Lastu laineilla on enää loistava Louhilinna, kaarna koskessa on kaunisKaarina. Nyt mennään kukkuloilta alas horniin!
Yksi ainoa kirje sen sai aikaan.
Se tuli Olofilta. Hänen täytyi kirjoittaa, kun ei hän itse päässyt tulemaan. Kaarina luki kirjeen uudelleen ja uudelleen, nousi, käveli edestakaisin huoneessaan, putosi istumaan tuolille, itki, kokosi voimansa, lamaantui taas ja koetti taasen päästä pystyyn.
Metsä täytyy myydä… Gustafilta epätoivoisa kirje… kunniavelkoja, nimittäin pelivelkoja… kun eivät aiheuttaisi epätoivoisaa tekoa. Hänen täytyy heti saada tieto, että sisarukset suostuvat — velkojat odottavat vielä jonkin aikaa. Metsä täytyy myydä. Jolleivät velat peity, täytyy uhrata talo.
Uhrata talo… uhrata talo… uhrata talo!
Hän piteli päätään. Hän paineli ohimojaan ja pusersi käsiä rintaansa vastaan.
Uhrata talo! Uhrata talo!
Hän nauroi itkua ja itki naurua. Uhrata talo!
Kun isä oli kuollut, niin siinäkin surussa oli ollut jotakin lohtua — tässä ei ollut mitään. Revi kasvi juurineen maasta ja vaadi sitä vielä elämään. Elämä loppuu — hän menehtyy, ei äkkiä, vaan hiljalleen näivettyen ja kituen.
Uhrata talo! Uhrata talo!
Hän oli pitkänään permannolla ja hypisteli terävää naulaa. Vanhassa uskollisessa permannossa oli suuria nauloja, jotka lohduttivat häntä hänen hädässänsä. Hänellä oli hätä käsissä. Olof ei raaski kirjoittaa koko totuutta, mutta selvää on, että talo täytyy uhrata. Silloin valuu elämä hiljalleen hänen suonistaan.
Ja hän kitui siinä permannolla ja repi sormiaan naulan päähän, silmät puserruksissa, huulet puserruksissa ja sydämessä tunne, että sitä raastettiin pihdeillä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että on kiire. Gustaf voi ryhtyä ajattelemattomaan tekoon. Ja hän kimmahti pystyyn, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja kutsutti ylös pehtorin.
Tunnin perästä oli pehtori matkalla sähköttämään everstille Pietariin.
Miten pääsi huhu pitäjälle? Mistä ihmiset sen saivat tietää? Kaarinan kasvoistako he sen lukivat?
Neiti on vihdoinkin väsynyt talonpitoon, kerrottiin, veljet tahtovat panna rahat pankkiin. Tai kun ei neiti vain olisi kihloissa. Mutta kenen kanssa? Louhilinnassa ei ole käynyt ketään sellaista eikä edes pitäjälläkään. Asia onkin niin, että eversti on vararikon partaalla ja talo täytyy myydä. Sellainen sillä juuri oli rouva, näkihän sen täällä hautajaisissa… Ei taloa myydä, metsä vain myydään mätänemästä. Ehei, ei tarvitse muuta kuin nähdä ylpeä neiti, niin tietää, että on tosi käsissä.
Talossa alkoi käydä tukkiyhtiöiden asiamiehiä. Toiset olivat hienoja, ruotsia puhuvia herroja, toiset norjalaisia, toiset herra Mäkirinteen tapaisia. Kaarina oli ensin aikonut jättää koko asian pehtorin haltuun, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän kohteliaisuudellaan ehkä voisi vaikuttaa asioiden suotuisaan kulkuun. No niin, hän juo maljan pohjaan! Ja hän tarjosi herra Mäkirinteellekin kahvia suuressa salissa.
Kaikki nämä herrat kiertelivät taloa, tarkastivat rakennuksia ja lähtivät lopulta puistoon: Suurselän honka veti heitä ihmeellisesti puoleensa, jokaisen täytyi kepillään kolkuttaa sitä kylkeen ja ihmetellä ettei se ollut laho. Kaarina pakeni, hän kuuli koputuksen vaikka hän olisi mennyt maailman ääriin. Ja kun herrat sitten palasivat puistosta juomaan toista kuppia, ehdottivat he säännöllisesti jokainen, että talo myytäisiin yhtiölle kaikkineen päivineen. Se on aina edullisinta: yhtiö pitää silloin huolen maanviljelyksestä ja yhtiö panee toimeen oikein järkiperäisen metsänhoidon.
Kaarina toivoi viimeiseen saakka, että talo saisi jäädä. Keväällä hän pakotti itsensä panemaan puutarhan entiseen kuntoon ja kylvi taimilavat. Taimet nousivat rehevinä — sanotaan heinän veren valamilla taistelukentillä versovan paremmin kuin muualla — kyyneleet valuivat Louhilinnan taimilavoihin ja ne menestyivät erinomaisesti.
* * * * *
Toukoja tehtiin, leivoset pyörivät sinisessä avaruudessa ja hopeinen helinä soi taivaanrannalta toiselle. Neljättäkymmentä hevosta oli ahertamassa Louhilinnan vainioilla. Mutta maa nousi teräksen alta, väkevästi lemuten.
Talo oli pantu kesäkuntoon, sisäikkunat otettu pois, uutimet pesty, huonekalut päällystetty vaaleilla pesukankailla, pöydille tuotu kevään kalpeita ensi kukkia. Talo on juhlakunnossa, sillä Olof palaa tänään, palaa nuorena insinöörinä. Vaunut ovat lähetetyt asemalle ja tuntia ennen kuin häntä odotetaan kotiin, lähtee Kaarina keveillä rattailla vastaan.
Hän kukutti ensimmäistä käkeä kevätpurojen varrella, kun vaunut ilmestyivät tienkäänteeseen. Purot kiiltelivät auringossa, leivoset helistelivät säveliään, puut puhkeilivat, kun sisarukset kohtasivat toisensa.
— Mutta Kaarina… kuinka sinä olet laihtunut!
— Enhän minä… mutta sinä!
He koettivat molemmat olla reippaita, vaunut jätettiin tulemaan perässä ja he läksivät Kaarinan keveillä rattailla edelle. Ja he puhelivat keväästä ja Gretasta ja Gretan ja Olofin häistä. Ne ovat jo kesäkuussa! Helsingissä, Gretan kodissa. Ja sitten he yhdessä tulevat Louhilinnaan. Täältä he sitten lähtevät ulkomaille, Belgiaan. Olof on saanut stipendin. Se on hauskaa, äärettömän hauskaa!
Ja Kaarina hymyili ja kyseli, mutta hänen suupielensä vavahtivat tuontuostakin ikäänkuin häneen olisi koskenut ja silmiin tuli säikähtynyt ilme. Kun ei Olof kerro sitä yhtä asiaa! Hän kiertää ja kaartaa sitä, on kai siis kuitenkin niin, että talo täytyy uhrata.
— Minä en jaksa odottaa enää, puhkesi Kaarina vihdoin puhumaan, — sano se nyt suoraan: eivätkö metsärahat riitä? Paljonko oikeastaan tarvitaan?
— Mutta älä nyt noin kiihdy… puhumme toisen kerran. Katso, Bergstedt kirjoitti suoraan, ettei talonpito enää mene…
— Metsärahat siis eivät riitä?
Olof yritti vieläkin nauraa pois hädän hänen kasvoistaan.
— Sinä olet niin, niin lapsellinen…!
— Eivät siis riitä…? Mutta jos me möisimme kaikki koristukset ja vanhat hopeat…
— Mitä sinä luulet, että niistä saa!
— Talo siis täytyy uhrata! Mutta armahda nyt minua, sano se nyt suoraan!
Kaikki katkesi häneltä niinkuin mestatessa menee uhrilta pää. Ei hän kuullut mitä Olof hänelle sanoi, ei hän käsittänyt sanojen merkitystä, ne kaikuivat korvissa kuin jotkut tarkoituksettomat äänet. Kotipuitten latvat jo näkyivät, kun hän vihdoin alkoi päästä tajuihinsa. Äkkiä hän joutui ikäänkuin raivoihin.
