— Mitä sinä tarkoitat? En…
— Mitä sanon, aivan yksinkertaisesti…
— Mutta eihän se ole mahdollista! Kuinka sinä…
Nadjan nauru lyö häneltä sanat poikki. Kuinka kamalasti hän nauraa…!
— Mahdollista, mahdollista! Mitä sinä tiedät elämästä, sinä! Luuletko että isäsi nukkuu rauhassa, jos hänen vanhin poikansa surmaa itsensä?
Hänen sanansa ovat kuin jääpuikot, joita lyödään lämpöiseen, elävään lihaan.
— En enää käske sinua taipumaan, mutta… jos jotakin tapahtuu, niin — syy on sinun!
Viime sanat sihisevät kuin vesi kuumiin kiviin. Nadja menee ja ovi läiskähtää kiinni hänen perässään.
Kaarina ei saa ajatustaan kulkemaan. Tulee kuin seinä vastaan.Kristallikruunun kuvio väräjää katossa. Hiljaisuus hymisee.
Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu?
Kaarina painaa käsillään voimiensa takaa tuolin selustaa, jonka ääressä seisoo ja vaistomaisesti kyykistyy hän alaspäin ikäänkuin suuri musta pilvi olisi putoamaisillaan hänen päälleen.
Mitä tapahtuu, mitä kauheaa tapahtuu? Jumala, missä sinä olet?
Louhilinnan "lääniä" ulottuu kolmen peninkulman päähän. Torppia on toista sataa, toiset suorittavat veronsa rahassa, toiset päivätöissä. Useat torpat pitävät kautta vuoden miehen ja hevosen talossa.
Ihan toista on talon neitinä olla mukana joissakin torpparien pidoissa tai käydä heidän sairaitaan oppimassa — ihan toista ryhtyä pitämään taloa ja vaatimaan täyttä mittaa työssä.
Pehtori on Louhilinnassa entinen, työväki entinen — luulisi töiden luistavan entiseen tapaan. Mutta työntekoon on tullut jotakin uutta. Kellon soitua lähtevät miehet ruokasijoiltaan aivan toisella tavalla kuin ennen. He hyppäävät kuormansa päälle ja alas kuormaltaan aivan toisella tavalla, kirves liikkuu toisin, talikko heiluu toisin. Kuormat ovat kutistuneet puoleen entistä kokoaan. Kaikessa, niin hyvin suuressa kuin pienessä on tapahtunut muutos: jonkinlainen höltyminen.
Ja lisäksi on kaikki ikäänkuin suojaa vailla. Lehmien selät ovat käyneet takkuisemmiksi, hevoset kulkevat korvat lysyssä, rengit repivät suupielistä ja tempovat ohjaksista. Isännän silmä on poissa. Vanha pehtori ei jaksa komentaa joka rautaseivästä paikoilleen eikä joka silaa paikatuksi. Siat pääsevät joskus etupihaan ja kuluu hyvän aikaa ennenkuin tytöt tulevat ajamaan ne pois.
— Ahah, jopas kuuluu hoilotus Louhilinnankin raiteilta!
— Kuuluvat jo lyövän korttia tuvassa!
— Sanovat lehmien vähentäneen niin, ettei meijeriin enää mene kuin neljättä sataa litraa päivässä.
Miksi tästä pitäjällä puhutaan vahingoniloin? Louhilinnan herra ei koskaan ole tehnyt kenellekään vääryyttä — miksi hänen elämäntyönsä alenemisesta iloitaan? Häntä on elinaikana kunnioitettu ja kumarrettu, hänen suosiotaan on etsitty. Mutta hän on ollut monen pitäjän mahtavin mies, hän on Louhilinnassaan elänyt yksinään ja ylpeästi, ei ole ollut hyvä tulla häntä likelle… Sellaista miestä tekee mieli nujertaa, vaikkapa kuolemankin jälkeen.
Ja Karin eli Kaarina, tuo viileä kaunotar, joka aina on ollut niinkuin hänen isänsäkin — saapa nyt nähdä eikö hän mahda ruveta taipumaan muiden pitäjäläisten seuraan, eikö hänen mahda ruveta tulemaan ikävä. Hän on aina ollut kuin lasista: älä tule likelle, minä menen rikki! Mitä hän mahtaa luulla olevansa! Ei hän ole edes koulua käynyt, kotiopetusta hiukkasen saanut, ranskaa hiukkasen puhuu. Kaarina on ikävä ihminen, päättelevät tytöt keskenään, kylmä ja kankea. Kruununvoudin Astrid, joka on jonkin verran vanhempi Kaarinaa ja jonka kanssa sentään on ollut senverran suhdetta, että on vaihdettu jokin kirje, palaa Genevestä, pensionaatista ja lähtee tervehtimään Kaarinaa.
Astrid heltyy itkemään sedän kuolemaa, talo on nyt niin kolkko, niin yksinäinen. Setä, joka aina oli niin herttainen! Kaarinan silmään ei tule kyyneltä. Hän katselee jonnekin kauas pois ja hymyilee. Hymyilee! Hyvä Jumala, näkeekö hän isänsä, puhuuko hänen kanssaan? Astridia ihan peloittaa.
Astrid viipyy kaksi päivää ja kaksi yötä. Kaarina aikoo panna hänet vierashuoneeseen nukkumaan.
— Emmekö nyt nukkuisi yhdessä, sinun kamarissasi, pyytää Astrid.
Kaarina muuttaa hänen kanssaan vieraskamariin. Omaan huoneeseensa ei hän häntä ota.
Astrid kertoo ulkomaanmatkaltaan. Kaarina kuuntelee ja kysyy silloin tällöin jotakin.
— Eikö sinun tekisi mieli ulkomaille? Oi, kyllä siellä on ihanaa.Sinun pitäisi lähteä…
— Ei minun ole koskaan tehnyt mieli ulkomaille.
Astrid avaa hänelle sydämensä, kertoo hänestä, jonka kanssa he seisoivat Rousseaun saarella ja katselivat mustia ja valkoisia joutsenia sinisessä vedessä. Hänen täytyi niin äkkiä matkustaa, hänen isänsä sairastui. Mutta hän tulee pian tänne… tänne, tänne, heille…
Kaarina ei hiivi ystävättärensä viereen, ei kiedo käsivarttaan hänen kaulaansa, ei ilmaise hänelle omaa salaisuuttaan. Astrid odottaa jotakin sellaista ja käy surulliseksi. Vihdoin hän kysyy eikö Kaarinalla ole mitään sanomista hänelle. Hän on hänestä aina niin paljon pitänyt. Ei ole, mitäpä hänellä olisi! Ja Kaarina vain punastuu ja silmät painuvat näkymättömiin.
Ei, Kaarina on auttamattoman ikävä, kuiva ja ylpeä! päättelevät pitäjän tytöt. Kun ei hän Astridillekaan mitään puhunut. Ja Astrid on kumminkin kymmenen kertaa hienompi tyttö kuin hän. Tulee todella olemaan hauskaa nähdä miten kauan hän yksinäisyydessään viihtyy! Kuinka hän mahtaa aikansa kuluttaa? Käy navetassa, tallissa, aitoissa ja puodeissa, seurustelee piikain kanssa ja koluaa kaikki töllit, ja kun tahdotaan pitää oikein hauskaa, niin keitetään kahvia ja kutsutaan pehtori sisään juomaan. Hahhahhah! erinomaisen hauskaa!
Kaarina on ollut kaikkien tölliläisten suosikki ja siunattu, mutta niin pian kuin hän rupeaa pitämään taloa, lakkaa hän olemasta sitä samalla tavalla kuin ennen. Hän nuhtelee kerran Jokelan poikaa, kun poika ajaessaan kuormaa, hankaa rikki nuoren puunkyljen. Se on viimeisiä isän istuttamia puita ja Kaarina kiihtyy, kun näkee kuorman vahingoittavan puuta. Siitä se alkaa. Kaikki tietävät Jokelan Matin häijy luontoiseksi pojaksi. Herran eläessä ei hän koskaan tullut päivätyöhön, hän ei vielä ole edes täysi mieskään. Mutta nyt hänet lähetetään ja hän levittää huhua, että neiti häntä löi. Kukaan ei usko kaikkea mitä hän sanoo, mutta hänen puheensa vaikuttaa kuitenkin jotakin.
Kaarina ei tästä tiedä enempää kuin hän huomaa muutakaan. Pehtori näkee ja kuulee kaikki. Hänen verensä kiehuu kun hän näkee torpparinrengin pysäyttävän kuormansa tyynessä rauhassa sytyttääkseen piippunsa, tai vastamäessä nousevan kuorman päälle. Parihevosten siiat ovat rasvattavat — hän muistuttaa siitä tallirengille kerran, toisen kerran. Kolmannella kerralla hän sanoo kovasti. Mies heilauttaa päätään ja huomauttaa olkansa takaa, että kyllä hän sen muistaa ja kyllä hän sen tekee jahka tästä ennättää… Eläinlääkäri on käynyt talossa, hänen hevoselleen on isojen portaiden eteen tuotu heinätukko ja se on seuraavana aamuna vielä siinä. Tallipoika kävelee vihellellen kyökistä navettaan — pehtori naputtaa ruutuun ja käskee korjata pois heinät. Mutta suuruksen jälkeen ovat heinät yhä siinä. Silloin ottaa pehtori itse haravan ja korjaa pois heinät. Hän ei tahdo, että Kaarina neiti niitä näkisi. Hän koettaa yksin kantaa niin paljon kuin suinkin, hän pui nyrkkiä taskussaan ja nielee harmit. Yhden ainoan kerran on hän sanonut: minä olen käynyt vanhaksi, neidin täytyy hankkia tänne toinen. Mutta silloin tuli neiti niin surulliseksi ja pyysi niin kauniisti, ettei pehtorilla enää ollut sydäntä sitä toistaa. Hän ei voi jättää neitiä vaikka siihen paikkaan nääntyisi. Ja hän nääntyy, sillä tätä menoa ei hän jaksa kestää, varsinkin kun se vain pahenemistaan pahenee.
