"Sitten se hovin herra, jonka rouvan armias kuolema oli aiemmin korjannut näkemästä lapsensa hirveää lankeemusta, kuului myyneen maansa ja mantunsa ja lähteneen etsimään itselleen ja tyttärelleen lymypaikkaa kauas entisiltä asuinsijoiltaan. Lieneekö hänestä tämä Lohilahden kylä ollut piiloisin soppi Suomenniemellä, mutta niin vain on, että hän täältä oli ostanut maapalstan ja rakentanut kartanonsa järven rannalle.
"Mutta eipä ollut kulunut pitkääkään aikaa tuon salaperäisen herrasväen tulosta, kun sanoman musta korppi oli lentänyt tännekin ja raakunut ihmettelevien ihmisten korville entisen hovin neidin synkeän tarinan. Kävi niin, kuin tässä isossa kirjassa sanotaan: Heidän tekonsa seuraavat heitä.
"Ikäänkuin tyttärensä suurten syntien sovitukseksi oli herra heti tulennaltaan ruvennut rakennuttamaan kirkkoa ja perustamaan hautausmaata. Ensimmäisenä siemenenä siihen kätkettiin hänen tyttärensä. Haudalle pystyttämäänsä patsaaseen isä oli valinnut raamatunlauseen ja jo eläessään hakkauttanut siihen myöskin oman nimensä, ilman mitään arvonimiä, vaikka hänellä ei kuulu niistä puutetta olleen."
"Muistolauseen alkupuoli pitää paikkansa liiankin hyvin — miten lienee sen lumivalkeuden laita?" uteli Nehe.
"Niissä asioissa me ihmiset usein olemme värisokeita, niin että se, mikä täällä näyttää sysimustalta, havaitaankin tuolla ylhäällä lumivalkeaksi. Minä olen kehrännyt villoja, kutonut kankaita ja värjännyt lankoja ilmoisen ikäni; mutta ihmisten katkenneita elämänlankoja ei värjätä meidän väripadoissamme. Se hovin neiti kuuluu täällä Lohilahdessa viettäneen niin eristettyä elämää, että häntä ei juuri kukaan saanut puhutella eikä tutkistella hänen sielunsa tilaa. Kalpeakasvoinen hän oli ollut kuin haamu ja käyttänyt aina mustaa silkkipukua. Kesäilloin ja varsinkin myrskyisinä syysöinä hän oli usein istunut yksin uimahuoneessa järven rannalla, kuunnellut tuulen raivoisaa ulvontaa ja katsellut kuutamossa valkoharjaisten aaltojen vaahtoisaa leikkiä. Hänen viimeisistä hetkistään ei niinikään ole mitään tietoa. Mutta varmaankin isä tunsi tyttärensä sydämen, eikä ole luultavaa, että hän niin totiselle paikalle olisi pannut paaden vuosisatoja valhetta puhumaan. Tosinhan kerrotaan — vaikka kaikkiin maailman huhuihin ei ole uskomista — sen neidin vielä kuolemansa jälkeen siellä koululla liikkuneen ja myrskyisinä syysöinä uimahuoneessa istuneen, samanlaisena kuin oli eläessäänkin — mustana ja kalpeana."
"Koululla…?"
"Niin. Koulutalo on sen herran ja hänen tyttärensä entinen asuinrakennus, jonka hän kirkon kera testamenttasi kulmakunnalle sillä ehdolla, että siitä tulevina aikoina muodostettaisiin koulu, niinkuin sitten nykyisen rovastimme aloitteesta tehtiinkin. Niin että kirkot ja kouluthan meillä kyllä on, mutta omaa pappia ei ole."
"Ilmankos täällä saa nähdäkin neljän kuninkaan kirjoja luettavan jaehtoollisryyppyjä naukattavan kirkon rappusilla, samalla kun sen yhdenHerran kirjat riippuvat ristiinnaulittuina metsissä petäjien kyljissä.Niiden korttisankarien urhotöitäkö nekin raamattujen naulaamiset ovat?"
"Niinjumalattomia eivät toki ne mahtane olla."
"Kenenkäs tekoja ne sitten voisivat olla?"
"Uskovaisten!" huudahti Hauta-Heta pyhässä kiivaudessaan.
"Uskovaisten?"
"Lihanpyhien!" kiljaisi mummo, jatkaen hetken päästä leppeämmin:
"Rupea sinä, opettaja, yksin tein meidän papiksemmekin."
"Eihän minulla, hyvä mummo, ole lipereitäkään kaulassani eikä kappaa selässäni", esteli Nehe puoleksi leikillä.
"Jos sinulla on sydämessäsi Jumalan antamat liperit, niin se riittää. Eikähän sinun tarvitse kaikkia papillisia toimituksia tehdäkään, kunhan vain saarnailetkin selvää luterilaista oppia ja johdattelet tätä eksynyttä laumaa oikeaan lammashuoneeseen. Sinä et tunne vielä tätä paikkakuntaa etkä tiedä, kuinka kipeästi täällä väärentämättömän sanan julistajaa tarvittaisiin."
Mummo kurkotti kaulaansa ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi:
"Oletko kuullut puhuttavan esimerkiksi Pukkimäen piruista?"
Nehe naurahti.
"En ole kuullut."
"Sanotaan, että Pukkimäen saunan perästä on vain kirvesheitto helvettiin."
Mielenkiintoisen keskustelun aikana Nehe oli aivan unohtanut ympäristönsä. Mutta kun hän myöhäisen elokuun illan varjojen laskeutuessa pirttiin vilkaisi hämyn verhoamaan pääkalloon ja ruumisarkkuun, muistaen samalla hautausmaan läheisyyden, alkoi hän kiirehtiä pikaista poislähtöä.
Nehellä oli koulullansa aluksi vain yksi huone kalustettu. Ruoalla hän kävi naapuritalossa, kunnes ehtisi saada emännöitsijän ja järjestää oman talouden.
Hän oli nukkunut kamarissaan häiritsemättömässä rauhassa jo pari edellistä yötä. Mutta kun hän nyt Hauta-Hetan mokista tultuaan rupesi maata, oli hänen sielunsa äsken näkemiään ja kuulemiaan kuvia niin tuillaan, että uni pysyttelihe loitolla pitkälle yli puolen yön. Nehen vihdoin nukahtaessa kevyeen uneen piiloutuivat vaikutelmat hetkiseksi, mutta palasivat pian uudelleen, kujeillen isännättömässä talossa vaihdetuin vaattein, huonosti salaavat naamiot kasvoilla.
Oli kirkko. Alttarikehän laidalla puoliympyrässä istua ruhjotti kantapäittensä nojassa kyykkysillään julman näköisiä miehiä kuin variksia aidan harjalla. Alttarikehän sisällä kulki punaiseen papinkauhtanaan pukeutunut saatana miehestä mieheen, korttipakka toisessa kädessä ja isomahainen pullo toisessa, pisti pataässän kunkin suuhun ja kaatoi palan paineeksi pullonsa suusta viinaa kakisteleviin kurkkuihin. Saamisensa saatuaan miehet kohoutuivat seisaalle ja voimakkaasti röyhtäisten nyökkäsivät saatanalle, niinkuin ehtoollisvieraitten on tapana kumartaa papille.
Nehe ei saanut nähdä, mitä kirkossa sen jälkeen tapahtui, sillä yks kaks oli hän jo Hauta-Hetan mökissä. Mummo istui paitasillaan kirstussansa, silmälasit nenällä, ja kurkotti käsillään pääkalloa ovella seisovaa Neheä kohti, samalla nauraa kikattaen niin makeasti, että herneenvarsista tehty morsiuskruunu riippuvine palkokoristeineen heilahteli kalisten hänen harmaassa päässänsä ja pääkallo ikäänkuin tanssi hänen naurusta hytkyvissä käsissään. Mutta yht'äkkiä mummo muuttui ankaran totiseksi ja pääkalloa yhä Neheä kohti ojentaen lausui kolkolla äänellä: Ihmisen viimeinen valokuva.
Nehe pakeni pelästyneenä ulos ja huomasi valkoisen lintuparven lentävän häntä kohti hämärtyvän taivaan rannalta. Niiden likemmäksi tultua seisoi musta ammuttu nuoli kunkin verisessä rinnassa. Vihdoin linnut haavoittuneina alkoivat laskeutua alas ja maahan pudottuaan muuttuivat raamatun raiskioiksi.
Ulkona sakeni hämärä vähitellen niin pimeäksi, että Nehe ei voinut nähdä enää mitään. Kun hän siinä paikallaan seisten epäröi, minne mennä, kuului kuin vastaukseksi yöstä yksinäinen huuto: Tule meidän papiksemme.
Miten Nehe oli osannut kotiinsa, sitä hän ei tiennyt, mutta tuskin hän oli ehtinyt vuoteeseensa, kun viereisen huoneen ovi avautui ja entinen hovin neiti astui sisään semmoisena kuin Hauta-Heta oli hänet kuvannut. Pysähtyen niin likelle Nehen vuodetta, että tämä saattoi selvästi nähdä hänen kauniit kasvonsa, neiti alkoi painautua polvilleen lattialle niin hitaasti, että sitä tuskin huomasi, ja niin joustavan kevyesti kuin henki, Yhtä hitaasti kaartui hänen valkoinen joutsenkaulansa ja päänsä kumartui alas, niin että se oli kuin taipuvan varren päässä nuokkuva kalpea kukka. Kun hän siten polvistuneena oli ollut hetkisen kuin ihanin rukous, tuli huoneeseen vanha, valkopartainen mies. Hän tuki toisella kädellä sauvaan kumaraista ruumistansa ja laski toisen kätensä hellästi lapsensa kumartuneen pään päälle, niinkuin olisi anteeksi antaen siunannut häntä. Jääden siihen asentoonsa he eivät puhuneet mitään, ja Nehestäkin tuntui, että syvillä tunteilla ei ole muuta ilmaisukeinoa kuin sydämien sanaton yhteiskieli.