— Mitä sinä ymmärrät näistä asioista. Sinä vietät häitä ja menet vieraille maille. Teille kaikille veljille on tämä koti aina ollut hauta — minulle se on ollut elämä, kaikki.
— Kaarina!
— Minun aivoni syttyvät tuleen. Älä minua koetakaan lohduttaa. Minä tiedän, että minulta loppuu elämä, jos minut täältä siirretään. Minä taistelen henkeni puolesta… Te tapatte minut…
Ei hän kuule veljensä helliä sanoja.
Enhän minä muuta pyydä kuin että saisin olla täällä… Onko se väärin? Olen hiljaa, olen hyvä, koetan olla hyvä! Eikö nyt kukaan voi tulla minun avukseni! Kaikki te ilkutte minun tuskaani, tuokin metsä kuinka se voi puhjeta! Minä rakastan sitä, lakatkoon jo, menkööt nuput takaisin kuoreen! Kuinka nuo linnutkin hennovat laulaa, eivätkö ne näe, että ilo on loppunut maan päältä, että jäljellä on vain tuskaa ja hätää. Rakkaus täytyy kaikki raastaa pois sydämestä. Minä tulen kohta ja revin maasta ruohot ja lumivuokot ja heinät. Minun täytyy ne kaikki repiä sydämestäni. Pelätköötkin minua kukkaset… minä pelkään itsekin itseäni… Kaikki näivettyy ja lakastuu, metsät ja kukkaset ja minä itse. Oi, kuinka minä olen niitä rakastanut, minun silmieni ilo ne ovat olleet — minun täytyy mennä pois ja toinen tulee niitä katselemaan, joka ei niitä tunne eikä rakasta!
He tulevat vainioille ja heidän silmiensä eteen leviää hedelmällinen musta maa ja kymmenet aurat, jotka kääntävät sitä. Silloin nousee Kaarina yhtäkkiä istualtaan ja hänen sydämensä huutaa: lakatkaa, miehet! Turhaa on teidän työnne: ei kasva mitään, vaikka kuinka kylväisitte. Minun silmieni valo ei enää saa lämmittää näitä peltoja eivätkä ne voi kasvaa!
Tietysti ei hän mitään sano, vaan putoaa heti takaisin rattaille. Kotiportti vingahtaa niinkuin lapsi, joka on jätetty kuolemaan metsään. Sinä musta maa, itke, se joka sinua rakastaa, on kovin onneton. Ne tulevat ja vievät sinut, ei, minun käteni eivät voi sinua suojella. Sinä musta multa, ole armollinen, ota minut syliisi ja anna minun siihen kuolla…!
Kaarina hoippuu ylös portaita.
Mutta hänpä ei päästä sisään noita vieraita ihmisiä! Tämä on hänen omaansa. Hän lyö jokaista, joka yrittää. Hän lyö säälittä. Hän repii silmät päästä, hän surmaa, jos tarvitaan…
Mutta ne ovat niin viisaita ja viekkaita: ne tulevat rahat kourassa. Raha on väkevämpi kuin rakkaus. Hän lyyhistyy rahaläjien alle. Ja vieraat kädet ostavat kaikki hänen oikeutensa. Ne taittavat kukat puutarhasta, ne soittavat äidin soittokonetta, ne ottavat kynän isän pöydältä, kynän, joka kului hänen käsissään. Vieraat menevät puistoon, koputtavat pyhän puun runkoon ja nauravat… Ja isän ja äidin hauta on kukatonna.
Ei, ei ole enää muuta kuin tuskaa ja hätää!
* * * * *
Louhilinnan naapurina järven toisella rannalla on Hintsan kartano, vanha herraspaikka, jonka talonpoika parikymmentä vuotta sitten on ostanut. Rikas ja mahtava on Hintsan isäntä. Komeilla hevosilla ajetaan kirkkoon ja muhkea silkki on emännän päässä, milloin musta, milloin ruskea, milloin valkoinen. Tyttäret ovat hyvissä naimisissa mutta pojilla ei ole ollut onnea: toinen on kuuromykkä, toinen roistonalku. Kuuromykkä on kotona eikä tee kenellekään pahaa, mutta se toinen, Janne, kiertelee maailmaa eivätkä vanhemmat monesti edes tiedä missä hän on. Hän purjehtii kaukaisilla vesillä kuumissa maissa eikä vuosikausiin anna tietoa itsestään. Äiti yhä itkee, rukoilee ja toivoo kotiin palaavaksi — isä toivoo salaisimmassa sydämessään, että poika jäisi sille retkelleen. Ei hänestä sentään ikinä ihmistä tule.
Mutta eräänä päivänä palaa poika, palaa nälkäisenä ja risoissa. Äiti ilostuu niinkuin pyhässä kirjassa isä tuhlaajapojastaan, isä päästää kirouksen ja lähtee ulos.
Janne kertoo liikuttavia tarinoita vaiheistaan. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin koko Hintsan hinta, mutta laiva joutui Hyväntoivon ulkopuolella haaksirikkoon ja hänen toverinsa, irlantilainen kippari, sattui, senkin juupeli, pelastamaan hänen kirstunsa veneeseensä — ja sinne rahat menivät, jollei miehelle nyt tulisi paha omatunto ja hän lähettäisi hänelle edes osaa rahoista. Hän näet kyllä tietää hänen osoitteensa. He olivat olevinaan hyvät ystävät ja oli määrä joskus kirjoitella.
— Junkkari! keskeyttää esikoisensa suuren äänen isä, jonka äiti on noutanut kuulemaan kertomusta. — Vai luulet sinä voivasi meille vanhoille syöttää mitä loruja vain…
— Pappa, pappa, tulee äiti väliin. — Poika raukka on niin paljon kärsinyt…
Ja äiti puettaa Jannen, ottaa häneltä kauniita lupauksia, rukoilee hänen kanssaan ja tulee vakuutetuksi, että kaikki vielä kääntyy hyvin päin.
Jonkin päivän makailtuaan kotona lähtee Janne maailmalle. Hän tahtoo tuloja, ei tässä viitsi rahoitta olla, isä hoitaa maanviljelyksen eikä kuitenkaan anna sitä käsistään.
Janne palaa retkeltään kestikievarikyydillä, yllä kaupungin räätälin tekemät vaatteet ja tuo tuliaisia: äidille silkkiä, isälle kannun konjakkia.
— Noo, pappa, mitäs nyt meinaatte?
Isä mittaa häntä kantapäästä kiireeseen asti, nyökäyttää päätään, sylkäisee, kääntää selkänsä ja menee.
— Älkääpäs menkö! Tämän pitäisi olla parasta lajia. Mamma, antakaapas lasit!
Isä kääntyy ovessa ja sanoo myrkyllisesti:
— Jokos se kippari nyt on lähettänyt ne rahat sieltä haaksirikosta?
— No rahaa on, sama sitten mistä on tullut. Maistetaanpas nyt tätä ainetta.
— Oletko ollut varkaissa, junkkari?
— Sakta pakkona! sanoi saksalainen. Maistetaanpas nyt! Siinä on korkkikin niin pitkä ja pitää nostaessa sellaisen poksahduksen… No, eikös ole priimaa!… No ja helkutissa, katsotaanpas sitten tätä mamman silkkiä! On se annat-toista kuin ne entiset. Kelpaa mamman kirkolla kuiskaista tuttujen korvaan, että toi sen Janne sieltä Ameriikasta.
— Ethän sinä sitä suinkaan sieltä… Etkös ostanut nyt…? kysyy viaton, kyynelsilmä äiti.
— Ykskaikki tuliko ostettua meren tuolla tai tällä puolen… Ja nyt näette sitten sen seitsemännen ihmeen, näette oikein rahamiehen lompakon.
Janne viskaa pöydälle ihkasen uuden lompakon. Se on pullollaan. Isännän silmät menevät pojasta lompakkoon ja lompakosta poikaan ja iva ja epäilys on hänen kasvoillaan. Janne avaa lompakon, sylkäisee sormiinsa ja sitten alkaa pöytään läiskää sadan markan setelejä.
— Tiedättekös mitä näillä tehdään? Näillä ostetaan tuo tuolta… Minäkö? Jaa, saakuli sentään, ette mahda uskoa minun meidän vanhaa riihtä meinaavan! Kartanoa minä meinaan, viiden pitäjän suurimpaa, sitä jossa se aatelisfröökynä hallitsee.
