Tulipa sitten Birger päivää ennen joulua syntymäseuduillensa ja lepäsi tuntemattomana tunnin aikaa Myllyrannan kylässä. Taavin vanhemmalla veljellä Josualla oli nyt luostarin mylly ja lohipato arennilla. Ja huonompiin käsiin olisi hurskaitten sisarten omaisuus voinut joutua. Josua oli yhtä vakava, jörömäinen ja harvapuheinen kuin tämän kertomuksen alussakin, mutta poltettu talo oli uudestaan rakettu, navetta laajennettu, myllyssä oli kahta vertaa suuremmat jauhinkivet Sakkulasta, pato oli mainiossa kunnossa, vaikka se tällä haavaa oli jään peitossa, ja entisten hävitettyjen peltojen lumipeitteen alta pisti esiin sieltä täältä vihreä rukiinoras, todistaen että nykyisellä vuokraajalla oli kykyä hoitamaan sekä vettä että maata.
Jouluolut kävi kuurnassa, tuore leipä höyrysi uunissa, varpuset visertelivät myllynkatolla ja näyttivät odottavan ikivanhaa oikeuttansa, heille jouluaamuna tulevaa olkilyhdettä. Hyvällä mielellä Birger pudisteli lumen viluisista jäsenistänsä leimuavan takkavalkean ääressä; kaikki näytti kutsuvan häntä levähtämään täällä vanhojen lapsuudenystäviensä parissa vaivalloisen matkan jälkeen. Mutta nuorukaisen rinnassa heräsi omituisia ajatuksia. Nähdessään lapsuudenystävänsä hän äkkiä sai halun lähteä vanhaan isiensä linnaan, Ljungarsin linnaan, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen ja omin silmin ottaa selkoa sen nykyisestä tilasta. Linnahan oli hänen omansa, hän oli nyt täysi-ikäinen ja saattoi milloin taliansa vaatia takaisin perintötilansa. Sitä hän ei ollut ajatellut lukujensa aikana, valvoessansa ja paastotessansa hengelliseen säätyyn valmistuakseen. Mihinkä hän, kirkon opetuslapsi, käyttäisi tätä yksinäistä linnaa raivaamattomassa metsässä, tätä isiensä turvapaikkaa verisien taistelujen aikana? Hengelliset tuumansa hän nyt oli toistaiseksi jättänyt syrjään, ja niiden paikan olivat kannukset, rautalakki ja miekka anastaneet. Lapsuudenmuistojen kera alkoi Ljungarsin nuori veri kuohua nuorukaisen suonissa; hän tahtoi ainakin nähdä perintötilansa ja päättää sitten, vaatisiko hän takaisin isiensä linnan ja milloinka hän sen tekisi.
— Mitä Ljungarsista kuuluu? — sanoi vieras sotamies aterioidessaanJosuan tuvassa Myllyrannan myllyllä.
— Ei mitään, — vastasi Josua lyhyesti ja terotti innokkaasti myllynkarinta kovasimella.
— Onko Ursula rouva entisellään? Pitääkö hän vieläkin yhtä kovaa komentoa linnassa?
— Niin sanotaan.
— Eikö tiedetä mitään herra Bo vainajan lapsista?
Josua kiinnitti suuret harmaat silmänsä kysyjään, katseli häntä epäilevästi ja pudisti päätänsä. — Ei mitään, — vastasi hän.
Kun Birger pettyi toiveessaan saada mitään irti tältä taholta, niin hän kääntyi Josuan nuoren vaimon puoleen, joka pesi penkkejä, puuastioita ja saviruukkuja jouluksi. Hän kiitteli talon tuoretta leipää, mainiota voita ja kehui Myllyrantaa onnelliseksi, se kun oli luostarin suojeluksen alaisena, jota vastoin aatelisten tilukset saivat kärsiä sortoa ja kiskomisia.
Silla, myllärin nuori vaimo, oli taipuvaisempi kuin hänen miehensä ja katseli ystävällisellä uteliaisuudella kaunista nuorukaista. — Emmepä me ainakaan haluaisi vaihtaa Ljungarsien kanssa, — sanoi hän, — mutta linnassa onkin nyt toiset tavat kuin Bo herran ja Cecilia rouvan aikana.
— Tunsitteko te Bo herran ja Cecilia rouvan? — kysyi Birger sykkivin sydämin.
— Tunsinko minä heidät? Olenhan minä syntynyt Ljungarsin kylässä, Cecilia rouva oli minun kummini ja hänen mukaansa minulle nimikin annettiin. Jumala siunatkoon häntä, hän oli hyvä rouva, kyllä minä häntä vielä muistan, vaikka olinkin lapsi, kun Jumala kutsui hänet luoksensa. Ja rakas pikku Beata neiti ja ystävällinen Birger herra, enkö minä muistaisi kuinka me yhdessä kokoilimme kiviä virran rannalta ja rakensimme veteen tokeita pikku kaloille. Pitkään aikaan emme ole heistä mitään kuulleet. Sanotaan että Beata on korkea-arvoisen piispan kasvattitytär ja Birger herra kuuluu olevan pappi; hän oli liian hurskasmielinen tätä maailmaa varten. Kun hänen veljensä, Knuutti herra, heitteli kivillä meitä kylänlapsia, niin Birger herra asettui väliin, niin että kivet osuivat häneen eikä meihin.
— Ette te suinkaan tuntisi häntä, jos hän joskus tulisi näille tienoille? — kysyi nuorukainen lämpimästi.
— Se on mahdollista, — vastasi nuori vaimo. — Varsinkin jos hän paremmin osaisi peittää hienon paidankauluksensa karhean sotamiestakin alle, — lisäsi hän kuiskaten, katsahtaen viekkaasti häneen, samalla kun hän kävi aivan läheltä hänen ohitsensa asettaaksensa hyllylle puhdistetut astiat.
Birger odotti hetken, kunnes Josua oli lähtenyt myllyyn. — Kuinka,Silla? — kysyi hän. — Minä en tuntenut sinua, mutta sinä tunsit minut?
— Jos minun muistini olisikin ollut niin huono, niin olisi teillä pitänyt olla enemmän teeskentelemiskykyä eikä heti ruveta kyselemään Ljungarsin linnaa. Voi, rakas herra, kuinka te tulette siunattuun äitiinne! Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, minä pyydän, älkää ilmaisko kuka olette, sillä Josua katsoo karsain silmin kaikkeen, mikä Ljungarsin nimellä käy, sen jälkeen kuin Ljungarsit polttivat hänen talonsa ja elämöivät täällä niinkuin te ehkä muistatte, kahdeksan vuotta sitten. Hän voisi vaikka antaa teidät ilmi tanskalaisille, jotka tulivat eilen Ursula rouvan luo linnaan.
— Linnaanko sinä sanot? Ja sinne minä juuri aion lähteä tänä iltana.
— Lähtisittekö te Ljungarsin linnaan? Tekö?
— Ihmetyttäisikö se sinua, jos mielelläni tahtoisin nähdä isäni tilaa, joka kai oikeudenmukaisesti on vielä minun?
— Juuri siksi, katsokaas, juuri siksi! Tekö aikoisitte lähteä Ljungarsiin! Birger herra, kaikkien pyhimysten nimessä, oletteko suunniltanne? Ettekö ymmärrä, että Ursula rouva sanoisi sitä päivää onnenpäiväksi, jolloin hän saisi teidät valtaansa?
10. Ursula rouvan hovipoika.
— Mitä sinä tiedät Ursula rouvasta? — kysyi Birger. — Kenpäties hän ei lopulta olekkaan niin paha, kuin ihmiset luulevat?
— Mitäkö minä tiedän? — toisti nuori vaimo suutuksissaan. — Minä tiedän vaan, että vanhoilla rotilla on terävät hampaat. Minä tiedän, että luuta joka uunissa on nokeentunut, ei puhdistu iltakasteessa. Minä tiedän, että karhun pennut eivät mielellään mene siihen pesään, jossa heidän isänsä on tapettu. Sitäpaitsi — ja hän teki ristimerkin — minä tiedän myöskin, ettei saa puhua pahasta, sillä siinä paha missä puhutaan.
— Jos olet ystäväni ja tahdot tehdä minulle hyvän työn, josta minä olisin sinulle hyvin kiitollinen, niin hanki minulle tilaisuutta päästä tuntemattomana linnaan.
— Juuri sentähden että olen teidän ystävänne, sanon minä: nouskaa heti satulaan ja ratsastakaa niin pitkälle kuin tietä piisaa, mutta älkää ratsastako Ljungarsiin! Ymmärrättekö, vai mitä? Eikö herra usko minua? Ratsastakaa sitte vain linnaan, niin että opitte toisen kerran tottelemaan viisaitten ihmisten neuvoja. Mutta mikä Josuata vaivaa? Enkö sitä sanonut? Se käy aina toteen: jos paholaista puolellakin sanalla mainitsee, niin ei hänen joukkonsa ole kaukana. Pitäkää nyt huolta itsestänne, herra, minun seinäni ovat vielä koristamatta.
Näin sanoen nuori emäntä läksi valmistamaan monimutkaisia, väliin hyvin koristavia päreristejä ja tähtiä, joita Satakunnassa yleisesti käytettiin seinäkoristeina joulun aikana. Tuvan ulkopuolella kuului tuo muuten niin hiljainen isäntä kiivaasti keskustelevan jonkun kanssa, joka yhtä kiivaasti hänelle vastasi. Heti sen jälkeen hän astui tupaan, heitti kintaansa penkille ja mutisi: — Sinnekö sitä pitäisi lähteä jouluaattona!
— Ohhoo, — sanoi vaimo, — pitäisikö lähteä noidan luo! MitäLjungarsin väki tahtoo?
— Kukko on täällä poikasensa kanssa ja tahtoo tällä elävällä hetkellä saada heiniä ja olkia. Tanskalaisten hevoset ovat tyhjentäneet ladot.
— Maksavatko he?
— No kerrankin ihmeen vuoksi.
— Anna heille sitte mitä he tahtovat.
— Mutta minä en jätä lihavaa valakkaani heidän käsiinsä, jotta huomenna saisin linnasta takaisin laihan luuskan. Enkä minä itse sinne jouluaattona lähde, eikä liioin kukaan rengeistä.
Vaimo epäili hetken aikaa. Sitten hän sanoi välinpitämättömästi: — Voithan pyytää tuota sotamiestä, joka istuu tuossa takan ääressä. Hänellä on asiaa linnaan. — Niin, — sanoi Birger, — minä lähden sinne joka tapauksessa ja vastaan siitä, että huomenaamuna saatte valakkanne eheänä takaisin.
