The Project Gutenberg eBook ofLohilahden opettajaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lohilahden opettajaRomaaniAuthor: Juho HoikkanenRelease date: June 19, 2024 [eBook #73871]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOHILAHDEN OPETTAJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lohilahden opettajaRomaaniAuthor: Juho HoikkanenRelease date: June 19, 2024 [eBook #73871]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1922Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Lohilahden opettaja
Romaani
Author: Juho Hoikkanen
Author: Juho Hoikkanen
Release date: June 19, 2024 [eBook #73871]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1922
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOHILAHDEN OPETTAJA ***
Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
Norolan torpan tuvan peräseinällä rämisti kello tomuisesta kohdustansa kuin yhdellä henkäyksellä syytäen kolme kiireistä lyöntiä.
Takkakivellä torkkuva kissa kohoutui jaloilleen ja alkoi pestä pyöreää viiksiniekkanaamaansa. Sitten se laskeutui siitä alas ja käveli kuulumattomin askelin ovelle, naukaisten pitkään ja pyytävästi. Odotettuaan turhaan ulospääsyä mirri hypähti kevyesti karsinasänkyyn. Siinä aikansa hyvämielisenä hyrrättyään ja harmaata lammasnahkapeitettä kynsin kouristeltuaan kissa yht'äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi, määrättyyn kohtaan tuijottavat silmät alkoivat palaa, ruumis painautua matalaksi ja takajalat yhä kiihtyvällä nopeudella vuoroin nousta ja laskea kuin ponnahdustukea tunnustellen.
Melkein samassa, kun kissa oli tehnyt hyökkäyksensä, kimmahtivat molemmat sängyssä nukkujat istualle kuin komennon mukaan, silmät harrissa ja unimielissään kuulemansa mölähdys vielä kaikuna korvissa.
"Herra taivaan! Mikä kauhea kiljaisu se oli?" sai emäntä Vilhelmiina vihdoin kysytyksi.
"Hm!… Pienempi kiipeli on pusertanut parkaisun miehen kurkusta — näin unta", vastasi ukko Jere.
"Sinäkö se — kammahdin jo, että menninkäisiä… Mitä kauheita näkyjä oletkaan nähnyt?"
"Kävelen tuolla Muurainkorvessa — mitäpähän lienen tarvispuuta katsellut -kun kuusen takaa yht'äkkiä ryntää karhu kimppuuni ja yhdellä käpälänsä iskulla mänttää miehen maahan kuin mallassäkin."
"Karhu…!"
"Kontio makaa röhöttää päälläni, murisee hiljaa ikenet irvessä, huohottaa kuumaa hengitystä vasten kasvojani ja painelee rintaani raskaalla kämmenellään — kunnes yht'äkkiä… On kuin vieläkin pedon hampaiden jäljet kihelmöisivät kurkussani."
Jere sipaisi vaistomaisesti kaulaansa, vilkaisi hätäisesti kastunutta kämmentänsä ja säikähti niin, että ruumiinsa hieman vavahti. Pitäen kättänsä kuin kuvastinta edessään ukko sai miettiä hyvän aikaa, ennenkuin asia hänelle kirkastui.
"Kissa perhana!"
"Olipa se aamusiunaus", huomautti Vilhelmiina nuhtelevasti. "Vaan onpa hyvinkin voinut olla vallaton poikakissa tässä nahkasilla leikkimässä ja se sitten unissasi karhuksi kaavautunut."
"Leikkimässä…!"
Jere pisti kätensä vaimonsa eteen.
"Onko tämä mielestäsi leikkiä?"
"Verta!" huudahti Vilhelmiina ja kääntyi katsomaan miehensä kaulaa. "Ohhoh, hohhoh!… Niinkuin oksakarhilla olisi ajanut hyvin muokatun peltosaran halki, jossa joka piikin piirto näkyy suorana viivana."
"Onko kaulassa montakin verinaarmua?" kysyi Jere.
"No juuri yhtä monta kuin on kynttä kissan käpälässä… Mutta minkäs kuusen takana se karhu nyt piileksii — kss, kss…"
Vuoteella yhä rinnan istuen aviopuolisot katselivat etsien ympäri tupaa, mutta kissaa ei näkynyt missään.
"Ääh, lurjus!" huudahti Jere vihdoin ja heristi kädellään uunille, jonka harmaasta hämäryydestä loisti kaksi pelokasta, vihreänpalavaa silmää.
"Sinä, sinä, parrinaama… vitsaa sietäisit", oli Vilhelmiina toruvinaan suin sormin.
Mutta kun hänen äänensävynsä rangaistuksen asemesta lupasi pahantekijälle täyttä anteeksiantoa, oli se riittävä aihe palauttamaan Jeren myrtyneeseen mieleen erään perheessä jo pitkän aikaa epäsopua aiheuttaneen asian, jonka hän tässä kissahöläkässä oli hetkeksi unhottanut.
"Sietäisitte vitsaa kaikki", sanoi hän odottamattoman jyrkästi.
"Ui-ui!… Mistä hyvästä?" oli Vilhelmiina hätäytyvinään.
"Tässä töllissä ovat kaikki kynsin hampain minua vastaan — kissasta alkaen akkaan asti."
Vilhelmiina vilkaisi salavihkaa mieheensä. Hänen sydämeensä läikähti säälinpuuska, ja tuntien tarvetta jollakin tavoin osoittaa hellyyttänsä hän pyysi:
"Nousisit ylös, niin pesisin veren kaulastasi ja hivauttaisin sulalla linjamenttiä päälle."
"Anna olla", epäsi Jere.
"Entäpä rupeaa viemään kaulaasi kynnenvihat?"
"Viekööt."
Oltiin hetkinen vaiti. Kello löi puoli neljä.
"Olisi aika jo muutenkin noustaksesi: taitaisi olla riihiaamu", jatkoiVilhelmiina hieman arastellen.
"Mitäpä heistä nyt piitannen enää riihistä — riihistä enempää kuin muustakaan", vastasi Jere ja kallistui raskaasti vuoteelleen.
Jatkamatta enää keskustelua Vilhelmiina pukeutui nopeasti, niinkuin hänelle yht'äkkiä olisi tullut erikoinen kiire, pisti penkin alta virsut jalkaansa ja lähti tuvasta. Eteiseen tultuaan hän laski korvansa kamarin oven raolle ja kuunteli. Hetken kuluttua kuului sisältä paperin rapinaa, niinkuin kirjanlehteä olisi käännetty. Hän avasi hiljaa oven ja astui hiipien sisään kuin johonkin pyhään paikkaan.
Ikkunan pielessä istui liinaisillaan hänen poikansa Nehe, avattu kirja edessä ja käsien varaan nojaavan pään ympäri käärittynä kostea pyyheliina.
"Siunatkoon ja varjelkoon! Oletko ollut karhun kynsissä — sinäkin?" kysyi äiti hätäytyneenä ensi sanoikseen.
"Minkä karhun?" kummasteli poika.
"Kun on kuin sairaalan siukka, nuppi nyytissä. Mitä virkaa tuo märkä rätti päässäsi oikein on toimittavinaan?"
"Mitäs vanne tynnyrissä?"
"Ettäkö muka ei halkeaisi?"
"Niin kai."
"Ole tuossa…!" sanoi Vilhelmiina ja tyrkäten kyynärpäällään leikiten poikaansa olkaan irroitti kääreen hänen päästänsä, jolloin sen alta putosi pöydälle pyöreitä valkeita leikkeleitä. Kummastellen otti äiti niistä jonkun käteensä.
"Perunoita… Herra nähköön, raa'an perunan viipaleita. Nämä ovat kai sen tynnyrin vanteen tilkkeitä, vai…?"
"No, samoin kuin kylmä vesikäärekin pitävät pään raikkaana ja viileänä ja antavat ajatuksille selvyyttä", sanoi Nehe vakavana.
"Ahaa, jo minä nyt hoksaan: ne näet ajatuksetkin kiehuvat ja vaativat selvikkeensä niinkuin kahvikin. Ei taitaisi tähän sinun tarpeeseesi kalannahka kelvata?"
"Onhan nyt sentään ero äidin ja minun keitoksilla", sanoi Nehe.
"Onpa tietenkin… Lapsi rukka, liian olet ollut ahkera, koko pitkän kesän. Olen sinua monta monituista kertaa penännyt, että tuolla lukemisen siivolla vielä menee päässäsi puurot ja vellit sekaisin. Tässä nyt ollaan. Mokomalla tutkimisen ja viisauden määrällä pitäisi jo pönttöön päästäksesi — ja nyt olet vasta siminaarin kouluun pyrkimässä. Lienetkö viime yönäkään saanut unta silmän täyttä?"
"Kylläpähän sitten maan alla…"
Äiti katsoi hellän kunnioittavasti poikaansa, ja hänen silmänsä kihosivat kosteiksi.
"Niinpä kyllä, onpa siellä sitten aikaa lepäillä vaivannähneen. Heittäytyisit nyt kuitenkin pitkäksesi ja koettaisit nukkua; edessäsi on suden taival, siminaarikaupunkiin on pitkä matka."
Äiti otti kahvipannun kamarin uunista sekä tuohisen kahvirasian seinäkaapista ja meni ulos. Kuuleansininen avaruus kaareutui korkeana hänen yllänsä, ja tummanvihreällä pihamaalla kimmeltävä kastehelmi vilkutti silmää joka heinän nenästä. Kaukaisista maailmoista kohoutui elokuun aurinko väräjävin ruskosiivin kaakkoisen taivaan rannalle, ja sitä vastaan kuvautuvat koivut pukeutuivat hetkeksi juhla-asuun: osittain kellastuneet lehdet olivat kuultavan kirkkaita kuin hopea, ja tuuheitten latvusten kruununa hohti utumainen valokehä. Pikkulinnut lauloivat niiden oksilla. Läheisen kotijärven varjoisalla lahdella ui sorsapesue, emo edellä, poikaset jäljessä toinen toisensa vanavedessä, piirtäen valkeilla rinnoillaan kukin oman kulmansa kärjestä jakautuvat yhä pitenevät aaltoset kuin uudinverhoiksi maan siniseen ikkunaan.