Kun Nehe tämän kauniin unikuvan viipyessä heräsi ja käänsi kiireesti katseensa lattialle, oli kuin hän aamun hämärässä olisi sen vielä valveillaankin nähnyt, kunnes se vähitellen ikäänkuin paikalleen häipyen himmeni ja katosi.
* * * * *
Saman päivän aamuna alkoi koulu Äidit jotka toivat hartaina ja luottavaisina lapsiaan Nehen opetettaviksi ja kasvatettaviksi, olivat ihanassa yksinkertaisuudessaan hänestä verrattavissa niihin äiteihin, jotka aikoinaan toivat lapsiansa sen suuren mestarin luo. Muistui mieleen seminaarin johtajan kevätlukukauden paättäjäispuheessa lausumat sanat Ja kun hän nyt katsoi näiden ujojen ja arkojen sydänmaan lasten silmiin, oli niissä kuin kainoa säteilyä niiltä lämpimiltä porteilta joiden vartijana hänen tästä alkaen tuli olla.
Koulutyö luisti häiriöittä tavallista latuaan. Mutta myöhemmin syksyllä sattui pieni välikohtaus, joka oli saattamaisillaan opettajan esimiestensä silmissä varsin ikävään valoon. Oppilaitten ollessa välitunnilla eräänä aamupäivänä ajoi koulun pihaan parivaljakko. Vaunujen kuomusta työntyi esiin seurakunnan rovasti ja Nehelle tuntematon, pitkäpartainen herrasmies, joka esitteli itsensä tarkastajaksi. Tämä odottamaton tieto vavahdutti hieman Nehen sydäntä, mutta kun hänellä oli opettajakokemusta jo yli vuoden ajalta ja luottamusta oppilaittensa tietoon ja taitoon, astui hän jotenkin rauhallisena vieraittensa kera kouluhuoneeseen.
Oli maantietotunti. Opettaja nosti Suomen kartan telineelle ja kysyi kuin johdannoksi:
"Minkä maan kartta tämä on?"
Ei ainoaa kättä noussut viittaamaan, oppilaat istuivat paikallaan kuin kivettyneinä. Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Opettajan kasvot punehtuivat punehtumistaan, rovasti nosti käden silmilleen kuin olisi hävennyt, ja tarkastaja heitti hämmästyneitä, jopa vihaisiakin katseita sekä opettajaan että oppilaisiin, jotka tämän nähtyään aivan lyyhistyivät penkkeihinsä kuin odottaisivat iskua päähänsä. Opettaja oli neuvoton. Hän kyllä näki, että oppilaat pelkäsivät, mutta hänestä oli mahdotonta heidän olla niin peloissaan, ettei yksi ainoa monikymmenisestä joukosta voisi pusertaa suustansa paria varmasti tietämäänsä sanaa. Kauhistuttavana iski lopulta hänen mieleensä ajatus, että oppilaat opettajaansa nolatakseen ovat edellisellä välitunnilla tehneet keskenään liiton olla tarkastustilaisuudessa mitään osaamatta. Tällainen otaksuma hänen ja oppilaitten hyviin väleihin nähden tuntui kyllä käsittämättömältä, mutta ei hän moiseen menettelyyn keksinyt muutakaan syytä.
"Se on Suomen suuriruhtinaanmaan kartta", sanoi hän lopuksi itse ja pani kummaksensa merkille, että sanan 'suuriruhtinaan' kohdalla oppilaat vavahtivat.
"Kuka teistä osaa näyttää Suomen suuriruhtinaanmaan rajat?" kysyi hän sen jälkeen.
Kun ei vieläkään noussut pystyyn yhtään kättä, oli opettajan vaikea hillitä suuttumustansa. Hän tarttui jotenkin kiivaasti erään eteväksi tuntemansa pojan vapisevaan käteen ja lievällä väkivallalla johdatti hänet kartalle. Osoitinpuikko kädessä lattiaa kohti sojottaen poika töllötti karttaan, ikäänkuin olisi nähnyt sen ensi kertaa, ja alkoi viimein ryystää itkua. Opettaja talutti nyt oppilaista yhden toisensa jälkeen kartalle kuin kyntysin vastaan haraavia lampaita teurastuspenkkiin, esittämään vieraille yhä surkeampia suun väännöksiä ja itkunäytteitä.
Kuin tähden tuikahduksena pimeältä taivaalta kohoutui vihdoin tunnin lopulla yksi sormi tuskin huomattavasti viittaamaan.
"No, Vilander, tuleppas sinä näyttämään isänmaan rajat", tarrautui häpeän ja harmin mereen uppoutuva opettaja tähän ainoaan oljenkorteen.
Vaikka tämä poika ei suinkaan ollut tärvellyt terveyttään liialla ahkeruudella, suoritti hän kuitenkin tuon vaatimattoman opinnäytteen jotenkin virheettömästi. Mutta kokonaisuuteen nähden jäi hän vieraitten silmissä vain yksinäiseksi valopilkuksi suuren joukon tietämättömyyden yössä.
Välitunnille opettajan huoneeseen mentyä lausui tarkastaja paheksuvan ihmettelynsä oppitunnin johdosta. Opettaja koetti puolustautua, väittäen oppilaitten aina muulloin osanneen läksynsä — myöskin maantietoläksynsä — varsin tyydyttävästi. Mutta tarkastajalla lienee asiasta ollut vakavat epäilyksensä. Hän sanoi kyllä, hänkin, huomanneensa oppilaitten pelänneen, mutta sehän on tavallista varsinkin sydänmaan kouluissa, ja on se seikka lasten edistystä arvosteltaessa aina otettava huomioon. Kuitenkaan ei se tässä tapauksessa voine olla yksinomaisena syynä. Ja jos hän käydessään kevätpuolella uudelleen koulua tarkastamassa huomaa lasten tiedot näin perin vaillinaisiksi — niin, kerrassaan olemattomiksi — ei hän kirjoita nimeänsä ainoankaan päästötodistuksen alle.
Kaiken lisäksi puhkesi koulun puolella yht'äkkiä äänekäs melu. Tarkastaja pudisti tyytymättömänä päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa: Tässä koulussa tuntuu kuri olevan samalla tasolla kuin opetuskin. Jättäen vieraansa kahden kesken opettaja kiiruhti hillitsemään oppilaitaan. Eteiseen tultuaan hän pysähtyi tarkkaamaan veistohuoneesta kuuluvaa kiivasta sananvaihtoa.
"Sille sen tulen Vilanterille on annettava komppanian hivutus", kuului joku uhkaavan.
"Pakaroille, pakaroille, että läiskää", lisäsi toinen.
"Mitäs siinä on, selvässä asiassa. Isketään kiinni, pojat, ja — kilterit kinttuihin!"
Opettajan mieleen välähti ajatus: Vilanderia aiotaan rangaista sen vuoksi, että hän seuran pettäjänä oli rikkonut yhteisen rintaman näyttämällä Suomen rajat. Hän meni kiivaasti sisään ja näki useitten poikien jo käyneen käsiksi itkevään, irti rimpuilevaan ja kanteluin uhkailevaan Vilanderiin, toisten alkaessa rapsia housunnappeja auki.
"Mi-mi-mitä tämä on!… Mitä mielettömyyttä tämä on!… Ja ja — mitä sinä siinä seisot kuin roomalainen liktori!" ärähti hän eräälle suurelle pojalle, joka hölmistyneenä oli unohtunut siihen asentoon, missä oli opettajan sisään tullessa: luudasta nykäisemänsä vitsakimppu kohotetussa kädessä.
"Ja mikä oli syynä siihen, että ette osanneet maantietoanne?" tiukkasi opettaja edelleen.
Lapset jättivät rauhaan uhatun toverinsa ja piirittivät tuokiossa opettajansa.
"Niin mitäs kun tuo Vilanter valehteli, että ollaan kuin pyörryksissä vieläkin", tolkkasi muuan itkunsekaisella äänellä. "Mitä se valehteli?" kysyi opettaja. Oppilaat vastasivat nyt kilvassa melkein yht'aikaa, nykäisten sanat toistensa suusta. "Se sanoi, että se rovastin kanssa tullut herra on Suomen suuriruhtinas."
"Ja että se kaupungissa käydessään oli polttanut oluttehtaan ja…"
"Ja viinarännin."
"Ja lyönyt kirveellä olut- ja viinatynnyreistä vanteet poikki, niin että moni ihminen, joka ei osannut uida, oli ollut hukkumaisillaan siihen tulvaan."
"Ja potkinut kaupungin herroja suuriin vatsoihin."
"Niin että yhdenkin pösön maha oli mennyt puhki."
"Oli se kanssa lyönyt kämmenellään herroja korvalle, niin että läiske oli kuulunut ympäri kaupungin."
"Ja nipistellyt pienillä pihdeillä ihmisiä nenistä ja korvanlehdistä."
"Mistä te nyt sitten olette saaneet tietää, että Vilander valehteli?" kysyi opettaja.
"Itse se on sen tunnustanut."
"Ja semmoista puhetta te olette uskoneet?"
"Niin — kun sillä herralla on niin pitkä parta."
"Ja se muutenkin on niin keisarin näköinen."
"Ei se tämä herra ole sama tarkastaja, joka täällä on ennen käynyt, mutta eikös se kuitenkin ole tarkastaja vain?" kysyi varmuuden vuoksi joku koulun vanhemmista oppilaista.
"Tarkastajahan se on… Sitä suuriruhtinastako te tosiaan pelkäsitte niin kauheasti, että ette uskaltaneet suutanne avata?"
"Eihän sitä muuten olisi niin pelätty, mutta kun tuo Vilanter valehteli, että se reuhtoo täällä samalla tavalla kuin kaupungissakin."
"Minäkin kun katsoin karttaan, niin puhalsi pelko silmiini semmoisen sumun, että en erottanut yhtä ainoaa rajaviivaa", sanoi se poika, jonka opettaja ensimmäiseksi oli kartalle taluttanut.
"Ja minun silmissäni näyttivät ikkunatkin mustilta kuin terva", totesi toinen.