Kaarina on todella säästynyt huolilta. Hänen talvensa kuluu yksinäisesti, mutta se on onnellinen. Hän elää omaa elämäänsä, hengessä isä yhä on hänen luonaan ja äitikin paljon enemmän kuin ennen. Harva se päivä, jolloin ei hän kävisi hautausmaalla. Hän sitoo sinne kauneimmat havunsa, hänellä on oma pieni lapionsa, jota hän säilyttää kiviaidan kolossa ja jolla hän hoitaa hautaa. Suurten pyryjen jälkeen on renki auttamassa, mutta sitten hän saa palata portille hevosen luo ja Kaarina jää yksin. Hän polvistuu hankeen ja painuu havuihin. Ja hän näkee maan poveen asti, näkee isän mustan arkun kukkien keskellä, näkee kulman äidin arkkua: jäätyneiden hiekkakokkareiden joukosta paistaa lahoava, mullankarvainen arkunkulma. Kaarinan jäätyneet kukkaset litistyivät arkkujen väliin.
Hautausmaan puut humisevat, tästä kulmasta avautuu silmälle valkoinen etäisyys ja sen reunassa tumma metsänlaita. Kaarinan mieli painuu poppelien huminaan ja valkoisiin kaukaisuuksiin… Ja on kesä ja aamu on kirkas ja vesi sininen. Ja puitten lehvät välähtelevät tuulessa ja ulapan pohja, siellä kaukana, on kuin sinistä utua vain. Veden pinnalla liukuu vene: isä on airoissa ja äiti pitää perää ja valkoinen vene on purppuranpunaisilla ruusuilla koristettu… Kun silmän avaa, ovat edessä haudan havut, lumen peitossa, ja syvällä niiden alla arkut rinnan, toinen uusi ja musta, toinen lahoava, mullankarvainen. Ja ympärillä pyöristyy kumpuja, toinen toisensa vieressä, ja ristejä puoleksi lumen peitossa. Kaarinan kyyneleet valuvat suolaisina, kaipaus sekä hivelee että kalvaa. Kirpeä viima käy kasvoihin, taivaalle on tullut kylmä, keltainen viiru. Palelee.
Toisinaan, kun ilma on lauha ja lumi lankeaa suurina hahtuvina, on hän hautausmaalla hämärissä. Hiljaa kulkee hän ristien joukossa, pehmoinen huivi valuen kasvoille, miltei silmäripsiin asti. Hän liikkuu hellävaroen, niinkuin ennen kun isä nukkui ja hän hiiviskeli oven takana kuuntelemassa hänen hengitystään. Hiljaa asettuvat hahtuvat poppelien paljaille käsivarsille ja mäntyjen mustanpuhuviin ripsuihin. Hahtuvat valuvat kalseille rautaseppeleille, joita rikkaat ovat ripustaneet kivilleen, ne laukeavat köyhien lahoaville risteille, valuvat tytön päälaelle ja hartioille ja peittävät heti jäljet ja kun hän vihdoin vaipuu läheisimpiensä haudalle, tulevat hahtuvat suurena villaisena vaippana ja käärivät hänet umpihuppuun, eikä kohta enää tiedä mikä on hautakumpua, mikä tyttöä, joka vielä elää ja kuuluu maailmaan. Sillä alhaalla on kaikki pehmoista ja valkeaa ja ylhäällä on kaikki samalla tavalla pehmoista ja valkeaa ja taivaan ja maan välillä putoilevat tuhannen tuhannet lumihahtuvat. Kuolleet nukkuvat ja peittyvät lumeen, kuolleilla on rauha…
Välistä tulee Kaarina haudalta hartaana, kirkastuneena kuin ehtoollispöydän äärestä. Hän paljastaa silloin päänsä ja hengittää ilman sineä keuhkot auki, huulet auki, sieraimet levällään. Ilma loistaa ja lemuaa. Mäntyjen, poppelien ja hautojen varjot valuvat sinisinä maaliskuun hangille, hankien pinta on välkkyvillä hileillä.
Muuten kuluu Kaarinan päivä pienissä, näkymättömissä askareissa kotona. Isänsä huoneesta, salista ja omasta huoneestaan pyyhkii hän itse tomut, hän hoitaa kasvit. Ja sitten hän käy tallissa ja navetassa. Hevoset tuntevat hänet, muutkin kuin parihevoset ja Troll, hänen musta ratsastushevosensa. Kun tallin oven avaa ja viisi, kuusi hevosta yhtaikaa hirnua helistää vastaan, niin siitä täytyy tulla niin iloiseksi, että tekisi mieli huutaa ja ilakoida. Kaarinalla on mukana leipää ja sokeria. Parihevoset ja Troll ovat tottuneet sokeriin, muut saavat leipää. Kaikki päät ovat käännyksissä häneen päin, kun hän murskaa kovaa leipää kaidepuuta vasten. Hevosilla on kauniit, syvät silmät ja ne ovat hyvin viisaat.
Tallin edustalla hyppää Hektor vastaan. Kun Kaarina taipuu ottamaan hangesta lunta käsiinsä, jotka ovat vähän tahriutuneet, laukkaa koira hankeen, ottaa suun täyteen lunta, viskaa sitä ympärilleen ja haukkuu ja tahtoo kaikin tavoin Kaarinaa kanssaan leikkimään. Niin niin, kaunis Hektor, täytyyhän jonkun hänenkin kanssaan leikitellä ja kenenkäs sitten jollei Kaarinan! Lähdetään nyt sitten! Niin, niin, suuhun suuri seiväs ja Kaarinan käsi toiseen päähän seivästä… Hää… hää… kuinka tämä on hauskaa! Noin, korkeaan hankeen… Huu, nurin närin ja huiskin haiskin. Ja molemmat kömpivät takaisin tielle ja ravistavat lunta turkistaan, Kaarina nauraa ja Hektor nauraa, kieli pitkällä suusta.
Navetassa vallitsee toimelias elämä, kun heinät tulla pölyävät alas parvelta, kun pitkät sarvirivit nousevat, laskevat, kiemurtelevat ja kaareutuvat ja toistasataa kurkkua nielee, ammuu ja anoo. Tyttöjä tuskin näkyy suurten heinäsylysten takaa ja heidän kulkiessaan pitkin pöytää, tihenee sarvikuja ja kytkyeitten helistessä narskavat heinät hampaissa.
Navettatytöt ovat hyvin hauskat — pehtori ei ole heihin oikein tyytyväinen, mutta Kaarina pitää heistä.
Manta on kauan ollut talossa. Hän on suuri ja roteva eikä ensinkään kaunis. Hänen liikkeensä ovat tuimat ja kulmikkaat, mutta voimia hänellä on kuin miehellä. Oikeastaan hän onkin enemmän miehen kaltainen kuin naisen. Hän puhua hölöttää kovalla äänellä ja kiroaa, kun suuttuu, niin raa'asti, että tekee mieli paeta kuulemasta. Kerrankin oli sonni päässyt irti ja silloin Mantan käsissä paukkui ja kolisi kaikki mikä eteen sattui. Kenenkään ei ollut hyvä joutua lähettyville. Kaarina pakeni ja päästyään oven taakse nauroi katketakseen. Sillä Manta oli hyvin hullunkurisen näköinen: hän puhkui, sylki ja potki. Mutta lehmiä ei hän lyönyt. Hän ei koskaan löisi lehmiä. Hän rakastaa niitä enemmän kuin mitään muuta, ne ovat kaikki hänen pikku kultujaan ja hän vain halailee ja silittelee niitä. Juuri sentähden Mantaa niin kauan on pidetty Louhilinnassa. Hän on ehkä hiukan hullu. Häntä täytyy kohdella hyvyydellä ja jos häntä kehuu, luistaa työ ilolla ja riemulla. Mutta jos häntä toruu, käy hän raa'aksi ja mahdottomaksi. Kahvi on hänen paras herkkunsa, sillä huuhtelee hän alas kaikki harmit.
Iso-Mari on terve, iloinen ihminen, hän nauraa niin että navetta raikuu ja riitelee alituisesti Mantan kanssa. Marilla on lapsi, se on nyt jo iso tyttö, ja Mari hyppää yökaudet poissa. Hän ei uskaltanut herran eläissä, mutta nyt on hän taas ruvennut. Manta käy säännöllisesti joka toinen pyhä kirkossa, oli sitten päivänpaiste tai pyry. Iso-Mari hankkii hänkin kirkkoon vuoronperään Mantan kanssa, rapsii silloin kokoon mitä ylleen saa, mutta ei mene sisään ennenkuin kuulutusten ajaksi, saarnan ajan istuu poikien kanssa kellotapulin rappusilla. Iso-Mari on hyvä työihminen ja herra on sentähden pitänyt häntä. Kaksi vuotta hän jo on ollut talossa, nauttien hyvää palkkaa. Ja siivosti on Ison-Marin täytynyt käyttäytyä, muuta ei ole uskaltanut. Mutta nyt herran kuoleman jälkeen hän on muuttunut. Manta kiroaa ja noituu, että hän ei vain ole sen ylenannetun kanssa tätä vuotta loppuun asti.
Iita on pieni, pyöreäkasvoinen, hiljainen ihminen, vähän hidas, mutta uskollinen. Hän on siitä hyvä, ettei hän vastusta kun Manta riehuu, vaan antaa pyryilman mennä ohitse. Joskus hiljaisuudessa hän yksinään itkee. Hänellä on hänelläkin lapsi, se on hänen äitinsä luona, se on vielä pieni.
Neljäs navettatytöistä on Heta, punaposkinen, tanakka, keski-ikäinen ihminen. Hän on hyvin uskonnollinen, sanoo itseään Kristuksen morsiameksi ja pelkää miehiä. Mutta pyhäaamuna seisoo hän runsaan tunnin pienen peilin ääressä ja punastuu kauniisti jos joku miehistä kirkkomatkalla lyöttäytyy hänen ja Mantan seuraan. Iso-Mari kiusaa häntä armottomasti. "Sinä se vasta olet miehille ahne! vai Kristuksen kunniaksiko sinä senkin sinisen röijyn laitoit ja panit kultanapit." Heta ei puhu vastaan, mutta hän lakkaa kokonaan puhumasta, ei vastaa kysymyksiinkään ja murjottaa puhumattomuudessaan viikkokausia.
Kaikki he vihdoin viimein kantavat neidille huolensa. Manta tulee kyökkiin paiskellen ja viskellen ja haukkuu pahanpäiväisesti toisten tyttöjen huolimattomuutta. Kun hän on sanonut, että rännin ovi pitää panna lukkoon ja avain koloon — ne tietävät sen hyvästi, mutta jättävät avaimen oveen, aivan kuin kiusalla. Ja Isoa-Maria ei enää viitsisi nähdä! Hän lypsää niinkin huonosti, että kun hän, Manta, tänäkin aamuna meni koettamaan, niin tuli joka lehmästä hyvästi puolen litran verran. Kun Mari kaiket yöt hyppii kylällä, niin mitäpä hän päivällä jaksaisi.
