The Project Gutenberg eBook ofLjungarsin taruThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ljungarsin taruAuthor: Zacharias TopeliusTranslator: Helmi KrohnRelease date: November 17, 2020 [eBook #63789]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LJUNGARSIN TARU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ljungarsin taruAuthor: Zacharias TopeliusTranslator: Helmi KrohnRelease date: November 17, 2020 [eBook #63789]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Ljungarsin taru
Author: Zacharias TopeliusTranslator: Helmi Krohn
Author: Zacharias Topelius
Translator: Helmi Krohn
Release date: November 17, 2020 [eBook #63789]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LJUNGARSIN TARU ***
Kirj.
Z. Topelius
Suomensi
Helmi Setälä
Helsingissä, G. W. Edlund, 1897.
Fulminat, fulget, refulget.
Esipuhe.Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttoriPekka Grön, lähetti painattajalle.
1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,ja mitä silloin tapahtui.2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo KnuutinpoikaLjungars tuli ratsain myllyyn.3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitäUrsula rouva sai siellä aikaan.4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan,ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka BeataBeata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisentytön kanssa.8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halkija mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsinlinnassa tapahtui.12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaanLjungarsin lapsia.13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi MarjananSiverin mökillä.15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä sillointapahtui.16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkähe lopuksi joutuivat.17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutuisekä ystävien että vihamiesten pariin.18. Kuinka Mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssaja mitä sitten vielä tapahtui.19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esitettiin Naantalin abbedissalle.21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomiavieraita.22. Kuinka piispa Arvid Kurki saapui Naantalin luostariin ja riitaantuiylikonfessorin kanssa.23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojastaja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmitulemasta.25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.26. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa jahaavoitettu ritari kohtasivat toisensa.27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitäsiellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraastaritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknenkaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, jokasaapui paikalle.32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekäLjungarsin suvun surullisesta kohtalosta.33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi senasukkaiden kohtalot.
1. Kohtaus Kuusiston linnassa. 2. Katumuksentekiä. 3. Tervehdys herra Bo vainajalta. 4. Tarina Ljungarsin vaakunasta. 5. Valtiomies tukalina aikoina. 6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta. 7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin. 8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin. 9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa. 10. Ursula rouvan hovipoika. 11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa. 12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa. 13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd. 14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemmig Gaddia. 15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa. 16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa. 17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta. 18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan. 19. Juhannuspäivä Myllyrannassa. 20. Viimeinen Ljungars.
Esipuhe.
Toivoen että runoilia Z. Topeliuksen uusin taru suomalaisessakin asussansa saavuttaa suomenkielisen yleisön ja etupäässä Suomen nuorison suosion, pyydän saada huomauttaa, että kirjan alkupuoleen minulla on ollut käytettävänäni eräs käännösluonnos, mutta koska olen sitä suuressa määrin muutellut ja korjaellut, niin otan senkin osan omalle vastuulleni.
Suomentaja.
Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori PekkaGrön, lähetti painattajalle. — — —
Siitä on nyt enemmän kuin 30 vuotta kulunut, kun lähetin Teille, hyvä herra, vanhan rosvojutun, jonka pitkää esipuhetta ja puuttuvaa loppua käypi vertaaminen suuripäiseen, mutta pyrstöttömään pelikaaniin. Te näitte silloin sen vaivan, hyvä herra, että painatitte tämän kertomuksen "Helsingfors Tidningar" nimiseen sanomalehteen, suureksi huviksi koulupojille, jotka olivat sotasilla, ja vanhoille mamseleille, jotka uneksivat kummituksista.
Syynä siihen, miksi nyt, hyvä herra, vaivaan Teitä tämän taikauskoisen jutun uudella painoksella on se, että olen löytänyt sen puhtaaksi kirjoitettuna, ilman esipuhetta, mutta kunnollisesti loppuun saatettuna, neiti Pantzarskiorta-vainajan sisarentyttären, neiti Leijomahnin luota, joka hyväntahtoisesti on päästänyt pelikaanin eheämmän-muotoisena räpyttelemään siipiään tämän maailman sinertävässä ilmassa.
Olen kuullut kerrottavan, että neiti Pantzarskiorta oli aikoinansa suuresti ihaillut englantilaista romaaninkirjoittajaa Walter Scottia, jonka monia kirjoja viisikymmentä vuotta sitten luettiin enemmän kuin mitään muuta koko luomakunnassa. Kertomatavasta, seikkailuista ja kummituksista päättäen neiti Pantzarskiorta on kynäillyt tämän kertomuksensa englantilaisen mallin mukaan, mitenkä onnistuneesti, sen jätän sanomatta, mutta eihän ole mikään häpeä räätälille, jos hän leikkaa hännystakin tai nutun paraiden mallien mukaan, mitkä hänen aikanansa ovat muodissa, joskin niitä 30 vuotta myöhemmin pidetään perin vanhanmuotisina.
Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva", jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa, rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää "Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri, kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin muissa osissa maata.
Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.
Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen. Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte, hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.
Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt nimeni niinkuin se on:
Teidän nöyrin palvelianne,Pekka Gran,cantor loci.
Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.
1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä, ja mitä silloin tapahtui.
Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että vihollisten puolelta.
Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa, vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.
Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu, joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen jalkojensa juuressa.
— Onpas tuo hyvää paitapalttinaa, Inkeri, — virkkoi hän hitaasti uhkealle vanhemmanpuoleiselle naiselle, joka levitteli kankaita valkenemaan viheriälle pihamaalle. — Valkoista liinaa, melkein yhtä hyvää kuin luostarin liinakin; mutta tehän olettekin nuoruudessanne palvellut luostarissa.
Tämä, kuten kaikki seuraavakin, lausuttiin suomeksi, koska siihen aikaan ainoastaan papit, kauppiaat ja osa aatelia puhui muita kieliä, saksaa yhtä paljon kuin ruotsiakin, puhumattakaan latinasta, jota hengelliset oppivat Rauman luostarikoulussa.
Puhuteltu, joka ei ollut mikään vähempiarvoinen henkilö, kuin myllynhoitaja tai vuokraaja itse ja niin sanoakseni pienen kylän varsinainen keskipiste, vastasi sukkelasti nostamatta silmiään kankaista: — kelvanneehan tuo, mestari. Pyhä Priita on antanut meille pitkää pellavaa tänä vuonna, ja jotainhan sitä on oppinut nuorina päivinään, siihen aikaan kuin palvelin abbedissa Ingegerd vainajata, joka, häpeä sanoakseni, on ollut kummini, sillä isäni oli luostarin portinvartiana. Levätköön Herran rauhassa, tuo kunnon rouva. Hänen aikanaan kävi kaikki luostarissa oikeata uraansa, ja pesua ja kutomista oli yllin, kyllin tietenkin, mutta ajat ovat nyt toiset, mestari Gervasius; ei kuule puhuttavankaan muusta kuin sodasta ja Jumalan pilkkaamisesta. Ja vaikka olinkin vain palkkapiika, niin olisin kai minäkin voinut ottaa hunnun päähäni, samoin kuin moni ylhäinen neito, koska minä olin kummini suosiossa, mutta mestari, nuoruus ja viisaus viihtyvät harvoin yhdessä, ja minä olin luonut silmäni Joonas vainajaan, joka silloin oli reipas nuori mies ja luostarin metsästäjä, ja joka kerta, kun hän toi hirven tai jäniksen luostarin kyökkiin, soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No, enpä voi sanoa, että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä katsokaas, me menimme naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme myllyn, josta aina on riittänyt joku jauhovakka meillekin; ja kun Juutilainen, jonka pyhä Henrikki upottakoon kaikkine joukkoineen, surmasi minun Joonas parkani Pyhän Kaarinan yönä Turussa [Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509], sain minä myllyn arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon armollista abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni yhtä täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lueaveajacredoa, kuten muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte luottaa sanoihini.
— En epäile sitä, — puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen oluttuopistaan; — ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri muori, jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin Joonaksenne joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.
— Iästä ei haittaa, — vastasi Inkeri vähän nyreästi; — ja kiitos pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari Gervasius, mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän tulee isäänsä, eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta pyhät armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii, hän rautaa saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii… Mutta katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän kuljeskelee päivät pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös ymmärrä tervehtiä risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?
Tämä neuvo annettiin solakalle noin kolmen-, neljäntoista vuotiselle pojalle, joka avojaloin puikahti pihalle, olalla jousi, joka oli kantajaansa pidempi, ja selässä pörröinen otus, joka sai kunnian päästä voudin erityisen huomion esineeksi. — Mitä nyt, Taavi, — lausui tuo mahtava mies armollisesti päätään nyökähyttäen; — tuotko jo paistia taloon? Onko se jänis vai metso?
— Kylläpä kannattaisi kuluttaa jousta jäniksen tai metson vuoksi! — vastasi poika reippaasti, samassa kuin hän, totellen äidin käskyä käänsi lammasnahkalakkinsa hiukan toiselle korvalle.
— Ohhoh, lieneepä sitten kettu, koska näytät niin kopealta.
— Jotakin parempaa, — vastasi Taavi.
— Mitä, sen nulikka? Eihän se vain susi lienekkään?
