Nehen kasvoille leimahti polttava puna. Tämähän oli suora uloskäsky, kotoa karkoitus niin sydänveriä kiehuttavassa muodossa, että aiottu vastaus tyrehtyi hänen huulilleen.
"Lienetkö lukenut myöskään sitä kohtaa, missä puhutaan sen leivän syömisestä, jota omat kätemme eivät ole ansainneet?" jatkoi Jere.
Vastauksen asemesta Nehe ampaisi niin äkkiä seisaalle, että molemmat toiset hätkähtivät. Tuokion epäröityään, mitä tehdä, hän lähti kiivaasti kamariin, äidin kiiruhtaessa jäljessä.
"Hyvästi nyt, äiti", sanoi Nehe, ottaen lakkinsa ja rukkasensa.
"Mitä… mitä sinä nyt?" hätäytyi äiti.
"Pitaalisten on paettava hautoihinsa."
"Herra Jumala!… Ethän sinä ole vielä edes syönytkään."
"Minun on helpompi hiihtää nälkäisin vatsoin kuin jäädä tänne kylläisin sydämin."
"Ei isäsi voi tarkoittaa sitä, mitä hän sanoo."
"Sitä se tarkoittaa… Hyvästi nyt."
"Ei, ei!"
Äiti kietoi kätensä itkien poikansa kaulaan.
"Näistä pihdeistä et pääse."
"Päästävä on", sanoi Nehe päättävästi ja irroittautui hellästi, mutta varmasti äitinsä syleilystä.
"Oi, voi!… Näinkö sinä nyt lähdet… näin tällaisella mielellä?… Ja milloinka tulet taas kotiisi — pääsiäiseksikö — kesäksikö… vai tulletko enää milloinkaan?"
Nehe naurahti katkerasti.
"Uudelleen ulos potkittavaksi — niinkö? Kyllä siihen mahtanee kulua monta kesää ja pääsiäistä."
"Voihan isäsi sydän vielä sulaa."
"Kun muutama laji korpea oikein syvästi routautuu, niin se ei sula pohjia myöten milloinkaan."
"Niinpä kyllä. Mutta eihän ole syy korven, jonka kamara vuorien varjossa ja kuusien juurilla saa niin vähän valoa ja auringon lämpöä — kesälläkin. Vaan jos sen korven henkäys tällä kertaa oli sydämellesi liian kylmä, niin enhän minä — etkähän sinäkään sille mitään mahda. Ottaisit kuitenkin tuosta edes vehnäskukkoa taskuusi, haukkaisit sitä hiihtäessäsi."
"Ei, kiitos. Minulla pitää ollahyvinnälkä, ennenkuin minä tämän jälkeen syön sitä leipää, jonka isän kädet ovat ansainneet… Mutta ilta joutuu. Jumalan haltuun."
"Jumalan haltuun, Jumalan haltuun — rakas…"
Äidillä ei ollut nyt aikaa kyyneliin. Nehen lähdettyä hän meni tupaan, ikäänkuin sieltä vielä viime hetkessä olisi saatavissa käänne parempaan.
"Ajoit lapsesi — yön selkään", sanoi hän katkonaisesti itkunsekaisella äänellä Jerelle, joka yhä istui pankolla entisessä asennossaan.
"Mitä?… Minkä ajoit?" kyseli Jere ällistyneenä päätänsä kohottaen, niinkuin muistinsa menettänyt humalainen, joka selvittyään hämärästi vaistoaa juovuspäissä tekemiään kolttosia.
"Väsyneenä… nälkäisenä…", jatkoi Vilhelmiina.
"Oliko se väsyksissä?… Eikö se ollut vielä syönyt?"
"Tuskin ehtii tulla… ainoa poika… jouluksi kotiin… kun oma isä haavoittavilla sanoilla… ajaa kuin kulkukoiran maantielle… Antaa tuo jumalattominkin… kerjäläisellekin jouluna kattoa pään päälle, laittaa lyhteitä aidan seipäisiin ja kylvää siemeniä hangelle… että taivaan lintusillekin… joulu joululta tuntuisi… Tämä kieltää leipäpalan — omalta lapseltaan."
"Minnekä se meni?" kysyi Jere.
"Sinne meni, mistä tulikin. Ja kun senytmeni, niin se ei sieltä enää ikänä takaisin tule."
Vilhelmiinasta näytti, niinkuin joku olisi nykäissyt Jereä takin kauluksesta ylös, mutta samalla toinen, väkevämpi, painanut hartioista alas.
Hän jatkoi:
"Sinä sitä raamattuasikin tavaat kuin sielunvihollinen. Olisit ottanut oppia tuhlaajapojan isästä, joka laittoi lapselleen tuliaiskestit kuin parhaat hääpidot — vaikka poika oli tuhlari ja kaiken maailman juopporenttu."
Niinkuin olisi saanut uutta voimaa näistä Vilhelmiinan sanoista, se äskeinen nykäisijä tempaisi nyt Jereä niin väkevästi ylös, että tämä, sujauttaen piipun taskuunsa, hyökkäsi kiireesti ulos kuin hengenhätään.
"Nehe!… Nee-he!" huusi hän pihassa ja huiskutti käsiään kuin olisi pyrkinyt lentoon.
Eikö lie kuullut tai eikö olisi ollut kuulevinaan Nehe jatkoi vain jäällä matkaansa, jälellensä vilkaisematta.
Jere lähti rientämään hänen jälkeensä, kompastui suulleen huonolla tiellä, pudottaen lakkinsa, nousi ketterästi ylös ja juoksi avopäin, niin että pitkä tasatukka leyhyi kuin tuulessa. Väliin hän aina pysähtyi huutamaan:
"Nehe!… Nee-he!"
Mutta kun tämä näytti vain kiihdyttävän kulkuaan, asetti Jere vihdoin kätensä torveksi suunsa eteen ja tyhjensi keuhkojensa koko ilmavaraston yhteen ainoaan, pitkään, haikeaan huutoon:
"Neee… he!"
Nehe näkyi vilkaisevan taakseen ja hiljentävän hiihtoansa, niinkuin joku olisi tarttunut pidättäen takin helmaan. Hän näytti jo melkein pysähtyvän, mutta yht'äkkiä sujauttikin suksensa niin vinhaan vauhtiin, että lumi pöllysi pyrynä sauvojen porkissa. Tämän huomattuaan Jere, joka jo oli ehtinyt kauaksi jäälle, pysähtyi ja jäi neuvottomana katsomaan pakenevan poikansa jälkeen, kunnes tämä valkealla hangella mustaksi pisteeksi pienentyen häipyi näkymättömiin etäisyydessä alkavan illan hämärään.
Matami Isaksonskan mökissä kaupungin laidalla oli vain kaksi huonetta, keittiö ja kamari, molemmat pieniä kuin linnunpesät. Matami itse nukkui keittiön sängyssä; kamarissa asui hänen vuokralaisensa kokelas Nehe Noronen, samoin kuin oli siinä asunut ensimmäisenkin kouluvuotensa, oltuaan sen jälkeen kaksi vuotta seminaarin sisäoppilaana ja yhden vuoden väliaikaisena opettajana jossakin maalla.
Oli kevätilta. Isaksonska seisoi keittiön lieden ääressä ja sekoitti hierimellä illallispuuroa, vasen käsi itsetietoisesti lanteella. Nehe oli tullut kamaristaan kertomaan mummolle äskettäin näkemästään ihmeellisestä ilmestyksestä.
"Vai niin… vai on kokelas nähnyt näkyjä valvovin silmin. No minkä näköinen enkeli oli?" kysyi matami kotvan vaiettuaan.
"Ei sillä ollut mitään muotoa, keskelle kamarin lattiaa ilmestyi vain niinkuin kirkas valo", sanoi Nehe.
"Onko kokelas nähnyt sitä valoa useinkin?"
"Ainoastaan yhtenä yönä."
"Mutta minä olen viime aikoina nähnyt: kokelaan kamarin oven raot kiiluvan tuliviiruina melkein joka yö."
"Niinkö?… Mutta ehkä täti kuuman uunin kupeessa nukkuessaan on nähnyt tuliviiruja vain unissansa", arveli Nehe.
Viitsimättä vastata moiseen väitteeseen mummo jatkoi:
"Minä olen monta kertaa itsekseni ihmetellyt kokelaan pitkiä yövalvomisia. Kummallisinta niissä on ollut se, että kokelas usein jo hyvin aikaisin on sammuttanut lampun ja ruvennut maata, mutta kun minä myöhemmin yöllä olen sattunut heräämään, on kamarin oven raoista kiilunut salaperäinen tuli."
"Ihmeellistä", kummasteli Nehe. "Mutta voihan olla, että enkeli valaisee kamaria minun nukkuessanikin."
Matami hymähti epäuskoisesti.
"Saattaapa niin olla, mutta siinä tapauksessa enkelin olisi paras ottaa öljykannu mukaansa ja käyttää omaa valaistusainettaan eikä polttaa minun öljyäni; sillä kun minä illalla olen täyttänyt lampun, on se aamulla ollut melkein tyhjä. Kun kokelas kuitenkin on liikkunut kamarissaan hiljaa kuin hiiri, tuottamatta minulle unenhäiriötä, en ole tahtonut asettua poikkiteloin ahkeruuden tielle, vaan olen ajatellut: Omapa on asiansa, nukkui tai valvoi, ja tottapa kokelaalla lienee niin suuri murhe läksyistään, että hänen täytyy keskellä yötäkin nousta niitä lukemaan. Kuitenkin kaikitenkin: lukuhommissakin liika on sentään liikaa."
"Täti on aivan erehdyksissä", sanoi Nehe. "Minä päinvastoin olen laiskannihkeä opetuslapsi. Mutta yks kaikki, läksyni minä silti osaan — sitä paremmin jota vähemmän luen. Kirjat ovatkin minulle oikeastaan vain joutavaa korutavaraa. Kerrankin jätin läksyni kokeen vuoksi kokonaan lukematta, mutta kuitenkin suoriuduin koulussa paremmin kuin moni kirjatoukka."
"Syökö hän kirjojensa lehtiä?" kysyi matami.
