Mutta nämä asiat, joita ei yhdeksättäkymmenen vuoden kuluttua voi lukea eikä kertoa kauhistuksetta, eivät herättäneet mitään katumusta eikä sääliä tuossa julmassa nabobissa. Hän ei määrännyt minkäänlaista rangaistusta murhaajille. Hän ei osoittanut henkiinjääneille minkäänlaista hellyyttä. Tosin sallittiin muutamien, joilta ei ollut mitään saatavissa, mennä matkoihinsa; mutta niitä, joilta arveltiin voitavan pusertaa jotakin, kohdeltiin inhoittavalla julmuudella. Holwell joka ei kyennyt omin voimin tulemaan, kuljetettiin tyrannin luo. Tämä soimasi ja uhkaili häntä sekä lähetti hänet raudoissa sisämaahan yhdessä muutamien muiden herrasmiesten kanssa, joiden epäiltiin tietävän enemmin kompanian aarteista, kuin he katsoivat sopivaksi ilmaista. Nämä yhä vielä tuosta hirveästä kuoleman kamppauksesta masennetut henkilöt pantiin pahanpäiväisiin komeroihin ja elätettiin paljaalla elolla ja vedellä, kunnes vihdoinkin nabobin naissukulaisten välitys saattoi heidät vapauteen. Yksi englantilainen nainen oli hengissä kestänyt tuon hirveän yön. Hän vietiin ruhtinaan haaremiin Mursjedobadiin.
Sillä välin lähetti Suradsja Daula kirjeitä nimelliselle valtiallensa Delhiin, joissa viimeistä valloitusta kuvataan mitä ylpeimmillä sanoilla. Hän asetti vartijajoukon Fort Williamiin, kielsi Englantilaiset oleskelemasta sen läheisyydessä ja määräsi, että Kalkutalle siitä lähtien hänen urostöidensä muistoksi oli annettava nimi Alinagore, joka merkitsee Jumalan Portti.
Elokuussa saapui tieto Kalkutan kukistumisesta Madrasiin ja herätti siellä kiihkeintä ja katkerinta kostonhimoa. Koko siirtopaikka huusi kostoa. Kahdeksanviidettä tunnin kuluessa siitä, kuin sanoma oli saapunut, päätettiin että retkikunta oli lähetettävä Hugliin ja Clive asetettava mannerväen johtajaksi. Merivoima oli amiraali Watsonin komennon alla. 900 englantilaista jalkamiestä, kaikki uljasta ja kunnon väkeä, ja 1,500 sepoita kuului siihen armeijaan, joka purjehti rankaisemaan ruhtinasta joka alamaistensa lukumäärän suhteen voitti Ludvik XV ja keisarinna Maria Teresian. Lokakuussa lähti retkikunta vesille, vaan sen oli tehtävä matkansa vastatuuleen ja se saapui sentähden Bengaliin vasta Joulukuussa.
Nabobi eleli Mursjedobadissa luuloitellussa turvallisuudessa. Peräti tietämätöin ulkomaiden olojen suhteen, oli hänellä tapana sanoa, ett'ei koko Euroopassa ollut kymmentä tuhatta asukasta ja hänestä näytti mahdottomalta, että Englantilaiset uskaltaisivat samota hänen alueehensa. Mutta vaikk'ei hän ollenkaan peljännyt heidän sotavoimiansa, alkoi hän kuitenkin suuresti kaivata heitä. Hänen tulonsa supistuivat ja neuvonantajat onnistuivat saada hänet käsittämään että valtiaalle toisinaan saattoa olla edullisempi suojella kauppiasten nauttimia oikeuksia, kuin panna heidät kidutuspenkille löytääksensä kätkettyjä kulta- ja jalokivi-lippaita. Hän oli jo taipuvainen antamaan suostumuksensa siihen, että kompania jälleen ryhtyi harjoittamaan kauppaansa, kuin tieto tuli, että englantilainen laivasto oli Huglissa. Hän käski paikalla kaikki sotaväkensä kokountumaan Mursjedobadiin ja lähti niiden kanssa matkalle Kalkuttaan.
Clive oli tavallisella pontevuudellaan alottanut sotaliikkeensä. Hän otti Budsjebudsjin, löi Fort Williamin varustusväen hajalle, valloitti Kalkutan takaisin, sai Huglin valtaansa väkiryntäyksellä ja ryösti sen. Tuon jo ennestään myönnytyksiin Englantilaisille taipuvaisen nabobin sovinnolliset tuumat vakaantuivat näiden heidän voimansa ja urhoollisuutensa todistusten kautta. Hän teki sentähden tarjouksia maahan karanneen sotavoiman johtajille, suostui panemaan kauppapaikan jälleen kuntoon ja antamaan korvausta niille, joita hän oli vahingoittanut.
Sota oli Clive'n mielityötä ja hänestä tuntui sopimus Suradsja Daulan kanssa jotenkin häpeälliseltä. Vaan hänen valtansa oli rajoitettu. Komitealla, jonka enimmät jäsenet olivat Kalkutasta karanneita kompanian virkamiehiä, oli asiain ylin johto käsissään, ja nämä halusivat jälleen päästä paikoilleen ja saada vahinkonsa korvatuksi. Madrasin hallitus, joka oli saanut tiedon sodan syttymisestä Euroopassa, ja pelkäsi hyökkäystä Franskalaisten puolelta, odotti levottomuudella laivaston palajamista. Nabobin lupaukset olivat suuret, taistelun päätös epätietoinen, ja Clive suostui rupeamaan keskusteluihin, vaikka hän lausui mielipahansa siitä, ett'eivät asiat tulleet ratkaistuiksi niin loistavalla tavalla kuin hän olisi toivonut.
Tämä sovinnon hierominen alottaa uuden taitteen Clive'n elämässä. Tähän saakka oli hän ollut paljas sotilas, joka erinomaisella taidolla ja miehuudella pani toimeen muiden hankkeita. Tästä lähtien on häntä enemmin katsominen valtiomiehen kannalta, ja hänen sotatoimensa ovat pidettävät riippuvina hänen valtiollisista tarkoituksistaan. Myönnettävä on, että hän tuolla uudella alalla osoitti suurta taitoa ja toimi suurella menestyksellä. Mutta se on niinikään myönnettävä, että ne neuvottelut, joihin hän nyt alkoi ottaa osaa, ovat jättäneet tahran hänen siveelliselle maineelleen.
Me emme voi millään ehdolla olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in kanssa, joka kerrassaan on päättänyt, ett'ei hänen sankarinsa käytöksessä huomaa muuta kuin jaloutta ja vilpittömyyttä. Mutta yhtä vähä voimme yhtyä mr Mill'in mielipiteesen; hän on mennyt siihen määrään liiallisuuteen, että hän on sanonut Clive'ä mieheksi, joka ei koskaan pitänyt väliä petoksesta, kuin se vaan auttoi häntä tarkoitusten perille. Clive näyttää meistä luonnoltansa olleen roiston suora vastakohta, välin hurjan rohkea, välin varomattoman suora, harras ystävä ja teeskentelemätöin vihamies. Me emme tapaa hänen yksityisessä emmekä siinä hänen julkisessa elämässään, jossa hänellä oli tekemistä omain kansalaistensa kanssa, mitään kavaluuden taipumuksen merkkiä. Päinvastoin olivat hänen virheensä kaikissa riitaisuuksissa, joissa hän Englantilaisena seisoi Englantilaisia vastaan, niin hyvin hänen nyrkkikahakoissaan koulussa, kuin niissä kiivaissa otteluissa India-huoneessa ja parlamentissa, joita kesti hänen myöhemmän ikänsä päivinä, semmoisia, jotka ovat omituisia jaloille ja yleville luonteille. Todenmukaiselta näyttää, että hän piti itämaalaista politiikiä leikkinä, jossa ei mikään ollut epärehellistä. Hän tiesi, että Indian syntyperäisten asukasten siveellinen kanta suuressa määrässä erisi siitä, joka vallitsi Englannissa. Hän tiesi itsellänsä olevan tekemistä miesten kanssa, joilta puuttui käsitys siitä, mitä Euroopassa sanotaan kunniaksi, miesten, kanssa, jotka arvelematta tekivät minkä lupauksen tahansa ja häpeämättä rikkoivat minkä lupauksen tahansa, miesten kanssa, jotka tarkoitustensa saavuttamiseksi hyvällä omalla tunnolla käyttivät lahjomista, väärää valaa ja väärentämistä. Hänen kirjeensä osoittavat, että tuo suuri eroitus aasialaisen ja eurooppalaisen siveellisyyden välillä alati oli hänellä mielessä. Hän näyttää, meidän mielestämme mitä kovimmin erehtyen, arvelleen, ett'ei hän taitanut mitään moisille vastustavoille, jos hän otti noudattaaksensa välipuheita, joista he eivät pitäneet mitään väliä, jos hän pysyi totuudessa saamatta kuulla totuutta, jos hän omaksi vahingokseen täytti kaikki sitoumuksensa liittolaisia kohtaan, jotka eivät koskaan pysyneet sitoumuksessaan, jos se ei ollut heille edullista. Sentähden kävi tämä mies, joka muussa elämässään oli kunnon englantilainen getlemanni ja sotilas, niinpian kuin hän sai tekemistä indialaisen kujeilijan kanssa, itse kujeilijaksi, ja antautui tunnon puutteetta petokseen ja teeskenteleviin miellytyksiin, asiakirjan väärentämiseen ja käsi-alain jäljittelemiseen.
Englantilaisten ja nabobin välisessä keskustelussa oli pääasiallisesti kaksi miestä asianajajina, nimittäin mr. Watts, joka oli kompanian virkamies, ja eräs Bengalilainen nimeltä Omikund. Tämä Omikund oli ollut Kalkutan rikkaimpia syntyperäisiä kauppiaita ja saanut kärsiä suuria vahinkoja nabobin tätä paikkaa vastaan tekemän retken kautta. Kaupankäyntinsä aikana oli hän monessa kohdin tutustunut Englantilaisiin ja oli erittäin sopiva välittäjänä näiden ja syntyperäisen hovin välillä. Hänellä oli suuri arvo heimokuntansa kesken ja Hindulaisen tavalliset luonnonlahjat omasi hän korkeassa määrässä, nimittäin nopean huomion, sopivaisuuden tunnon, oveluuden ja kestäväisyyden ja niinikään Hindulaisen virheet, orjamaisuuden, ahneuden ja petollisuuden.
Nabobi harjoitti kaikkea indialaisen valtiomiehen uskottomuutta ja kaikkea pojalle omaansa kevytmielisyyttä, jonka hengen valta ja itsekkäisyys ovat heikontaneet. Hän lupaili, peräytyi, vitkasteli ja karttoi. Kerran läksi hän uhkaavalla tavalla marssimaan Kalkuttaan päin, vaan nähtyänsä Englantilaisten vankat rivit, peräytyi hän säikähtyneenä ja suostui rauhan tekoon heidän määräämillänsä ehdoilla. Tuskin oli sopimus tehty, kuin hän ryhtyi uusiin hankkeihin heitä vastaan. Hän vehkeili franskalaisten viranomaisten kanssa Tsjandernagoressa. Hän kutsui Bussya marssimaan Dekanista Hugliin ja ajamaan Englantilaiset pois Bengalista. Kaiken tämän tiesivät Clive ja Watson vallan hyvin. He päättivät sentähden lyödä ratkaisevan iskun ja käydä Tsjandernagoren kimppuun, ennenkuin sikäläinen joukkokunta ennätti saada uutta apuväkeä joko Indian etelä-osasta tahi Euroopasta. Watson johti meritse, Clive maitse tehtävää retkeä. Näiden yhdistettyjen liikkeiden menestys oli nopea ja täydellinen. Linnoitus, varustusväki, tykistö, sotatarpeet, kaikki joutui Englantilaisten käsiin. Vangittujen joukossa oli lähes 500 miestä eurooppalaista sotaväkeä.