— Junkkari… olet sikahumalassa.
— Hannanhan, ettekös nyt näe, että nämä on silkkaa setelirahaa.
— Tiedätkös sinä lurjus mistä puhut? Louhilinnassa on metsäkin puolen miljoonan arvoinen, ja talo…
— Mutta kun tässä on paperi, jossa sanotaan, että maanviljelijä Johan Hintsa minä hetkenä hyvänsä saa pankista nostaa aina kuuteensataan tuhanteen asti. Mamma, tuokaapas lasit, ei tämä pappa muuten mitään näe… No helkatissa, saisitte jo ruveta uskomaan.
— Oma tekemäsi paperi. Kyllä minä sinut tunnen!
— Saakula! sanon minä, noita häntiä ei joka mies teekään. Ne on tirehtöörin omia häntiä, joita hän sen ilmosen ikänsä on nimensä alle värkännyt. Onhan niitä häntiä ollut teidän omissakin papereissanne. Ja kun Louhilinnan herrat ne hännät näkee, niin lohkeaa koko kartano minulle että hihkaa…
— Hihkaa sinä. Minä en usko ennenkuin näen.
— Olkaa vain uskomatta, mutta minulla on miehiä takanani. Seksat syötiin tuomari Seeterin ja patruuna Mäkirinteen kanssa. Ja Louhilinnassa on nyt asiat semmoisella kannalla, että rahalla saa. Eversti on pahassa kiikissä, täytyy saada rahaa, taikka menee kunnia. Rouvalta kuuluu jo ottaneen niin paljon kuin on voinut ottaa. Veljet eivät voi häpeää kestää, eikä suku muutenkaan. Ylpeää väkeä näet ollaan. Tämän tietää jo koko maailma paitsi te! Talo on näet vuosisatoja ollut tuossa järven takana ja te olette tottunut siihen, että suku istuu siinä kuin Herra taivaassa! Mutta minä sanon sen, että ylpeät herrasväet kiittää vielä Hintsan Jannea, kun hän heidät Mikistä päästää.
Janne vilkaisee isäänsä. Ähäh, jopas meni suu tukkoon! Hän on päästämäisillään naurun, mutta nielee sen ja laputtaa, viekas hymy kasvoilla, huoneesta.
Kypsyköön nyt uskossaan ukko! Hän tarvitsee hänen apuaan sen verran, että saa hänet kanssaan neidille puhumaan. Jos hän yksinään menee, niin ei synny kaupoista mitään, mutta ukkoon herrasväki luottaa… Kypsyköön, kypsyköön siellä uskossaan! Tämä maailma on niin kiperä ja kapera, ettei koskaan voi käydä suoraan asiaan kiinni, aina täytyy vähän kiertää ja kaartaa.
Seuraavana aamuna ovat isä ja poika matkalla Louhilinnaan. Molempien parta on ajettu, toiselta kokonaan, toiselle jätetty pitkät viikset. Jannella on tärkätty paidanetumus ja keltaisenkirjava kravatti. Rantaan päästyä kastelee isäntä vielä toisella puolen venettä tukkaansa ja viruttaa kasvojansa, toisella puolen venettä harjaa Janne vaatteitaan ja nostelee housujaan.
— Paras olisi, sanoo poika vähän epävarmana, — että te pyytäisitte ostaa talon… niinkuin minulle.
— Kyllä minä sen ymmärrän, ettei sinulle kukaan myy! Kun sitten edes pysyisit siellä.
— Minä pysyn varmasti, minä menen naimisiin — eikös mamma puhunut? Ja sillä tytöllä on rahaa. Reissattiin tässä junassa yhdessä ja minä autoin tavarat vaunusta ja ostin sille torttuja ja kysyin että passaakos tulla katsomaan. Ja tyttö sanoi, että passaa kyllä. Ja minä menen heti kohta naimisiin, kun vain talon saan.
— Mutta katso kanssa, että rupeat elämään ihmisiksi. Minä en enää toista kertaa mene rehellisiä ihmisiä sinun tähtesi pettämään. Äläkä sinä hopota, kun sitten neidin kanssa puhutaan — se pelästyy paikalla.
He eivät voisi valita otollisempaa hetkeä. Kaarina ei ole nukkunut moneen yöhön, hänen poskillaan palaa punaiset täplät ja käsi, jonka hän miehille ojentaa, oli kylmässä hiessä.
Vanha Hintsa on hyvä puhumaan ja hänen sileäksi ajetut kasvonsa ja jakaukselle kammattu tukkansa herättävät luottamusta.
— Kun me ollaan kuultu, ettei neiti sentään ajan pitkään pidä taloa, kun pehtorikin tulee vanhaksi ja työväestä alkaa olla vastusta. Ja kyllähän talossa on hyvä metsä ja varmasti yhtiöt ja sen semmoisetkin ostavat talon. Mutta ne pyyhkivät sitten maan ihan paljaaksi. Että mitäs jos neiti möisi kotipitäjän miehille ja vanhoille naapureille. Tuli tuo poikakin kotiin ja aikoo mennä naimisiin ja asettua olemaan hiljaa, senkin maankiertäjä. Jos tämä talo saataisiin, niin olisihan sitten mihin panisin asumaan ja olisi tässä vanhempien silmien alla. Ja rahaa on sitäkin tiedossa, jos herrasväki niinkuin tahtoisi. Ja eikös se sentään olisi mukavampaa, jos talo joutuisi tutuille. Herrasväki voisi sitten aina käydä katsomassa ja vaikka asua kesätkin tässä vanhassa rakennuksessa. Pantaisiin kuntoon uusi uudelle isännälle. Ja voisihan neiti vaikka ainakin asua tässä, niinkuin tähänkin asti.
Kaarinan piirteet ovat pehmenemistään pehmenneet ja veri tuontuostakin valautunut kasvoille. Hän on näinä päivinä niin paljon kärsinyt — vanhan naapurin puhe tulee kuin lieventävä lääke. Toivo alkaa hänelle tuikkia, jännitys on laukeamaisillaan ja kyyneleet puhkeamaisillaan silmiin.
Hintsalaiset näkevät selvään sanojensa vaikutuksen. Vaikea Jannen on ollut pysyä syrjässä, mutta hyvä se on ollut ja hyvä on vieläkin, ettei hän iloaan näytä. Tyttöraukalla on hätä käsissä, luulisi nyt voivan polkea hintaa. Yhtiö kyllä on antanut luvan mennä korkealle, mutta omaan pussiin putoaa osa, jos hyvät kaupat tulee.
— Niin, virkkaa Kaarina vihdoin ja huulet vapisevat, — minä en yksinäni voi mitään päättää. Minun täytyy kirjoittaa veljille. Tietysti olisi onnellisempaa, jos talo joutuisi tuttuihin käsiin. Te olette tunteneet isäni, te panisitte arvoa hänen työlleen…
— Kas mehän aina oltiin niin hyvät sen vainajan kanssa, ainahan se kävelytti pelloillaan ja sen neuvostahan minä ensinnä rupesin apilasta kylvämään.
— Te ette kaataisi puistoa ja te säästäisitte metsää…
— Jaa kyllä siellä on sellaisia puita, joita pitäisi kaataa mätänemästä…
— Onhan se toista, ymmärrättehän mitä minä tarkoitan. Te hoitaisitte karjankin, se on kaikki kotona kasvatettu.
— Aijai sellainen karja! Tämä vainajahan minulle ensinnä opetti uudenaikaista karjanhoitoa. Taitaisi ilman häntä Hintsalla tänäkin päivänä olla hakonavetta…
Kun miehet palaavat rantaan, paistavat heidän kasvonsa. Kaarinakin rientää puutarhaan vilvoittelemaan polttavia poskiaan ja hänen täysi sydämensä kuiskaa joka puulle: ehkei meitä erotetakaan!
Entä jos hän saakin pitää puiston ja päärakennuksen, entä jos hän saa pelastetuksi sen palasen syntymäkotia!
Pitäjällä on taasen uutta päänvaivaa. Mistä kummasta on Hintsan Janne saanut sellaisia rahoja? Ei toki Hintsan vanhalla isännällä ole pankissa kuin korkeintaan satatuhatta. Janne kyllä kertoo haaksirikosta ja Kaliforniasta ja kullasta, mutta kukapa hänen puheisiinsa uskoisi!