— Hiukan pörröisempi, hiukan pörröisempi! — nauroi poika ja kiepsahti korollaan ympäri. — Karhun pentu se on, kolmen kuukauden vanha, mestari. Ja jos te tahdotte tietää, missä sen emo on, niin voin sanoa teille, että se makaa koivet pystyssä tuolla Junkkarin nevassa; mutta minä en kyennyt sitä yksin tänne laahaamaan.
Vouti pudisti epäillen päätänsä. — Teitä oli kai siellä koko jahtiseura? — virkkoi hän. — Vai aiotko uskotella minulle, että sinun lintunuolesi voisivat puhkaista karhun rinnan?
— Minulla on keihäs, — vastasi poika rohkeasti; — mutta kun se tarttui kiinni karhun rintaan, niin minun täytyi nuijata se kivellä, sillä olin yksinäni metsässä.
— Ohhoh, joko sinäkin osaat keksiä metsästysjuttuja! — virkkoi vouti.
— Minä en valehtele koskaan, mestari, ja se joka sanoo, että minä valehtelen… Taavi hillitsi kielensä hehkuvan punaisena, ja hypisteli jousta tavalla, joka ei osottanut juuri ystävällisiä aikeita.
— Jatka vain! — sanoi mestari Gervasius, jota huvitti pojan miehekäs kiivaus. — Jatka vain poikani; vaadi minut keihäisille ja miekkasille, ratsain tai jalan, Pyhän Henrikin tai Pyhän Yrjön kautta; luulenpa että todellakin kykenet siihen.
— Mene tiehesi, poika, ja häpeä vähän, kun kehtaat kinata parempien ihmisten kanssa! — torui äiti, työntäen raivostuneen metsäläispojan tupaan. — Älkää välittäkö, mestari, tuosta huimapäästä; hän on Jumala nähköön sellainen, jommoiseksi täällä maalla tulee, kun kuljeksii pitkin vuoria ja nevoja. Mutta kahta asiaa olen minä opettanut lapsilleni, niin oppimaton kuin muuten olenkin, puhumaan totta ja pelkäämään Jumalaa ja siunatuita pyhimyksiä. Kun Taavi sanoo, että hän on tappanut karhun, niin hän on sen myös tappanut, mestari, siihen voi yhtä hyvin luottaa kuincredo'on jabenedicite'en ja sitä paitsi se ei olekkaan ensi kerta.
— Minä pidän reippaista pojista, Inkeri, enkä todellakaan huomaa siinä mitään pahaa, että kummipoikani alottaa samoin kuin pyhä kuningas Taavettikin, joka tappoi jalopeuran. Me elämme sellaisia aikoja, jolloin kysytään voimakasta käsivartta ja vankkaa sotisopaa, Inkeri, eikä luostarimme tarvitse ainoastaan rukoilevia naisia, vaan miehiäkin, jotka heitä puolustavat. Minä pidän pojasta huolta; hänestä voipi jotakin tulla. Älkää kiittäkö minua, vaimo, ehkäpä se päivä vielä koittaa, jolloin Taavi ylenee niin korkealle, että hän voi tulla minun seuraajakseni. Ja nyt kun hevoset ovat levähtäneet, on minun aika lähteä matkaan. Mutta yksi asia vielä, Inkeri, ennen kuin unohdan, tuota lohipatoa voisimme pidentää vähän lähemmäksi virran keskustaa. Pelkäänpä että sieltä pääsee monen monta kaunista lohta ohitse uimaan, joita paremmin voitaisiin käyttää pyhimysten kunniaksi ja Naantalin hurskasten sisarien kyökin tarpeeksi.
2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika Ljungars tuli ratsain myllyyn.
Luostarinvoudin äskeinen ehdotus näytti saattavan Inkeri muorin suureen pulaan, sillä hän käänteli ja silitteli kankaitansa useampaan kertaan, ennenkuin hän laski liikkeelle liukkaan kielensä. — Minä toivoisin, että teidän ennustuksenne kävisi toteen, mestari, — virkkoi hän — ja että Taavi ymmärtäisi oman etunsa, vaikka olisihan se hänelle liian suuri kunnia, jos hän pääsisi kerran kapuamaan niin korkealle ja ylhäiselle kunniasijalle, kuin voudinvirkaan. Mutta totta puhuakseni, minä luulen hänen oppivan kaikkea muuta kuin luostarin toimia tuolla Junkkarin nevalla. Tiedättehän, mestari, ett'eivät asiat siellä koskaan ole olleet oikealla kannalla, ja joka kerta kun poika on tullut sieltä hämärissä pää täynnä kaikenmoista… en sano enempää, sillä parasta on olla puhumatta semmoisia, kun tuuli käy pohjoisesta. Mutta sen minä sanon, pyhät varjelkoot meitä huonoista naapureista, mestari Gervasius, sillä sellaisia meillä täällä on yllin kyllin.
— Niin ollen teidän pitäisi — mitä pikemmin sitä parempi — lähettääTaavi luostariin.
— Sitä olen monasti ajatellutkin, mestari, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan, ja minulla on hyvä apu hänen lingostansa ja jousestansa, puhumattakaan siitä, että hän on minun nuorin poikani, ja… tehkää hyvin, mestari, yksi haarikka lisään! Ette missään tapauksessa vielä vähään aikaan voi lähteä matkaan. Näyttää siltä kuin ukkosilma olisi tulossa, ja harvoinpa silloin sattuu, ett'emme saisi kuulla jotain Ljungarsin väestä.
Näin sanoen ja voimatta salata äidillistä pelkoansa, että hänen täytyisi lähettää poika pois kotoa, Inkeri kiiruhti uudestaan täyttämään aimo tammihaarikkaa, ja jatkoi sitten, salaisesti toivoen voivansa kääntää voudin ajatukset pois pojasta:
— Ja mitä lohipatoon tulee, niin sitä samaa Joonas vainajakin aina sanoi, että tästä uipi useampi pyrstö ohitse, kuin mitä me saamme kuivalle maalle vedetyksi; mutta mitäpä teemme? Nuo yläpuolella asujat ovat jumalatonta väkeä, jotka eivät välitä pyhän Priitan omaisuudesta enempää kuin ruumin oikeudesta, ja kohta kun vaan paalunkin lyömme valtaväylään, ovat kaikki Ljungarsit niskassamme. Ensiksikin ritari Bo Knuutinpoika lähin naapurimme, vaikka hänen kanssaan voi sentään puhua kirkkaan taivaan alla; mutta pyhä neitsyt varjelkoon meitä joutumasta mihinkään tekemisiin hänen veljensä, ritari Stenin kanssa, olkoonpa sitten ilma kirkas tai pilvinen.
— Saadaanpa nähdä, Inkeri, — lausui vouti otsa rypyssä; — saadaanpa nähdä, kuinka kauan arvoisa isämme piispa sallii näiden kopeitten maallikkojen komentaa meitä, niinkuin he jonkun aikaa ovat halunneet tehdä. Pyhän Henrikin istuimella istuu nyt eräs Kurkiherra, joka ei salli kenenkään loukata kirkkoa, olipa kuka tahansa, ja joka hätätilassa osaa miekkaakin heiluttaa yhtä tukevalla kädellä, kuin hän jo käyttää piispan sauvaa. Kurjen suku on jo vanhastaan ollut riidassa Ljungarsien kanssa Satakunnan kalavesistä, ja Ljungarsien epäillään suuresti pitävän yhtä tanskalaisen puolueen kanssa. Luulenpa sen vuoksi, että piispa Arvid suojaa selkämme, ja siksipä me rakennammekin noita vallattomia metsäritaria uhmataksemme patomme kerrassaan poikki koko virran.
— Älkää, kaikkien pyhimysten tähden, mestari Gervasius, älkää mitenkään sellaista ajatelko, ellette tahdo nähdä tupiamme tulessa ennen Laurin messua ja karjaamme metsään karkoitettuna ensimäisenä kuutamoyönä heinänkorjuun jälkeen — huudahti Inkeri toden perästä hämmästyneenä.
— Olkaa huoletta ja antakaa minun pitää siitä huoli, — jatkoi vouti. — Josua — nuori mylläri, lesken vanhin poika lähestyi samassa lakki kourassa, — Josua, anna miesten heti hakata riittävä määrä paalupuita. Huomenna rakennamme padon hyvän matkaa tuonnemmaksi. Josua, jonka jäntterälle, rotevalle ja vankalle ruumiille luonto näytti suoneen hiukan paksun pään, tuijotti voutiin rehellisin typerin silmin ja vastasi, kasvolihastakaan liikahuttamatta: — Niinkuin käskette, mestari.
Sitten hän lähti hitain, raskain askelin täyttämään esimiehensä käskyä vähääkään seurauksista huolehtimatta.
Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla tavalla: — Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa, Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa, niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.