Nabobi oli peljännyt ja vihannut Englantilaisia silloinkin, kuin hän vielä oli tilaisuudessa asettamaan heitä vastaan heidän franskalaiset kilpailijansa. Nyt olivat Franskalaiset voitetut, ja Englantilaiset alkoivat synnyttää hänessä vielä suurempaa pelkoa ja vielä suurempaa vihaa. Tuo heikko ja peri-aatteetoin mies horjui orjallisuuden ja ynseyden välillä. Yhtenä päivänä lähetti hän suuren rahasumman Kalkuttaan osana sitä korvausta, jonka hänen tuli sovittaa tekemistänsä vääryyksistä. Seuraavana päivänä lähetti hän juvelilahjan Bussy'lle ja pyysi tätä mainiota upseeria rientämään puolustamaan Bengalia "Cliveä, tuota sodassa urhoollista miestä vastaan, jota", niinkuin hänen ylhäisyytensä sanoi, "kaikki kovat onnet kohdatkoot". Hän antoi käskyn armeijallensa marssia Englantilaisia vastaan. Hän peräytti käskynsä. Hän repi Clive'n kirjeet palaisiksi. Sitten lähetti hän vastauksia oikealla kohteliaisuuden kukkaiskielellä. Hän käski Watts'in hävitä hänen näkyvistänsä ja uhkasi seivästää hänet. Hän pani jälleen hakemaan Watts'ia ja pyysi anteeksi tekemänsä loukkauksen. Sillä välin oli hänen kurja hallintonsa, hänen mielettömyytensä, hänen irstaat tapansa ja hänen mieltymyksensä halvimpiin seuralaisiin närkästyttänyt kaikki alamaisluokat, sotilaat, kauppiaat, virkamiehet, nuo ylpeät ja loisteliaat Mahomettilaiset ja nuo arat, ketterät ja säästäväiset Hindulaiset. Häntä vastaan syntyi peljättävä liittokunta, johon kuului talouden ministeri Roidullub, sotaväen ylipäällikkö Mir Dsjaffir, Indian varakkain pankkiiri Dsjugget Seit. Hanke uskottiin englantilaisille asiamiehille, ja Mursjedobadin tyytymättömät sekä Kalkutan komitea ryhtyivät neuvotteluihin toistensa kanssa.
Komiteassa oltiin hyvin epäileviä, mutta Clive'n ääni lankesi salasiittolaisten eduksi, ja hän sai pontevuudellansa ja vakavuudellaan kaiken vastuksen raukenemaan. Päätettiin että Englantilaiset antaisivat mahtavan apunsa Suradsja Daulan kukistamiseen ja Mir Dsjaffirin koroittamiseen Bengalin valta-istuimelle. Mir Dsjaffir puolestaan lupasi hyvän korvauksen kompanialle ja sen palvelijoille sekä runsaita lahjoja armeijalle, laivastolle ja komitealle. Suradsja Daulan inhoittava irstaisuus, Englantilaisten hänen kauttansa kärsimät vääryydet, se vaaranalainen tila, johon kauppaliike olisi joutunut, jos hän yhä edelleen olisi saanut jatkaa hallitustaan, näyttävät meistä täydellisesti oikeuttaneen päätöksen syöstä hänet valtaistuimelta. Vaan ei mikään voi oikeuttaa sitä kavaluutta, jota Clive ilkesi harjoittaa. Hän lähetti Suradsja Daulalle niin suopeita kirjeitä, että ne kauan kietoivat tämän heikon ruhtinaan pitämään itsensä täydellisesti turvattuna. Sama sanansaattaja, joka toi nabobille nämät "rauhoituskirjeet" — joiksi Clive niitä sanoi — toi mr Watts'ille kirjeitä tämmöisellä sisällyksellä: "Sano Mir Dsjaffirille, että hän pitää pelon kaukana itsestään. Minä aion yhdistyä hänen väkensä kanssa viidellä tuhannella miehellä, jotka eivät koskaan käänny seliin. Vakuuta hänelle, että minä marssin yöt päivät tullakseni hänen avuksensa ja tahdon seistä hänen puolellaan niinkauvan kuin minulla on yksikään mies jäljellä."
Mahdotointa oli kauan kokonansa peittää näin monihaaraista salaliittoa. Sen verran tuli pian nabobin kuuluviin että hänen epäluulonsa heräsi. Vaan hän tuli pian rauhoitetuksi niiden lorujen ja temppujen kautta, joita Omikundin kekseliäisyys ihmeteltävällä oveluudella sai syntymään. Kaikki meni hyvin ja hanke oli kypsymäisillään, kuin Clive sai tietää, että Omikund uhkasi harjoittaa petollisuutta vehkeissään. Tuolle ovelalle Bengalilaiselle oli luvattu runsaat hyväntekijäiset kaikista hänen Kalkutassa kärsimistänsä vahingoista. Vaan tämä ei voinut tyydyttää häntä. Hänen apunsa oli ollut suuri. Hänellä oli koko juonen pääjohto käsissään. Hiiskahtamalla yhden ainoan sanan Suradsja Daulan korvaan, voi hän tehdä kaiken työnsä tyhjäksi. Watts'in Mir Dsjaffirin ja kaikkien muiden salaliittolaisten henki oli hänen vallassaan; hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tuoda omat ehtonsa esille. Hän vaati salaperäisyytensä ja apunsa palkaksi kolmesataa tuhatta sterlinkipuntaa. Tuo tästä petoksesta harmistunut ja vaarasta säikähtynyt komitea ei tietänyt mitä tehdä. Mutta Clive oli suurempi mestari kuin Omikund itse Omikundin omissa tempuissa. Hän sanoi, että tämä mies oli roisto. Jokainen keino oli muka oikeutettu, joka teki semmoisen heittiömaisuuden tyhjäksi. Parasta oli, että luvattiin suostua hänen vaatimukseensa. Omikund tuli pian olemaan heidän vallassaan, ja silloin voivat he rangaista häntä pidättämällä häneltä sekä tuon nyt vaaditun lahjan että sen korvauksen, joka oli tuleva kaikille noille Kalkutassa vahinkoa kärsineille.
Hänen neuvonsa hyväksyttiin. Mutta millä tavalla oli tuo varovainen ja teräväkärkinen Hindulainen petettävä. Hän oli vaatinut, että erityinen hänen palkkiotansa koskeva pykälä oli otettava liittokirjaan Mir Dsjaffirin ja Englantilaisten välillä, eikä hän tahtonut tyytyä ennenkuin hän sai nähdä sen omilla silmillään. Clive'llä oli apukeino varalla. Kaksi liittokirjaa tehtiin, toinen valkoiselle, toinen punaiselle paperille; edellinen oli oikea, jälkimäinen väärä. Edellisessä ei mainittu ensinkään Omikundin nimeä; hänelle näytettävässä kirjassa oli määräys hänen eduksensa.
Vaan toinen pula ilmaantui. Amiraali Watson'ia arvelutti kirjoittaa nimensä punaisen liittokirjan alle. Omikundin valppaus ja tarkka silmä antoi aihetta peljätä, että moisen tärkeän nimen puute kenties herättäisi hänen epäluulonsa. Vaan Clive ei ollut se mies, joka jätti jotakin puolitiehen. Meitä milt'ei punastuta kirjoittaessamme, että hän väärensi amiraali Watson'in nimen.
Nyt oltiin kaikin puolin valmiina ryhtymään toimeen. Mr Watts pakeni salaa Mursjedobadista. Clive pani joukkonsa liikkeelle ja kirjoitti nabobille kirjeen, jossa oli vallan toisenlainen henki kuin edellisessä. Hän luetteli kaikki Englantilaisten kärsimät vääryydet, tarjoutui jättämään riidanalaiset kohdat Mir Dsjaffirin ratkaistaviksi ja lopetti kirjeensä ilmoituksella, että hän sadeajan lähenemisen tähden teki itselleen kunnian käydä miehineen hänen ylhäisyytensä luona pyytämässä vastausta.
Suradsja Daula kokosi paikalla kaikki väkensä ja marssi Englantilaisia vastaan. Oli suostuttu, että Mir Dsjaffirin tuli erota nabobista ja marssittaa sotajoukkonsa Clive'n puolelle. Vaan kuin ratkaiseva hetki lähestyi, voitti kavaltajan pelko hänen kunnianhimonsa. Clive oli saapunut Kosinbosariin; nabobi seisoi suuren voiman kanssa muutamia penikulmia ylempänä Plassin luona, ja yhä vielä jätti Mir Dsjaffir sitoumuksensa täyttämättä eikä antanut kuin karttavia vastauksia englantilaisen kenraalin ankariin muistutuksiin.
Clive'n tila oli tuskallisen tukala. Hän ei voinut ensinkään luottaa liittolaisensa suoruuteen ja miehuuteen, ja kuinka suuri hänen luottamuksensa omaan sotataitoonsa sekä väkensä urhoollisuuteen ja sotakuriin lieneekin ollut, niin ei sittenkään käynyt helpoksi antautua taisteluun armeijan kanssa joka oli kahtakymmentä kertaa suurempi hänen omaansa. Hänen edessään juoksi virta, jonka yli oli helppo päästä, vaan jonka yli ei yksikään hänen pienestä parvestaan voinut päästä palajamaan jos asiat menivät huonosti. Tässä tilaisuudessa pani se ankara edesvastaus, joka liittyi lopullisen päätöksen tekemiseen, tuon pelkäämättömän miehen ensimmäisen ja viimeisen kerran muutamiksi tunneiksi arvelemaan. Hän kutsui kokoon sotaneuvoston. Sen enemmistö oli taistelua vastaan ja Clive oli yhtä mieltä enemmistön kanssa. Kauan senjälkeen sanoi hän, ett'ei hän ollut ikänänsä kutsunut sotaneuvostoa kokoon kuin yhden ainoan kerran, ja ett'eivät Brittiläiset koskaan olisi tulleet Bengalin herroiksi, jos hän olisi noudattanut tämän neuvoston mieltä: Vaan kokous oli tuskin ennättänyt päättyä, kuin hän jälleen oli entisellään. Hän meni yksinäisyyteen muutamien puiden varjoon ja vaipui siellä mietteihin melkein kokonaisen tunnin ajaksi. Hän palasi päätöksellä panna kaikki alttiiksi ja antoi käskyn, että kaikki piti olla valmiina virran yli menemistä varten seuraavaan aamuun.
Virran yli mentiin ja vaivaloisen marssin jälkeen asettui armeija leiriin kauan auringon laskettua mangopuu-metsään lähellä Hassia, penikulman matkan päähän vihollisesta. Clive ei voinut nukkua; hän kuuli koko yön rumpujen ja symbalin ääntä nabobin avarasta leiristä. Ei ole outoa että hänenkin jäntevä mielensä toisinaan oli masentumaisillansa hänen miettiessään, minkälaista ylivoimaa vastaan ja mistä hinnasta hänen muutamien tuntien kuluttua oli taisteleminen.
Vaan ei Suradsja Daulakaan ollut levollisempi mieleltään. Hurja ja kauhea pelko raateli tätä kerrallaan arka- ja rajuluontoista miestä. Ratkaisevan hetken suuri merkitys ja läheisyys herätti hänessä tuskallisen hädän. Peljäten päällikköjänsä, peljäten jokaista, joka lähestyi häntä, peljäten yksinäisyyttä, istui hän synkkänä teltassaan, niinkuin kreikkalainen runoilija olisi sanonut, niiden kostotarten vainoamana, jotka vielä kuolemanponnistuksissaan olivat kironneet häntä "mustassa luolassa".