Josua tarkasteli häntä halveksivasti. — Sitä sanovat kaikki hevosvarkaat, — murisi hän.
— Minä jätän siksi aikaa oman hevoseni talliin ja tässä on maksua ruuasta ja rehusta, — sanoi nuorukainen ja laski pari Turunpenninkiä pöydälle.
Ehdotus oli helähtelevä ja pehmitti myllärin sydämen, varsinkin kun hän juuri äsken oli asiantuntian katseella tarkastanut Birgerin hyvää hämäläistä hevosta. Hän läksi nyreänä panemaan heiniä häkkiin, mutta ovessa hän vielä mutisi jotain petkuttajista, jotka Jumala tiesi mistä kuljeksivat ympäri maata parempien ihmisten hevosilla.
— Minä tein teille mieliksi, Birger herra, — sanoi myllärin vaimo, — ja jos teillä on siitä vahinkoa ruumiin tai menestyksenne puolesta, niin älkää minua syyttäkö. Pistäkää paidankauluksenne piiloon, sanon minä. Ottakaa mieheni takki ja jättäkää sotilasnuttunne tänne; älkääkä unohtako kirvestä, koska jätätte miekkanne tänne, ja kas tässä, ottakaa vyö ja puukko, ei sitä tiedä, mikä voipi olla tarpeen. Muistakaa, että olette renki, jonka me äskettäin olemme ottaneet Ulvilasta palvelukseemme; mutta pitäkää suunne kiinni, jos mahdollista ja vannokaa pyhän Olavin, älkääkä mitenkään pyhän Priitan nimeen, jos ette tahdo vannoa jonkun pahemman nimeen, niinkuin linnassa on tapana. Vielä yksi asia: varokaa, ettette liiaksi katsele sitä keltaista rintaneulaa, joka on aina Ursula rouvan povella, sillä se kääntää silmät, viettelee pahaan ja koko hänen valtansa on siinä. Koettakaa mielemmin kaikin tavoin saada se valtaanne, Birger herra, sillä silloin ei mikään vaara voi uhata teitä, ei Ljungarseja eikä liioin meitä. Sentähden minä sallin teidän lähteä. Minä ajattelen, ehkä pyhimykset sitä tahtovat. Mutta olkaa kaiken mokomin viisas ja varovainen, sillä jos Ursula rouva hiukankin huomaa teidän haluavan kiveä, niin te olette myöty, vaikkapa teillä olisi Arvid piispan kaikki soturit vartiapiirinä ympärillänne. Jääkää hyvästi, älkää antako meidän odottaa itseänne. Jumala teitä siunatkoon ja antakoon minulle anteeksi, jos tämä tekoni on syntiä.
Kun Birger oli vaihtanut takkia, niin hän läksi ulos kuormansa luo. Suuri heinähäkki, jossa oli sekä heiniä että olkia, seisoi valmiina pihalla ja kaksi Ljungarsin ratsumiestä oli valmiina seuraamaan sitä. Jos Birger ei olisi ollut haaveileva lapsi viimeksi kotiseudullansa käydessään, niin hän olisi ehkä tuntenut toisen ratsumiehen Sten herra vainajan vaarallisimmaksi vakoiliaksi, Kukoksi, ja olisi sen johdosta ehkä lykännyt matkansa toistaiseksi. Sen sijaan kääntyi hänen huomionsa yksinomaan toiseen Ljungarsin lähettilääsen, vallattomaan mustatukkaiseen pieneen poikaan, noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaasen, joka ratsasti nuoren varsan selässä. Hevonen olisi kyllä ollut sopiva hänelle, jollei se olisi ollut kovin raju sellaiselle ratsumiehelle. Poika, niinkuin Birger myöhemmin sai kuulla, oli jonkinlaisena kasvattipoikana Ursula rouvalla ja kun hän usein seurasi Kukon mukana, oli hän saanut Kukonpojan pilkkanimen. Mutta heti hypätessänsä satulaan hän osotti sellaista reippautta ja varmuutta, että hän ensi hetkestä voitti uuden kumppaninsa ihailun ja ystävyyden.
Birger hyppäsi kuorman päälle ja aikoi ajaa.
— Alas, tyhmyri; aiotkos painaa olkia, ikäänkuin kuorma ei muutenkin olisi tarpeeksi raskas! — huusi myllärin vaimo emännän mahtavuudella ja jotta hänen sanoillansa olisi vieläkin enemmän painoa, sivalsi hän Birgeriä olkapäähän pärenipulla, joka hänellä oli kädessään. Nuorukainen hyppäsi vähän hämillään alas, ja samassa kuin emäntä kulki ohitse, niin hän kuiskasi kiireesti: — Varokaa Kukkoa!
Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Joukko lähti liikkeelle ja Birger jäi yksin olkikuormineen kulkemaan Ljungarsin väen kanssa.
Myllyrannasta Ljungarsiin oli noin puolen peninkulman matka sen aikuista huonoa tietä, joka kulki pitkin Kokemäenjokea Ulvilasta sisäiseen Satakuntaan. Tie oli ahteinen, joki ei vielä kannattanut hevosta ja olkikuorma liiti epäilyttävällä tavalla mäissä. Birgerin sydän tykytti: hänen tottumattomuutensa voisi antaa hänet ilmi; kaikin voimin hän piti vastaan ja oli vähällä saada koko kuorman päällensä.
— Oletko kauan ajanut Josuan valakalla, toveri? — kysyi ratsumies, jota nimitettiin Kukoksi ja joka oli hoikka, vaaleaverinen ja kierosilmäinen mies.
— Minut pestattiin myllyyn eikä hevosia hoitamaan, — vastasi Birger vältellen.
— Minä huomaan sen, — sanoi Kukko. — Aja suoraan mäkeä alas ja käänny varovasti sivulle, muuten kaadat.
— Myllärin renkinä on kurjaa olla! — huudahti pikku Kukonpoika ja niisti pöyhkeästi nenäänsä luonnollisella nenäliinallansa. — Rupea meidän rouvamme palvelukseen, niin minä opetan sinua ratsastamaan ja ajamaan!
Birger ei vastannut. Hän toivoi vaitiolonsa kautta voivansa välttää enempiä kysymyksiä, mutta siinä hän erehtyi. Kukonpoika näkyi mieltyneen myllärinrenkiin, luultavasti sentähden, että hän tunsi olevansa niin paljon häntä etevämpi. Hän piti hyppivää varsaansa kuorman rinnalla ja jatkoi:
— Mitä sinä pidät minun hevosestani? Sitä sinä et saisi valjastaa olkikuorman eteen. Ja mitä pidät takistani? Katsoppas, siinä on musta lampaannahkainen sisuste; sellainen sinulla pitäisi olla, poika parka, tuon surkean sarkanutun asemesta. Minkälaista ruokaa sinä saat, viheliäinen raukka? Et sinä varmaan ole nähnyt lihaa tai kalaa viime joulusta saakka, mutta meillä, herrasväellä, on silavaa kerran viikossa ja kalaa perjantaisin. Saatko sinä usein selkääsi?
— Kotitarpeeksi aina välistä, — sanoi luultu renki.
— Kyllä mekin saamme selkäämme, — jatkoi poika, — mutta meidän laitamme on toinen, me annamme enemmän kuin mitä saamme. Kaikilla herraspalvelioilla on oikeus piiskata talonpoikia, mutta jos talonpoika lyöpi meitä, niin me lyömme häneltä ensin käsivarret ja jalat ja sitten pään poikki. Me voimme hänet upottaakkin, jos vain avanto sattuu tielle. Sentähden — mutta mikä on nimesi?
— Nikku.
— Sentähden, Nikku, pitää sinun olla kohtelias niin kauan kuin olet myllärinrenkinä, mutta jos tahdot liittyä meihin, niin minä opetan sinua kohtelemaan talonpoikia. Katsos minulla on keihäs.
— Minä näen sen. — Pojalla oli selässään ratsumiehen keihäs, jonka varsi oli katkennut.
— Minä olen pian yhdeksän vuoden vanha, — jatkoi hän ylpeästi, — ja kun minä täytän kaksitoista vuotta, niin on Ursula rouva luvannut minulle miekan kupeelleni. Tiedätkös, minä olen hänen hovipoikansa.
Birger, jota tämä pöyhkeä sankari suuresti huvitti, ei voinut olla kysymättä häneltä: — Kannatko sinä joskus hänen laahustansakin?
Kukonpoika tarttui piiskansa varteen ja kysyi: — Mitä sinä tarkoitat, moukka?
— Minä luulin, että sekin kuuluisi virkaan, — vastasi renki typerästi.
— Se on sinun onnesi, — sanoi poika, — että olet niin hirveän tuhma.Jos sinä teet pilkkaa minusta, niin naulaan sinut tuohon kuuseen.Tiedätkös, mitä minä tein eräälle Ljungarsin kylän pojalle, jokauskalsi sanoa minua kukonpojaksi?
— Mitä sinä teit hänelle?
— Minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, jos minulla olisi sattunut olemaan keihäs mukana. Mutta minä sanoin hänelle: odotahan, sanoin minä, kun ensikerralla tavataan! Olisitpa nähnyt, kuinka hän juoksi käpälämäkeen.
— Sitä minä en ihmettele, — sanoi Birger, ja ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaankaan, oli hänen onnistunut täydellisesti voittaa Kukonpojan suosio pyytämällä häneltä ensi tilaisuudessa opetusta ratsastamisessa, jousella-ammunnassa, miekkailussa ja muissa ritarillisissa harjoituksissa, josta pieni toivorikas talonpoikien kiusaaja suuresti ylpeili. Ystävyys tuli vieläkin lujemmaksi, kun Birger sai kiinni tienvierestä pienen jäniksen, jonka hän antoi suojeliallensa.
— Jos sinä rupeat meidän rouvan palvelukseen, niin voit aikaa voittaen tulla minun tallirengikseni, — sanoi Kukonpoika suosiollisella päännyökkäyksellä, joka sopi hänelle mainiosti.