Kun lapset olivat melkeinpä kerskaillen esittäneet toinen toistaan pöyristyttävämpiä esimerkkejä siitä, kuka heistä kovimmin oli pelännyt, kysyi opettaja ankarana Vilanderilta, miksi tämä oli moisia päättömyyksiä valhetellut ja aiheuttanut häpeää koko koululle.
"A… antakaa anteeksi, opettaja", nyyhkytti poika. "En minä sillä mitään… pahaa… Mutta kun se herra tuli kuomusta… ja kun sillä oli niin suuri parta, niin… niin ihan itsestään tuli mieleeni semmoisia satuja, joita sitten kerroin toisille, ja… ja rupesin niitä viimein… itsekin uskomaan."
Opettajalla ei ollut nyt aikaa eikä tilaisuutta syyllisen rankaisemiseen, hän kiiruhti kamariinsa kertomaan kuulemiaan vieraillensa.
Nämä tulivat aluksi hyvin vakaviksi, mutta sitten he, vanhat miehet, alkoivat puuskuttaa sieraimiinsa hiljaista, pidätettyä naurua, niin että päät nyökkyivät ja vatsat hytkivät.
"Eh-eh… enpä minä olisi uskonut koskaan näin korkeaan arvoon kohoavani", sanoi tarkastaja naurunsa lomasta.
"Yhden tunnin keisari", pisti rovasti.
"Niinpä kyllä, mutta sitä ei moni ole ollut niissä korkeuksissa senkään vertaista aikaa."
"Kun valtakunnassa on, ikävä kyllä, sattunut anarkismiin vivahtavaa sisäistä levottomuutta, saanen jättää sen aiheuttajan rankaisemisen teidän majesteettinne armolliseen harkintaan", koetti opettajakin, tosin vielä jotenkin väkinäisesti, yhtyä leikinlaskuun.
Tarkastaja muuttui jälleen vakavan miettiväksi, ikäänkuin hänen tässä erikoistapauksessa olisi ollut vaikea keksiä oikeaa kasvatusopillista ratkaisua. Pitkää partaansa sivellen hän vihdoin lausui:
"Tjaa… hm… Eihän kyllä… eihän kyllä valhetteleminen sellaisenaan ole sallittavaa. Mutta kun tämä poika, niinkuin opettaja juuri on vakuuttanut, ei ole tehnyt tekoaan ilkeämielisyydestä eikä tarkoittanut vahingoittaa ketään, ja kun hän lisäksi on kuvitelmiaan lopuksi itsekin uskonut, on hänen hairahduksensa luettava pikemminkin lapsellisen vallattomuuden ja eräitten sielullisten lakien tiliin kuin moraaliseksi rikokseksi. Ja kun sitäpaitsi hänen keksimänsä tarina todistaa alkuperäistä mielikuvituksen rikkautta ja… ja huumorin lahjaa, on meidän kasvattajien suhtauduttava varovaisesti tällaisiin harvinaisiin ilmiöihin eikä koetettava liialla ankaruudella niitä tukahduttaa, "vaikkapa ne… vaikkapa ne joskus pyrkisivätkin ryöpsähtämään yli äyräittensä. Sen vuoksi minä, niin sanoakseni kruunauslahjanani annan hänelle anteeksi ja toivoisin myöskin opettajan — opettajan, jolta minun puolestani on pyydettävä anteeksi liian hätäinen arvosteluni, ja joka tästä leikistä on saanut enimmän kärsiä — langettamaan myöhemmin syylliselle mahdollisimman lievän rangaistuksen."
Rovasti mutisi hieman tyytymättömänä jotakin kuritta kasvamisesta ja kunniatta kuolemisesta. Mutta opettajan mielestä tarkastajan lausunnossa ilmeni ymmärtävä ja laajasydäminen ihminen eikä ahdasmielinen pedagogi.
Seuraavalle tunnille mentäessä hymyilivät pulpettiensa ääressä seisovat oppilaat vapautuneina vieraille tuttavallisesti kuin oman talon väelle. Ikäänkuin menetettyä korvatakseen koetti nyt kukin parastaan, ja suoriutuivatkin useimmat sangen tyydyttävästi, vieläpä monet kiitosta ansaitsevalla tavalla. Sydän sykkyrällä oli Vilander odottanut, mitä tuleva on, mutta ihmeekseen huomasikin kolttosensa ikäänkuin unhoon painetuksi. Tästä kiitollisena hän innostui niin, että — mikäli sattui joskus jotakin tietämään — viittasi molemmin käsin, hokien puoliääneen: "minä, minä!" Ja kun tarkastaja oppilaiden kirjoitusvihkoja katsellessaan tuli nyt jo tuntemansa Vilanderin luo ja sipaisi pehmeällä kädellä pari kertaa hänen pellavatukkaista päätänsä, oli pojasta, niinkuin tarkastaja tällä teollaan olisi lopullisesti hänen hairahduksensa hautaan siunannut.
Istuuduttuaan jälleen tuolille ja huomattuaan Vilanderin salaa pyyhkäisevän kyyneltä silmästänsä, tarkastaja tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että tavalla tai toisella sydämeen ammuttu nuoli tehoaa varmimmin.
Ennen poislähtöään pyysi rovasti opettajaa, jota hän oli kuullut mainittavan sanaa harrastavaksi, vakaahenkiseksi nuoreksi mieheksi, koulutyön ohella selittämään sanaa sunnuntaisin myöskin aikuiselle väestölle, joko koululla tai mieluummin kirkossa.
Tämä oli opettajalle jo kolmas samanlainen pyyntö, tullen tällä kertaa erittäin pätevältä taholta. Ehdotus oli hänen salaisten toiveittensa mukainen: saarnastuoli oli kouluajoilta alkaen kangastellut hänen mielessään maallisenkin kunnian korkeimpana kukkulana. Syy, miksi hän ei kuitenkaan heti ollut valmis ottamaan mieluisaa tarjousta avosylin vastaan, oli poikamainen ujous, jonkinlainen epäluuloinen oman arvon väheksyminen. Hän punastui jo pelkkää ajatustakin, että hänen, Nehe Norosen, Norolan töllin pojan ja Muksalan talon entisen kesärengin pää pylkähtäisi saarnastuolin laidan takaa seurakunnan näkyviin — alhaalla silmiä kuin kalakopassa uteliaina tuijottamassa häneen. Sitten pitäisi painaa kasvonsa saarnastuolin kirjalaudalle, jolloin ihmiset näkisivät vain hänen punertavan päälakensa, kohoutua pystyyn ja vähän aikaa seurakuntaa vaieten silmäiltyään lausua juhlallisella, papillisella äänellä: "Armo olkoon teille…" Totisesti hän ei pääsisi saarnassaan noita kolmea sanaa pitemmälle.
"Kiitän luottamuksesta, mutta kyllä minun on pyydettävä vielä ajatusaikaa, ennenkuin voin saarnaamisasiassa antaa lopullisen vastaukseni", sanoi Nehe rovastille.
"Hyviä iltapäiviä, hyviä iltapäiviä. Täällä se Ristiina vain koululla emännöipi ja kahvia keittää tihrustaa. On se nyt vanha kunniaan kohonnut", sanoi Otteljaana, kyläkunnan juoruämmä, pistäytyessään eräänä iltapäivänä opettajan emännöitsijän luo vierailulle koulun kyökkiin.
"Täällähän sitä… ja hätäkös on ollessa täälläkään."
"Eipä hätää hituakaan. Vaan eiköhän tuo nyt opettaja yhtäkaikki löytänyt mehuisampaa vaimoihmistä toverikseen — kun nyt tuommoisen luukasan… Vai eikö ehkä olisi muuten halunnut?"
"Luukasan!… Ei lie liioin halunnutkaan."
"Eikä olisi saanutkaan… en ainakaan minä olisi tullut."
"Onkos Otteljaanaa pyydetty?"
"Ei ole pyydetty — vaikka kyllä kai minä tuon kyökkihuushollin suorisin siinä, missä joku toinenkin."
"Mikäs siinä olisi. Eipähän nämä tämmöiset sapuskat keisarin kokkia kaivanne."
"Ei taida kyllä opettajankaan nenänaluset olla ylen herkulliset — köyhältä näyttää vähän tuo kalustonkin puoli."
"Milläpä varoilla se opettajakaan tässä herkutteleisi ja ylellisyyksiä laitteleisi, alkava mies, jolla on kouluvelat ja monet muut menot hartioita painamassa."
"Ei sitten olekaan opettaja mitään suurta sukua eikä rikasta rotua."
"Pienen töllin poika sanoo olevansa."
"Vai töllin… Mutta ei se kai sentään ylpeä liene, vaikka onkin kohonnut opettajaksi?"
"Alavaltahan tuo tuntuu."
"Olkoon vaikka alavakin, mutta sen minä vain sanon, että tässä talossa minä en asuisi yhtä ainoaa päivää, yötä liiatenkaan."
"Miksi et asuisi?"
"Heh!… Talossa, jossa sielut liikkuu… Oletko sitä mamsellia sattunut jo näkemään?"
"Höpsis kanssa! Hiittäkö, en minä paremmin sano, opettaja tässä tekisikään vapisemassa mokomilla kuuhkeloilla kuin sinä ja sinun laisesi ovat. Minä sitten en ole milloinkaan nähnyt mitään sellaisia, enkä kuullut mitään, enkä usko mitään. Enkä minä ole tähän ikääni pelännyt kuin yhden ainoan kerran, mutta silloin pelkäsinkin niin, että parku pääsi."
"Ähä!… Sinähän tuota oletkin ammatillinen ruumiinpesijä, mutta pitipäs kerran yöterinkin veren vavahtaa. Mitäs sinä silloin yhden kerran pelkäsit?"
"Olin siinä mustalaistytön kokoinen, kun ensi kerran huomasin haivenia kainalokuopissani."
"Höh!… Mitäs sinä niistä?"
"Vanhemmat tytöt peloittelivat, että ne leviävät yli ruumiini kuin koirankuonolaisilla. Vasta äiti vanha sai minut selityksillään rauhoittumaan."