"Tietäähän täti, ettei muisti vatsassa ole", sanoi Nehe ja ikäänkuin salaisuuden avaimeksi viittasi Lutherin sanoihin rukoilemisesta ja oppimisesta, mennen omien kokemuksiensa tukemana puoli askelta oppi-isää pitemmälle: Hyvästi rukoiltu onkokonaanopittu.
Iltasensa syötyään rupesivat molemmat tapansa mukaan tänäkin iltana hyvin aikaisin maata. Mutta kun mummo puolilla öin sattui heräämään, kiilui kamarin oven raoista entinen salaperäinen tuli. Vaikka matamia äänettömyydellään ärsyttivätkin tulena palavat oven raot ja tietoisuus siitä, että viereisessä huoneessa joku valvoi, päätti hän nytkin mieluummin kärsiä kuin mennä Nehelle huomauttamaan liiallisesta paloöljyn kulutuksesta. Hän oli jo saamaisillaan keskeytyneen unen päästä jälleen kiinni, kun kamarista alkoi kuulua harmonin soittoa. Isaksonska kohotti päänsä pieluksesta ja kuunteli: ei ollut virttä se, jota siellä soitettiin, vaan jotakin mitä lie ollut maallista renkutusta. Ja vielä hän on olevinaan uskovainen ja näkyjä nähnyt — hän, jonka tuolla tavalla pitää pirua palvella keskellä yötä.
Matami potkaisi pyhässä vihassaan peitteen päältänsä, nousi kiivaasti vuoteeltaan ja tempaisi kamarin oven auki.
"Kokelaan pitäisi tietää, että kokelas ei asu talossa yksin", ärähti hän ja jäi kädet lanteilla pitkine paitoineen mahtavana ovelle seisomaan ja odottamaan esiintymisensä vaikutusta.
Puhuteltu ei viitsinyt edes syrjäsilmällä vilkaista emäntäänsä, jatkoi vain häiriytymättä soittoansa.
"Odottaisi koulua käyneen ymmärtävän sen verran, että vanhan ihmisen, joka ahertaa päivät pitkät henkensä elatukseksi, on saatava nukkua yönsä rauhassa — omassa talossaan", jatkoi mummo.
Kun Nehe uudistetusta huomautuksesta välittämättä ei osoittanut hänelle pienintäkään huomiota, yritti matami todenteolla suuttua. Mutta kun moinen härkäpäisyys soti Nehen luonnetta ja tapoja vastaan, malttoi mummo mielensä ja koetti miettien etsiä syytä kokelaan kummalliseen käytökseen. Voisihan olla mahdollista, että ihminen metson tavoin hurmautuu omaan soittoonsa niin syvästi, että hän sillä hetkellä on sokea ja kuuro kaikelle muulle.
Lamppu paloi pöydällä ja sen vieressä oli avattu kirja. Nehen kasvot näyttivät kalpeilta, kun hän huulet hymyssä ja pää hieman kallellaan tanssitti sormiaan harmonin kielillä, tuijottaen edessänsä olevaan seinään kuin sokea soittaja.
Matami kuunteli tarkemmin ja ymmärsi nyt, että se olikin hän, jonka sielussa pahahenki äsken oli näppäillyt rämisevää soitintansa. Oli kyllä totta, että Nehen soitto ei ollut virren nuottia eikä Siionin kanteleen säveliä, mutta niin kaihoisaa ja puhdasta se oli kuin kirkkain vesi, joka maan salatuista syvyyksistä kumpuaa lähteen silmään.
Isaksonskan kädet kohosivat vaistomaisesti rinnalle ristiin, eikä kulunut kauan, kun hän myös oli unohtanut kaiken muun. Ennen pitkää hän unohti soitonkin ja näki vain kuvia oman nuoruutensa kaukaisilta ajoilta. Eikä ollut muuten kuin että hänenkin sisään painuneet huulensa vääntyivät hymyntapaiseen, jonka takana saattoi piillä yhtä hyvin itku kuin nauru. Mutta hän ei tiennyt siitä itse mitään, enempää kuin siitäkään, että hänen kuoppaisilla poskillaan ajoi surun kyynel ilon kyyneltä pitkin kosteaa, rosoista tietä.
Herättyään haaveistaan hän meni ovelta paremmaksi kiittämään Neheä siitä ilosta, että tämä oli soitollaan hetkiseksi herättänyt henkiin hänen kuolleen nuoruutensa.
"Kiitoksia, ki-iitoksia", hän kyyneltä pyyhkien niiaili ja kumarteli.
Mutta kun Nehe osoittautui yhtä kuuroksi hänen kiitoksilleen kuin moitteillensakin, kumartui hän läheltä katsomaan soittajan varjossa oleviin silmiin — hätkähti, kalpeni ja alkoi varpaillaan hiipiä takaperin ovea kohti, ikäänkuin olisi tahtonut suojella selkäpuoltaan hyökkäykseltä. Nehen silmät ammottivat lasimaisen elottomina kuin vainajan auki jääneet silmät. Vuoteeseen päästyään mummo kätkeytyi huppuun peitteen sisään, ja vaikka siinä uunin kupeessa oli hyvin lämmin, kulki matamin hartioista varpaitten neniin asti kylmiä väreitä, puistattaen ruumista kuin vilutaudissa. Isaksonska tukki käsin korvansa, mutta siitä huolimatta kuului kamarista hiljaista soiton hyminää. Mummosta oli nyt, kuin siellä harmonin ääressä istuisi soittaen kuollut tai ruumiiton sielu, joka oli kammottavampaa kuin sieluton ruumis. Hänelle kirkastui kaikki — sekin, että Nehe viime aikoina oli lukenut läksynsä unissaan.
Vaikka soitto sittemmin lakkasi ja valo sammui kamarista, ei Isaksonska sinä yönä saanut enää kunnon unta silmiinsä. Milloin hän hiukan yritti raueta painajaisen kaltaiseen unenhorrokseen, oli hän seisovinaan kuin avoimen haudan partaalla, jonka pohjassa luuranko, pää takakenossa, valkoiset hammasrivit hymyntapaisessa irvistyksessä ja ammottavat silmäkuopat suunnattuina ylös matamia kohti, hakkasi luisilla sormillaan kamalan iloista polkansäveltä tyhjän, kumisevan arkkunsa mustaan kanteen, polkien varvasluillaan tahtia haudan pohjaan kuin rukinkehrääjä poljintansa.
Jo varhain aamulla kuului Nehe nousevan vuoteeltaan, peseytyvän, pukeutuvan ja väliin aina laulaa hyrähtävän tai viheltävän jonkun iloisen katkelman.
Mitähän se nyt… mitähän se nyt näin aikaisin? Eihän se yhä vieläkin laulaa harittane unissaan? ajatteli Isaksonska ja kääräisi peitettä tiukemmin ympärilleen.
Kuului kaksi vihlaisevaa narahdusta, kun kamarin ovi ruostuneissa saranoissaan avautui ja sulkeutui. Korvat herkkinä ja sydän jyskyttäen Isaksonska koetti käpristyä uunin kupeeseen niin pieneksi ja näkymättömäksi kuin mahdollista.
"Totta on, mitä runoilijat sanovat: Kevät on lemmen aikaa. Mutta eihän täti toki salanne punastuvaa kainouttaan sen vuoksi, että pelkäisi minun pyrkivän viereensä — tyttäriin?" kuului Nehen ääni kamarin ovelta ja sen jälkeen hiljaista, vaikeasti pidätettyä naurun puuskutusta.
Isaksonskan vastaamatta mitään seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta, kunnes hän kauhukseen kuuli hiipivien askelien lähenevän sänkyänsä, käden laskeutuvan peitteelle ja sormien alkavan kopeloida hartioitaan kuin jääpuikoilla kaikkein arimmalta kohdalta, hiljaisen naurun hihityksen yhä jatkuessa. Hypähtäen koko ruumiillaan melkein kohoksi mummolta pääsi niin hirveä rääkäisy, että Nehe säikähtäen poukkosi vuoteen vierestä keskellä lattiaa ja sydän kurkussa ryntäsi ovesta ulos.
Katuen poikamaista kujeiluaan hän rauhoittui vasta sitten, kun oli noussut kaupungin laidassa kylkeänsä paistattavan harjun laelle ja kavunnut näkötornin ylimmälle parvekkeelle.
Täältä avautui hänen katseelleen aamuauringon helossa ihana näköala. Ihan jalkain juuresta alkaen alas järven rantaan kyyhötti kaltevalla maakaistaleella vaaleanvihreitten kevätpuistojensa siimeksessä pienoinen kaupunki, ylinnä järven sinistä pintaa vasten kuvastuva kirkon risti.
Näkyi monta taloa, mutta näiden joukosta Nehe etsi vain yhtä, ja kun hän sen löysi, olisi hän, jos olisi kaupungin omistaja, ollut valmis luovuttamaan kaikki muut talot tästä yhdestä ainoasta, niinkuin se mies, joka antoi kaiken omaisuutensa pellosta, mihin oli kätketty kallis aarre. Ja jos hän olisi joku noista siivekkäistä pikku laulajista, jotka tornia ympäröivissä petäjissä ja alhaalla kaupungin puistoissa lukemattomin äänin sirkuttivat, olisi satojen akkunain joukossa vain yksi, jonka paarmalle hän täältä lentää hyrähtäisi ja visertäisi siinä:
"Hei Amaryllis, nouse jo kulta, auringon tulta täys on maa. Maa ihanaisna loistelevaisna taivahanlaisna leimuaa — —"
Kaupungin vastarannalla pilkotti joku punainen huvila, ja etäällä tummametsäisten vuorten kehystämänä välkkyi kappale suurta selkää kuin tienviittana, kaihoa herättävänä aavistuksena etelän suuresta maailmasta, jonne laivat menivät ja josta tulivat.
Nehen käännettyä katseensa pohjoiseen oli luonto hänestä sillä taholla rattoisampaa. Pienillä järvillä ei ollut semmoista suuruuteen vivahtavaa kylmän tuntua kuin eteläisellä selällä. Vuoret olivat matalampia, kotoisia mustikkamäkiä — ja jossain siellä siintävässä kaukaisuudessa oli koti.