Kolmas toveri ratsasti ääneti, ja välinpitämätönnä edeltä, ja niin seura lähestyi Ljungarsin linnaa. Pieni kylä, jossa linnan talonpojat asuivat, oli niin kauan kuin Birger saattoi muistaa, ollut köyhä ja kurja, mutta ei se nyt ollut entistään kurjempi. Olipa siellä muutamia uusia talojakin ja takoissa palavat jouluvalkeat leimuilivat niin iloisesti hämärässä pienistä avonaisista luukuista, jotka tekivät ikkunoitten virkaa silloin kuin ne eivät olleet oljilla tukitut. Linna näytti nyt lujemmin varustetulta kuin Bo herran aikana. Vastapäätä vanhaa tornia nostosillan luona oli rakennettu uusi vallinnurkka, jossa jousimiehet saattoivat puolustautua. Muurit näyttivät korotetuilta ja olivat hyvässä kunnossa. Rannanpuolella, jossa pettämätön virta aina oli linnan suojana, näkyi vilaukselta tuliputkia, jotka saattoivat pyyhkäistä koko vastakkaisen rannan puhtaaksi. Kaikesta näkyi, että Ursula rouva piti komentoa voimakkaalla kädellä eikä huolinut vastaanottaa kutsumattomia vieraita. Kuitenkin hän nyt oli päästänyt tanskalaisia linnaan ja muurilla, näkyi linnansotilaan sivulla tanskalainenkin vahtisoturi. Mitä Ursula rouva sillä tarkoitti?
Kun sovittu tunnussana oli huudettu, laskettiin nostosilta alas ja Birger, Ljungarsin herra marssi isiensä linnaan. Hänen sydämensä tykki valtavammin, kun hänen mieleensä johtuivat kaikki ne muistot, jotka täällä olivat saaneet hänen povensa kohoomaan, mutta hän päätti tuntemattomana ottaa selkoa, miten Ursula rouva hoiti hänen perintötilaansa ja sen mukaan päättää, vaatisiko hän itselleen oikeutensa takaisin ja milloinka hän sen tekisi.
Ei kukaan näyttänyt panevan huomiota häneen. Piha oli täynnä sotilaita, tallit täynnä hevosia ja Myllyrannan renki saattoi häiritsemättä katsella ympärillänsä vallitsevaa hälinää. Tanskalaiset tahtoivat olla herroina, ja se näkyi suututtavan Ljungarsin väkeä. Vasta tullut heinä- ja olkikuorma sai riidan puhkeamaan. Se ei riittänyt kaikille ja kumpikin puolue koetti anastaa niin paljon kuin mahdollista hevosillensa. Kuorman ympärillä tuupiskeltiin, linnan sotamiehet sysättiin sivulle ja kiireessään he lausuivat jonkun sanan kuokkavieraista, jotka eivät hävenneet ottaa rehua talon omien hevosten suun edestä. Muuta ei tarvittukaan tanskalaisten ärsyttämiseksi. He muka kyllä näyttävät, he sanoivat, suomalaiselle roskaväelle, kuka oli herra maassa, ja sitten he rupesivat armottomasti pieksemään vastustajiansa. He tekivät vastarintaa ja tappelu tuli yleiseksi. Melua ja huutoa kuului joka kulmalta linnanpihaa.
11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.
Jättäkäämme hetkeksi Birger Ljungars kenenkään huomaamatta seisomaan isiensä linnan portaitten ääreen ja silmäilkäämme ylempään linnansaliin, jossa Ursula rouva oli äsken pitänyt hämärätä keskustellen tanskalaisen joukon päällikön, nuoren upseerin ja ritarin Esbjörn Svarten kanssa.
Kopea ja kuuluisa Ljungarsin rouva ei ollut juuri vanhentunut näinä kahdeksana vuonna, ja vaikka hän oli lähes neljänkymmenen vuoden vanha, saattoi hänen puvustansa ja koko olemuksestansa huomata, että hänellä oli vielä aivan liiankin hyvin muistissaan kaikki ne kohteliaisuudet, joita oli hänen kauneudestansa lausuttu, mukautuaksensa hyväntahtoisesti ajan hävityksen alaiseksi. Hänellä oli yllään musta samettinen verha, joka tosin ei ollut niin leveä, kuin uudempi kuosi olisi vaatinut, mutta jota koristamassa oli laahus. Verhaa peitti ruumiinmukainen talviröijy, joka oli sisustettu suopelinnahalla, ja päässä hänellä oli tuommoinen meidän aikuistemme mielestä jotenkin vähän aistikas seppele helmiä ja hiussykeröitä, jommoisessa asussa hänen aikalaisensa Sten Sture nuoremman puoliso Kristiina Gyllenstjerna nähdään kuvattuna. Rinnassa piti röijyä kiinni tuo suuri keltainen topaasineula, joka oli herättänyt kylänväessä taikauskoisia luuloja ja joka todellakin leimuavan takkavalkean valossa loisti ihmeellisissä värivivahduksissa.
— Te luulette siis, — jatkoi ritari Esbjörn, — että korkea-arvoinenKuusiston piispa juonittelee kuningasta vastaan?
— Minä olen siitä aivan varma, — vastasi Ursula rouva matalalla äänellä. — Eräs minun vakoojistani, joka toissapäivänä kävi Kokemäen kartanossa, vakuuttaa että Fleming samana päivänä sai kirjeen piispalta. Sanotaan, että salainen lähettiläs Kuusistosta ratsastaa pitkin maata ja yllyttää herroja oikeudenmukaista hallitusta vastaan.
— Mitä herroihin tulee, — huomautti ritari hymyillen, — niin ei kuninkaalla liene paljon syytä heitä pelätä.
— Mitä te sillä tarkoitatte?
— Minä tarkoitan, — mutta suokaa anteeksi, kaunis rouvani, minä en tahdo ajatella mitään pahaa suomalaisesta aatelistosta, niin kauan kuin sillä on kunnia lukea Ljungarsin suvun edustaja kauneimpien koristustensa joukkoon. Minun mielipiteeni on se, että Arvid piispaa on silmällä pidettävä, hän yksin voi vahingoittaa kuninkaan asiaa enemmän, kuin kaikki muut yhteensä. Hänen röyhkeytensä käy todellakin liian pitkälle. Mitä te siitä arvelette? Joku viikko sitte hyökkäsi erään komennuskuntani kimppuun lumituiskussa jäällä lähellä Naantalin luostaria useita satoja kuljeksivia rosvoja, jotka anastivat heidän aseensa ja muun omaisuutensa sekä pakottivat heitä olemaan avullisina kuljettamaan saalistansa lähimpään kylään. Näiden rosvojen joukossa epäillään olleen useita piispan sotilaita.
— Se ei yhtään ihmetytä minua. Minä voisin kertoa teille erään tapauksen, miten piispa itse samankaltaisen rosvojoukon etunenässä julkisesti tunkeutui tähän kurjaan pieneen linnaan, jossa minulla nyt on kunnia ottaa teidät vastaan. Hän ryösti minulta rakkaat lapsipuoleni kasvattaaksensa heidät hengelliseen säätyyn ja ottaakseen heidän omaisuutensa haltuunsa. Onneksi ei hän vielä ole uskaltanut tuoda esiin laittomia vaatimuksiansa. Oi, herra ritari, auttakaa minua vaatimaan takaisin lapsi parkani, jotka menehtyvät piispan hirmuvallan alla ja jotka niin hartaasti haluavat takaisin minun syliini. Siten te palvelisitte kuningastannekin, sillä, tarvitseeko minun sitä sanoakkaan, syynä minun kärsimääni vainoon on ollut vain se, että olen aina ollut armollisen Kristian kuninkaan ja hänen kunniakkaan edeltäjänsä uskollinen ja harras puoluelainen.
— Teillä on täysi oikeus, — sanoi ritari, — saada minun ja kaikkien uskollisten alamaisten apua niin oikeassa asiassa. Ryöstää äidiltä hänen lapsensa! Luulevatko nuo hurjat suomalaiset ylimyspapit, että he voivat vieläkin mellastaa samalla tavalla kuin maankavaltajain Sturein aikana? Oi, te pyhän kirkon ruhtinaat, ylpeämmät niskat kuin teidän ovat vast'ikään saaneet notkistua mestauskirveen alle Tukholman torilla! Odottakaahan hiukan, kyllä teidänkin vuoronne tulee! Minä lupaan teille, että uudet markkinat alkavat nyt Suomessa ja alku tehdään Hämeenlinnassa, jonne minä nyt aion lähteä joukkoineni.
— Hämeenlinnassako? — huudahti Ursula rouva uteliaana.
Ritari aikoi vastata, mutta samassa kuului melua pihalta, tanskalainen alapäällikkö astui sisään ja ilmoitti päälliköllensä, että kahakka oli syttynyt tanskalaisten ja suomalaisten sotilaitten välillä. Ritari Esbjörn nousi ylös ja läksi salista.
Ursula rouva jäi yksikseen ja katseli miettivänä takkavalkeaan. — Kaikki käy hyvin, kaikki käy hyvin! — sanoi hän riemuiten itsekseen. — Kun tahtoo ottaa humalia, niin pitää ensin kiskoa salot maasta. Ja meidän ylpeä humalikkosalkomme Kuusistossa on pian makaava päätönnä maassa, niinkuin kaikki muutkin. Kun hän on käsissäni, niin ovat myös lapset vallassani, ja kun he kerran ovat minun, niin minä olen turvassa, eikä minun tarvitse vakoilla jokaista ohitse kulkevaa ratsumiestä, joka mahdollisesti voisi riistää minulta leskentilani. Entä sitten? Sitten! Eikö vanha juutalainen isäni linnassa luvannut minulle, että minä kerran kohoaisin niin korkealle, että voisin halveksien luoda silmäni tähän kurjaan maahan ja koko tähän surkeaan ihmissukukuntaan, jota minä ole syntynyt hallitsemaan? Niin, sitte minä kiipeän tanskalaisten olkapäille. Minä olen nuori, kuningas Kristian on kerran ennenkin lumottu ja kaunis Dyvika on jo maannut kolme vuotta haudassa. Sigbrit, Sigbrit, sinun valtasi oli suuri, mutta se ei ollut kuitenkaan niin suuri kuin minun, sillä sinulla ei ollut hornan tulessa kuumennettua taikakalua. Tämän pienen kiven voimalla minä voitan sinut ja poljen sinut, poljen koko maailman jalkojeni alle!
Näin sanoen Ursula rouva irroitti keltaisen neulan rinnastansa, piti sitä tulta vasten ja katseli sen loistoa. — Mitä? Erehtyisinkö, vai miksi loistosi on tänä iltana niin himmeä? Olisikohan joku tai jotain, joka himmentää kirkkautesi, odottamatta tullut linnaan? Minun pitää tiedustella tähdiltä. Vielä tänä iltana tulee niiden ilmaista minulle, kuinka monta elonpäivää Arvid piispalla vielä on. Äkkiä huusi iloinen lapsenääni hänen takaansa:
— Kas, kuinka kaunis kivi, ristiäitini. Sen sinä voit antaa minulle, niin saat sen sijaan lentävän oravani!