"Kaiken näköistä. Mutta ei se taida opettajakaan olla arkalasta kotoisin, kun kuuluu heti tulennaltaan uskaltaneen käydä Hauta-Hetan mökissä."
"Mistähän lie kotoisin, ei tuo ole ainakaan pelkoansa valitellut."
"Mutta mikä sitä opettajaa oikein valvottaa, kun sen ikkunasta pilkottaa tuli kaiket yöt. Mitä se tekee — lukeeko se?"
"Lukevankin näkyy ja mitäpähän lasten vihkoja korjaillee. Myöhemmin iltaisin menee ulos ja kävelee tuossa pihassansa edestakaisin kuin vanki koppinsa lattialla."
"Mitähän tuo tuossa pasteerailee?"
"Ikävä sillä kai on."
"Mitähän tuo nyt ikävöisi, aikamies?"
"Sitä kai se morsiantaan kaihoileepi."
"Äläh… aa!… Vai on sillä morsukainen. Olisipa lysti tietää, kuka tuo onnellinen on… Ei kai se olle näitä meikäläisiä?"
"Opettaja-ihmisiä kuuluu sekin olevan, jossakin kaukana alamaan puolessa."
"Niin, niin — tietysti. Jopahan ne, opettajat ja semmoiset, viitsisivät vilkaista silmännurkallaankaan näihin Lohilahden tallukoihin. Mehän täällä, hyväkkään vinosilmät, kuulumme olevankin lappalaisten sukua."
"Istuksiihan se isäntäni välimmiten pitkät tovit iltaisin täällä minunkin luonani, ja puhetta sillä piisaa."
"Aa …! Havitteleeko tuo niinkuin hyväilemään?" kysäisi Otteljaana - silmää iskien. "Ne on herrat vähän semmoisia."
Kristiina keikautti kahtaanne päätänsä.
"Piisaisihan tuo nyt pilkka pienempikin, vanhalle ihmiselle."
"Mistä se sitten juttelee?" kysyi Otteljaana.
"Morsiamestaan, koulutovereistaan ja mistäpähän milloinkin. Se on — puheli tässä eilissäkin iltana — se on kuin palloleikkiä tuo ihmiselämä. Heitäkin, toveruksia, elänyt yhdessä siellä koulussa vuosikausia kuin saman perheen jäseniä — nyt viskeltyinä ympäri avaran Suomen. Kerran keväällä kuullut jonkun heikäläisen, röökkinän, laulavan jossakin metsässä. Ja vaikka hän ei ollut sitä veisaajaa nähnyt eikä tiennyt, kuka se oli, niin, sanoi, sen virren hän muistaa aina. Istuu sitten vaiti pitkän purron ja huokaa vihdoin kuin itsekseen: Missä nyt laulellee laulujansa sekin. Opettaja sanoo olevansa syntyjään erämaan lapsi, mutta elänyt sitten vuosimäärin niin erilaisissa oloissa, että hän on jo ehtinyt jonkun verran vierautua siitä ja se hänestä. Sen vuoksi tuntuu hänestä aluksi, kunnes väljähtyneet välit taas lämpenevät, olo näin sydänmaissa juurettomalta ja syysillat ikäviltä."
Kahvit juotuaan Otteljaana lähti kiitellen kostellen kyökistä, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt mennä pitkällekään, kun jo tulla touhusi takaisin.
"Herra näköön, kun olin, höperö, unohtaa kauppiaan lähettämät opettajan lehdet poveeni", uhoili hän ja kaivoi povestaan muutamia sanomalehtiä.
"Panehan siihen pöydälle, vienpähän sitten opettajalle, kun herää", sanoi Kristiina.
"Nukkuuko se?"
"Eikö tuo vielä nukkune."
"Hm… Päivät maataan, yöt valvotaan ja poltetaan kunnan öljyä. Hyvästi vaan."
Oli lämmin kuutamoilta. Nehe koetti tapansa mukaan lyhentää pitkää ikävää ehtootansa kävellen ja haaveksien koulunsa pihamaalla ja järven rannalla. Kun kylästä isoon aikaan ei ollut näkynyt enää tulen tuiketta, tuli hän kamariinsa. Huomatessaan pöydällä sanomalehdet, jotka Kristiina hänen ulkona ollessaan oli tuonut, hän istui keinutuoliin silmätäkseen pikipäin ennen maatamenoaan tärkeimpiä uutisia pääkaupungin lehdestä. Mutta vilkaistessaan avaamansa lehden etusivulle hän hätkähti niin, että oli pudottaa sen kädestään. Hän tarttui molemmin käsin lehden laitoihin ja loitonsi sitä niin kauas kuin käsivarret ulottuivat. Ja kun hän nyt tältä etäisyydeltä oli kotvan katsonut Helmin ja tämän Nehelle tuntemattoman sulhasen kihlausilmoitusta, tapahtui silmien kyynelvesissä omituinen valon taittuminen: kirjaimet väliin suurenivat, väliin pienenivät tai hämärtyivät harmaaksi sumuksi. Oli kuin suurennuslasia olisi siiretty edestakaisin hänen silmiensä edessä. Kohtalokkaat kirjaimet alkoivat lisäksi tanssia hänen silmissään vapisevain käsien tahdissa, paperin ratinan yhä kiihtyvämpänä säestäessä tätä ilkkuvaa karkeloa.
Nehe laski lehden raskaasti, melkein lyöden pöydälle ja iski nyrkillään sitä, niin että huone kumahti. Otti sitten kynän ja piirsi musteella paksuviivaisen kehyksen Helmin nimen ympäri ja ristin sen yläpuolelle, veti viivan "Kihloissa" sanan yli ja vapisevalla kädellä kirjoitti sijaan "Kuollut". Katsottuaan hetkisen näin muuttamaansa ilmoitusta, kirkkaan kyynelhelmen silloin tällöin tipahtaessa rapsahtaen paperille hän horjahti kasvoilleen lehden yli pöytää vasten, jääden liikkumattomana siihen asentoon, ikäänkuin hänkin olisi kuollut.
Kun hän siitä vihdoin syvään huokaisten kohoutui istualle, katseli hän ympärilleen kuin oudossa paikassa: tuossa on tuoli, vuode, lamppu palaa pöydällä ja taskukello käydä tikittää sen jalan juurella — puoli kaksitoista näkyy olevan. Hän heitti ikkunasta silmäyksen valoisalle pihamaalle ja ylös taivaalle… Kas — kuuko se tuolla?… Vai onko se aurinko, kun niin säteilee? Nehe oli kaupungissa matami Isaksonskalta saanut tietää kouluaikaisista unissaliikkumisistaan. Iski mieleen ajatus: Ehkä hän nytkin on samanlaisessa tilassa, ehkä tämä kaikki onkin vain pahaa unta. Mutta kun hänen silmänsä sattuivat sanomalehteen, vihlaisi sydäntä hirveä totuus.
Nehe otti päällystakin yllensä, sammutti lampun ja meni koulueteisen kautta ulos, ettei kyökissä nukkuva Kristiina heräisi. Hämärästi tajuten hän sivuutti nukkuvia taloja ja välkkyvä-ikkunaisen kirkon. Tuli vastaan joku yksinäinen öitsijä.
"Yötä, kaveri", tervehti tämä, pysähtyi ja jäi ihmeissään katsoa virnottamaan kiireisen kulkijan jälkeen. Eihän se vain opettaja liene samoilla matkoilla kuin hänkin? Nehe samosi tietänsä edelleen, sukeltautui kylän laidassa petäjikköön, jossa oli varjoisaa ja synkkää kuin kuilun pohjassa. Mutta hän ei pelännyt, tuskinpa kammahtaisi, vaikka hautausmaan koko väki marssisi valkoisissaan häntä vastaan, ristit olalla. Vihdoin hän ikäänkuin löysi itsensä koputtamasta Hauta-Hetan mökin ovelle. Mutta kun sisältä ei kuulunut vastausta, meni hän hautausmaan portille. Käsivarsiaan ojentavat hautaristit näyttivät kutsuvan häntä avattuun syliinsä: Terve tuloa, terve tuloa tänne — kaikki murheelliset.
Hauta-Heta istui penkin tapaisella kuihtuneen kukkaskumpunsa ääressä. Nehe astui portista sisään ja hattua nostaen tervehti häntä. Olipa kuin itse Hauta-Heta olisi hieman säpsähtänyt, äkätessään miehisen ilmestyksen kumartelevan ja nostavan hattuansa yösydännä ristien keskellä.
"No…! Mikäs nyt on?… Mikä sinut tuo tänne — tähän aikaan?" kyseli hän kummastuneena tunnettuaan tulijan.
"Kohtalotoverit etsivät toistensa seuraa", vastasi Nehe, istuutuen penkille mummon viereen.
"Mitä…! Onko sinunkin kultasi kuollut, onko armaasi maan povessa?"
"Kuollut se on — minulta. Vaan jospa se olisikin haudan sylissä, niin se, niinkuin Ismaelinne on teidän, olisi kuitenkin minun. Mutta minun Helmini on nyt toisen miehen sylissä."
"Ai-ai!… ai-ai!… Nyt teidän väliinne on revennyt juopa niin leveä ja syvä, ettei edes kuolemakaan voi sen yli siltaa rakentaa."
"Niin… Mitäs nyt, mummo?" huokasi Nehe.
Hauta-Heta mietti hyvän aikaa, mitä hänen pitäisi vastata tuolle nuorelle miehelle, joka aikaa katsomatta oli juossut hänen luoksensa saamaan lohdun lääkettä kirveleviin sydänhaavoihinsa, aivan kuin hengenhätään joutunut kolkuttaa lääkärin ovelle, oli yö tai päivä. Sanoi vihdoin:
"Minä, sinuna, lankeaisin täällä hautojen keskellä polvilleni, ristisin käteni, kohottaisin ne ylös tuota kuun kirkastamaa taivasta kohti ja huutaisin korkealla äänellä: Kiitetty olkoon Herra!"
Nehe hämmästyi Hetan ankaraa neuvoa.
"Siitäkö kiittäisin Herraa, että hän salli toisen ryöstää minulta kalleimpani?"