Koti…?
Nehe ei ollut nähnyt kotiaan sen jälkeen, kun vuosia sitten oli sieltä hiihtäen lähtenyt. Mutta jotakin hän oli vanhemmistaan kuullut sen puolen markkinamiehiltä — kuullut, että isä on vanhentunut ja tukka alkanut harmaantua: kuuluu sen karkoittamisensa jälkeen alkaneen kuvitella ja syytellä itseään poikansa surmaajaksi. Nehe oli kyllä joka joulu ja joka kevät aikonut lähteä lomalle kotiin, mennytkin jo jonkun matkaa, mutta pyörtänyt taipaleelta takaisin, kun oli se isän iskemä sydänhaava aina auennut ja tullut semmoinen ajatus, että ukko on katumapäällä vain niin kauan kuin poika on poissa, mutta heti tämän näkyviin tultua kätkeytyy kuin siili pistävien piikkien sisään. Jotakin erinomaista täytynee tapahtua, ennenkuin heitä kahta erottavan kuilun yli siltaa syntyy.
Heitettyään kuin hyvästiksi vielä viime silmäyksen siihen seutuun, joka hänen ennen pitkää oli ehkä ainaiseksi jätettävä, Nehe laskeutui tornista alas ja käveli harjun selännettä länteen päin, tullen naisseminaarin itäiselle portille, johon hän epäröivänä pysähtyi: tästä portista miesoppilaiden ei ollut lupa astua jalallaan ulos eikä sisään. Mutta kun Nehen matka oli Moirisjärvelle, jonne miesten portista kiertäen olisi ollut virsta väärää, tästä vain vaaksa vaaraa, ja kun lisäksi aamu oli varhainen eikä pihassa näkynyt vielä liikkeellä ketään, rohkaisi hän luontonsa ja näkymättömän enkelin välkkyvästä miekasta välittämättä pujahti paratiisin portista sisään. Kengänkorkojen kopsaessa tiiliseinien kaiun vahvistamana kivikovaan tiehen Nehe rauhallisen näköisenä, mutta hieman sykkivin sydämin koetti päästä pyhitetyn alueen lävitse. Hän vilkaisi varkain monikerroksisen naisasuntolan ikkunoihin ja oli näkevinään niissä kauhistuneita katseita, kummastuneita kasvoja ja kiireisiä käden viittauksia vuoteissa loikoville tovereille, että nämäkin rientäisivät tätä ennen näkemätöntä kummaa katsomaan.
Mikä meteli ja kirkuna mahtaisikaan syntyä, ajatteli Nehe, jos hänen päähänsä pistäisi astua "luostarin" ovesta sisään, kulkea pitkin kumisevia käytäviä, kopautella rystysillään koppien oville ja veisata korkealla äänellä: "Hei Amaryllis, nouse jo kulta…" Ehkäpä heittäisivät hänet yhteisvoimin ovesta ulos, kuten mehiläiset pesästään vieraan tunkeilijan. Tai — kuka tietää — voisivat ehkä kyynelsilmin kurkottaa käsiään häntä kohti, niinkuin nälkiintynyt leipäpalaan.
Kaupungin harju on kuin vatsallaan nukkuva pyöreäselkäinen jättiläiseläin, joka on oikaissut häntänsä maantien poikki, jatkuen yhä madaltuvana seminaarin alueen lävitse. Tämän harjanteen pohjoispuolella piileksii seminaarin Moirisjärvi. On vaikea tietää mitään, joka niin vähän muistuttaisi esikuvaansa kuin tämä järvi. Faijumin keitaana siellä on petäjiä ja kuusia kasvava soikea suopatama, jonka länsipäähän on kaivettu leveä, sokkeloinen suohauta — Moirisjärvi. Se sulkee sisäänsä saaren, jonne kuljetaan ränstynyttä puusiltaa myöten kuin manalan mustan veden yli.
Kuitenkin on Moirisjärvi runollinen omalla tavallansa. Kuvastuvathan rannoilla kasvavat petäjät senkin synkkään veteen ja lentäväthän kevyet poutapilven hattarat kuin valkoiset henget senkin syvyydessä päätä pyörryttävän kuilun yli. Ja ilmaiseehan rannalta pudottautuvan sammakon mulskahdus ja pitkien säärien vilahdus, että senkin alati tyynen pinnan alla eletään salaperäistä elämää. Syksyin keväin, jolloin kaupungin kaduilla käy oikeat aavikon hietamyrskyt, on tämä rauhaisa, eristetty kosteikko viihtyisä oleskelu- ja kävelypaikka etenkin sille osalle seminaarinuorisoa, joka syystä tai toisesta kaipaa hiljaista yksinäisyyttä.
Kävellessään keitaan ympäri kiertävää tietä Nehe oli näkevinään ne yksinäiset, jotka ennen häntä ovat tätä polkua näinikään kulkeneet. On haaveiltu ja uneksittu ja rakastettu. Mutta ne ujot tunteet on salattu, viety kätköön sydänmaihin ja vuodet ja vuosikymmenet märehditty niitä yksiä eväitään, kun erämaissa ei ole ollut hengelle mitään muuta ravintoa. Mutta ei aika, ei harmaat hiukset ole kyenneet kokonaan luhistamaan täällä rakennettua tuulentupaa, jonka liedessä tuhkan alla on koetettu säilyttää muistojen hiiltä ja sen heikossa hehkussa kohmettuneita käsiä lämmitelty — kun kaikki muut tulet ovat jo sammuneet. Ja kun tämäkin ainoa tuli pitkällisen käytön kuluttamana on uhannut tyyten loppua, on tultu keväisin tänne ja viety sylyys nähtyä nuoruutta ja uudistettuja nuoruuden muistoja polttoaineiksi sammuvaan lieteen… Vihdoin se ja se ei ole enää tullut — on kai kuolema korjannut.
Kun Nehe näissä mietteissään oli jonkun kerran kiertänyt soikean ratansa, muuttuivat hänen kuvitelmansa todellisuudeksi: tiheästä kuusikosta alkoi kuulua nuoren naisäänen laulua. Ei erottanut sanoja, mutta kun Nehen oma sielu erikoisesti tällä kertaa oli samassa vireessä kuin näkymättömän laulajan sielu, ymmärsi hän äänen sävystä, että siellä lienee muuan niitä, jotka tulevat laulamaan elämänlaulunsa yksin.
Vaikka Nehestä ei ollut oikein kuunnella varkain sitä, mikä oli aiottu vain omalle sydämelle, jäi hän kuitenkin kuin lumottuna seisomaan paikalleen. Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin säikähtäen, laulaja katkaisi sävelensä, aivan kuin arka lintu ihmisen läheisyyden huomattuaan lakkaa laulamasta ja lentää kauas toiselle oksalle visertämään. Vai olisiko sydämen yllättänyt niin äkillinen ja väkevä liikutus, että se sulkuna tukkesi sävelpuron vaisun lirinän.
Vähitellen alkoi Moirisjärvelle kertyä muitakin kävelijöitä, useat kirja kädessä lukien. Vihdoin ilmautui harjanteelle valkoisiin puettu neitonen, viittasi vallattomalla käden liikkeellä Nehen luoksensa ja tervehdittyään sanoi leikillisesti:
"Sinulla on tainnut olla ikävä, kun viivyin näin kauan?"
"Ei ensinkään, ei ensinkään", hölpötti Nehe vakaassa mielessä ja kertoi innostuneesti, kuinka hän äskeistä laulajaa kuunnellessaan oli melkein unohtanut, mitä varten oli tänne tullut.
Tytön poskipäillä alkoi palaa ylimääräinen puna, ja hän vilkaisi Neheä terävästi silmiin kuin tutkiakseen, ansaitsisiko moinen kömpelyys vastausta vai olisiko se luettava yksinkertaisuuden tiliin.
"Kas kun et pyytänyt sitä suloista laulajaa kolmanneksi seuraamme livertämään", huomautti hän pisteliäästi.
"Ei ole maan päällä ketään niin suloista kuin sinä", koetti Nehe korjata varomatonta lausuntoansa.
Tyttö laski kätensä Nehen suun eteen.
"Ai-ai — ei-ei!… Mutta kuule, Nehemia, emme mene tuonne Morrikselle, siellä on liian paljon väkeä", sanoi hän imartelun hyvittämänä.
Nehe olisi mielellään mennyt juuri sinne, näyttänyt tovereilleen valkeaa, kaunista morsiantaan ja pään nyökkäyksellä ja huulten hymyllä sanonut heille: Katsokaa, tämmöisen aarteen minä olen löytänyt. Mutta kun tyttö ei halunnut sinne, kysyi hän:
"Minnekäs menemme?"
"Jonnekin, minne hyvänsä… kauas maailmanlopun tietä."
"Vuorelle?"
"Ah niin!… Sinne, sinne!"
Saavuttuaan käsikoukussa kävellen perille ja loivaa metsäistä rinnettä kavuttuaan ylös istuivat he korkealla liki vuoren lakea rinnan eräälle Joldiameren rantakivelle.
"Siitä on kulunut pitkä aika, jolloin aallot ovat näitä kiviä vastaan loiskuttaneet", alkoi Nehe hieman arkisesti.
Vastaamatta mitään tyttö katsoi haaveellisena jonnekin kauas, ikäänkuin olisi nähnyt edessään muinaismeren aavan pinnan ja alkoi laulaa hyräillä:
"Jollen minä sinua saa, niin minä menen vallan pois, sille merelle siniselle, jolt'en koskaan palaa pois."
Kun he — molemmat kokelaita — olivat sitten kuvitelleet ja yksityiskohtia myöten suunnitelleet yhdessä elettävää opettajatulevaisuuttansa, sanoi Nehe lopuksi:
"Mutta siihen tulevaan, pyhään liittoomme on Jumalan tultava kolmanneksi."
"Jumalan kolmanneksi", matki tyttö hieman kevytmielisesti, kuitenkaan ivaamatta, uskonnonopettajansa oppilailleen antamaa avioliitto-ohjetta. "Jos se laulajatyttökin vielä tulee mukaan, niin…"
Nehe vaikeni ja hänen silmiinsä tuli murheellinen ilme.