— Kaksi poikaa ja yksi tytär, — oikaisi Inkeri mielihyvillään, kun hän saattoi kehua itsellään olevan niin ylhäisiä tuttavia. — Nuori Knuutti herra on kohta kahdenkymmenen vanha ja odottaa kannuksiansa, mutta nuori Birger herra on syntynyt samana vuonna kuin minun Taavinikin, ja siunattu pikku neiti Beata on Kynttilänpäivästä yhdeksännellä vuodella. Minä tunnen heidät hyvin aina rouva Cecilia vainajan ajoista asti. Hän oli Tottien sukua, lempeä ja armollinen rouva, joka ei pitänyt itseänsä liian hyvänä kysymään neuvoa kankaankudonnassa ja oluenpanossa alhaisemmilta ihmisiltä, jotka tiesivät enemmän kuin hän. Hänen aikanansa vallitsi täällä naapurisopu, ja herrasväen lapset tulivat usein tänne leikkimään meidän lastemme kanssa, samoinkuin meidänkin kävivät linnassa. Mutta hän kuoli, kuten tiedätte, kolme vuotta sitten, ja mistä ritari Bo silloin haki toisen vaimonsa, sitä ei kukaan oikein tiedä. Eipä sen asian laita kuulu oikein hyvä olevan. Ursula rouva, sanotaan, on hiiden lapsi. Hän on isältään, vuorenpeikolta, saanut taikakiven, ja niin kauan kuin se on hänellä, käy hänen aina hyvin. Hän on noitunut Bo herran, siitä voitte olla varma, mestari. Viime syksynä, hän odotti saavansa pojan. Hänestä piti tulla Ljungarsin herra. Ja kun poika syntyi, niin se olikin kuollut. Minä en sano mitään; mutta lapset kai paraiten tietävät, että edessä emoton lapsi emintimän leipoessa, niinkuin sananlasku sanoo.
— Olen kuullut sanottavan, että hän on ritarin tytär, joka eräältäTallinnan juutalaiselta on oppinut tähdistä ennustamaan.
— Mistä hän on kotoisin, sitä minä en tiedä, — jatkoi Inkeri, joka ei näyttänyt hyvällä silmällä katsovan uutta naapurinrouvaa; — mutta sen minä tiedän, että siitä saakka kuin hän tuli Ljungarsin linnaan, saavat elukat puolta vähemmän rehua ja lapset ja palkolliset kovia kakkuja pureskella. Ritari Bo itse, joka ennen oli antelias herra, on tullut itaraksi ja ärtyisäksi, niin ettei häntä enää tunnekkaan. Viipurissa Bo herra on noiduttu. Musta rouva on Posselta oppinut konstinsa. Ei kukaan ole vielä nähnyt häntä kristillisessä kirkossa, mutta monet ovat nähneet rouva Cecilia vainajan vääntelevän käsiään kuutamossa, sen olen minä omin korvin kuullut hänen kamarineidoltansa Benatalta. Ja sitten tuo tuolla lähteen luona, mestari, kyllähän te sen tiedätte; se on nyt näyttäytynyt useammin kuin koskaan ennen.
Vouti nauroi. — Ei, Inkeri, — sanoi hän, — nyt on parasta, että annan satuloida hevoseni, kun vielä uskallan lähteä. Te olette niin taikauskoinen, että voisitte saada hevosetkin pillastumaan. Lopuksi te kai vielä luulettelette minulle, että naapurimme Ljungarsit ovat liitossa, ukkosen kanssa.
— Kullakin on oma uskonsa, mestari, — vastasi Inkeri loukkaantuneena; — mutta en minä ole vielä nähnyt ketään heistä ratsastamassa täysissä varuksissa, ilman ukkosen käymättä kesällä ja pyryämättä talvella. Näettekö tuota mustaa pilveä, joka nousee yhä ylemmä Puiden latvain yli? Pettyisinpä pahasti, ellei joku Ljungarsin väestä tulisi tänne.
— Oh! Niinkuin nuo korkeat herrat voisivat ilmoja hallita. Botolf! Matti! Satuloitkaa hevoset ja viekää ne talliin! Kun rajuilma on mennyt ohitse, niin lähdemme matkaan.
Sillä välin kuin palveliat läksivät käskyä täyttämään, nousi ukkospilvi yhä korkeammalle. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja luonto muuttui kuolonhiljaiseksi ja synkäksi, niinkuin on tavallista rankan rajuilman lähetessä. Inkeri katsahti hakaan päin ja näki lampaitten tunkevan yhteen joukkoon pää päätä vasten. Hevoset hirnuivat levottomina, lehmät lakkasivat syömästä ja laskeutuivat pitkäkseen ruohistoon märehtimään. Lintujen viserrys lakkasi puissa, ja idästä kuului Leimauskosken pauhina yhä yltyvän. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin huikea salama, jota seurasi räikeä jyrinä iski koskeen ja heti senjälkeen alkoi rankka sade virtailla raskain pisarin maahan. Ennenkuin vouti vielä ehti päästä katon suojaan, niin hän kuuli kavioiden kapsetta ja Inkerin portailta sanovan: — Kas, tässä he nyt ovat! Tiesinhän minä, että he olivat tulemassa.
Kapealla kujalla, joka metsästä kääntyi itää kohti näkyi noin neljänkymmenen hengen suuruinen joukko rientävän kylää kohti sateensuojaan. Etumaisena ratsasti kookas vanhemmanpuolinen ritari täydessä varuksessa kypärinsilmikko avattuna, ja hänen rinnallansa nuorukainen, myöskin rautapuvussa, joka vaivoin hillitsi salaman säikähyttämää hevostansa. Lähinnä heitä ratsasti uhkea rouva, jonka mustassa ratsastuslakissa liehui pitkä sulka; hänen vasemmalla puolellansa ajoi poika ja oikealla tyttö säyseillä hevosilla, joita Jalkasin kulkevat palveliat taluttivat suitsista. Heidän jäljissänsä seurasi noin viisitoista ratsumiestä, jotka olivat kiireestä kantapäähän asti puettuina rämiseviin rautavaruksiin, yhtä monta aseellista jalkamiestä ja lopuksi alempaa palvelusväkeä, muiden muassa pari kolme naispalveliaa sekä kuormahevosia, jotka kuljettivat pitemmän matkan tarpeita. Koko joukko ohjasi kulkunsa suoraan myllytupaa kohti.
Se oli ritari Bo Knuutinpoika Ljungars, jota hänen puolisonsa ja lapsensa saattoivat jonkun matkaa Turkuun päin, hänen lähtiessään Tukholmaan herrainpäiville.
3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä Ursula rouva sai siellä aikaan.
Sillä välin rajuilma puhkesi täyteen raivoon. Salama toisensa jälkeen välähteli ilmassa. Rakeensekaista sadetta virtaili kaatamalla, ja vinha myrskytuuli taivutteli ympäröivän metsän puiden latvoja. Lähenevä joukko joutui epäjärjestykseen: jalkamiehet, naiset ja lapset riensivät katon suojaan päästäkseen. Ritari Bo Knuutinpoika yksin ei vähääkään välittänyt luonnon voimien raivosta. Hän hillitsi korskuvaa mustaa ratsuansa ja jakeli jäykkänä käskyjänsä säikähtyneille palvelioillensa.
— Anfast, — sanoi hän pitkälle, laihalle ratsumiehelle, joka ratsasti hänen vasemmalla puolellansa; — anna miesten käydä lepäämään tunnin ajaksi. Tee tuli pirttiin, ja hanki heille olutta. Vie hevoset katoksen alle, ja tuo niille kauroja myllystä. Knuutti, pidäppä Ursula rouvan jalustinta. Saata äitisi ja lapset myllytupaan. Mitä nyt, Beata, luulenpa, että pelkäät? Hupakko! Olet Ljungarsin sukua ja pelkäät salamaa!
Nämät viimeiset sanat hän lausui kauniille vaaleanveriselle, kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka vaistomaisesti vavahti joka kerta kun salama, terävänä kuin tulinuoli, halkaisi ilman. Hänen veljensä, kolmentoista-vuotias Birger Bonpoika, joka oli puettuna hovipojan pukuun, lyhyt viitta hartioilla ja hoikka miekka vyöllä, kiiruhti nostamaan häntä hevosen selästä alas. Vanhempi veli Knuutti suoritti nähtävästi vastahakoisesti tavallisen kohteliaisuus-palveluksen emintimälleen, niinkuin isä oli häntä pyytänyt ja saattoi hänet sekä sisaruksensa myllytupaan. Ritari Bo sitä vastoin näytti pikemmin huviksensa tahtovan uhmata rajuilmaa, sillä kun muut jo olivat päässeet suojaan, ratsasti hän verkalleen alas virran rantaan ja tarkasteli myllyä, lohipatoa ja hyvin viljeltyjä vainioita, jotka vihertävinä aaltoilivat sateen ja myrskytuulen kaksinkertaisen painon alla.