"Sillä jos näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa tapahtuisikaan", jatkoi Hauta-Heta aloittamaansa ajatusjuoksua, ikäänkuin ei olisi kuullut Nehen vastaväitettä.
"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyi Nehe.
"Jos sen Helmisi rakkaus sinuun jo kihlausajan tuoreudessa oli niin löyhällä perustalla, että se sortui ensimmäisen tuulenpuuskan henkäistessä, niin kuinka se olisi voinut kestää niitä myrskyjä, jotka huojuttavat avioliiton kuivaa honkaa. Kun minun Ismaelini kuoli, olisi minulla, silloin nuoruudessani, ollut ottajia, pulskiakin poikia. Mutta minä vain niiasin ja sanoin: Kiitos, ei — olen kihloissa. Niin sitkeätä pitää rakkauden olla ja niin syvällä sen juuret — ja ellei se semmoista ole, niin ei se oikeata rakkautta olekaan", sanoi mummo.
Aamupuolella yötä Heta lähti hautausmaalta. Mutta hän ei heti uskaltanut mennä maata, vaan istui tupansa kynnykselle ikäänkuin Neheä vartioimaan.
Istuen yksin penkillä kumaraan painautuneena Nehe oli kotvan aikaa yhtä äänetön ja liikkumaton kuin täällä oli kaikki muukin. Mutta yht'äkkiä hän löi kädet kasvoilleen ja ääneen parahtaen heittäytyi maahan pitkäkseen, heittelehtien kuin suuressa tuskassa. Siinä kieriessään hän osui kulkeutumaan erään läheisen ristin juurelle, tarrautui sylin siihen ja painoi rajusti rintaansa vasten kuin haaksirikkoon joutunut käsiin saamaansa laudanpalaa.
Kun hän rististä vihdoin irroittautui ja kohoutui istualle, puistatti hänen hikistä ruumistaan kylmän väreet, mutta päässä ja sydämessä kumisi ontto tyhjyys. Nehen oli kevyt olla. Kuoleman äänettömyyden ympäröidessä hänen harhaileva katseensa kulki rististä ristiin, pysähtyen lopuksi Rajaleniusten patsaaseen, joka näin kuun valossa näytti entistä jylhemmältä. Ikäänkuin entisen, tuhkaksi palaneen rakkauden raunioille oli patsaan alta kohoutuvinaan hänen unessa näkemänsä naisen haamu ja viittaavan luokseen. Tietämättä oikein mitä teki, Nehe taittoi Hauta-Hetan istutuksista mustaksi paleltuneen, kahisevan kukkasen ja laski sen entisen hovinneidin haudalle. Kohoutui sitten varpailleen ja kurkkottautui suutelemaan kylmän kiven kupeesta Bertha Ingeborgin sammaltunutta nimeä.
"Tuota sinun ei olisi pitänyt tehdä", sanoi Hauta-Heta hiljaa itsekseen ja meni nyt vasta kirstuunsa nukkumaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä Nehe kirjoitti rovastille olevansa nyt valmis puheena olleeseen saarnaajan toimeen ja ilmoitteli koululasten välityksellä paikkakuntalaisille, että hän puhuu kirkossa ensi sunnuntaina tavalliseen jumalanpalvelusaikaan.
Määräajan tultua oli pieni kirkko väkeä täynnä. Joukossa näkyi Hauta-Heta ja useita lihanpyhiä, olipa uteliaisuus tuonut Herran huoneeseen eräitä kortinpelaajia ja viinankeittäjiäkin. Nehe oli muutamassa päivässä tullut niin koettelemusten karaisemaksi, että kun hän nyt saarnavirren loppusäkeistöä laulettaessa astui sakaristosta kirkkoon, oli aiemmin vaivannut ujous ja epäröinti kuin pois pyyhkäisty. Hän nousi nopeasti, melkein kuin vihassa ylös saarnastuolin portaita ja tavanmukaiset esivalmistukset suoritettuaan lausui tekstinsä sanat:
"Rakastatkos minua?"
Oli sitten vaiti tavallista pitemmän ajan.
Kypsyneemmät sanankuulijat tätä omituista saarnan alkua mielessänsä oudoksuivat, ja nuoret tytöt nostivat huivinsa nurkkaa huulilleen; sillä ei ollut sopivaa näyttää nauravaa suuta kirkossa.
"Simon Joonaanpoika, rakastatkos minua?" toisti Nehe, ja nyt vasta kuulijat ymmärsivät, mistä on kysymys.
"Kolme kertaa teki Vapahtajamme Pietarille tuon kysymyksen, tullakseen vakuutetuksi tämän rakkauden vilpittömyydestä. Miljoonia, miljoonia kertoja sitä ennen ja sen jälkeen on ihmisille tehty sama kysymys ja rullaan tekemään hamaan maailman loppuun asti. Köyhä kerjäläinen, joka nälkäisenä astuu pirttiisi, kysyy aralla katseellaan: Rakastatkos minua? Laiha juhta, joka heikoilla voimillaan ponnistelee raskasta kuormaa sydänmaan umpiteillä, huokaa ruoskaa heiluttavalle ajajalleen: Rakastatkos minua? Kun pakkanen paukkaa nurkissa ja valkealla hangella ei näy ainoaa siementä, tirskahtaa pieni lintunen jäisellä oksallaan erittäinkin teille, lapset: Rakastatkos minua? Nuorukainen ja neitonen, kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä, kohtaavat toisensa. Sydämet syttyvät ja silmät kuiskaavat tuon ujon, ikuisen kysymyksen: Rakastatkos minua?"
Tässä Nehe pysähtyi hetkiseksi.
Pideltyään sitten Pietaria jotenkin kovakouraisesti hän saarnansa toisessa jaksossa kiivastui omista sanoistaan. Kädet lujasti puristettuina saarnastuolin kirjalaudan laitoihin hän totesi, kuinka valhe ja petos ja uskottomuus yhä vieläkin rehoittavat maailmassa. Kuinka esimerkiksi nuori nainen, joka kyllä ulkonaisesti voi olla kaunis kuin enkeli, saattaa piilottaa petoksen perkelettä ihanassa povessaan kuin ruusupensas pistävää piikkiä, murskaten raunioiksi nuorukaisten sydämiä. Pietari, mies, ymmärsi edes itkeä ja hävetä ja Juudas Iskariot solmia silmukan kaulaansa, mutta nämä lemmellä leikkivät Eevan tyttäret saattavat kevein sydämin, vieläpä ilkkuen ja ylpeillen poimia yhä vieläkin kielletyn puun omenia rakkauden Eedenistä.
Lopuksi hän jälleen heltyi ja päätti saarnansa ajallisen elämän epävarmuuteen. Tämänpäivän rikas — rakkaudestakin rikas — voi huomenna olla köyhä, tämänpäivän onnellinen huomenna onneton. On ainoastaan yksi, joka varmasti voi aarteensa pitää: hauta.
Kun ihmiset saarnan päätyttyä poistuivat kirkosta, tulkitsi muuan kuulijoista varmaankin yleisön suurimman osan ajatuksen lausuen:
"Siinä pojassa asuu Herran henki."
* * * * *
Tämän omastakin mielestänsä onnistuneen ensi kokeen kannustamana Nehe päätti ruveta lukemaan saarnatutkintoa. Mutta samalla sisältyi päätökseen annos loukatun ylpeyden sekaista uhmaakin: hän tahtoi Helmille näyttää, mihin hän kykenee. Rakkaus entiseen morsiameen ei ollut hetkessä kokonaan pois puhallettu. Mutta Nehe ei ollut niin meltoa ainesta, että hän murheensa masentamana olisi jäänyt veisaamaan hedelmättömiä valitusvirsiä ensi lempensä kyteville raunioille. Vastoinkäyminen päinvastoin kannusti häntä tässä pyrinnössään ja antoi voimaa tuleviin ponnistuksiin. Olipa hän lisäksi näkevinään siinä kaitselmuksen pikkusormen viittauksen uuteen kutsumukseensa, sysäyksen saarnastuolin korkeutta kohti.
Kuin loppuselvitykseksi suunnitteli Nehe Helmille lyhyttä kirjettä. Palauttaen saamansa kuivahkot rakkauskirjeet ja pyytäen omiansa takaisin hän siinä aluksi onnitteleisi Helmiä näköjään sydämellisesti uuden valinnan johdosta ja sanoisi hänkin lähemmin harkittuaan tulleensa sellaiseen käsitykseen, että näin muuttunut asiaintila on onneksi heille molemmille. Sitten lopuksi ikäänkuin sivumennen huomauttaisi: Minä täällä Lohilahden seurakunnassa olen vain pappina, mutta minä en tiedä, mikä se sinun… ei: Teidän sulhasenne mahtanee olla.
- Seuraavana keväänä koulun päätyttyä Nehe lähti piispankaupunkiin saarnatutkintoa suorittamaan. Matkan varrella hän poikkesi entiseen seminaarikaupunkiinsa tervehtimään kouluaikaista tuttavaansa, nuorta pappia, ja kysäisemään tältä lisäneuvoja tutkintoa varten.
Kuultuaan Nehen asian pastori alkoi nauraa hykertää.
"Mitä sinä naurat?" kysyi Nehe.
"Enhän tiedä oikein, pitäisikö nauraa vai itkeä miehelle, joka aseettomana menee karhun pesälle."
"Aseettomana?"
"Niin luullakseni — tai ainakin hyvin heikoin asein. Kuinka kauan olet valmistautunut tätä aikomaasi askelta varten?" kysyi pastori.
"Olihan minulla jo seminaariaikanani erikoisharrastusta sanan viljelyyn ja olenhan koko viime talven koulutyöni ohella lukenut ja saarnoja valmistellessani itseäni kypsytellyt. Niin — ja olenhan sitäpaitsi käynyt Hauta-Hetan koulua."
"Kuka se on, Hauta-Heta?"