"Kuule, Helmi, minä puhuin Jumalasta totisessa mielessä."
"Anteeksi", sanoi Helmi ja väistyi sulhostaan hiukan syrjemmälle, ikäänkuin mielisuosiolla tehdäkseen tilaa tuolle kolmannelle. "En tiennyt, että olet uskovainen, et ole ennen puhunut näin."
"En ole uskostani kauan tiennyt itsekään, kääntymykseni aiheutti näkemäni ilmestys."
"Ilmestys!" huudahti Helmi ja katsoi Neheä pelokkaasti silmiin.
"Niin… ja olen minä muitakin näkyjä nähnyt", jatkoi Nehe.
"Jeesus siunatkoon!" kuiskasi tyttö hiljaa ja siirsihe istumaan aivan kiven laidalle. — "Minkälaisia näkyjä?"
"Minulle on näytetty pääpiirtein koko elämäni juoksu — ja myöskin sinun elämäsi."
"Minunkin…?"
"Niin. Haluatko kuulla?"
"Ei, ei… En tiedä… Ei suinkaan siinä liene mitään pahaa?"
"Päinvastoin."
"Kerrohan sitten."
"Ennen seminaariin tuloani olin kerran yökunnissa kalastamassa erään vanhan miehen kanssa. Nukuttuamme yömme muutamassa mökissä samalla vuoteella sanoi vaari minulle aamulla herättyämme, että olin sinä yönä ollut kolmasti kuolemaisillani."
"Hyvä isä sentään!"
"Hengitykseni oli kolme eri kertaa salpautunut, mutta kun vaari oli laskenut kätensä kaulalleni, oli hän tuntenut valtimon hiljaa tykkivän ja siitä arvannut, että kuitenkin vielä elin. Se vanha mies, kuulu tietäjä ja unien selittäjä, kysyi minulta ihmetellen, millaista merkillistä unta olinkaan nähnyt."
"Minkälaista se sitten oli?" kysyi Helmi.
"Oli olevinaan rannattoman laaja ruispelto, joka oli määrätty minun yksin leikattavakseni. Onpa siinä urakkaa, ajattelin ja aloin leikata. Päässäni oli lippalakki ja sen lipan päällä kasvoi koivu, joka ei kuitenkaan painanut mitään. Kun hetken työskenneltyäni vilkaisin sattumalta taakseni, oli sinne ilmautunut tyttö, palavasilmäinen, ristiraitainen puku yllä, hihat ylöskäärittyinä sitoen leikkaamiani lyhteitä. Vilkuilin vähänväliä taakseni sitä tyttöä, mutta en puhunut mitään. Jonkun ajan kuluttua ilmautui pellolle rautaiset, vain ihmisjalan levyiset tikaportaat, joiden yläpää häipyi korkeuteen. Portaiden vieressä oli täysi vesisaavi ja minulle tuntematon mieshenkilö, joka sanoi: 'Ellette vie tätä saavia noita portaita myöten tuonne ylös, ette pääse taivasten valtakuntaan.' Epäröimättä aloimme täyttää vaikeaa tehtäväämme, minä edellä saavia korvista kantaen, tyttö jäljessä pohjasta työntäen. Kun olimme taakkoinemme päässeet jo pilvien yläpuolelle, ilmautui portaiden viereen rautainen pöytä, jolle laskimme saavin. Siinä hetkisen huoahdettuamme aloimme kavuta yhä ylemmäksi. Mutta kun portaat pöydän kohdalla kääntyivät ylös aivan pystysuoraan, oli kulkumme edelliseen verraten paljon vaikeampaa — niin vaikeaa, että olimme monta kertaa pudota alas. Eikä jyrkän tiemme päätä näkynyt ylhäältä eikä enää alhaaltakaan — ei muuta kuin tyhjä avaruus ja sen keskellä me kaksi maan lasta raahaamassa raskasta saaviamme kapeilla, huojuvilla portailla. Kun olimme jo aivan menehtymäisillämme ja viimeinenkin toivon kipinä kadonnut, saavuimme vihdoin suuren, komean huoneen ovelle, jonka aiemmin kuollut tätini Hetastiina aukaisi meille. Saavimme jätimme ulkopuolelle, ja sen vedellä pesi täti meidän molempien jalat, ennenkuin saimme astua kynnyksen yli. Käsikädessä, puhtain jaloin kävelimme sitten tädin saattamana lattian yli huoneen perälle. Äänettömästi ja ikäänkuin itsestään aukesi siellä ovi toiseen saliin, joka oli niin ylen ihana, että me kumpikin katosimme sen kauneuden hehkuun, niinkuin kaksi palavaan uuniin heitettyä paperipalaa."
Kun Nehe unensa kerrottuaan oli vaieten antanut Helmille mietintäaikaa, kysyi hän:
"Uskallatko lähteä kanssani niille portaille? Taakka on raskas, mutta sen mukainen on palkkakin."
Helmi ei kieltänyt, ei myöntänyt, kysyihän vain:
"Selvittikö se vanha mies sitten unesi?"
"Kyllä", vastasi Nehe. "Pellon ja rukiinleikkaamisen sanoi hän merkitsevän yksinkertaisesti leipää."
"Sehän sopii: kohtahan saat 'leipäsuunnikkaan’ taskuusi."
"Lippalakki taas kuului merkitsevän sitä, että pääsen johonkin virkaan."
"Sekin toteutuu ennen pitkää. Entäs lipan päällä kasvanut koivu?"
"Saan muka jonkin kunniamerkin."
"Oo-ho!… Ja se saavintyöntäjä-tyttö on kai tuleva aviosiippasi?"
"Tietenkin. On omituista, että vaikka en untani ja sen selitystä ole kirjaimellisesti uskonutkaan, on minua väliin sekä suututtanut että naurattanut se kummallinen seikka, että milloin ikinä sen uneni jälkeen olen joutunut naisväen seuraan, on ensi katseeni tahtomattani tarkannut, olisiko joukossa ristiraitaisia pukuja ja ylöskäärittyjä hihoja — kun sen sijaan ennen näin vain sinisiä silmiä ja punaisia poskia."
"No oletko sitä ristiraitaistasi löytänyt?" kysyi Helmi ja vaistomaisesti nykäisi puseronsa hihoja alemmaksi.
"Ristiraitaisia paljonkin, mutta ylöskäärittyjä hihoja en ole nähnyt juuri muilla kuin taikinaa vastaavilla emännillä ja pyykkiä pesevillä ämmillä."
Helmi naurahti soinnuttomasti.
"Ehkäpä omasi onkin juuri näiden joukossa — joku rikas ja uskovainen leski-ihminen."
"Mutta Helmi… minun omanihan oletsinä."
"Minä?… Minua alkaa palella… on aika lähteä", oli Helmin vastaus.
"Kai suostut siihen, että ennen lähtöämme laulamme jonkun virrenvärssyn?" ehdotti Nehe.
"Jonkun hautausvirren?"
"Miksikä juuri hautausvirren?"
"Siksi, että minusta on nyt kuin olisimme kumpikin vainajina haudassa ja samalla surevina saattajina oman hautamme partaalla", sanoi Helmi.
Luullen ymmärtävänsä Helmin tarkoituksen Nehe ei ollut halukas veisaamaan virttä sillä haudalla.
Paluumatkalla he kävelivät kiireesti ja melkein ääneti, kumpikin omaa raidettansa. Kotiin tultuaan Nehe huomasi kamarinsa oveen keittiön puolelle ilmautuneen jykevän rautaisen ha'an.
Eilen, seminaarin vuositutkintopäivänä, seisoskeli luokkien ovilla vain joitakin harvoja kuulijoita, kun raskaan työn väsyttämät opettajat kuulustelivat haukottelevia ja kotiinmenomielessä olevia oppilaitaan, kukin aineessansa.
Tänään sen sijaan on koululle kokoutunut kansaa niin runsaasti, että osan on pitänyt jäädä eteiseen, kun kaikki eivät ole mahtuneet juhlasaliin, jossa suoritetaan seminaarin laulututkinto ja lukuvuoden päätös. Ihmishengen ikuinen jano kaipaa kasvien lailla kosteikkoja ja kammoo kuivia erämaita. Mieliala oli odottavan harrasta, ja ilmassa ikäänkuin leijaili pyhäistä juhlatunnelmaa.
Aluksi seminaarin iso sekakuoro opettajansa johtamana kohotti kuulijat sanoin ja sävelin ylös taivaan kaikuviin korkeuksiin, laskeutui seuraavissa lauluissa alas isänmaan ahtaampien rajojen sisälle ja päätyi lopuksi yksityisen ihmissydämen vienoihin valituksiin. Ikäänkuin välipaloiksi ja levähdyshetkiksi tarjosivat pienemmät luokkakuorot punastuvine oppilas-johtajineen kevyempää kuultavaa, ja jotkut etevimmät oppilaat esittivät pianolla vaatimattomia soittokappaleitakin.
Kun lopuksi yleisön seisoalle nousten oli yhteisesti laulaa jyräytetty 'Maamme', astui johtaja katederiin pitämään päättäjäispuhetta. Hän teki pääpiirtein selkoa laitoksen lukuvuoden toiminnasta, kiitti vieraita siitä, että nämä niin runsaslukuisina olivat saapuneet läsnäolollaan kunnioittamaan tätä tilaisuutta, ja toivotti virkistävää kesää niille oppilaille, jotka syyspuoleen jälleen palaavat opinnoitaan jatkamaan.
Johtajan annettua yleisön läsnäollessa päästötodistukset eroaville oppilaille, jotka vakavina — naisten taholla osittain kyyneltä kiertäen — seisoivat hänen edessään mustissansa ja vähän samoin tuntein, kuin olivat aikoinaan seisseet alttarin edessä antamassa juhlallisia lupauksiaan ensi kertaa ehtoolliselle käydessänsä. Kääntyen näiden nuorten, vasta valmistuneiden opettajain puoleen lausui johtaja:
"Erikoisesti teille, jotka päästökirjan saaneina nyt jätätte laitoksen, minä — ennenkuin erkanemme — pyydän omasta ja opettajakunnan puolesta lausua jäähyväisiksi jonkun sanan.