Myllytupa, vaikka se olikin kylän paras talo, ei tarjonnut matkustajalle yhtään sellaisia mukavuuksia, joita nykyaikana odottaa tapaavansa tavallisessa kestikievarissakin. Yleisesti maalla tavattavia pirttejä parempi se oli vain siinä suhteessa, että tavallisen räppänän asemesta siinä oli suuri tiilistä muurattu tulisija ja oikea savupiippu ja kaksi pientä ikkunaa, sen sijaan että muualla käytettiin työntilaudalla suljettavia aukkoja, joita pidettiin kiinni tavallisesti vain talvella. Ei kuitenkaan pidä luulla, että nämät ikkunat olisivat olleet lasiruuduilla varustetut. Se tavara oli vielä muualla paitsi kirkoissa ja luostareissa niin harvinaista, että kuningas Kristian I:sen sanotaan vieneen Tukholman linnan ikkunalasit mukanansa Tanskaan. Hänen aikojensa jälkeen oli toki ruvettu näkemään lasi-ikkunoita rikkaimmissa taloissa Turussa, jonne kauppalaivasto niitä toi, samoin kuin muitakin ylellisyystavaroita, Lyybekistä. Mutta Myllyrannan myllytupaan ei sitä ollut joutanut muuta kuin kämmenen kokoinen kaistale, joka oli sovitettu toisen ikkunan ylimpään kulmaan ja siinä se oli koko kylän kateuden ja uteliaisuuden esineenä. Muut ruudut olivat osaksi sarvesta, osaksi kissankultalasia, ja niiden läpi valo heikosti kuulsi avaraan tupaan, mutta ei niistä käynyt näkeminen ulos. Sen sijaan oli oveen tehty suljettava luukku, josta voitiin päästää ilmaa tupaan ja vaarallisina aikoina tähystellä. Huonekaluja ei tuvassa ollut muita kuin iso maalaamaton honkapöytä, samallaiset penkit, suuri kaappi, kaksi vuodetta päällitysten ja kaksi makuulavaa katon rajalla. Seinillä oli muutamia aseita ja hirvensarvia sekä oven yläpuolella kömpelösti veistetty puinen pyhän Brigitan kuva. Siinä luostarin arvossapidetyn ja varakkaan myllynhoitajan asunnon koko vaatimaton kalustus.
Ken on kuunnellut äskeistä keskustelua tämän arvoisan emännän ja luostarinvoudin mestari Gervasiuksen välillä, arvannee helposti, etteivät nämät vieraat olleet kummallekaan juuri tervetulleita. Mutta vieraanvaraisuus oli näinä aikoina, jolloin ani harvoin taikka ei milloinkaan sattunut yleistä majataloa matkustajien tielle, niin luonnollinen, etteivät isännät eivätkä vieraat siinä suhteessa yhtään kursailleet. Vain silloin kuin ruunun voudit ja sotaväki, taikka piispat ja aateliset suurine seurueineen väärinkäyttivät tätä kaunista tapaa ja rasittivat talonpoikia kalleilla vierailuillaan, syntyi siitä useinkin nurinaa ja tehtiinpä joskus vastarintaakin. Väkevämmän oikeus pääsi silloin aina lopulta voitolle, joko sitten vieraat ajoivat isännän ulos ovesta taikka päinvastoin. Ja juuri tällaiset väkinäiset vierailut olivat tänä rauhattomana, usein laittomanakin uniooni-aikana siihen määrin päässeet valtaan, että maakansa piti sellaisia vieraita, kuin ritari Bo Knuutinpoikaa ja hänen seuruettansa Myllyrannassa jo semmoisinaan kovin epätervetulleina ja huolestuttavina.
Luostarinvouti, joka tiesi mikä hänen arvollensa sopi, istahti nyreänä rahille uunin viereen eikä ollut tulijoita huomaavinaankaan. Inkeri muori taas koki näyttää niin iloiselta kuin suinkin ja osotti ylhäiselle naapurinrouvalle kunniasijan pöydän päähän. Kun hän oli täyttänyt tämän kohteliaisuuden, ei hänellä mielestänsä ollut enempää syytä kursailla, ja hän kävi pitämään huolta siitä, että nuori neiti, joka vanhastaan oli hänen suosikkinsa, sai kuivata kastuneet vaatteensa äsken sytytetyn takkavalkean ääressä. Yhtyminen oli milt'ei sydämellinen; pikku tyttö suuteli ja taputteli Inkeriä ja hento Birger, joka tavallaan oli ottanut sisarensa suojelukseensa, ei myöskään ollut osottamatta lämpimiä ystävyydentunteitansa hyvää eukkoa kohtaan, jonka näkeminen näytti molempia ilahuttavan.
Sillä välin istui Ursula rouva kylmänä ja kopeana pöydän päässä, viitsien tuskin katsahtaakkaan lapsiin. Kun näki hänet, niin ymmärsi miten ne taikauskoiset jutut olivat syntyneet, jotka tekivät hänet niin pelätyksi naapuristossa. Hän oli pitkä ja komea rouva, tuskin kolmenkymmenen ikäinen. Hänellä oli tuuhea, pikimusta tukka, nenä korkean kaareva, ja tummat silmät, jotka olivat terävät kuin miekan kärki. Etelämaissa olisi kai häntä pidetty harvinaisena kaunottarena. Mutta täällä pohjolassa tuntui hänen hipiänsä liian tummalta, koko hänen olentonsa ylen oudolta, ja helposti saattoi aavistaa, että tämän kylmän, kopean kuoren alla piili rajuja intohimoja, joita ei ollut hyvä tulla liian lähelle. Sitä paitsi ei hänen pukunsakaan ollut omansa vähentämään sitä vastenmielistä tunnetta, jota koko hänen olentonsa herätti, sillä yksinkertaisen, ruumiinmukaisen villapuvun asemesta, jota sen ajan ylhäisimmät naiset arkioloissa käyttivät, oli Ursula rouvalla pitkä, musta samettinen ratsastuspuku, jota koristi leveä tulipunainen vyö ja samanväriset nauharuusut hioissa. Hänen omituinen pukunsa, johon vielä liittyi liehuva strutsinsulka hänen pienessä mustassa hatussaan, antoi Inkerille aihetta salavihkaa kysäisemään voudilta, eikö hänen mielestänsä tuo ylhäinen rouva ollut yhtä paljon metsänhaltian näköinen, kuin kaksi variksenmarjaa ovat toistensa kaltaisia.
Kun Ursula rouva oli hetkisen ääneti ja väliäpitämättömästi katsellut lasten riemua heidän tavatessaan Inkeriä, välähtivät hänen silmänsä, ikäänkuin jotakin hupaista olisi juolahtanut hänen mieleensä.
Hän viittasi armollisesti Inkerin luoksensa ja lausui muutamia kohteliaita sanoja paikan kauneudesta sekä tuvan hyvästä järjestyksestä. — Tämä on varmaan hyvin terveellinen paikka, — jatkoi hän; — mutta meidän linnamme lähellä on suo, josta kesäöinä nousee epäterveellisiä huuruja. Eipä olisi haitaksi niin heikoille lapsille kuin meidän Birger ja Beata ovat, jos he viettäisivät muutaman viikon lämpimänä vuoden aikana täällä teidän luonanne.
— Vai niin, — ajatteli Inkeri itsekseen, — armollinen rouva tahtoisi mielellään päästä lapsipuoliaan näkemästä, ja hyväpä se taitaisi ollakkin. Mutta hän varoi ilmaisemasta ajatuksiansa ääneen ja vastasi vain, ettei hän mitenkään voinut toivoa, että hänen halpa tupansa kelpaisi niin korkeitten vierasten asunnoksi.
Ursula rouva vastasi hyvin ystävällisesti, että täällä kyllä oli kaikkea, mitä lasten viihtymiseksi tarvittaisiin; katto suojana, vuode yöksi, lämmintä maitoa ja tuoretta leipää, koska jauhoista ei voinut puutetta olla. Hän tahtoi sen vuoksi ehdottaa ritari Bo'lle, ellei Inkerillä itsellään olisi mitään sitä vastaan, että nuori Birger herra ja neiti Beata saisivat viettää muutamia viikkoja Myllyrannassa, eikä hän suinkaan jättäisi runsaasti korvaamatta kaikkea sitä vaivaa, jota he hänelle tuottaisivat.
Inkeri koetti Ursula rouvan silmistä päästä hänen ajatustensa perille, mutta hän kohtasi vain epäselvän, tähystelevän katseen, joka ei ennustanut hyvää, ja hän oli epäilyksissä, mitä vastata. Häntä ei todellakaan haluttanut tehdä tuolle mahtavalle rouvalle mitään palvelusta, mutta samalla hän pelkäsi kieltäytymisellään suututtavansa häntä. Ei hän tehnyt tätä ehdotusta lasten terveyden tähden, siitä oli Inkeri varma; ehkä pikemmin sen tapauksen varalta, että Ursula rouva syksyllä odotti omaa perillistä. Mutta, ajatteli hän, olkoon syy mikä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin siunatun Cecilia rouvan lapsia. Saavathan he ainakin syödä vatsansa täyteen Myllyrannassa, ja kukapa tietää, vaikka pyhä Priita olisi keksinyt juuri tämän keinon pelastaakseen heidät ilkeän emintimänsä kynsistä. Sentähden vastasi Inkeri lopulta myöntävästi ja niiasi hyvin koreasti, niinkuin häntä oli luostarissa opetettu, ja vakuutti, että hän hoitaisi rakkaita lapsia kuin omaa silmäteräänsä.