Se päivä koitti, joka oli ratkaiseva Indian kohtaloon. Auringon noustessa alkoi nabobin armeija tulvata ulos leiristä monen eri aukeaman kautta ja lähteä liikkeelle sitä metsää kohti, johon Englantilaiset olivat asettuneet. Neljäkymmentä tuhatta pyssyillä, keihäillä, jousilla, miekoilla ja nuolilla varustettua jalkamiestä peitti kentän. Heillä oli mukanansa viisikymmentä mitä suurimmanlaatuista tykkiä. Kutakin oli pitkä jono valkoisia härkiä edestäpäin vetämässä ja takaapäin auttoi elefantti. Muutamat pienemmät, vähäisen franskalaisen apujoukon tykit olivat kenties peljättävämmät. Ratsuväen lukumäärä nousi viiteentoista tuhanteen, ja ne eivät olleet Bengalin veltostuneesta kansasta, vaan siitä rohkealuontoisemmasta heimokunnasta otettuja miehiä, joka asui pohjoisissa maakunnissa, ja Clive'n tarkka silmä huomasi, että sekä miehet että hevoiset olivat vankempia kuin ne, jotka Karnatikissa olivat saatavina. Hänellä ei ollut asettaa tätä laumaa vastaan kuin 3,000 miestä. Mutta näiden joukossa oli tuhat Englantilaista ja kaikki olivat englantilaisten upseerien johdon alla ja englantilaiseen sotakuriin harjoitetut. Erityisesti huomioon astuva tässä pienessä armeijassa oli yhdeksäsneljättä rykmentti, jonka lipulla vielä, monen Wellingtonin alla Espanjassa ja Gaskognessa voitetun lisäyksen ohessa, on nähtävänä Plassin nimi ja tuo ylpeä tunnuslause: Primus in Indis.
Tappelu alkoi kanuunatulella, jossa nabobin artilleria tuskin teki mitään jälkeä, vaan Englantilaisten harvat tykit saivat suurta tuhoa aikaan. Useammat Suradsja Daulan etevimpiä upseereja kaatui. Epäjärjestys alkoi vallata hänen sotarivinsä. Hänen oma pelkonsa kasvoi kasvamistaan. Eräs salaliittolaisista koetti osoittaa hänelle peräytymisen otollisuutta. Tähän kavalaan neuvoon, joka soveltui yhteen sen kanssa mitä hänen pelkonsa saattoi hänelle mieleen, oli hän valmis suostumaan. Hän käski armeijansa peräytymään, ja tämä käsky ratkaisi hänen kohtalonsa. Clive otti tilaisuudesta vaarin ja käski joukkonsa etenemään. Tuo sekasorron ja alakuloisuuden valtaama lauma hajosi järjestetyn ja miehuullisen joukon ryntäyksen alla. Ei sitä tilaisuutta, jossa rahvasjoukkion kimppuun käynyt säännöllinen sotaväki olisi niin peräti mullistanut sen. Pakolaisvirta tempasi mukaansa Franskalaisten pienen joukon, joka yksin uskalsi tehdä vastarintaa Englantilaisille. Tunnin kuluttua oli Suradsja Daulan sotaväki hajoitettu ja se jäi ainaiseksi kokoontumatta. Voitetuista ei tapettu kuin 500. Vaan heidän leirinsä, heidän tykkinsä, heidän kuormastonsa, lukemattomat vaunut, lukemattomat elukat joutuivat voittajain käsiin. Clive'llä oli 22 kaatunutta ja 50 haavoitettua ja tällä menetyksellä oli hän musertanut lähes kuudenkymmenen tuhannen miehen armeijan ja valloittanut valtakunnan, joka oli avarampi ja väkirikkaampi kuin Iso Britannia.
Mir Dsjaffir ei ollut taistelun kestäessä antanut minkäänlaista apua Englantilaisille. Mutta niin pian kuin hän näki päivän kohtalon ratkaistuksi, eroitti hän osakuntansa pois armeijasta ja lähetti tappelun jälkeen onnentoivotukset liittolaisilleen. Seuraavana aamuna lähti hän englantilaisten majoille eikä ollutkaan aivan vähän huolissaan vastaanoton suhteen. Hän osoitti selvästi levottomuutensa kuin vahti astui esiin ottamaan häntä vastaan hänen arvonsa mukaisella kunnioituksella. Mutta hänen pelkonsa haihtui pian. Clive tuli häntä kohtaamaan, syleili häntä, tervehti häntä kolmen suuren maakunnan, Bengalin, Orissan ja Baharin nabobina, kuunteli suosiollisella mielellä hänen puolustuspuheitaan ja kehoitti häntä viipymättä marssimaan Mursjedabadiin.
Suradsja Daula oli paennut taistelukentältä niin nopeasti, kuin kovajuoksuinen tehevä vähänkään saattoi kuljettaa häntä ja viipyi matkalla Mursjedabadiin hiukan yli neljänkolmatta tunnin. Täällä kutsui hän neuvoksensa ympärilleen. Viisaimmat kehoittivat häntä antaumaan Englantilaisten käsiin, joilta hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempaa kuin valtansa menettämistä ja vankeutta. Vaan hän katsoi tätä neuvoa petollisuuden tuotteeksi. Toiset yllyttivät häntä jälleen koettamaan sodan onnea. Hän hyväksyi neuvon ja jakeli käskyjä siihen nähden. Vaan hänellä ei ollut tarpeeksi mielenpontta voidaksensa edes päivääkään pysyä lujasti päätöksessään. Hän sai tietää että Mir Dsjaffir saapui ja hänen kauhistuksensa kävi hillitsemättömäksi. Hän laskihe halvassa valhepuvussa, juveelilipas kädessä, yön aikana alas erään palatsinsa ikkunan kautta ja lähti ainoastaan kahden seuralaisen kanssa matkalle Patnaan.
Muutamien päivien kuluttua saapui Clive Mursjedabadiin, kahden sadan englantilaisen sotilaan ja kolmen sadan sepoin saattamana. Asunnoksi oli hänelle määrätty palatsi, jota ympäröi niin avara tarha, että koko hänen saattojoukollaan oli siinä mukava olopaikka. Mir Dsjaffirin valtaanasettamis-menot suoritettiin heti kohta. Clive saattoi uuden nabobin kunnia-istuimen luo, asetti hänet sille, antoi hänelle, Indian ikivanhan tavan mukaan, lahjaksi kultaa, kääntyi sitten syntyperäisen väen puoleen, joka täytti salin, ja toivotti heille onnea sen hyvän tapauksen johdosta, joka oli vapauttanut heidät tyrannin vallasta. Hän oli tässä tilaisuudessa pakoitettu käyttämään tulkin apua; sillä se on otettava huomioon, että vaikka hän oleskeli pitkät ajat Indiassa, vaikka hän tarkoin tunsi Indialaisten politiikin ja Indialaisten luonteen omituisuudet ja vaikka indialaiset sotilaat hartaalla mieltymyksellä olivat kiintyneet häneen, ei hän koskaan oppinut sujuvasti puhumaan yhtään Indian kieltä. Onpa sanottu hänen toisinaan olleen pakoitetun käyttämään yhteyksissään Indian syntyperäisen väestön kanssa sitä vähäistä taitoansa Portukalin kielessä, jonka hän poikana oli saavuttanut Brasiliassa käydessään.
Uutta valtiasta vaadittiin nyt täyttämään ne sitoumukset, jotka hän oli tehnyt liittolaisilleen. Neuvoittelu pidettiin niistä hankkeista, joihin oli ryhdyttävä, suuren pankkiirin, Dsjugget Seitin luona. Omikund saapui sinne täydellisesti vakuutettuna, että hän oli Cliven erinomaisessa suosiossa, sillä tämä, joka viekkaudessa voitti yksin Bengalilaisetkin, oli tähän päivään saakka kohdellut häntä entisellä ystävyydellä. Valkoiselle paperille tehty kirja otettiin käsille ja luettiin julki Clive kääntyi nyt mr. Scrafton'in puoleen, joka oli kompanian virkamiehiä, ja sanoi hänelle: "Nyt on aika saattaa Omikund hänen harhaluulostansa". "Omikund", sanoi mr Scrafton Hindostanin kielellä, "punainen kirja on väärä, te ette tule saamaan mitään". Omikund vaipui, tunnottomana seuralaistensa syliin. Hän tointui jälleen, vaan hänen mielensä oli auttamattomasti vialla. Clive, joka ei yhteyksissään indialaisten valtiomiesten kanssa antanut omantuntonsa paljoa häiritä itseänsä, vaan siltä ei puuttunut ihmisyyttä, näyttää heltyneen. Hän tapasi Omikundin muutamia päiviä myöhemmin, puhui ystävällisesti hänen kanssansa, neuvoi häntä tekemään pyhävaellukseen johonkuhun suureen indilaiseen temppeliin, toivoen että olopaikan muutos palauttaisi hänen terveytensä, ja oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, päälle päätteeksi taipuvainen jälleen käyttämään tätä lahjakasta miestä julkisissa toimissa. Vaan tuon äkillisen mielenjärkähdyksen perästä tylsyi tämä miesparka tylsymistään. Hän, joka ennen oli herättänyt huomiota terveen järkensä ja tapojensa yksinkertaisuuden kautta, tuhlasi nyt loput varojansa lapsellisiin huvituksiin ja rakasti näytellä itseänsä puettuna komeihin vaatteihin ja koristettuna kallisarvoisilla jalokivillä. Tässä kurjassa tilassa poti hän muutamia kuukausia ja kuoli.
Me emme katsoisi tarpeelliseksi ohjata lukijaimme arvostelua tästä menettelystä minkäänlaisilla muistutuksilla, jos ei sir John Malcolm olisi ottanut sitä kaikin puolin puolustaakseen. Hän surkuttelee tosin että täytyi ryhtyä väärinkäyttämiselle niin alttiisen keinoon kuin väärentäminen on; vaan hän ei tahdo myöntää, että joku moite voi kohdata niitä, jotka pettäjän pettivät. Hän arvelee, ett'eivät Englantilaiset olleet velvolliset harjoittamaan uskollisuutta miestä kohtaan, joka ei osoittanut heille uskollisuutta, ja että, jos olisivat täyttäneet sitoumuksensa tuolle kavalalle Bengalilaiselle, olisi niin erinomainen petoksen menestymisen esimerkki synnyttänyt koko joukon jäljittelijöitä. Me emme tahdo arvostella tätä asiata ankarain siveellisten periaatteiden kannalta. Se olisikin aivan tarpeetointa; sillä jos pidämme kysymystä paljaana hyödyn kysymyksenä, tämän sanan halvimmassa merkityksessä, emmekä käytä muita perusteita, kuin mitä Machiavellikin on mahtanut käyttää neuvoitteluissaan Borgian kanssa, niin olemme vakuutetut, että Clive oli peräti väärässä, ja että hän teki ei ainoastaan rikoksen, vaan vieläpä hairahduksenkin. Sen periaatteen, että rehellisyys on korkein viisaus, uskomme me vakavasti ylimalkaan pitävän paikkansa yksityistenkin satunnaisiin etuihin nähden; vaan yhteiskuntien suhteen on tämä sääntö vieläkin vähemmin poikkeusten alainen juuri sentähden, että yhteiskuntain ikä on pitempi kuin yksityisten. Voipi mainita henkilöitä, jotka yksityisen luottamuksen pettämisellä ovat hankkineet itselleen suurta maallista onnea. Vaan epäilemme, voiko mainita sitä valtiota, jolla ylipään on ollut etua julkisen luottamuksen pettämisestä. Brittiläisen Indian koko historia todistaa sen jalon tosi-asian, ett'ei ole viisasta asettaa petollisuutta petollisuutta vastaan, ja että voimakkain ase, jolla ihminen voi taistella valheellisuutta vastaan, on totuus. Pitkien aikojen kestäessä ovat Indian englantilaiset herrat, liittolaisten ja vihollisten keskellä, joita ei mikään välipuhe ole voinut sitoa, ylipään harjoittaneet toimissaan rehellisyyttä ja suoruutta, ja kokemus on osoittanut, että rehellisyys ja suoruus ovat yhtä kuin viisaus. Englantilaisten miehuus ja Englantilaisten taito ovat vähemmässä määrässä edistäneet itämaisen valtamme leviämistä ja säilymistä kuin Englantilaisten totuuden harrastus. Kaikki mitä olisimme voineet saavuttaa noudattamalla sitä petollisuuden ja kavaluuden, niitä valheiden ja väärien valojen esimerkkiä, joita meitä vastaan on käytetty, ei ole mitään siihen verraten, mitä olemme saavuttaneet sen kautta, että valtamme on ainoa Indiassa jonka sanaan on voitu luottaa. Ei mikään vala, jonka taikausko saa keksityksi, ei arvokkainkaan panttivanki voi synnyttää sitä luottamusta, jonka englantilaisen lähettilään "kyllä, kyllä" ja "ei, ei" saavat aikaan. Ei luonnon ja ihmistaidon parhaitenkaan varustamat linnoitukset voi antaa asukkaalleen sen päällikön nauttimaa turvallisuutta, joka matkallaan mahtavan ja leppymättömän vihollisensa alueella on varustettu brittiläisellä suojeluskirjeellä. Itämaiden mahtavimmat ruhtinaat ovat hädin tuskin lupaamalla suunnattomia korkoja voineet houkutella itselleen jonkun verran niitä rikkauksia, jotka ovat kätkettynä heidän alamaistensa asunnoissa. Brittiläinen hallitus ei tarjoa korkoa kuin vähä viidettä sadalta, ja ahneus panee tuomaan esille kymmeniä miljoonia rupeja niiden salaisimmista piilopaikoista. Vihollinen valtias saa luvata kokonaiset vuorimäärät kultaa sepoillemme saadaksensa hänet luopumaan kompanian lippujen alta. Kompania ei lupaa kuin kohtuullisen eläkerahan pitkän palvelusajan jälkeen. Vaan jokainen sepoi tietää, että kompania pitää lupauksensa: hän tietää, että jos hän elää vaikka sata vuotta, on hänellä yhtä varma riisi ja suola kuin kenraalikuvernöörillä on vuotuinen palkka; ja hän tietää, ett'ei Indiassa löydy toista valtiota, joka ei, huolimatta pyhimmistä lupauksista, jätä häntä nääntymään haudassa nälkään niin pian kuin hän ei enää kelpaa käytettäväksi mihinkään. Suurin hallituksen saavutettavissa oleva etu on olla ainoana luotettavana hallituksena keskellä semmoisia hallituksia, joihin ei kukaan voi luottaa. Tätä etua nautimme me Aasiassa. Jos me kahden viimeisen miespolven aikana olisimme toimissamme noudattaneet niitä periaatteita, joita sir John Malcolm näyttää katsoneen järkeviksi; jos me, joka kerta kuin meillä on ollut tekemistä Omikundin-kaltaisten miesten kanssa, olisimme koston vuoksi heidän tapansa mukaan harjoittaneet valheellisuutta, vääryyttä ja luottamuksen pettämistä, niin olemme varmat, ett'ei minkäänlainen miehuus eikä taito olisi voinut pitää valtaamme pystyssä.