Kaarina kuuntelee, kaataa Mantalle kahvia ja lupaa puhua pehtorille.
— Pehtorille — ykskaikki jos hänelle puhuu! Mutta jos neiti itse puhuisi niille. Neitiä ne sentään pelkää.
— Ei, kyllä heidän täytyy pehtoria totella.
— Kas ei se sama ole…
Kaarina katselee häntä: suuri suu, paksut huulet, tukka päistäreinen ja ruosteen karvainen, kädet suuret ja sierettyneet, hihat lyhyet ja ahtaat. Vaatteet eivät vähääkään solu hänen ruumistaan myöten, ne hankaavat ja hakkaavat alituisesti kiinni johonkin paikkaan. Silmät katsovat kieroon ja pyörivät kahvikupista Kaarinaan ja Kaarinasta taasen takaisin kahvikuppiin. Höyry nousee lautaselta, hän puhaltelee ja hörppää ja puhuu ja hörppää taas.
— Ja sitä en minä kärsi, että minun lehmäkultiani lyödään. Ja seIso-Mari on juuri sellainen, että kun tulistuu, niin lyö ja potkii.Ja sen minä aina olen sanonut, että kuinka ihminen niin ylenannetuksiheittäytyykin, että viattomia luontokappaleita rupeaa lyömään…
Mantan suupielet vavahtelevat, hänen töykeisiin kasvoihinsa tulee jotakin liikuttavan hellää. Kaarina laskee kätensä hänen olkapäälleen ja kaataa hänelle kolmannen kupin. Ja puhua hölöttäen ja kasvot paistaen kuin rasvassa, kiiruhtaa Manta takaisin navettaan. Kyllä hän nyt taas koettaa…
Iso-Mari tulee valittamaan, että Manta on kuin koira hänen kimpussaan eikä pehtori tee muuta kuin haukkuu. Eikä sitä sellaista kukaan jaksa kuunnella. Tottakai hän saa kirkko vuoroaan käyttää kuinka tahtoo. Onko se parempi että nukkuu penkissä niinkuin Manta tekee tai että viikkokaudet kantaa vihaa lähimmäistään kohtaan niinkuin Heta tekee, vaikka onkin olevinaan Kristuksen morsian! Mutta Heta vasta onkin niin miesten nälässä, että hän veisi miehet kaikkien muitten käsistä! Tunnustaisi suoraan, että heistä pitää — niin hänkin, Mari, tunnustaa että hauska hänestä vain on poikien seurassa! Mutta sitä hän ei siedä, että on olevinaan niin jumalinen ja miestenpelko ja kuitenkin…
— Miksi Iida on itkenyt? kysyy Kaarina joskus sattuessaan kahden Iitan kanssa.
Kuluu vähän aikaa ennenkuin Iita vastaa. Hänen kyyneleensä valuvat yksitellen ja silmät katsovat maahan.
— Se on niin kipeä se minun lapseni. Taitaa kuolla…
Siinä alkavat huulet vavista, mutta sanat tulevat yhtä harvalleen kuin kyyneleet, hiljaa, alakuloisesti. Kaarina saa tietää, että lapsi koko ajan on kitunut, se on siellä niin huonolla hoidolla, äiti on vanha ja puolisokea ja äiti oli niin vihastunut lapsesta, ei hän ensin tahtonut nähdä tytärtään silmiensä edessä…
— Onko Iidan ikävä lasta?
Iitan huulet vapisevat kovasti ja pienet, paisuneet kädet hypistelevät esiliinaa. Hän ei sano mitään, mutta Kaarina ymmärtää, että hänelle on ollut sanomattoman raskasta riistäytyä irti lapsesta ja asua siitä erillään, että hän elää alituisessa pelossa, että sen heikko elämänliekki sammuu. Mutta tämän jälkeen käy Iita Kaarinalle ikäänkuin toiseksi ihmiseksi. Hän on kuin simpukka, joka kantaa kallista helmeä — hänen tunteensa on hänen kipunsa, onnensa ja ainoansa.
Heta, joka pitkät ajat on ollut Kaarinalle vähimmän miellyttävä, käy hänkin ikäänkuin toiseksi, kun Kaarina kuulee että hän kerran nuorena on rakastanut. Ja mies heitti hänet ja hän on sitä niin surrut, että on ollut kuin sekaisin päästään. Sittemmin on hänet johdettu papin luo, hän on rukoillut itsensä Kristuksen morsiameksi ja tyyntynyt. Mutta ennallaan ei hän ole eikä hän ikinä tule terveeksi.
Kaarinalla on näin ollen ikäänkuin avain kaikkien näiden naisten sydämiin ja hän viihtyy heidän kanssaan, viihtyy navetan lämpöisessä, höyryävässä ilmassa, jossa kuivan apilan pöly läikkyy. Hänen sisässään elää suuri onni, ikäänkuin siellä kumpuilisi lämmin lähde.
Ja punaposkisena astuu hän kiiltäväksi tallattua polkua takaisin sisään, tömistelee portailla lumet jaloistaan, tulee pilarikatoksen alle ja alkaa jo eteisessä laulaa. Sitten Miina mamsselin kamariin — hän on isännän kuoleman jälkeen muuttanut päärakennukseen — ja kertomaan hänelle, että ilma on niin ihana, hanget täynnä lemua ja Troll oli puremaisillaan häntä sormeen ja he telmivät Hektorin kanssa hangissa. Mansikki on yöllä poikinut, sillä on kaunis punainen vasikka, aivan yksivärinen ja se pidetään, pehtorikin sanoi, että se pidetään. Ja nyt laitetaan kahvia ja paistetaan plättyjä, eikö niin? Ja pehtori kutsutaan kahville… Mitä hilloa otetaan?… Ei se ole ensinkään sama! On tärkeää tietää mansikoitako vai vadelmia vai…? Onko kylmä, särkeekö selkää? Uuniin täytyy toimittaa tulta.
— Mutta kuulehan, Miina mamsseli, sinä oletkin tänä talvena ollut kauhean terve! Sinähän olet käynyt kyökissä — kyllä minä kummastuin, kun silloin kerran tulin hautausmaalta ja sinä seisot torumassa Maijua! Ja tänään sinä taas tulet kahvipöytään! Bergstedt hämmästyy…
Talossa on vielä vanha Anna, joka aikoinaan on hoitanut Olofia ja Kaarinaa ja joka Miina mamsselin jouduttua työhön kykenemättömäksi on ottanut haltuunsa hänen asemansa. Hän pitää huolta ruoasta ja juomasta, pesosta ja kynttilänteosta. Hän on säästäväinen, uskollinen ja ankara. Hän ei koskaan käy kyläilemässä — ennen hän toki kävi kirkossa, mutta kerran jouluaamuna tungoksessa hän pyörtyi eikä sen koommin lähde kirkkoonkaan. Eikä hän kärsi muittenkaan kyläilyä. Hän on vimmoissaan Isolle-Marille, koko ihminen on sellainen, että hänet saisi viskata tunkiolle! Anna on Kaarinallekin äreä, kun vain tulee puhe matkasta Pietariin tai Helsinkiin. Miehiä ei vanha Anna kärsi, hän vartioi Kaarinaakin, ettei vain mikään eläinlääkäri tai sen semmoinen pikkuherra uskaltaisikaan häntä lähetä. Tietysti neidin pitää mennä naimisiin, mutta se ei saa olla mikä hyvänsä, joka Louhilinnan neidin vie. Sen pitää olla suuren herran! Jollakin vaivaisella meijeriherralla on joskus asiaa taloon ja sillaikaa kun hän neidin seurassa tyhjentää kahvikuppiaan on Annalla alituisesti asiaa saliin.
Pikku-Mari eli Maiju on Annan sisarentytär ja häntä kasvattaa Anna kurituksessa ja Herran nuhteessa. Maiju on kaunis, veikeä tyttö, ruskeasilmäinen, punahuulinen. Maiju ei voi astella salin peilin ohitse katselematta sinne, Maiju tanssisi, laulaisi ja leikkisi alituisesti — jollei Annan ankara silmä pitäisi häntä kurissa. Maijun käytöksessä on paljon luontaista suloa, hän niiaa pehmeästi ja liikkuu köykäisesti eikä koskaan pukeudu väreihin, jotka häiritsevät. Anna huomaa tämän kaiken ja pitää sitä suurena onnettomuutena. Se on kaikki perintöä kelvottomasta isästä ja kevytmielisestä äidistä, se on nyhdettävä tytöstä juuria myöten. Ja Anna nyhtää ja kurittaa, mutta Maiju kasvaa päivä päivältä kauniimmaksi ja oppii näyttämään tädille vakavia, tekopyhiä kasvoja, muille sensijaan hymyä ja helmenvalkoisia hampaitaan.
Kaarina neitiä Maiju ihailee ja rakastaa. Hän on hartaana kuin kirkossa kun Kaarina joskus näyttää hänelle koristuksiaan. Hänellä on paljon kauniita, hohtavia koristuksia. Hän on perinyt kaikki äitinsä kalleudet. Siellä on joukossa sellainenkin sormus, jonka kuningas on antanut: suuri, sininen kanta, sen keskellä valkoinen helmi, joka punertaa ja sinertää sen mukaan kuin sitä kääntää, ympärillä pieniä timantteja, kirkkaita kuin kastepisarat.
— Kun ei neiti koskaan pane niitä ylleen! puhkeaa Maiju puhumaan kuin kuumeessa.
— Ne ovat muistoja vain! sanoo Kaarina ja hymyilee surullisesti.
He eivät tohdi paljoakaan olla kahden, sillä Anna vaanii heitä ja Maiju kuulee monta kertaa päivässä: "Mitä sinä siellä sisähuoneissa olet niin kauan?"
Kerran antaa Kaarina Maijulle vanhan pukunsa. Maiju ihastuu, nauraa ja hehkuu ja unohtaa kokonaan, että kyökin pöytä on täynnä astioita, jotka hänen kiireesti olisi pestävä. Hänen täytyy koettaa pukua. Se on liian pitkä ja liian ahdas, mutta hän pusertuu kuin pusertuukin sen sisään. Hänen täytyy katsoa salin suureen peiliin! Ja hän karkaa suinpäin ruokasaliin, on kompastumaisillaan helmoihinsa ja töytää salin ovea kohti. Silloin avautuu ovi ja Anna tulee vastaan.