Hän ei ehtinyt huomata sitä salaista tyytyväisyyden ilmettä, joka loisti Ursula rouvan silmistä, sillä hänen huomionsa kiintyi kovaan meteliin, joka kuului ulkoa, ja samassa hän näki, kuinka kolme, neljä meluavaa ratsumiestä ritarin seurueesta työnsi tuvan ovesta sisään hänen oman Taavinsa, jonka kädet olivat selän taakse sidottuina. Syy siihen oli seuraava:
Vanhempi veli Josua oli, kuten muistamme, mennyt voudin käskystä kylään toimittamaan paaluja patoa varten ja siksi aikaa hän oli jättänyt myllyn Taavin hoidettavaksi. Kun nyt poika juuri oli kaatamassa mutta jauhettavaa myllyyn, tuli sinne muutamia ratsumiehiä, jotka muitta mutkitta sieppasivat kukin kaurasäkin hevosille appeeksi. Myllyvahtina nuori Taavi suuttui tästä menettelystä, ja syytä hänellä siihen olikin, varsinkin kun kaurat olivat kyläläisten ja ryyneiksi jauhettavat. Ja kun ratsumiehet ilkkuen ivasivat hänen kiivaita vastaväitteitänsä, ei hän ajatellut sen enempää, vaan sieppasi lähimmän karinpuun, minkä sai käteensä, ja viskasi sen varmasti keskelle joukkoa yhtä pahantekiää vasten naamaa, niin että mies romahti pitkin pituuttaan alas rappusista ja jäi sinne verissään makaamaan. Täten oli merkki annettu yhteen noista usein verisistäkin kahakoista, jotka olivat seurauksena senaikuisista väkinäisistä vierailuista.
Haavoittuneen toverit rupesivat heti hurjasti ajamaan takaa Taavi parkaa, joka pääsi heidän keihäiltänsä suojaan ainoastaan peräytymällä myllynkouruun kohisevan vesirattaan yläpuolelle. Täällä hän joutui oikean piirityksen alaiseksi ja vasta kun he salpasivat myllynpadon ja kapusivat alas kouruun, onnistui vihdoin neljän ratsumiehen saada tuo väkevä poika käsiinsä ja sitoa hänet, saaden kuitenkin samalla monta naarmua ja sinelmää hänen paljaista nyrkeistänsä, joilla hän viimeiseen asti piti puoliansa.
Luultavasti Taavin takaa-ajajat olisivat heti paikalla iskeneet hänet maahan tai heittäneet hänet myllyn sulkuun, ellei nuori Knuutti herra olisi tullut väliin ja pidättänyt tuomiovaltaa isällensä, joka nyt, kun myrsky oli vähän asettunut, palasi takaisin ratsastusmatkaltansa kylän tiluksilta. Kun ritari astui sisään, oli tupa täynnä hänen väkeänsä, jotka huutaen vaativat että nuori rikoksentekiä, toisille varoitukseksi, heti hirtettäisiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt. Yksi ihmishenki ei merkinnyt paljon näinä väkivallan aikoina.
Mutta katso, silloin esiintyi mestari Gervasius hengellisen arvonsa koko painolla, joka sangen hyvin soveltui hänen voimakkaalle vartalollensa, ja lausui pelottomana, että koska rikos oli tehty luostarin alueella, niin oli tuomiovalta yksinomaan kirkon ja piispan. Tämän nojalla hän vaati, uhaten kirkon kirousta, että ritari Bo Gnuutinpoika ja hänen väkensä heti jättäisivät hänen, Gervasiuksen, haltuun mainitun pojan, joka, jos hän havaittaisiin syylliseksi, eikä hänen ikänsä olisi esteenä, tuomittaisiin kanoonisen oikeuden ja kuningas Kristofferin lain mukaan. Samassa haasti vouti ritarin väen vastaamaan siitä väkivallasta, jota he olivat harjoittaneet luostarin alustalaisia kohtaan anastamalla myllystä heidän viljaansa.
4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.
Ritari Bo Knuutinpoika otti kypärin päästänsä, ja mestari Gervasius luuli hänen tekevän sen kunnioituksesta kirkon edustajaa kohtaan. Mutta ritarin oli tarpeen vain vähän vilvotella ratsastuksensa jälkeen. Bo herra soi voudille tuskin halveksivaista katsettakaan antaessaan kypärinsä aseenkantajalle ja pyytäessään jotakin juotavaa. Aseenkantaja riensi heti sekoittamaan herrallensa viiniä ja vettä hopeapikariin, jota varta vasten sen tarkoituksen vuoksi kuljetettiin mukana.
Bo herra näytti melkoista lyhyemmältä ilman kypäriä, mutta hän oli sittekin kookas ja uhkea ritari, noin viidenkymmenen-vuotias, ylevännäköinen ja ryhdikäs. Hänen silmissänsä kuvastui surumielinen ilme, ikäänkuin häntä vaivaisi jokin salainen tuska, ja ehkäpä syy oli enemmän siinä, kuin hänen iässänsä, että hänen ruskea tukkansa oli ruvennut huomattavasti harmaantumaan. Alituiset taistelut sekä seurustelu raakojen sotamiesten ja melkein yhtä vähän sivistyneen maa-aatelin kanssa, jota asui hänen yksinäisen linnansa läheisyydessä, olivat tehneet hänet ankaraksi ja käskeväksi silloinkin, kuin kaikki hänen ympärillänsä olivat nöyriä ja levollisia. Mutta jos joku ärsytti hänet vihaan, niin tiedettiin että Ljungarsin herran otsa oli vaskea ja käsivarsi rautaa Se, joka silloin sattui hänen tiellensä oli suuresti surkuteltava, sillä hänen viimeinen hetkensä oli tullut, olipa hän sitten nuori tai vanha, olipa hänellä ritarin kannukset tai munkin ajettu päälaki, ja kohtasipa hän hänet taistelun melskeessä tappotanterella tai, niinkuin nytkin, rauhallisessa tuvassa. Välittääkö salama, joka Ljungarsilla oli kilvessänsä ja jonka kanssa taikauskoinen kansa luuli hänen sukunsa olevan salaisessa liitossa, välittääkö salama kehenkä se iskee, kun kerta ukkonen pilvissä jyrisee?
Senpä tähden kuunneltiin ihmettelynsekaisella hämmästyksellä voudin tyhmänrohkeata puhetta tälle pelätylle miehelle, eikä Inkerinkään liukas kieli täyttänyt tehtäväänsä, vaikka asiankulku enemmän koski häneen, kuin kenenkään muuhun. Mutta kun ritari oli tyynesti tyhjentänyt pikarinsa, niin hän käski irrottaa Taavin kädet, vilkaisi häneen ja sanoi: — Sinä olet murhannut miehen, nulikka!
— En tiedä, liekö hän kuollut, — vastasi poika rohkeasti; — mutta sen minä tiedän, ettei hän toista kertaa tule varastamaan kauroja meidän myllystämme.
— Kuinka vanha olet? — kysyi ritari.
— Armollisin herra, — vastasi Inkeri vikkelästi saaden äkkiä kielensä kannalleen, — hän on vain lapsi vielä, kymmenen tai yhdentoista-vuotias, luullakseni, eikä osaa olla ihmisten kanssa paremmin kuin metsän elukka. Jos siis, teidän armonne, selkäsauna riittäisi, niin olisin minä sekä halukas että velkapää sen…
— Vaiti, vaimo! — keskeytti häntä ritari, otsa rypyssä toistaen kysymyksensä.
— Minä täytän neljätoista pyhäinmiesten päivänä, — vastasi Taavi arvelematta ja katsoi tuimasti ritaria silmiin.
— Haluatko sinä hirteen? — kysyi ritari.
— En, — sanoi Taavi. — Hirttäkää, armollinen herra, mielemmin hänet, jonka minä iskin kuoliaaksi, sillä hän oli varas.
Bo herra ei näyttänyt panevan pahakseen tätä lapsellista vastausta, sillä hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn, ja hän kysyi: — Ehkä mielemmin haluaisit minun palvelukseeni?
— Suostu, suostu! — kuiski Inkeri ja nyki huolissaan poikaa takista. Itsekseen ajatteli hän, että poika voisi sitten jollakin tavalla päästä pakenemaan luostariin. Mutta Taavi tuumiskeli hetken aikaa ja vastasi:
— Yhdellä ehdolla.
— Mikä se olisi? — sanoi Bo herra.
— Sillä ehdolla, että teidän armonne maksaa kaurat, sillä ne ovat Pekan ja köyhän Mustilan. Ja sitten — lisäsi hän katsoen uhkaavasti ratsumiehiin, jotka olivat sitoneet hänet, — sillä ehdolla, että saan antaa selkään jokaiselle, joka minua raukaksi sanoo.
Tämäkin vastaus olisi pikemmin laimentanut, kuin kiihottanut ritarin vihaa, joka oikeastaan oli luonteeltansa jalo mies, ellei Gervasius, joka kirkon edustajana tunsi suuren arvonsa ja tärkeytensä, kovaksi onneksi olisi pitänyt velvollisuutenaan vastustaa kaikkia värväämiskokeita luostarin alustalaisten keskuudessa, varsinkin kun hän oli saanut päähänsä, että hänen ristipoikansa Taavin piti pyrkiä samaan kunnianarvoiseen asemaan, kuin hänellä itselläänkin oli yhteiskunnassa. Hän astui siis rohkeasti esiin ja lausui yhtä mahtipontisella äänellä kuin äskenkin:
— Minä otan kaikki läsnäolijat todistamaan, että samoinkuin ei kenelläkään muulla kuin meidän kunnianarvoisimmalla isällämme piispalla ole valtaa määrätä tämän pojan hengestä ja elämästä, niin ei myöskään kenelläkään muulla kuin siunatulla äidillämme abbedissalla ole oikeutta käyttää häntä palvelukseensa, koska hän epäilemättä kuuluu luostarin ja pyhän Brigitan alustalaisiin.