Sir John Malcolm myöntää, että ainoasti kovin täytymys voi oikeuttaa Cliven luottamuksen pettämiseen. Koska tämä luottamuksen pettäminen meidän mielestämme oli sekä tarpeetoin että mitä suurimmassa määrässä haitallinen, tarvinnemme tuskin sanoa, että me peräti hylkäämme sen.
Omikund ei ollut vallankumouksen ainoa uhri. Suradsja Daula yhdytettiin muutamia päiviä pakenemisensa jälkeen ja tuotiin Mir Dsjaffirin eteen. Täällä heittihe hän pelon väänteissä maahan, anoen kyyneleet silmissä ja tuskan huudoilla armoa, jota hän itse ei koskaan ollut osoittanut. Mir Dsjaffir oli kahdella päällä, vaan hänen seitsentoista-vuotias poikansa Miran, joka järkensä heikkouden ja luontonsa julmuuden suhteen oli suuressa määrässä tuon kurjan vangin kaltainen, pysyi leppymättömänä. Suradsja Daula vietiin salaiseen huoneesen, johon pian senjälkeen kuoleman palvelijat lähetettiin. Tähän tekoon ei Englantilaisilla ollut mitään osaa, ja Mir Dsjaffir käsitti niin paljo heidän tunteitaan, että hän katsoi tarpeelliseksi puolustaa heidän edessään työtä, jonka kautta hän oli kostanut heidän pahimmalle vihollisellensa.
Nyt tulvasi aarteita runsaasti kompanialle ja sen palvelijoille. Kahdeksansadan-tuhannen sterlinkipunnan suuruinen summa rahaksi lyötyä hopeata lähetettiin jokea myöten Mursjedabadista Williamin linnaan. Siinä laivastossa, joka kuljetti tämän aarteen perille, oli toista sataa alusta ja se teki riemumatkansa lippujen liehuessa ja soiton kaikuessa. Tuo muutamia kuukausia autiossa ollut Kalkutta oli nyt kukoistavampi kuin milloinkaan ennen. Kauppa virkosi jälleen ja ylenpalttisuus astui näkyviin jokaisen Englantilaisen talossa. Clive'n tuloilla ei ollut muita rajoja kuin hänen oma kohtuullisuutensa. Bengalin aarre-aitta oli hänelle auki. Siinä oli Indian ruhtinasten tavan mukaan koottuna äärettömät kasat rahoja, joiden joukossa ei ollut harvinaista tavata niitä florineja ja bysantineja, joilla Venetsialaiset olivat ostaneet itämaiden kankaita ja höysteitä ennenkuin yksikään eurooppalainen laiva oli kaartanut Hyvän Toivon nientä. Clive kulki keskitse kulta- ja hopeakekoja, joita seppelöitsi ruvit ja timantit ja hänellä oli vapaassa vallassaan ottaa minkä tahtoi. Hän otti kolmattasataa-tuhatta sterlinkipuntaa.
Yleinen mielipide julisti kuusitoista vuotta jälkeenpäin Clive'lle syyllisyyden tuomion näiden hänen ja Mir Dsjaffirin välisten raha-asiain johdosta ja parlamentissa arvosteltiin niitä ankarasti. Sir John Malcolm puolustaa niitä kiivaasti. Tuon voitollisen kenraalin syyttäjät esittivät hänen saaliinsa lahjomispalkkana tahi ryöstönä, joka miekan terällä oli puserrettu turvattomalta liittolaiselta. Elämänkertoja puolestaan arvelee näitä suuria saannoksia vapaiksi lahjoiksi, jotka tuottavat yhden verran kunniata antajalle kuin vastaanottajalle, ja vertaa niitä niihin palkintoihin, joita vieraat vallat antoivat Marlborough'ille, Nelson'ille ja Wellington'ille. Hän sanoo että lahjain antaminen ja vastaanottaminen aina on ollut tapana itämailla ja ett'ei silloin vielä niinkuin nyt ollut olemassa mitään parlamenttiasetusta, joka suorastaan olisi kieltänyt Indian englantilaisia virkamiehiä käyttämästä tätä aasialaista tapaa hyödykseen. Me tunnustamme, ett'ei tämä puhe täydelleen tyydytä meitä. Me emme kannata semmoista epäluuloa Clive'ä kohtaan, että hän muka möi isäntiensä ja isänmaansa edun, vaan me emme voi lausua hänen käytöstänsä virheettömäksi, koska se, jos kohta ei itsessään kehno, ainakin oli kehnona esimerkkinä.
Ei mikään ole niin selvä, kuin että kenraalin tulee olla oman hallituksensa palvelija eikä minkään muun. Tästä seuraa että, sai hän mitä palkintoja hyvänsä, tulee niiden olla joko hänen oman hallituksensa antamia tahi hänen oman hallituksensa täydellä tiedolla ja suostumuksella saatuja. Tätä sääntöä on tarkasti noudattaminen joutavimmankin korukappaleen, ristin, rintarahan ja värjätyn nauhanpään suhteen. Mutta kuinka voi hallitus nauttia hyvää palvelusta, jos sen sotaväen johtajalla on vallassaan, hallituksensa suostumuksetta ja ilman sen ajoissa saatua tietoa, ottaa vastaan liittolaisilta ruhtinaallisia aarteita. Turhaa on sanoa, ett'ei silloin löytynyt mitään parlamenttiasetusta, joka kielsi tavan mukaan ottamasta vastaan lahjoja Aasian valtiailta. Me emme moiti Clive'n käytöstä sen asetuksen perustuksella, joka myöhemmin saatiin aikaan ja jonka tarkoituksena oli estää kaikkien tällaisten lahjojen vastaanottamisen, vaan me moitimme sitä perustuksilla, jotka olivat voimassa ennen tämän asetuksen ilmestymistä ja jotka ovat tavallinen oikeudentunto ja tavallinen järki. Emme tunne mitään asetusta, joka kieltää ulkoasiain valtiosihteerin olemasta mannermain valtain palkkalaisena, vaan ei siltä ole vähemmin totta, että valtiosihteeri, joka kantaisi eläkerahan Franskasta, törkeästi rikkoisi velvollisuutensa ja ansaitseisi ankaran rangaistuksen. Sir John Malcolm vertaa Clive'n ja Wellington'in menetyksiä toisiinsa. Olettakaamme — me pyydämme anteeksi että todistuksenkaan vuoksi teemme tämmöisen olettamisen — että Wellington'in herttua vuoden 1815 retken jälkeen ja sillä ajalla, kuin hän johti valloitusarmeijaa Franskassa, olisi yksityisesti ottanut vastaan Ludvik XVIII:lta kaksi sataa tuhatta puntaa kiitollisuuden osoitukseksi niistä suurista töistä, joilla hän oli auttanut Bourbonein sukua; mitä olisi ajateltu tämmöisestä asiasta? Ja kuitenkin kieltää laki nyt yhtä vähä lahjain vastaan ottamisen Euroopassa kuin se silloin kielsi lahjain vastaanottamisen Aasiassa.
Samalla on meidän myöntäminen, että Clive'n asiassa löytyy monta lieventävää puolta. Hän ei pitänyt itseänsä kruunun, vaan kompanian kenraalina. Kompania oli varsinkin välillisesti antanut asiamiehillensä vallan hyötyä syntyperäisten ruhtinasten anteliaisuuden ja semmoistenkin keinojen kautta, jotka ovat vielä arveluttavampaa laatua. Ei ollut juuri luultavaa, että palvelijalle olisi ankarampi käsitys velvollisuuksistaan kuin hänen isännällänsä oli niistä. Vaikka Clive ei suorastaan ilmoittanut isännillensä mitä oli tapahtunut eikä pyytänyt heidän suostumustansa, niin ei hän kuitenkaan toiselta puolen millään tahdollisella salaamisella osoittanut, että hän tiesi tehneensä väärin. Hän tunnusti päinvastoin, että nabobin anteliaisuus oli saattanut hänet ylen varalliseen tilaan. Vaikka mielipiteemme on, ett'ei hänen tämmöisessä tilaisuudessa olisi pitänyt suostua ottamaan mitään, täytyy meidän kuitenkin lopuksi myöntää hänen ansaitsevan kiitosta siitä, että hän tyytyi niin vähään. Hän otti kaksikymmentä lakia rupeja. Hänen ei olisi tarvinnut virkkaa kuin yhden ainoan sanan enentääksensä nämä kaksikymmentä neljäksikymmeneksi. Saarnat Clive'n ahneutta vastaan Englannissa olivat aivan helppoa siveyden harjoitusta vaan ei yksi sadasta hänen syyttäjäinsä joukossa olisi Mursjedabadin aarrehuoneessa voinut hallita itseänsä yhden verran kuin hän.