"Tämän huoneen seinällä on teille kaikille tuttu kirjoitus: 'Vaeltaja, vie sana Suomelle, että sen nuorison parasta tässä harrastetaan.' Te kaiketi tunnette tämän lauseen alkulähteen, mutta kenties ette ole tulleet lähemmin ajatelleeksi, mikä oikeuttaa meidät mukailemaan ja ikäänkuin itseemme sovittamaan näitä historiallisia sanoja niin perin vaativalta paikalta ja meidän työllemme näköjään vieraalta alalta.
"Sillä kourallisella valiosotilaita, jotka saivat kunnian jäädä Thermopylain vartijoiksi, oli niin ylen tärkeä tehtävä, että siitä riippui heidän isänmaansa kohtalo. Myöskin teillä tulee olemaan oma thermopylainne suojeltavana: nuorten ihmistainten sielu. Sillä sitäkin on uhkaamassa vihollisen miljoonainen joukko, ja sen varjeleminen on yhtä tärkeä ja vastuunalainen kuin maatansa puoltavan sotilaan tehtävä ja seurauksilleen yli aikain kantava. Teille on koetettu takoa täällä aseita tulevaa taisteluanne varten. Saattaa kuitenkin käydä niin, että tämä kamppailunne tulee näyttäytymään teille ylivoimaiseksi. Antautumatta epätoivoon on teidän muistettava, että Leonidaan ja hänen miestensä häviöön ei ollut syynä vihollisen ääretön ylivoima, vaan — halpa petos. Älköön teidän keskuudessanne olko ainoaakaan Ephialtes kavaltajaa. Jokainen velvollisuuksien laiminlyönti, jokainen poikkeaminen siveellisten lakien ikuisilta teiltä on vihollisen opastamista Oita-vuoren salapolkua puolustusrintaman selkäpuolelle. Me emme tiedä noiden Thermopylain urhojen nimiä, yksilöinä he ovat meille tuntemattomia, mutta tuon kaikki-uhraavan historiallisen tekonsa kannattamina ovat he kuolemattomia. Myöskin teidän asemanne yhteiskunnassa tulee olemaan niin huomaamaton ja ulkonaisesti vaatimaton, ehkäpä osittain halveksittukin, että teillä opettajina on vain unhotus odotettavana. Mutta teidäntyönnesäilyy, ja sen arvo mitataan siellä, missä meidän kaikkien tekomme lopullisesti punnitaan. Kun te nyt lähdette vartiopaikallenne ihmissydänten 'lämpimille porteille', niin minä, toivottaen teille Jumalan siunausta, tahtoisin lopuksi kiteyttää kaiken tässä lausumani pariin sanaan: Olkaa niinkuin Lakedaimonin sankarit."
Iltapäivällä oli johtajan asunnossa tavanmukaiset kokelaspäivälliset, joihin myöskin opettajakunta otti osaa.
Myöhemmin illalla lähti laiva yötä myöten viemään maan eteläosista kotoisin olevia seminaarilaisia lyhytaikaisille kesälaitumilleen. Lähtijäin joukossa oli myöskin Helmi, Nehen morsian. Rannalle jääneen sulhasmiehen haikeaan mieleen muistui se elokuun ilta, jolloin hän lyhtypylvääseen nojaten oli ensimmäistä kertaa katsomassa hylättyjen lähtöä. Siitä oli nyt viisi vuotta — kuinka aika rientää! Sama näytelmä oli uusiutunut vuosi vuodelta, ja niin tulee vastakin tapahtumaan: syksyin menevät kyynelsilmin ja puolukkaposkin, keväin lähtevät nauravin suin ja kalpein kasvoin.
Kummatko heistä sitten lienevät onnellisempia, mietti Nehe. Itkevien kyyneleet kai kuivuvat aikanaan, mutta epäiltävää on, punertavatko puolukat näiden kevätneitojen kalvenneilla kasvoilla enää milloinkaan.
Kun laiva oli jo kadonnut näkyvistä järven toisessa päässä olevaan salmeen, niin että ainoastaan metsän yli nouseva savu oli osoittamassa sen kulkusuuntaa, tunsi Nehe jonkun takaapäin lyövän reippaasti kädellä olallensa ja kuuli tutun äänen lausuvan:
"Suru pois!"
"Kas, Pekkako se … Eipähän tässä nyt erikoista suruakaan", vastasiNehe leikkisälle koulutoverilleen.
"Eipä ei… Mutta kuule, on tämä päivä meidän elämässämme siksi tärkeä käännekohta ja on sitä tähän tullaksemme saatu siksi paljon ponnistella, että se kyllä kannattaa päättää vähän juhlallisemmin kuin tavalliset tusinapäivät. Erittäinkin sinulle, joka olet tullut sulhasmieheksi, on siihen kaksinkertainen syy."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Nehe.
Pekka viittasi kädellään rantaravintolaa.
"Menisimme tuonne hiukan istumaan."
"Kapakkaanko!… Juomaanko!"
"Ei nyt juuri juomaankaan, muuten vain iltaa istumaan ja juttelemaan."
"Ei ikänä!"
"Raukka", sanoi Pekka halveksivasti ja lähti kuin suuttuneena kävelemään kiivaasti viittaamaansa suuntaan.
Nehen jäätyä paikalleen seisomaan riipaisi hänen sieluaan kipeästi äskeinen laivan lähtö. Kuin muodon vuoksi oli Helmi heilauttanut hänelle liinaansa jäähyväisiksi vain jonkun kerran, kääntänyt sitten selkänsä ja ruvennut vilkkaasti keskustelemaan jonkun mieshenkilön kanssa. Tästä katkeroituneena Nehe kuin kostoksi morsiamelleen teki pikaisen päätöksen ja lähti nopein askelin tavoittamaan toveriansa.
"Kuule, älähän jätä, älähän jätä… enhän minä nyt sentään ihan raukka ole."
Koskipas, ajatteli Pekka.
Matkalla ravintolaan hän neuvoi Neheä kuin hyväkin asiantuntija, miten tällaisissa laitoksissa on oltava ja elettävä. Verannan jyrkkiä portaita noustessa iski Nehen mieleen johtajan puhe, eikä hän voinut olla vertaamatta itseään Ephialtes kavaltajaan, joka tässä juuri on nousemassa Oita-vuoren salapolkua. Mutta hän oli tällä tiellä tullut jo niin pitkälle, että peräytyminen ei käynyt enää päinsä. Ravintolan lasiovelle päästyä kiteytti Pekkakin antamansa ohjeet pariin sanaan, kuiskaten toverilleen:
"Repäisevä meininki!"
Rohkaisusta huolimatta Nehe sisälle mentyä käveli Pekan jäljessä arkana, kuin olisi ensi kertaa menossa varkaisiin. Toverusten valittua paikkansa muutti heidän pöytäänsä pari aiemmin tullutta kokelasta.
"No hei! Johan Nehenkin näkee ihmisten joukossa", lausui toinen tervehtiessään.
"Onkin terveellistä meille kömpelöille koulumestareille pistäytyä joskus ravintoloissa oppimassa sivistyneitä käytöstapoja. Katsohan toki ympärillesi, Nehe, äläkä siinä tuijota lattiaan jäykkänä kuin olisit seipään niellyt. Täällä on hienoa väkeä, kaupungin kermaa", sanoi toinen.
Nehe uskalsi nyt vasta ensi kerran katsahtaa ympäristöään. Pitkin ison, kirkkoa muistuttavan huoneen seinävieriä ja lattian keskelläkin istui pienten pöytien ääressä juomia maistellen ja iloisesti keskustellen pikku seurueina herroja ja koreahattuisia naisiakin kirkkain silmin ja kuumeenkaltaista punahehkua poskipäillä. Joissakin pöydissä istui yksinäisiä vanhoja herroja, jotka sormillaan itsetiedottomasti sauvansa ponteen rummuttaen näyttivät vaipuneen joko hyvin syviin mietteisiin tai tylsään olemassa-olon nautintoon. Keskeymätön lasien kilinä ja huoneen täyttävä puheen sorina huumasi Neheä niin, että hänen oli paha olla ja teki mieli lähteä pois.
"Miltäs näyttää?" kysäisi Pekka, kun Nehe oli lopettanut tarkastelunsa.
"Hauskaa niillä näyttää olevan nyt", vastasi Nehe.
"Nyt…?"
"Niin — osat vaihtuvat. Voihan tulla aika, jolloin nämä suruttomat pikarin kallistajat rikkaan miehen tavoin olisivat kiitollisia, jos joku armelias raja-aidan toiselta puolen tipauttaisi sormensa päällä pisaran vettä heidän helvetillisessä janossa kuivuneille kielilleen."
"No, no, Nehe… On vähän vaikeaa mennä umpimähkään tuomitsemaan, ketkä joutuvat raja-aidan millekin puolen: Herra katsoo sydämeen eikä vatsaan", huomauttivat toverit.
Heitettyään jälleen silmäyksen tuohon mielestänsä jumalattomaan joukkoon Nehe hätkähti ja hänen teki mieli painautua pöydän alle piiloon.
"Kuulkaa", kuiskasi hän tovereilleen, "tuolla vastakkaisen seinän vierellä istuu kaksi meidän opettajaamme… Lähdemmekö pois?"
"Siinä ne ovat istuneet ja latkineet limonaatia kaiken iltaa ja koettaneet keihästää katseellaan meitä ulos, kun arvattavasti eivät opetuslastensa nähden kehtaa tilata väkeviä. Mutta ovat ne meitä niin monasti hirressä kiikuttaneet, että sopii nyt kerta meidänkin vuorostamme — hm… Kyllä en minä ainakaan lähde", sanoi toinen aiemmin tulleista.
"Mutta olisimmepa vielä eilisiltana istuneet — me tässä ja nuo tuolla?"