Ursula rouva säpsähti ja kääntyi taaksensa. Hänen takanansa seisoi pikku Kukonpoika varpaillansa ja katseli rohkeasti salaperäistä ja vaiheväristä rintaneulaa.
— Mitä nyt? — huudahti mahtava rouva kiivaasti. — Kuinka sinä uskallat, nulikka, hiipiä noin nenäkkäästi minun taakseni?
— Pelästyitkö? — kysyi poika yhä ujostelematta, joka selvästi osotti, että hänellä oli tunnustetun suosikin kaikki luvalliset sekä luvattomat oikeudet. — Oi, ristiäitini, minä en luullut, että sinä olisit niin helposti pelästyväinen. Sano minulle, mikä kivi tuo on? Onko se piikiveä? Mistä sinä olet sen saanut, ristiäiti? Löytyykö sellaisia metsissä? Kesällä minäkin löysin koreita punaisia kiviä Junkkarin lähteeltä, ja kansa sanoi, että Ljungarsien veri on painanut ne punaisiksi. Vaihdappa tuo keltainen minun kanssani, niin saat punaisia sijaan. Ursula rouva pisti neulan rintaansa, työnsi pojan kärsimättömästi luotansa ja käski hänen mennä pois.
Mutta Kukonpoika ei antanut niin nolosti ajaa itseään pois. — Oletko sinä taas pahoillasi, ristiäiti? — kysyi hän hyväilevällä äänellä. — Miksi sinä olet vihainen minulle? Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa ja sanothan sinä usein itsekkin, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan.
— Mene nyt, mene! — huudahti ankara rouva, mutta sellaisella äänellä, että viekas poika ymmärsi, ettei hänen vihansa kauan kestäisi. Hän ei jättänyt myöskään käyttämättä voittoansa.
— Nyt sinä olet taas kiltti, — sanoi hän. — Kun sinä olet noin vihaisen näköinen, niin minä muistan aina pyhää Priitaa kirkonovella, sitä joka on puusta veistetty ja irvistää niin ilkeästi. Onko se mahdollista, ristiäiti, että hän olisi pyhimys? Mutta silloin kuin sinä näytät kiltiltä, — niin juuri noin, kun naurat hiukan, niin sinä olet oikein kaunis, silloin sinä muistutat kuningas Herodeksen tytärtä, joka tanssii kuninkaan edessä Johannes kastajan kuvan alla suuressa taulussa kirkossa. Ei, kas vaan, nyt olit taas pyhä Priita. Jos minä olisin kuningas Herodes, tekisin sinut kuningattareksi; sepä vasta olisi komeata, ristiäiti, jos sinulla olisi kruunu päässä!
Ursula rouva hymyili. Hänenkin musta sielunsa oli rakkauden tarpeessa.Hän pyyhkäisi pojan kauniit tummat kiharat otsalta ja sanoi hymyillen:— Sinulla aina puhetta piisaa, kun kerran alkuun pääset. Missä olettaaskin lentänyt pitkin vuoria ja kukkuloita?
— Minä olin Kukon kanssa heiniä hakemassa Myllyrannasta. Ja sitte minä pestasin sinulle rengin. Tosin hän on typerä niinkuin kaikki muutkin, mutta kyllä hänestä hyvä tulee, kun minä saan häntä opettaa. Ristiäiti, ota hänet minun tallirengikseni. Tahdotko häntä nähdä?
Kukko astui nyt sisään ja kuiskasi emännällensä pari sanaa, joita Kukonpoika turhaan koetti kuunnella. Ursula rouva punastui huomattavasti ja kuiskasi jotain vastaukseksi, jonka jälkeen vakooja läksi pois.
— Jos lupaat, ettet käy liian kopeaksi ja nenäkkääksi, — sanoi hän, — niin minä ehkä voisin pestata sinulle tallirengin. Mene, vie hänet huoneesesi, niin minä ilmoitan sitten, milloin minulla on aikaa jutella hänen kanssansa palveluksesta.
Kukonpoika hypähti ilosta, suuteli Ursula rouvan kättä, niinkuin häntä oli opetettu tekemään juhlallisissa tilaisuuksissa ja hyppäsi yhdellä jalalla ulos huoneesta, eikä enää muistanutkaan keltaista kiveä, joka niin suuresti oli huvittanut häntä hänen tullessansa.
Ljungarsin rouva käveli edestakaisin lattialla ja hänen mustista silmistänsä loisti pelonsekaista, salaista voitonriemua. — Siksi, — mutisi hän, — siksi siis loistosi himmeni, hyvä liittolaiseni! Mutta älä pelkää, voitto on meidän, hän tulee vapaaehtoisesti meidän käsiimme ja tästä päivästä alkain ei meillä ole syytä vapista!
Sillä välin oli ritari Esbjörn vaan vaivoin saanut melun asettumaan pihalla, ja koska ritari tahtoi olla oikeudenmukainen tuomari, päättyi käsikahakka siten, että kolme tanskalaista ja yhdeksän suomalaista sai jouluaattona ylimääräiseksi kestitykseksi kolmekymmentä paria raippoja kukin. Välttääkseen sellaisten huvitusten uudistumista, suljettiin puolet Ljungarsin sotilaista erityiseen linnankylkirakennukseen ja toiset lähetettiin vahtiin; sitä vastoin vastatulleita, joista suurin osa oli saksalaisia palkkasotureita, kestitettiin juhlan kunniaksi kinkulla ja oluella.
Hillitsemätön ilo vallitsi tässä osassa linnaa, jossa suomalaista olutta juotiin vuoroin Kristian kuninkaan, ja vuoroin hänen mahtavan lankonsa, keisari Kaarlo V:nnen onneksi. Linnan toisella puolella naispuoliset palveliat sulkivat levottomina ovensa peläten tunkeilevia vieraita. Ja linnan saliin katettiin hienompi pöytä, jonka päässä Ursula rouva ja ritari Esbjörn istuivat; heidän ympärillensä asettui kolme tai neljä tanskalaista alapäällikköä sekä linnan nykyinen vouti Veit Holtzbauer, joka oli liiviläinen samoin kuin hänen edeltäjänsä Malkokin.
Ursula rouvan takana seisoi hänen hovipoikansa, joka oli saanut toimeksensa ojentaa hänelle pyyhintä, kun palveliat tarjoilivat vadeista. Palkaksi siitä sai hovipoika useinkin makupaloja, joita hänen emäntänsä ojensi hänelle terävän veitsensä päästä. Haarukka ei ollut käytännössä: lusikat olivat hopeiset, samoin vadit ja lautasetkin pöydän yläpäässä, mutta alapäässä oli tina-astioita ja palvelioilla ruukkuja.
Sen vanhan yleisesti Suomessa käytännössä olleen tavan, että isäntäväki ja palveliat aterioitsivat, etenkin juhlatilaisuuksissa, saman pöydän ääressä, oli Ursula rouva poistanut linnastansa, ja varsinkaan tänä jouluaattona ei se lainkaan olisi käynyt laatuun. Ei mikään noista iloisista joululeikeistä, jotka olivat yleiset koko maassa, tullut kysymykseenkään Ljungarsin linnassa. Ainoastaan tuo alkuansa saksalainen tapa panna papu puuroon ei saanut puuttua, sillä sen arveltiin ennustavan tavatonta onnea sille, jonka lautaselle se joutui. Siksi Kukonpoika seurasi silmät selällään vieraitten liikkeitä nähdäksensä, kenenkä osalle papu tulisi ja kellä siis olisi syytä odottaa kaikkea mahdollista onnea.
— Pyhä Olavi, — huokasi pikku puuronsyöjä, niinkuin hän oli kuullut toistenkin sanovan, kun he jotakin hyvin kernaasti halusivat, — anna pavun tulla minun osalleni ja anna Nikku tallirengikseni, niin minä lahjoitan sinulle minun vanhan piiskani, jota minä en enää tarvitse, ja jos sinä olet vihoissasi pyhälle Priitalle, niin minä napsahutan hänen nenänsä poikki kirkonovella, niin pian kuin pääsen sinne.
Jos jokin olisi voinut hellyttää pyhän Olavin kovaa sydäntä, niin olisi pikku Kukonpojan hurskaan rukouksen pitänyt se tehdä. Mutta ikävä kyllä ei pyhimys tällä kertaa osottanut sääliväisyyttä, vaikka poika lupasi kostaa niin pelottavalle kilpailialle kuin itse pyhälle Priitalle, sillä kun kaikki vadit oli tarjottu ympäri pöytää, huomattiin että onnenpapu ei ollut joutunut kenellekään vähemmälle kuin pöydän päässä istuvalle, Ursula rouvalle itselleen.
12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.
Ilta-ateria alkoi kello kuudelta ja päättyi seitsemältä. Talonpojan tuvassa alkoivat samaan aikaan joululeikit ja melua ja naurua kesti aina myöhään iltaan saakka. Mutta Ljungarsin synkässä linnassa ei ollut jouluiloa muualla kuin Kukonpojan tempuissa ja pilanteossa kartanonväen kanssa. Puoleksi päihtyneet sotamiehet huvittelivat itseään alisalissa tunnetulla joulunuijalla, joka leikki kävi siten, että nuija ripustettiin nuorasta kattoon ja läsnäolevat kävivät vuoroin pitkäkseen lattialle ja koettivat toisella kädellänsä pyörittää nuijaa tasaisesti ympäri, samassa kuin he kokivat juoda haarikasta olutta läikyttämättä siitä pisaraakaan maahan. Birger oli seisonut kauan aikaa linnanpihalla kaihomielin. Hän ajatteli ensimäistä lapsuuttansa, jolloin hänen äitinsä vielä eli ja niitä iloisia joulujuhlia, joita silloin Ljungarsissa vietettiin. Hän muisti leikkejä, joulukynttilöitä, joulupukkia, jota ei koskaan puuttunut, olkia ja äärettömän suurta kakkua, joka asetettiin keskelle pöytää ihailtavaksi ja jota sanottiin joulukarjuksi. Hän yksin täällä nyt muisteli näitä iloisia tapoja. Ei karja eikä edes varpusetkaan saisi nyt, niin kuin ennen, osaa joulun ylellisyydestä. Kas vaan, — tuolla hiipii eräs vanha vaimo pelokkaana ja varovaisesti, ikäänkuin hänellä olisi jotain pahaa mielessä, pihan poikki. Birger tunsi hänet: se oli vanha raihnainen karjapiika, joka oli palvellut linnassa aina Cecilia rouvan ajoilta asti ja pidetty edelleen palveluksessa, sillä hän rakasti lehmiä ja emäntä oli huomannut, ettei kukaan muu saanut lehmiä niin runsaasti lypsämään. Mitä hänellä nyt oli kädessänsä ja miksi hän hiipi niin salaperäisesti navettaan?