"Onpahan siellä meidän kylässä muuan vähän kohollaan oleva muija, joka tuntee raamattunsa paremmin kuin moni pappi ja saa salatuista asioista tietonsa nähtävästi suoraan henkimaailmasta", sanoi Nehe ja koputtaen sormella otsaansa jatkoi leikillisesti: "Täällä on tietoja, että pakottaa. Katsokoon vain piispa eteensä, ettei joudu pussiin."
"No, onhan sekin valmistuksesi parempi kuin ei mitään. Mutta ennenkuin sinä tätä tutkintopöytää varten olisit tarpeeksi paistunut, pitäisi sinun kypsytellä itseäsi vähintään kolme, neljä vuotta. Sattuessaan sille päälle voi se mies, piispa, viskata raamatun syvyyksistä tutkittavansa eteen sellaisia gordilaisia solmuja, että vain harvalla on niin terävää hengen miekkaa, joka niitä kykenee auki iskemään. Vuosikausia virassa olleet papit vapisevat mennessään sen ukon eteen pastoraaliansa suorittamaan."
"Papit ja pipit!… Minkä neuvon sinä sittenminulle,syrjäkylän koulumestarille antaisit?"
"Sellaisen neuvon, että syötyämme lähtisimme yhdessä tuonne järvelle ahvenia onkimaan. Oleilisit täällä vieraanani jonkun päivän ja kääntäisit sitten kenkäsi kärjet koreasti Lohilahtea kohti niine tutkintoinesi."
"Ei totisesti!… Akka tieltä pyörteleikse. Sanonpa Lutherin suulla: Vaikka piispankaupungissa olisi perkeleitä kuin tiilikiviä sen katoissa, tahdon sittenkin sinne mennä. Ongi ahvenia sitten kun tulet rovastiksi, mutta eikö sinulla ole yhtään järkevää neuvoa miehelle, joka pyrkii eteenpäin?"
"Mitäpä neuvoja minä tässä enää ehtisin antaa, jos kykeneisinkään — siellä on näet vielä omakin pastoraalini lujien lukkojen takana. Mutta jos sinä nyt välttämättä tahdot tuon punaisen tukkasi kärventää vielä punaisemmaksi, niin älä yritä yksityistutkintoa piispan luona, vaan koeta suorittaa se tuomiokapitulin edessä."
"Minkä tähden?"
"Tuomiokapitulin tutkintotodistus on ikäänkuin virallisesti pätevämpi kuin piispan yksityisesti antama."
Pastori otti kirjakaaplstaan pienehkön kirjan.
"Oletkos lukenut tätä?"
"Mikäs se on?"
"Isagogiikka."
"En veikkonen ole tiennyt, että semmoista kirjaa on olemassakaan."
Pastori naurahti.
"Voisi olla terveellistä viimeiseksi voitelukseksesi silmäillä tuota, mikäli matkalla tilaisuutta on", sanoi hän ojentaen kirjan vieraallensa.
Matkaansa jatkaessaan Nehe laivan kannella, kyytirattailla ja majataloissa yöpyessään pänttäsi päähänsä pastorin antamaa kirjaa, niin että hänellä lopulta oli isagogiikka jotenkin selvillä.
Perille tultuaan hän meni tuomiorovastin pakeille asiaansa esittämään. Tämä neuvoi Nehen jättämään kirjallisen tutkintoanomuksen tuomiokapituliin ja kehoitti hänen käymään piispan itsensä puheilla tämän huvilassa, muutamia virstoja kaupungista.
Nehe lähti jo samana iltana jalkaisin piispan kesäasunnolle. Ukko istui puutarhansa penkillä kirjaa lukien, kun Nehe sykkivin sydämin ja syvään kumarrellen läheni häntä, esittäytyen tervehtiessään.
"Teillä on kaiketi minulle jotakin asiaa?" kysyi piispa.
"Nöyrimmästi pyytäisin korkeasti kunnioitettavalta herra piispalta ja tohtorilta tutkintoa saarnalupaa varten", sanoi Nehe.
"Tutkintoa?" kertasi piispa ja suuntasi Nehen silmiin kysyvän katseen, ikäänkuin olisi epäillyt, mahtoiko anoja olla täysin selvillä tuon sanan kantavuudesta.
"Saarnatutkintoa?" toisti hän. "Kun ilta on jo näin myöhäinen, tulkaa huomenaamuna uudelleen luokseni, saatte silloin vastaukseni pyyntöönne. Hyvästi", sanoi piispa ja syventyi heti jatkamaan häiriytynyttä lukemistansa.
Määräaikana Nehe oli jälleen piispan luona, tällä kertaa hänen virkahuoneessansa. Hän laski opettajatodistuksensa sekä seurakuntansa rovastin antaman saarnalupalipun ja suosituspaperin kumartaen sielujen ylipaimenen eteen pöydälle. Piispa silmäili ensin seminaaritodistusta ja hymähteli tyytyväisenä itsekseen. Mutta kun hän sitten otti käteensä rovastin antamat paperit, muuttui hänen haahmonsa.
"Mitä tämä on! Te olette saarnannutminunluvattani —kirkossa— olette noussutsaarnastuoliin… Kauheata!… ja miten on ymmärrettävä, että rovasti,minuakuulematta, on antanut teille luvan saarnata… Tämä on — tämä on kirkkolain rikos", pauhasi piispa.
Jo nyt taisi tulla tupen rapinat, ajatteli Nehe. Mutta kun hän sitten tuumi toisekseen, että eihän tuo karilas hänelle muuta mahtane kuin korkeintaan potkaista ovesta ulos, kysäisi hän suutahtaneena melko ponnekkaasti:
"Salliiko herra piispa kuulla toistakin puolta?"
"No mitä teillä on sanomista — puhukaa."
"Omasta sisäisestä halustani, seurakuntalaisten ja rovastimme pyynnöstä olen tullut pyytämään herra piispalta tutkintoa vain sen vuoksi, että en tahdo mennä varkain, vaan ovesta lammashuoneeseen. Kun tulin opettajaksi Lohilahteen, jossa on kirkko, mutta ei pappia, näin siellä raamattuja ristiinnaulittuina petäjien kylkiin, kirkon rappusilla pelattiin sunnuntaisin korttia, juotiin viinaa ja kirottiin. Pyytäisin nyt herra piispalta kysyä: Onko tällainen pimeyden ruhtinaan palvelus parempi kuin veisata virsiä ja puhua jumalansanaa kirkossa?… Muuten — minun taikinani ei tästä virasta suurin sakene, niin että kyllä minä voin lähteä poiskin, ja karkkoutuneet kortinpelaajat saakoot minun häiritsemättäni palata loukoistansa kirkon portaille rauhassa palvelustansa jatkamaan."
Nehen lyötyä tämän valttinsa pöytään katsoi piispa häneen jo melkoista suuremmalla arvonannolla kuin äsken.
"No, no… älkää menkö. Minä lupaan tutkinnon. Mutta tietäkää, että se tulee olemaan teille kova pähkinä. Te viivytte täällä ainakin yhden kuukauden", sanoi piispa.
"En voi", epäsi Nehe.
"Miksi ei?"
"Ei ole rahaa."
"Vai niin… ei ole rahaa… No, kirjoittakaa nyt sitten aluksi saarna näiden apostoli Paavalin sanojen johdosta: 'Ettekö te tiedä, että vähä hapatus kaiken: taikinan hapattaa? Sentähden peratkaat se vanha taikina, että te olisitte uusi taikina, niinkuin te happamattomat olette.'"
Kirjoitettuaan vertauskuvallisen saarnansa taikinasta ja hapatuksesta Nehe vei sen piispan luettavaksi. "Lyhkäinen — aivan liian lyhkäinen", huomautti piispa.
Hänen kunnia-arvoisuutensa suvaitsi tutkittavansa kustannuksella laskea hiukan leikin tapaistakin:
"Jos saarnassanne lyhyyden lisäksi huomaan niin sanoakseni väärää hapatusta, on teidän kirjoitettava uusi… Samalla ilmoitan, että huomenna iltapäivällä kello neljä on suullinen tutkinto tuomiokapitulissa."
* * * * *
Nehe oli seuraavana päivänä jo tuntia aikaisemmin tuomiokapitulin lähettyvillä. Määräajan lähetessä ajaa jyristää vaunuissaan selkäkenossa istuen ylen arvokkaan näköisiä, valkopartaisia patriarkkoja talon edustalle: piispa, tuomiorovasti, asessoreja. Astuessaan tämän korkean neuvoston pöydän ääreen tutkintoansa suorittamaan Nehe melkein toivoi sadun näkymättömäksi tekevää hattua päähänsä. Mutta kun hän sitten koetti kuvitella herroja kotikylänsä äijiksi, Petäjäniemen vaariksi ja muiksi, oli pahin pelko voitettu.
Piispa kyseli aluksi Nehen raamatun ja kirkkohistorian tuntemuksen pituutta ja leveyttä, ryhtyen sen jälkeen tutkimaan hänen jumaluusopillisen kypsyytensä kolmatta ulottuvaisuutta, syvyyttä, jossa ei auta enää pelkkä muistitieto, vaan on kyettävä antamaan jotakin omasta itsestänsä. Tässä mielessä hän käski tutkittavan lukemaan määrätyt säkeistöt Roomalaiskirjeen viidennen ja kuudennen luvun alusta.
"Mistä näissä raamatun kohdissa puhutaan?" kysyi piispa.
"Uskon ja elämän vanhurskaudesta", vastasi Nehe, samalla ajatellen: jopa otti visaisen paikan.
"Mitä eroavaisuutta on uskon vanhurskauden ja elämän vanhurskauden välillä?" jatkoi piispa.
Asessorien huulilla väikkyi epämääräinen hymy. Nehe muisti pastorin sanat gordilaisesta solmusta ja koetti pinnistää ajatuksiaan sen aukaisemiseksi, mutta kuta kauemmin hän mietti, sitä tiukemmalle solmu vain kiristyi. Hänen kasvonsa kävivät punaisen ja kalpean kirjaviksi, otsalle kihosi hiki, aivoihin tunkeutuva veri jyskytti pullistuvissa ohimosuonissa ja pää tuntui turralta ja raskaalta, niinkuin alkaisi pyörryttää. Nehen kadottaessa jo kaiken toivonsa tutkinnon onnistumisesta välähti hänen muistiinsa Hauta-Hetan sanat eräästä heidän välisestä uskonnollisesta keskustelusta.