"Ai, pojat!… Olisi tullut koreasti käsky johtajan luokse, aikamoinen rippisaarna ja päästötodistuksen asemesta myrkyllisen kohtelias matkapassi: Nh — olkaa hyvät ja poistukaa kaupungista kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa."
"Niin, Nehe — osat vaihtuvat", sanoi Pekka ja rystysillään pöytään koputtaen lausui käskevästi:
"Neiti!… Neljä kahvia ja puolikas punssia."
Tarjoilijatar katsoi seuruetta kuin tunteakseen. Sanoi sitten:
"On kielletty antamasta seminaarilaisille."
"Seminaarilaisille?… Mitä se meitä liikuttaa. Punssia ja pian", komensi Pekka, pitäen arvolleen sopimattomana ruveta mokomalle selvittämään, mikä ero on heidän ja seminaarilaisen välillä.
Neheä hävetti niin, että hän tuskin ilkesi enää vilkaistakaan sinnepäin, missä opettajat istuivat. Voivat ne nyt kuvitella mitä tahansa. Voivat ajatella: Noita toisia emme niin kovin ihmettele, mutta surkeaa on, että Nehemia Norosenkin, jolla kuitenkin on olevinaan jonkinlaista uskon harineita, saa nähdä tällaisessa paikassa. Kivistöön, kivistöön on pudonnut kylvämämme siemen siinäkin pellossa, jossa luulimme sen hyvään maahan langenneen. Neheä halutti mennä opettajille huomauttamaan, että hän on näillä teillä ensimmäistä ja viimeistä kertaa — eikähän tämä tällainen kuulu sentään näiden toverienkaan tapoihin. Mutta toiselta puolen tuntui opettajain läsnäolo turvalliseltakin: Kun kerran he voivat istua täällä, niin miksi emme mekin.
Punssin tultua pöytään maistoi Nehe sitä aluksi hyvin varovasti ja lipoi kieltään kuin makua tunnustellen.
"Mutta eihän tämä ole ollenkaan väkevää — onpahan vain melkein kuin limonaatia", ihmetteli Nehe.
"Sokerivettä", naurahtivat toverit kaksimielisesti.
Kun tätä sokerivettä oli tilattu toinen puolikas, eikä näyttänyt siltä, että se olisi vielä viimeinen, nakkasivat seminaarin opettajat suuttuneina limonaatinsa lopun suuhunsa, heittivät ovelta viipyvän katseen eilispäivän alamaisiinsa ja poistuivat voimattomina kuin valtaistuimelta syöstyt hallitsijat. Heidän vartioimansa pöytäseurue alkoi yhä vilkkaammin keskustellen vapautua muustakin ympäristöstään ja keskittyä omaan piiriinsä. Puhuttiin koulumuistoista kuin ainakin menneistä asioista, vaikkapa vereksimmät niistä olivatkin vasta tämänpäivän vasikoita. Keskustelun kääntyessä kummituksiin ja muihin ihmeellisiin asioihin kertoi Pekka erään kummallisen kokemuksensa.
"Tuskin on vielä kuukauttakaan kulunut siitä, kun minä eräänä iltana kaupungilta kotiin tultuani ja ovet lukittuani aloin lukea läksyjäni, asuintoverini Ville Vuoren viipyessä vielä ulkona. Yht'äkkiä rupesi minua oudosti raukaisemaan ja ennen pitkää nukuin tai olin nukkuvinani istualleni keinutuoliin. Silloin kuulin jonkun lausuvan hyvin selvällä äänellä: 'Pekka, ota tilaisuudesta vaari. Kotikyläsi opettaja Varpu kuoli äkkiä viime yönä. Pyydän sinua hakemaan opettajaksi vainajan sijaan.' Herättyäni siihen menin varmuuden vuoksi koettamaan ovia, olinko todella muistanut ne teljetä vai oliko Ville käynyt luonani kujeilemassa; mutta säpissä olivat ovet. Villelle, koiranleualle, en puhunut asiasta mitään, sillä arvasin hänen sille vain nauravan. Mutta kun hän noin viikkoa myöhemmin postissa käytyään toi minulle kirjeen, sanoin tietäväni sen sisällön sanasta sanaan koteloa avaamatta. Se oli Villestä niin mahdotonta, että hän ei viitsinyt tehdä edes vastaväitteitä, vaan tarjosi sadan markan vetoa, johon empimättä suostuin. Tyhjensimme kukkaroistamme pöydälle kumpikin koko maallisen omaisuutemme. Mutta minun varmuuteni pani Villen jänistämään, ja hän pyysi kaventaa vetosummaa kymmeneen markkaan. Saneluni mukaan hän sitten kirjoitti paperille ne lauseet, mitkä olin unessa kuullut. Oli henkeä pidättävä hetki, kun avasimme kotelon ja vedimme kirjeen ulos. Mutta ihan kalpenimme hämmästyksestä, havaitessamme siinä aivan samat sanat kuin toverini kirjoittamassa paperissa. Koulun johtokunnan esimieheltä sain myöhemmin pitemmän kirjeen, mutta hän oli heti kuolin sanoman kuultuaan kiiruhtanut antamaan minulle tapahtumasta lyhyen ennakkotiedon ja hakukehoituksen… Hm… Sinä iltana emme, Ville ja minä, vaihtaneet enää montakaan sanaa keskenämme, ja seuraavan yön makasimme molemmat minun sängyssäni hyvin liki toisiamme."
"Kummallista, kummallista", ihmettelivät toverit!
"No aiotko hakea opettajaksi kotikylääsi?"
"Mitäpä syytä on lähteä merta edemmä kalaan, varsinkin kun, kuten kuulitte, olen tavallaan kumonnut tuon vanhan väitteen, että ihminen ei voisi olla profeetta isäinsä maalla… Neiti, puolikas — —" pyysi Pekka, lausuen lopun kuiskaamalla ja silmää iskien.
Kun tätä uutta ainetta oli tuotu ja Nehe muitten mukana sitä maistanut, nykäisi hän äkkiä huulensa pikarista, sähähtäen kuin kissa, joka huomaamatta on lipaissut kuumaa ruokaa.
"Mih-itäs tämä on?"
"Kyllä se on selvää ainetta", nauroivat toverit. "Kuinkas luet?"
"Cognac", tavaili Nehe huuliaan päristellen pullon kupeesta.
Kun kaksi aiemmin tullutta toverusta olivat vielä tarinoineet muistojaan, huomautti Pekka:
"Olemme nyt jo kaikki muut kertoneet jotakin elämästämme, mutta Nehe ei ole puhunut vielä mitään… Onko sinulla nälkä?"
"Nälkä?… Johtajan päivällisillä koetin kyllä pitää puoliani, mutta minusta on, kuin ne herkut minulle käsittämättömistä syistä aikoisivat pyörtää paluumatkalle… Ei, ei minulla ole nälkä — mutta miksi sitä kysyt?"
"Siksi vain, kun olet siinä itseesi unohtuneena tuijotellut tuohon ruokapöytään kuin kissa hiireen, vesikierteet silmissä."
"Tuo kukkurainen ruokapöytä ja sen herkuttelijat ovat johtaneet muistooni erään toisen ruokapöydän ja sen aterioitsijat", sanoi Nehe.
"Annahan kuulua."
"Minulla olisi kyllä, minullakin, puhuttavana muuan merkillinen uni, joka juuri tänään on yhdeltä osaltaan toteutunut, mutta kerronpahan nyt tämän toisen muistoni. Keväällä toiselle luokalle päästyäni kuljin jalkaisin parin suupaltin toverini kera — ei kotiin, vaan aivan toiselle paikkakunnalle ansiotöihin. Eräällä pitkällä, asumattomalla taipaleella tulimme muutamaan autioksi jätettyyn mökkiin. Vastenmielisten matkakumppanieni nukahtaessa päätin haihduttautua heistä ja lähdin kävelemään metsään vievää polkua. Jonkun matkaa kuljettuani tulin pieneen tölliin, jonka pihassa taivasta kuvastava iso lähde on kummallisesti syöpynyt mieleeni, niin että milloin muistan töllin, näen samalla sen lähteenkin. Tuvassa oli viisi lasta, joista nuorin imi männyn jälttä. Kysymykseeni, missä heidän isänsä on, sain vastaukseksi, että se on kuukausi sitten pudonnut tukkiruuhkalta koskeen ja kuollut. — 'Entäs äiti?' tiedustelin. — 'Äiti on aitassa, ja kohta kai kuolee sekin', sanoivat lapset. Menin aittaan. Sen lattialla ryysyisellä vuoteella makasi sairas vaimo — niin sairas, että hän voi puhua vain kuiskaamalla ja jaksoi tuskin liikuttaa enää toista kättänsä. — 'Oletteko pappi vai minkä vuoksi tänne tulette?' kuiskasi hän. — 'En ole pappi, mutta tarvitsetteko ruumiin vai hengen apua?' kysyin puolestani. — 'Ei… ei ruumiin, ei ruumiin… Mutta lapsiraukat… tuolla tuvassa… kuolevat nälkään… kuin linnunpojat… joiden emo on… oksalta ammuttu.' Menin tupaan, tein eväskontistani viisi voileipää ja annoin ne lasten käteen. Ja kun se pienin, joka oli jälttä imenyt, lapsellisessa kiitollisuudessaan kietoi kätensä kaulani ympäri, niin luulen, että vaikka rinnassani olisi ollut kivi sydämen asemesta, olisi senkin pitänyt liikutuksesta sykähtää. Lasten syödessä menin toistamiseen aittaan ja koetin vointini mukaan antaa äidille sitä ravintoa, jota hän kaipasi. Kun hän sitten lähtiessäni koetti kurkottaa minulle hyvästiksi sitä kättänsä, jota voi vielä vähän liikuttaa, oli minusta, niinkuin hän peitteen alla olevalla liikkumattomalla kädellään olisi samalla tarttunut lujin ottein kuoleman kylmään oven ripaan. Palattuani taas tupaan kysyin lapsilta, mikä heidän eteensä mahtanee tulla, kun äitikin pian kuolee. — 'Jäähän meille te — hyvä Jeetut', vastasi viisivuotias Joosefiina. — 'Mistäs tiedät, että Jeesus auttaa?' kysäisin. — Tiitä minä ten tiiän, että kun me jo eilen toimme viimeitet leipäpalatemme ja kun tänään ei ollut enää yhtään tuupalaa ja kun tuli oikein kova nälkä, niin lanketimme kaikki linnan polvillemme tuohon tuvan lattialle ja lukoilimme: Lakat Jeetut, anna meille tänä päivänä meitän jokapäiväinen leipämme. Eikä titten viipynyt kauankaan, kun Jeetut lähetti tetän tänne.' Tämän kuultuani tein lapsille toiset voileivät ja jätin heille loputkin ruokani. Mutta vaikka nyt olin itse eväätön, markka viisikymmentä penniä rahaa taskussani, lähdin töllistä jatkamaan matkaani niin rikkaana, että mikään miljonääri ei voi olla niin rikas."
