: "tuossa käy Knuutti Ei-kenenkään poika, joka on kastamaton." Knuutti otti kiven ja löi sillä lapsia, sitten hän meni linnankappalaisen luo ja pyysi kastetta. Matta sitä hän ei voinut saada, sillä hänen kätensä olivat veressä. Sen jälkeen Knuutti kulki kirkosta kirkkoon, kaupungista kaupunkiin ja pyysi kastetta, mutta yksi pappi kysyi häneltä: kuka isäsi oli? ja toinen kysyi: ken oli äitisi? Kun Knuutti ei tahtonut antaa vastausta näihin kysymyksiin, niin ei kukaan tahtonut häntä kastaakkaan ja niin hän vihdoin tuli samalla pyynnöllä Rooman pyhän isän luo. Paavi kysyi niinkuin kaikki muutkin: kuka oli isäsi? ken äitisi? Knuutti vastasi: metsänmänty oli isäni ja hopealähde äitini, mutta jos tahdotte vielä lisää tietää, niin olen prinsessa Jutan poika. Silloin sanoi paavi: mene pois, sinä kadotettu; minäkö siunaisin luostarilainrikkojan pojan! Ja Knuutti läksi vihoissansa pois, kastoi itse itsensä Junkkarin lähteessä ja kirosi itsensä ja koko sukunsa, niin että jos joku heistä rupeaisi kirkon tai luostarin palvelukseen, siitä koituisi hänelle vain onnettomuutta ja varma perikato. Sitten hän rakensi Ljungarsin linnan ja tuli sukunsa kantaisäksi, suvun, joka aina on ollut kirkon vihollisia. Mutta kaikkialla minne hän vain kulki, seurasi häntä ukkonen ja Folkunga suvun verinen sukuviha kulki perintönä hänen jälkeläisillensä.
Goliat lopetti Bo herran kertomuksen, tarttui Birgeriä käteen kiinni ja sanoi: — Olette nyt kuullut sukunne tarinan; vieläkö haluatte ruveta kirkon palvelukseen?
Birger vastasi vain: — En ainakaan huomenna! Se olisi mahdotonta.
5. Valtiomies tukalina aikoina.
Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520 oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia: kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet, mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua. Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu. Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi? Sitä erittäin haluttiin tietää.
Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta. Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla, mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi. Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä, että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.
Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin. Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?
Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksinovitii, jotka aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi terävästi toiseen apulaiseensa.
— No, Birger Bonpoika, — huudahti hän, — oletko hullu? Jo kolmatta kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä; etkö ole taaskin kirjoittanut:in gloriam sanctissimae et beatissimae Mariattae, matris Dei?[Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin kunniaksi.]
— Armoa, arvoisa isä, armoa! — huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.
— Poikani, — jatkoi piispa, — minä huomaan nyt, että sinä et ole valmis — kaukana siitä — pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, — lisäsi hän lempeämmällä äänellä, — mene, poika parkani, ano anteeksi pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla paastolla…
— Arvoisa isä, — huokasi Birger, — te olette sallinut minun ripittää itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan linnanmuurien ulkopuolelta.
Piispa pudisti päätänsä. — Epäilemättä, — hän sanoi, — paholainen juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa. Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset jotain ulkonaista tointa… jonkun vaarallisen ja vaivalloisen tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä ajattelen asiata.
Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.
— Kutsu Niilo herra tänne. Ladatkaa tuliputket. Anna miehistölle aseita. Miehitä muurit. Mutta toimita kaikki hiljaisesti. Sano sotamiehille, että he pysyvät piilossa. Pidä nostosiltaa silmällä. Kutsu papit ja Olavi mestari tänne. Sano hovipojille, että he pukeutuvat juhlapukuihinsa. Odotahan, pyydä myöskin Beata ja Elina neiti tänne!
Piispa jakeli käskynsä levollisesti, lyhyesti ja varmasti. Niilo ritari, Kuusiston linnan päällikkö tuli ja sai määräyksensä. Piispa itse järjesti pukunsa ja huoneensa sen osan mukaiseksi, jonka hän oli ottanut näytelläksensä. Hetken kuluttua kuului torventoitotusta ja ilmoitettiin, että herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, Kristian kuninkaan asettama Turun päällikkö, halusi seurueineen päästä linnaan.
Niilo herra näyttäytyi nostosillalla, tervehti kohteliaasti saksalaista ritaria ja valitti, että hänen korkea-arvoinen herransa piispa parasta aikaa oli hyvin sairaana ja heikkona voimiltansa ja että linnassa oli suuri tilanpuute. Piispa pyysi kuitenkin ritari Wulfia ja kahta hänen seuralaistansa luoksensa, mutta ikävä kyllä hän ei voinut ottaa vastaan muita ritari Wulfin seuralaisia, joka hänelle olisi ollut suuri kunnia ja ilo. Ritarin väkeä koetettaisiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista kestitä lähimäisissä taloissa, ja jos ritari halusi vakuutta oman persoonansa turvaksi, niin annettaisiin neljä piispan palveluksessa olevaa nuorta aatelismiestä pantiksi.
Viimeinen tarjous oli muodonasia, jota tapa vaati, joka liiankin usein näinä epäluotettavina aikoina huomattiin hyvinkin tarpeelliseksi. Ritari Wulf — lihavanlainen, vanhanpuoleinen herra, jonka väijyvät, viekkaat silmät eivät olleet sopusoinnussa sen lystikkään suoruuden kanssa, jota hän mielellänsä tahtoi näyttää — kielsi iloisesti tarjouksen jälkipuolen ja sanoi vain väellensä saksaksi niin ääneen, että Niilo herra sen kuuli: "Enkö ole sanonut teille, senkin penikat, että te kiroilette niin riivatusti, ettei hurskas piispa teitä kärsi pyhässä talossansa! Korjatkaa luunne peijakkaan haltuun ja natustelkaa sianlihaa, missä voitte sitä saada varastamatta."
Tämän matkapassin saatuansa vetäytyivät sotamiehet takaisin. Kun ei enää ollut pakko pelätä päällekarkausta, laskettiin nostosilta alas ja ritari Wulf ratsasti linnaan kahden miehensä seurassa.
Pian näkyikin, että ahtaassa linnassa oli paljo asukkaita. Piispan arvo vaati, että kuninkaan edustaja Suomessa oli otettava arvonsa mukaisella komeudella vastaan. Ritari Wulf kulki ensin kaksinkertaisten aseellisten sotamiesrivien läpi, jotka seisoivat linnanpihalla kahden piispan väreihin puetun ritarin komennettamina. Pääkäytävällä oli Niilo herra häntä vastassa, ja Niilo herran takana joka neljännellä portaalla seisoi kaksi hovipoikaa, kaikkiansa kuusitoista, sinivalkoisiin samettipukuihin puettua nuorukaista, jotka kuuluivat Suomen korkeimpiin perheihin. Asesalissa odottivat papit, dekaanuksen, mestari Konradin johtamina, ja tänne saivat vieraan ritarin seuralaiset jäädä odottamaan ja hän yksin pääsi tuomioherran saattamana piispan yksityisiin huoneihin salin sisäpuolelle.