"Uskon vanhurskaus on äiti ja elämän vanhurskaus kivulla synnytetty lapsi", sanoi hän.
Seisaalla olleen piispan polvet ikäänkuin — nytkähtivät, ja asessorit käänsivät Neheen hämmästyneet katseensa.
"Oikein!… Oikein!… 'Äiti… kivulla synnytetty lapsi — lapsi'", lausui piispa, ja Nehestä näytti, kuin vanhus olisi tuokion taistellut ankaraa mielenliikutusta vastaan, mutta sitten tahtonsa tarmolla voittanut sen. — "Sangen hyvin. Jopa te iskitte naulan kantaan. Semmoisista vastauksista minä pidän. Selittäkää tarkemmin uskon ja elämän vanhurskaudesta."
"Uskon vanhurskaus riippuu kiinni kuin takkiainen yksinomaan lupauksen sanassa, mutta elämän vanhurskaus hoippuu kahden maailman, näkyväisen ja näkymättömän välillä", kertasi Nehe Hauta-Hetaa niin uskollisesti, että huomaamattansa otti hieman hymyilyä herättäneen takkiaisenkin mukaan.
"Aivan oikein!"
Nehen suoriuduttua kunnialla uskon ja elämän vanhurskaudesta heitti piispa laskinluotinsa varmuuden vuoksi vielä erääseen toiseen syvänteeseen, käskien Nehen lukemaan kertomuksen tuhlaajapojasta. Näyttääkseen, että hänellä on myöskin äänivaroja saarnaajan toimeen, Nehe lukea paukutti määrätyn kohdan niin, että huone raikui.
Kun oli kuljettu tuhlaajapojan jäljissä hänen ohdakkeisia polkujansa siihen rapaan asti, jota siat söivät, piti vähältä, ettei Nehe juuttunut jaloistansa lietteeseen kiinni.
"Mitä siat kertomuksessa tarkoittavat?" kysyi piispa.
"Perkeleitä", täräytti Nehe arviolta, kun ei osannut muutakaan sanoa.
"Mikä on syynä hengelliseen nälkään?" oli seuraava kysymys.
"Huonot kokit — leipäpapit", vastasi Nehe kansanomaiseen tapaansa.
Tämän rohkean väitteen kuultuaan asessorit kohauttivat torkahtelevia paitansa, kuten äsken ja piispa naulasi tutkittavaansa tuiman katseen.
"Leipäpapit?… Kuinka te uskallatte!… Mitä te sanotte!"
Nehe ei sanonut enää mitään ja katui sitäkin, mitä ajattelemattomuudessaan oli jo sanonut; sillä eihän ollut tutkittavalle juuri terveellistä astua tässä tilaisuudessa pappissäädyn liikavarpaille.
Nehen saatettua tuhlaajapojan repaleisena ja puolialastomana kotona odottavan isän avattuun syliin ja alkaessa selittää tämän liikuttavan kohtauksen hengellistä merkitystä, pääsi piispalta itku ja hän viittilöi kädellään Neheä vaikenemaan. Asessorit painoivat murheellisina päänsä alas kuin haudalla, ja Nehe seisoi hölmistyneenä paikallansa, katsellen ihmeissään tuota surullista joukkoa. Oli kyllä sattunut niin, että Lohilahden akat olivat joskus pyyhiskelleet huivinsa nurkalla kosteita silmiänsä hänen saarnatessaan, mutta ei hän olisi uskonut voivansa sanoillaan saada nousemaan kyynelvesiä näin syvistä lähteistä.
Tuhlaajapojan raihnaisen ruumiin ylle olisi vielä pitänyt pukea uudet vaatteet, painaa sormus hänen sormeensa ja sitoa sandaalit jalkoihin; olisi pitänyt selittää, mitä merkitsee teurasvasikka ja pellolla kyntävä juro mies, joka soimasi isäänsä siitä, että tämä oli hänen kuolleista vironneelle veljelleen valmistanut tuliaiskemut. Kaikki se sai nyt jäädä, sillä piispa päätti tuon yli kaksi tuntia kestäneen tutkinnon siihen kohtaan, jossa isä ja poika ovat kaulakkain, päät kallistuneina toistensa olalle.
* * * * *
Paluumatkallaan Nehe poikkesi pastorituttavansa luokse tuomaan takaisin lainaamaansa Isagogiikkaa ja näyttämään saamaansa todistusta. Pastorin oli vaikea uskoa tapahtunutta todeksi.
"Onneksi olkoon! Kerrohan nyt lähemmin niistä tutkinnoistasi", pyysi hän.
"Kerronpahan sitten veneen tuhdolla istuessamme laineitten kiikutellessa — minulla näet ei ole nyt mitään sitä vastaan, että luvallasi viivyn jonkun päivän luonasi ahvenia narrailemassa. Mutta pari seikkaa minä puhun nyt heti. Verratessani uskon vanhurskautta äitiin ja elämän vanhurskautta kivulla synnytettyyn lapseen, sai piispa niin väkevän mielenliikutuksen, että hänellä oli työ ja tuska pidättäessään kyyneliään. Ja kun sitten tein selkoa tuhlaajapojasta ja toin tuon raukan isänsä syliin, pyrskähti piispa itkuun ja asessorit painoivat surullisina päänsä alas. Olen koko tulomatkani vaivannut aivojani miettimällä, mikä esityksissäni mahtoi olla piispan sydämeen niin syvästi vaikuttavaa, mutta en ole siihen selitystä saanut enkä taida tulla saamaankaan."
"Kyllä siihen on selitys olemassa", sanoi pastori.
"Minkälainen se on?"
"Yksinkertaisesti sellainen, että piispalla itsellään on tuhlaajapoika, joka nykyään lienee tavallisena rantajätkänä jossakin Ruotsin satamassa."
"Vai niin… vai niin…", huokaili Nehe.
Pastorin kamarissa vallitsi hetkisen hiukan samanlainen alakuloinen tunnelma kuin aiemmin tuomiokapitulin salissa.
Tutkinnon suoritettuaan Nehe jatkoi koulutyön ohella saarnatointansa, pitäen raamatunselityksiä kesäisin kirkossa, talvisin koulullansa. Häntä nimitettiinkin takanapäin Lohilahden papiksi. Lyömättä laimin varsinaista ammattiansa hänen syvin harrastuksensa kiintyi kuitenkin monille eri tahoille haarautuviin papillisiin tehtäviin. Hänen luonansa kävi hengellisesti vaivaisia, häntä haettiin koteihin sairaitten luokse ja kuljetettiin kuolevien vuoteitten ääreen evästämään näitä heidän viimeiselle matkallensa. Kun hän näissä toimissaan usein joutui välillisesti katsomaan kuolemaa silmästä silmään ja ratkaisemaan ikuisuuden partaalla oleville sangen pulmallisia sielun kysymyksiä, avartui ja syventyi samalla hänen omakin hengenelämänsä.
Kuten papille ainakin tuotiin Nehelle vapaaehtoisina "saatavina" monenlaisia ruoka- ja vaatetustarpeita niin anteliaasti, että niistä riitti myydäkin yli oman tarpeen. Säästäen varsinaisen palkkansa hän muutaman vuoden kuluttua oli kokonaan vapaa kouluveloistansa. Enemmän kuin maallisista lahjoista hän iloitsi kuitenkin hengen maailmassa saavuttamistansa voitoista. Eikä ollut niinkään harvinaista, että hän oikein kouraantuntuvalla tavalla sai nähdä kylvämänsä sanan salassa itäneen ja tuleentuneen täyteläiseksi tähkäpääksi.
Kerran keväisenä aamuna tuli pari köyhää mökkiläistä, Nuotta-Kusti ja Tiihosen Ananias, koulun keittiöön. Nuotta-Kusti kantaa roikotti viittä suurta, kiduskansista vitsaraksiin pujotettua haukea selässään. Opettajan alkaessa kaivaa rahakukkaroa taskustaan teki Kusti torjuvan liikkeen kädellään.
"Ei mitään, ei mitään. Kalat on jo maksettu."
"Kukas ne olisi maksanut? Ei kai Kristiina?"
"Ehee!… Ei siihen Ristiinan varaisuus riitä. Kyllä niistä on opettaja itse etukäteen maksun suorittanut", sanoi Kusti.
"Enpä minä muista Kustille mitään etumaksua antaneeni", väitti Nehe yhä.
Kusti nyökkäsi opettajalle päätään ja räpsäytti silmiään.
"Olisi vähän kahdenkeskistä."
Nehe pyysi miehen kahville kamariinsa.
"Nähkääs, minä olin velkaa Remulan isännälle — tunteehan opettaja rikkaan Remulaisen — neljäkymmentä viisi markkaa. Mutta kun köyhänä en voinut sitä määräaikaan maksaa, riiteli hän oikeuden tuomion ja myytti ryöstöhuutokaupalla saatavastaan minun ainoan lehmäni, huutaen sen itse. Ennen toimituksen loppua hiivin minä salaa pyssyineni väijyksiin sen metsäpolun varteen, jota myöten hän oli kotiinsa palaava. Kun Remulainen sitten Kaunikkiani taluttaen tuli kohdalleni, tähtäsin minä häntä suoraan sydämeen, mutta sallimako lie pistänyt sormensa väliin, että nalli ei ottanut tulta. Aikeeni ei siis onnistunut sillä kertaa, mutta sydämeeni jäi edelleen verinen viha, ja minä etsin vain uutta, sopivaa tilaisuutta kostaakseni. Sainpa sitten viime sunnuntaiaamuna vastustamattoman vetämyksen kirkkoon ja kuulin opettajan viidettä rukousta selittäessään sanovan, että jollei suurin vihamiehesi tule ylimmäksi ystäväksesi, niin sielusi joutuu helvetin tuleen. Niistä sanoistanne sain niin kipeän piston tunnolleni, että… vieläkin… Taisi opettaja huomatakin?"