Ainoastaan se käsi voi pysyttää Mir Dsjaffirin valtaistuimella, joka oli asettanut hänet sille. Hän ei tosin ollut enää poika eikä häntä ollut kohdannut purppurassa-syntymisen kova kohtalo. Sentähden hän ei ollut aivan niin heikko eikä aivan niin turmeltunut kuin hänen edeltäjänsä. Vaan hänellä ei ollut niitä luonnonlahjoja eikä niitä avuja, joita hänen asemansa vaati, ja hänen poikansa Miran oli Suradsja Daulan vertainen. Äskeinen vallankumous oli järkäyttänyt ihmisten mieliä. Monta päällikköä oli ilmeisessä kapinassa uutta nabobia vastaan. Ouden varakkaan ja mahtavan maakunnan varakuningas, joka, samoin kuin mogulin muutkin varakuninkaat, nyt oikeastaan oli itsenäinen valtias, uhkasi hyökätä Bengaliin. Ainoastaan Clive'n taito ja hänen mahtavuutensa saattoi antaa tukea tuolle horjuvalle hallitukselle. Asiain tällä kannalla ollessa saapui laiva Englannista kirjeiden kanssa, jotka olivat kirjoitetut India-huoneella ennenkuin tieto Plassin tappelusta oli ehtinyt perille Londoniin. Tirehtorit olivat päättäneet antaa Bengalin englantilaisten siirtopaikkain hallinnon mitä hankalimmin ja oudoimmin järjestetyn hallituskunnan käsiin; ja asia tuli vielä pahemmaksi sen kautta, ett'ei Clive'llä ollut mitään sijaa tässä laitoksessa. Ne henkilöt, jotka olivat määrätyt jäseniksi uuteen hallituskuntaan, kielsihet omalla uhallaan — luettakoon se heille kunniaksi — noudattamasta näitä hullunkurisia käskyjä ja pyysivät Clive'ä harjoittamaan korkeinta valtaa. Hän suostui heidän pyyntöönsä ja pian näyttihekin, että kompanian palvelijat ainoasti ennakolta olivat täyttäneet isäntiensä toivomukset. Kuin tirehtorit saivat tiedon Cliven loistavasta menestyksestä, määräsivät he hänet paikalla suurimmilla kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksilla bengalilaisten siirtokuntiensa kuvernööriksi. Hänen valtansa oli nyt rajatoin ja paljoa suurempi sitäkin, jonka Dupleix oli saavuttanut: Etelä-Indiassa. Mir Dsjaffir kohteli häntä orjamaisella nöyryydellä. Muutamassa tilaisuudessa lausui nabobi ankaroita sanoja eräälle korkea-arvoiselle syntyperäiselle päällikölle, jonka saattojoukko oli joutunut kahakkaan muutamien kompanian sepoiden kanssa. "Pitääkö teidän", sanoi hän, "ensin oppia tuntemaan, kuka tämä eversti Clive on ja mihin asemaan Jumala on asettanut hänet?" Päällikkö, joka mainiona pilkanlaskijana ja Mir Dsjaffirin vanhana ystävänä uskalsi puhua vapaasti, vastasi: "Minäkö voisin loukata everstiä! Minä, joka en yhtenäkään aamuna nouse vuoteeltani tekemättä kolmea syvää kumarrusta hänen aasinsa edessä!" Tässä oli tuskin mitään liioiteltua. Eurooppalaiset ja Indian syntyperäiset asukkaat olivat yhtäläisesti Cliven jalkain juurella. Englantilaiset pitivät häntä ainoana miehenä, joka kykeni pakoittamaan Mir Dsjaffiria täyttämään heille tehdyt sitoumuksensa. Mir Dsjaffir piti häntä ainoana miehenä, joka kykeni suojelemaan uutta hallitsijasukua levottomia alamaisia ja ahneita naapuria vastaan.
Emme noudata kuin oikeuden vaatimuksia sanoessamme, että Clive taidolla ja pontevuudella käytti valtaansa isänmaansa hyödyksi. Hän lähetti retkikunnan Karnatikin pohjoispuolella olevaan seutuun. Täällä olivat Franskalaiset vielä voiton puolella ja välttämätöintä oli saada heidät sieltä karkoitetuiksi. Yrityksen johdatus uskottiin eräälle upseerille nimeltä Forde, joka silloin vielä oli vähän tunnettu, vaan jossa kuvernöörin tarkka silmä oli keksinyt suuria sotilaanlahjoja. Retken menestys oli pikainen ja loistava.
Kuin melkoinen osa Bengalin armeijaa tällä tavalla oli toimessa matkojen päässä, uhkasi uusi ja kova vaara läntistä rajaa. Suuri moguli oli vankina Delhissä erään omaisensa vallassa. Hänen vanhin, Sjah Alum-niminen poikansa, joka oli määrätty monet vuodet olemaan kovan onnen alaisena ja ensin Marattilaisten, sitten Englantilaisten välikappaleena, oli paennut isänsä hovista. Indiassa pidettiin hänen sukuperäänsä yhä arvossa. Muutamat mahtamat ruhtinaat ja varsinkin. Ouden nabobi olivat taipuvaisia antamaan hänelle kannatusta. Sjah Alumin kävi helpoksi koota lippujensa alle suuret joukot niitä kulkulaissotilaita, joita maa kaikkialla vilisi. Hänen lippujensa alle keräytyi pian neljäkymmentä tuhatta miestä, jotka olivat eri alkuperää ja eri uskontoa, mitkä Marattilaisia, mitkä Rohillalaisia, mitkä Dsjauteja ja mitkä Afganilaisia, ja hänellä syntyi hanke syöstä Englantilaisten valta-istuimelle koroittaman uudismiehen ja perustaa oma valta Bengalissa, Orissassa ja Baharissa.
Mir Dsjaffirin kauhistus oli ääretöin. Hän ei tietänyt muuta neuvoa kuin ostaa sovinto Sjah Alumilta suurella rahasummalla. Tätä keinoa oli kerta toisensa perästä käytetty niiden valtiasten aikana, jotka ennen häntä olivat hallinneet noita varakkaita ja velttoja maakuntia alisen Gangesin ympäristöllä. Mutta Clive ei voinut terävällä järjellään ja pelkäämättömällä mielellänsä katsoa tämän neuvon ansaitsevan muuta kuin ylenkatsetta. "Jos teette sen", kirjoitti hän, "niin saatte nähdä, että Ouden nabobi, Marattilaiset ja monet muut lisäksi tulevat kaikista maanne rajaseuduista pusertamaan teiltä rahoja, kunnes varanne ovat lopussa. Minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne luottaa Englantilaisten ja niiden joukkojen uskollisuuteen, jotka ovat teille alttiit". Samaan tapaan kirjoitti hän Patnan kuvernöörille, joka oli urhoollinen syntyperäinen sotilas, ja jota Clive piti suuressa arvossa. "Älkää suostuko minkäänlaisiin ehtoihin; puolustakaa kaupunkia niinkauan kuin vähänkään voitte. Olkaa vakuutetut, että Englantilaiset ovat luotettavia ja varmoja ystäviä, ja ett'eivät he koskaan luovu asiasta, johon he kerran ovat ottaneet osaa".
Hän pysyi sanassaan. Sjah Alum oli saartanut Patnan ja valmistihe juuri tekemään ryntäystä, kuin hän sai kuulla everstin tulevan pikamarsseissa. Lähestyvässä armeijassa ei ollut kaikkiansa kuin 450 Eurooppalaista ja 2,500 sepoita. Mutta Cliveä ja hänen Englantilaisiansa peljättiin nyt kaikkialla itämailla. Niin pian kuin hänen etujoukkonsa näyttihe lähtivät piirittäjät pakenemaan sen tieltä. Muutamat franskalaiset seikkailijat, jotka olivat ruhtinaan seurassa, kehoittivat häntä turhaan koettamaan taistelun onnea. Harvojen päivien kuluessa hävisi tämä suuri armeija, joka Mursjedabadissa oli herättänyt niin paljo huolta, tietymättömiin Brittiläisten paljaan nimen synnyttämän kauhistuksen kautta.
Voittaja palasi riemusaatossa Fort Williamiin. Mir Dsjaffirin ilo oli yhtä hillitsemätöin kuin hänen hätänsä oli ollut kova, ja se pani hänet palkitsemaan pelastajansa ruhtinaallisilla kiitollisuuden osoituksilla. Maavero, jonka itäindialainen kompania oli suostunut maksamaan avaroista tiluksistaan eteläpuolella Kalkuttaa, nousi lähes kolmeenkymmeneen tuhanteen sterlinkipuntaan vuodessa. Koko tämä loistava tulo, jolla Englannin korkein pääri kunnialla olisi voinut kannattaa arvoansa, annettiin Clivelle hänen ijäksensä.
Tämän lahjan vastaanottamiseen katsomme Cliven olleen oikeutetun. Se oli lahja, jonka luonto kerrassaan ei myöntänyt mitään salaperäisyyttä. Kompania oli oikeastaan itse hänen arentilaisensa, ja se antoi suostumuksensa Mir Dsjaffirin lahjoitukseen sallimalla asian mennä menojaan.
Vaan Mir Dsjaffirin kiitollisuutta ei kestänyt kauan. Hän oli joku aika sitten alkanut huomata, että se mahtava liittolainen, joka oli koroittanut hänet ylös, myöskin voi syöstä hänet alas ja sentähden ruvennut etsimään kannatusta sitä peljättävää voimaa vastaan, joka siihen saakka oli ollut hänen omana kannattajanansa. Hän tiesi että Indian syntyperäisistä oli mahdoton saada sotaväkeä, joka ottaisi vastustaakseen everstin pientä joukkoa. Franskalaisten valta Bengalissa oli hävitetty. Vaan Hollantilaisten maine oli vanhastaan ollut suuri itämailla, ja Aasiassa ei vielä tarkoilleen tiedetty kuinka suuressa määrässä Hollantilaisten valta oli vajonnut Euroopassa. Salaisia keskusteluja pidettiin Mursjedabadin ja Tsjinsuran hollantilaisen kauppa-aseman välillä, ja hartaita kirjeitä lähetettiin Tsjinsurasta Batavian hallitukselle varustaa retkikunta, joka voisi kestää Englantilaisia vastaan Bengalissa. Batavian vallanomaiset olivat halukkaat laajentamaan isänmaansa vaikutusalaa ja vielä halukkaammat hankkimaan itselleen osan niitä aarteita, jotka äskettäin olivat saattaneet niin monta englantilaista seikkailijaa varallisuuteen, ja varustivat sentähden mahtavan laivaston. Seitsemän laivaa saapui äkki-arvaamatta Hugliin. Niissä oli sotaväkeä 1,500 miestä, joista lähes toiset puolet olivat Eurooppalaisia. Tämä retki tehtiin sopivalla ajalla. Clive oli lähettänyt niin suuren osan sotaväkeänsä Karnatikiin Franskalaisia vastaan, että hänen armeijansa nyt luvultaan oli pienempi kuin Hollantilaisten. Hän tiesi Mir Dsjaffirin salaa suosivan tulijoita. Hän tiesi, että hän otti niskoilleen ankaran edesvastauksen käydessään ystävällisen vallan sotavoiman kimppuun. Hän tiesi, ett'eivät Englannin ministerit voineet toivoa sotaa Hollannin kanssa lisäksi sille, joka heillä jo ennestään oli Franskan kanssa, että he kenties hylkäisivät hänen hankkeensa ja että he kenties saattaisivat hänet rangaistavaksi. Hän oli äskettäin lähettänyt suuren osan omaisuuttansa Eurooppaan Hollannin itä-indialaisen kompanian kautta ja sentähden oli hänellä painava syy välttää kaikkia riitaisuuksia. Vaan hän oli vakuutettu että, jos hän kerran päästäisi Batavian laivaston purjehtimaan ylös virtaa pitkin ja yhdistymään Tsjinsuran varustusväen kanssa, rientäisi Mir Dsjaffir lisäämään uusien liittolaistensa joukkoa, ja Englantilaisten ylivalta Bengalissa joutuisi mitä suurimpaan vaaraan. Luonteensa mukaisella rohkeudella teki hän päätöksensä ja sai toimissaan nauttia taitavaa kannatusta upseereiltansa ja varsinkin eversti Fordelta, jolle tehtävän tärkein osa uskottiin. Hollantilaiset koettivat väkivoimalla aukaista itselleen tien. Englantilaiset kävivät heidän kimppuunsa sekä maalla että merellä. Kumpaisessakin paikassa oli vihollisella suuri ylivoima. Kumpaisellakin joutui se täydellisesti häviölle. Sen laivat otettiin. Sen sotajoukko lyötiin peräti hajalle. Melkein kaikki eurooppalaiset sotilaat, jotka olivat tuon maahan tunkeutuvan armeijan päävoimana, tapettiin tahi otettiin vangiksi. Voittajat asettuivat Tsjinsuran edustalle, ja tämän siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat vallan nöyrtyneet, suostuivat Clive'n tarjoomiin ehtoihin. He sitoutuivat olemaan perustamatta mitään linnoitusta ja pitämättä muuta sotaväkeä kuin kauppapaikan järjestyksen valvomista varten tarvittavan vähäisen poliisivoiman, ja nimenomaan määrättiin, että näiden sopimusten pieninkin loukkaaminen rangaistaisiin heti tapahtuvalla karkoituksella Bengalista.