Se, joka puoli tuntia sitten oli silmäillyt tähän työhuoneesen, huomasi nyt ihmeeksensä sen muuttuneen sairashuoneeksi. Kadonneet olivat kaikki jäljet kirkkoarkistosta, kirjoitusneuvoista ja muista töistä, joiden ääressä piispa äsken vielä oli innokkaasti työskennellyt. Väkevä kamfertin haju pisti kuningas Kristianin lähettilään nenään heti hänen sisään astuessaan. Arvid piispa itse oli puoleksi makuulla leposohvalla ja yllä hänellä oli komea juhlapuku, jonkinlainen sekoitus sairas- ja piispallisesta virkapuvusta. Hän näytti todellakin niin kuihtuneelta ja vanhentuneelta, tuo arvoisa isä, että olisi melkein — jos se ei olisi ollut loukkaavaa hänen hengelliselle arvollensa — voinut epäillä hienoa harmaata ja kellertävää poskimaalia käytetyn. Hänen toisella puolellansa seisoi huolistuneena hänen lääkärinsä, Olavi mestari, ja toisella puolella sairaanhoitajina ne molemmat aatelisneidet, jotka olivat paenneet Kuusiston linnan turviin, tummakutrinen kuusitoistavuotias Beata Bontytär Ljungars, jonka silmät iskivät tulta ja jolla oli veitikkamainen uhmaava ryhti, sekä niinikään nuori, mutta vaaleaverinen, helläsydäminen ja ujo Elina Kurki, piispan läheisen sukulaisen tytär.
Ritarin astuessa sisään poistuivat nuoret neitoset, täytettyänsä ainoan ja helpon tehtävänsä esiintyä koristuksena taulussa. Olavi mestarikin poistui, asetettuaan pöydälle virkistävän juoman, jonka hän juuri oli valmistanut, ja piispa jäi yksin kuningas Kristianin palvelian kanssa; kettu ja jalopeura samassa luolassa, — sanottakoon se piispa Arvidin valtioviisasten ominaisuuksien ylistykseksi. Hänessä yhtyi ketun viekkaus jalopeuran sydämeen.
6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.
— Was tausend, korkea-arvoinen herra, schlecht gebraten, schlecht geschlafen, — huudahti ritari Wulf astuessaan huoneesen semmoisella oikopäisellä tavalla, jota helposti saattoi käsittää soturin suoruudeksi, ja puhui suurella varmuudella saksan ja tanskan sekaista sotkua, jota on aivan mahdotonta jäljitellä.
Piispan jaloista kasvonjuonteista välähti esiin ilme, joka osotti että hän tunsi kirkkoruhtinas-arvonsa loukatuksi, mutta hän hillitsi vihansa ja vastasi vain.
— Terve tultuanne, korkeasti kunnioitettava herra, halpaan linnaani, ja ottakaa samalla vastaan kiitokseni siitä, että sallitte minun tarjota armolliselle herrallemme Kristian kuninkaalle uskollista palvelustani, niin pitkälle kuin heikot voimani myöntävät.
Tämän tervehdyksen kursasteleva ja määräkäs laatu lannisti heti suuresti ritarin julkeutta ja hän jatkoi kohteliaammin:
— Danke, danke, teidän korkea-arvoisuutenne. Thut mir leid, että terveydentilanne on niin huono. Hoffen bessere Zeiten, toivokaamme parempia aikoja, teidän korkea-arvoisuutenne.
— Olen tosiaankin hyvin pahoillani, — vastasi piispa, — että onneton sairauteni juuri näinä aikoina on estänyt minua seuraamasta armollisen kuninkaamme kutsua ja käskyä ja olemasta läsnä hänen kunniakkaassa kruunauksessansa Tukholmassa. Suvaitkaa vieläkin vakuuttaa hänen armoansa, että ainoastaan minun täydellinen kykenemättömyyteni on ollut syynä siihen, että minä en voinut olla mukana yhdessä kunnioitettavan ja hurskaan veljeni, korkea-arvoisen arkkipiispa Trollen ja valtakunnan muitten pappien kanssa osottamassa kunnioitustani hänen armollensa tässä onnellisessa ja iloisessa tilaisuudessa.
Ritari Wulf puri huultansa ja näytti vasten tapaansa olevan hämillänsä.
— Allerdings, — sanoi hän, — allerdings. Hänen armonsa tietää kyllä, että Turun korkea-arvoinen piispa on ein herzensguter Mensch und getreuer Unter — than, — hyväsydäminen mies ja uskollinen alamainen, ja sentähden… on suuresti ilahduttava teidän korkea-arvoisuuttanne, että juuri tänä yönä on tullut hyviä tietoja Tukholmasta… voinpa sanoa, erittäin onnellisia tietoja — sehr gute Nachrichten.
— Minä en ole vielä saanut minkäänlaisia tietoja kruunausjuhlallisuuksista, ja minä olisin hyvin kiitollinen teille, jos tahtoisitte kertoa minulle jotain, — sanoi piispa tutkistelevasti katsoen sanansaattajaan. — Minä olen aivan varma, — lisäsi hän, kun Wulf ei heti vastannut, — että hänen armonsa on suosiollisen lupauksensa mukaan osottanut lempeyttä ja antanut anteeksi niille Ruotsin piispoille ja ritareille, jotka tähän asti onnettomuudeksensa olivat joutuneet hänen armonsa epäsuosion ja tyytymättömyyden alaisiksi.
— Kyllä, kyllä, hänen armonsa on hyvin armollinen, hyvin lempeä ja anteeksiantava, — vastasi ritari sanoja tapaillen. — Kolme päivää perätysten tanssittiin Tukholman linnassa: viel Schmaus, ungeheuer Bier und Wein getrunken… [Suuret syömingit, äärettömät oluen ja viinin juomingit…]
— Onko siis vietetty yleistä sovintojuhlaa? Toivottavasti kaikki loppui hyvin ja kaikki erosivat iloisina ja kiitollisina kuninkaan osottamasta armosta?
— Hagelwetter! Warum sollten sie nicht frölich sein? [Miksikä he eivät olisi iloinneet?] Kaikki ihmiset olivat niin hiivatun iloisia ja kiitollisia. Niin, tietenkin kaikki kuninkaan uskolliset alamaiset ja oikeat ystävät.
— Mutta neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, herra ritari, te sanotte tätä kaikkea äänellä, joka herättää minussa pelkoa, ettei kaikki olekkaan käynyt niin onnellisesti, kuin mitä olisi odottanut! Ei suinkaan Sturen leskelle ja valtakunnan aatelismiehille ja papistolle ole mitään pahaa tapahtunut?
— Was, donner! Onhan teidän korkea-arvoisuutenne kuninkaan ystävä ja hänen puoluelaisensa?
— Juuri sentähden, herra ritari, en voi koskaan luulla, että hänen armonsa olisi rikkonut lupaustansa, jonka hän pyhästi vannoi kun Tukholma teki sopimuksen pyhän Egidin päivän jälkeisenä keskiviikkona.