Tuo hyvä vaimo ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli pannut kellokkaan sarviin seppeleen, jonka hän oli sitonut juhannusyönä yhdeksästä eri lajista kukkia. Kädessä hänellä oli puurokuppi: sen hän asetti haltiaa varten, sillä jos haltia ei saanut puuroa jouluyönä, niin ei tullut onnea seuraavana vuonna. — Niin, — ajatteli Birger, — äiti asetti aina jouluiltana meidän pöydällemme kipposen olutta enkeleille! Ei kukaan enää ajattele enkeleitä Ljungarsin linnassa.
Samassa kulki vanha palvelia aivan hänen ohitsensa näkemättä häntä pimeässä. Hänen uskollisuutensa liikutti Birgerin hellää sydäntä. Hän otti kultarahan taskustansa ja pudotti sen huomaamatta vaimon hameentaskuun. Jouluaamuna hän luulisi sitä tontun lahjaksi.
Tämä ajatus elähytti Birgerin alakuloista mieltä; samassa hän kuuli Kukonpojan huutavan häntä ja tämä vei hänet suojelian tavoin pieneen huoneesensa yläkerrokseen ja näytti hänelle varushuoneensa, jossa oli jos joitakin katkenneita ja ruostuneita vanhoja aseita, jotka poika oli koonnut linnan romukätköistä. — Mitä pidät miekastani? — kysyi hän.
Birger tunsi huoneen: se oli hänen oma entinen pieni kamarinsa. Hän tunsi myöskin ruosteisen leikkikalun: se oli hänen oma pieni miekkansa, jonka Bo herra oli antanut erään kuuluisan asesepän Tukholmassa valmistaa hänelle, kun hän oli kahdeksan vuoden vanha.
— Se on kaunis miekka, kun sen puhdistaa, — sanoi Birger ja rupesi hieromaan ruostetta pois.
— Eikö totta? — huudahti poika ihastuneena. — Miekan lape on silattu hopealla ja lähellä kahvaa on jotain kuvan tapaista.
— Se on Ljungarsin vaakuna.
— Luuletko niin? Mutta sen alla on viivoja; mitähän ne merkinnevät?
— Ne ovat kirjaimia ja ne merkitsevät nimeä:Birger.
Kukonpojan silmät suurenivat. — Osaatko sinä lukea? — kysyi hän salaamatta hämmästystänsä.
— Kyllä kai minä opin selittämään joitakuita viivoja, sinä aikana kun minä palvelin pyhää Priitaa Naantalissa, — vastasi Myllyrannan oppinut myllynrenki.
Poika kohotti olkapäitään niin kuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän. — Kyllä näkyy että olet talonpoika, — sanoi hän halveksivasti, — ja kyllä minulle tulee vaikeaksi opettaa sinulle jotain kunnollista. Oletko koskaan kuullut, että paremmat ihmiset oppisivat lukemaan? Mutta minä koetan olla kärsivällinen, jos sinä hoidat hyvin toimesi. Puhdista nyt minun aseitani sill'aikaa kuin minä käyn ristiäitini luona.
Birger kiillotti iloisella mielellä entistä leikkimiekkaansa. Tämä pieni miekka oli ollut hänen ensimäinen ihastuksensa. Oi, aikoja sitte hän oli unohtanut sen, mutta kun hän nyt jälleen punnitsi sitä kädessänsä ja tarkasteli nimeänsä ja vaakunaansa miekan lappeessa, niin hänestä tuntui, kuin hän ei enää tahtoisi siitä luopua. Runoissa lauletaan joskus puhuvista miekoista. Tämä pieni hopealla silattu säilä näytti sanovan entiselle omistajallensa: — Miksi sinä et vaadi perintöäsi takaisin? Ota ainakin minut. — Ja hän piilotti pienen miekan takkinsa alle.
Sisään tuotiin leipää, juustoa ja olutta. Hetken perästä tuli Kukonpoikakin ja ilmoitti, että Ursula rouva tahtoi pukua uuden tallirengin kanssa hänen uudesta toimestansa.
Birger seurasi sykkivin sydämin, ja tuli samaan puoliympyrän-muotoiseen tornihuoneesen, jossa Taavi oli kerran nähnyt Ljungarsin mustan rouvan tutkivan tähtiä. Huone oli entisellään, Birger tunsi sen aivan hyvin, Kulmaikkuna jossa oli suuri kaukoputki, musta uudin, madonnankuva seinällä, tähtikarttapallo hopeisine telineineen ja kummalliset pergamenttikääröt osottivat, että Ljungarsin oppinut ja tähtitietoinen rouva yhä edelleen tutki samoja salaisia tieteitä, jotka olivat levittäneet hänestä sen yleisen huhun, että hän osasi noitua ja oli liitossa paholaisen kanssa. Birgerin astuessa huoneesen oli hän epäilemättä juuri neuvotellut tähtien kanssa ja saanut tyydyttäviä merkkejä, sillä hänen huulillansa oli hymy, jota hän tuskin koetti salata.
— Mene tiehesi! — sanoi hän Kukonpojalle.
— Enkö minä saa olla läsnä, kun ristiäiti pestaa minulle tallirengin? — kysyi poika pahoillansa.
— Et, — sanoi Ursula rouva. — Sinun on aika panna maata.
Poika meni ja heitti pitkän, tyytymättömän ja epäilevän katseen ankaraan emäntäänsä. Ursula rouva jäi yksin poikapuolensa kanssa.
Nuorukainen koetti rohkaista mielensä, sillä hän aavisti, että valepuku ei voisi pettää hänen viekasta äitipuoltansa. Hän odotti myrskyävää kohtausta, mutta samapa se; hän toivoi suoraa peliä.
Ursula rouva katseli häntä hetken aikaa ääneti ja hänen kasvoissansa kuvastui kysyväinen, melkeinpä ilveilevä ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut ensin tutkia, olisiko entisestä pojasta tullut mies, jota hänellä olisi ollut syytä pelätä, vai lukenut teini, jota hän saattoi pilkata.
Sitten hän sanoi hyvin ystävällisesti: — Birger Bonpoika, tervetuloaLjungarsiin!
Hän ei ollut siis erehtynyt: Ursula rouva tiesi kaikki.
— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, — vastasi Birger käyden istumaan.
— Minun jalosukuinen poikani suonee kai anteeksi, ettei häntä ole otettu vastaan halpaan linnaamme kaikella sillä kunnioituksella ja kunnianosotuksella, johon hänellä olisi ollut täysi oikeus ja jota minä en olisi jättänyt tekemättä, jos minulla olisi ollut aavistusta rakkaasta käynnistänne. Minä huomaan, että hän jonkun erehdyksen kautta on vaihtanut itselleen myllärin takin ja minulle sanottiin, että hän omassa persoonassansa on suvainnut tuoda meidän hevosillemme rehua.
— Hyvä rouva, — vastasi Birger, jota Ursula rouvan pilkkaava ääni ärsytti, — minä olen tullut tänne, koska toiset asiat vaativat minua teidän naapuristoonne ja koska minä mielelläni tahdoin nähdä isieni linnaa. Minä olen tullut tänne tässä puvussa ja tällä tavalla, koska tahdoin säästää teiltä vastaanottoa, joka ehkä olisi tuntunut teiltä vastukselliselta. Te olette ennättänyt minun edelleni, ja minä olen kiitollinen, jos sallitte minun levätä yhden yön tämän katon alla.
— Joka oikeudenmukaisesti on sinun omasi? Etkö sinä sitä tarkoittanut?
— Se on kaikkien isieni perillisten oma ja minä kunnioitan hänen muistoansa siksi paljon, etten koskaan voi katsoa hänen leskeänsä vieraaksi hänen linnassansa.
— Hyvin sanottu Rauman luostarikoulussa opituksi! Mutta annas kun katselen sinua, poikani, siitä on pitkä aika, kun näimme toisemme. Niin, rupeatpa todellakin jo saamaan haivenia leukaasi. Sitä enemmän vaivaa sinulla on siitä, kun saat jokaista messunlukua varten ajaa partasi. Mitä? Eikö sinun tukkasi olekkaan vielä ajettu? Mutta onhan minulle kerrottu, että sinä olet piispan lempilapsi; eikö sinun tule olla kaikessa arvoisien esimiestesi kaltainen? Ajettu päälaki on pyhimysten sädekehän vertauskuva, ja sinä, rakas Birgerini, olit jo lapsuudestasi saakka määrätty pyhimykseksi.
— En tiedä, hyvä rouva, miksi olen määrätty, mutta en ainakaan teidän pilkkanne esineeksi. Minä pyydän teitä muistamaan, että se veri, joka minun suonissani virtaa, ei ole tunnettu jäiseksi.
— Niin, se on totta, sinun äitisi, Cecilia rouva, kuuluu olleen mm laupias kuin lammas. Siinä teet oikein kun tahdot olla hänen kaltaisensa. Maailma on paha ja hullutuksia täynnä. Onnellinen hän, joka luostarin hiljaisessa rauhassa ja kirkkoherrakunnan tyyneessä valkamassa voi säilyttää nahkansa naarmuitta ja omantuntonsa nuhteitta! Mutta sanehan, mitä hyvälle piispalle nykyään kuuluu? Onko totta, että hän sauvoineen hiippoineen on vannoutunut Kristian kuninkaan ja tanskalaisten liittoon?
— Sitä en minä tiedä.
— Sanotaan, — niin, sanotaan niin ihmeen paljon! — että piispa on luvannut kuninkaalle viekotella herrat paulaan pelastaaksensa oman nahkansa. Hän kuuluu lähettäneen kirjeitä pitkin maata erään nuoren pojan mukana ja sanotaan hänen edeltäpäin suostuneen ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa Turussa, että hän näissä kirjeissä kehottaisi herroja julkeaan kapinaan saadakseen heidät siten paulaan.
— Se on halpamaista valhetta. Arvid piispa ei ole petturi.
— Oh, kuinka sinä voit sen tietää? Ehkäpä sinä tiedät, mitä kirjeetkin sisältävät?
— En, hyvä rouva.
— Kyllä kai se niin on, sillä ritari Esbjörn Svarte sanoi tavanneensa piispan lähettilään Kokemäen kartanossa ja päättäneen hänen kanssansa pettää Flemingiä, saadakseen niin pian kuin mahdollista Flemingin pään.