Osittain kaikesta tästä, osittain muista syistä ailahti Vilhelmiinan rinnassa niin voimakas hyvänmielen tunne, että jalka jousti keveänä kuin mansikkamatkoilla ennen nuorena, hänen puolijuoksua rientäessään kotaan aamukahvia keittämään. Punaisten tulikielien nuoleskellessa haahloissa riippuvan pannun mustia kylkiä Vilhelmiina istui kotapölkylle ja antoi ajatuksen tulla ja mennä.
* * * * *
Jäätyään yksin tupaan Jere loikoili vielä sängyssä selällään, kädet ristissä niskan alla. Oli valvottu eilis-iltana tavallista myöhempään, kamppailtu viimeinen ottelu asiasta, mistä oli ollut pientä sanasotaa kaiken kesää: Nehen seminaariin menosta — äiti ja poika kyynelten väellä yhtä köyttä vetäen, hän, isä, koettaen harata vastakynttä yksin. Häviölle joutuneena kallistuttuaan vihdoin nurkumielin vuoteelle voittajan viereen, selkä vasten selkää, oli yhä valvottanut, kuinka kauan lie valvottanutkaan, ja kun jolloinkin aamupuolella yötä oli vaipunut horroksiin, oli alkanut näytellä pahoja, sekavia unia. Kaiken kukkuraksi joutunut karhun hampaisiin ja siihen herännyt verisin kauloin.
Vaikka ruumis tuntui raukealta, pää painavalta, vääntäytyi Jere kuitenkin sängyn laidalle istualle. Siinä kotvan nuokuttuaan hän käveli ovensuuhun, noukkasi sormellaan pytystä penkin alta tervaa ja suun vääntyessä tuskaiseen irvistykseen siveli sitä haavoihinsa. Tämän lääkintätyön tehtyään hän istuutui pöydän edessä olevan pitkän rahin nenälle ja pani tupakaksi. Kotikasvuja omatekoisessa visapiipussa poltellessaan hän katsoi pienestä neliruutuisesta ikkunasta kättensä töitä, niinkuin oli kesä-aamuin ylösnoustuaan katsellut niitä jo parikymmentä vuotta.
Lähinnä näköpiirissä, piha-aidasta alkaen, oli ruispelto, jonka keltaisessa kuhilasmetsässä näkyi melkoinen pälvi: yhden riihen vilja oli jo puitu, toinen odotti puijaansa. Kotipellon ulkoaita oli alkujaan ollut hyvin lähellä tupaa, mutta vuosien vieriessä sitä oli siirretty aina kappaleen matkaa kauemmaksi, niin että se nyt oli jo aika etäällä. Eikä ollut tarkoitus aidan jäädä pysyvästi vielä tähänkään: sen takana metsän laidassa oli jo aukeama uutta pellonraiviota, jossa valkoisiksi kolotut seipäät, tuohikäpryt kärjissä, näyttivät uusien ojien suuntaa. Vielä toiset kaksikymmentä vuotta näin pala palalta eteenpäin, niin silloin ehkä olisi pellon ulkolaita saavuttanut sen rajapyykin, jonka Jere oli lopulliseksi päämääräkseen ja elämäntyökseen ajatellut. Olisipahan sitten, kun kuolema tulee, tietoa siitä, että on tullut jotakin tehdyksi, jätetyksi jälkeenjääville muistoa ja perintöä pojalle.
Pojalle…
Jeren rinnasta nousi syvä huokaus. Eihän hänellä tämän aamun jälkeen enää ole poikaa, ei ketään läheistä, jolle työnsä tulokset perintönä jättäisi. Ei ajatustakaan aidan siirtämisestä eteenpäin nyt enää. Mutta voi kyllä käydä niin, että se kerta kerralta lähenee, kunnes lopuksi palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa. Valmis pelto joutuu karjan jalkoihin, ojat maatuvat umpeen, sarat ahottuvat ja metsittyvät, eikä kaikesta vaivannäöstä ole lopuksi muuta näkyvää jälkeä kuin polttiaisia kasvava muurinraunio jälkipolvelle muistuttamassa, että siinäkin on joskus joku talviansa lämmitellyt.
Ikäänkuin havahtuen mietteistänsä Jere vetäisi pari syvää nopeata imaisua sammuneesta nysästään. Huolimatta sitä enää sytyttää hän haki riihivaatteensa saunasta ja vaihtoi virkapuvun yllensä. Rinnassa tuntui niin oudon pakahduttavalta, että hän ei nyt halunnut odottaa Vilhelmiinan aamukahvia, vaan lähti päivän toimiin niine hyvineen. Eteisessä hän pysähtyi ja katsoen kamarin oveen näytti olevan kahden vaiheella. Vihdoin hän ikäänkuin riuhtautui irti epäröinnistään, avasi oven ja sanoi pöydän ääressä lukevalle pojalleen:
"Tulisit riihelle."
Odottaen turhaan vastausta isä aikoi lisätä vielä jotakin, mutta peläten äänensä pettävän hän painoi oven hiljaa kiinni. Hitain, raskain askelin kävellessään kartanolta hiukan ulompana sijaitsevaan riiheen päin, pitkän mustan paidan helmat vapaina, hän muistutti pappia, joka ruumissaaton jäljessä vakavana astelee hautausmaan porttia kohti.
Riihen ovesta leyhähti Jereä vastaan kuiva, tutunomainen lämpö kuin tervetuliaisiksi. Mutta tuo musta, ennen niin rattoisa huone tuntui tällä kertaa kolkolta ja vieraalta, eikä hän tahtonut päästä työn alkuun. Pudotti vihdoin parsilta osan ahdosta alas, nakkeli lyhteet läjään peräseinän viereen ja ryhtyi rapaamaan. Mutta niin pehmeästi tassahti nyt lyhteen latva seinään, että hän sai lyödä kymmenkunta kertaa siinä, minkä ennen oli suorittanut muutamalla iskulla, vaikka oli väliin ollut kainalossa kaksi, kolmekin sitomaa samalla kertaa.
Kun monivaiheisen riihityön ensimmäinen aste tuli tehdyksi, istui Jere riihen kynnykselle levähtämään ja pitämään tupakkatuntia, suojaten piippuaan visusti kourakuvussansa ja painaen peukalollaan pesästä pursuavaa, palavaa kessua, ettei tulikipinä pääsisi tipahtamaan kuivaan korteen.
Olisi nyt puitava nuo rapuut… kun tuon jaksaisi — yksin tehdä… sidottava oljet, ja kuvot latoon kannettava, viskattava jyvät pohtimella, ja pahnat petkeleellä ruumeniksi survottava. Siihen lisäksi saatava uusi ahdos orsille ennen yökastetta… Kun ehtisi ja jaksaisi… On tuo paitanikin jo niin likomärkä, että kun ottaisi ja kettäisi yltänsä, siitä sangon vettä vääntäisi… Ja alkaa tuo tomukin tunkea kurkkuun ja hikistä ihoa kirveliä, että on kuin kiukkuinen keltiäispesä olisi hajoitettu selkään ja poveen.
Tupakoituaan Jere panee piippunsa kiukaalle, ottaa sitten kasasta kaksi lyhdettä ja asettaen ne kahatyvin rinnakkain lattialle painaa puukolla siteet poikki ja alkaa puida. Varstan terän harvakseen putoillessa alkaa miehen muoto vähitellen vetäytyä hyvänmielen hymyyn ja suupieliä nykii naurattamaan. Huomaamatta kiihtyy puinnin vauhti, ja ennen pitkää pyörii varsta väkkäränä ympäri, iskujen sadellessa niin voimakkaina, että lattiapalkit olkien kera pyrkivät kohoksi pomppoilemaan, ja vapisevasta riihestä alkaen loitolle syysaamun hiljaiseen ympäristöön asti on tienoo täynnä yhtä ainoaa varstan kolketta.
Jostakin toiveitten kätköistä on Jeren murheelliseen mieleen sukeltautunut vanha kuva, tällä kertaa niin aisteja harhauttavana, että se on kuin elävintä todellisuutta: isä ja poika puimassa samaa lyhdeparia. Poika on nuori, mutta ei ole ikäloppu isäkään. Olisi soma kerran koettaa, kumman hartiat ovat väkevämmät, käsivarret vahvemmat ja selkä sitkeämpi. Kuin äänettömästä sopimuksesta alkaa kilpailu, eikä isä voi tietää, kumman varsta vinhemmasti pyörähtää, kumman isku permantopalkkiin jykevämmin jymähtää.
Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin koneistossa olisi joku salainen ratas rikki särähtänyt, vaikenee kolke. Kuin entisen vauhdin voimasta pyörähtää varsta vempsahtaen vielä jonkun kerran ympäri, niinkuin sellaisen puijan käsissä, joka on liian voimaton tai taitamaton käyttelemään raskasta riihiasetta ja on sen vuoksi vaarassa lyhteitten asemesta kolhaista omaa päätänsä.
Eihän siinä isän rinnalla ollutkaan oma poika puimassa — eikä tule milloinkaan olemaankaan. Liekö ollut syynä tämä havainto, liiallinen voimain ponnistus lämpimässä riihessä vai molemmat yhdessä, Jeren päätä huimasi niin, että hän horjahti suulleen varstansa viereen puitavainsa päälle.