— Oh, bitte, eihän se ollut kuningas, vaan Upsalan piispa, joka paljailla polvillansa rukoili oikeutta kerettiläisille ja kapinoitseville paavinhäväisiöille. Versichere, alles gerichtlich abgethan. [Vakuutan teille, kaikki on käynyt oikeudenmukaisesti.] Piispa valittaa; kuningas kysyy: voitteko sanoa minulle, rakkaat lapseni, ovatko kaikki nämät hyvät miehet kerettiläisiä? Ruotsin hyvät herrat ja neuvosto vastaavat siihen: ovat, ovat. Nun, also nichts weiter; alle kaputt. [No niin, ei muuta: kaikki he ovat mennyttä kalua.]
— Se ei ole mahdollista! Kuinka on Strengnäsin Mathias piispan laita?
— Kaputt.
— Skaran Vincentius?
— Kaputt.
— Knuutti Kurki?
— Kaputt.
— Eerikki Juhananpoika Wase?
— Kaputt.
— Linköpingin piispa Brask?
— Oh, der Fuchs ist aus der Falle gelaufen. [Se kettu karkasi satimesta.]
— Joachim Brahe?
— Kaputt.
— Eerikki Gyllenstjerna?
— Kaputt.
— Mutta hänen sisarellensa, Kristiina rouvalle, eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut?
— Oh, nichts, nichts. Meidän armollinen kuninkaamme on sallinut hänen vapaasti valita veteen nukuttamisen, polttamisen tai elävänä hautaamisen välillä.
— Taivainen taatto! Entä muut Tukholman ylhäiset rouvat? Rouva Cecilia af Eka? Rouva Sigrid Baner?
— Minä tiedän vain, että Sigrid rouva pistettiin säkkiin ja heitettiin virtaan, — vastasi ritari Wulf hiukan hämillänsä leikillisellä äänellä.
— Se on tarua, perätöntä juttua! Herra ritari, pilkkaatteko te herkkäuskoisuuttani?
— Donnerwetter, tiedänhän minä, että hän heitettiin niinkuin kissanpoika Norrströmiin, mutta hän vedettiin sieltä ylös jälleen, jota tavallisesti ei tehdä kaikille kissanpojille.
Niin jatkoi ritari Wulf kertomustansa salaamatta vahingoniloansa ja antoi kuuliallensa pisara pisaralta näitä myrkyllisiä uutisia, joista suurin osa oli liiankin totta, ottamatta lukuun Kristiina Gyllenstjernaa, joka niinkuin tunnettu, sai nääntyä Kööpenhaminan hirvittävässä sinisessä tornissa. Arvid piispa tarvitsi koko uljuutensa ja itsensähillitsemis-taitonsa voidaksensa peittää ilvehtivältä sanantuojalta niitä inhon, surun ja katkeruuden tunteita, jotka liikkuivat hänen jalossa sielussansa. Ylpeä Kurjen suvun veri kuohui valtavasti hänen suonissansa. Hetkeksi lensi se pikainen ajatus hänen mieleensä, että hän pidättäisi Kristian kuninkaan päällikön vankinansa, nyt kun hän oli hänen vallassansa, karkaisi sitten Turkuun tanskalaisen sotavoiman kimppuun, — jota ei pitäisi olla vaikea voittaa, ilman johtajaa ja avuntoivetta kun se oli tähän vuodenaikaan, — ja sitten lopulta astuisi yleisen kapinan etupäähän, karkoittaisi tanskalaiset Suomesta ja sitten…? Niin sitten ei Suomella olisi hallitsiaa Sten Sturen kuoleman jälkeen, ja kuka olisi siihen tehtävään enemmän oikeutettu kuin Suomen kirkon hallitusmies, hän, joka tiesi kahdella tavalla olevansa kansan pää? Eihän se olisi muuta kuin hänen edeltäjiensä, Turun piispojen, pyhän Hemmingin ja suuren Maunu Olavinpoika Tavastin rohkeiden unelmien toteuttamista! Suomi pappisvaltaisena tasavaltana, kirkkovaltiona, paavin suojeluksen alaisena, omavalitsema elinajaksi asetettu piispa hallitsiana, — siinä perusajatus ja suunnitelma, jota ei koskaan selvästi sanoin lausuttu, mutta joka ilmeni kokonaisessa siihen suuntaan viittaavassa toimintajärjestelmässä. Ja milloinka hetki olisi ollut suotuisampi, kuin juuri tässä epäjärjestyksen, herrattomuuden ja sekasorron aikana, kun maallinen valta oli tullut niin vihatuksi Kristianin verisen pyövelinmiekan takia ja kirkolla yksin, — tuolla iankaikkisella, joka seisoi kalliolla valmiina uhmaamaan kaikkien aikojen myrskyjä, — näytti olevan voimaa tarjota suojelusta uhkaavaa kukistusta vastaan.
Vallan perkele seisoi temppelin harjalla ja kuiskasi Arvid Kurjelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua!
Mutta Arvid piispa oli liian viisas antaakseen tunteitten valtioviisauden hurmata itseänsä. Hän rakasti siksi paljon isänmaatansa, ettei hän tahtonut suin päin ja ilman valmistuksia heittää sitä epätoivoisiin taisteluihin. Ei täällä, eikä Ruotsissakaan voinut olla mitään apua vallanhimoisesta aatelista, joka keskenänsä oli kateellinen ja vihamielinen. Ja mitä oli aatelin yläpuolella? Harvalukuinen, suureksi osaksi oppimaton ja kautta koko maan sirotettu papisto. Mitä oli taas aatelin alapuolella? Vieläkin oppimattomampi, harvalukuinen ja hajaantunut kansa, joka lapsuudesta saakka oli tottunut kulkemaan mahtavampien talutusnuorassa. Ei, tällä kertaa ei voinut mitään tehdä. Mutta ehkäpä lähin tulevaisuus pimeästä povestansa synnyttäisi miehen, joka kykenisi tuohon suureen työhön ja onnistuisi yhdistämään yhdeksi voimanilmaukseksi kaikki särkyneet tahdot, kaikki hajonneet, pitkissä taisteluissa verta vuotaneet voimat…
Arvid piispa päätti odottaa!
Ja tehtyään tämän päätöksen, jonka hän oli punninnut ja päättänyt lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tässä on tarvittu sen kirjoittamiseen, sai piispa takaisin koko voimansa ja päättäväisyytensä. Vihattu sanantuoja ei saisi riemuita, hänen silmänsä oli vain sokaistava, hänen epäilyksensä uuvutettavat uneen, kunnes hetki tulisi, jolloin itsevaltiaan vihattu valta tallattaisiin jalkojen alle. — Älkää ihmetelkö, herra ritari, — sanoi nyt piispa arvokkaasti ja aivan levollisesti, — älkää ihmetelkö, että niin odottamattomat uutiset kuohuttavat vanhan, heikon miehen mieltä, jonka vähäisiä jäljellä olevia voimia pitkällinen sairaus on kuluttanut. Ihmisenä ja rauhallisena kirkon palveliana minun täytyy syvästi surkutella onnetonta kohtaloa, joka on tullut niin monen korkean henkilön, entisen ystävän ja ruotsalaisen sukulaisen osaksi. Mutta kansalaisena ja uskollisena alamaisena on minun velvollisuuteni kunnioittaa kuninkaani päätöstä ja neuvoston tuomiota. Pyhän roomalaisen istuimen halpana sijaisena tässä maassa voin minä vain toivoa, että Upsalan arkkipiispa on toiminut omantuntonsa ja kanonisen oikeuden mukaan, jonka alle kirkon paimenten täytyy alistua, ja rukoilla Jumalaa, pyhää Eerikkiä ja pyhää Brigittaa, että tämä tapaus tuottaisi isänmaalle todellista hyvää. Ja nyt — kun olette suvainnut ilmoittaa minulle nämät uutiset ja tunnette mielipiteeni niiden johdosta, — sallikaa minun kysyä, mitenkä vielä voin palvella armollista kuningastamme ja teidän jalosukuisuuttanne?