Louhilinnan vanhat torpparit, joiden suku on vuosisatojen kestäessä rakentanut taloa yhdessä isäntäväen kanssa, ravistavat päätänsä eivätkä usko, että koko myymishuhussa on perää. Nuoret nauravat: sama se kuka heitä käskee ja komentaa! Mutta vanhat miehet ja vaimot, jotka kesteinä asuvat tupien nurkissa ja jotka elävät kartanon turvissa voivottelevat, että ei nyt enää ole edessä kuin vaivaistalo! Kitkijä-Leena pysäyttää Kaarinan kerran puutarhassa.
— Onko se totta, kysyn sitä neidin omasta suusta, että onko se totta, että kartano myydään?
Kaarina nyökäyttää päätään ja menee.
Vanha vaimo lyyhistyy lavan ääreen ja Kaarina kuulee hänen itkevän ja puhuvan itsekseen: minkäs tähden minä sitten enää kitken! Ei ole sitten enää ketään, joka kahvikupinkaan antaa, kun kyökkiin menee…
Eräänä aamuna huutaa Miina mamsseli Kaarinaa kamariinsa. Hänen silmänsä palavat ja huulet ovat kuivat. Hän on nähnyt unen: oli karvainen mies, jolla oli häntä ja sarvet ja se kömpi ylös Hintsan mäkeä. Sillä oli kädessä tulipunainen pussi ja sitä se heilutti portin edessä ja nauroi. Janne tuli portille ja huusi: suurempi sen olla pitää! Ja pussi paisui suuremmaksi. Ja Janne huusi sen kolme kertaa ja kolmannella kerralla tuli pussista kokonainen säkki eikä karvainen mies enää voinut sitä heiluttaa, vaan se oli kiinni maassa ja aukeni ja siitä valui hopearahaa. Sitä tuli niin että portti peittyi ja Janne seisoi hopeassa polvia myöten.
— Vai niin, koettaa Kaarina laskea leikkiä.
— En minä uniin usko, sanoo Miina mamsseli, — mutta kun äitini kuoli näin semmoisen unen, että suustani putosi etuhammas, ja hampaat ovat aina minun unissani merkinneet omaisen kuolemaa. Ja hopea on aina minun unissani ollut surua. Ja nyt minusta tuntuu, että Jumala tämän unen kautta tahtoo varoittaa meitä myymästä Hintsalle.
— Mutta ajattele, että jos Hintsa ostaa, niin me saamme jäädä tähän asumaan. Yhtiö kaataa metsän ihan paljaaksi. Ja meidän täytyy muuttaa pois… Hyvä Jumala, kaikki te neuvotte ja neuvotte, enkä minä ymmärrä mitä minä teen!
* * * * *
Joili on ollut matkalla ja palaa illalla Heikkilään.
On niin myöhäistä, että linnut ovat lakanneet laulamasta, mutta isän ja äidin kamarista kuuluu yhä puhetta. Riitelevätkö he? Isän ääni on karkea ja äidin vetistelee.
Joilin on nälkä ja hän suuntaa askeleensa suoraan ruokahuoneeseen. Reikäleipäkasa on vanhalla paikallaan, vanhalla paikallaan niinikään kalakuppi, kylmät perunat ja piimäsaavi. Joili on nääntynyt ja nälissään. Uneen ei nyt ole aikaa, pää on tuumia täynnä: huomispäivänä pitää mennä kartanon neidin puheille.
Tuomet kukkivat, se tuntuu huoneessa vaikka ikkuna on peitetty. Ruoka maistuu, piimä on raikasta ja kirpeää.
Sänky porstuanperäkamarissa narahtaa, isän raskaat askeleet likenevät ovea. Ruoppi helähtää, isä seisoo Sarkkisillaan kynnyksellä.
— Tule vähän tänne.
— Jahka tästä ensin syön.
Heidän äänensä ovat nyt kalseat ja he ovat kumminkin kerran olleet rakas isä ja poika. Miten ovat he saattaneet joutua niin kauaksi toisistaan? Heidän eronsa alkoi silloin, kun poika toista vuotta maanviljelyskoulussa oltuaan kävi lomalla kotona. Silloin antoi hän vähitellen isän tietää, ettei hän aio tappaa itseään sellaisella raadannalla kuin vaari ja isä, hän ei rupea olemaan Heikkilässä — mitä täällä kotona ansaitsee? Tuskin sen verran, että saa vaatteet selkäänsä. Maailmalla hänen kaltaisensa mies elää helpommalla työllä ja panee rahaa kassaan. Entä Heikkilä…? Onhan isä vielä hyvissä voimissa ja sitten — tuokoot sisaret miehiä taloon!
Seuraavana aamuna varhain oli äiti lähtenyt häntä saattamaan. Oli kertonut isän valvoneen koko yön. Äiti oli itkenyt ja rukoillut, niinkuin äitien tapa on.
Joili ei moneen vuoteen ollut käynyt kotona. Äidin rukoukset hänet sitten kotiin toivat ja ne ne häntä täällä pitelivät, vaikkei sovintoa saatu aikaan. Isä ja poika ymmärsivät toisiaan aina vain vähemmin ja vähemmin.
Joili juo piimätuopin puolilleen, isä katselee häntä kynnykseltä.
— Ruoka näkyy kelpaavan, sanoo hän tyynellä äänellään, — vaikkei työ.
Veri karkaa Joilin kasvoille, piimätuoppi kolahtaa hyllyyn ja markan kappale isän jalkoihin.
— Tuoss' on. No, mitä nyt on sanomista?
Joili tulee tutun kamarin kynnykselle. Äiti istuu särkkäsillään vuoteen laidalla ja itkee. Siinä kamarissa, siinä vuoteessa he kaikki ovat syntyneet.
— Joisin kaljaa, sanoo isä ja ojentaa vaimolleen tyhjän tuopin pöydältä.
Äiti ymmärtää että isä tahtoo jäädä pojan kanssa kahden, poistuu ja luo mennessään Joiliin rukoilevat silmänsä.
Isä istuutuu sängynlaidalle. Poika pysyttelee ovella, lakki niskassa.
— Kartano myydään.
— Tiedän, vastaa Joili ja silmät tuikahtavat.
— Mutta tiedätkös myöskin kenen se on syy? Sinun. Et tyytynyt siihen, että itse heitit kotitorppasi vanhan vaarisi ja isäsi käsien varaan. Veit meiltä vielä hyvät haltiat, sellaiset haltiat, joita ei enää saada. Olet yllyttänyt työväkeä niin ettei enää tahdota tehdä työtä, neiti on kyllästynyt, pehtori muuttaa.
Joili naurahtaa.
— Kun neiti tulee tupaan tai kyökkiin, niin ei enää nousta ylös, vaan istutaan lakki takaraivolla juuri niinkuin sinä nyt seisot tuossa. Sinä olet saarnannut, että se on nöyryyttä ja niin näytetään, ettei vain olla nöyriä eikä tervehditä haltiaväkeä. He ovat kyllästyneet ja myyvät talon.
Joili nauraa.
— Eversti on juonut ja tarvitsee rahaa eikä siinä riitä vähemmät kuinLouhilinna likoon.
— Ne ovat ihmisten puheita. Joka on nähnyt kaikki nämä herrat lapsesta, tietää että ne ovat ihmisten puheita. Mutta meiltä menee hyvät haltiat ja se on sinun syysi se.
Joilin niska nousee ja silmät leimahtavat.
— Mutta jos itse rupeaisimme haltioiksi…
Hänen äänessään on jotakin entistä, lapsellista, rehellistä ja kirkasta. Sanat tulevat painavina, ikäänkuin ne olisivat pitkien ajatusten tulos.
Vanha Heikkilä rypistää kulmakarvojaan ja katsoo tiukasti.
— Mitä?
— Jos itse ottaisimme talon haltuumme.