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, mm Ljungarsin ritarin otsa synkistyi ja hän kääntyi, vastausta antamatta, henkipalveliansa puoleen sanoen:
— Anfast, tuolla veräjän pielessä on kaksi koivua. Toiseen sinä hirtät tuon luostarin voutitolvanan, ja pidä varasi, mies, että sinulla on vahva köysi, joka kantaa vaikka härän. Toiseen sinä hirtät pojan. Odotappas; pojan voit ripustaa hamppuköyteen, sen hän kyllä ansaitsee; mutta pyhän Brigitan palkkalaisille emme koskaan käytä muuta kuin niintä.
Tuvassa syntyi nyt aika meteli. Mestari Gervasius aavisti heti pahaa ritarin katseesta ja tempasi pikaa leveän miekkansa ja riensi takan ja seinän väliseen soppeen, missä hän sai selkänsä suojaan. Taavi pujahti samassa sotamiesten käsistä, jotka olivat irrottaneet hänen kätensä, sieppasi ruosteisen karhunkeihään seinältä ja asettui ketterästi voudin rinnalle. Mutta uhkapeliin he kumpikin ryhtyivät, sillä heti sen jälkeen uhkasi heidän rintojansa kolmattakymmentä keihästä ja tapparaa. Ritari itse ei viitsinyt ottaa osaa tähän epätasaiseen taisteluun ja seisoi liikkumatta honkapöydän päässä tuvan perällä. Silloin astui Ursula rouva hänen luokseen ja sanoi todellisella tai teeskennellyllä vihalla saksaksi:
— Mitä, armollinen herrani? Vuodatatteko verta minun läsnäollessani?Tällaistako kunnioitusta ritari tässä maassa osottaa puolisollensa?
— Viisikymmentä kahta vastaan, viisikymmentä kahta vastaan, onko se kristillistä, teidän armonne? — nyyhki Inkeri, turvautuen hädissään seikkaan, joka oli omiansa koskettamaan ritarin parempia tunteita. — Sanoinko kahta vastaan? Ei, vaan puoltatoista! — lisäsi hän, oikaisten omaa puhettaan, vahvistaaksensa vieläkin luvunlaskunsa vaikutusta.
— Tulkaa, rouvani, — vastasi ritari nähtävästi hämillänsä, vihastuneelle puolisolleen; — tulkaa, nouskaamme hevosten selkään ja antakaamme Anfastin kurittaa noita nenäkkäitä lurjuksia.
Mutta Ursula rouva, jota ei juuri muuten pidetty herkkäsydämisenä, näytti tällä kertaa erityisesti haluavan osottaa parempaa puoltansa. Hän veti herransa ja miehensä hiukan syrjemmälle ja puhui vilkkaasti viitaten vieläkin saksaa. Inkeri huomasi kuinka tuo pelättävä mies ikäänkuin joutui ristiriitaisien tunteiden valtaan, joko ne sitten olivat pelkoa tai vihaa, rakkautta tai inhoa. Ja kun hän vieläkin näytti epäröivän, näki Inkeri, kuinka Ursula rouva irrotti rinnastansa neulan, joka edestä piti hänen mustaa ratsupukuaan koossa, ja siinä neulassa oli kiinni suuri, kullankiiltävä kivi. Toinen olisi pitänyt aivan luonnollisena asiana, että lämpö tuvassa rasitti tuota ylhäistä naista ja että hän, sen enempää ajattelematta, irrotti neulan, voidakseen vapaammin hengittää. Mutta Inkerin mielestä sinkoili tuosta kiiltävästä kivestä säkeniä, jotka kahlehtivat ritarin salaisella tenhovoimallaan, sillä heti sen jälkeen ritari suuteli hellästi puolisoansa otsalle, ja käski taistelevien laskemaan aseensa, sillä hän tahtoi Ursula rouvan kunniaksi ja hänen pyynnöstänsä, vapauttaa tuomitut kuolemasta.
Olipa jo aikakin, sillä vouti ja hänen nuori taistelutoverinsa saivat kiittää yksinomaanhyvää, asemaansa takan nurkassa ja tavattomia ponnistuksiansa siitä, etteivät jo olleet palasiksi pilkotut tai seinään naulitut. Vouti oli saanut nirhaman poskeensa, ja Taavin jakun olivat keihäänkärjet rikkirepineet. Heidän vihollisiansa olivat rautavarustukset suojelleet. Hurjat sotamiehet, jotka nyt olivat päässeet hyvään vauhtiin oikeassa ammatissaan, eivät olleet uskoa korviansa, kun he kuulivat ritarin ukkosäänen käskevän rauhaa. He eivät olleet tottuneet hemmottelemaan ja Anfast kuului mutisevan partaansa, että hitto sen noidan periköön, joka on viekoitellut heidän rehellisen herransa mielen mokomaankin lellittelyyn.
Käskyä toteltiin kumminkin, ja mestari Gervasius, joka oli saanut aivan tarpeeksensa hänelle niin sopimattomasta seurasta, väistyi heti ovelle ilomielin, kun pääsi pelästyneine palvelioineen ja myllyvero vyössänsä ratsastamaan täyttä nelistä Naantalia kohti. Bo herra kutsui Taavin ja Inkerin luoksensa ja puhutteli heitä seuraavalla tavalla:
— Ursula rouva on sanonut minulle, että lasten terveydelle olisi edullista, jos poikani Birger ja Beata tyttäreni saisivat viettää muutaman viikon kesästä täällä myllyllä: Minä suostun siihen, ja te tietänette, Inkeri, että minulla on valtaa palkita, samoin kuin rankaistakin. Etumaksuksi vaivoistanne jätän poikanne henkiin, vaikka olenkin kadottanut hänen kauttansa lujakouraisen miehen. Mutta sanokaa suurisuisille luostarirengeillenne, että he ja heidän nunnansa varokoot toistamiseen sekaantumasta minun asioihini. Ja sinä poika, minä pidän siitä, että katsot minua suoraan silmiin. Sinulla on miehen mieli rinnassasi, ja aikaa voittain sinä kykenet kantamaan rautalakkia yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta siitä voimme puhua sitten kun minä palaan kotiin. Minä uskon nyt nuoren Birger herran ja Beata neiden sinun suojaasi. Pyhän Yrjänän nimessä, siinä on kunniaa kyllä sinun nutturepaleillesi. Jos tarvitset kymmenen miestä apuun, niin lähetä yksi korpinsulka linnanvoudilleni Goliatille, mutta jos tarvitset kaksikymmentä, niin lähetä kaksi. Jääkää hyvästi; onpa jo aika jatkaa matkaa.
Näin sanoen syleili ritari Bo Knuutinpoika hellästi puolisoansa ja lapsiansa sekä lähti matkalle vanhemman poikansa Knuutin ja rautapukuisten ratsumiestensä kera, joita nyt oli ylitä vähemmän kuin ennen. Ursula rouva palasi linnaan vieden mukanansa osan palvelioista, joiden joukossa oli pahasti haavoitettu ratsumieskin, jota Taavi oli karinpuulla iskenyt. Mutta nuori Birger herra ja Beata neiti jäivät kamarineitonsa Renatan kanssa Inkeri muorin luokse Myllyrannan myllyyn.
5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.
Myllyrannassa kului nyt monta viikkoa hiljaisesti ja hauskasti. Kesä oli kaunis, pellot ja niityt vihannoivat, mylly jauhoi monta viljakappaa Inkerin aittaan ja padosta saatiin enemmän kuin moneen vuoteen. Tynnyri toisensa jälkeen täyttyi herkullisesta Kokemäen lohesta, josta pienellä kylällä oli hyvä tulolähde ja luostarin kymmenyksillä suuri hyöty. Ei edes levottomista naapureistakaan kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että Ursula rouva eleli hiljaisesti ja yksikseen Ljungarsin linnassa, linnanvoudin Goliat Sveninpojan turvissa; hänet ynnä puolet huovejaan ja sotamiehiään oli näet Bo herra jättänyt linnaa suojamaan. Ritarista itsestään kerrottiin, että hän oli onnellisesti saapunut Turkuun ja sieltä purjehtinut Tukholmaan. Hänen rajupäisestä veljestään, Sten herrasta, joka muuten aina kummitteli Inkeri muorin mielessä pahimpana peikkona, mitä hän tiesi, ei oltu moneen aikaan kuultu hivaustakaan. Ylimaan talonpojat ja matkustajat, jotka kulkivat Ulvilaan, tiesivät huhun kertovan, että tämä vastukselleen herra nykyään oli joutunut riitaan Laukon mahtavien Kurkien kanssa ja että hänellä oli täysi työ suojellessaan omia etujansa, niin että hänen nyt luultavasti täytyi jättää naapurinsa rauhaan. Ajat olivat sellaiset, ettei laista ja oikeudesta ollut paljoa apua, jollei sattunut käsillä olemaan hyviä keihäitä ja tapparoita. Siitä oli seurauksena, että rauhaa ja järjestystä tavattiin vain suurempien linnoitusten seuduilla, eikä aina sielläkään, mutta jokainen aatelismies oli itsevaltainen isäntä talossansa ja menetteli siellä miten tahtoi.