Hän käy kiinni tytön käsivarteen, lyö häntä poskelle, lyö vielä ja vielä…
— Mene paikalla ja riisu puku, sinä kelvoton.
— Neiti on antanut sen. Se on minun omani!
— Ykskaikki! Riisu se ihan paikalla.
Ja kun Maiju on saanut hameen yltään, ottaa Anna sen haltuunsa. Hän on ihan valkoinen kasvoiltaan ja suu on kuin liimattu kokoon. Hän kiertää hameen myttyyn, pistää sen välikamarin pesään, noutaa kyökistä tuohia, sytyttää ne, pistää uuniin ja sulkee luukut. Hetkisen hänen suupielensä vavahtelevat. Sitten menee hän etsimään neitiä.
— Tietääkö neiti mitä neiti tekee? Neiti vie tytön huonoille teille. Sillä oli kunnoton äiti ja mikä kelvoton lie isä… Ja tytöllä itsellään on niin paha luonto. Että mitä siitäkin raukasta tulee tähän maailmaan…
Itku lopettaa hänen puheensa ja Kaarina lohduttaa häntä minkä voi. Mutta kun Anna on mennyt, näkee hän eteensä jonnekin kauas ja näkee jotakin, joka nostaa veren poskille ja iljettää.
Joskus lähtee Kaarina ajelemaan parihevosilla — täytyyhän niitäkin viedä jaloittelemaan, lihovat muutenkin liikaa. Otetaan pieni kasanilainen reki, perässä riippuu raskas ruskeahtava talja, kynnet harassa, edessä kiertyy toinen talja Kaarinan ympärille ja reen pohjalla uppoavat jalat pehmoiseen karvaan.
Tie on vasta aurattu, ilma lauha. Kuski antaa mennä: juoskoot kerrankin, etteivät kangistu. Lumi lentelee, tilsat singahtelevat. Mieleen tulee vallaton iloisuus, halu huutaa ja laulaa kulkusten kanssa kilpaa. Tuuli hulmuttelee hevosten harjoja ja pyyhkii ikäänkuin raikkain sulin kasvoja. Vähitellen tyyntyy mieli, Kaarina painuu lepoon, joka on miltei ajatukseton. Hänen silmänsä kulkee pitkin lumien harjoja, viipyy punertavassa metsänlaidassa ja liukuu ohi mustanpuhuvien mäntyjen ja kuusten. Kulkunen helähtää hiljalleen. Höyryten astelevat hevoset ylös mäkeä.
Äkkiä astuu tiepuoleen kaksi pientä poikaa. Kerjäläislapsia. Takit retkottavat, ne ovat vanhojen ihmisten vanhoja takkeja, niissä on suuria paikkoja. Toisen takki on ylhäältä pantu kiinni puupulikalla, jonka ympärille on kierretty nöylettä. Likaiset pussit, paikkoja paksunaan, painavat hihnassa kaulalla, pohjat pullollaan leipäpalasia. Käsineet ovat kuin tilkkuläjää. Pojat seisovat lakki kädessä, tuuli hulmuttaa pitkää, liankarvaista tukkaa. Toinen on pyöreäkasvoinen, nenä valuu. Toinen on laiha, silmät suuret, valittavat. Hevoset astuvat niin hiljaa, että Kaarina ehtii nähdä kaikki, yksityiskohtia myöten.
Hänen kukkaronsa ei ole mukana. Ei ole edes taskuun jäänyt sokeripalaa, hän antoi ne kaikki hevosille. No niin, eihän pojilla nyt oikeastaan ole mitään hätää. Ei ole ensinkään kylmä.
Ja taas soivat iloisesti kulkuset ja lumi sinkoilee vasten kasvoja, mutta Kaarina näkee pitkän aikaa kahden risaisen pojan huppuroivan hangessa ja kaksi suurta surullista lapsensilmää.
Toisen kerran sattuu, että mennään alas mäkeä. Lumi pölyää ja hevosten hännät ja harjat hulmuavat mustina soimuina lumipilvessä. Joku ihminen jää nytkin hankeen seisomaan, hänellä on kova kiire pois tieltä. Taakseen kääntyessään näkee Kaarina vanhan vaimon, säkki selässä. Hän sen tunteekin, se asuu Louhilinnan maalla, hän on joskus lähettänyt sille lääkettä ja se on sitten kesällä käynyt tuomassa marjoja ja kiittämässä. Nähtävästi se tällä kertaa on ollut noutamassa jyviään, se saa apua pitäjältä.
Vaistomaisesti silmäilee Kaarina rinnalleen — siinä on tilaa, hevoset juoksevat huvikseen. Tai ainakin voisi säkki mahtua kuskin viereen. Mutta vanhus on jo pitkien matkojen päässä ja Kaarina unohtaa hänet.
Joskus, kun hän puoliunessa, lämpöiseen turkkiinsa kääriytyneenä, lepäilee kuomireen selustan nojassa, sattuu vastaan tuntematon mies, tuollainen laiha, keltainen, jonka kaikki tamineet osoittavat, ettei hän tee maatyötä, vaan on suutari tai satulaseppä tai jotakin sellaista. Päällystakki on pitkä ja kulunut ja ulottuu leuan alle, nähtävästi joltakin herralta saatu. Hän ei vastaa Kaarinan tervehdykseen, hän ei katso sinnepäinkään, tuijottaa vain eteensä laihoista kasvoistaan surullisin, yksinäisin silmin.
Kuka hän on? Ehkäpä rauhaton ihminen, joka ei missään viihdy, aina vain etsii ja etsii. Ei hänellä ole kotia, yhden yön nukkuu toisen tuvan nurkassa, toisen yön toisen. Paikkailee kaikenlaista särkynyttä tavaraa, panee kuntoon kelloja — omaa särkynyttä itseään vain ei voi paikata. Mitä hän miettii yksin kulkiessaan? Jalka rupeaa painamaan ja hämärä painuu tielle. Kulkijan silmä alkaa etsiä tulen tuikkua tien varrelta. Tuon tulen ääressä ei ole omaista, joka odottaisi. Ei kukaan kysy, ei kukaan odota — jos kuolee, niin ehtii mädätä ennenkuin aletaan tiedustella.
Kovaa, kovaa on elämä!
Ja kyynel vierii Kaarinan silmästä ja hän näkee taasen pitkän aikaa selvästi edessään laihat olkapäät, kuluneen, vihreähtävän päällystakin ja hihnan, joka on syöpynyt kankaan sisään. Oi, kun hän saisikin tuolle miehelle jotakin antaa, hänelle jotakin olla, kuinka mielellään hän sitä tahtoisikin!
* * * * *
Suuret tuulisäät ovat Kaarinalle kuin juhlia. Jo hänen askaroidessaan sisällä kutsuu häntä humina kaiken aikaa. Koko maailma tuntuu huojuvan ja laulavan. Kaikki hienot varpuverkot, kaikki oksien ja runkojen välystät, joka loven, kaikki täyttää tuuli. Ja Otto herran uuden rakennuksen on tuuli ikäänkuin tehnyt linnakseen. Otto herra unelmoi kerran, että iloiset ihmiset kulkisivat ovista ulos ja sisälle, ja että kirkkaat lapsensilmät katselisivat ikkunoista maailmalle — ikuiseen asumattomuuteen tuomittuna törröttää nyt komea rakennus, ikkuna-aukot ammottavat mustina kuin silmät, jotka ovat puhkaistut ja täynnä hyytynyttä verta, tuuli asustaa saleissa ja ullakolla kulkien riemuiten ovista ulos ja sisälle. Kaarina kaihtaa uutta rakennusta, se on niin peloittavan surullinen.
Suurilla, aukeilla pelloilla ovat hänen varsinaiset juhlansa. Lumi lentelee siellä kuivana ja sinertävänä kuin lasijauho, täyttää ojat ja notkot ja kasvattaa kinoksia kahden puolen aitoja. Suuret valkoiset siivet kahisevat pitkin maata ikäänkuin sadat ja tuhannet joutsenet olisivat lähteneet lentoon ja viistäisivät kinoksia. Kauniita kiehkuroita piirtyy hankien harjoille ja kun Louhilinnan tytär ilmestyy pilarikatoksen alle, piirittävät siivet hänet, käyvät kiinni vaatteisiin, nostavat huivia ja hakevat esiin suortuvia, alkavat leikitellä. Tyttö tuntuu olevan tuulille rakas ja köykäinen, ne nostattavat häntä kainaloista ja lennättävät, ja ihastuksissaan ja janoisena vetää hän sieraimiin lumen lemua, tuulta, sihinää ja sohinaa. Hankeen hän kaatuu, makaa kuin kuollut, kädet rinnalla, ja kun hän vihdoin nousee, on hän kuin lumouksessa, antaen nietosten syleillä polviaan.
* * * * *
Sukulaiset saavat päähänsä, ettei Kaarinan yksinään sovi ollaLouhilinnassa. Miina mamsseli on sentään jo vanha ja liikkumaton jaAnna on vain palvelija. Mutta suvussa on muuan "täti Ammeli", hyvinhieno vanha nainen ja hän on vapaa lähtemään Louhilinnaan.
Hän on todella hyvin siro, kaunis, hemmoteltu, hermostunut ja luuvaloinen. Hänellä on pieni koira, Stella, valkoinen, pehmoinen eläin, jonka punertava iho paistaa selkävillan läpi. Stella on täti Ammelille rakkain maailmassa ja Stellan ja oman itsensä hoitoon menee koko täti Ammelin päivä.
Stella kammataan joka aamu, Stellan kaulaan sidotaan silkkinauha, milloin sininen, milloin punainen. Kerran viikossa Stella kylvetetään ja sinä päivänä täytyy huoneet lämmittää kolme kertaa, ja sitten Stella kiedotaan lämpöisiin vaatteisiin. Senjälkeen ei Stella saa mennä ulos. Muuten pitää sitä kävelyttää joka päivä ja silloin on se lämpöisissä, tiuku kaulassa.
Loukkaava sana Stellasta on täti Ammelille solvaus. Joka Stellan suosioon pääsee, se pääsee täti Ammelin ystäväksi, Stellan epäsuosio tekee ihmisen mahdottomaksi täti Ammelin silmissä.