Kolme kuukautta tämän suuren voiton jälkeen purjehti Clive Englantiin. Kotona odottivat häntä kunnianosoitukset ja palkinnot, jotka tosin eivät tyydyttäneet hänen vaatimuksiansa ja hänen kunnianhimoaan, vaan jotka sittenkin ovat pidettävät harvinaisina ja loistavina hänen ikäänsä, arvoonsa armeijassa ja alkuperäiseen yhteiskunnalliseen asemaansa katsoen. Hän koroitettiin irlantilaiseksi pääriksi ja hänelle annettiin aihetta odottaa englantilaista arvonimeä. Yrjö III, joka juuri oli noussut valtaistuimelle, otti hänet mainiolla tavalla vastaan. Ministerit osoittivat hänelle silminnähtävää huomiota, ja Pitt, jonka valta alihuoneessa ja maassa oli rajatoin, harrasti näyttää kunnioitustansa miehelle, jonka työt niin suuressa määrässä olivat enentämät tämän ajantaitteen loistoa. Tuo suuri puhuja oli jo esittänyt Cliven Parlamentissa taivaan lähettämänä kenraalina ja miehenä joka, kasvatettuna kauppakirjurin toimeen, sodan tehtävissä oli osoittanut älyä, joka saattoi herättää Preussin kuninkaan ihmettelemistä. Silloin ei ollut referenttejä lehterillä, vaan nuo aikansa etevimmän valtiomiehen lausumat sanat olivat kulkeneet suusta suuhun, saapuneet Cliven kuultaviin ja nähtävästi ihastuttaneet ja miellyttäneet häntä. Clive olikin Wolfin kuoltua ainoa englantilainen kenraali, jonka puolesta hänen kansalaisensa hyvällä syyllä kannatti ylpeillä. Cumberlandin herttua oli tavallisesti ollut kovaonninen ja hänen ainoa voittonsa oli sen kautta, että se oli saavutettu hänen omien, kansalaistensa yli ja että siinä oli harjoitettu armotointa ankaruutta, suuremmassa määrässä kuin nuo monet tappiot haitanneet hänen kansalaissuosiotansa. Conway, joka oli tieteellisesti oppinut ja mieleltänsä urhoollinen, kaipasi pontevuutta ja kykyä. Granby oli rehellinen, ylevämielinen ja urhoollinen kuin jalopeura, vaan puuttui sekä taitoa että älyä. Sackville, joka opin ja taidon puolesta veti vertoja kenelle hyvänsä oman aikansa miehistä, oli, ainakin meidän arvelumme mukaan, syyttömästi joutunut sotilaan maineelle turmiollisimman syytöksen alaiseksi. Vieras oli se kenraali, jonka johdattamina Brittiläiset voittivat Mindenin ja Warburgin luona. Sentähden olikin luonnollista, että kansa ylpeillen ja riemuiten tervehti kotimaista sotapäällikköä, jonka syntyperäinen urhoollisuus ja itsehankkima taito oli koroittanut hänet Saksan suurten sodanjohtajain rinnalle.
Clive saattoi varojensa puolesta kilpailla Englannin ensimmäisten ylimysten kanssa. Todistuksia on vielä tallella siihen, että hän Hollannin itä-indialaisen kompanian kautta oli lähettänyt kotimaahan yli sadan kahdeksankymmenen tuhannen punnan ja englantilaisen kompanian kautta yli neljänkymmenen tuhannen punnan. Niiden varojen määrä, jotka hän yksityisillä kauppamiehillä oli toimituttanut kotimaahan, oli niinikään melkoinen. Hän oli vaihtanut suuret summat jalokiviin, joita silloisena aikana hyvin tavallisesti käytettiin rahan lähetysten välikappaleina. Hänen timanttiostoksensa yksistään Madrasissa nousivat viiteenkolmatta tuhanteen puntaan. Paitsi suurta summaa puhdasta rahaa oli hänellä tulonsa Indiasta, jotka tekivät seitsemänkolmatta tuhatta puntaa vuodessa hänen oman arvionsa mukaan. Koko hänen vuotuiset tulonsa nousivat, sir John Malcolmin arvellessa, joka on tahtonut laskea ne niin pieniksi kuin suinkin on ollut mahdollista, neljäänkymmeneen tuhanteen puntaan ja neljänkymmenen tuhannen punnan tulot olivat Yrjö III:nen valtaistuimelle noustessa varsinkin yhtä harvinaisia, kuin sadantuhannen punnan tulot nyt ovat. Me voimme huoletta vakuuttaa, ett'ei kukaan Englantilainen, joka on alkanut tyhjin käsin, koskaan missään toimessa ole niin nuorella kuin neljänneljättä vuoden ijällä hankkinut itselleen moista omaisuutta.
Väärin olisi jättää lisäämättä, että Clive käytti varojansa kunnioitusta ansaitsevalla tavalla. Heti kuin Plassin tappelu oli perustanut hänen onnensa, lähetti hän kymmenen tuhatta puntaa sisarilleen, auttoi yhtä suurella summalla puutteenalaisia ystäviä ja sukulaisia, käski asiamiehensä maksaa vanhemmilleen kahdeksansataa puntaa vuosittain ja hartaasti kehoittaa heitä pitämään vaunuja käytettävinänsä, ja määräsi vanhalle päällikölleen, Lavrence'lle, jonka varat olivat sangen vähissä, viisisataa puntaa vuosittain. Koko se summa, jonka Clive käytti tällaisiin tarkoituksiin, lienee arvattava viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan.
Nyt ryhtyi hän harrastamaan parlamenttiasioita. Tätä tarkoitusta varten näyttää hän tehneen suuret maatilusostoksensa, ja yleisten vaalien jälkeen v. 1761 oli hän alihuoneessa liittolaisjoukon päämiehenä, jonka kannatusta minkä hallituskunnan hyvänsä oli pitäminen tärkeänä. Vaan hän ei kuitenkaan vaikuttanut millään etevällä tavalla Englannin valtiollisiin asioihin. Ensin oli hän, niinkuin olemme nähneet, liittynyt mr Foexiin; sittemmin veti mr Pitt älyllään ja menestyksellänsä hänet puolelleen, mutta lopuksi teki hän mitä hartaimman liiton Yrjö Grenville'n kanssa. Vuoden 1764 alussa, jolloin tuon vähäpätöisen kansankiihottajan, Wilken, epälaillinen ja valtiollisessa suhteessa epäviisas vainoaminen oli ankarasti kiihoittanut mieliä, huvitti Londonin kaupunkia eräs tarina, jonka olemme tavanneet Horas Walpolen painamattomissa muistelmissa. Vanha mr Rikhard Clive, joka poikansa koroituksen jälkeen oli tullut saatetuksi seuraan, missä hän ei tahtonut oikein hyvin tulla toimeen entisten elämäntapojensa kanssa, saapui aamutervehdykselle hoviin. Kuningas kysäsi häneltä, missä lordi Clive oli. "Hän saapuu varsin pian kaupunkiin", sanoi tuo vanha herrasmies, "ja silloin on teidän majesteetillanne yksi ääni lisää".
Vaan oikeastaan veti sen maan asiat kaikki Cliven harrastukset puoleensa, jossa hän sotilaana ja valtiomiehenä oli osoittanut niin verratointa etevyyttä ja Indian olosuhteita tarkoitti hänen valtiollisen toimensa Englannissakin. Kompanian valta, vaikka säännöttömyyden valta, on nykyjään — me olemme siitä varmasti vakuutetut — terveellisen säännöttömyyden valta. Cliven aikana oli se sekä säännötöin että turmiollinen. Ei mitään tarkastajakuntaa ollut olemassa. Tirehtorit olivat enimmästi paljaita kauppamiehiä. He olivat tiedottomia yleisen politiikin, tiedottomia sen valtakunnan olojen suhteen, joka niin oudolla tavalla oli joutunut heidän valtansa alle. Missä ikinä osakaskunta katsoi hyväksi sekaantua asioihin, siinä sai se tahtonsa ajetuksi perille. Tämä osakaskunta oli sinä aikana sekä monilukuisempi että mahtavampi kuin nykyjään, sillä jokainen viiden sadan punnan osake antoi yhden äänen. Kokouksissa oli runsaasti läsnäolijoita; ne olivat myrskyiset ja metelisetkin, ja keskusteluissa vallitsi tavatoin katkeruus. Kaikki Westminsterin vaalia vallitsema kiihko, kaikki Grampoundin vaalissa käytetty kavaluus ja lahjominen tahrasi tämän seuran menettelyä tärkeimmissä asioissa. Valheääniä käytettiin suunnattomassa määrässä. Clive itse pani noin sata tuhatta puntaa osakkeihin, jotka hän sitten jakeli nimellisille, hänen hankkeillensa uskollisille miehille, ja nämä toi hän mukanansa jokaiseen keskusteluun ja äänestykseen. Toisia löytyi, jotka harjoittivat samaa menettelyä, jos kohta ei yhtä suuressa määrässä.
Englannin yleisö harrasti silloin Indian asioita paljon enemmin kuin nyt, ja syy tähän on silminnähtävä. Nykyjään menee kirjuri nuorena palvelukseen, hän pääsee hitaasti nousemaan; hän on onnellinen jos hän viidenviidettä vuoden ikäisenä voi palata kotimaahansa tuhannen punnan vuotuisella eläkekorolla ja kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan nousevalla säästöllä. Englantilaiset virkamiehet kokoovat suuria varoja Indiassa; vaan ei kukaan yksityinen virkamies saa varsin suurta omaisuutta kerätyksi, ja se mikä saavutetaan, on hitaasti, työläästi ja rehellisesti ansaittua. Ainoasti neljä tahi viisi korkeata valtiollista virkaa on pidätetty Englannin valtiomiesten varalle. Hallinnon päävirat sihteeripaikat, sijat tuloja varten asetetussa virastossa ja Sudder-tuomiokunnassa ovat kaikki jaetut miehille, joiden paras ikä on kulunut kompanian palveluksessa, ja ei niitä loistavia lahjoja eikä niitä mahtavia yhteyssuhteita, jotka voivat hankkia näitä suurituloisia paikkoja oikeasta ovesta tulemattomalla ja oikeata porrasta kulkemattomalle. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin tuotiin idästä vähemmin rahaa kotimaahan kuin meidän aikoinamme. Vaan se oli jaettu paljoa pienemmän henkiluvun kesken, ja summattomat summat koottiin usein muutamien kuukausien kuluessa. Jokainen Englantilainen, oli hän minkä ikäinen hyvänsä, saattoi toivoa tulevansa yhdeksi noita onnen kohtaamia siirtolaisia. Jos hän oli pitänyt hyvän puheen Leaden-hallin kadulla tahi painattanut taitavasti tehdyn lentokirjan esimiehen puolustukseksi, niin voi hän tulla lähetetyksi kompanian palvelukseen Indiaan ja kolmen tahi neljän vuoden kuluttua palata takaisin yhtä rikkaana kuin Pigot tahi Clive. Niinpä oli India-huone arpajaistoimisto, joka tarjosi jokaiselle tilaisuutta lipun ostamiseen ja asetti herttualliset omaisuudet voitoiksi muutamille harvoille onnensuosikille. Niin pian kuin oli tullut tunnetuksi, että paikka löytyi maailmassa, jossa everstiluutnantti eräänä aamuna oli saanut lahjaksi yhtä suuret tulot, kuin Bath'in jaarlilla tahi Rockingham'in markiisilla oli, ja jossa ei kukaan brittiläinen virkamies näyttänyt tarvitsevan kuin lausua toivomuksensa julki, saadaksensa niin vähäpätöisen summan kuin kymmenen tahi kaksikymmentä tuhatta puntaa, alkoi yleisö osoittaa kaikki Etelä-meren kompanian aikuisia oireita, niinkuin kuumeentapaista kiihtymystä, hillitsemätöintä rikkauden ahnehtimista ja hitaisen, varman sekä kohtuullisen ansion halveksimista.