— Ottaisimme talon haltuumme! Siinä sitä on oppia ja sinä sitä olet levitellyt. Ei tarvitse tehdä työtä, ottaa vain haltuunsa muilta! Mutta mitä sinä siihen sanoisit, jos sitten kaiken maailman laiskurit tulisivat "ottamaan haltuunsa" sitä mitä sinä jo olet ottanut! Ja jos kaikki lakkaisivat tekemästä työtä — luuletkos sinä, että sitten enää olisi mitään haltuun otettavaa. Kyllä säästöt pian olisivat kulutetut. Jos mekin tässä, minä ja äitisi, lähtisimme vaeltamaan niinkuin sinä teet, mitä sinä söisit kun kotiin tulet…?
— Hävetkää!
Ovi läiskähtää kiinni ja Joili töytää eteiseen. Täällä ei hän rupea olemaan, ei tätäkään yötä! Ja hän työntää syrjään äitinsä, joka tulee tielle ja käy hänen käteensä.
Hätä sydämessä rientää äiti aittaan Joilin perässä. Äiti on hänkin ollut Joilille paha, hän on häntä moittinut, hän ei ole häntä ymmärtänyt, mutta nyt sulaa hän vahaksi. Ja hän rukoilee, pyytää, selittelee ja kertoo. Ja tavarat, joita Joili kokoaa, lähteäkseen maailmalle, putoavat toinen toisensa perästä hänen käsistään ja hän unohtuu kuuntelemaan.
Kun kartanon neiti niin on kovasti koettanut olla työväen mieliksi. Kyökin pitää ennen aterioita olla niin juhlajärjestyksessä, pöydällä puhtaan liinan ja lautaset, veitset ja kahvelit. Ja ovensuussa on pesuvati ja siinä täytyy miesten pestä kätensä ennenkuin asettuvat syömään. Ja oli määrä, että kahdesti viikossa muutetaan pöytäliina ja pyyhinliinat, mutta miehet likaavat ne ikäänkuin kiusalla heti ensimmäisenä päivänä, niin että ne kolmen päivän perästä ovat mustat kuin maa. Ja piiat ovat vihaisia siitä, että pyykkiä tulee ylettömästi ja miehet ovat vihaisia siitä, että pitää pestä kädet. Ja vanhemmat miehet nauravat.
Eräänä päivänä oli neiti kannatuttanut pihalle kaikki piikojen ja renkien sängyt ja pesettänyt ne jollakin väkevällä aineella ja pannut polttamaan toisia sänkyjä ja teettänyt uusia sijaan. Ja joka sänkyyn piti pantaman aluslakana ja päällyslakana ja polstarisäkkiin olkia. Ja kun ei lakanoita ollut tarpeeksi, niin neiti toi herrasväen kaapista hienoja aivinaisia lakanoita. Mutta vanha Anna oli ollut niin kiukuissaan, että itki ja kaikki piiat olivat olleet vihoissaan kun piti pestä sänkyjä ja miehet olivat nauraneet, että kyllä nyt kelpaa potkia.
Ja ruoka on nyt entistä parempaa, vaikka se ainakin on ollut hyvää. Ja nyt syödään niin ylettömästi, ettei sellainen voi missään kannattaa. Mutta pian kuuluu Hintsa ostavan talon. Ja ne ovat ahneet ja kovat väelleen.
Joili nauraa. Hänen on niin hyvä olla, että että…
— Ei Hintsa taloa osta! Sen ostavat Louhilinnan torpparit.
— Milläs varoilla me se ostettaisiin?
Joili yltyy kuvaamaan, että otetaan valtiolaina ja myydään metsä ja jokainen lunastaa oman torppansa. Hän matkustaa Helsinkiin toimittamaan lainan ja täältä pitää valita lähetystö mukaan. Huomispäivänä hän menee neitiä puhuttelemaan. Ja eikös nyt olisi mukavaa, että tämä kaikki olisi omaa? Ja on oikeinkin, että kaikki tämä tulee omaksi… Sillä kenellä muulla siihen on oikeus kuin sillä joka on tämän maan muokannut ja pannut kasvamaan?
Joilin iloon on taasen tullut katkeruutta ja uhkaa.
Äitiä alkaa peloittaa, hänen kätensä hapuilevat neuvottomina Joilin huitovia käsivarsia ja rintapieliä.
— Menkää nyt, äiti, kertomaan tämä isälle. Meillä pitää vain olla luja usko ja luottamus. Ajatelkaa nyt, jos tuo pihamaa olisi teidän omanne — kuinka monta tuhannen tuhatta kertaa te olette siitä kulkenut navettaan ruokkimaan lehmiä! Ja navetta olisi oma ja pelto tuolla. Menkää nyt kertomaan isälle…
Äiti viipyy ja pitelee Joilin oikeaa kättä, silittäen sitä.
— Sinun pintasi on tullut niin hienoksi — mahtaisitko sinä sitten jäädä tänne tekemään työtä meidän kanssa? Kun ei Marjan mies tee maatyötä eikä Ainankaan ja Jumala näkyy antavan meidän sukuun paljaita tyttäriä. Sinä olet ainoa…
Joilin silmät lentävät haaveksien tuomen latvaan, joka kukkii ruokahuoneen ikkunan alla.
— Minun tehtäväni on kulkea herättämässä nukkuvia. En minä voi minnekään maatua.
— Lapseni… sinä herätät — mistä sinä herätät? Et sinä Jumalasta mitään puhu…
— Orjuuden unesta valkeuteen ja vapauteen…
— Kuka nukkuu orjuuden unta?
Joilin silmissä on taasen se palo, joka äitiä niin peloittaa — hänen silmäyksensä on kuin ei se olisi viisaan silmäys. Hän ei ehdi vastata, sillä tuvan ovi narahtaa hiljaisessa yössä ja he näkevät vaarin astuvan ulos. Hän on karkeassa liinapaidassa ja samanlaisissa housuissa. Paidan ylin nappi on auki ja punertava iho paistaa. Hän on paljain jaloin ja paljain päin, hopeiset hiukset hohtavat tummaa taivasta vastaan. Äiti ja poika odottavat häntä sanattomina. Joilin silmistä ikäänkuin sammuu jotakin ja hän näyttää tyyntyvän seuratessaan vanhuksen tyyntä käyntiä.
Vaari ojentaa hänelle kätensä.
— Saakos vanha mieskin jotakin sanoa? puhuu hän reippaasti, miltei leikillisesti. — Minä olen seurannut sinun askeleitasi ja katsellut mitä jälkeä sinä teet. Sillä puheellasi mitä sinä pidät, kasvatat sinä sellaisia ihmisiä, etten minä ilmaiseksikaan ottaisi niitä työhön. Mutta luuletkos sinä, että sinä laiskasta koskaan teet onnellista ihmistä? Sano vain, että ihmiset vaativat hyvää palkkaa hyvästä työstä, mutta älä kiellä heitä tekemästä työtä.
Joilin suupielissä hyppii jo iva ja myrkyllinen vastaus on tulossa.
— Ja siinä sinä erehdyt kun sinä luulet parantavasi maailman vihalla. Sinä opetat ihmisiä vihaamaan toisiaan. Ihmiset tekevät vääryyttä juuri siksi, että he vihaavat toisiaan. Eikä vain rikkaat köyhille vaan köyhätkin rikkaille. Saarnaa sinä ihmisille hyvää tahtoa, niin vääryys lakkaa…
He seisovat vastatusten kukkivalla pihamaalla, pään päällä kostea, pilvinen taivas. He ovat hyvin toistensa näköiset: sama kirkas otsa, samat sirot lahdelmat hiusrajassa, samat rehelliset silmät. Mutta vanhus on tyyni, terve, verevä — nuorukainen kiihtynyt, kalpea, sairas.
Nuorukaisen huulilta puhkeaa nauru. Hän oikaisee oikean kätensä ja viittaa vapisevalla etusormellaan vanhukseen.
— Te kysyitte, äiti, äsken, kuka nukkuu orjuuden unta: tuossa näette, tuossa! Siinä on mies, joka on raatanut herralle viidennestä ikävuodestaan kahdeksaankymmenenteen asti. Mikä on ollut hänen palkkansa? Pahnoissa makaa tuvan nurkassa, ei ole yhtä askeleellisen alaa maata, joka olisi hänen omansa. Ja sensijaan, että hän nousisi sortajaa vastaan, joka on imenyt hänen hikensä ja verensä, puolustaa hän sitä, suutelee ruoskaa, joka syöpyy hänen lihaansa… Voi sinuasi kotiseutuni kansa, jos minä hankin sinulle tilaisuuden lunastaa maat, jotka olet raivannut, niin mahdatko sinä uskaltaa niitä ottaa? Ehkäpä sinä menet herran luo ja notkistat niskasi ja paljastat pääsi ja rukoilet, että herra vain pitäisi maat omanaan ja sallisi sinun viljellä niitä niinkuin tähän asti ja maksaa korkeaa veroa…! Orjan leima on sinussa!