Alussa käy kaikki hyvin. Tosin ei Stella voi kärsiä Maijua, mutta Kaarina ilmestyy joka aamu kello yhdeksän täti Ammelin kamariin ja tuo hänelle litran lämmintä, kermalla sekoitettua maitoa. Stella kärsii Kaarinaa, Kaarina saa kävelyttää Stellaa. Hektor pelkää Stellaa ja ikäänkuin häpeää. Kun se näkee Stellan tipsuttelemassa pääportaitten edustalla, luimuaa se, häntä koipien välissä, tiehensä. Kaarina nauraa, saattaa Stellan sisään, etsii Hektorin ja taputtelee ja kehuu sitä minkä jaksaa. Mutta sisään ei Hektoria saa. Alussa täti Ammeli ja Stella syövät ja nukkuvat hyvin — maalaisilma on niin voimakasta. Täti Ammeli kertoo nuoruudenaikaisista hovitansseista ja nykyajan visiiteistä ja kihlauksista. Mutta sitten huomaa hän, että Louhilinnassa sentään on kovin yksinäistä. Eikö täällä todella koskaan käy ketään? Kuinka saattoikaan Anna Cecilia, Karinin äiti, asua täällä, hän, ihailtu ja hemmoteltu kaunotar? Täällä on ihan kuin haudassa.
Kruununvoudin luo saattaisi lähteä käymään, keksii Kaarina. Rouva on hyvin miellyttävä, syntyisin Ruotsista ja… Aa! Täti Ammeli tietääkin jo, kuka hän on syntyisin… Ja tytär on joku kuukausi sitten palannut pensionaatista Schweizistä… Täti Ammeli päättää lähteä käymään kruununvoudilla ja menopäivää valmistetaan kaikkinaisella syömisellä ja lepäämisellä. Mutta tämä päivä koittaa niin kylmänä, ettei Stellaa saata ottaa mukaan — täti Ammelikin siirtäisi matkansa, jollei jo olisi ilmoitettu, että hän tulee. Ei siis muuta neuvoksi kuin että Kaarinan täytyy jäädä kotiin Stellan kanssa.
He jäävät. Stella itkee yöt, päivät. Kukaan ei saa nukkua. Miina mamsseli toruu, Anna uhkaa tappaa koko koiran, Maiju nauraa ja rengit laskevat pilaa. Kaarina yrittää hermostua hänkin, mutta pysyy sentään tasapainossa, kunnes hän eräänä onnettomana iltana pimeässä salissa kompastuu Stellaan, joka nukkuu matolla!
Senjälkeen ei Stella ota hänen kädestään mitään ruokaa, vaan näyttää hampaitaan. Kun täti Ammeli palaa, on Stella suonenvedontapaisessa kouristuksessa, laihtuneena, hulluksi tulemaisillaan. Turhaan Kaarina selittää, ettei hän saattanut aavistaa Stellan asettuvan lattialle, se on aina nukkunut tyynyllään tai sängyssä tai… Täti Ammeli hytkii aivan sairaana: pitää ymmärtää, että Stella voi asettua matolle, se voi asettua pöydälle tai piirongin laatikkoon tai vaikka minne! Ja seuraavana leutona päivänä lähtee täti Ammeli koiransa kanssa Louhilinnasta.
* * * * *
Veljet kirjoittavat Kaarinalle säännöllisesti joka viikko. Gustafilta tulee vain lyhyitä kortteja, mutta Anna ja Erik kirjoittavat pitkälti. Tuota hyvää Annaa, jolla sentään on niin paljon työtä! Olof ei ole ensinkään käynyt kotona vaikka niin lupasi, se on Kaarinaan vähän koskenut. Mutta sitten tulee selitys: Olof on kihloissa! Hän on löytänyt maailman suloisimman tytön, hänen nimensä on Greta. Oi, Greta on niin hyvä ja kaunis ja iloinen, sanalla sanoen: suloisin tyttö maan päällä! Ja yhtenä yönä herää koko Louhilinna siihen, että Olof ja hänen tyttönsä röykyttävät ovea. Pimeässä salissa sulkevat he syliinsä Kaarinan, joka on vähän uninen ja vähän pelästynyt, ja itkevät, puhelevat ja nauravat yhdessä.
Greta on todella herttainen: pieni, hento, heleäihoinen, ruskeasilmä, tukka punertavaan vivahtava. Hän on niin lapsellinen, että Kaarina hänen rinnallaan on kuin mikäkin vanha täti.
Viikon ovat Olof ja Greta Louhilinnassa. He leikkivät kuin lapset, he riemuitsevat joka vasusta, jonka tapaavat tiepuolessa, he kuljettavat kaiken maailman kerjäläislapset ja vanhat mummot Louhilinnaan juomaan kahvia. Greta nukkuu Kaarinan kanssa ja he juttelevat yökaudet. Nimittäin Greta kertoo kuinka hän ja Olof löysivät toisensa ja Kaarina kertoo rakastuneelle morsiamelle Olofista mitä ikinä muistaa. Greta ahmii herkkuina kaikki pienetkin tapaukset. Hänen pitää saada nähdä kaikki paikat. Hautausmaalla he toki käyvät useammankin kerran, mutta sitten — niin, ei voi paljon missään liikkua, kun kaikki on lumen alla. Mutta ensi kesänä he tulevat — silloin he jo ovat naimisissa! Se ihmeellinen vanha honka, se hänen kumminkin täytyy nähdä, hänen täytyy käydä sitä tervehtimässä. Olof on kertonut siitä niin paljon — ettei se vaan alkaisi häntä vainota. Ja Greta nauraa omia sanojaan, mutta mielen pohjalla on sittenkin pieni, taikauskoinen pelko. Niin, niin, hänellä on todellinen rakkauden jano, hänen täytyy päästä kaikkien suosioon täällä ihanassa Louhilinnassa! Hänen täytyy tietää, että vanha Miina ja Anna, jotka niin monta kertaa ovat sylissään kantaneet hänen Olofiansa, pitävät Olofin morsiamesta. Hänen täytyy tietää, että kaikki nuo hienot herrat ja naiset salin seinillä tunnustavat hänet suvun jäseneksi — ei hän ole mitään aatelia! Olisivatkohan Olofin isä ja äiti hänestä pitäneet? Se on niin kauheaa, että he ovat kuolleet, molemmat poissa!
Olof on luvannut jättää hänet joksikin aikaa Kaarinan seuraksi ja Greta pysyy miehuullisena kunnes viimeinen päivä tulee. Silloin on hänen rohkeutensa ihan lamassa eikä kenelläkään olisi sydäntä erottaa kihlatuita.
Kaarina on taasen yksin Louhilinnassa. Oikeastaan hän nauttii suuresta, hiljaisesta yksinäisyydestään.
Yhtenä päivänä tulee taloon outo vieras. Hän sitoo hevosensa aidan taakse ja Hektor haukkuu häntä niin, että Kaarinan täytyy lyödä ruutuun estääkseen sitä käymästä kiinni. Vieraalla on korkeavartiset saappaat, lyhyt harmaa leukaan asti napitettu takki. Hän on terve ja tanakka, kävelee touhuten ja huiskuttaa keppiään. Kun Louhilinnan neiti astuu hänen eteensä, tapaa hän hänet polttamassa paperossia — eikä hän vähääkään hätäydy, vaikka omin lupinsa on ruvennut tupakoimaan. Hänellä on pyöreät, rokonarpiset kasvot, pienet silmät, pysty valkoinen tukka, kulmakarvoja ei näy ensinkään. Hän tulee Kaarinaa vastaan tutunomaisesti ikäänkuin olisi hänet lapsuudesta tuntenut, ja esittelee itsensä herra Mäkirinteenä.
Kaarinassa herää outo tunne, jonkinlainen vastenmielisyys ja ylpeä ynseys.
Herra Mäkirinne laskee paperossin ikkunalaudalle ja käy sylkilaatikolla.
— Seikka on sellainen, alkaa hän sitten, — että minä tulen suuren tukkiyhtiön puolesta kysymään eikö neiti möisi meille metsää. Me maksetaan hyvästä tavarasta hyvä hinta.
Kaarina on vetäytynyt kuoreensa ja puhuu niska kenossa.
— Meillä ei laisinkaan ole aikomus myydä metsää…
— Mutta tietääkös neiti kuinka kauan puu kasvaa ja miten sitten käy kun puu lakkaa kasvamasta? Seikka on sellainen, että sitten puu alkaa mädätä ja teidän metsissä on paljon sellaisia puita, jotka mätänevät ja ovat mädäntyneet jo vuosikausia. Tänään niistä vielä voi saada hyvän hinnan — huomenna ei huoli kukaan.
— Voi olla.
— Keitäs puut siellä korvessa hyödyttävät? Joitakuita puita nyt voi pitää puutarhassa silmäruokana mätänemässä, niinkuin tuokin poika näkyy olevan tuolla kalliolla. Mutta joka niitä metsään heittää, se voi samalla heittää sinne setelitukkoja. Hahhahhah! Moisin minä vain neitinä, antaisin köyhille ihmisille työansiota.
— Voi olla. Emme me ole…
— Neiti pelkää, että näköalat tulee rumiksi. Ehei! me karsittaisiin pois vain kaikkein suurimmat taarit…
— Mutta me emme todella myy…
— Vai ei, vai ei. No, ei väkisin oteta! Neitikös täällä nyt aikoo pitää taloa? Seikka on sellainen, että se ei naiselta käy. Ainakaan ei noin nuorelta ja kokemattomalta. Kyllä teitä petetään ja puijataan, torpparit ne ovat oikeita junkkareita puijaamaan. Ja ne vasta haaskaavat metsää. Neiti kyllästyy vielä tähän talonpitoon niin, että antaa pois polkuhinnasta…
— Mutta sehän on minun asiani. Millä oikeudella te…
— Ei neiti tykkää pahaa. Seikka on sellainen, että kun me ahväärimiehet, jotka tukkimetsiä ostetaan, näemme metsän noin oikein mätänevän seisoalleen, niin meidän alkaa syhytä sormiamme niinkuin sanoovat nuoren pröökynän käyvän kun pääsee muotikaupan ikkunaan ja…
— Mutta…
— Ei neiti tykkää pahaa. Ei väkisin oteta. Mutta kyllä siinä niin moni köyhä ihminen saisi leipää ja… Ei, ei oteta väkisin. Kun ei tule kauppaa, niin ei tule.