Vaikka kaikki näyttikin niin hiljaiselta rauhallisessa Myllyrannassa, oli kuitenkin yksi seikka, joka tuotti Inkerille salaista huolta, ja se oli juuri lohipato, joka nyt antoi niin runsaan saaliin. Sitä oli nimittäin voudin käskystä pidennetty ulommaksi virtaan, ja totta puhuen se nyt vei osan valtaväylästäkin, johon heillä ei ollut laillista oikeutta, ja heidän runsas saaliinsa luultavasti oli tekevä ylempänä asuvien padot ja pyydykset sitä köyhemmiksi. Ja koska Ljungarsin herrat, sekä Bo että Sten herra kalastivat Myllyrannan yläpuolella, niin pelkäsi Inkeri sitä suuremmalla syyllä vaarallisten naapuriensa häntä tästä tilille vaativan, varsinkin kun hän vielä aivan hyvin muisti heidän entiset uhkauksensa. Senpä vuoksi hän olisi mielellänsä tyytynyt vähempään lohensaaliisen, jos hän siten olisi päässyt joka yö uneksimasta keihäänkärjistä ja rautalakeista. Mutta koska hän tiesi, että mestari Gervasius oli hyvin itsepäinen mies, kun hän kerta oli saanut tämmöisen tuuman päähänsä, niin hän suuresti toivoi, että hän saisi neuvotella jonkun luostarin arvoisan isän kanssa; Naantalin luostarissa oli näet sekä munkkeja että nunnia.
Mutta keskellä näitä huolia tuntui Inkeristä ikäänkuin taivaan sallimukselta, että hänellä oli tilaisuutta hoitaa ja majoittaa Bo herran lapsia, jonka kautta ritari joutui hänelle kiitollisuudenvelkaan. Lapset tuottivatkin hänelle miltei äidillistä iloa. Nuori Birger herra ja Beata neiti olivat kumpikin herttaisia lapsia, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kaipaavan isänsä linnaa, eivätkä millään tavalla antaneet Taavin tuntea, että he olivat synnyltänsä ja säädyltänsä niin paljoa korkeammalla alhaista myllärin väkeä. He viihtyivät erinomaisen hyvin kesän raittiissa vihannuudessa virran äyräällä ja tyytyivät vähääkään valittamatta vaatimattomaan tupaan, vaikka olisi luullut niin ylhäisellä nuorisolla olevan suurempiakin mukavuudenvaatimuksia. Niin, tuntuipa Inkerin mielestä kuin he päivä päivältä olisivat tulleet yhä terveemmän- ja iloisemman-näköisiksi, eikä hän ollut siitä huomauttamatta ystäväänsä Renataa. Silloin Renata, joka oli erään Ljungarsin ratsumiehen leski ja linnan uskottu palvella, kaikessa ystävyydessä hiukan ylhäisesti heitti niskaansa ja arveli, että tuleehan sitä toimeen lohella ja rieskamaidollakin, vaikka Cecilia rouvan aikana oli parempiakin päiviä nähty. Hän muisti vielä sen ajan, jolloin Beata neiti makasi kullatussa kehdossa silkkityyny päänalustana. Olipa se sentään toista kuin maalaamaton sänky, kotikutoiset raidit ja siniraitaiset patjanpäällykset.
— Enpä luulisi hänen nytkään mäellä makaavan, — vastasi Inkeri vähän loukkautuneena. — Taavi on pyytänyt jok'ainoan metson, jonka untuvilla neiden tyynyt ovat täytetyt, ja jos raidit eivät ole kyllin koreita eikä päivällinen tarpeeksi hieno, niin voimmehan tuottaa linnasta parempaa. — Inkeri tiesi vallan hyvin, ettei se mitenkään voisi käydä laatuun. Hän tiesi, että Ursula rouva oli kullatun kehdon asemesta antanut lapsipuolillensa karhean olkivuoteen ja herkullisen ruuan asemesta vain niukalta ja huonoa ruokaa palkollisten pöydästä. "Tuottaa linnasta parempaa" merkitsi siis hänen suussaan miltei samaa kuin: Häpeä toki vähän! Enkö minä muka tietäisi, että lapset täällä viihtyvät paremmin, kuin omien vanhempiensa luona?
Silloin Renata, joka ei mielellään arvostansa luopunut, paremman puutteessa tavallisesti intti, että Beata neiden kätöset täällä maalla tulivat ylen karheiksi. Taavin kyllä sopi karata kivien ja kantojen yli, mutta Birger herralle se oli vähemmän sopivata, ja Beata neiti oli jo melkein yhtä ruskettunut kuin torpparien tytöt kylässä. Siihen vastasi Inkeri, että jos lapsia oli pidettävä oikein hienoina, niin voisivathan he milloin hyvänsä lähteä takaisin ahtaihin, pimeihin komeroihinsa linnaan, jossa he eivät koskaan muualla nähneet Jumalan päivänpaistetta kuin kivetyllä linnanpihalla ja autioitten muurien välistä. Tämä ylhäisten ja alhaisten välinen pikkusota loppui tavallisesti siten, että Renatan kyynellähteet alkoivat tulvia, kun hän ajatteli sitä suurta muutosta, mikä linnassa oli tapahtunut Cecilia rouvan kuoleman jälkeen. Sitten molemmat, sekä Inkeri että hänen ystävänsä, unohtivat koko kiistan ja keskustelu kääntyi Ursula rouvaan, kuinka ilkivaltainen hän oli, ja kuinka kaikki linnassa oli kääntynyt väärälle tolalle, niin ettei siellä nyt ollut oikein laita ei herrasväen eikä palveliain, ei väen eikä elukkain, eipä edes — ei takaamista — elävien eikä kuolleiden.
Näytti siltä kuin Taavi olisi tullut paria vuotta vanhemmaksi, tuon vaarallisen päivän jälkeen, jolloin Ljungarsin ritari vieraili Myllyrannassa ja nimitti hänet lastensa suojeliaksi. Hän oli omissa silmissänsä jo aika mies saatuansa sellaisen luottamustoimen ja hän tahtoi osottaa sen ansainneensa. Hän ei viisaasti kyllä luottanut Renatan huolenpitoon, vaikka hän kyllä hoiteli ja hemmotteli pikku neitiänsä, ja mitä taas Birgeriin tuli, niin näytti hän itse pikemmin tarvitsevan valvontaa, kuin kelpaavan siskonsa suojeliaksi. Vaikka nuori Birger herra olikin yhtä vanha kuin Taavi, oli hän häntä lähes päätään lyhyempi, vähäväkinen, maidonvalkea ja hento poika, hienotunteinen kuin tyttö ja luonteeltaan säysy kuin karitsa. Huhu kertoi, että ankara Bo herra monasti oli ankarin sanoin nuhdellut tätä hentoa ja herttaista olentoa, joka oli aivan äitinsä muotoinen ja oli ollut hänen lempilapsensa, mutta josta niin vähän saattoi toivoa Ljungarsin upean vaakunakilven arvokasta perijää. Halveksimisen tunteilla varmaankin oli isä suostunut hänen pyyntöönsä, että hän saisi eräältä kuljeskelevalta teiniltä oppia lukemaan ja kirjoittamaan, jota siihen aikaan pidettiin ritarille aivan asiaankuulumattomana taitona. Sanottiin myöskin, että nuori Birger herra oli paljon enemmän perehtynyt pieneen, koreaksi maalattuun messukirjaan, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, kuin ratsastamaan isänsä lahjoittamalla tulisella varsalla ja käyttämään pientä lastenmiekkaa, jota hän syntyperänsä merkiksi kantoi kupeellansa. Hyvin luultavaa oli myöskin, että Bo herra oli sallinut hänen nyt hengittää raitista ilmaa Myllyrannassa sen vuoksi, etteivät hänen heikot voimansa kestäneet hänen ikäistensä poikien tavallisia aseharjoituksia. Tämä vaihtelu olikin nuorelle Birger herralle mieleen, hän kun täten saattoi vapaasti elellä hiljaisissa unelmissansa luonnon helmassa.