Vaari on käynyt vakavaksi.
— Poika on kipeä, sanoo hän miniälleen. — Jos koettaisi antaa hänelle jotakin syötävää.
Emäntä kuivaa silmiään ja kiiruhtaa vaarin ohitse ruokahuoneeseen. Kun hän palaa, on Joili pitkänään aitassa. Ovi on auki ja käsivarsi niskan alla katselee hän tyyntä, pilvistä yötä. Aitannurkan takaa pilkoittaa kiiluva järven selkä.
Hänen luomensa painuvat umpeen, hän on näkevinään valkoista hankea ja sinistä taivasta ja hangella naisen mustissa vaatteissa. Hän ottaa tämän naisen käsivarsilleen ja kantaa hänet pois, kauas siitä luokasta, johon se syntymästään kuuluu, hän korottaa sen heikäläisten, sorrettujen korkeaan sukuun.
Ja sen kanssa ja sen kautta vie hän tämän kotiseudun kansan valoon ja vapauteen.
— Syö vähäisen, pyytelee äiti vuoteen jalkopäässä.
Joilin silmät rävähtävät auki ja vaistomaisesti ojentaa hän kätensä ottamaan voileipää äidin kädestä. Ja hän istuutuu vuoteen laidalle ja syö nälkäisesti, suun täydeltä.
— Kertokaa vielä neidistä. Hän taitaa oikeastaan olla hyvä ihminen.
Äiti kertoo ja Joili syö ja silmät harhailevat tuomen latvassa ja järvellä ja pitkin kukkivaa pihaa.
— Nyt minä nukun, sanoo hän vihdoin, — ja puhukaa nyt isälle siitä asiasta. Kun neiti on hyvä ihminen, niin hän saa omille torppareilleen tinkiä.
Ja hänet täyttää suuri riemu, kun hän ajattelee, että hänen sanansa niin ovat neitiin vaikuttaneet! Että hän niin on koettanut parastaan! Kaarina liitelee hänen edessänsä milloin hangella, milloin kukkivan tuomen oksilla.
Aamulla likenee hän kartanoa. Mikä hänen on: pelkääkö hän? Meneehän hän ajamaan kansan asiaa. Olisiko hänen pitänyt syödä, onko hän näin heikko?
Hän on aina ennen mennyt sisään kyökin kautta, nyt hän vähän mietittyään uppiniskaisena menee isosta ovesta. Mutta eteisessä tulee vanha Anna vastaan, tomurääsy kädessä. Ja hän puistelee sen miltei Joilin kasvoihin ja sanoo tiukasti:
— Päivää, päivää. Jokos se Joili on unohtanut missä meillä kyökinrappu on. Kelpaa maar se sama rappu vieläkin sellaisille herroille.
Ja hän pakottaa Joilin menemään edellään alas rappusia ja käskee kyökkiin odottamaan.
Saatana ja helvetti kuinka Joilissa kiehuu! Kaikki lauhamieli on poissa ja hän viskautuu kyökin penkille, lakki niskassa, rummuttelee pöytää ja pureskelee viiksiään. Häntä hullua, kun jo melkein ajatteli mokomaakin neitiä ystävyydellä niinkuin mitäkin sorrettua tehtaantyttöä! Ei kannata hellitellä. Nyt se näytti oikean karvansa. Kirottu paikka on tämä kartano ja tätä on tässä kärsitty vuosisatoja. Ja orjat ovat nöyrästi vaeltaneet sisään toista tietä, toista korskeat herrat.
Hän ärtyy ärtymistään ja koettaa ympäriltään löytää yhä uutta virikettä vihalleen. Juuri tästä hän poikana katseli ruokasaliin, jossa herrasväki söi ja mässäsi… Mutta kas vain: kyökki on aivan muuttunut. Se on suuri, iloinen huone, seinät vaaleat, penkit ja pöydät punaisiksi maalatut… Saakeli! tuossahan on elävä ihminen! Ei hän sitä ensinkään huomannut.
Sillä on pehmeä, norja ruumis ja tumma tukka, jonka sykeröstä tunkee kiharaisia suortuvia. Se askartelee lieden ääressä. Kun se kääntyy, tulee näkyviin verevät, nuoret kasvot ja… Kas, kas niitä punaisia huulia! Silmää ei tyttö nosta, mustat ripset riippuvat pitkinä silmien kansissa.
Se on Maiju.
Vai tuon näköinen nyt on Heikkilän Joili! Hän tarkastaa häntä salavihkaa kun hän katselee kyökin seiniä — mitä hän niistä katsoo? Paikallapa heikkiläisen tuntee ulkomuodosta. Ihan tämä on Heikkilän vaarin näköinen. Mutta ei hän mokomaa ole nähnyt: mies istuu lakki päässä eikä tervehdi. Ei herroistakaan kukaan sillä tavalla käyttäydy. No, jollet sinä näe, niin en minäkään! Ja Maiju päättää, ettei ole huomaavinaan. Mutta hän tuntee Joilin katseen kasvoillaan ja veri nousee nousemistaan hänen poskilleen.
Kaarina tulee puutarhasta, kädet multaisina, vyöllä suuri esiliina. Kun hän Joilin näkee, punastuu hän, kumartaa ja käskee sisään.
Joili on noussut seisomaan kuin kimmahtamalla ja lakki on lentänyt päästä.
Ähäh! ajattelee Maiju. Täytyipäs sentään neidille.
Saakeli, kuinka hän sillä tavalla hätkähti! Joilia hävettää itseäänkin ja hän paiskautuu tervehdittyään entistä huolimattomammin penkille. Hän nousee kuitenkin samassa, likenee lakki kourassa välikamarin ovea ja katselee tutkistellen ruokasaliin. Kuinka kaikki näyttääkin paljon yksinkertaisemmalta kuin ennen maailmassa!
Kaarina tulee, ojentaa hänelle vastapestyn käden ja vie hänet saliin.
— Suokaa anteeksi, että Anna toi teidät kyökin kautta — hän on vanhanajan ihmisiä.
Joilin suu vetäytyy ivaan ja syntyy pitkä äänettömyys. Sitten Joili alkaa, katsomatta Kaarinaa silmiin:
— Ettekö te möisi taloa niille joille se kuuluu: torppareille?
Kaarina hämmästyy eikä vähään aikaan osaa vastata.
— Eihän mitään vielä ole päätetty. Miksemme voisi torppareillekin myydä, jos te vain voitte maksaa.
— Te ette saa torppareiltanne kiskoa sitä mitä joltakin yhtiöltä tai yksityiseltä pohatalta.
— Meidän täytyy saada kokoon rahaa.
— Mutta entä ne, jotka koko ikänsä ovat teille raataneet — eikö niiden pidä saada kokoon mitään?
— He jäävät tietysti torppiinsa, ei heille saa tehdä mitään pahaa.Mutta me tarvitsemme paljon rahaa…
— Mitä varten? Insinööri menee naimisiin, pitää kai tehdä häämatka…
— Minä vakuutan, me emme sellaisiin tarvitse näitä rahoja.
— Onko se sitten totta mitä ihmiset sanovat, että…
— Älkää kysykö, en voi mitään sanoa. Mutta uskokaa nyt, ettemme huvin vuoksi myy taloa.
— Jos herra eversti on juonut ja mässännyt, niin antaa niittää mitä on kylvänyt. Ettehän te toki yhden herrasmiehen hurjistelun takia pane alttiiksi satoja ihmisiä. Jollei enää voi elää, niin kuolkoon kuin koira…
— Älkää puhuko niin kauheita. Hän on minun veljeni.