— Haue mich in tausend Stücken [Hakatkaa minut tuhansiksi paloiksi!], — huudahti raaka soturi ällistyneenä ja kahdenvaiheilla, miltä kannalta hänen tulisi katsoa sellaista valtiollista uskontunnustusta, — minun täytyy sanoa, että teidän korkea-arvoisuutenne on sangen ymmärtäväinen mies, joka mielellään suopi noille kirotuille kerettiläisille ansaitun palkkansa. Ja jos teidän korkea-arvoisuutenne nyt tahtoisi muuttaa Turkuun ja tuottaa minulle sen kunnian, että teidän korkea-arvoisuutenne rupeaisi minun naapurikseni, niin olisi teidän korkea-arvoisuudellanne siellä paljoa parempi olla kuin täällä, se totta puhuakseni olikin minun todellinen asiani. Näinä aikoina, verdamme mich, ei puutu pahoja kieliä varsinkin kapinoitsevan aateliston joukossa, jonka kuninkaamme kerran on lannistava, mutta teidän korkea-arvoisuutenne voipi sillä välin saarnata heille rauhaa ja sovintoa. Teidän korkea-arvoisuutenne voi takoa näitä suomalaiskoiria ympäri korvia, että ne pysyisivät nahoissaan niinkuin hyvät lapset, jolleivät he tahdo vitsaain posterioribus[takaosiinsa]. Joka tapauksessa on teidän korkea-arvoisuudellanne siitä suurta hyötyä. Kuningas saapi tietää, ettei teidän korkea-arvoisuudellanne ole osaa suomalaisen aatelin uppiniskaisuudessa, vaikka kielitteliät sanovat teidän korkea-arvoisuutenne olleen Sturen parhaan ystävän ja kuninkaan vihollisen.
Ritari Wulf vilkutti viekkaita silmiänsä ikäänkuin hän olisi tahtonut lisätä: älä ole liian kopea, ukkoseni, näethän että olet käsissäni!
Arvid piispa hymyili lempeästi, vaikka hänen rintansa kiehui vimmasta. — Teidän jalosukuisuutenne, — sanoi hän, — osaa koskettaa meitä, kirkon rauhallisia miehiä arkaan kohtaan, ja minua ilahuttaa, että teidän jalosukuisuutenne on sellainen kuninkaan palvelia, että teidän kanssanne saattaa sanoa viisaan sanan kahden kesken. Lyhyesti, me ymmärrämme toisemme. Minä en huomaa todellakaan mitään syytä, miksikä me olisimme vihollisia, koska meillä kummallakin on hyötyä siitä, että olemme ystävykset. Tehkäämme sentähden liitto keskenämme. Minä lupaan käyttää kaiken vaikutusvoimani Kristian kuninkaan eduksi, ja te taas puolestanne lupaatte hävittää jäljet siitä, mitä te sanotte minun ystävyydekseni Sturein kanssa. Ehkäpä minulla olisi joku muukin ehto, esimerkiksi joku kannattava pastoraatti, jonka tulot olisivat hyvin tervetulleet näinä köyhinä aikoina. Mutta siitä me voimme sittemmin puhua, samoin kuin muutostani Turkuun. Te olette yhtä viisas, kuin olette urhoollinenkin, ritari Wulf; älkää sentähden ihmetelkö, että toistaiseksi nukun paremmin Kuusiston linnassa, kuin teidän keihäittenne suojassa. Sitä paitsi huomatkaa, että liittomme on pidettävä salassa. Voidakseni toimia yhteisen asiamme hyväksi, täytyy minun näyttää aivan vilpittömältä. Ei haittaisi, jos te joskus sanoisitte jonkun kovan sanan minusta, ikäänkuin minä vielä olisin epäsuosiossa ja tanskalainen puolue minua vainoisi. Minun sanoillani olisi silloin parempi kaiku. Siis, teidän jalosukuisuutenne, me olemme tästä hetkestä alkain julkisia vihollisia, mutta salaisia ystäviä. Ymmärrättekö minua?
— Oh ganz schön. Potztausend, teidän korkea-arvoisuutenne on hyvin viisas mies, hyvin ymmärtäväinen mies.
7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.
Tuskin oli ritari Wulf von Grewensdorp seurueineen lähtenyt Kuusistosta, niin Arvid piispa sulkeutui huoneesensa ja kutsutti luoksensa tallimestarinsa Taavin, sekä nuoren Birger Bonpoika Ljungarsin. — Aika on sellainen, — sanoi hän heille, — että maa etusijassa tarvitsee pyhimysten esirukouksia, mutta sitä lähinnä miehiä, jotka kykenevät sekä viisasta päätä että terävätä miekkaa käyttämään. Birger Bonpoika, minä suon sinulle nyt tilaisuuden näyttää miehuudenkokeen ja annan sinulle muuta ajateltavaa kuin pahojen henkien vainoamista. Ota nämä kirjeet ja vie ne varmasti perille, niin pian kuin vain voit. Minä uskon siten oman onneni ja isänmaan menestyksen sinun käsiisi. Anna lyödä itsesi mielemmin palasiksi, ennenkuin jätät kirjeet jonkun muun käteen, kuin kelle ne ovat aiotut!
Birgerin silmissä leimahti vilahdukselta Ljungarsin tuli, mutta hän näytti epäilevän. — Arvoisa isä, — sammalsi hän, — henkeni on teidän käytettävänänne, ja minä koetan parhaan taitoni mukaan täyttää toimenne. Mutta älkää pahastuko, jos minä, nähtyäni, kuinka ystävällisesti te otitte vastaan tyrannin päällikön, kysyn teiltä,hänenköasioissansa jahänenköeduksensa minun tulee viedä kirjeet perille.
— Mene, poikani, äläkä utele asioita, joita sinä, niin nuori ja kokematon kuin olet, et voi käsittää. Olethan sinä niin kauan tutkinut kirkkomme lakeja, etkä vieläkään tiedä, että palvelian ensimäinen velvollisuus on ehdottomasti totella hengellistä yliherraansa? Mitä sinuun tulee, Taavi poikani, — jatkoi piispa, eikä ollut huomaavinaan, kuinka nuorukainen punastui, — niin sinulle minä annan toisen tehtävän. Anna heti satuloida kymmenen hevosta ja valjastaa toiset hevoset neljän reen eteen. Laittaudu sitten valmiiksi kahdeksan parhaimman sotilaani kanssa saattamaan neiti Elinaa ja Beataa sekä äitiäsi ja muita naispalvelioita hurskaan sisaremme luo Naantaliin, jossa heillä on sopivampi ja varmempi turvapaikka näinä rauhattomina aikoina.