Nehen kertomuksen loppuessa oli toverusten mieliala painunut melkein kyynelten rajalle. Tahtomatta sitä enää keinotekoisesti kohottaa he maksoivat laskunsa ja poistuivat hiljaisina ravintolasta.
Ontosti kumahteli koulutalo Nehen askelista, kun hän paikkakunnalle vasta saapuneena kulki tarkastellen uuden kotinsa autioita huoneita, joiden äänettömässä tyhjyydessä osa hänen poismuuttaneen edeltäjänsä henkeä ja kaikkien niiden tuntemattomien ihmisten henkeä, jotka näissä huoneissa ennen häntä olivat asuneet ja koulua käyneet, tuntui ikäänkuin läsnäolevana kuiskailevan. Hän pysähtyi yhden ja toisen ikkunan ääreen, katsellen eri puolilta ympäristöään. Etelään käsin avautui laaja järven selkä, ja sen takaa siinteli metsäisiä vuoria elokuun illan autereessa. Kylän keskellä maantien varrella törrötti pieni, aikoinaan keltaiseksi maalattu kirkko. Kaikki muut rakennukset olivat harmaita ja rappeutuneen näköisiä. Näin kirkonkyläksi teki tienoo katselijaan jotenkin lohduttoman vaikutuksen.
Joutilaana sunnuntai-iltapäivänä Nehe lähti aikansa kuluksi kävelemään kylän raittia, tutustuakseen lähemmin uuteen kotiseutuunsa. Pyhäkköä lähetessään hän kuuli jo etäälle kirkon hirsiaidan sisästä meluavaa puheen rähinää, josta saattoi erottaa yksinäisiä huudahduksia:
"Risti pitää!"
"Solttu!"
"Rouva kaataa!"
"Mutta kuningas se rouvankin kellistää — hehehe… saaplari!"
Kohdalle tultuaan hän näki useita nuoria miehiä, joukossa jonkun vanhemmankin, innokkaasti pelata läiskyttävän korttia kirkon rappusilla, väliin aina kallistaen pullon suusta viinaa kurkkuunsa. Moinen pyhyyden häpäiseminen kuohautti Nehen sydäntä niin voimakkaasti, että hän ei malttanut mennä ohi huomauttamatta:
"Tiedättekö, miehet, ketä te siinä kirkon rappusilla palvelette?"
"Kyllä se tiedetään, mutta mitäs se herraa liikuttaa, ketä me palvelemme", vastasi muuan röyhkeästi.
"Tiedättekö myöskin, mitä meidän Herramme teki niille, jotka olivat tehneet hänen isänsä huoneen ryövärien luolaksi?" jatkoi Nehe.
"Eipä satuta tietämään."
"Mitäs se teki?"
"Hän teki ruoskan köysistä ja ajoi ne kaikki ulos."
Pelaajat vaikenivat hetkiseksi näköjään tyyninä ja vilkuilivat merkitsevästi toisiinsa. Yht'äkkiä iski joku miehistä nyrkkinsä irtautuneeseen rappulautaan, niin että kortit hypähtivät kohoksi ja kirkon seinä kajahdutti kumean vastalauseen.
"Jumaliste!… Herran sopisi koettaa meille samaa temppua, niin saataisiin nähdä, kuka täältä lähtee ja kuka jää."
"Ja olettekos te se 'meidän Herramme'… emme tunne teitä", pisti toinen.
"Tulette vielä tuntemaan", vastasi Nehe kuin taisteluvaatimuksena ja antautumatta enempään sananvaihtoon jatkoi kävelyään.
Jonkun matkaa kylän laidasta oli maantien varrella yksinäisellä paikalla ikihonkain ympäröimänä pieni hautausmaa, ja sen kiviaidan kupeessa kyyhötti harmaa tupanen. Nehe astui kalmiston portista sisään. Se oli hänestä kuin uuden kotikylänsä pienoiskuva. Kuten siellä hieman rappeutunut kirkko oli miltei ainoa huomattava rakennus matalien majojen keskellä, niin komeili täällä hautausmaan näkyvimmällä kohdalla yksinäinen, korkea kivipaasi vaatimattomien puuristien parissa.
Kuka mahtanee nukkua ikuista untansa tuon alla? ajatteli Nehe ja pysähtyi uteliaana ylpeän hautamerkin eteen. Sen rintaan hakattuja suuria kirjaimia, samoin kuin koko kiveäkin peitti hieno sammalnukka kuin vihreä sametti, jonka alta paikoittain pilkahti kirjainten kultaus esiin.
Nehe luki hitaasti, sana sanalta:
"Tässä lepääGeorg RajaleniusjaTyttärensäBertha Ingeborg.
Vaikka teidän syntinneveriruskeat olisivat,pitää niiden lumi-valkeiksi tuleman."
Mykkä hautakivi oli Nehelle kuin suuri kysymysmerkki suuren tuntemattoman ovella.
Kuka oli ollut Georg Rajalenius? Millainen hänen tyttärensä? Ja mitä veriruskeita syntejä mahtanee tämä hautakumpu poveensa kätkeä, kun muistosanoiksi on valittu niin paljon puhuva raamatunlause?
Kummaksensa Nehe pani merkille, että paikkakunnalla näyttiin kuolleitten asunnoista pidettävän parempaa huolta kuin elävien; sillä halvoista hautaristeistä päättäen köyhienkin hautakummuilla huojui hiljaisessa tuulessa joku vaatimaton kukkanen. Varsinkin erään, hautausmaan laidalla likinnä mökkiä sijaitsevan kukkaskummun ihanuus veti puoleensa Nehen huomiota.
Aikansa katseltuaan vainajien hiljaisia leposijoja Nehe jatkoi matkaansa asumattomalla taipaleella yhä eteenpäin. Ennen pitkää herätti hänen mielenkiintoaan jälleen uusi, entisiä järkyttävämpi yllätys. Hiukan syrjässä maantiestä hohti petäjien kyljissä ilmoituspapereita muistuttavia valkeita levyjä. Mentyään niitä lähempää katsomaan Nehe aivan tyrmistyi kauhusta: puiden kylkiin oli isoilla rautanauloilla isketty levälleen raamatuita ja eräitä muita uskonnollisia kirjoja. Seudulla ei näkynyt ihmisiä tällä kertaa, mutta päättäen poljetusta aukeamasta, jota puihin naulatut kirjat ympäröivät kuin rajamerkkeinä, oli sitä ahkerasti käytetty kansanjoukkojen kokouspaikkana.
Mitä tämä on? Mitkä pimeyden vallat täällä ovat irrallaan? kyseli Nehe itseltään, kääntyen paluumatkalle tältä kauhun paikalta. Hänen aivoissaan kierteli näkemiensä johdosta kymmeniä kysymyksiä, joihin hän kaipasi kiihkeästi vastausta. Saadakseen niihin jotakin selvitystä hän päätti ohi kulkiessaan poiketa kalmiston kupeessa kyyhöttävään tölliin, jossa arveli haudankaivajan asuvan.
Mutta astuttuaan ovesta sisään hän tapasikin siellä kokonaan toista kuin oli kuvitellut. Pöydän ääressä syrjin oveen istui vanhanpuoleinen nainen. Silmälasit nenällä ja ruudukas huivi hartioilla hän oli kiintynyt niin syvästi raamatun lukemiseen, ettei huomannut Nehen tuloa eikä kuullut hänen tervehdystään.
Tahtomatta häiritä mummon hartautta Nehe pysähtyi ovensuuhun seisomaan ja silmäilemään huoneen köyhää, osittain kammottavaa kalustoa. Paitsi pöytää, rukkia, kangaspuita kuteilla olevine kankaineen ja paria tuolirania, oli karsinaseinällä matalien pukkien päällä pitkä, musta, tavattoman leveä ruumisarkku valkoisine vuoteineen — musta kansi oli nostettu pystyyn seinää vasten. Kukka-astiana pienellä ikkunalla koijotti mullalla täytetty ihmisen pääkallo, jonka nenä- ja suuaukoista sekä silmien rei'istä kasvavat, palkoja kantavat herneenvarret olivat ikkunan yläosaan kiinnitetyillä langoilla jännitetyt eri tahoille haarautuviksi.
Mihin noidan luolaan olenkaan tullut, ajatteli Nehe, tuntien ruumiissaan värisyttävää kylmyyttä, vuoroin hiostavaa kuumuutta. Hän aikoi jo pujahtaa ovesta ulos itseään ilmaisematta, kun vaimo vihdoin sulki raamatun ja vilkaisi sattumalta ovelle. Nehen huomattuaan hän taivutti päänsä alas ja katsoa tuijotti silmälasiensa yli vieraaseen kuin johonkin kummaan, samalla nauraa hihittäen itsekseen.
"Kuka sinä olet?" hän vihdoin kysyä tokaisi ja oikaistuaan pitkän vartalonsa, niin että pää tapaili matalaa lakea, meni ovensuuhun vierasta tervehtimään.
"Eipä kaukaisiakaan — olen tämän kylän uusi opettaja", vastasi Nehe.
"Oletko sinä uskovainen?" tutkaisi mummo.
"Olen", antoi Nehe suoraan kysymykseen suoran vastauksen, hieman närkästyneenä mummon sinuttelusta.