Kaunis, tummakiharainen pikku Beata neiti oli toisenluontoinen kuin hänen veljensä ja tuli isäänsä niin paljon kuin hento vihertävä vesa voi tulla korkeaan honkaan. Hän oli vapaa ja raitis kuin taivaan lintu, vallaton, hurja, kiivas ja iloinen; niin veitikkamainen, itsepäinen ja muuttelevainen mieleltänsä, kuin kahdeksanvuotiaana saapi olla, ja kumminkin oli hänen pikku sydämmensä niin hyvä kuin kulta, jos vaan ymmärsi häntä oikein kohdella. Hoitajansa Renatan kanssa oli hän alinomaisessa sodassa, joka seuraavassa hetkessä muuttui hyväilyksi ja päättyi tavallisesti siihen, että tyttö sai tahtonsa läpi. Ja Inkeri, joka usein murisi, että tyttöä hemmoteltiin vallan pilalle, hellitteli aivan yhtä paljo, jos ei enemmänkin, suloista suosikkiansa kuin itse Renata. Siksipä kävi, kuten niin usein näkee, kun kaksi naista kilvan hemmottelee hyvää lasta, että Beata neiti tuli koko talon, vieläpä koko kylänkin keskipisteeksi, jota kaikki kursailivat, ja joka olisi voinut pitää heidät kaikki vallassaan, ellei hän olisi pelännyt Taavia, ainoata, joka toisinaan uskalsi vastustaa hänen oikkujansa.
— Tänään minä tahdon ratsastaa Liekillä, — sanoi Beata eräänä aamuna hyvin päättävästi. Liekki oli Birgerin hämäläinen varsa, jonka hän oli tuonut mukanansa Myllyrantaan. Mutta Birger ei itse enää ratsastanut, ja Liekin mielestä oli hauskempi juoksennella haassa, kuin purra kuolaimia.
— Pikku Beata kultani, ei se käy laatuun, hevonen on vauhko, — väittiRenata hyväilevällä äänellä.
— Ei, rakas lapsi, sitä me emme uskalla, — lausui Inkeri samaan tapaan. — Ajatteles, kuinka haikeasti me surisimme, jos joku tapaturma sattuisi Beata neidelle tuon häijyn elukan selässä.
— Mutta minä tahdon ajaa Liekillä, nyt kohta minä tahdon ajaa Liekillä, — intti tyttö, huolimatta vastaväitteistä. Ja samassa hän sieppasi pienen kesähattunsa ja juoksi yksin hakaan päin.
— Ei sinä ilmoisna ikänä! — huusivat molemmat naishoitajat ja riensivät perässä; mutta Beatalla oli ketterämmät jalat ja hän lensi kuin pääskynen pihan poikki. Mitä nyt oli tehtävä? — Taavi, — huusi Inkeri pojalleen, joka juuri tuli myllystä aivan jauhoisena, — Taavi, suitsita hevonen, koska neiti välttämättä tahtoo tänään ratsastaa. Mutta sen minä sanon sinulle, poika, taluta Liekkiä ohjaksista äläkä päästä sitä irti. Täytyyhän sen armaan lapsen saada vähän huvitella.
— Tahtooko hän ratsastaa tuolla hurjalla varsalla? Ei, äiti, sen asian minä ymmärrän paremmin, — vastasi Taavi.
— Mitä nyt, senkin nenäkäs nulikka, aiotko vastustaa armollisen neiden käskyjä? — huudahti Renata jonka mielestä Taavi kohteli häntä ja hänen ylhäistä neittään aivan liian vapaasti.
— Aion kun aionkin, — vastasi Taavi jyrkästi. Varsa on tullut hurjaksi laitumella eikä tottele enää ohjia.
— Mutta voisithan sinä taluttaa sitä kerran pihamaan ympäri, — arveliInkeri, joka ei tahtonut ärsyttää Beatan kiivasta luontoa.
Taavi pudisti päätään ja saavutti tuota pikaa tytön aidan luona.
— Ei Beata nyt voi ratsastaa, sillä Liekki on pahankurinen ja tarvitsee lujat ohjat, — sanoi hän vakavasti, katsoen häntä ystävällisesti silmiin.
— Mutta minä tahdon ratsastaa; heti paikalla minä tahdon ratsastaa! — huusi tyttö, hehkuvan punaisena juoksusta ja suuttumuksesta.
— Ja minä sanon, ettet sinä saa ratsastaa Liekillä. Saat mielemminSiivon, äidin vanhan valakan, — vastasi poika.
— Ei, minä tahdon ratsastaa Liekillä! Mene, satuloitse se haassa! — kirkui itsepäinen tyttö.
— Sinä olet niin usein halunnut päästä metsään ratsastamaan. Nyt minä tulen mukaan, ja Birger myöskin, jos häntä haluttaa, ja sitten sinä saat ratsastaa Siivolla, joka ei koskaan pillastu, ja sitten me ratsastamme Junkkarin lähteelle, — jatkoi Taavi sävyisästi, vähääkään välittämättä suojattinsa lapsellisesta vihasta.
— Mitä minä huolin Junkkarin lähteestä! Mitä! Sinä olet paha, kun et anna minun ratsastaa. Mene kohta ja tuo Liekki tänne, — toisti Beata, joka ei tahtonut tulla järkiinsä.
— Mutta jos varsa pillastuu ja viskaa sinut kivikkoon niin itkee Bo herra, ja Birger ja Renata ja Inkeri muori itkevät, ja minä itkisin silmät päästäni surusta, — jatkoi poika lempeästi ja totisesti ja katsoi vakavasti ja sydämellisesti tytön vilkkaisiin tummiin silmiin, joista iski tulta melkein kuin Ljungarsin vaakunasta.
Beata neiti katsoi hetkisen ääneti kunnon poikaa, ja kuinka olikaan, niin suli hänen vihansa kuin keväinen sadepilvi. — Ei, — sanoi hän vihdoin — en minä tahdo, että sinä, itkisit silmät päästäsi, eivätkä muutkaan saa sitä tehdä. Koska sinä tahdot, niin minä ratsastan Siivolla. Ja sitten me lähdemme Junkkarin lähteelle.
— Niin, sen me teemme, vastasi Taavi reippaasti. — Voi kuinka hauska matka siitä tulee! Minä koen pyydykseni tiellä, ja silloin sinä saat pienen elävän oravan, joka hyppelee aivan kuin kissanpoika häkissä. Ei sinun tarvitse sitä katua, että olet tottelevainen tänään.
— Niin, niin, oravan, oravan! — huudahti tyttö ja molemmat palasivat sovinnossa takaisin pihalle.
6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.
Molemmat naiset hämmästyivät aika lailla, kun he kuulivat, että lapset aikoivat omin päin lähteä metsään. Inkeri selitti, ettei hän voinut sallia sellaista vallattomuutta, sillä metsässä kerrottiin liikkuvan rosvoja, petoja, ja jos jotakin muuta, jota ei niin tarkoin voinut tietää. Taavi sai hänen puolestansa kyllä kuljeskella missä hänen mielensä teki, vaikka olisihan hänelläkin muuta tehtävää. Mutta nuoren herran ja neiden tuli sitä vastoin pysyä kotosalla ja lukea rukousnauhansa säännöllisesti joka ilta, eikä juoksennella soissa ja erämaissa.
Mutta kun Beata kerran oli saanut jonkun oikun päähänsä, niin ei ollut niinkään helppoa poistaa sitä sieltä ja nyt hän tahtoi nähdä Junkkarin lähteen, josta Renata niin usein oli kertonut, ja joka oli maalattuna hänen isänsä kilpeen. Ja jos hän ei saisi lähteä sinne, niin ratsastaisi hän vielä tänä iltana Liekin selässä, vaikka hänen itsensä täytyisi panna sille suitset päähän.
Tätä uhkausta vastaan ei käynyt inttäminen. Taavi sanoi että hän ottaisi mukaansa sekä jousen että keihään, ja sitä paitsi hän oli jo sopinut Hirvi-Jaakon kanssa että tämä tulisi mukaan, jotta hän hätätilassa kantaisi nuorta herraa suopaikkojen poikki, samalla kuin Taavi itse kantaisi neittä. He lähtisivät ratsastamaan heti päivällisen jälkeen ja tulisivat hyvissä ajoin kotiin, jo ennen auringonlaskua. Ja kun Taavin sana, aina siitä saakka kuin hän kiisteli niin miehekkäästi itse Bo herran kanssa, oli äidin silmissä ikäänkuin kuninkaan sana, täytyi asianomaisten tyytyä, ja päätettiin lähteä matkaan.
Kello oli kahden ja kolmen välillä iltapäivällä, kun tuo pieni nelihenkinen joukko, johon kuului yksi mies, kaksi poikaa ja yksi tyttö, lähti matkalle. Etunenässä kulki Taavi oppaana ja etuvartiona. Hänen jäljessään seurasivat Beata ja Birger säysyjen työhevosten selässä, ja takimaisena tallusteli Jaakko, vanha lohenpyytäjä, matkueen jälkijoukkona. Vallaton pikku neiti oli iki-ihastunut, kun hän kerran sai vapaasti samoilla maita ja metsiä. Milloin hän tarvitsi lehvän karkoittaakseen hyttysiä, milloin hän sillä huiski reippaasti toisia korville. Birger näki pitkin matkaa jos jotakin merkillistä tien varrella, milloin punaisen kiven, joka kimmelsi omituisesti; milloin nurmineilikan joka Jaakon piti poimia hänelle; milloin kummallisen pilven, joka näytti kierivän puitten latvoilla. Mutta kun matka lähteelle oli lähes puolen peninkulman pituinen, se kun oli puolimatkassa melkein linnan ja kylän välillä, ei Taavi huolinut nuoren herran mieliksi pysähtyä jokaista merkillisyyttä katsomaan, vaan kulki reippaasti eteenpäin; ja niin tultiin metsään.