"Minä kyllä näin kirkon penkissä istuvan erään miehen, pää kumartuneena kirjalaudalle ja hartiat hytkäen. Tekö se olitte?"
"Minä se olin. Jo samana iltana menin Remulaiselle tunnustamaan murha-aikeeni ja polvillani pyysin rikostani anteeksi, samoin kuin olin sitä Jumalalta anteeksi rukoillut."
"Mitäs Remulainen?"
"Remulainen antoi anteeksi, ja vaikka hän on luonnostaan ylen saita mies, sanoi hän minulle: 'Ota veikkonen Kaunikkisi ja vie kotiisi.' — Kun nyt opettaja saarnallaan on pelastanut miehen raudoista, toisen laudoista, temmannut kaksi sielua kadotuksen liekeistä ja antanut minulle lehmäni takaisin, niin onhan siinä jo hypäten hintaa viiden hauen maksuksi. Tietenkään en ole tarkoittanut niitä miksikään palkkioksi, sillä eihän sitä semmoista voi ollenkaan maksaa, mutta minä pyytäisin tällä lailla osoittaa opettajalle kiitollisuuttani."
Nuotta-Kustin lähdettyä astui Ananias kamariin.
"Mitäs asiaa Ananiaalla on?" kysyi Nehe.
"Hm… mitäpähän vähän… Siitähän minä vain veden karjasta, minäkin — sehän taas näin kutuaikaan lemuaa kalanperkeille koko Lohilahden kylä. Että mitenkä se on, opettaja, onko siinä kahden herran palvelemisessa tinkimisen varaa ollenkaan?"
"Mitäs tinkimistä siinä olisi. Jumalaa ja mammonaako se Ananias tarkoittaa?"
"Niitäkin. Olen tässä viikkokauden tuntenut pientä tunnon häiriötä, niin lyöttäysin tuolla rannassa Nuotta-Kustin kanssa yksiin matkoihin ja tulin opettajalta kysäisemään, minkälaisen variksenvarpaan Herra Jumala on mahtanut niistä minun rötöksistäni kirjoihinsa merkitä ja kumpi heistä tuomion vaakalautasilla raskaammaksi havaittaneen vai jäisivätkö ehkä tasapainoisina puntaruksiinsa ylös alas vaappumaan."
"Mitä rötöksiä se Ananias sitten on tehnyt?" kysyi Nehe.
"Verotinpahan vain tässä muuanna aamuvarhaisena vähän naapurini rysää."
"On kai ymmärrettävä niin, että varastitte kaloja naapurinne pyydyksestä?"
"Kähveltäminen ehkä sopisi paremmin, kun on kyseessä vain muutama hauenpujero ja lahnanpartti."
"Yhtä suuri rikos se on Jumalan edessä. Enkä minä ymmärrä, millä tavalla te olette voinut tässä asiassa kahta herraa palvella."
"Siinähän se juuri puntti ja pykälä onkin, johon yksinkertainen ymmärrykseni töksähtää kuin reki kantoon. Katsokaas, opettaja, minä en itse ole niitä kaloja syönyt enkä myönyt."
"Mihinkäs ne ovat joutuneet?"
"Kyllä kai ne on opettaja syönyt."
"Minä?!"
"Toin ne opettajalle lahjaksi eli paremminkin niinkuin saataviksi."
"Minulle!… Varastettuja kaloja!… Miksikä juuri minulle?"
"Olen pitkin kevättä pannut merkille, että naapurini, uskovainen kitupiikki, ei ole kertaakaan tuonut kalaosuuttaan opettajalle. Mutta kun testamentissa lukee, että ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman kiinni, niin on tuntoni ollut kahakuulossa siitä, että jospa hyvinkin asian tämä puoli hyvittänee, ehkäpä ylittäneekin sen, mikä hankkeessani rikettä lienee. Omiin nimiini en ole kähveltänyt milloinkaan, en nauhan nenän vertaa."
Nehen täytyi itsellensä myöntää tuon omituisen lahjoittajan johtopäätöksissä olevan jonkinlaista kirjoittamatonta oikeuttakin. Mutta kun teko itsessään oli selvä varkaus, kehotti hän Ananiasta menemään tunnustuksille ja anteeksipyynnöille, luvaten itse suorittaa kalojen hinnan.
Useimmin tällaiset kahdenkeskiset omantunnon asiat jäivät asianomaisten itsensä salaisuudeksi. Mutta sattuipa kerran tapaus, joka julkisuuteen tulleena nosti Nehen kansan silmissä tietäjän tasolle.
Eräänä harmaana syyslauantaina, kun Nehe koulutyön päätyttyä tuli luokkahuoneesta kamariinsa, oli siellä häntä odottamassa kolme tuntematonta, hieman synkännäköistä miestä, lakit lattialla tuolien vieressä. Tervehdittyään kysyi hän, mistä vieraat ovat kotoisin.
"Tuolta ollaan Kotkatsalon sydänmailta. Minä olen sen Pukkimäen isännän nimellinen, tämä tässä on Keukkamäen Mooses ja tuo toinen Rämekorven Juoseppi", esitteli muuan miehistä.
"Onko teillä minulle asiaa tai muutenko olette vain taloon poikenneet?" kysyi Nehe.
"Onhan sitä olevinaan vähän asiankin nimellistä. Pyytäisin opettajan lähtemään mukaani sanan väellä häätämään niitä meidän hyyryläisiä vähän loitommalle", kävi Pukkimäen mies kiertelemättä asiaansa.
"Hyyryläisiä?"
"Joo. On kai opettaja kuullut mainetta Pukkimäen piruista?"
"Vai niillä asioilla!… Olen minä niistä kulkupuheita kuullut, mutta nythän tapaan kerrankin miehen, joka voi kertoa omia näkemiään ja kuulemiaan. Onko siis totta, että teillä majailee moista väkeä?" kysyi Nehe.
171
"Eipä sitä voi valheeksikaan ajaa. Saisivathan siinä olla edelleenkin, yksissä lämpimissä, kun osaisivat olla siivolla. Mutta nyt syyspimeitten tultua ne ovat jälleen alkaneet harjoittaa kaikenmoista ilkivaltaa ja kiusantekoa, jospa siinä sivussa viatonta vallattomuuttakin."
"Minkälaista vallattomuutta?" uteli Nehe.
"Kun tässä muuannakin iltana menin kylpemään, niin nuo ylenannetut olivat asettaneet saunan lauteille istumapaikalleni särkyneen pullon pohjapuoliskon, jonka teräviin särmiin istuin takalistoni verille. Kerran tuvassa maata ruvettuamme heittivät kanaljat uunille kuivamaan viemäni päreet lattialle, ja kun suuttuneena nakkasin ne takaisin uunille, tulla rämähtivät päreet kahta kiukkuisemmasti jälleen alas. Liekö kakaransa heilläkin, en tiedä, mutta ei luulisi vanhojen pirujen viitsivän rakennella öisin hiillosporosta lasten leikkiteitä ristiin rastiin tuvan lattialle eikä ottavan vaivakseen nakuttaa eräässä vanhassa pärekopassa yötä päivää kuin seinäsepät. Vaikka ei varsinaista vahinkoa, ovat ne vuosien kuluessa tehneet monta muuta kujetta ja ilvettä. Siltä varalta, että opettaja ehkä epäilisi minun puhuvan tuulen tuomia, olen ottanut todistajiksi mukaani nämä kaksi jäävitöntä vierastamiestä. Kerrohan sinä, Juoseppi, opettajalle se hevosjuttu."
"Niin", alkoi Juoseppi. "Kun minä viime talvena eräänä iltapäivänä ajoin Pukkimäen pihaan ja sidoin hevoseni alassuin käännetyn reen jalakseen, siunasin minä itseni ja huokasin: 'Herra, anna luontokappaleenkin rauhassa seista.' Samassa ajaa karautti pihaan tämä Mooses, kiinnitti hevosensa marhaminnan saman reen jalakseen ja manata tärskäytti: 'Oletpa pirkeleen menninkäinen viisas, jos tuon solmun aukaiset.' — 'Älä huoli kiroilla', varoitin minä tätä naapuriani. Menimme sitten yhdessä tupaan. Siellä jonkun aikaa oltuamme menivät lapset hevosiamme katsomaan. Ei aikaakaan, kun rappusilta alkoi kuulua heidän naurun kikatustansa. Minä menin lapsilta tiedustamaan, mikä heitä naurattaa. — 'Niin, kun viisi kerjäläispoikaa napraa Mooseksen hevosen marhamintaa auki. Niillä on kaikilla hirveän suuret suut, yhdellä on semmoiset kompurajalat, varpaat sisään päin, ja se ontuu pahasti vasemmustaan. Vähäväliä ne vilkuilevat tänne päin', sanoivat lapset."
"Näittekö te itse niitä kerjäläispoikia?" tutkaisi Nehe.
"En, minä en nähnyt mitään erikoista", sanoi Juoseppi.
"Opettaja ei taida tietää, että ne näyttäytyvät silmin havaittavasti vain lapsille", huomautti Pukkimäen isäntä.
Juoseppi jatkoi:
"Palasin tupaan ja kehoitin Moosesta olemaan valppeella hevosestaan. Mutta tämä ei muuta kuin alkaa nauraa höröttää. Pian sen jälkeen ryntäsivät lapset tuvan ovelle huutaen: 'Mooses hoi, hevosenne menee pellolla!' Tämä kaappasi rukkasensa ja lähti juosten tavoittamaan tammaansa. Minä jäin lasten kera rappusille. — 'Missäs kerjäläispojat nyt ovat?' kysyin. — 'Ne seisovat rinnakkain Mooseksen reen jalaksella, paitsi liikkaava, jonka ne hätyyttivät seisomaan toiselle jalakselle yksin… Hei!… Katsokaa, nyt ne kaatoivat reen ja liikkaava lensi nurinniskoin hankeen… Nyt kampesivat jaloista Mooseksenkin kumoon ja nauravat — nauravat — niin että suut ulottuvat ihan korviin asti.'"