"Sepä hyvä, vai olet sinä uskovainen — edeltäjäsi, entinen opettaja, olikin jumalaton mies… Hihihi…! Nauratti äsken ja naurattaa vieläkin: katsos, täällä minun kopissani ei ole käynyt ketään vierasta kolmeenkymmeneen vuoteen. Ihmiset melkein pelkäävät niitä lankojaankin ja kankaitaan, joita olen täällä heille kehräillyt ja kutonut. Mutta nytpä minä kiehautankin sinulle kahvit, kun sattui niin somasti, että tuli vieras minullekin — kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Istu, istu, ja ota tuolta ikkunasta herneenpalkoja pureksiaksesi… tai jos sinua väsyttää, niin onhan täällä vuode levätäksesi" — hän viittasi ruumisarkkuun — "minä pyörähdän lähteellä hakemassa kahvivettä", touhusi mummo, otti sangon ja lähti, jättäen Nehen yksin tupaan pyyhiskelemään hikeä otsaltaan.
Kun kahvin valmistuttua oli istuttu pöytään — Nehen mielestä peloittavan likelle pääkalloa — huomautti hän asian aluksi:
"Minä tässä nautin vierasvaraisuuttanne enkä vielä tiedä edes emännän nimeä."
"Mistäs sinä, härkävieras paikkakunnalla sen tietäisit, mutta laajoilla aloilla näillä tienoin tunnetaan kyllä Hauta-Heta", vastasi mummo.
"Onko teillä miestä?" uteli Nehe.
"Ei ole vielä miestä, mutta sulhanen on."
"Oo… vai niin… No, milloinka on häät?"
"Hääpäivää ja hetkeä en tarkalleen tiedä, mutta vihkiäisiin ei voine enää kovin pitkää aikaa kulua… olen ollut kihloissa jo kolmekymmentä vuotta."
"Se on melko pitkä kihlausaika. Entäs sulhasenne — missä hän on?"
"Vain muutaman sylen päässä täältä, tuossa kiviaidan toisella puolen."
"Hautausmaalla?… Kävin äsken siellä."
"Vai kävit. Satuitko huomaamaan siellä semmoista kumpua, jossa oli paljon kukkia?"
"Ihailin sitä, enkä osannut muuta ajatella, kuin että sen alla nukkujan on pitänyt olla hyvin rakas sille, joka haudan on niin ylenpalttisella kukkasrunsaudella kaunistanut."
"Voi, hyvä opettaja… rakas… rakas …"
Hauta-Heta ratkesi kyyneliin.
"Se minun sulhaseni, Ismael, nukkuu niiden kukkien alla. Kolmekymmentä kesää on armaani rinnan päällä jo kukat kukkineet ja kolmenkymmenen talven lumet ne jälleen peittäneet, ja minun morsiusvuoteeni — tässä — on ollut valmiina jo kolmekymmentä vuotta" — mummo löi raskaasti käden otsalleen ja nyökäytti päätään joka tavulle — "kol-me-kym-mentä vuotta".
Hän vaikeni käsi otsalla, ikäänkuin olisi unohtunut muistelemaan tuota pitkää aikaa. "Teillä on hieman omituinen morsiusvuode", alkoi Nehe jälleen.
"Omituinenhan se vähän on, mutta omituisiahan tässä ollaan niin sulhaset kuin morsiametkin. Pitäähän minun vuoteeni olla samanlainen kuin hänenkin, että se olisi muodollaan ja värillään alati muistuttamassa tulevaa, pitkää hääyötäni. Ja kun sitä köyhänä ja sukulaisettomana on itse aikanaan kapionsa hankkinut, niin eipähän sitten vieraalla ajan tullen ole sen suurempaa uhrausta ja vaivannäköä, kuin lyödä muutama naula kirstun kanteen ja nostaa nuorikko sulhonsa viereen aidan toiselle puolen."
"Niinpä on… Teillä on tuossa ikkunallanne myös perin omalaatuinen kukka-astia", huomautti Nehe, heittää mulkautellen pälyileviä silmäyksiä kalloon, jonka luiseen seuraan hänen oli vaikea mukautua.
"Täytyyhän morsiamella toki olla sulhasensa valokuva", vastasi Hauta-Heta. "Onko tuo sulhasenne kallo?" "Ei se kyllä ole sen, mutta kun tullaan sille asteelle, ollaan kaikki tuon näköisiä, niin että kuvaan nähden ei ole väliä sillä, kenen kallo on. Löysin sen kerran hiedasta haudan partaalta, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta siitä, kenen se mahtanee olla. Talveksi nostan sen tuonne nurkkahyllylle kuin kuvan ainakin, mutta kesäisin kasvatan siinä herneitä."
"Miksi juuri herneitä?"
"On olemassa semmoinen isien usko, että ihmisen kallossa kasvatetuilla herneillä saa aikaan paljon hyvää, jos pahaakin. Minä niillä parantelen ihmisiä."
"Mutta eikö tuo, joka on hautaan vihitty, kaipaa takaisin siunattuun multaan?"
"Se on täynnä siunattua multaa, ja kaippa sen kotiinsa korjaavat, samalla kun minutkin vievät."
Mummo pistää tökkäsi sormensa silmänreiästä sisään.
"Jopa se siunattu multa tuntuu siinä päiväpaisteessa kuivuneen", sanoi hän ja kaatoi lirauksen vettä kustakin neljästä lävestä.
"Eikö tunnu sentään kolkolta asua yksin näin likellä vainajia, varsinkin pimeinä syysöinä, ja eikö hautojen haju kesäkuumilla ole vastenmielistä ja epäterveellistäkin", huomautti Nehe.
"En näe sormusta sormessasi, mutta kai sinä olet jo ehtinyt rakastua — ehkäpä sinulla on morsiankin?" teki mummo vastakysymyksen.
"Minä kyllä tunnen, mitä rakkaus on, ja onhan minulla morsiankin — mutta se on kaukana täältä", sanoi Nehe hiukan punastuen.
"Kaukana?… Eikö sinusta olisi autuaampaa, että se olisi likellä, ihan vierelläsi?"
"Oi, hyvä mummo, kyllä se olisi autuuksista ihaninta."
"Niin no, pitäisihän sinun sydämesi sitten ymmärtää, minkä tähden tämä minun tupapahaseni on näin likellä hautausmaata, joka on minulle kuin häähuone ja sen kesäinen haju kuin palsamin tuoksu… Sinun on turhaa sanoa, että on eroa — että sinä olet nuori ja minä olen vanha — että sinun armaasi on elossa ja minun on kuollut. Sama ikuinen tuli se palaa minun povessani kuin sinunkin ja kaikkien niiden povissa, joiden rinnoissa rakkauden kaipuuta on."
"Niin kai — niin kai se on… Mutta tietääkö mummo, keitä ovat ne, isä ja tytär, jotka nukkuvat sen ison kivipaaden alla?"
"Nekö?… Tässä puhellessa unohtuu ja jäähtyy kahvi kokonaan. Ryyppäähän kuppi kuumaa, niin tarinoinpahan sitten… Ne vainajat ovat siellä sammaltuneen paatensa alla maanneet jo kauemman aikaa kuin useimmat meistä nykypolven vanhoistakaan olemme eläneet."
"Onko niiden muistokin joutunut kokonaan unhoon?" kysyi Nehe.
"Ei se semmoinen muisto joudu milloinkaan unhoon, vaikka se kai vainajien itsensä puolelta olisi hyvin toivottavaa. Rajalenius kuuluu olleen hyvin rikas ja korkea herra, suuren kartanon omistaja jossakin kaukana etelässä. Siinä hovissa oli ollut sauna, jossa oli alkanut kummitella. Muutamakseenkin hovin väen iltahämyssä kylpemään mennessä oli saunan ovessa tullut vastaan outo mies, kavunnut ylös seinää myöten ja kadonnut päädyn avoimesta ikkunasta laipiolle. Kerran, kun hovin työläisten tupa talvipakkasella oli pantu joksikin aikaa kylmille ja väki mennyt yöksi saunaan maata, oli ullakolta valkean sammutettua alkanut kuulua pienten lasten itkun vikinää ja niinkuin joku olisi juossut laipiolla edestakaisin, niin että multaa oli varissut niiden makaajien päälle. Kun ne itkut ja ryskeet eivät ottaneet loppuakseen, oli hovin herra vihdoin määrännyt saunan hajoitettavaksi. Mentyään eräänä aamuna työtänsä aloittamaan olivat purkajat huomanneet neljä kattolautaa irroitetuksi naulauksestaan räystään puolelta. Miehet olivat kohottaneet lautoja, ryömineet siten saamastaan aukosta ullakolle ja arvelleet, että samaa tietä oli siellä ennenkin käyty. Omia ajatuksiaan ajatellen oli toinen purkajista ensi työkseen alkanut raaputtaa käsillään laipiomultaa ja löytänyt joukon siihen piilotettuja pieniä luita, niinkuin rotan ja oravan luita. Tarkattuaan lähemmin löytöänsä oli hän selkänikamista ja pääkalloista hoksannut, että ne olivatkin keskensyntyneitten ihmissikiöitten luita. Jo kauan sitä ennen oli korvasta korvaan kuiskailtu, että hovin neiti piti yhteyttä oman pehtorinsa kanssa. Kun miehet nyt sovittivat nämä huhut, irroitetut kattolaudat, lasten itkut ja löytönsä yhteen, valkeni heille kaikki. He kokosivat luut vasuun, ottivat lakit päästänsä ja koppaa kahtapuolta korvista kantaen astuivat vakavina kuin ruumiinkantajat ainakin, laskien kantamuksensa ylhäisen hovin neidin eteen. Nähtyään päivän valoon paljastettuina omat veriruskeat syntinsä — niinkuin patsaassa lukee — oli neiti valahtanut lumivalkeaksi ja kaatunut pyörtyneenä lattialle, eikä isoon aikaan oltu tiedetty, oliko hän elävä vai kuollut. Mutta kun se hovin herra oli rikas ja mahtava, ei ilmitulleesta rikoksesta oltu nostettu oikeudenkäyntiä hänen tytärtänsä vastaan.