Taavi, jolle palvelus oli kaikki kaikessa, oli heti valmis ja notkisti, niin kuin tapa vaati, polvea piispalle, saadakseen hänen siunauksensa ennen matkallelähtöä.
— Ettekö anna minullekin siunaustanne? — kysyi Birger.
— Sen teen, — sanoi piispa juhlallisesti ojentaen kätensä, — mene, poikani, mene, sinä veristen väkivallanmiesten ja kirkon vihollisten vielä tahraton jälkeläinen, mene, sovita heidän erehdyksensä ja palvele uskollisesti hyvää asiaa sillä tavoin kuin olet kutsuttu. Polvistu; minä siunaan sinua Jumalan, Pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin nimessä!
Nuorukainen polvistui; hänen rintaansa ahdisti, mutta samassa hän hengähti jo helpommin. Solki, joka piti hänen vyötänsä kiinni, katkesi ja hänen isänsä miekka, jonka hän tanskalaisten saapuessa oli vyöttänyt vyöllensä, putosi kilisten lattialle.
— Tiesinhän sen, — sanoi piispa hymyillen, — ettei Ljungarsin teräs heti suostu pyhän Henrikin palvelukseen. Sinun asiasi on nyt, poikani, opettaa sille uusia tapoja. Voit alottaa matkasi Taavin seurassa ja saattaa sisartasi Naantaliin. Sieltä sinä ratsastat niin nopeaan kuin ratsusi vain kestää Kankaisiin ja sieltä kirjeitten määräpaikkaan. Pyhimykset seuratkoon teitä; menkää rauhaan!
Vaikka Kuusiston linnanherra vast'ikään oli tehnyt sopimuksen tanskalaisen päällikön kanssa, epäili hän sittenkin tanskalaisten rauhallisia aikomuksia, ja hän antoi heti kahta kiivaammin korjata muureja, etenkin meren puolelta ja tuotti linnaan yhä enemmän ruokavaroja lähiseuduilta. Kristian kuninkaan ja hänen lähettiläidensä ystävyydenvakuutukset olivat sitä laatua, ettei Arvid piispa pitänyt salaista hyökkäystä linnaan mahdottomana, kenties jo ensi yönä, ja senvuoksi ei myöhäinen vuodenaika eikä liioin lähenevä ilta voinut estää häntä suinpäin lähettämästä nuoria neitosia ja heidän palvelusväkeänsä pois luostarista. He erosivat isällisestä ystävästänsä jättäen sydämelliset ja liikuttavat hyvästit; mutta oleskelu ahtaassa linnassa, jonne oli kokoontunut yhä enemmän sotaväkeä, oli käynyt näille nuorille naisille niin rasittavaksi, että he mielellänsäkin vaihtoivat nämät kivimuurit raittiisen ajomatkaan ja siihen toivoon, että saisivat mukavampaa asuntoa rikkaassa ja hyvinvarustetussa luostarissa.
Jo tunnin kuluttua tanskalaisten lähdöstä he istuivat reessä. Heidän saattojoukkonaan oli Birger ja Taavi ja kahdeksan muuta ratsumiestä sekä vanha Inkeri, Renata ja kolme kamarineitsyttä. Nostosilta vedettiin rätisten ylös heidän jälkeensä ja pian pikku joukko ajoi täyttä nelistä Naantalia kohti semmoisella vauhdilla, joka ei lainkaan ollut seurueen vanhojen, mutta sitä enemmän nuorten mieleen.
Oli raitis ja kylmä joulukuun päivä, jommoisia joskus sattuu tänä pimeänäkin vuodenaikana, kun aurinko raivaa itselleen tien paksujen talvipilvien läpi. Maa oli jäässä, hienon lumivaipan peitossa ja kumisi hevosten kavioitten alla. Huude koristeli koivun lehdettömiä oksia ja kimmelteli tuhansissa värivivahduksissa levittäen loistoaan taempana kasvaville ikuisesti viheriöiville kuusillekin. Pyyt pyrähtelivät puissa, oravat kiipeilivät notkeasti honkien lumisia runkoja myöten ja kantojen takaa tirkisteli jänis harmahtavan valkeassa talviturkissansa pelästyneenä ja uteliaana ohitsekiitävää seuraa. Kulku kääntyi piakkoin jäljettömälle jäälle, jossa tienviittana vain silloin tällöin oli äskettäin sinne pistetty kuusenhavu. Taavi oli ymmärtänyt hoitaa hyvin tallimestarinvirkaansa, sillä hevoset olivat hyvin kengitetyt ja laukkasivat kompastumatta täyttä vauhtia hienon valkoisen lumiharson peittämillä jäillä.
Taavi ja Birger ratsastivat nuorten neitosten reen kupeilla ja matkan kuluksi he vaihtoivat monta iloista sanaa. Onnellinen ikä, kun kovimmat ajat ja uhkaavat vaarat eivät kykene lannistamaan mielen jäntevyyttä eikä ryöstämään raittiilta luonnon kuvalta sen viehättävää suloutta! Nuoret tytöt eivät osottaneet mitenkään haluavansa takaisin. He laskivat leikkiä milloin matkastansa, milloin toisistansa. Ja kun sattumalta — jos se lie sattumus ollut — Birger oli joutunut Elina neiden viereen ja Taavi Beatan puolelle, ei toiselta puolelta puuttunut ujoja ja vakavia sanoja, eikä toiselta vallattomia pistopuheita ja pilaa.
— Onko se totta, että aurinko on paljoa lämpimämpi kaukana Vaalinmaalla, etteivät järvet siellä koskaan jäädy, ja ettei siellä koskaan voi ajaa reellä? — kysyi Elina neiti.
— Se on totta, — vastasi Birger, — ja vielä etelämpänä, lähelläEgyptiä ja pyhää maata kuuluu olevan maa, jota sanotaan Morianmaaksi.Siellä on kesä koko vuoden umpeensa, ihmiset ovat mustia ja sieltätuodaan kalliita mausteita, niinkuin kanelia ja inkivääriä.
— Kuinka te olette viisas, Birger herra! — huudahti Elina viattomasti. — Voiko tuollaista lukea kirjoista?
— Paljoa enemmänkin, paljoa enemmän, Elina neiti!
Minä olen vaan oppimaton teini, mutta kuulisittepa isä Vincentiä Raumalla! Hän osaa selittää pakanallisia kieliä ja hän tietää edeltäkäsin, milloin aurinko ja kuu pimenee! — Mutta eikö ole epäkristillistä tietää niin suuria Jumalan ihmeitä edeltäkäsin? Auringon- ja kuunpimennyshän aina ennustaa suurten miesten kuolemaa tai sotaa ruttoa ja nälänhätää. Silloinhan isä Vincent voinee edeltäpäin määrätä viimeisen tuomiopäivänkin.