* * * * *
Isän käytyä kamarin ovella Nehe koetti yhä jatkaa lukuansa, mutta ponnistuksista huolimatta hän ei enää voinut keskittää ajatuksiansa kirjaan. Korviin alkoi kuulua kumeaa, ikäänkuin maanalaista jyskettä, ja joka jymähdys oli kuin nuijan isku hänen sydämelleen: tulisit riihelle, tulisit riihelle! Kun harvat kumahtelut pian sakenivat niin nopeiksi, että ne kamariin käsin kuuluivat kaukaiselta ukkosen jylinältä, ajatteli poika, että isän täytyy näin kiirehtiä sen vuoksi, että on yksin tehtävä se, missä kahdelle olisi liikaa. Hänen teki mieli nakata kirjansa nurkkaan, pukeutua riihipaitaan ja mennä isän avuksi. Mutta kun hän ei voinut sitä tehdä, heittäytyi hän, äitinsä neuvoa noudattaen, sänkyyn ja piiloutui huppuun peitteen alle. Tällä tavoin hänen onnistui sulkea korvansa soimaavilta ääniltä — kuullakseen ne sydämellään sitä selvemmin.
Nukuttuaan ja vasta aamiaispäivissä herättyään Nehe peseytyi ja pukeutui. Kun hän sitten uudessa asussaan astui odottamatta tupaan, oli hän niin oudon herrasmiehen näköinen, että isä vaistomaisesta kunnioituksesta halveksimaansa kiiltokaulusta kohtaan otti lakin päästänsä. Hän tosin huomasi heti erehdyksensä, mutta ei voinut sitä enää peruuttaa, ja ainoastaan riihen noki suojeli hänen kasvoillansa näkymästä harmin ja häpeän punastusta.
Torpan väki istui aamiaiselle, joka entisiin verraten oli tällä kertaa kuin juhla-ateria. Aluksi ei puhuttu mitään, eronhetkellä asui kaikkien kasvoilla vakavuus ja sydämissä tunne kuin oltaisiin kirkossa ehtoollispöydässä. Äiti heitti salasilmäyksiä vuoroin isään vuoroin poikaan, ja mielen haikeudesta huolimatta pyrki vertailu vetämään hänen huuliansa hymyyn. Sanoi vihdoin:
"Ei uskoisi, että te kaksi olette samaa sukupuuta, että molempien suonissa samat mahlat virtaavat."
"Mitenkä niin?" jurautti Jere.
"Kun on kuin yö ja päivä: toinen pimeine paitoineen musta kuin tonttu, toinen valkeine kauluksineen ja punaisine kravatteineen kaunis kuin enkeli. Ilmankos ihmiset hokevatkin, että Nehe on ilmetty äitinsä kuva, niin ruumiin kuin sielun puolesta."
"Siinä voivat olla oikeassa. Mutta en tainnut näyttää mielestäsi tontulta minäkään parikymmentä vuotta sitten, kun minua kirkkomäellä riiailit, vaikk'ei ollutkaan valkeita länkiä kaulassani", sanoi Jere loukkautuneena.
"Pidä nyt suusi!… Minäkö sinua riiaillut — minä, jolla toki olisi ollut…"
"Sinä", keskeytti Jere niin jyrkästi, että Vilhelmiina piti parhaana kääntää puheen toisaalle:
"Älä sitten vain ylpisty vanhemmillesi, Nehe, kun tulet opettajaksi, vaikka ollaankin vain tämmöisiä halpoja ja huonoja."
"Enhän ole vielä edes seminaarin oppilas, enkä tiedä tulenko pääsemäänkään", sanoi Nehe kiusaantuneena äitinsä imartelusta.
"Kukas sitten pääsisi, jos ei meidän poika", kehahti äiti.
"Ja kun sitä ei tahdo isäkään…"
"Minä en ole enää kenenkään isä. Minulta on eilissä iltana poika kuollut, olen sen tänä aamuna haudannut, piirtänyt puukollani ristin riihen seinään, ja syön tässä parhaillaan maahanpaniaisateriaa. Eikä se risti ole piirretty yksin pojalle, sen alla yhteishaudassa lepää vainajina monta muuta toivetta ja unelmaa, joita olen näinä parinakymmenenä vuotena sydämessäni synnytellyt", sanoi Jere.
"Herra Jumala, kun kiroaa lastansa, vaikka pitäisi siunaaman — vaikka on vähän tietoa siitä, milloinka taas toisiamme näemme ja näemmekö enää milloinkaan elävin silmin. Luuletko sinä, joka et osaa häävin puumerkkiäsi paperille panna ja tuskin iitä ässästä erotat, luuletko, että leipä lukemallakaan leikiten tulee. Koko viime yönkin, kun sinä sängyssäsi kuorsasit, Nehe oli lukenut, laskenut, perunoita päässä — ja tämä on vasta alkua", puhui äiti Nehen puolesta.
"Perunoita…? Jos minulla olisi toinen poika, joka jäisi auttamaan minua eläessäni ja jatkamaan työtäni kuoltuani, niin Nehe minusta nähden saisi lentää niin korkealle kuin kukkaro kantaa ja pää kestää, vaikka rohvessyöriksi tai sinatyöriksi."
"Voisimmehan sitten vanhoilla päivillämme muuttaa Nehen luokse asumaan", huomautti Vilhelmiina.
"Ja'ko jättää kaikki tähän?"
"Hennoisi kai tällaisen hovin jättääkin."
"Hennoisit kai sinä, joka et ole tämän hovin hyväksi rikkaa ristiin kääntänyt, joka olet koko nuorimman nuoruutesi pappiloissa sisäkkönä sipsutellut, niissä herrashenkeä itseesi imenyt ja sitä poikasi poveen puhaltanut, saadaksesi siitä portaan, jota myöten voisit itsekin herrassäätyyn kiivetä. Minun on toista, mutta turhaapa taitaa olla puhua sinulle siitä", päätti Jere keskustelun, risti kätensä ja painoi puukon tuppeensa.
* * * * *
Heti aamiaiselta päästyään Nehe kiiruhti matkalle, koettaen tehdä eronhetken niin lyhyeksi kuin mahdollista. Teljettyään koiran aittaan ja sanottuaan hätäiset hyvästit vanhemmilleen hän eväskontti selässä lähti oijustamaan rantapolkua myöten kylään vievälle suuremmalle kulkutielle. Niityllä laiduntava hevonen hirnahti tutulle miehelle ja leipäpalan toivossa lähti juosta hölköttämään tulijaa kohti.
"Hyvästi nyt, hyvästi nyt, Poku", sanoi Nehe, taputtaen hevosta ohimennen kaulalle. Sitten hän jatkoi matkaansa, ruunan jäädessä kuin pettyneenä katsomaan miehen kiireistä kulkua.
Päästyään aukealta lehdon suojaan Nehe pysähtyi ja lähtönsä jälkeen uskalsi nyt vasta ensi kerran katsoa kotiinsa päin. Äiti näkyi yhä seisovan pihaportilla ja huiskuttavan hyvästiksi valkoista liinaa, painavan sen sitten kasvoilleen ja lähtevän hiljaa kulkemaan tupaa kohti. Eteisen ovessa näkyi isä tulevan vastaan, huiskauttavan väsyneesti kättänsä kuin vastalauseeksi jollekin äidin lausumalle ja kävelevän pihan poikki pellon veräjälle, nojaten kyynärpäillään ylimmälle riukupuulle. Seisten siinä kotvasen liikkumattomana kuin aidan pönkkä ja pellolle katsellen isä näkyi niistävän nenäänsä, pyyhkäisevän kädellä silmiään ja lähtevän selkä kumarassa riiheen päin.
Nehen rinnan täytti ennen kokematon tunne, joka ei ollut iloa, ei surua. Kotimökki harmaine huoneineen, kaistale keltaista kuhilaspeltoa, palanen sinistä järveä sorsineen, kaislarantoineen, veneineen ja verkkokoppeleineen, olkikattoinen harmaa heinälato niityn laidassa — niinkuin unessa näki hän nyt kaiken tuon. Lapsuudesta pitäen hän oli tätä taulua katsellut, mutta ei ollut milloinkaan ennen sitä tämmöiseksi tuntenut: ei ollut koskaan nähnyt sitä näin kuumien kyynelten lävitse.
Hän oli kuin vangittuna siihen seutuun, mistä vielä äsken oli ollut niin keveä erota. Ja kuta kauemmin Nehe tätä kuvaa katsoi, sitä kireämmin kiertyivät köydet sydämen ympäri. Kun saattaisi käydä niin, ettei hän voisi ollenkaan lähteä, ellei nyt heti lähtisi, pakottautui hän jatkamaan matkaansa, ainoana saattajana yksinäisellä metsäpolulla isän yhä hiljenevä varstan kolke: tulisit riihelle, tulisit riihelle… kunnes sekin viimein vaieten jälkeen jättäytyi.
Nehe on kulkenut isoa valtamaantietä etelään päin, outoja, ennen näkemättömiä seutuja. Pitkillä asumattomilla taipaleilla hän on ottanut jonkun mukaansa varaamistaan koulukirjoista kontistansa ja lukenut kävellessään, tilkiten tietojansa niissä kohdin, mitkä muistellessa ovat tuntuneet hatarammilta. Väsyneitä jalkojaan tien ohessa lepuuttaessaan hän on syönyt äidin laittamia eväitä, kalakukkoa, pannukakkua, uinut tuntemattomissa järvissä ja yöpynyt matalissa mökeissä, sillä ihmiset niissä ovat olleet ystävällisempiä ja palan paineeksi pyydetty piimätuoppi helpompi kuin rikkaissa.
Yhä kauemmaksi korpien kätköön jäävä koti on päivisin muistunut mieleen hämärästi kuin ammoin nähty uni. Mutta öitten hiljaisuudessa on sen muisto matkan vaihtuvien vaikutelmien alta noussut esiin yksinäisenä ja karkoittanut tieltänsä kaiken muun. Sen seuralaisena on tullut sieluun äänettömänä nyyhkytyksenä rinnan täyttävä orpouden tunne. Vierailla vuoteilla maatessa on tehnyt mieli syleillä isän tekemää tuohikonttia ja suudella äidin leipomaa kalakukkoa kuin suojelevia pyhäinjäännöksiä.