— Kuka on teidän veljenne — hahhahhah! Nämä torpparit ovat vuosikymmeniä hiellänsä ja verellänsä teitä elättäneet. Ottakaa yksikin heistä, mies joka tuolla päivän paahteessa kyntää: tunti tunnilta hän astuu raskaassa maassa, hiki valuu pitkin ruumista ja aurinko on alhaalla ennenkuin hän pääsee olkivuoteelleen — ottakaa yksikin näistä miehistä ja pankaa rinnan sen hienohipiäisen herran kanssa, joka on yönsä juonut ja päivänsä nukkunut ja vielä virkatunneillaan opettavat ihmisille kuinka he toisia ihmisiä tappaisivat — kenelle näistä molemmista kuuluu maa?
— Jumalan tähden, antakaa meidän ajatella asiaa. Emme tahdo kenellekään vääryyttä.
Joili puhuu pitkältä. Hän kuvaa suurten maatilojen mahdottomuutta, sitä vääryyttä, että äärettömät alat ovat yksityisten käsissä, kun sadat ja tuhannet voisivat niistä hyötyä. Hän selittää, että he aikovat pyytää valtiolainaa. Ja tänä päivänä lähtee hän liikkeelle.
— Mutta tuo kaikki viipyy. Meillä on kiire. Ja me tarvitsemme koko summan.
Joili oikaisee itsensä uhkaavaksi Kaarinan eteen. Hän on kuin läähättävä liekki, henki ilman ruumista, kuuma, tulinen miekanterä.
— Pitääkö minun vielä kerran asettaa teidän eteenne sadat työssä harmaantuneet, loppuun kuluneet alustalaisenne ja yksi hurjistelussa näivettynyt herrasmies, ja kysyä: kuka on teidän veljenne?
Nuo sanat kuulee Kaarina vielä pitkän aikaa Joilin lähdettyä, ne ahdistavat häntä kuin pyssyn piiput metsälintua.
— Mitä minä teen, mitä minä teen?
* * * * *
Yöllä hän jo on täydessä kuumeessa. Rajat unen ja todellisuuden välillä ovat hävinneet. Hän hourii.
Hänen luokseen tulee paljon ihmisiä, etumaisimmat näkee hän kokonaan, mutta taemmista häämöttää vain päitä. Tämä tässä on Seppälä, laiha, nöyrä mies… sillä on kahdeksan lasta, ne ovat kaikki mukana, pienin ei vielä osaa kävellä, se konttaa. Ne ovat kaikki kahdeksan puisia ja töykeitä, ne eivät hymähdä, niiden kasvoissa ei mikään liiku. Seppälällä on päivätyössä aina ollut eväänä paljasta leipää, isä tahtoi monta kertaa panna hänet pois, kun hänen elämänsä oli ainaista kitumista vaikka hän kuinka olisi auttanut. Kaarinan rukoukset hänet pidättivät siinä töllissä, jonka hän omin käsin oli rakentanut. Vaikka tuolle miehelle ilmaiseksi antaisi torpan, niin ei hän pysty pitämään sitä käsissään. Miksi tuo mies sitten on niin surkea, mitä sille pitää tehdä, miten sitä auttaa? Ei hän ole ollut Louhilinnan maalla kuin viisi vuotta — pitääkö hänelle antaa torppa?
— Menkää kyökkiin saamaan ruokaa, sanoo Kaarina, — minä kirjoitan tohtorille ja insinöörille Helsinkiin… Pienen lapsen pitää saada lämmintä maitoa…
Tulee vähäläntä, kyttyräselkä, sitkeännäköinen mies, Vastamäki. Se on aina ollut hyvä työmies. Mutta sitä on seurannut alituinen onnettomuus. Ei ole kulunut sitä vuotta ettei siltä olisi kuollut lehmä tai hevonen. Ja vaimo on vuosikausia maannut vuoteessa. He ovat eläneet alituisessa puutteessa, veronmaksun edellä on aina täytynyt kuljettaa jokin eläin myytäväksi. Mutta nyt ovat lapset sentään jo suurempia. Vastamäen täytyy saada torppa!
Kolun mies tässä on maanmainio ojankaivaja. Hän on suuri ja lujatekoinen, kasvot laihat, parrattomat, ruumis luonnottomasti laajentunut ja hänen käsiään! Ne ovat niin suuret ja kovat, etteivät ne taivu edes tervehtiessä, vaan käsi käy kiinni kuin mihinkäkin koukkuun. Myöhään syksyllä, lehtien rapistessa ja sateen tulviessa harmaalta taivaalta, on tämän miehen pää vielä näkynyt suolta. Kaikki muu on ollut elotonta ja liikkumatonta, yksinäinen pää vain on liikahdellut mustien multavallien välissä. Kolulla on säästöjä pankissa, Kolu voi ostaa palstansa helisevällä rahalla.
Ja Mattila sitten, lyhyt, jäntterä, viisassilmäinen mies… ostaa hänkin torppansa milloin tahansa…
— Niin, sanoo Kaarina ja nostaa kätensä yli päiden, — minä julistan teille nyt, että te saatte lunastaa torppanne ja tästä puoleen olla itsenäisiä isäntiä…
Hän näkee kuinka heidän niskansa nousevat ja silmät välähtävät itsetietoisesti… Mutta samassa kohoaa päiden takaa pitkä, kalpea, kaljupää mies. Hänen otsastaan tihkuu verta, silmät kiertyvät nurin ja hän kaatuu ja häviää…
Silloin parkaisee Kaarina vuoteessaan ja purskahtaa itkemään. Hän tuntee, että veli on veli eikä veren siteitä saa katkaista. He eivät saa hylätä onnetonta veljeään!
Joili panee torpparit liikkeelle ja kun he kerran ovat liikkeellä, ei heitä enää äkkiä pysäytetäkään. Kokouksia pidetään, komiteoja asetetaan ja lähetystöjä menee taloon. Saadaan kuulla, että neiti yhä on kipeänä, että tohtori ja insinööri siihen ja siihen päivään asti viipyvät Helsingissä, ja lähdetään suinpäin Helsinkiin. Siellä voidaan samalla käydä puhuttelemassa muitakin herroja valtiolainan johdosta.
Lämpöisenä kesäkuun päivänä tömistelee Louhilinnan torpparilähetystö insinöörin nuorenmiehenasuntoon, jossa kaikki on huiskin haiskin. Sattuu olemaan insinöörin hääpäivä ja hänellä on vielä sangen paljon toimitettavaa. Tavarat ovat kaikki pakattavat, hansikkaat ja valkoinen kaulaliina ostettavat, soitettava räätälille, soitettava kukkakauppaan…
Nuori insinööri ilostuisi tavallisissa oloissa suuresti nähdessään Louhilinnan miehet. Nyt on hänellä niin tulinen kiire, että hän vain eteisessä seisoen kuulee heidän asiansa.
— Voi hyvät ystävät, se on kovin ikävää, mutta kyllä meidän täytyy myydä Hintsalle. Näettekö, valtion koneisto on hidas koneisto: kuluu kuukausia, ehkäpä vuosia ennenkuin te lainan saatte, ja meillä on kiire. Se on kovasti ikävää, mutta ei sille mitään voi. Koettakaapa sopia Hintsan kanssa.
Ja hän pistäytyy tuossa tuokiossa puhumaan asuntonsa emännälle, että miehille annettaisiin kahvia, puhuu heille vihkiäisistään ja käskee tulemaan kirkkoon. Sitten hän painaa jotakin miesten käsiin, sanoo heille ystävällisesti hyvästi ja lähtee kaupungille.
Ällistyneinä istuvat miehet suuressa helsinkiläisessä ruokasalissa. Ylpeän näköinen, pörröpäinen neiti tuo heille kahvia ja sanoo jotakin, kun he sylkevät permannolle. Neitsyt puhuu ruotsia, mutta pään nyökkäyksestä ymmärtävät he, että pitää mennä uunin luo sylkemään.
Mitä kaikkia insinööri antoikaan heille? Rahaa näkyi antaneen niin että junarahat tulevat maksetuiksi ja jää vielä ylitsekin. Ja sitten on tässä tällainen iso, kultalaitainen kortti. Siinä on kirjoitusta, mutta ei siitä mitään ymmärrä. Ja sitten tällainen laatikko, jossa on Sikaareja. Oikein hienoja mahtavat olla, kun on silkkistä nauhaa noin ympärillä ja kannessa koreat kuvat. Melkein täysi laatikko.
— No, otetaan nyt sitten.
— Onkos sinulla tulitikkuja?
— Täss' on puukko.