— Sitä minä en usko, — vastasi nuorukainen, — mutta Jumala yksin tietää, ovatko sellaiset tiedot oikeita ja kristillisiä. Lauri isä, joka osaa ulkoa kaikki kirkkoisät, sanoo, että se tieto on pahaksi. Hän sanoo että nyt varmaan on maailman viimeiset päivät, koska ihmiset ovat niin viisaita ja tahtovat mestaroida Jumalan luomista, ikäänkuin he ymmärtäisivät sen asian paremmin. Saksassa Wittenbergissä kuuluu olevan eräs augustiinilaismunkki, nimeltä Martti, joka on kieltänyt paavin erehtymättömyydenkin, eikä se ole juuri vähempää kuin Jumalan kieltäminenkään. Lauri isä sanoo, että tuo Martti isä on itse Antikristus, josta puhutaan Ilmestyskirjassa.
— Sepä olisi paha, se, — sanoi Elina alakuloisesti.
— Sanokaas muuta! — huudahti nuorukainen innokkaasti. — Hän kieltää pyhän katolisen kirkon! Sanoo ripitystä sopotukseksi! Kiirastulta lastensaduksi! Synninpäästöä ja hyviä tekoja tarpeettomiksi autuuden saavuttamiseksi! Niin, se on tosiaankin hyvin pahaa. Saadaanpa nähdä, että tuo Martti, tai Lutherus, joksi hän nimittää itseään, tulee poltetuksi, niin kuin niin monen hänen edeltäjänsä kerettiläisen on käynyt.
— Minä tarkoitan, — sanoi Elina teeskentelemättä, — että on paha, kun kirjoissa on niin paljon väärää. Minä olisin muuten pyytänyt teiltä jotakin.
— Tehkää se, Elina neiti! Pyytäkää minulta jotakin oikein suurta ja vaarallista tointa, joka voisi osottaa kuinka paljon minä… Pyytäkää henkeäni!
— No, mitä te sanotte! Mitäpä minä tekisin teidän hengellänne? Mutta minä olen niin kauan ajatellut jotakin, joka olisi niin huvittavaa, tiedättekös, mutta nyt minä en uskalla sitä sanoa.
— Sanokaa toki, rakas neiti, sanokaa toki!
— Se on varmaan hyvin syntistä ja pahaa, mutta minä en saa sitä päästäni… Minä oppisin niin mielelläni lukemaan!
— Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta…
— Mutta se on varmaan latinankielinen?
— Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukeaHerman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.
— Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. — On muistettava, että koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti suomeksi murtamalla.
— Ei, — sanoi Birger, — on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla, ovat latinankielisiä.
— Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, — kuiskasi Elina Kurki.
Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.
— Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?
— Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista hevos-itkuria kuin sinä olet. — Ja samassa Beata, joka itse ohjasi hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan. Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.
— Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle?Sillä kertaa taisi Beata pelätä?
— Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.
— Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä pidän lupaukseni mielessä.
— Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi tavallaan ihminenkään.
— Olenko minä tullut kopeaksi?
— Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä olet!
— Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa kumoon.
— Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä, kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!
— Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! — huokasiTaavi.
8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.
Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui. Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.
— Tässä on mitä lupasin, — sanoi hän. — Jos Beata haluaa useampia, niin metsässä on niitä tuhansittain.
— Mitä minä huolin sinun kuolleista oravistasi, — vastasi nuori tyttö, joka tänään oli oikullisella tuulella.
— Sanokaa vain sana, niin minä teen kuolleet eläviksi, — huudahti nuorukainen ja hieroi tunnotonta eläintä lumella sydänalaan. Orava virkosi ja osotti kiitollisuuttaan jousimiehelle puraisemalla häntä sormeen. — Näettekö? — sanoi Taavi, — minä vuodan verta teidän tähtenne!
— Mikä sankari sinusta on tullut, — pilkkasi tyttö.
— Mikä kunniakas haava! Minun tähteni sinä antaisit vaikka ketun puraista itseäsi tuolla lumisen kallion juurella.
Toinen suurempi ja terävämpi nuoli lensi Taavin jousenjänteestä. Kettu kiepsahti kumoon ja punasi lumen verellänsä.
— Jos minä teidän tähtenne, Beata, voin herättää kuolleita, niin minä voin toisella kertaa tappaa eläviäkin! — huudahti nuorukainen harmistuneena. — Mutta kiiruhtakaamme nyt, sillä Ljungarsit ovat liikkeellä ja silloin tavallisesti rajuilma puhkeaa esiin.
Taavi oli oikeassa. Raskas, harmahtavan musta pilvi peitti jo kalpean joulukuunauringon, kirkas ilma sumentui ja kuusien suhina ennusti lähenevää myrskyä. Lyhyin talvitie Naantaliin kulki vielä puolen peninkulman matkan jäätä myöden, mutta Taavi epäili lähteä, sillä ilta jo pimeni.
Beata huomasi sen. — Onko mahdollista, — sanoi hän ivaten, — että urhoollinen sankari, joka on voittanut kettuja ja oravia, pelkäisi lyhyttä jäämatkaa! — Hän ei aavistanut vaaraa, jonka alaiseksi hän saattoi toiset näillä sanoillansa. Nuorukainen oli jo ennestään kyllin ärsytetty. Hän ratsasti jäälle ja toiset seurasivat häntä.
He eivät olleet ehtineet vielä kauas rannasta, niin rajuilma puhkesi täyteen voimaansa. Sumea ilma kävi vieläkin pimeämmäksi sakeasta lumipyrystä, niin että matkamiehet ikäänkuin kääriytyivät valkoiseen taljaan ja saattoivat tuskin nähdä kolmen kyynärän vertaa eteensä. Samassa tuli kylmä tuuliaispää pohjoisesta, joka kiivaasti ruoski lunta heidän kasvoihinsa, sokaisi hevosilta silmät ja kokosi niin korkeita nietoksia jäljettömälle jäälle, että seurue mitä suurimmalla vaivalla ja vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin. Olisi ehkä vielä voitu kääntyä takaisin, mutta Taavi ratsasti vain etumaisena eteenpäin. — Saadaampa nähdä, kuka meistä ensiksi kadottaa rohkeutensa, — mutisi hän.
Hänen äitinsä Inkeri ja Renata huusivat hänelle kovalla äänellä ja pyysivät häntä kääntymään takaisin rantaan. Taavi ei kuullut heitä, vaan ratsasti eteenpäin.
— Vaikkapa hän olisi kymmenen kertaa Ljungarsin sukua, niin opetan minä hänelle mikä pelko on, — sanoi hän hiljaa itseksensä.
Pimeä ja rajuilma lisääntyi yhä ja hevoset kaahlasivat kylkiään myöten kinoksissa; pian oli mahdotonta päästä paikalta. Ratsumiehet alkoivat ääneen nurista, naiset itkeä. Taavi pysähtyi hetkeksi, mutta Beata ei näyttänyt pelon merkkiäkään. — Minä en käänny ennenkuin hän pyytää, — ajatteli Taavi ja itsepäisenä kuin suomalainen ainakin hän koki tunkeutua eteenpäin.
Pian oli yhtä mahdotonta kääntyä takaisin kuin jatkaa matkaakin. Muutamien ratsumiesten täytyi nousta hevosten selästä ja nostaa rekiä, jotka joka hetki olivat hukkua kinoksiin. Sakeassa lumituiskussa ei kukaan tiennyt minnepäin suunnata kulkua; kahlattiin umpimähkään eteenpäin ja ajettiin pyörössä, niin kuin usein tällaisissa tapauksissa käypi.