Muutamana iltapäivänä hän vihdoin on saapunut väsyneenä määränsä päähän, löytänyt kyselemällä ja kodista saamiensa ohjeitten avulla kaupungin laidalta äidin pappilanaikaisen tuttavan, erään vanhan leskivaimon matalan majan, jonka — ellei onnistuisi sisäoppilaaksi pääsemään — on määrä tulla hänen toiseksi kodikseen koulunkäynnin aikana.
* * * * *
Seuraavana aamuna Nehe kulkee pienen koulukaupungin pääkatua kuuluisaa oppilaitosta kohti, josta hän on kirjoissa lukenut, mutta jota ei ole nähnyt. Liikkeellä näkyy olevan paljon muitakin nuoria samaan päämäärään pyrkimässä, ja yhä uusia tulijoita purkautuu sivukaduilta, kunnes kaupungin laidassa seminaarin ja erään toisen puiston välinen kujanne nielee yhtyneen joukon kuin suurrysän nielu kutevan kalaparven.
Pitkässä katukäytävää hiljalleen soluvassa ihmisvirrassa Nehe kuulee puhuttavan outoja murteita, näkee välkähteleviä silmälaseja ja vieraita kasvoja, miehiä ja naisia — enemmän naisia, joista monet kukkaniekkahatuissaan ovat hienoja kuin pappilan mamsellit. Ainoastaan siellä täällä pilkahtaa joku valkoinen pääliina kuin omaa vaatimattomuuttaan kainostellen. Nehen rintaa ahdistaa pelon, kunnioituksen ja oman mitättömyyden tunne kuin ennen lapsena lukukinkereille mennessä. On kuin olisi sunnuntaiaamu ja hän tämän tuntemattoman väen kanssa kulkemassa jumalanpalvelukseen kotipitäjänsä kirkkotiellä.
"Tosa se ny sit o", kuulee Nehe jonkun joukosta huomauttavan.
"Niin mikä?" kysyy toinen.
"Hei no… se seminaari, tiärän mä."
Huomautus vaikutti useimpiin pyrkijöihin lumoavasti kuin taikasana, vaientaen hetkiseksi keskustelun. Uteliaita, hiukan arkoja katseita kääntyi säleaidan yli puiston osittain varjoamiin rakennuksiin. Nehe tuskin uskalsi luoda silmiään sinnepäin.
"Näkkyy olovannii pytinkii tuolla aituuksen sisässä toista jos molempookin. Kahohha tuotai västinkii kuv väläkyttää ikkunoo ikkunav vieressä neljässä vuovingissa. Kuka heistä kustai mualimoo kurkistelloo?"
"On siinä rekkoolijjai, on puuta jos kukkookii — millä nimellä hyö heitä kuttai kuhtunoot."
"Etkös sie, Puavalj, ennee koivuu tunne, enempee kun se entinen kaupuntlaispiika sikkoo?"
"Suistahhan tuota leipäläppees: meinoon nuita ulukomuan kukkasii."
"Savon sydänmailta tulleen mielestä voivat nämäkin rakennukset olla jotakin, mutta olisittepa käyneet Helsingissä ja nähneet esimerkiksi Grönqvistin palatsin ja monta muuta, niin ihmettelisitte vähemmän", letkautti muuan herrasnuorukaisen näköinen pääkaupunkilainen.
Savolaispojat vilkaisivat toisiinsa ja vaikenivat, mutta pian heitti toinen heistä helsinkiläiselle vastakysymyksen:
"Outko ollunna Pietarissa ja nähnynnä esmerkiks keisarin linnoo?"
"Oletteko te olleet?"
"Jo tok — usseempaannii tovvii."
"Minä kyllä en ole ollut, enempää kuin olen juonut kanssanne veljenmaljaakaan", sanoi helsinkiläinen lyötynä ja loukkautuneena.
"Ou sitte hölöpöttämätä Röönksvististäsj."
"Ool reit, sanoo englantilaanen. Pahaasia töllejä ne on vielä Helsingit ja Pietarit oikian emätalon rinnal. M'oon ennen uskohon tuloani reissannu Ameriikas ja nähny muiren muas Lontoot ja Nuujorkin pilivenpiirtäjät", kehahti lapikasjalkainen pohjalainen, kortit yllä ja puukko vyöllä.
"Ai miun syömmein parka kuin se on arka. Kuulet sie, Sisko, mie luulen, jott' meiän on paras, kun pyörräme pois", lasketteli muuan liinapäinen tytöntyllerö, heläyttäen sukkeluudelleen niin raikuvan naurun, että seminaarin kivimuurit yhtyivät kaikuna iloon.
"Hör du, hur hon skrattar med full hals, alldeles som en ladugårdspiga", huomautti olkaansa kohauttaen toverilleen eräs rilli-nenäinen säätyläisneiti naurajan selän takana.
"En karelsk lantlålla — alla ska de ocksa till seminariet", lisäsi toveri.
Nehe kuuntelee keskustelua äänettömänä, allapäin. Näissä hänen kilpatovereissaan on sellaisia, jotka ovat kulkeneet Helsingit, Pietarit, Lontoot, Ameriikat, osaavat vieraita kieliä ja mitä kaikkea taitanevatkaan. Jos heidän muutkin tietonsa ovat — ja ovathan ne — samassa suhteessa hänen tietoihinsa kuin heidän näkemänsä hänen näkemiinsä, joka elämänsä iän oli katsellut vain harmaata kotikylärähjäänsä eikä ollut ennen käynyt kotipitäjänsä kirkkoa kauempana, niin parastapa taitaisi olla hänenkin noudattaa Karjalan tytön neuvoa ja kääntyä kotiin, pelastautuakseen hyljätyn häpeästä.
Kun Nehellä ei ollut aavistustakaan, mihin noista peloittavan juhlallisista rakennuksista oli mentävä, kulki hän muitten johtoon luottaen konemaisesti mukana ja kääntyi sisään portista, josta näki toistenkin menevän. Mutta samassa hän kuuli takaansa pidätettyä naurun tirskuntaa, supatusta ja kuiskailuja.
Minulleko ne nauravat ja minustako ne kuiskailevat? ajatteli Nehe, uskaltamatta katsoa taaksensa ja tuntien selässään kuin neulojen pistoksia.
Hetkisen kuluttua kuului katukäytävältä varoittava miesääni:
"Hei, pyhä veli, ei sinne: se tie vie nunnaluostariin, jonne miesnoviiseilta on pääsy kielletty."
Säikähtäen nosti Nehe maahan luodun katseensa ja äkkäsi läheisyydessään pelkkiä naisia — edellä menijät kuin pakoon pyrkien, takana tulijat jälkeen jättäytyen. Hänen kasvonsa leimahtivat punaisiksi ja päähän pakkautuva veri alkoi humista korvissa. Häpeän sokaisemana hän aikoi väkirynnäköllä raivata poispääsyn tien täyteisen tyttöparven lävitse, mutta luopui kuitenkin aikeestaan ja väistyi nöyränä syrjään. Vaikka Nehe tien ohessa kuin kunniavahtina seisten sai osakseen ylenmäärin suloista naishymyä ja veitikkamaisia silmänluonteja, tunsi hän kuitenkin olonsa samanlaiseksi kuin kirkon eteisessä jalkapuussa istuja ennen vanhaan, seurakuntalaisten kulkiessa ohi pyhäkköön.
Nähtyään vihdoin viimeisen hameen vilahtavan ohitsensa hämärästi kuin sumun lävitse hän palasi katukäytävälle ja kävellä jurrasi toisesta portista menevien miespyrkijäin jäljessä yksin kuin härkämullikka, joka on eksynyt vieraaseen karjaan.
Noviisi, noviisi…! kaikui yhä Nehen korvissa.
Luostarit, munkit, nunnat hän kyllä tiesi, mutta mikä on noviisi? Tuntui kuin hän olisi siitäkin lukenut tai koulussa kuullut, mutta ei saisi päähänsä nyt — nyt, kun sitä tietoa ehkä kipeimmin kaivattaisiin. Voisihan sattua, että tutkinnoissa kysyttäisiin noviisista juuri häneltä. Nuo tietävät, hän ei. Mutta kysyttäköön tai ei, selon hän siitä ottaa, ja mitä muuta maailmassa unhottaneekin, noviisia ei ikänä; niinkuin tulisella raudalla oli se sana nyt hänen sieluunsa poltettu.
Hitaasti kuin hautaussaatto kulki nuorukaisjono seminaarin puiston kukkareunaista, loivasti kohoavaa tietä, kääntyi erään rakennuksen päätyovesta sisään ja nousi kuulumattomin askelin pehmeän maton peittämiä portaita toisessa kerroksessa olevaan johtajan eteiseen.
Ensimmäisen tutkimuksen oli määrä tapahtua oikeastaan täällä laitoksen päämiehen luona: kunkin pyrkijän oli henkilökohtaisesti ilmoittauduttava hänelle.
Kun Nehe sykkivin sydämin ja polttavin poskin astui vuorollaan johtajan kynnyksen yli, oli hänellä samanlainen tunne kuin sairaalla lääkärin vastaanottohuoneeseen mennessä: täällä ei voi heikkouttansa salata.
Johtaja tuli tervehtimään ovensuuhun pysähtynyttä kädestä pitäen.
"Tulkaa tänne peremmäksi", sanoi hän ja vetäytyi hiljaa takaperin, ikäänkuin olisi näkymättömästä köydestä taluttanut Neheä, joka liikkui kiiltävällä parkettilattialla hiipien kuin liukkaalla jäällä.