— Niin, ei tule, sanoo Kaarina hehkuvin poskin ja nousee.
Hän on niin närkästynyt, että hänen on vaikea olla sanomatta herralle, että tuossa on ovi.
— Mutta jos neiti nyt tulisi katumapäälle, sanoo herra Mäkirinne vielä ovessa, — niin kirjoittaa vain tällä osoitteella. Ei se tarvitse muuta, kyllä minut siellä tunnetaan.
Ja hän vetää esiin kuluneen lompakkonsa, joka on pullollaan rahaa ja ottaa sieltä nimikorttinsa. Hän tarjoaa sitä Kaarinalle, mutta kun ei Kaarina ojenna kättään vastaan, jättää hän sen pöydälle, etsii lakkinsa ja menee.
Että kehtaakin! Että uskaltaakin!
Mutta mitä kummaa Hektor puutarhassahaukkuu…?
Herra on mennyt puutarhaan, huppuroi tottuneesti hangessa ja suuntaa askeliaan suoraan suurta honkaa kohti. Seisahtuu juurelle, katsoo latvaan… iskee kepillään runkoon… Kaarinan kädet pusertuvat nyrkeiksi, veri polttaa poskilla, hän karkaa kyökkiin lähettämään sanaa pehtorille. Mutta samassa palaa herra Mäkirinne ennen tekemissään jäljissä pihamaalle. Siellä hän vielä, toinen silmä ummessa, tähystelee rakennuksia, ikäänkuin katselisi jotakin kauppatavaraa.
Kaarinan mieli on tämän tapauksen jälkeen monta päivää kuohuksissa. Hän panee miehen puistoon tasoittamaan herra Mäkirinteen jäljet, mutta hänen mielensä ei tahdo tasaantua. Totisesti: vaikka hän tulisi kuinka köyhäksi, niin ei hän enää ikinä päästä noita tuollaisia pyhien puidensa alle!
Mutta hiljaa hiipimällä tulee hänen mieleensä epäilys: onko väärin antaa metsän mädätä? Köyhät ihmiset saisivat ansiota…
* * * * *
Erään postipäivän aamuna tulee pehtori pyytämään Kaarinalta everstin osoitetta. Hän ei osaa kirjoittaa venäläistä osoitetta ja neidillähän aina on tällaisia kirjekuoria valmiina.
Kaarina hämmästyy, huomaa, että pehtori on huolestuneen näköinen, huomaa miten hänen silmänsä verestävät, alkaa udella, kiihtyy kiihtymistään vanhan palvelijan välttelevistä vastauksista ja rukoilee vihdoin rukoilemalla, että saisi tietää, mitä on tapahtunut.
Eihän mitään, eversti vain kysyy miten talonpito käy, näyttävätkö tulot pysyvän entisellään, ja muuta sellaista vain. Pehtori nauraa hyväntahtoisella tavallaan ja selittää, ettei mitään ole tapahtunut. Mutta Kaarinalle selviää äkkiä, että hän viime päivinä alituiseen on käynyt katsomassa vanhoja tilikirjoja isän kansliahuoneessa, hänen ikkunassaan on parina iltana palanut tuli tavallista myöhempään ja hän on näyttänyt tuskastuneelta ja kiihtyneeltä. Pehtori sotkeutuu sanoihinsa ja vihdoin putoaa hän tuolille ja painaa kasvot käsiinsä. Kauan kannettu jännitys laukeaa.
Kaarina huomaa kuinka vanhaksi hän on käynyt, hiukset ovat ihan harmaat. Hän itkee — Kaarina ei milloinkaan ennen ole nähnyt hänen itkevän!
Kaarinan kasvoista häviää kaikki pehmeys, katse luisuu murtuneen miehen ohitse taaksepäin: kuinka ei hän ennen ole tätä huomannut? Kulmakarvojen väliin tulee kaksi syvää juovaa, huulet pusertuvat ohuiksi vastatusten. Vihdoin laskee hän kätensä lamaantuneen miehen olkapäälle ja ääni kalskahtaa:
— Bergstedt, minä en enää ole lapsi. Te voitte minulle puhua.
Herra vainajan oli tapana sanoa "Bergstedt" — muut ovat aina sanoneet "pehtori". Tuntuu niin kummalliselta, kun neiti käyttää vainajan puhuttelusanaa.
— Te voitte, jatkaa Kaarina, — jakaa minun kanssani huolet. Kertokaa nyt. Mitä kirjoista on käynyt selville? Ovatko tulot vähentyneet?
Silloin purkaa vanhus hänelle kauan kannetun kärsimyksensä. Ei sitä vielä niin huomaa. Niin, maito kyllä on vähentynyt. Mutta talonpito ei yleensä käy, työväki ei tottele. Piiat varastavat. Herran silmä on poissa. Oi rakas herra, näkisipä mihin ollaan menossa!… Eversti ei enää luota vanhaan Bergstedtiin, ei kirjoittaisi niinkuin kirjoittaa, jos vähänkin vielä luottaisi.
Ja sitten… kerrotaan everstistä ja rouvasta myöskin — mutta ne voivat olla valheita ja ovatkin valheita —, että… tai mitäpä niitä kannattaa kertoa…
— Ei, ei, kalskaa Kaarinan ääni taasen, — vaikka ovatkin, niin kertokaa nyt vain.
Ja hänen eteensä nousee kohtaus hautajaisten jälkeen: kuinka he olivat koolla salissa ja puhuttiin Louhilinnan myymisestä ja Gustaf karkasi ulos päätään pidellen. Ja se pää oli käynyt niin paljaaksi ja hän itse niin huonoksi. Kaarinan ajatus katkeaa ja hän käy hyvin kalpeaksi.
— Sanovatko ne… että veljeni on ruvennut juomaan? Tai jotakin sellaista.
— Ei juomaan, sanoo Bergstedt, — ei toki. Pelaamaan, sitä ne sanovat.Mutta eihän se voi olla totta.
— Ei, ei! Kaarina naurahtaa ja ravistaa päätään. — Ei, ei!
— Niin, eihän siitä kannata puhua. Mutta on niin kauheaa kun ei väki tottele. Heikkilän Joili villitsee kaikki.
— Heikkilän Joili? Onko Joili tullut kotiin?
— Hautajaisten jälkeenhän hän tänne ilmestyi. Käy aina välillä muualla ja palaa taas. Ja taas pirtteihin puhumaan, ettei tarvitse tehdä työtä, hullut itsensä työllä lopettavat…
— Kyllä minä puhun Joilin kanssa, päättelee Kaarina kirkastuen.
Hän on varma, että hän toki Joilin kanssa tulee toimeen! Joili on hänen veljiensä leikkitoveri niinkuin Heikkilän tytöt ovat Kaarinan.
— Joili on hyvin muuttunut, hän on nyt herra, kaulassa punainen kravatti.
— Joili on sittenkin Joili! hymähtää Kaarina.
Ja hän muistaa kaukaisen kesän — oli hyvin kuuma, käytiin uimassa monta kertaa päivässä. Pojat uivat silloinkin ja pienemmät lapset pulikoivat rannassa. Kaarina oli juossut laiturille ja putosi äkkisyvään. Joili oli likinnä, ui paikalle ja saattoi lapsen maihin. Ei Kaarina tapauksesta muuta muista kuin että Hannaa, hänen hoitajaansa, toruttiin kovasti ja hänet pantiin pois palveluksesta. Kaarina oli häneen kiintynyt ja itki. Mutta isä pani silloin Joilille rahaa pankkiin, että hän suureksi tultuaan saisi ne.
Ja Joilia ajatellessa nousee Kaarinan silmiin kokkokallio — Joilin ääni siellä aina on soinut täyteläisimpänä. Kyllä hän Joilin kanssa sopii!
Ja vanha pehtori lähtee rauhoittuneempana toimiinsa, mutta Kaarina jää mietteisiin.
Onko pelaaminen niin vaarallista? Hän muistaa nyt, että hän on kuullut puhuttavan suurista, ulkomaalaisista pelihelveteistä. Mutta ei hän käsitä, että niitä oikeastaan olisi olemassa. Tai ovat ne sitten jossakin hyvin kaukana.
Isäkin pelasi korttia — isä ei koskaan olisi tehnyt sitä, jos se olisi ollut paha! Kaarina muistaa jotakin sellaista, että isän huoneessa oli pöytä keskellä lattiaa ja pöydällä kynttelejä, joista steariini valui, ja ympärillä herroja. Ja Kaarina oli juossut huoneeseen ja kurotti päätään pöydän tasalle. Vihreään verkaan oli liidulla tehty numeroja. Hän kysyi mitä ne ovat ja isä otti hänet polvelleen ja hänen kädessään oli kortteja. Kaarina ei silloin vielä tietänyt, mitä ne edes ovat. Samana iltana joku herroista oli juonut liiaksi eikä löytänyt eteisen ovea, vaan meni suureen kaappiin. Kaikki nauroivat sitä.
Myöhemmin oli Kaarina itsekin pelannut korttia. Talvisin, kun ei voinut leikkiä ulkona, Heikkilän tyttöjen kanssa. Ja sitten kun kortit kävivät huonoiksi, oli niistä rakennettu linnoja.
Saattaako pelaaminen olla niin vaarallista?
Mikä hänen on, pelkääkö hän? Heikkiläänhän hän vain menee. Hän on ollut siellä kymmeniä kertoja. Joka puu tien vieressä on tuttu, näiltä rinteiltä on hän poiminut kesän ensi mansikat ja syksyn punaiset puolat. Vanha emäntä sairasti kauan, silloin hän kävi Heikkilässä joka päivä. Sairas odotti hänen tulonsa hetkeä ja hänen jalkansa tulivat kuin siivekkäiksi, kun hän riensi odottavan luo. Kaksi morsianta on hän jo Heikkilässä puettanut, molemmat leikkitoverinsa Marjan ja Hannan. Ja Marjan lapsen kumminakin hän on Heikkilässä ollut, tuo pieni tyttö on hänen kaimansa. Miksi nyt tuntuu niin oudolta kulkea tätä tuttua tietä?
Heikkilä on Louhilinnan suurimpia torppia ja likin naapuri. Se on oikeastaan kartanon tiellä, viljelykset olisivat olleet yhdistettävät taloon, mutta Heikkilää pitää jo kolmas miespolvi samaa sukua eikä isäntä ole tahtonut kajota heidän vanhoihin oikeuksiinsa.
Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, kookkaita ja terveitä. Herrasväet tavallisesti tiedustelivat mistä he ovat kotoisin, ovatko todella suomalaisia. Vanha vaari vastaa, että hänen isänsä isä jo oli tässä torpassa, mutta hänen äitinsä puolella on ollut joku kulkeva taalalainen tyttö, joka teki hiustöitä ja kaupitteli niitä. Sieltä kauneus ja komeakasvuisuus siis on kotoisin! päättelevät herrasväet.
Heikkiläiset ovat harvinaisen hellästi kiintyneet toisiinsa. Suuri ilo vallitsee joka kerta kun uusi lapsi syntyy, vaikka perhe jo on niin lukuisa. Eivätkä lapset kasvettuaan lähde maailmalle, vaan tyttäretkin tuovat miehensä Heikkilään.
Joili kyllä on poissa. Herra-vainaja kustansi hänet maanviljelyskouluun, jotta hän saisi oppia ja tulisi hoitamaan torppaa oikein uudenaikaisesti. Ei Joili tullut, kaupunkiin hän läksi. Ja se on ollut kotiväen suuri suru. Isä ei ole tahtonut jaksaa sitä kantaa, hänelle kun Joili aina on ollut ainoa poika ja silmäterä.
Mutta nyt on Joili palannut, palannut muuttuneena. Hän on asettunut kaupunkiin ja tulee sieltä vain opettamaan kotiseutunsa kansaa. Kaarinan sydän lyö oudosti, kun hän Joilia ajattelee. Joililla on nyt kravatti kaulassa — kuinka hauska hän oli entisissä vaatteissaan, jotka sisaret olivat kutoneet! Hän on nyt tullut herraksi. Kaarina ei ensinkään voi kuvitella mimmoiselta hän mahtaa näyttää. Heikkiläiset ovat hänestä aina olleet aitojen maalaisten perikuvia ja isä piti heitä maalaistyöntekijöiden ihanteina. Heikkilän vaari oli raatajien raataja, ja on vieläkin, vaikka on kahdeksankymmenen vanha! Hän leikkaa vielä ruistingin nuorten kanssa kilpaa ja kävelee joka sunnuntai jalan kirkkoon. Hän on kaunis katsella, tuo jalopiirteinen, puhdasihoinen, sarkatakkiin puettu mies, valkoiset hiukset tasalatvaisiksi leikattuina, kasvoilla tyyneys ja silmissä kirkkaus, jonka vain sisällinen rauha antaa. Kaarinan mieleen johtuu vanhan emännän hautajaispäivä — silloin oli vaari lamassa. He astuivat käsi kädessä, vaari ja Kaarina. Vaarin käsi vapisi ja hän turvautui Kaarinaan kuin lapsi. Mutta ei tätä heikkoutta kauan kestänyt.
Joili kantaa nimeään isoisän mukaan ja isoisä sen kai on saanut profeetta Joelilta. Joili on muutenkin isoisänsä näköinen.
Joili herrana? Miksei sitten? Helpompi elää herrana, miksei hän soisi sitä Joilille. Mitä kummaa hän sitä suree? Tämä on hullua?
Ja hän astuu lopputien nopeammin, nousee reippaasti porstuan kynnykselle, hyväilee Vahtia ja törmää ovesta vastatusten Marjan kanssa, joka on kuullut koiran haukunnan ja tullut katsomaan mikä on.
— Neitihän täällä on! Neiti kulta! Kun tässä juuri puhuttiin, ettei neiti ensinkään ole käynyt, ei ristitytärtäänkään katsomassa.
Tuvassa on kaikki ennallaan: suuri suunnaton muuri, koukussa porisemassa pata, josta viisitoista ihmistä saa keittoruokaa; peräseinällä vanhan emännän vuode, jonka laidalla Kaarina aikoinaan veisasi niin monet virret; peräikkunan alla kangaspuut, tukki kovanaan vihannankellertävää liinakangasta; katossa leipäsalot, seinillä sahoja, kirveitä ja miesten takkeja, nurkassa emännän ja tyttöjen rukit; kahdesta ikkunasta paistaa kevättalven aurinko, pelakuunit hehkuvat kuin veri, kissa loikoo permannolla ikkunan valoneliössä; kolmannen ikkunan alla tekee käämiä Aina, joka on rippikouluiässä, ja neljännen valossa kutoo kangastaan Katri, joka on morsian. Vanhan emännän sängynlaidalla istuu emäntä, käsivarret oikoina, ja hypittää naurussa suin ensimmäistä lastenlastaan. Hänen oma nuorimpansa opettelee vasta kävelemään.
Kaarinalta meni äskeinen mieliala kuin pyyhkäisemällä. Aina pyyhkii hänelle penkinpään, lapset kerääntyvät hänen ympärilleen — he saavat jokainen tuliaisiksi rinkelin ja piparikakun, pikku Kaarina hyppii jo hänen käsillään. Kas, kas, kun se ei ensinkään ujostele! Noin, noin nauraa kummille! Kun lapsi on niin kasvanut, että nämä ensimmäiset röijyt jotka neiti antoi, käyvät ihan pieniksi… Marja polttaa kahvia. Marja on vähän rasittunut. Tietäähän sen, kun on tuommoinen jöntikkä ruokittavana. Ja sitten vielä auttaa Taavia. Aijai, Taavilla on niin paljon työtä!
Taavi, Marjan mies on räätäli. He asuvat pienessä kamarissa Heikkilässä.
Hanna? Kas, minne tuo nyt meni? Vastikään hän tässä oli. Hän saa hänkin kohta kutsua ristiäisiin. Erinomainen siunaus vain näyttää seuraavan näitä Heikkilän tyttäriä. Ja kihloihin ne joutuvat heti paikalla kun rippikoulusta pääsevät. Onkos tuokin Katri nyt naimaiässä? Kahdeksannelletoista kääntyi miestenpäivästä eikä hänenkään sulhasensa enää odottaisi syksyyn.
Miehet ovat metsällä, vaari kokemassa pyydyksiään. Vaari on tässä joka päivä hankkinut kartanoon neitiä katsomaan, mutta ei ole saanut kuin senpäiväisiä lurikoita. Kyllähän hän sen tietää, ettei neiti mitään tuomisia odota, mutta hänellä nyt on sellainen tapa.
Kaarina saa kuulla kaikki uutiset, mitkä lehmät ovat poikineet, mitkä kanat ruvenneet munimaan. Kaiken aikaa tanssittaa hän lasta polvellaan, nauraa sille, näyttää kieltään, keikuttelee päätään. Lapset tuovat hänelle kissan ja tilkkuvauvan. Joku ojentaa hänelle konvehtipaperia ja sanoo:
— Joili toi… katsos, siinä on sotamies!
Silloin laukeaa kuin pilven varjo huoneeseen, kaikki kasvot muuttuvat, emäntä nielee, nielee… menee hätäisesti lieden luo, viskaa puita padan alle ja nielee, nielee… Mutta pian painuu hän jakkaralle istumaan ja upottaa kasvot esiliinaansa. Marjan käsissä kilisevät kahvikupit. Kaarinan tulee vaikea olla, ei hän tiedä mihin ryhtyä.
— Niin, puhkeaa emäntä vihdoin puhumaan, — tänne kotiin hänen piti tulla vastukseksi. Suru ja huoli hänestä on. Niinhän hän puhuu, ettei luulisi oikein viisaaksi, eikä hän kajoa mihinkään työhön… joka ennen oli mainittava työmies. Meidän isä on häneen jo niin vihastunut, ettei tahtoisi silmiensä edessä nähdä. Ja tietäähän sen mihin tässä jouduttaisiin, jos lakattaisiin työtä tekemästä. Nyt hän tahtoo väkisin viedä isältään kaiken avun: tuota Marjaa ja sen miestä kehoittaa alituisesti muuttamaan kaupunkiin, siellä saa muka niin hyviä palkkoja. Niinkuin ei siellä taas menoakin olisi. Ja tyttöjä toimittaa lähtemään pois kotoa. Ei, ei sitä ymmärrä ensinkään…!
Kaarina seisoo emännän vieressä, käsi hänen olkapäällään, silittelee häntä ja etsii sanoja. Hänen tekisi mieli heltyä, mutta hän muistaa joka hetki, että hän on tullut tänne suojelemaan Louhilinnan rauhaa.
— Jaa, sen minä vain sanon, jatkaa emäntä, — ettei hän kotoa ole sitä oppia saanut. Nuhteessa ja Herran pelvossa on koetettu kasvattaa niinkuin näitä muitakin lapsia, ja ihmisiähän näistä muista on tullut. Ja ihminenhän se Joilikin oli ennenkuin sinne kouluun joutui, siellä se niin muuttui…
— Minun isäni hänet…
— Ei, neiti kulta, ei se herran syy ollut. Hyvää herra tarkoitti, herra sanoi, että hän sitten oikein osaisi torppaa pitää, kun oppisi uudenaikaista viljelystä. Mutta ei hän nyt välitä maatyöstä, ei niin yhtään… En minä sitten ymmärrä missä se syy on…
Kahvikupit höyryävät naisten edessä, höyryävät ja lakkaavat höyryämästä. Lapset ilakoivat kissan ympärillä päivänpaisteessa.
Emäntä itkee jonkin aikaa neuvottomana, sitten hän päättäväisesti kuivaa kyyneleensä ja käy käsiksi kahvikuppiin.
— Ei Joili nyt ole kotona? alkaa Kaarina. — Jos minä olisin vähän koettanut puhua hänelle…
Marjan ja emännän kasvot kirkastuvat.
— Neiti kulta, jos neiti puhuisikin! Se varmasti auttaisi. Minä aioin jo pyytää rovastiakin puhumaan, mutta ei se kärsi kuulla puhuttavankaan rovastista. Mutta neiti kulta, neiti puhuu sille! Ehkä Jumala neidin suun kautta tahtookin pehmittää hänen sydämensä.
Naiset valtaa uusi toivo. Kaarina lupaa palata ja lähtee Heikkilästä iloissaan siitä, että saa asian jonkin verran siirtymään.
Mutta hän on tuskin päässyt hakametsään, kun hän jo kuulee Joilin viheltävän vastaansa. Se on Joili, joka siellä tulee — sillä lailla ei vihellä kukaan muu kuin Joili. Mikä kumma Kaarinan on? Pelkääkö hän? Eihän hänellä ole mitään pelkäämistä.