Birger oli jo hyvän aikaa kulkenut Elinan vieressä. Taavikin jätti hevosensa sotamiehelle ja meni nostamaan nuorten neitosten rekeä. — Mitä Beata arvelee retkestä? — kysyi hän.
— Sen minä sanon, kun tulemme perille, — vastasi Ljungarsin neiti uhmailevasti.
— Eteenpäin! — huusi Taavi.
— Se ei käy, — vastasivat ratsumiehet.
— Täytyy käydä! — käski suuttunut johtaja.
— Se on mahdotonta, — vastasivat taaskin ratsumiehet.
Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa itsepäisyyttään.
Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta, ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi kaikkien surma?
— Se on mahdotonta! — huudahti Taavi.
— Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie ratsain!
— Se on yhtä mahdotonta! — väittivät ratsumiehet. — Hevoset eivät jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.
— Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.
— Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.
— Mutta rajuilma asettuu.
— Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!
Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.
Mutta joku keino oli keksittävä. Hevoset päästettiin valjaista, reet asetettiin kyljelleen ja peitettiin vällyillä, niin että seurueen naispuoliset henkilöt edes pääsivät hiukan suojaan jäiseltä myrskytuulelta. Taavi läksi neljän reippaimman soturin seurassa jalkaisin etsimään rantaa ja hankkimaan apua.
He eivät olleet päässeet kauaksi, kun he kuulivat ääniä ja heitä kohti läheni jotain, joka pimeässäkin näytti varjolta.
Taavi kyykistyi miehineen varovaisesti kinoksiin ja kuunteli. Pian he puheesta tunsivat heidät tanskalaisiksi sotureiksi, jotka varmaan olivat käyneet Turussa ruokavaroja hankkimassa, ja heidätkin oli rajuilma yllättänyt jäällä. Ratsumiehet lähestyivät vaivalloisesti pyrkien eteenpäin ja huomaamatta matkamiehiä.
— Kuinka monta sinä erotat? — kuiskasi Taavi naapurillensa.
— Yksi, kaksi, kolme, kuusi, kahdeksan… Joko niitä on kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä hevosta; en minä ole kissa, että pimeässä näkisin, — vastasi vieruskumppani.
— Vaikkapa heitä olisi viisikymmentä, niin he saavat tänään tanssia meidän pillimme mukaan; itse pyhä Priita on lähettänyt heidät avuksemme. Mutta nuo jääkarhut haluavat yhtä paljon kuin mekin takkavalkean ja oluthaarikan ääreen; he eivät hyväntahtoisesti rupea turhaan vaivaan. Pitäkää nyt varanne, pojat! Sinä, Matti, kierrä heidän oikealle puolellensa, ja sinä, Antti, vasemmalle; sinä, Kekri, hiivi heidän taaksensa ja Aaron ja minä ahdistamme heitä edestäpäin. Kun minä huudan, huudatte te kukin taholtanne, niin että he luulevat piirittäjiänsä kymmenkertaisesti lukuisammiksi. Sitten me anastamme heidän aseensa ja pidämme vain niin monta hevosta, kuin voimme hoitaa. Ei verta, pojat, jos he eivät rupea tekemään vastarintaa! Nuo raukat ovat yhtä viluiset kuin mekin, ja pyhimysten täytyy olla meidän puolellamme. Jollemme onnistu, niin tervehtikää äitiäni! Mutta jos onnistumme, saatte te tynnyrillisen Naantalin parasta olutta ja sitä paitsi kymmenen Turun hopeapenninkiä kukin, että voitte paremmin sisustaa lakkinne ensi talvena.
— Olkoon menneeksi, — sanoivat miehet. — Me hakkaamme kätemme lämpimiksi juutilaisten selkään!
Suunnitelma pantiin toimeen. Ratsumiesten kulku kävi niin hitaasti, että heidän piiloutuneet vihollisensa helposti ehtivät hajaantua kulkueen kaikille puolille. Kun se oli tehty, ryntäsi Taavi kumppaninsa kanssa tanskalaisten etujoukkoa vastaan ja toiset ahdistivat heitä takaa ja sivulta kovasti huutaen, siten salaten vähäisen joukkonsa.
Tanskalaisraukat, jotka paleltuneina ja lumisina laahasivat itseään eteenpäin puolikuolleina lumiukkoina, olisivat ennemmin odottaneet jään halkeavan heidän allansa, kuin vihollisen ahdistavan heitä pimeässä ja rajuilmassa. Taikauskon valtaamana he luulivat pahojen henkien koko sotavoimalla käyvän heidän kimppuunsa, myrsky ja lumituisku liittolaisinansa. Hämmästyneinä ja ymmällä he kokoontuivat yhteen joukkoon, koettamatta edes vetää miekkaa esille tai kohottaa sotatapparaa paleltuneilla sormillaan.
— Aseet pois, taikka olette kuoleman omat! — huusi Taavi heille ruotsiksi, jota he kaikki ymmärsivät. Samalla kertaa kajahuttivat hänen seuralaisensa uusia huutoja ja pari heistä pysytteli paremman vaikutuksen vuoksi jonkun matkan päässä taistelupaikasta.
Käskyä toteltiin; ensi sekaannuksessa ei kukaan ajatellut vastarintaa tehdä. Taavi ja hänen miehensä anastivat aseet toiselta toisensa jälkeen ja heittivät aseet kauaksi kinoksiin. Samalla he heittivät miehet hevosten selästä ja valitsivat itselleen vahvimmat joukosta.
Aluksi kävi kaikki onnellisesti ja hyvin. Mutta tanskalainen joukko oli kolmenkymmen miehen vahvuinen ja aseitten anastaminen vei liiaksi aikaa. Vaikka olikin pimeä, rupesivat ratsumiehet epäilemään, että heidän vihollisensa olivat kovempiääniset kuin lukuisat ja lopulta vähimmin säikähtäneet tarttuivat keihäihinsä, jotka riippuivat satulannupeissa. Taistelu syttyi; tanskalaisetkin rohkaisivat toisiaan huudoilla. Aseettomat etsivät aseitaan ja tulivat tovereittensa avuksi. Taavin ja hänen uhkarohkeitten tovereittensa onneksi oli melkein mahdotonta pimeässä erottaa ystävää vihollisesta. Sieltä täältä kaikui sotahuutoja: pyhä Eerikki apuun! pyhä Henrikki apuun! Tanskalaiset löivät toisiansa, pakenivat toisiansa ja tallasivat toisiaan kinoksissa. Kun lopulta kuului huuto "pyhä Henrikki apuun" kauempaakin Birgerin ja jäljellejääneitten Kuusiston soturien joukosta, jotka olivat kuulleet melun ja kiiruhtivat apuun, arvelivat tanskalaiset vastarinnan turhaksi ja antautuivat vangeiksi.