Johtaja ei ehtinyt vielä istuutua, kun sisähuoneisiin vievälle ovelle ilmautui arvokkaan näköinen rouvashenkilö ja äänettömällä pään nyökkäyksellä kutsui häntä, arvattavasti päiväkahville. Yksin jäätyään Nehe seisoi liikahtamatta paikallaan, näkemättä aluksi juuri muuta kuin hämärän kuvaisensa kiiltävästä lattiasta. Tuokion kuluttua lentää hyrähti kärpänen hänen eteensä pöydän kulmalle. Tämän siivekkään tuttavan tapaaminen oudossa paikassa rohkaisi Neheä niin, että hän uskalsi kohottaa katseensa ja tarkastaa ympäristöään. Näin peloittavan juhlallista asuntoa erämaan poika ei ollut osannut ennen uneksiakaan. Huonekalut olivat raskaita ja tummankiiltäviä, sohvien ja tuolien värilliset istuimet ja selustat pullottavina kuin täydet jauhosäkit. Katosta riippui komea kynttiläkruunu, jonka lasiset koristeet kimaltelivat taivaankaaren väreissä, ja korkeilla jalustoilla oli niin isoja huonekasveja, että niiden lehvien alla olisi voinut sadetta pitää. Katseen osuessa seinille karmaisi Nehen selkäpiitä kylmä väre. Nojallaan kuin tikka puun kupeessa oli tummakukkaisilla tapeteilla kultaisissa kehyksissä ylhäistä väkeä, korkeapovisia naisia mustassa silkissä sekä herroja, silmälasit nenällä ja pukinparta leuassa — aivan kuin oli johtajallakin. Kuin vartioiden tuijottivat kuvat töllin poikaan ja tuntuivat ikäänkuin kuiskailevan keskenään: Mitä tuollainen täällä!
Niinkuin kirkas auringon valo häikäisee yöpöllön silmät, samoin vaikutti Neheen täällä näkemänsä. Hänen silmäluomensa sulkeutuivat kuin suojelevaksi väliverhoksi tuon kylmyyttä henkivän loiston eteen, jolloin tapahtui salainen näyttämön muutos: ikäänkuin kaukaisuudesta alkoi häämöttää mustaseinäinen, sammalrakoinen tupa, perällä ristikkojalkainen honkapöytä pitkine raheineen, ja punakukkainen verenpisara tuokkosessa pienellä ikkunalla.
Kun katsojan rinnassa itkevä ikävä tuonne kaukaiseen tupaan nyyhkytti kipeimmillään, oli kuin ovea arvellen avattaisiin ja isä mustine rohdinpaitoineen ilmestyisi aukeamaan, toistaen toistamistaan kuin rukousta: "Tulisit riihelle, tulisit riihelle…" Kynnyksen takana seisten hänen silmänsä kerjäävät pojan huulilta toivottua sanaa kuin mierolainen leipäpalaa, mutta kun kuolleelta ei saa vastausta, painaa hän oven viipyen kiinni kuin hautakammion suulle.
Vähäistä myöhemmin alkaa kuulua kuin kaukaista puinnin kolketta. Se tuntuu lähenevän, kovenevan ja muuttuvan lopulta ihmisaskeliksi. Nehen silmät rävähtivät auki — kotimökki katosi, ja hän seisoi jälleen isossa salissa.
"Mikäs teidän nimenne olikaan?" kysyi johtaja melkein kuin kuiskaten, ikäänkuin kysymyksessä olisi piillyt jotakin salaperäistä, tuhauttaen samalla nenäänsä, vaikka se ei tuntunut tukossa olevan.
"Nene-neheksi sanotaan."
"Nehemias… Jaa — entäs sukunimenne?"
"Nono-noronen."
"Vieläkö teidän vanhempanne elävät?"
"Vielä."
"Onko teillä sisaruksia?"
"Kaksi on ollut, mutta" — Nehen silmät räpyttivät ohi menevän tuokion — "mutta ne eivät ole enää elossa".
Kuin kunnioituksesta vainajia kohtaan ja antaakseen Nehelle toipumisaikaa johtaja vaikeni hetkiseksi.
"Mikä toimi teillä on ollut ennen?" jatkoi johtaja.
"Talvisin olen ollut kotimökissä maantöissä ja suvisin kesärenkinäMuksalassa, ansaitsemassa koulurahoja."
"No eikö teidän ainoana poikana olisi pitänyt jäädäkin kotiin auttamaan vanhempianne ja niin sanoakseni astumaan isänne askelia hänen kuoltuaan."
Ne sanat tulivat kuin isän suusta. Nehen otsalle nousi tuskan hiki, eikä hän osannut vastata mitään.
"Minkä tähden te oikeastaan seminaariin pyritte?" iski johtaja asian ytimeen.
"Aion tulla opettajaksi", vastasi Nehe yksinkertaisesti.
"Jos teillä on sellainen käsitys, että seminaarissa olo ja sittemmin opettajan toimi on helpompaa kuin se työ, jota olette ennen tehnyt, niin mahdollisen pettymyksen varalta minun velvollisuuteni on erikoisesti teille huomauttaa, että siinä luulossa te perinpohjin erehdytte."
"Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista luuloa", sanoi Nehe."Tänne valmistautuakseni olen lukenut niin ahkerasti, että on täytynytkylmällä vesikääreellä ja pe… tuota… jäähdyttää polttavaa päätäni.Haluaisin saada lisää tietoa ja oppia."
Johtaja katsoi Neheä niinkuin puuseppä metsässä kasvavaa kalupuuta, ja hänen huulillaan häivähti tuskin huomattava hymy.
"Jaa — teillä on oikeat periaatteet, eikä minulla ole syytä epäillä pyrkimystenne vilpittömyyttä. Näin ollen toivotan teille menestystä pääsytutkinnoissa", sanoi johtaja ja ojensi Nehelle kätensä merkiksi, että tämä sai nyt poistua.
Nehe tuli ulos kuin painajaisen käsistä päässeenä, pyyhki hikeä otsaltaan ja lähti kävelemään ylempänä mäen rinteellä sijaitsevaa luokkarakennusta kohti, nostaen nöyrästi hattuaan vastaan tulevalle nuorelle miehelle, jolla oli keppi kädessä ja musta, kultatähtinen lippalakki päässä.
"Ei sille tuolle olisi pitänyt hattua nostaa", huomautti Nehelle muuan takaa tuleva nuorukainen.
"Eikös se ollut joku seminaarin lehtori?" kysyi Nehe.
"Vai lehtori — kokelas se vain oli."
"Eikö sitten kokelaita saisi tervehtiä?"
"Eipä juuri: ne ovat niin olevinaan meille pyrkijöille. Kaupungeissa on tapana, että kukin tervehtii vain tuttaviaan."
Neheä hävetti maalainen tyhmyytensä. Herra paratkoon, hänhän oli kaupungin katua kulkiessaan nostanut hattua ja toivottanut hyvää huomenta kaikille kohtaamilleen — aivan kuin oli tapana kotipuolessa.
Hän nousi puhuttelijansa jäljessä leveitä, kumahtelevia portaita rakennuksen toiseen! kerrokseen. Eräästä luokkahuoneesta kuului niin kaunista soittoa, että Nehestä urkujenkaan ääni ei ollut niin ihanaa. Hetkisen oven takana kuunneltuaan hän astui arkana huoneeseen. Soittokoneen ääressä istui selkäkenossa näköjään kolmissakymmenissä oleva pujopartainen herrasmies ihailevien kuulijain ympäröimänä.
"Mikä se on tuo, jolla se soittaa?" kysäisi Nehe lähinnä seisojalta.
"Hm!… Piano tietysti."
"Niin, niin, pianopa piano", koetti Nehe punastuen salata tietämättömyyttään. "Jopa sen sormet tanssii kuin oravan käpälät rattaan puolilla. Kukahan lie soittaja?"
"Pyrkijä vain."
"Pyrkijä…?"
"Lukkari mikä lie."
"Lukkari…!"
Neheen oli kirkossa ja lukukinkereillä juurtunut sellainen käsitys, että lukkari on melkein yhtä oppinut ja iso herra kuin pappikin. Mutta tämä puhuttelemansa poika lausui tuon arvonimen välinpitämättömästi, melkeinpä halveksien. Mikähän se itse mahtanee ollakaan.
"Oletteko te käynyt kuinka korkeita kouluja?" kysyi hän.
"Viisi luokkaa lyseota", vastasi poika tarpeettoman kuuluvasti.
"Vai lyseota…"
Nehen tuli raskas olla. Pianon korkeat kielet kirkuivat nyt hänen korviinsa kuin kimakka itku ja matalat bassot raikuivat pettävien toiveitten kuolinkelloilta. Hän pujahti takaisin eteiseen ja huomatessaan portaitten johtavan jonnekin ylemmäksi kapusi kolmannen kerroksen käytävään, jonka valkeiksi kalkittujen tiiliseinien sisällä vallitsi hiukan kammottava, haudankolkko hiljaisuus.
Nehe oli lapsuudessaan käynyt kansakoulun äitinsä toimesta eräässä kaukaisessa sydänmaan kylän koulussa, asuen tätinsä luona. Kotikulmalla, korpien keskellä ja tietämättömyyden parissa hän oli kuvitellut olevansa oppinutta miestä. Mutta täällä, jonne koko Suomi oli lähettänyt poikiaan ja tyttäriään, hänen tietonsa tuntuivat kutistuvan miltei olemattomiksi. Tästä johtuva tutkintojen pelko, jäytävä ikävä ja kömpelön käytöksen aiheuttama häpeän tunne kokoutuivat hänen sieluunsa polttavina kuin tuhlasin taittamat auringon säteet syttiöön.