Pienen mäennyppylän päälle ilmestyy pitkä, sorjaruumiinen mies, yllä tummat herrasvaatteet, kaulassa kaulus ja punainen kravatti, lakki takaraivolla, hyppysissä paperossinpätkä. Likemmä tullessa näyttävät vaatteet kiiltäviltä ja tahraisilta, kravatti on kulunut langoille, kaulus on kellastunut, paperossinpätkä imeskelty litteäksi. Miehen koko ruumis on ikäänkuin kutistunut kokoon ja venynyt pitemmäksi, kasvot ovat käyneet luiseviksi ja kalpeiksi, silmät ovat syvällä ja palavat levottomasti. Hiukset ovat ohimoiden kohdalta harmaantuneet. Hän on terveestä, huolettomasta maalaisesta muuttunut kaupunkilaiseksi. Hän ajattelee ja kärsii.
Kaarina ei ole odottanut, että hän olisi tällainen, hän on kuvitellut häntä jonkinlaiseksi keikariksi, sellaiseksi kuin puotipalvelijat. Hän hämääntyy entistä enemmän, posket polttavat, kädet puhkeavat hikeen. Hän tietää, että tuo mies ymmärtää kaikki paljon paremmin kuin hän, ei hänellä ole mitään sille sanomista… Se nauraa hänelle. Se saattaa sen tehdä, mitäpä hän elämästä ymmärtää — hullu hän, joka aikoi ruveta tuota neuvomaan!
Kaarina päättää, ettei sano mitään. Hän ei voi sanoa. Mieluimmin hän astuisi ohi eikä olisi tuntevinaan.
Joili astuu hankeen ja nostaa ikäänkuin vastenmielisesti lakkiaan.
Kun hänen otsansa paljastuu, käy hän äkkiä tutummaksi eikä Kaarina pääse ohitse.
— Hyvää päivää, sanoo hän ja hänellä on se tunne, että hänen korvanlehdistään ehkä tihkuu veripisaroita. — Olette taas palannut kotiin.
He ojentavat toisilleen kaukaa kätensä. Joili kumartaa eikä sano mitään, katsoo vain silmillään, jotka ovat syvällä, sinisissä kuopissa.
— Te olette paljon muuttunut. Olette kai kulkenut kaukanakin. Täällä kotona on isäni kuollut… olette kai sen kuullut. Muuten on kaikki entisellään.
— Entisellään!
Hän päästää sanan huuliltaan kylmästi ja katkerasti, ja poskille puhkeaa heikko puna ikäänkuin häntä hävettäisi. Hänen suupielissään värisee iva ja ääni on selvä ja kirkas kuten ihmisen on, joka paljon on ääntään käyttänyt.
— Eikö ollut hauska tulla kotiin ja tavata kaikki ennallaan? sanooKaarina tietämättä mitä oikeastaan puhuu.
Mies naurahtaa ja vetää ohuet huulet eräänlaiseen hymyyn. Hän hakee taskustaan paperossilaatikon ja raappii kiihkeästi tulta. Tikku toisensa perästä sinkoaa syttymättä hankeen.
— Paras on, että menemme kukin haarallemme, sanoo Joili hampaittensa välistä. — Meidän tiemme eivät kulje yhtäälle päin.
— Mitä te tarkoitatte? kiihtyy Kaarina ja vapautuu jonkin verran ahdistuksestaan. — Teissä kytee ja palaa — mitä teille on tapahtunut?
Mies puhaltaa sauhun syrjään, koppaa käteensä paperossin, rutistaa sen sammuksiin ja viskaa menemään. Nainen seisoo hänen edessään sorjana, kukkeana, silmissä levoton kysymys. Hän on heikko, ihana nainen!
— Älkää te minua härnätkö…
Joilin ääni tulee kuin maan onkaloista ja nainen kalpenee tuon äänen alla. Hän jähmettyy, pitäisi paeta, mutta ei pääse paikalta.
— Minä en tässä katsokaan teitä minäkään aatelisneitona, jatkaa ääni, — vaan minä otan teidät jos tahdon, niinkuin tuhannet teidän vertaisenne ovat ottaneet minun vertaiseni naiset! Nyt tiedätte…!
Mies naurahtaa, työntää lakkinsa takaraivolle ja yrittää mennä. Mutta nainen on nyt päässyt päällepäin ja puhuu kuin vuoren harjalta.
— Mitä minä olen teille tehnyt?
Joili ei sano mitään, nauraa vain, kädet nyrkeillä, lakki niskassa, nauraa samalla jääkylmästi ja palavasti.
— Missä te olette noin kovasti muuttunut…?
— Maanviljelyskoulussa! Teidän aatelinen pappannehan minut sinne lähetti…
— Mutta kuinka te voitte noin katkerasti puhua?
— Ei, totta puhuen, siellä silmät kyllä aukenivat, mutta juuret ovat paljon syvemmällä… Tahdottekos kuulla? Se alkoi jo silloin kun yhdessä leikittiin, kun minä reksuttelin paljain jaloin ja kartanon herratkin olivat paljain jaloin. Me etsittiin iltakaudet kasimatoja — minulla oli aikaa vain illoin, minä olin työssä kaiket päivää, herraspojat laiskottelivat, makaelivat ja tekivät mitä halutti. Yhdessä uitiin ruokatunnilla — vedessä oltiin ihan saman näköisiä ja arvoisia, yhdessä kaiveltiin, kasimatoja haeskellen, kivien ja hirsien alustoja. Mutta kun syömään mentiin, erottiin. He menivät herrasväen pöytään, minä väen pöytään. Nälkä oli ja hyvältä maistui — ei heille herkut sen paremmilta maistuneet kuin minulle silakat yhteisestä kalakupista. Ja talkkunavelliä minä vetelin ja hyvältä maistui, vaikka joku toinen vastikään oli nuollut lusikan puhtaaksi… Mutta hellan nurkalle sytytettiin kynttilä ja siinä nostelivat Annat ja Miinat puhtaille porsliinivadeille paisteja ja kukkakaaleja ja munia ja koristelivat niitä salaateilla ja muilla heinillä. Ja kun niitä kannettiin herrasväen pöytään, jäivät ovet auki ja näkyi puhdas valkoinen pöytäliina ja kukkia ja pulloja. En minä vielä silloin osannut verrata näitä pöytiä: sitä puhdasta, kukitettua ja pullotettua ja sitä tahmeaa, joka oli täynnä perunankuoria ja eltaantuneita silakanpäitä, molemmissa päissä puurovati, sohrittuna ikäänkuin kanojen nokilla. Minä vain muistan, että minulle tuli vesi suuhun, kun näin padoista nostettavan herrasväen koreita ruokia, mutta en minä tullut ajatelleeksi nurjuutta siinä, miksi laiskurit saavat mässätä ja ne jotka työtä tekevät, kitua suolakalan ja reikäleivän ääressä…? Minä muistan kuinka pojat popsivat krapuja — lautaset niin täynnä kuoria että tuskin naama takaa näkyi. Yhdessä me olimme kravut pyydystäneet. Minulle oli annettu kymmenen pienintä krapua. Ja herra vainajan minä muistan: hänellä oli salvetti leuan alla ja hän pyyhki viiksiään ja kaatoi pullosta viiniä ja silmät katselivat ahneina herkkuja…
— Joili!
— Silloin en minä vielä ajatellut mitään, minä olin kasvatettu siinä hengessä, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta sitten…
Hetkeksi Joililta katkeaa puhe. Se on piiskannut Kaarinaa kuin rajuilma, hän seisoo pää kumarassa ja antaa piiskata.
— Niin, minä olen oppinut vihaamaan herrasluokkaa. Minä vihaan teitä kaikkia… Muistattekos kun me niitettiin kotiniittyä? Kuuma oli niin että hiki virtana valui. Ei maittanut ruoka eikä yöllä saanut unta kun sääsket söivät. Pehtori tuli sitten puhumaan, että koettaisimme saada kuivat heinät korjuuseen, baromeetteri laski ja pilviä nousi taivaalle. Me huhdotaan kuin hullut — omat heinät olivat luokona niityllä, me korjataan kartanon heiniä. Tulee sitten herrasväki katsomaan heinämiehiä, nuoret herrat ja heidän toverinsa, ja nuoria neitejäkin on mukana. Joku herroista hakee haravat ja yksi neideistä yrittää hänkin tarttua haravan varteen. Hän nauraa ja sohrii ja selittää vähän ajan perästä, että tässä tulee niin kuuma ja kädet paisuvat niin kamalasti. Hän sanoo sen selvällä suomenkielellä — muut eivät osaa suomea. Sitten mennään ladon taakse katveeseen ja kuunnellaan ukkosta joka möyryää kaukana. Yksi neiti ottaa heinänkorren ja sitaisee sillä herran huulia. Se on olevinaan jotakin leikkiä. Loikoillaan heinissä, karamellipussi kiertelee. Me hikoillaan ja haravoidaan. Hahhahhah — mitä te luulette meidän ajattelevan?
Kaarina seisoo kuin lyötynä. Ei hän tiedä onko hänen jalkansa alla maata vai vaappuuko hän ilmassa. Ei hän osaa mitään sanoa, hänen sisässään on kaikki sekaisin.
— Ennallaan täällä kaikki on, jatkaa mies. — Ennallaan! Täällä maataan, ei täällä tiedetä mitään niistä suurista aatteista, joitten alla maailma järkkyy. Kukin nakertelee nurkassaan ja on tyytyväinen, nakertelee homehtunutta luuta, joka on viskattu herran pöydältä, eikä uneksikaan mitään parempaa. Käydään kiltisti kirkossa, pappi sanoo että pitää olla nöyrä. Ja nöyriä ollaan!… Ennallaan, ennallaan täällä totisesti kaikki on. Täällä maataan. Mutta minä olen tullut tätä seutua herättämään. Ja jumaliste, raatajien pitää herätä näkemään mikä heidän herransa on: verenimijä, jota pitää vihata, vihata sammumattomalla vihalla…
— Joili!
— Paras on, että me eroamme ja kiireesti.
Hän astuu Kaarinan ohitse. Askeleet narskahtavat lumessa, tupakinsavu tuntuu vielä ilmassa.
Kaarina seisoo kuin naulattuna polkuun. Hänen otsansa on kuuma ja kipeä, sydän lyö ja läähättää.
Aurinko laskee. Alastomat koivut punertavat, niiden varjot lepäävät sinisinä maaliskuun hangilla.