Ennenkuin Birger väkinensä oli ehtinyt kahlata taistelupaikalle, oli Taavi riisunut vihollisilta aseet ja ajoi heitä edellään jalkaisin kinoksen halki. Kuusi haavoittunutta täytyi toistaiseksi jättää paikalle. Taavilta vuosi verta vasemmasta poskesta keihään haavasta ja Kekri oli saanut ankaran nuijaniskun käsivarteensa, mutta oluttynnyriä ajatellessansa hän kuitenkin kykeni ajamaan viisi tai kuusi paleltunutta vihollista edelläänsä niinkuin karjalaumaa.
Kulkue saapui varus-asemalle. On turhaa koettaa kuvata hämmästystä ja heti sen jälkeen seuraavaa iloa, joka valtasi nuo puoleksi paleltuneet ja masentuneet Naantalin toivioretkeläiset. Heti lähdettiin matkaan. Osa tanskalaisista pakotettiin polkemaan tietä, toiset saivat työntää rekiä ja taluttaa hevosia ohjaksista. Onneksi raskaat lumipilvet hajaantuivat vähitellen, myrsky lakkasi ja tähtiä ilmaantui taivaalle. Maatakin saattoi jo erottaa kaukaa ja parin tunnin vaivalloisen työn jälkeen saavuttiin erääsen kylään. Täällä päästi Taavi vankinsa irti, kun vielä oli siksi pimeätä, ettei ollut helppoa tuntea häntä ja hänen väkeänsä. Mutta Kuusiston seurue ei pysähdyttänyt kulkuansa ennenkuin se aamumpana viluissaan ja väsyneenä saapui Naantaliin, jossa matkamiehet otettiin vieraanvaraisesti vastaan luostarissa.
— Sinä olet verissäsi, Taavi! — huudahti Beata, kun he vihdoin pääsivät lämpimään ja valoon.
— Kettu puraisi minua poskeen kallion juurella, — vastasi nuorukainen. — Mitä piditte matkasta Beata neiti?
— Niin, — sanoi Ljungarsin neiti, — minä tunnen itsepäisen pojan, jolle parta alkaa kasvaa.
9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.
Tanskalaiset päälliköt Suomessa olivat koettaneet niin kauan kuin mahdollista pitää salassa Tukholman verilöylyä, voidakseen ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin, ja sitten vasta kun ritari Wulf von Grewensdorp oli varma aikeistansa, suvaitsi hän ilmoittaa Arvid piispalle tämän hirvittävän uutisen.
Turusta levisi vähitellen huhu ja hämmästys, sillä siihen aikaan ei ollut postinkulkua. Joulun aikana kuului kauhistuksen huuto etelä-Suomeen ja vasta keskitalvella se oli ulottunut maan kaukaisimpiin osiin. Kaikkialla, niin kaupungeissa kuin kylissä, tämä uutinen herätti kauhistusta ja tuskaa. Kristian kuningas ei voinut täällä, niinkuin Ruotsissa, jaella talonpojille suolaa ja silliä; eivät he liioin olleet kuulleet hänen kaunista puhettansa, jossa hän selitteli talonpoikais-ystävällisistä aikeistansa ja jossa puheessa kai todella oli jonkun verran perääkin. Täällä oli päinvastoin ainoa, mitä talonpojat tiesivät tanskalaisten vallasta, että he ryöstivät rannikoita, kaappasivat kauppalaivoja ja estivät meriliikettä Ruotsiin, jonka johdosta maa sai kärsiä suolan puutetta ja tavaranvienti keskeytyi. Samasta syystä olivat kaupungitkin vihastuneet tanskalaiseen valtaan. Molemmat viimeiset Sturet olivat rakkaassa muistossa; ensimäistä ei ollut Suomessa suosittu, sillä hän ei pitänyt maasta huolta, vaan jätti sen alttiiksi venäläisten hyökkäyksille. Ensimäinen vaikutus, jonka Tukholman verilöyly siis täällä teki, oli teeskentelemätön pelonsekainen inho kaupungissa ja kylissä, ja se haava, joka oli isketty Ruotsiin, vuosi meren tällä puolen melkein yhtä runsaasti verta, kuin niillä Ruotsin seuduilla, joissa vihamielisyys tanskalaisia kohtaan oli korkeimmilleen kohonnut.
Etenkin herätti eräs tapaus suomalaisissa surua ja katkeruutta, nimittäin se, että Kristian kuningas halpamaiseksi kostoksi kaivatti ja poltatti suositun Svante Sturen kuolleen ruumiin. Katolisena aikakautena kansa syvästi kunnioitti hautoja ja vihittyä maata, samoin kuin pyhimysten jäännöksiä, ja kun haudan pyhitettyä lepoa ei enää voitu turvata häpäisevältä väkivallalta, tuntui kaikista siltä kuin ei kukaan eläväkään enää olisi suojassa mestaajien raivolta.
Ihmeellistä kyllä, ei Suomen aatelisto, jonka olisi pitänyt syvimmin tuntea valtakunnan häpeää ja joka lähinnä sai pelätä omaa turvallisuuttansa, näyttänyt ensi alussa paheksuvan tätä veristä sanomaa. Niitä, jotka jäivät ruotsalaisia sukulaisiaan ja ystäviään suremaan — ja niitä oli useitakin — ei ensi alussa saatu uskomaan huhua; toiset uinailivat väärässä suruttomuudessa. Hemming Gadd, jota Suomessa pidettiin suuressa arvossa, oli koko kesän ja syksyn siihen määrään ylistellyt Kristian kuninkaan lempeyttä, että suomalainen aatelisto, jonka keskuudessa varmaankin iti paljo kateutta Ruotsin vallanhimoista, usein röyhkeätäkin ritaristoa kohtaan, taaskin antoi kannatusta tanskalaiselle puolueelle. Suomalaiset aatelismiehet olivat kieltäytyneet tottelemasta kuninkaan kutsua kruunaukseen; he olivat siksi viisaat, että he tahtoivat odottaa asiain menoa. Mutta salaisena syynä monellakin oli se, että heistä oli vastenmielistä esiintyä niin juhlallisessa tilaisuudessa liian vähällä loistolla ja sallia sekä tanskalaisten että ruotsalaisten voittaa heidät komeudessa. Jonkunlaisen itsenäisyyshengen siemeniä oli kauan itänyt suomalaisessa maa-aatelissa, joka kuninkaista ja laeista välittämättä, eleli vapaina herroina etäisillä tiluksillansa ja esiintyi kruunun palveluksessa vain milloin mieli teki tai milloin yksityiset taistelut eivät vieneet sen aikaa. Mitä heihin koski, kuka Ruotsissa hallitsi kuninkaana tai kuinka häntä kruunattiin, kun vain itse saivat elää herroiksi ja ruhtinaiksi tiluksillaan?
Arvid piispan salaiset varoitukset kohtasivat siksi monella taholla kuuroja korvia. Yksinään ja yksinkertaiseksi sotilaaksi puettuna nuori Birger Bonpoika ratsasti yöt päivät ja kuljetti näitä salaisia kirjeitä säterikartanoihin suomatta itselleen muuta kuin välttämättömintä lepoa. Kankaisten ja Suitian herrat, Villniemen, Kuitian, Laukon ja Kokemäen kartanon herrat, kaikki he ja monet muutkin ottivat piispan kirjeet niin kylmäkiskoisesti vastaan, ettei kirjeentuoja voinut toivoa erinomaisia seurauksia toimestansa.