Miksi tänne tulinkaan, ajatteli hän. Parempi olisi ollut pysyä loukossani ja pitää turpeesta kiinni, niinkuin isä neuvoi — ja samaahan se johtajakin arveli. Täällä olen yksin kuin orpo. Kaikki on niin kylmää ja vierasta. Täällä ei ole ketään, jolle huoliani kertoisin, ei ainoatakaan, joka lausuisi rohkaisevan sanan… Äiti…
Nehen itsesurkuttelun mennessä niin pitkälle, että kyynelkarpalo vierähti hänen poskelleen, oli kuin joku laskisi kätensä lempeästi hänen olalleen, viittaisi sormellaan valkoista lakea kohti ja kuiskaisi hellällä äänellä: "Ei niin, Nehe, ihminen ei ole missään yksin. Onhan olemassa yksi, joka on läsnä kaikkialla, tukemassa siellä, missä apua anotaan." Vaikka Nehen tapana ei ollut rukoilla, polvistui hän tämän sisäisen viittauksen saatuaan lattialle, painoi päänsä halkolaatikon kannelle ja luki kuiskaten isämeidän yhtä luottavaisena kuin ennen lapsena. Keventynein mielin hän sitten laskeutui alas portaita ja meni toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin, jossa tämän päivän kokeet oli määrä suorittaa. Huone oli pienen kirkon suuruinen ja sen lattia täynnä oppilaspulpetteja, joissa siellä täällä istui muutamia aiemmin tulleita Nehen kaltaisia yksinäisiä vakavina kuin pyhäkössä. Vähitellen kertyi saliin yhä uusia pyrkijöitä, ja lopuksi saapui asianomainen opettaja.
Alkoi laskennon koe.
* * * * *
Seminaarin juhlasalissa on valoa kuin jouluna kirkossa: kaikki lamppukruunut ja seinälamput on sytytetty. Pyrkijäin pienentynyt joukko seisoo opettajakorokkeen vastakkaisella seinämällä hiljaisena ja odottavana. Heidän eilisiltana kokoutuessaan olivat kaikki pyrkijät vielä yhdessä, mutta ensimmäisen tutkintopäivän koeaineita, laskentoa ja ainekirjoitusta, pidettiin niin tärkeinä henkisen kypsyyden mittareina, että niiden tulosten nojalla puhallettiin kevyimmät akanat pois kesken tutkintoja. Tällöin käytettiin kuitenkin niin harvaa seulaa, että sen silmien lävitse oli päässyt pujahtamaan useita sellaisiakin, joita nyt lopullisen seulonnan tapahduttua odotti aiemmin hylättyjen toveriensa kohtalo.
Kun johtaja opettajakunnan seuraamana vihdoin astui saliin ja nousi katederiin, oli tämä tilaisuus Nehestä niin peloittavan juhlallinen, että hän johtui vertaamaan sitä viimeiseen tuomioon: täällä ovat vuohet ja lampaat, tuolla vastapäätä itse isäjumala valtaistuimellaan, silmälasit öljylamppujen valossa tulenleimahduksina välkähdellen, ja sivuseinällä mustapukuinen, siivetön enkeliparvi.
Nyt isäjumala avaa kirjansa ja katsoo sitä hetkisen hyvin tärkeän näköisenä. Sitten hän kohottaa päänsä kuin syvistä mietteistä heräten ja antaa palavien silmiensä hitaasti liukua tuomittavien yli, ikäänkuin katseellaan vaatisi niin suurta hiljaisuutta, että sydämienkin pitäisi lakata sykkimästä; sillä nuorukaisjoukossa ei ollut kuultavissa mitään muuta ääntä.
"Nh", tuhautti isäjumala aluksi nenäänsä. "Tutkinnoissa osoittamienne tietojen perusteella on opettajakunta hyväksynyt seminaarin koeoppilaiksi seuraavat pyrkijät…"
Yksi — kaksi — kolme… lausui Nehe ajatuksissaan yhä ylemmän lukusanan johtajan sanoessa uuden nimen. Mutta kun laitokseen otettavien lukumäärä läheni loppuaan eikä Nehe ollut kuullut mainittavan omaa nimeänsä, sekautui hän laskuissaan. Jännitys kasvoi niin suureksi, että sydän tuntui pysähtyvän, päätä alkoi huimata ja näköä himmentää. Kyyhöttäen piiloisimmassa sopessa toisten takana hän painautui yhä alemmaksi ikäänkuin raskaan häpeän painamana.
"… ja — Nehemias Noronen", kuuli hän kuin kaukaisuudesta johtajan päättävän hyväksyttyjen luettelon.
Mutta kun Nehe oli jo ehtinyt kadottaa kaiken toivonsa ja kokea hylätyn tuskat, otti hän tuon iloisen uutisen vastaan tylsällä välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi kuullut lausuttavan vieraan nimen.
Kaupungin satamalaiturin kupeessa savuaa lähtövalmiina iso valkoinen laiva. Sen ääressä seisoo joukko seminaarin pääsytutkinnoissa ollutta nuorisoa vakavana kuin haudan partaalla: maan eteläosista saapuneet hylätyt ovat lähdössä paluumatkalle. Osa hyväksyttyjä on tullut saattamaan ja hyvästelemään tovereitansa, osa vain aikansa kuluksi katsomaan surullista lähtöä.
Nehe seisoo ulompana laiturista, nojaten selin erääseen satamalyhdyn pylvääseen — siinä kun valoa likinnä on varjoisin paikka — ja katsoo edessänsä olevaa näkyä. Lyhtyjen himmeä tuike yhtyneenä elokuun illan hämärään luo kasvoille kalpean, varjottoman valon, muuttaen toden saduksi, ihmiset aaveiksi.
Säälinsekaisella hellyydellä on Nehen osanottava katse kiintynyt erääseen valkopukuiseen neitoseen, joka laivan yläkannelle eristäytyneenä, kelmeä poski kaiteeseen nojaavan käden varassa katsoo jonnekin ylös, ikäänkuin murheessaan kaihoaisi tummanharmaalla taivaalla raukeina häämöttävien tähtien luokse. Muuan toinen hylätty, nuori mies, on muusta joukosta erilleen vetäytyneenä jo pitkän aikaa, pää kumarassa tuijottanut laiturin reunalta järven mustaan veteen, ikäänkuin hänen mielensä tekisi heittäytyä syvyyteen ja koettaa sitä tietä pyrkiä tähtien pariin.
Laivan luona seisojien selkäpuolella, jossa on väljempää, liikehtii edestakaisin hylättyjen levottominta ainesta. Tuossa eräs miespyrkijä, hattu takaraivolle työnnettynä, on kävellyt kiivaasti Nehen ohitse useita kertoja ja suunnastaan väistymättä törmäillyt vastaantulijoihin kuin sokea, silmissä niin tuima ilme, kuin hän etsisi onnettomuutensa aiheuttajaa, valmiina iskemään kourin syyllisen kurkkuun.
Tuolla tulla paarustaa käsikädessä iloisesti keskustellen pari liinapäistä tytöntylleröä, jotka nähtävästi ovat jo kyyneleensä kuivanneet.
"Ä mitäs mie haastoin, Sisko, kun sinn' seminaaril mentii — muistatkos sie viel miu sannain?"
"Ka sitähää sie haastoit, jott' meiä ois paras pyörtää ajois lipettii."
"Sie sait tok olla ohel alust loppuun; miut potkittii pois jo ens otteel, vaik mie, niinku näät, oonki Sipillan sukkuu."
"Siehää voitki sit kipaist tuol kaupunnil ostamass' tulijaisikseis kuningasten kirjat ja alkaa elois povar'akan ammatil — a ota miut kamarpiiakseis."
Keskustelijat heläyttivät raikuvan naurun; mutta se viilsi useimpien sydäntä, niinkuin olisivat kuulleet harakan naurua öiseltä hautausmaalta.
Tuskin oli menneitten puheenpälinä lakannut kuulumasta, kun vastakkaiselta suunnalta läheni arvokkaan hitaasti kävellen toinen neitopari, joka äskeiseen verraten näytti olevan kokonaan toista maata. Heidän tummakiharaiset päänsä olivat ylpeästi kekassa, ja punaisilla huulilla karehti peittelemätön, ivallinen hymy. Kuin korkeuksista katsellen he heittivät kukkaniekkahattujensa lierien alta niin halveksivia silmäyksiä, että Nehe johtui ajattelemaan: nuo kaksi ovat naispyrkijäin suuresta joukosta varmaankin vallanneet ensimmäisen ja toisen kunniasijan.
Neidit pysähtyivät sattumalta aivan Nehen lähelle.
"Niin, niin", jatkoi toinen aiemmin alkanutta keskustelua, "eihän tänne huolita muita kuin rumia".
"Sellaisia, jotka muutenkin jäisivät vanhoiksipiioiksi", lisäsi toinen.
"Juu, juu. Niillähän on täällä oma laulunsakin."
Puhuja alkoi hiljaa hyräillä toverilleen:
"Seminaarin salissa on kolme pitkää pöytää, sieltähän ne vanhatpiiat puurokupin löytää."
"Hihi… Oli oikeastaan parempimeille, että kävi niin kuin kävi."
"Olihan toki — paljonkin parempi."
"On ne nyt miestä mielestään, hyväksytyt. Vilkaisehan tuota KatriKoivuakin — mutta varo, ettei se huomaa häntä katseltavan… Ai-ai!"
"Oi voi…! Kuinka sitä nyt ollaan olevinaan, siirrytään hylätyn luota hylätyn luo, taputetaan äidillisesti olalle ja lohdutetaan, että eihän tässä nyt teilläkään, reputetuilla, hengenhätää ole. Eihän voida kaikkia ottaa… ja voihan yrittää onneansa ensi syksynä uudelleen. Tulisi minua taputtelemaan, niin…"
"Mokomakin tallukka — samanlainen matami kuin se muuankin tantti, joka meidän ryhmältä kyseli historiaa, mutta ei, raukka, osannut edes suomenkieltä."
"Mitä se sitten kyseli?"