— Sen Esbjörn valehtelee kuin kunniaton konna!
— Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät? Kuuleppas Birger, — ja Ursula rouva muuttui nyt sekä sydämelliseksi että helläksi — sinä koetat turhaan pettää minua, sillä minä luen tähdistä ja sentähden minä tiedän kaikki; niin, usko minua, minä tunnen sinun sisimmät ajatuksesi. Sinä olet piispan lähettiläs: sinä luulet varoittavasi herroja, etkä aavista, että sinä syökset näiden petollisten kirjeitten kautta meidän maamme parhaat miehet varmaan perikatoon. Mutta minä tahdon sinun parastasi, — minä rakastin sinun isääsi, kuinka minä en rakastaisi hänen lapsiansa! Minä en tahtoisi sinusta sanottavan, että olet tuottanut onnettomuutta maallesi. Sinä aiot lähteä täältä Laukkoon, ja viet kirjeen piispan sukulaiselle, Juhana Kurjelle. Anna tuo kirje minulle, niin minä voin näyttää sinulle toteen, että se on yhtä petollinen kuin ne toisetkin.
— Mutta te erehdytte, — sammalsi nuorukainen punastuen; samassa hänen mielensä täyttyi epäilyksellä ja levottomuudella, kun hän muisti piispan pitkää, epäilystä herättävää keskustelua ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa.
— Minä en olisi uskonut, — huokasi Ursula rouva katsoen hellästi moittien häneen, — että nuo kavalat papit olisivat jo niin varhain turmelleet Birgerin tahrattoman sielun! Koko sukusi on taistellut kirkon vehkeitä vastaan, ja sinä kehtaat ajaa tämän kirkon asioita! Piispan viekkaan kavaluuden tähden sinä tahdot pettää maasi ja valehdella isäsi leskelle?
— No hyvä, kirje minulla on; mutta älkää pyytäkö, minä en voi sitä teille näyttää.
— Sinun, meidän kaikkien onnen tähden, Birger, rakas poikani, anna tuo kirje minulle, todelliselle ystävällesi, toiselle äidillesi!
Ursula rouva pyysi niin sydämellisesti, hän kiinnitti suuret, mustat silmänsä nuorukaiseen ja katseli häneen niin hellästi ja rukoilevasti, että Birger tunsi päätöksensä horjuvan ja vaivoin hän sai sanotuksi:
— Minä olen luvannut, ja lupaus on pyhä.
— Mutta, — jatkoi kaunis, rukoileva rouva kahta kiihkeämmin, — onko mitään pyhempää kuin äidin rukous ja isänmaan onni? Tiedä, minä olen tutkinut kohtaloasi tähdistä ja ne ennustavat että sinä voit joko pelastaa maasi tai tuottaa sille ja itsellesi perikadon!
Birgerin silmiä huimasi; hän tunsi olevansa enemmän huumautunut, hurmaantunut ja soaistu kuin vakautunut. Hän pisti kätensä poveensa, jossa hän säilytti kirjeitä ihopaitaan ommeltuina… Silloin hänen katseensa kiintyi neulaan, joka loisteli niin ihmeellisissä vivahduksissa Ursula rouvan rinnassa aivan hänen läheisyydessään… Hän muisti kauhulla myllärin vaimon varoituksen, rohkaisi mielensä, tempasi neulan samettiröijystä ja heitti sen kauas pois lattialle, ja keltainen kivi se vielä pudotessaankin kimalteli niin ihmeellisesti. — Tuossa, — huudahti hän harmistuneena, — tuossa on lemmon lentäväsi, musta noita-akka, ja nyt sinulla ei enää ole voimaa noitua minua ja vietellä minua pettämään herraani!
Ikäänkuin toteuttaakseen hänen sanojansa vääntyivät kauniin linnanrouvan kasvot äkkiä ja ilmaisivat hirveää vihaa ja raivoa. Hän peräytyi useita askelia, hänen äsken niin hellät silmänsä muuttuivat äkkiä hirveän synkiksi ja onnettomuutta uhkaaviksi ja vastauksen asemesta hän kiivaasti jalallaan polki lattiaa. Se osa huonetta, jossa Birger seisoi, vajosi äkkiä hänen jalkojensa alta ja ennenkuin hän ehti tehdä vastarintaa tai koettaa paeta, hän painui nopeasti alas pimeään, tuntemattomaan syvyyteen. Korkealla päänsä yläpuolella hän vielä näki heikon valonsäteen ja kuuli Ursula rouvan pilkkaavalla äänellä kuiskaavan: — Nuku, Birger Bonpoika, Ljungarsin herra, nuku isiesi linnassa! Tänä yönä saat vierailla mustan noita-akan luona.
Ääni vaikeni, valo katosi, kaikkialla oli pilkkosen pimeää.
13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.
Veren ja kauhistuksen vuonna 1520, kun isänmaa seisoi surevana leskenä Sten Sture nuoremman haudan partaalla, kun valtion ohjaton alus ajelehti haaksirikkoisena tuuli-ajolla ja ylt'ympäri ei näkynyt muuta pelastusta vierasta hirmuvaltaa vastaan kuin häpeällinen alistuminen tai kunniakas kuolema, — silloin ilmestyi kaksi miestä, jotka ryhtyivät ajattelemaan ja toimimaan toinen Suomen, toinen Ruotsin ja samalla myös Suomen puolesta. Nämät miehet olivat Turun piispa Arvid Kurki ja LinköpinginelectusHemming Gadd. [Häntä nimitettiin nimelläelectuseli valittu sentähden, ettei hän ollut saanut paavin vahvistusta Linköpingin piispanvirkaan.]
Molemmat he olivat rohkeita, sukkelia, älykkäitä miehiä, jotka selvästi tajusivat aikansa tilan ja molemmat he kohosivat kuin kaksi kirkasta iltatähteä pohjoismaiden katolisen aikakauden taivaanrannalle, juuri silloin kuin katolisuuden aurinko laski veripunaisiin pilviin. Molemmat he valtioviisaasti notkistautuivat vaaran hetkenä rajuilman lähetessä, ja molemmat myrsky lopulta pyyhkäisi pois maan päältä. Mutta he kumartelivat eri tavalla: toinen kohotti heti taas päänsä pystyyn, mutta toinen koki saavuttaa päämaalinsa tomussa matelemalla, ja sentähden, kun he kumpikin kaatuivat, kaatui toinen siinä, mihin hän oli kohonnut pystyssä seisomaan, mutta toinen jäi makaamaan, siihen missä hän makasi.
Kun Hemming Gadd, kaunopuheisuutensa voimalla, joka niin usein oli voittanut Rooman paavit ja kardinaalit, syyskuun alussa oli houkutellut Tukholman ja Kristiina Gyllenstjernan antautumaan, niin Kristian kuningas lähetti hänet sotajoukolla todennäköisesti jo kesällä valloitettuun Suomeen, jotta hän sielläkin "toteuttaisi unionin". Hän oli silloin kahdeksankymmenen vuoden vanha, mutta ei koskaan viisikolmatta-vuotias nuorukainen ole väsymättömämmällä innolla voittanut kaikkia vastuksia itsensä ja lemmittynsä väliltä, kuin tämä vanhus tuskin kahta kuukautta pitemmässä ajassa käänsi kaikki, mitä hänen tiellensä sattui, Kristian kuninkaan ja tanskalaisen vallan eduksi. Hänen nerollansa oli enää vain lyhyt loistoaika jäljellä, hänen täytyi käyttää aikaa hyväksensä ja hän kulki ristin rastin etelä-Suomen tänä syksynä. Marraskuun 10 p:nä, kaksi päivää Tukholman verilöylyn, jälkeen, hän Viipurin raastuvassa vahvisti kaupungin erioikeudet ja kuukautta myöhemmin hän oli taas länsi-Suomessa, aavistamatta että hän sieltä löytäisi hautansa.
Eräänä päivänä, kertoo kertomuksemme, tuli Kuusistoon Arvid piispan luo vastenmielinen vieras. Tohtori Hemming, joka oli puhunut kumoon koko Suomen, koetti nyt kaunopuheisuudellaan vihdoin voittaa viimeisenkin varustuksen. Mutta hän kohtasikin mestarinsa.
Kun näki nämä molemmat merkilliset miehet, — Suomen kirkon korkeakasvuisen, voimakkaan, ritarillisen, mutta viisaan ja varovaisen ruhtinaan ja ylipaimenen tuon pienen, hopeahapsisen, kahdeksankymmen-vuotiaan luopion rinnalla, jonka silmät liikkuivat vilkkaasti päässä, jolla oli lipeä kieli suussa, ja joka korkeasta iästänsä huolimatta oli vielä vilkas liikkeiltänsä — kun näki heidän seisovan silmä silmää vasten ja tuovan esiin kaiken kaunopuheisuutensa, kaiken valtioviisautensa, niin ilmeni heidän olennoissansa pappisvaltainen korkeus, joka Jumalan korkeimmassa nimessä vallitsi maailmaa hänen valtionhoitajanansa, ja samalla kertaa yhtäsuuri pappisvaltainen viekkaus, joka myöskin Jumalan nimessä hiipi uskonkappaleena kristilliseen uskoon, poltti kansanraamatun, sitoi omattunnot ja nimitti itseänsä kerskaillenservus servorum Dei, Jumalan palveliain palveliaksi. Pappisvalta, jonka tunnuskuvana oli hiippa, sauva ja purppurakaapu — se oli Arvid piispa; pappisvalta mustassa tohtorinkaavussa, jesuiittojen edeltäjä, joka kumaraselkäisenä väijyi neuvoskamarissa maailmanvaltaa — sen edustaja oli Hemming Gadd. Nämät molemmat katolisen kirkon maallisen vallan pääainekset seisoivat nyt vastatusten vihamielisinä täällä pohjoisessa. Jos ne olisivat yhtyneet, niin ne ehkä olisivat hetkeksi voineet pidättää ajan pyörivää ratasta, mutta erillänsä niiden täytyi molempien ruhjoutua sen vauhdista.
— Mitä, viisas ja korkea-arvoinen veljeni? — sanoi oppinut tohtori, uudistaen vieläkin kerran ne todisteet, joilla hän turhaan oli koettanut järkähyttää piispan varovaista kieltoa. — Epäilyttääkö teitä vieläkin isänmaamme pelastus? Tahdotteko yhä edelleenkin sen heittää hillittömän aatelin ilkivallan ja vallanhimon alaiseksi? Te, joka itse kuulutte synnyltänne tähän aateliin, vaikka viisautenne ja isänmaanrakkautenne kautta olette kohonnut sitä paljon korkeammalle, ettekö te pelkää sitä syytöstä, että olisitte uhrannut kansan onnen säätyetujen- ja puolue-ennakkoluulojen tähden? Teitä syytetään, korkea-arvoinen veli, — ja Jumala tietää, mitä vääryyttä teille tehdään, — siitä, että te itse olette tahtonut sortaa Suomea ja erottaa sen Ruotsin valtakunnasta.