India-huoneen vallitsevan puolueen etupäässä oli kauan seisonut mahtava, taitava ja kunnianhimoinen mies, nimeltä Sulivan. Hän oli alkanut kovasti kadehtia Clive'ä ja muisteli katkeralla mielellä sitä rohkeutta, jolla tuo tähänastinen Bengalin kuvernööri alituisesti oli vähätellyt kompanian kaukaisten tirehtorien valtaa. Clive'n tulon jälkeen tehtiin nimellinen sovinto, vaan kumpaisenkin mieleen jäi tuima viha kytemään. Koko tirehtorikunta valittiin silloin joka vuosi uudelleen. Vuoden 1763 vaalissa pyrki Clive murtamaan vallitsevan puolueen valtaa. Taistelua käytiin tuimuudella, jota hän kertoo kauheaksi. Sulivan pääsi voitolle ja kiirehti harjoittamaan kostoa. Sitä verolahjaa, jonka Clive oli saanut Mir Dsjaffirilta, katsoivat Englannin etevimmät lainoppineet lailliseksi. Se oli saman vallanharjoittajan antama, jolta kompanialla itsellään oli pääasialliset alueensa Bengalisssa ja kompania oli kauan suostunut siihen. Vaan mitä suurimmalla vääryydellä päättivät tirehtorit ottaa sen pois, ja Clive oli pakoitettu nostamaan kanteen heitä vastaan kanslia-oikeudessa.
Vaan suuri ja äkillinen muutos asiain tilassa oli tekeillä. Jokainen Bengalista saapunut laiva oli jonkun ajan kestäessä tuonut mukanansa levottomuutta herättäviä tietoja. Maakunnan sisällinen hallinto oli vajonnut semmoiselle kehnouden asteelle, ett'ei se enää voinut menestyä. Ja mitä saattoikaan odottaa virkamiesjoukolta, joka oli semmoisten kiusausten alaisena, ett'ei niitä, Clive'n kerran sanoessa, liha eikä veri voinut kestää, sekä varustettuna vastustamattomalla vallalla ja edesvastauksen alainen ainoasti turmeltuneelle, eripuraiselle, kiihkojen vallassa ja huonojen tietojen varassa olevalle kompanialle, joka oleskeli niin kaukaisten matkojen päässä, että sanan lähetyksen ja vastauksen saapumisen välillä kului puolitoista vuotta? Sentähden oli Bengalin englantilainen hallitus niiden viiden vuoden kuluessa, jotka seurasivat Clive'n lähtöä mainitusta maasta, joutunut semmoiseen kehnouden tilaan, joka tuskin näyttää sallivan yhteiskunnan paljasta olemassa olemista. Nyt oli menty edelle sen roomalaisen prokonsulin, joka vuodessa tahi kahdessa hallittavastansa maakunnasta pusersi varoja voidaksensa Campanian rannoilla perustaa marmoripalatsia ja kylpylaitoksia, juoda merikivi-astioista, herkutella laululintusilla, panna näytteille orjalaumoja ja sjiraffiparvia, ja sen espanjalaisen varakuninkaan, joka, jättäen jälkeensä Meijikolaisten tahi Limalaisten kiroukset, Kulki Madridiin kulloitetuilla vaunuilla ja hopeakaluilla valjastetuilla ja ripustetuilla hevoisilla. Mitä oikeastaan julmuudeksi sanotaan, se ei kuulunut kompanian virkamiesten riettauksiin. Vaan tuskinpa julmuuskaan olisi voinut saada pahempaa tuhoa aikaan, kuin mikä oli seurauksena heidän hillitsemättömästä rikastumisen himostaan. He kukistivat luontokappaleensa Mir Dsjaffirin. He koroittivat hänen sijallensa toisen nabobin, nimeltä Mir Kossim. Vaan Mir Kossimilla oli kykyä ja oma tahtonsa, ja vaikka hän kyllä oli taipuvainen itse sortamaan alamaisiansa, ei hän kuitenkaan voinut kärsiä, että heidät poljettiin maahan sorron kautta, josta hän ei hyötynyt mitään, vaan joka päinvastoin kerrassaan hävitti hänen tulojensa lähteet. Sentähden syöksivät Englantilaiset Mir Kossimin alas ja asettivat Mir Dsjaffirin jälleen valtaan; ja Mir Kossim pakeni, pantuansa kostoksi verilöylyn toimeen, joka julmuudessa voitti "mustan luolan" hirmuyön, Ouden nabobin alueesen. Jokaisen vallankumouksen jälkeen jakeli uusi ruhtinas vierailla herroillensa mitä vain sai kokoonhaalituksi kukistetun edeltäjänsä aarteesta. Hänen maansa ääretöin asukasmäärä oli annettu alttiiksi niille, jotka olivat tehneet hänestä valtiaan ja jotka jälleen saattoivat tehdä tämän työnsä tyhjäksi. Kompanian palvelijat hankkivat, ei isännilleen, vaan itselleen yksinomaisen kaupankäynti-oikeuden sisämaassa. He pakoittivat syntyperäiset ostamaan kalliista ja myymään halvasta hinnasta. He herjasivat rangaistuksetta maan oikeuslaitosten, poliisi- ja viskaalivirastojen jäseniä. He turvasivat suojeluksellansa erästä syntyperäisen hallituksen alamaisjoukkiota, joka retkillänsä maakunnissa levitti hävitystä ja kauhua kaikkialla, missä se ilmestyi. Jokainen brittiläisen asiamiehen palvelija harjoitti kaikin puolin isäntänsä valtaa, ja hänen isäntänsä harjoitti kaikin puolin kompanian valtaa. Summattomat omaisuudet koottiin sen kautta Kalkutassa, sillä välin kuin kolmekymmentä miljoonaa inhimillistä olentoa oli vajotettu äärimmäiseen kurjuuteen. He olivat tottuneet kestämään hirmuhallitusta, vaan ei koskaan moista hirmuhallitusta. He huomasivat kompanian pienen sormen voimakkaammaksi Suradsja Daulan käsivartta. Entisten hallitsijainsa aikana oli heillä ollut edes yksi viimeinen pelastuskeino tarjona: kuin rasitus kävi sietämättömäksi, tarttui kansa aseihin ja kukisti hallituksen. Vaan englantilaista hallitusta ei käynyt poistaminen tällä tavalla. Tämä hallitus, joka sorti yhden verran kuin barbarilainen despotismi sortavimmassa muodossaan, oli mahtava kaiken sen voimallisuuden kautta, jonka sivistys tuottaa. Se oli enemmin katalain haltijatarten kuin inhimillisten hirmuvaltiain hallituksen tapainen. Ei edes epätoivokaan saanut innostetuksi noita hentoja Bengalilaisia tekemään vastarintaa miehille, joilla oli tuo englantilainen ryhti, tuo ihmiskunnan perinnöllinen aatelisuus, jonka taito ja urhoollisuus niin monesti on viettänyt voittoriemuja huolimatta kymmenkertaisesta ylivoimasta. Tuo kova-onninen heimokunta ei yrittänytkään tehdä vastarintaa. Välin taipuivat he nöyrästi kärsimään kurjuuttansa. Välin pakenivat he valkoisia miehiä, niinkuin heidän isänpä olivat paenneet Marattilaisia, ja matkustavaisen Englantilaisen palankinia kannettiin usein suunnattoman suurten kylien ja kaupunkien kautta, jotka sanoma hänen lähestymisestänsä oli saattanut autioiksi.
Kaikki naapurivallat vihasivat luonnollisesti Bengalin vieraita herroja, ja kaikille näytti tuo kopea suku pelkäämättömän katsannon. Heidän armeijansa kohtasivat kaikkialla ylivoiman ja saavuttivat kaikkialla voiton. Jakso päälliköitä, jotka olivat käyneet Clive'n opin, piti yhä edelleen isänmaansa maineen voimassa. "Tunnustettava on", sanoo eräs muhamettilainen historioitsija, "ett'ei tämän kansan tyven mieli, vakava luonto ja pelkäämätöin urhoollisuus jätä tilaa epäilykselle. He osoittavat samalla mitä lujinta rohkeutta ja mitä viisainta varovaisuutta, eikä heillä ole vertaistansa taidossa asettua tappeluriviin ja taistelussa säilyttää järjestystä. Jos he näin moneen sodassa tarvittavaan ominaisuuteen tietäisivät liittää hallitsemisen taidon, jos he osoittaisivat yhtä suurta älyä ja huolta jumalan kansan tilan huojentamisessa, kuin he ovat osoittaneet kaikessa, mikä koskee heidän sotaisia tehtäviänsä, niin ei mikään kansa maailmassa olisi pidettävä heitä parempana eikä arvokkaampana olemaan johtavana kansana. Mutta kaikki heidän valtansa-alaiset kansat vaikeroivat ja ovat saatetut kurjuuteen ja hätään. Oi taivaan Herra! tule avuksi ahdistetuille palvelijoillesi ja pelasta heidät siitä sorrosta, jota he kärsivät."
Vaan yksin sotalaitoksenkin oli ajan pitkään mahdotoin pysyä vapaana siitä turmiosta, joka oli vallannut kaikki hallinnon haarat. Ahneuden, ylellisyyden ja tottelemattomuuden henki tarttui sivili-virkamiehistä upseereihin ja upseereista sotilaihin. Turmio kasvoi kasvamistaan, kunnes jokainen sotilasten yhteinen ruokahuone tuli salaliiton ja juonten pesäksi ja kunnes sepoita ei voitu pitää kurissa kuin joukottain toimitettujen hengenrangaistusten kautta.
Vihdoin alkoi asiain tila Bengalissa herättää huolta kotona. Yksi vallankumous oli tapahtunut toisensa perästä; hallinto oli joutunut epäjärjestykseen; syntyperäiset olivat ryöstetyt paljaiksi, vaan kompania ei siltä ollut rikastunut; jokainen laiva toi takaisin onnellisia seikkailijoita, joilla oli varoja ostaa aateliskartanoita ja rakentaa uljaita taloja, vaan se toi myöskin huolettavia tietoja hallituksen tulevaisten rahalähteiden suhteen; rajamaissa vallitsi sota, armeijassa eripuraisuus; kansallismaine oli tahrattu Verres'en ja Pisarro'n tekojen tapaisella irstaisuudella: tämmöinen oli se tapausten näyttämö, joka pani Indian asioihin osalliset miehet hätäilemään. Yleinen huuto kuului, että Clive ja ainoasti Clive voi pelastaa sen valtakunnan, jonka hän oli perustanut.
Nämä tunteet tulivat ankaralla tavalla ilmi eräässä yleisessä osakasten kokouksessa, jossa oli sangen runsaalti läsnäolijoita. Kaikkien puoluelahkojen miehet huusivat, unohtaen riitansa ja vavisten saamajaostensa puolesta, että Clive oli se mies, jota tässä pulassa tarvittiin, että se rasittava päätös, joka oli otettu noudatettavaksi hänen tulojensa suhteen, oli peräytettävä ja että häntä oli pyydettävä palajamaan Indiaan.
Clive nousi istuiltaan. Tulojensa suhteen sanoi hän tahtovansa tehdä tirehtoreilla semmoisia ehdoituksia, että ne — hän luotti siihen — saattaisivat ystävälliseen sopimukseen. Vaan vielä suurempi hankaluus löytyi. Hänen sopi sanoa heille, ett'ei hän koskaan suostunut ottamaan Bengalia hallittavakseen, niinkauan kuin hänen vihamiehensä Sulivan oli kompanian esimiehenä. Melu oli ankara. Sulivan sai tuskin sanan vuoroa. Kokouksessa oli valtaava enemmistö Clive'n puolella. Sulivan koetti saada asiaa ratkaistuksi kuula-äänestyksen kautta. Vaan kompanian asetusten mukaan ei kuula-änestystä voitu käyttää kuin sillä ehdolla, että tätä tarkoittava pyyntökirja oli yhdeksän osakkaan allekirjoittama, ja vaikka satoja oli saapuvilla, ei sittenkään löytynyt yhdeksää henkeä, jotka olisivat suostuneet kirjoittamaan nimensä tämmöisen pyyntökirjan alle.