"Kas näin: 'Milloin oli se suuri tappi kannen päälä?'"
"Mitäs te sellaiseen kysymykseen osasitte vastata?"
"Mitäs me… nauroimme sille vasten naamaa."
"Mitä kummaa tantti sillä tapilla ja kannella mahtoi tarkoittaa?"
"No, suomeksi käännettynä: Milloin oli suuri taistelu Cannen luona?"
"Mutta eikö opettaja suuttunut, kun te sille nauroitte?"
"Mummo kiehui punaisena kuin rapupata. Ja ajattelehan: meidän ryhmästämme liekö läpäissyt ainoakaan."
"Olisit kai sinäkin muuten päässyt."
"Hm… niin, kuka tietää — ellei ehkä kauneuteni olisi ollut esteenä."
Toinen neideistä sattui vilkaisemaan lyhtypylvään juurelle ja huomatessaan siellä jonkun seisovan hän tarkkasi lähemmin kuin tunteakseen.
47
"Ah — hyvää iltaa. Täälläkös se meidän noviisimme piileksii", puhutteli hän Neheä alentuvan tuttavallisesti kuin lasta. "Mitäs kuuluu… miten kävi tutkinnoissa?"
"Eihän tuolla ihan kaulaa katkaistu", vastasi Nehe harmistuneena taannoisen erehdyksensä muistuttamisesta.
"Hylättiin?"
"Hyväksyttiin."
Neidit vilkaisivat hämmästyneinä toisiinsa, ikäänkuin eivät olisi uskoneet korviansa.
"Mitä —mitäte sanoitte?"
"Sanoinpahan vain, että hyväksyttiin."
"Nyt meidän rakas ritarimme suvaitsee laskea leikkiä."
"Mitäpä tuosta leikitteleisin, tyhjästä. Täytyyhän pyrkijän toki näille matkoille evästäytyä niin, että annettuaan mitä vaaditaan, jää vielä hivene tähdettäkin."
"Soo!"
"Ooho… vai sillä äänellä."
"Joo… Entäs — miten heikäläisten luonnistui?"
"Heikäläisten… Niin, mitenhän tuo luonnistui. Olettepa tainnut hyvinkin tarkkaan kuunnella, miten meikäläisten menestyi… Vai hyväk … hm… noh… niin… Onneksi olkoon."
Kuin suuttuneina kuulemastansa neidit pyörähtivät ylpeästi ympäri ja jatkoivat kävelyään. Nehe kuuli vielä hetkisen poistuvien kummeksivia huudahduksia:
"Sus siunatkoon!… Siinä näit, minkälaista väkeä tänne otetaan… On siinäkin kavaljeeri — ja niin moni pulska poika ja nätti tyttö saa reputettuna lähteä."
Laivan kellon soitua toisen kerran alkoi laiturilla liikuttava jäähyväishetki. Eroavat ystävät puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa kättä, ja monet naisista painautuivat kaksin ja kaksin niin kiinteään syleilyyn, että Nehestä oli, kuin he eivät voisi ollenkaan erota. Katsoessaan matkalle-lähtijöiden siirtymistä alukseen Nehe ihmetteli kolmea asiaa: ensiksi, että näiden joukossa oli useita sellaisia — pääkaupunkilainen herrasnuorukainen, piikkipartainen lukkari — joiden oli uskonut varmasti jäävän; toiseksi: laiturille jäi seista toljottamaan moni takkukarvainen lammas, jonka oli kuvitellut kuuluvan vuohien joukkoon. Kolmanneksi ja ennen kaikkea ihmetytti se, että hän, Nehe Noronen, itse oli jäävien joukossa.
Neitoset sijoittuivat laivan kannella laiturinpuoleisen kaiteen viereen, heittääkseen vielä viime katseen kaupunkiin. Siinä oli pienelle alalle ahtautuneena niin paljon nuorta kauneutta, jota lisäksi kruunasi jonkinlainen marttyyriuden sädekehä, että Nehen sydän piti tällä hetkellä onnellisempina niitä nuorukaisia, jotka saivat lähteä mukaan, kuin niitä, joiden oli rannalle jäätävä.
Kun laivan pilli oli puhaltanut viimeisen lähtömerkin ja alus irtautunut laiturista, oli kuin valkosiipinen lintuparvi olisi sen kaiteilla ja kannella lehahtanut lentoon, alkaen poistua hitaasti syksyiselle muuttoretkelleen etelää kohti. Parvessa oli osa niin heikkoja lähtijöitä, että ne muutaman leyhähdyksen lennettyään löivät kosteat siipensä suppuun ja laskeutuivat kuin väsyneinä levähtämään kyyneleisille silmille.
Vaikka laiva oli jo aikaa häipynyt näkyvistä elokuun hämärään yöhön, seisoi Nehe vielä pylväänsä juurella, silmät suunnattuina etelään. Kun hän vihdoin heräsi haaveistansa ja huomasi olevansa laiturilla yksin, painoi hänen sieluansa autio tyhjyyden tunne. Katseen osuessa läheiseen satamalyhtyyn näytti sen tuli entistä himmeämmältä, niinkuin sitä olisi ympäröinyt harmaansininen sumukehä, josta säteili kirkkaita valoviiruja. Nehe kuivasi vesikierteen silmistänsä ja lähti kävelemään asuntoonsa kaupungin laidalle vanhan mummon luokse.
Kuta pimeämmiksi ja lyhyemmiksi päivät syyslukukauden lopulla tulivat, sitä pitemmiltä ne Nehestä tuntuivat. Viikkojen, päivien, vieläpä tuntienkin mitoissa hän koti-ikävän vaivaamana laski hitaasti lyhenevää aikaa joululoman alkuun.
Kun lukukausi vihdoin päättyi, nousi hän jo varhain seuraavana aamuna suksilleen ja pyyhälsi kuin vapautettu häkkilintu kotiinsa päin samaa tietä, jota myöten muutamaa kuukautta aiemmin oli tullut kaupunkiin. Mutta kulku kävi nyt paljon nopeammin kuin silloinen jalkamatka: oli suotuisa hiihtokeli, ei ollut eväskontti hartioita eivätkä tutkintomurheet mieltä painamassa. Laskea hurauttaessaan korkeita, jyrkkiä mäkiä liukui voideltu suksi alaspäin niin huimasti, että korvissa vinkui, vihlaisi sydäntä ja pani rinnan ilosta ailahtamaan. Ruumis hyökkäysasennossa, kädet koholla kuin lentiminä ja silmä terävänä kiitäessään korkeudesta kuin pohjattomaan syvyyteen Nehe muistutti mielestänsä kotkaa, kun se siivet ojossa iskee ilmasta saaliinsa kimppuun. Tällaista vapauden riemua mahtanee sekin silloin sielussansa tuntea.
Talvitie poikkesi paikoittain lumisille järvenjäille. Nehen hiihtäessä hiljaisia, aavoja selkiä vakavina seisovien, vihreälehväisten viittojen välitse, oli hänestä, kuin kulkisi ruumissaattoa varten laitettua kunniakujaa.
Oli aatonaatto, kun hän vihdoin ehti kotikulmalleen. Maantieltä sydänmaahan painautuva sivutie tuli yhä huonommaksi, muuttuen lopulta askeltieksi ja aukeilla tuiskun tasoittamaksi, jäljistä päättäen jänis sen viime kulkijana. Täällä ei ollut vastaantulijoita kuten kaupungin kaduilla, eikä näkyvissä muuta elävää olentoa kuin mustana pallona hohtava teeri siellä täällä kuuraisen koivun latvassa ja siemeniä nakertava orava vihreäpartaisen kuusen oksalla, karho ruskeita käpysuomuja valkealla hangella puun ympärillä. Koko erämaa seisoi niin henkeä pidättävän hiljaisena, kuin sekin olisi odottanut joulun vapahtajaa, ylenemään alkavaa aurinkoa kuolemankankeuteen jäykistyneen elämänsä käännekohtana.
Kodin tullessa näkyviin sekoittui Nehen alkumatkan välittömään iloon rintaa raskauttava tunne, samanlainen kuin oli syksyllä kouluun lähtiessä.
Millaisella mielellä isä mahtanee ottaa vastaan, ja ottaneeko ollenkaan — "kuollutta".
Pihaan tultuaan häh nosti suksensa pystyyn tikapuita vasten ja meni tupaan. Aivastuttavana lemahti äsken pestystä lattiasta kalmanhajua muistuttava kostea lemu, johon sekautui uunissa paistuvain vehnästen tuoksu, herauttaen veden kielelle. Kello kävi seinällä, kissa istui orrella, ja verenpisara oli nostettu kylmältä ikkunalta nurkkalaudalle. Nehen odotettua hetkisen kuului aitan ovi kolahtavan kiinni ja ikkunan ohi vilahtava äiti näkyi tuovan jouluksi jäädytettyä maitopyttyä tupaan sulamaan.
"No, hoosianna Taavetin pojalle", riemahti äiti, laski pytyn pöydälle ja kiirehti tervehtimään poikaansa.
"Sinä tulit, sinä sittenkin tulit — pelkäsin jo, että et enää jälkiäsi muistaisikaan. Mutta kai sinua väsyttää, pitkän matkan hiihtänyttä, ehkä hiukoo nälkäkin sydäntäsi. Käy tänne kamariin levähtämään. Siellä uunin hiilillä lämmin kahvipannu on odottanut sinua jo monena päivänä."
Mentiin kamariin.
"On sitä nyt puhumista… No mitä sinulle nyt oikein kuuluu?" kysyi äiti, kun lämpimäisvehnäsen kera oli juotu ensimmäiset kahvikupit.
"Eipä erikoista — mitä vain tänne kotiin… Missäs isä on?" tutkaisiNehe kuin ohimennen.
Kärsivän näköisenä viivytti äiti vastaustaan, niinkuin hänen olisi ollut vaikea puhua isästä.