— Minun tietääkseni, — vastasi piispa hymyillen, — on ollut aina edullisempaa Suomelle, kun sitä on Turusta hallittu kuin Kööpenhaminasta. Mutta arvokas veljeni unohtaa, että olen tehnyt uskollisuudenvalan Kristian kuninkaalle. Mitä vaaditaan sen lisäksi? Tahdotaanko, että minä antaisin laulaatedeum'iaTurun tuomiokirkossa sen johdosta, mitä Tukholmassa on tapahtunut? Vai tahdotaanko, että minä rupeaisin tanskalaisten sotamiesten päälliköksi Turun linnaan?Vestigia terrent. [Jäljet kauhistuttavat.] Meidän armollisella kuninkaallamme on todellakin omituinen tapa palkita uskollisia linnanpäälliköitään. Vastikään sain todistuksen siitä. Åke Yrjänänpoika Tott mestattiin Hämeenlinnassa marraskuun 27 päivänä. Tahdotaanko ehkä, että minä laskisin sauvan kädestäni ja tarttuisin mestauskirveesen?
— Ei mitään senkaltaista, — vastasi tohtori. — Tiedättehän, korkea-arvoinen veljeni, varsin hyvin, että maallisella vallalla on kerettiläisensä, samoin kuin kirkollakin. Kirkko polttaa heidät, kuningas mestauttaa heidät, ja kun rikkaruoho on kitketty, niin vehnä rehottaa. Aatelisten valta on masentunut. Meillä on nyt ainoastaan kuningas ja kansa. Talonpojat ovat oppineet puhumaan.
— Minä tiedän, että arvoisa veli on suonut heille sananvuoron. Ehkäpä uusi Engelbrekt antaa heille miekan.
— Kristian kuningas on, sanotaan, talonpoikaiskuningas. Minä sanon: se tekee hänet kirkon suojeliaksi.
— Epäilemättä. Todisteena siitä ovat ne piispat, jotka äsken kumarsivat hänen armollensa niin syvään, että he unohtivat päänsä Tukholman suurtorille.
— Kuunnelkaa minua loppuun asti, ja teidän viisautenne, vaikka se sekottaakin koiruohoa hunajaan, on myöntävä, että olen oikeassa. Meidän armollisella herrallamme ei ole kapinallista aatelistoa valtakunnassansa, eikä hän semmoista tahdo uudelleen saada; sentähden on hänen sitä vaikeampi olla vailla kirkon kannatusta. Kansa se on nykyään kirkko, sillä sen, minkä kirkko tahtoo, tahtoo kansakin. Kuningas hallitsee, mutta kirkko johtaa.
— Kirkko on Jumalan armosta, eikä kuninkaitten tai herrojen suosiosta, sen tiennee arvokas veljeni itse! — vastasi Arvid piispa ylevästi. Paavin vahvistama, laillinen kirkkoruhtinas siinä puhui valtionhoitajan nimittämälle, mutta paavin pannaan panemalle Linköpinginelectus'elle.
Tohtori Hemming puri huultansa. — Älkäämme kiistelkö opinkappaleista, — vastasi hän. — Minä tarjoan teille kuninkaani ja herrani puolesta rajoittamatonta hengellistä valtaa, jota ei edes paavi voi teiltä pois ottaa, ja maallista maaherruutta. Minä lasken Suomen teidän jalkojenne juureen; teillä on sen omantunnon avain; minä tarjoan teille sen maallisen vallan avainta. Tukholma on etäällä ja teidän edeltäjänne ovat käyttäneet sitä hyväksensä. Mutta Kööpenhamina on vieläkin kauempana ja siitä teillä on oleva vieläkin enemmän hyötyä, kuin edeltäjillänne. Minä kysyn siis teiltä: tahdotteko te, tosin ei nimeltä, mutta itse asiassa, tulla Suomen kuninkaaksi?
— Ja mitä ehtoja minulta vaaditaan tästä kunniasta…?
— Se ehto vaaditaan teiltä, että te käytätte side- ja päästönavainta Kristian kuninkaan eduksi; että te käännätte kansan mielen hänen puoleensa ja vieroitatte sen hänen vihollisistansa kaikilla niillä keinoilla, jotka teillä on vallassanne ja turvaatte kaikiksi ajoiksi Kalmarinliiton Suomessa.
— Eikö mitään muuta?
— Se riittää.
— Kuulkaa sitte vastaukseni. Sanokaa armolliselle Kristian kuninkaalle, että hän arvostelee liian suureksi minun vähäistä vaikutusvoimaani. Minä olen vain Jumalan, enkä ruhtinaitten palvelia. Jos minulla on Suomen omantunnon avain, niin olkaa varma siitä, että minä lasken sen Hänen valtaistuimensa juureen, joka on minulle sen uskonut. Minä olen Suomen paimen; möisinkö minä laumani? Ja jos minä unohtaisin velvollisuuteni siihen määrään, että vaihtaisin laillisen valtani laittomaan, jota te minulle nyt tarjoatte, ja joka olisi selvää kapinaa Rooman pyhää isää vastaan, jos minä, Suomen kirkon laillinen maallinen päämies Jumalan, pyhän Henrikin ja pyhän isän nimessä, rupeaisin tänäpäivänä Kristian kuninkaan käskynhaltiaksi, niin millaisen takuun te voisitte antaa minulle, etten minä huomenna menetä päätäni samoin kuin Skaran Vincentius, Strengnäsin Mathias ja muut veritodistajat tänä kauhistuksen aikana? Kuka voi minulle sanoa, saatteko te, arvoisa veljeni, joka tänään laskette Suomen jalkojeni juureen, saatteko te itse huomenna hallita edes omaa harmaata päätänne?
Pieni valkotukkainen ukko nousi ylös ja sanoi haukankatse silmissänsä:
— Kuka voi sen meille sanoa? Ei ainakaan pergamentit, jotka valehtelevat, eikä liioin ruhtinaitten suosio, joka vaihtuu yhtä usein kuin uusi- ja loppukuu, vaan tuo taivaallinen kipinä meidän otsassamme, teidän ja minun, joka hallitsee asioitten kulkua ja pakottaa ruhtinaat oman etunsa tähden säästämään ja suojelemaan meitä. Me olemme aikakauden miehiä; se lepää meidän olkapäillämme, ikäänkuin kahden pylvään varassa, joista toinen on idässä ja toinen lännessä, eikä näitä pylväitä voi murtaa murskaksi ilman kaiken muun sortumatta niiden mukana. Te olette Suomen piispa, se on vähäpätöinen asia, sillä siinä toimessa on kaksikolmatta ollut ennen teitä. Mutta te olette vieläkin enemmän, te olette Suomen sielu ja omatunto; Suomi ajattelee teidän päällänne, tuntee teidän sydämellänne. Siksi teille sanotaan: ruvetkaa Suomen käsivarreksi! Mitä minun halpaan itseeni tulee, niin huhuillaan minusta, että olen jonkinlainen kuninkaantekiä.
Arvid piispa vastasi haukankatsetta kotkankatseella. — Sokaistu! — hän huudahti. — Ettekö käsitä, että tuuliaispään, joka käy maan yli, ensin täytyy kohdata korkeimpia vuorenhuippuja? Te olette antanut Ruotsille kaksi valtionhoitajaa ja yhden kuninkaan. Teidän kaunopuheisuutenne on koonnut sotajoukkoja, valloittanut linnoituksia ja pääkaupunkeja — niin, vieläpä taluttanut nuorasta kolmea paavia ja heidän kardinaalejaan. Te olette kahdesti pelastanut isänmaanne, mutta kolmannella kerralla te kaupittelette sitä ja myötte sen enimmän tarjoovalle. Ja te tunnette itsenne levolliseksi korkealla asemallanne, vaikka viha alhaalta pistelee kantapäihinne ja itsevaltiaan pelko ylhäältäpäin terottaa piilua päälakeanne kohti.
— Jos minä jätin valtakunnan unionille, — vastasi tohtori Hemmig kiivaasti, — niin tein sen kolmannen kerran pelastaakseni isänmaan, silloin kuin te ja kaikki muut epäröitte. Minä olen Ruotsin kansa, ja sentähden ei kenkään uskalla hiuskarvaakaan notkistaa minun päästäni. Varokaa, ylpeä piispa; tuollaisen puheen ja suomalaisen itsepintaisuutenne kautta te saatte notkistaa päänne ennenkuin minä!
— Se on totta, — vastasi Arvid piispa ylevän levollisena, — me seisomme kumpikin kurimuksen äyräällä, ja molemmat me varmaankin sinne putoamme, sillä teidän ylistämänne kuningas ei kärsi mitään valtaa, ei miekan eikä ajatuksen valtaa, rinnallansa. Mutta jos minä kaadun, niin minä kaadun yhdessä isänmaani kanssa ja sen eteen; se on hyvä seura, veljeni. Minä toivon että te voitte toivoa samaa itsellenne. Sillä jos te kaadutte, tohtori Hemming Gadd, niin ei kokonainen kunniakas ja uskollisuudelle pyhitetty elämä voi vapauttaa teitä jälkimaailman tuomiosta, ja te kaadutte kahteen kertaan: ajan ja historian tuomion edessä!
— Onko se teidän viimeinen sananne, korkea-arvoinen veli?
— Viimeinen sanani.
— Jääkää hyvästi. Käykäämme kumpikin kohtaloamme kohti; Ruotsi minun,Suomi teidän seurassanne!
14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemming Gaddia.
Kolmantena adventtisunnuntaina joulukuun 16 p:nä aamumessun jälkeen tohtori Hemming istui Raaseporissa ja ajatteli innokkaasti, miten hän toteuttaisi suuret aikeensa unionin eduksi. Samassa hänelle ilmoitettiin hieno aatelisnainen, joka oli tullut sinne saadakseen puhutella tätä mahtavata herraa. Sisään astui kookas, mustapukuinen nainen, tavattoman kaunis ja kovin ylpeä. Se oli Ursula rouva, ritari Bo Knuutinpoika Ljungarsin leski. Korkea-arvoinen tohtori, joka oli enemmän seuramies kuin pappi, ei tuntenut minkäänlaista kauhua naisia kohtaan, mutta kiireellisten töittensä tähden hän päätti suorittaa käynnin niin nopeasti kuin mahdollista, sillä hän arveli saavansa kuulla uusia valituksia ajan rasituksista ja tanskalaisten kiskomisista. — Hyvä rouva, — sanoi hän, — millä minä voin teitä palvella?