Clive nimitettiin siis Bengalin brittiläisten alusmaiden kuvernööriksi ja ylipäälliköksi. Vaan hän pysyi kiini vaatimuksissaan ja kielsihe astumasta virkaansa, ennenkuin tulevan tirehtorinvaalin päätös oli tunnettu. Taistelu oli kiivas, mutta Clive pääsi voitolle. Sulivan, joka vähää, ennen oli ollut India-huoneen rajatoin hallitsija, olisi yhtä ääntä vähemmällä menettänyt paikkansa siinä, ja sekä esimies että vara-esimies olivat tuon uuden kuvernöörin ystäviä.
Tämmöisten olojen vallitessa purjehti Clive kolmannen ja viimeisen kerran Indiaan. Hän saapui Kalkuttaan toukokuussa v. 1765 ja huomasi hallituskoneiston olevan vielä kauheammassa epäjärjestyksessä kuin hän oli edellyttänyt. Mir Dsjaffir, joka joku aika sitten oli menettänyt vanhimman poikansa Miramin, oli itse kuollut Clive'n ollessa matkalla. Kalkutan englantilaiset virkamiehet olivat jo saaneet kotoa ankaran käskyn olla ottamatta lahjoja syntyperäisiltä ruhtinoilta. Vaan heidän voitonhimonsa sekä heidän tottumattomuutensa pitää noiden kaukaisten, tietämätöinten ja huolettomain isäntien käskyjä arvossa saattoi heidät jälleen tarjoamaan Bengalin valta-istuinta kaupaksi. Noin sata neljäkymmentä tuhatta sterlinkipuntaa jaettiin yhdeksän kompanian etevimmän palvelijan kesken ja tämä lahjomissurama vaikutti, että eräs nabobi-vainajan nuori poika asetettiin isänsä valtaistuimelle. Sanoma tästä hävittömästä kaupasta kohtasi Clive'ä hänen saapuessansa perille. Hän ilmaisee yksityisessä, heti maalle noustuansa eräälle hartaalle ystävälle kirjoitetussa kirjeessä tunteensa sanoilla, jotka näyttävät meistä erittäin liikuttavilta, kuin arvelemme, että ne lähtivät niin rohkean, lujamielisen ja mielentilansa ilmaisemisessa niin vähän näytteliäisyyteen taipuvaisen miehen kuin Clive'n kynästä. "Oi", sanoo hän, "kuinka Englantilaisten nimen arvo on alennut! En voinut pidättää itseäni uhraamasta muutamia kyyneliä Britannian kansan maineelle, jonka pelkään menneen ja hävinneen ikipäiviksi. Vaan sittenkin vakuutan minä, ottaen sen korkean olennon todistajaksi, joka tutkii sydämmet ja jonka edessä meidän on vastattava, jos haudan tuolla puolella elämätä jatkuu, että olen saapunut tänne kaikkea turmelusta halveksivalla mielellä ja että päätökseni on hävittää nuo suuret ja kasvavat paheet tahi itse menehtyä tässä yrityksessä."
Neuvoskunta tuli koolle ja Clive ilmoitti sille, että hän vakavasti oli päättänyt panna toimeen täydellisen muutoksen asiain tilassa ja tätä hanketta varten käyttää koko sitä avarata valtaa, joka oli hänelle uskottu sotaväen ja sivilivirkamiesten yli. Johnstone, eräs neuvoskunnan rohkeimpia ja kehnoimpia jäseniä, osoitti jotakin vastustamisen halua. Clive keskeytti hänet ja kysyi ankaralla äänellä, oliko hänen aikomuksensa pitää uuden hallituksen vallanomaisuutta epäiltävänä. Johnstone säikähti ja sanoi ett'ei hänellä ollut minkäänlaista senkaltaista aikomusta. Kaikki kasvot neuvospöydän ääressä nolostuivat ja kalpenivat eikä kukaan enää sanallakaan tehnyt vastarintaa.
Clive pysyi sanassaan. Hän viipyi Indiassa puolentoista vuoden paikoilla ja sai tässä lyhyessä ajassa toimeenpannuksi avarimmalti ulottuvan, vaikeimman ja terveellisimmän parannustyön, minkä joku valtiomies ikinä on toimittanut. Tämä oli se aika hänen elämässään, jota hän aina muisteli suurimmalla ylpeydellä. Hänellä oli vallassaan tehdä jo ennestään loistavan rikkautensa kolmea kertaa suuremmaksi, sallia väärinkäytöksiä sillä välin kuin hän luulotteli niitä poistavansa sekä saavuttaa kaikkien Bengalin Englantilaisten suosion antamalla alttiiksi heidän saaliinhimollensa turvattoman ja aran kansan, joka ei tietänyt missä se saari oli, josta heille lähetettiin sortajia, ja jonka valituksilla oli vähätoivoa päästä kuuluviin viidentoista tuhannen meripenikulman takaa. Hän tiesi, että jos hän todenteolla yhtyi parannushankkeihin, niin herättäisi hän jokaisen kehnon intohimon vastaansa aseihin. Hän tiesi kuinka rajatoin ja kuinka leppymätöin noiden saaliinhimoisten seikkailijain viha oli oleva, jos he, elettyänsä toivossa saada muutamien kuukausien kuluessa kootuksi kyllin varoja voidaksensa viettää päärin päiviä, saivat huomata, että kaikki nämä toiveet olivat rauenneet tyhjiin. Vaan hän oli ottanut täyttääksensä hyvän tehtävän ja hän nostatti kaikki henkiset voimansa taisteluun, joka oli paljoa tuimempi Plassin taistelua. Alussa ei näyttänyt olevan mitään menestymisen toivoa, vaan pian alkoivat kaikki esteet taipua hänen lujan rohkeutensa ja innokkaan tahtonsa edessä. Lahjojen vastaanottaminen syntyperäisiltä kiellettiin ankarasti. Kompanian palvelijain yksityinen kaupankäynti keskeytettiin. Koko siirtokunta näytti nousevan yksissä voimin näitä hankkeita vastaan. Vaan tuo taipumatoin kuvernööri ilmoitti että, jos hän ei saavuttaisi kannatusta Fort Williamissa, hankkisi hän sitä itselleen, muualta, ja tuotti muutamia sivilivirkamiehiä Madrasista auttamaan itseänsä hallintotoimissa. Ankarimmat vastustajansa pani hän viralta. Muut taipuivat noudattamaan sitä, jota ei käynyt välttäminen, ja varsin lyhyessä ajassa oli kaikki vastustus tukehdutettu.
Vaan Clive oli liian viisas mies voidaksensa olla huomaamatta, että noihin äskeisiin väärinkäytöksiin osaksi oli pidettävä syynä seikka, joka ei voinut olla synnyttämättä samanlaisia väärinkäytöksiä, niin pian kuin hänen voimakkaan kätensä paino oli poistunut. Kompania oli virkamiestensä palkkaamisen suhteen noudattanut epäviisasta menetystapaa. Palkat olivat liian pienet yksin niidenkin tarpeiden tyydyttämiseen, jotka troopilllsessa ilmanalassa ovat Europpalaisen terveydelle ja mukavuudelle välttämättömiä. Mahdotointa oli panna rupi säästöön niin niukasta palkasta. Ei ollut oletettava, että kyvyltään keskinkertaisetkaan miehet suostuivat viettämään parhaat ikävuotensa maanpaossa polttavan päivän alla, ilman muuta etua kuin tämä vähäinen palkka. Sentähden oli jo aikoja ennen arveltu, että kompanian asiamiehillä oli vallassaan rikastua yksityisellä kaupankäynnillänsä. Tämä tapa oli tullut varsin haitalliseksi kauppayhdistyksen eduille. Tuo sangen tiedokas asiain tutkija Thomas Roe, Jaakko I:sen hallituksen ajoilta, kehoitti tirehtoreja innokkaasti parantamaan tätä epäkohtaa. "Kieltäkää peräti yksityinen kauppaliike", sanoi hän, "sillä teidän asianne ajetaan siinä tapauksessa paremmin. Minä tunnen että tämä määräys on kova. Ihmiset sanovat, ett'eivät he suostu palvelemaan paljaasta palkasta. Vaan te teette tästä puheesta lopun tyydyttämällä heidät suurilla palkoilla ja silloin tiedätte mitä kustannatte."
Huolimatta tästä mainiosta neuvosta, säilytti kompania vanhan järjestelmänsä, maksoi pienet palkat eikä ollut tietävinänsä asiamiesten välillisistä tuloista. Neuvoskunnan jäsenillä ei ollut palkkaa kuin 300 puntaa vuodessa. Vaan tietty on, ett'ei semmoinen virkamies voinut elää Indiassa vähemmällä kymmentä kertaa tätä summaa, eikä voitu olettaa, että hän tyytyisi hyväänkään elämään Indiassa saamatta pannuksi mitään talteen niiden päivien varalle, jolloin hän jälleen oli palannut Englantiin. Tämä järjestelmä lienee ennen Bengalin valloitusta niukentanut osakkeenomistajain saama-osia, vaan ei voinut muutoin tehdä paljo haittaa ei yhdessä eikä toisessa suhteessa. Vaan kompania oli nyt hallitseva yhdistys. Sen palvelijoita saatettiin yhä edelleen kutsua asiamiehiksi, nuoremmiksi ja vanhemmiksi kauppiaiksi. Vaan he olivat oikeastaan avarain piirikuntain prokonsuleja, propretoreja ja prokuratoreja. Heillä oli äärettömän suuri valta. Heidän varsinainen palkkansa tunnustettiin yleisesti riittämättömäksi. He olivat toimeensa liittyneen vanhan tavan ja isäntäinsä vaiteliaan myönnytyksen kautta valtuutetut rikastuttamaan itseänsä välillisillä keinoilla, ja tämä seikka oli sen kauhean sorron ja turmion alkujuuri, joka oli hävittänyt Bengalin. Clive näki selvään, että oli järjetöintä antaa miehille valtaa ja vaatia heitä elämään puutteessa. Hän tuli siihen oikeaan päätökseen, ett'ei millään parannusyrityksellä voinut olla menestystä, jos siihen ei liittynyt hanke kohtuullisella tavalla parantaa kompanian virkamiesten palkka-etuja. Hän tiesi, ett'eivät tirehtorit olleet taipuivaisia mihinkään heidän omia tulojansa kustantavaan palkankorotukseen. Ainoa keino, joka jäi kuvernöörille käytettäväksi, oli sitä laatua, että se tuotti hänelle paljo moitetta, vaan meidän mielestämme oli hän täysin oikeutettu käyttämään tätä keinoa. Hän määräsi palkkojen varalle suolamonopoolin, joka meidän päiviimme saakka on ollut Indian tulojen päälähteitä; ja hän jakoi suoritettavat laskukaavan mukaan, joka ei näytä olleen epämukaisesti tehty. Sentähden syyttivät hänen vihamiehensä ja historioitsijat ovat syyttäneet häntä siitä, ett'ei hän noudattanut ohjeitansa, että hän rikkoi lupauksensa, että hän antoi tukea juuri sille väärinkäytökselle, jonka hävittämisen hän oli saanut erityiseksi tehtäväksensä, nimittäin kompanian palvelijain kaupalle. Vaan jokainen tiedokas ja puolueetoin arvostelija myöntää, ett'ei sillä järjestelmällä, jonka hän pani toimeen, ollut mitään yhteistä sen kanssa, jota hän oli lähetetty hävittämään. Suolamonopooli oli ollut Indian hallituksella tulolähteenä ennen Clive'n syntymistä. Se pysyi semmoisena vielä kauan hänen kuoltuansa. Sivilivirkamiehillä oli selvä oikeus saada eläkevaroja tästä tulosta, ja Clive ei tehnyt muuta kuin sen, että hän määräsi osan tätä tuloa näiden eläkevarojen varalle. Tällä tavoin hankki hän, tehden lopun siitä menetystavasta, jonka kautta äärettömät omaisuudet pikaisesti koottiin, jokaiselle Indiassa palvelevalle Brittiläiselle keinon hitaisen, vaan varman toimeentulon saavuttamiseen. Vaan niin suuri on ihmisten vääryys, ett'ei mikään niitä toimia, jotka todella ovat tahranneet hänen mainettaan, ole hankkinut hänelle niin paljo moitetta kuin tämä työ, joka oikeastaan oli kaikkien hänen muiden parannustointensa menestyksen ehtona.