"En tiedä — olisiko mennyt halkoja hakemaan."
"Eikö isä sanonut, minne hän menee?"
"Ei sanonut. Siitä pitäen kun sinä kotoa läksit, isäsi on ollut niin vaitelias, että minä en ole juuri milloinkaan tiennyt, minne hän menee ja mistä tulee — enkä minä ole liioin hänen kulkujansa kysellytkään."
"Miten täällä on syyskausi oltu ja jaksettu?" jatkoi Nehe kyselyjään.
Äiti käänsi katseensa kamarin nurkkaan, ikäänkuin hän menneitä muistellen olisi etsinyt vastausta poikansa kysymykseen. Nosti sitten esiliinan nurkan silmilleen ja hyrähti nyyhkyttävään itkuun.
"Näin… näin täällä… Nehe… on oltu ja… jaksettu."
Voitettuaan liikutuksensa äiti jatkoi jälleen:
"Niinkuin silloin lähtöpäivänäsi, sattui meille riihenpuinti myöskin sinä päivänä, jolloin sanoit niiden tutkintojesi siellä siminaarissa alkavan. Sydämeni oli levoton puolestasi — niin rauhaton, että minä, isäsi aamiaista syödessä, pujahdin riiheen ja polvistuin ovensuunurkkaan rukoilemaan Jumalaa sinun puolestasi. Mutta ennenkuin ehdin rukoustani päättää, tuli isäsi riiheen ja minua huomaamatta könähti hänkin polvilleen seinään piirtämänsä ristin eteen."
"Rukoilikoisäkinminun puolestani?" keskeytti Nehe.
"Eipähän muuten. Näytti aluksi, niinkuin hän hyvin raskaan painon alla luhistuisi kokoon siihen riihen lattialle. Mutta sitten hän yht'äkkiä kohensihe suoremmaksi, kurkotti varstan varressa koukistuneita käsiään riihen lakea kohti kuin mustaan yöhön ja alkoi rukoilla."
"Mitä se rukoili?"
"Mitähän lie ensin hiljaa kuiskaillut, mutta vähitellen sen ääni kiihtyi kiihtymistään, niin että se lopulta muistutti mielestäni hukkuvan huutoa: 'Auta, auta!… Anna minulle poikani, jonka maailma on minulta riistänyt ja jättänyt minut puolikuolleeksi kolhittuna tänne, niinkuin heittivät rosvot sen Jerikon miehen tien oheen — eikä ole sitä samarialaista, joka tipauttaisi pisaran palsamia minun naavoihini… Oma apuni ei auttanut, mutta sinä voit — sinä ehkä voinet… Ja jos et sinäkään hyvällä, niin pimitä sokeudella sen ymmärryksen silmät, näiksi päiviksi — ainoastaan näiksi tutkintopäiviksi… Sytytä Nehen sieluun semmoinen koti-ikävän ahjo, että se säkeninä säihkyy, ja kuonana karisee kaikki, mikä maailmaan vetää, niin ettei poika enää kuuna päivänä käkeä kotoa pois… Kolme lasta sinä olet minulle antanut, Herra, ja kaksi olet ottanut, jotka eivät palaja… ja nyt on kuin tätä kolmattakin minulta hautaan kannettaisiin. Mutta tartu sinä kädelläsi paareihin ja anna minulle poikani, niinkuin annoit Nainin leskelle ainoansa — ja minä sinua siitä hyvästä iankaikkisesti kaulasta kiitän.
"Leikkasi niin sisintäni se isäsi hätä, että olin jo yhtymäisilläni samaan virteen. Mutta kun ajattelin, että me kaksi alamme jo kallistua elämämme iltaa kohti, sinä vasta alkutaivaltasi ponnistamassa, käänsin kelkkani ja aloin vetää vastaköyttä."
"Olipa sekin kilpailua", hymähti Nehe.
"Sanoppas muuta. Oli siinä Herra Jumala kerrankin kahden tulen välissä, kumman puoleen hän korvansa kallistaisi; sillä olimmehan kai kumpikin tavallamme oikeassa. Mutta vihdoin alkoi nenääni tunkeutuva riihen tomu kutittaa sieraimiani niin vastustamattomasti, että minulta kesken kiihkeintä kilpailua pärskähti aivastus."
"Oho!… Mitäs isä silloin?"
"Huomattuaan riihessä toisenkin rukoilijan, joka arvatenkin huopaa samaa venettä, jota hän soutaa, isäsi ponnahti älähtäen pystyyn, ja minusta näytti, niinkuin hän tapaileisi käsiinsä varstaa tai muuta lyömäasetta. Kiireesti sain jalat alleni, ja jollen olisi niin vikkelästi ehtinyt paeta ovesta ulos, on tietymätöntä, miten minulle siellä riihessä olisi käynyt."
"Isä parka — hän on minun takiani saanut Jumalankin luona taistella yksin meitä kahta vastaan… Mutta mitäs isä sitten, kun sai tietää, että minut oli seminaariin hyväksytty?" kysyi Nehe.
"Riihessä sattuneen kohtauksen jälkeen isäsi näytti minua häpeillen karttelevan. Hänelle ei maistunut ruoka, ei uni eikä työ. Myöhäisiin iltoihin asti hän enimmäkseen istuskeli riihikalliolla ja tähysteli herkeämättä rantaniityn polulle. Kuin pienenä toivon kipinänä sukelsihe tuolloin tällöin lehdosta niitylle joku miehinen kulkija, mutta iloista toivetta hetkiseksi herättänyt tulija oli aina joku muu kuin se, jota hän odotti.
"Vihdoin eräänä aamuna tuli kylältä käsin Hieroja-Anni, kirje kädessä. Arvasimme heti, keneltä se on. Meille ei ole milloinkaan ennen tullut omiin nimiimme mitään kirjettä, ja kun isäsi yritti puukollaan avata tämän ensimmäisen koteloa, vapisivat hänen kätensä niin, että minun piti keritsimillä kurauttaa kuoren pää auki. Kun hän sitten avasi paperin ja katsoi kirjoitusta kuin härkä uutta veräjää, en malttanut olla huomauttamatta: 'Siinä nyt näet, ettei taito olisi taakaksi sinullekaan.' Murahtaen vastaukseksi, että padan ei pitäisi kattilaa soimata, isäsi lähti melkein juoksujalkaa kirjettäsi pääkylälle luettamaan. Palatessaan iltamyöhällä oli hänen kulkunsa niin väsyneen raskasta, kuin hän ei jaksaisi siirtää jalkaa jalan eteen. Ja kun hän sitten tupaan tultuaan lysähti penkille istualle, kuvastui hänen silmistään ja koko olennostaan sellainen raukea tyhjyys, kuin jokin hänen sielussaan olisi palanut loppuun ja jäljelle jäänyt vain sammunut hiillos."
"Mitähän isä mahtoi siinä penkillä miettiä?" uteli Nehe.
"Kuka sen tiennee. Se kirjeesi tuoja oli vielä meillä, niin isäsi ensi sanoikseen kysyä tokaisee siltä: 'Vieläkö se Hieroja-Anni uskoo Jumalaan?' — 'Herra hyvästi varjelkoon', siunasi Anni ja pani kätensä ristiin — 'keneenkäs tässä sitten muuhunkaan'. Jere siihen vain hymähti ja keikautti päätään, niinkuin: kaikkeen sitä sitten uskotaankin… Tuoltapa se isäsi näkyy jo tulevankin."
Nehen käännyttyä akkunasta katsomaan ajoi isä reen kannaksilla hajasäärin seisten navetan päitse pihaan. Poku näkyi höyryävän märkänä, ja syvissä hangissa lautannut kuorma oli osittain lumen peitossa.
"Niinpä näkyy… ja sieltähän tulee koirakin, kieli riipuksissa.Mitenkäs Nopen aika on kulunut, kun ei ole ollut metsästystoveria?"
"Ikävä sillä on ollut syksy silläkin. Kun lähtösi jälkeisenä päivänä vapautin Nopen aitasta, etsi se sinua päiväkausia, kotoa ja kylältä, mutta kun ei etsimäänsä löytänyt, kävi se kuin sairaaksi, ei syönyt, makaili vain vähän paikassaan, niinkuin sen ei olisi ollut hyvä olla missään. Kun viimein oli ikävänsä itkenyt, haukkua jyskytti se päivät päästään yksin metsässä — mitähän lie louskuttanut, lintua, oravaa."
Kun Jere oli purkanut halkokuorman, riisunut hevosen talliin ja tullut tupaan, siirtyivät sinne kamarista myöskin äiti ja Nehe.
"Hyvää päivää… ja terveisiä kaupungista", toivotti Nehe ja ojensi kätensä tervehtiäkseen isäänsä. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaankaan, istui vain allapäin takan pankolla ja alkoi panostaa piippuansa.
Äiti ja poika heittivät puhuvan silmäyksen toisiinsa ja istuutuivat hekin.
"Et kysy edes poikasi kuulumisia", alkoi Vilhelmiina, kun kiusallisesta vaitiolosta ei näyttänyt tulevan loppua ollenkaan.
Jere ei vastannut mitään. Hän oli viikkokausia miettinyt ja sanastakin katsellut, mitä hän sanoisi Nehelle, jos tämä tulee joululomalle kotiin. Nyt oli aika tullut.
"Luetaanko siellä sinun koulussasi sitä isoa kirjaa?" oli hänen ensimmäinen sanansa pojalleen.
"Kyllä siellä sitäkin luetaan", vastasi Nehe, ymmärtämättä, minne isä kysymyksellään tähtäsi.
"Ei ole tainnut olla puhetta siitä raamatun paikasta, jossa puhutaan pitaalisista, elävältä kuolleista, ja jotka karkoitetaan takaisin hautoihinsa, milloin nämä joskus uskaltautuvat ihmisten ilmoille?"