— Minua vähäisen, mutta kuningasta ja Suomea suuresti, — vastasiUrsula rouva rohkeasti.
Tohtori kävi tarkkaavaiseksi. — Puhukaa! - hän sanoi.
Ursula rouva rupesi kuvaamaan — eikä suinkaan kaikkein miedoimmilla väreillä — kaikkea sitä vainoa, mitä hänen tanskalaisen puolueen uskollisena palveliana oli täytynyt kärsiä, ja selitti sitten, että hänen suurella ponnistuksella on onnistunut hankkia tärkeitä papereita, jotka hän mielellänsä jättäisi tohtorin käytettäviksi. Palkkioksi hän pyysi saada tytärpuolensa Beatan luoksensa, jota hän sydämellisesti rakasti ja jonka Arvid piispa vääryydellä oli ryöstänyt hänen luotansa.
— Ei mikään ole kohtuullisempaa ja luonnollisempaa, — vastasi tohtori Hemming. — Puhukaa, hyvä rouva! Armollisen herramme ja kuninkaamme nimessä minä lupaan, että toivomuksenne tulee jo huomispäivänä täytetyksi.
— Aluksi, — jatkoi tuo viisas rouva, — jätän minä tässä teidän arvoisuudellenne luettelon kaikista niistä ritareista ja aatelismiehistä, jotka ovat vannoutuneet vastustamaan tanskalaista valtaa ja karkoittamaan sen Suomesta.
— Hyvä, rouva, hyvä! — ja tohtori silmäili paperia. — Eerikki Fleming; sen kyllä uskon; — Åke Tott; hän ei voi enää vahinkoa tehdä; — Henrik Steninpoika Renhufvud; vai hänkö myöskin? — Niilo Eskilinpoika Baner; mehän olimme vast'ikään yhdessä messua kuuntelemassa; — Juhana Kurki, se oli luultavaa; — Tönne Eerikinpoika Tott; mitä? Itse Raaseporin päällikkökö? Mutta oletteko varma siitä?
— Aivan varma, teidän arvoisuutenne.
— Te olette oikeassa, petos väijyy meitä joka puolelta niinkuin käärmeet. Mutta minä kaipaan tässä nimiä… vaikuttavia nimiä.
— Olkaa huoleti, teidän arvoisuutenne. Jos tästä paperista puuttuu salaliiton pää, niin on se vain sentähden, että minulla on varmoja todisteita piispan petollisuudesta.
— Tyttäreni, mitä sinä uskallat sanoa korkea-arvoisesta veljestäni, Turun piispasta! — huudahti tohtori Hemming hyvin näytellyllä hämmästyksellä.
— Minä sanon vain, että linnankellarit Kuusistossa ovat reunojaan myöten täynnä ruutia ja kaikenlaisia aseita, ja minun sanani voi todistaa todeksi eräs piispan oma palvelia, joka on ollut avullisena kätkemistyössä.
— Se on mahdotonta, uskomatonta! Kuinka voisi ajatella sellaista niin hurskaasta ja pyhästä miehestä! Ei, hyvä rouva, poispannut sotamiehet valehtelevat usein hirvittävästi herroistansa.
— Jos teidän arvoisuutenne lupaa suosiollisesti muistaa halpaa palveliatansa kuninkaan luona, niin minä voin antaa piispan omakätisen kirjallisen todisteen teidän käsiinne.
— Sepä olisi todellakin kauheata, niin, aivan odottamatonta! Mutta puhukaa, tyttäreni, antakaa minun käsiini valtakunnan turvan vuoksi tuo todiste, niin saatatte, niin totta kuin minulla on onni ja ilo nauttia kuninkaamme erityistä suosiota ja armoa, saatatte sellaisesta todisteesta vaatia loistavimman palkinnon kuninkaan omasta kädestä.
Ursula rouva ojensi pienen siron paperin, joka oli piispan omakätisesti kirjoittama. — Lukekaa! — sanoi hän.
Tohtori Hemming luki: "Jalosukuiselle ja kunnioitetulle Juhana Knuutinpojalle, rakkaalle sukulaiselleni Laukon kartanossa. Rakas veli, olkaa varoillanne, sillä pahat ajat ovat tulossa. Jumala on sallinut tuon väärän, valapattoisen ja jumalanpilkkaajan, Kristian kuninkaan harjoittaa kauheata hirmuvaltaisuutta ja vuodattaa viatonta verta Tukholmassa… Ja vähällä me itsekkin joudumme saman kohtelun alaiseksi…"
— Pyhän neitsyen nimessä! — huudahti Hemming voimatta salata iloansa, — tämä paperi on kreivikunnan arvoinen! Minun käy piispaa sääliksi; mutta sanokaa, kuinka te olette saanut tämän paperin käsiinne?
— Sen lähettilään kautta, jonka piispa on lähettänyt pitkin maata aateliskartanoihin. Minä olen sulkenut hänet Ljungarsin linnan kellareihin ja anastin kirjeen häneltä hänen nukkuessansa.
— Tyttäreni, te olette tehnyt niin suuren palveluksen valtakunnalle, että te ansaitsette ruhtinaallisen palkinnon. Kuningas on vast'ikään ottanut kapinallisen Sturen leskeltä hänen läänityksensä, Hämeen linnan ja läänin. Valitkaa puolisoksenne joku kuninkaan uskollisista päälliköistä Suomessa, niin Kristiina Gyllenstjernan rikas läänitys on teistä saava arvokkaan omistajan!
Ursula rouvan silmät säihkyivät. — Hartain haluni olisi, — sanoi hän, — että teidän suosionne kautta, korkea-arvoinen herra, saisin tilaisuuden persoonallisesti vakuuttaa kuninkaalle alamaiset mielipiteeni.
— Kuningas oleskelee vielä Ruotsissa, ja te seuraatte minua sinne. Vuodenaika on epäedullinen, tyttäreni, mutta kyllä meri jäätyy; silloin me lähdemme sinne. Minä haluan päästä pois täältä; Suomessa näkee niin pahoja unia. Ajatelkaahan, tänä yönä… Mutta unia kuin lumia; ei niitä maksa vaivaa ajatella.
— Suvaitsisitteko, teidän arvoisuutenne, kertoa minulle unenne? Minä olen hiukan harjoitellut unien selittämistä.
— Minä ymmärrän, te olette seurannut maan tapaa; täällä ei tosiaankaan tiedetä muusta kuin taikauskosta. Mutta olkoon menneeksi, minä uneksin että kuningas lähetti minulle hopeisen, jalokivillä koristetun kaulanauhan, jonka Viipurin maaherra, Rolf Matinpoika antoi minulle, hän joka saattoi minua tänne. Mitä te sellaisesta unesta arvelette?
— Teidän arvoisuutenne saapi epäilemättä pian vastaanottaa jonkun uuden, loistavan armonosotuksen, — vastasi Ursula rouva vältellen.
— Minä uskon sen. Varsinkin jos sen minulle ojentaa Rolf Matinpoika, ystäväni ja luotettavin mieheni, joka minun avullani on kohonnut yksinkertaisesta, sotilaasta nykyiseen kunniaansa. Uskollinen, rehellinen Rolfini, se sinua ilahduttaisi! Hyvä, hyvä, älkää välittäkö tällaisista turhista loruista; tiedättehän että vanhukset ovat puheliaita. Näyttääpä siltä kuin kova pakkanen olisi tulossa… Kas, pyhän Eerikin luitten kautta, linnanpihalle karahuttaa juuri ratsumies! Tunnen soturimerkin; hän on kuninkaan omia sanantuojia. Hänellä on varmaan jokin tärkeä sanoma tuotavana, sillä hevonen on vaahdossa ja höyryää niinkuin kattila.
— Katsokaa, teidän arvoisuutenne, uni toteutuu! Mutta minä en tahdo kauemmin teitä vaivata.
— Ei, jääkää, hyvä rouva! Te olette selittänyt uneni; teidän tulee myös olla todistajana sen toteutumisesta. Armolliset pyhimykset, aikoisikohan kuningas todellakin tuottaa minulle iloisen yllätyksen? Niin, se on mahdollista, se on luultavaa. Eikö hän saa minua kiittää Tukholman kaupungista ja Ruotsin kruunusta? Enkö minä ole vast'ikään ihmeteltävällä menestykselle alistanut koko Suomen hänen valtansa alle? Niin, niin, hän tietää, että minä pitelen hänen valtakuntansa avaimia käsissäni, ja hän on niin usein vakuuttanut minulle, ettei niin suuria palveluksia millään tavalla voi kylliksi palkita. Lempeä ja armollinen herrani! Mitä hän minulle aikonee? Ehkäpä Turun piispanistuimen? Vaan ei, se olisi liian halpa paikka Hemming Gaddille. Ehkäpä Upsalan arkkipiispanistuimen? Vaan ei,ei vielävoi Trollea päähän lyödä. Kardinaalinhattuako…? Miksikä ei kardinaalinhattua? Kristian kuningas voi paljon vaikuttaa lankoonsa keisari Kaarloon, ja mitä keisari pyytää, sitä ei Rooman pyhä isä uskalla kieltää. Kun kerran olen päässyt kardinaaliksi, niin seison jo paavinistuimen portailla… Ruotsi, joka minua nyt herjaa, on oleva onnellinen saadessaan sanoa itseään minun isänmaakseni. Minä kostan sille tekemällä sen onnelliseksi vastoin sen omaa tahtoa; minä panen perustuksen uudelle aikakaudelle, jonka tunnusmerkkinä on vapaa kansa voimakkaan kuningasvallan alla. Mutta te, kirkon armolliset ruhtinaat, te joiden ivanaurun esineenä niin usein on ollut halpaelectus, kun hän vaati teitä esiin leimahtelevalla puheellansa, te saatte ehkä vielä kerran suudella hänen purppurakaapunsa lievettä, ja sen pannakirouksen, jonka te uskalsitte singahduttaa minua vastaan silloin kuin minut työnnettiin Linköpingin kurjalta piispanistuimelta, sen pannan minä singahdutan seitsenkertaisesti teille takaisin. Kun kerran olen kirkon ja kristikunnan herrana, luon uutta onnea maailmaan ja annan historialle uuden käänteen…