— Aina minä hampaillani tämän kannan olen puraissut.
Miehet savuttavat jo täyttä vauhtia.
— Taitaa Heikkilän Joili jo ruveta odottelemaan.
— Pitää tästä kai tuolle neitsyelle maksaa.
— Mihin lienee hävinnyt.
— Eiköhän insinööri mahtane maksaa, hän kun asuu tässä.
— Kysytään kuitenkin, ettei luule meidän salaa menevän.
Palvelustyttö löydetään parin huoneen takaa, hän ravistaa päätään, kun miehet hänelle näyttävät kukkaroaan, mutta ottaa vastaan kymmenpennisen, jota he kukin arasti hänelle tarjoavat. Ja hetkisen perästä ovat miehet kuumalla, tomuisella kadulla ja neuvottelevat, että missä päin se nyt taas onkaan se Heikkilän Joilin kortteeripaikka.
* * * * *
Kauhea päivä on tullut. Kunhan se menisi, koska sen täytyy mennä, ettei vain mitään tulisi keskeyttämään. Voisihan vielä viime hetkessä joku lähetystö saapua, Joili voisi ilmestyä tänne kuin maan alta. Eikä niillä raukoilla kuitenkaan ole rahaa!
Kuka on veli — sekö joka on samaa lihaa ja verta? Kenen on maa — senkö joka sen on perinyt? Mutta entä kun sen rahasta myy — eikö silloin tee rikosta?
Ei, ei! pois ne ajatukset, ne tekevät ihmisen hulluksi! pois, pois…!
Tuntuu niin kummalliselta: taloa ei tunne entiseksi. Vanhat palvelijat kulkevat itkettynein kasvoin ja verestävin silmin… Kevät on, ruis menee tähkään, linnut laulavat — kuinka saattaa olla näin kauhean synkkää?
Greta on suloinen sinertävässä puvussaan. Hänen naurunsa vaikuttaa kuin päivän säde kuolinhuoneessa, jossa valkoiset lakanat peittävät ikkunaa ja jääsaavit hohtavat kylmää… Greta kiinnittää kukkia Kaarinan rintaan, Gretan kyyneleet vuotavat Kaarinan pellavanheleisiin hiuksiin. Ei tuo herttainen nuori vaimo voi itkeä kuin hetkisen, seuraavassa hetkessä hän hymyilee ja nauraa, niin suuri on hänen onnensa.
Kaarinalta menee kaikki… Hän saa jäädä tähän asumaan, mutta omaa ei ole mitään.
Pitäisivät herrat edes kiirettä! He ovat kaiken aamua viipyneet isän työhuoneessa… tuomari Ceder ja veljet. Hintsat istuvat salissa. Nuori Hintsa kävelee edestakaisin ja tupakoi. Paperossinpätkät ja tulitikut hän pistelee kukkaruukkuihin.
Kaarina tulee ja menee, poskilla palavat täplät. Hän on vasta noussut sairasvuoteelta. Saliin päästyä lennättää hän aina isännille jonkin sanan.
— Te saatte nyt kaikki mitä minulle on rakkainta. Isäni käsi tuntuu täällä vielä joka paikassa… Ettehän te kaada metsää puhtaaksi, otattehan vain yli-ikäiset puut… Säästättehän hevosia. Katsottehan, ettei pahat rengit saa repiä suupielistä. Vaunuhevoset eivät koskaan ole nähneet piiskaa, ovat vain tottuneet sokeriin… Ja vanhaa Jereä ja Leenaa täytyy kohdella hyvin… Ja…
Vanha Hintsa hörähtelee ystävällisesti Kaarinan puheeseen ja suostuu kaikkeen. Mutta se onkin oikea noita pyytämään, tuo mustapukuinen tyttö!
Vihdoin viimein tulee Olof kutsumaan heitä isän työhuoneeseen.
Kaikki on siis nyt kunnossa. Hetki on tullut.
Kaarina pysähtyy kuin unessa isän työhuoneen kynnykselle. Pöydän ääressä seisoo tuomari. Hänen edessään on papereja ja hänen valkoinen kätensä lepää pöydällä. Hän on suuri ja käskevä, hän on vakava ja peloittava. Kun hän määrää, täytyy totella. Kun hän murskaa, täytyy murtua. Kun hän on lempeä, täytyy tulla onnelliseksi. Kun hän tahtoo ottaa, täytyy hänelle antaa.
Hän ikäänkuin täyttää koko huoneen. Ei ole mitään muuta. Kaarina pitelee kiinni pihtipielestä. Ei hän tiedä missä hän on tai miten kauan hän siinä on ollut. Hän kuuntelee vain ihmeellisen juhlallista ääntä, joka julistaa jotakin peloittavaa tuomiota. Sitten näkee hän kuin jostakin etäältä Gretan tulevan, kädessä teevadillinen vettä. Ja hän ajattelee: mitä hän sillä tekee? Olof ja Erik kastavat sormiaan veteen.
Ja alkavat ottaa jotakin pöydältä.
Rahaa!
Siinä on suuria pinkkoja setelejä ja kiiltäviä torneja kultaa.
Rahaa!
Louhilinnan hinta!
Kaarina joutuu kuin raivoon. Hänpä karkaa esiin, puree, repii ja hävittää…
Ei, ei hän mihinkään kykene. Hänet itsensä revitään säpäleiksi, hänet itsensä hävitetään. Hän ei voi pysyä pystyssä, hän ei voi elää.
Silloin käy joku kiinni hänen käteensä. Häneen valuu voimaa ja lämpöä.Hän nousee.
Oi, oi… hän nostaa, hän tukee… hän katsoo, hän sulaa lempeäksi ja hyväksi. Hän ottaa omakseen ja vie kauas pois.
Eikä Kaarina enää muista mitään muuta eikä hänellä enää mitään muuta ole.
Kaarina kävelee puistossa ihmetellen uutta onneaan. Hän on löytänyt hänet, jota ei hän tietänyt olevankaan ja joka kuitenkin elämän alusta oli hänelle määrätty. Viktor on hänen. Viktor Ceder on hänen kihlattunsa. Se on niin ihmeellistä ja kuitenkin totta. Ei hän tähän asti ole tietänyt mitä onni on, eikä hän ole kauneudestakaan mitään tietänyt. Uusin silmin katsoo hän nyt maailmaa, joka hehkuu juhannusaaton kukoistuksessa. Ruusut kukkivat, nurmet lemuavat. Veden päällä vaappuu kevyt auer, taivas syventää järven suureksi kattilaksi, jonka toisella laidalla hehkuu iltarusko, toisella siintää tumma lempeä sini. Suurselkä on ihana kuin autuaitten laulu.
Kaarinan sielussa laulaa kilpaa lintujen, utuisten taivaanrantojen ja sinisten mäenrinteiden kanssa.
Onkin kesän onnellisin ilta, mittumaarin aatto. Jo syttyelee valkeita sinne tänne. Täällä Louhilinnan kalliolla aina on korkein kokko valkea roihunnut ja täällä se nytkin palaa, palaa punaisempana kuin koskaan ennen. Olisivatpa täällä isä ja äiti, veljet…
Naapurin nuoret järven toisella rannalla keräilevät risuja hekin, toiset tuovat tervatynnörin, toiset kantavat vanhan veneen.
Louhilinnan vinnilläkin on vanha punainen ja valkoinen vene. Siinä soutelivat kirkkaina kesäaamuina isä ja äiti, ja veneen laidoilla riippui ruusuköynnöksiä. Kaarinasta tuntuu, että veneen tänä iltana pitäisi olla mukana.
Ja hän menee sisään ja antaa käskyn. Kun hän palaa, sattuu hänen korvaansa parahdus, terävä kuin veitsellä vedetty haava. Ja taas parahdus! Mitä kummaa — kuka kärsii tänä ihanana iltana?
Naurua se oli. Naurua? Kuka saattaa sillä tavalla nauraa? Niin kamalasti…
Louhilinnan omalla rannalla nauretaan. Uusi isäntä viettää tulijaiskemuja. Uusi rakennus on limoilla koristettu, katolla liehuu lippu. Uuden isännän vierasjoukko käy rannalle, pitkä rivi miehiä ja naisia. Hekin kantavat tarpeita kokkovalkeaan, raahustavat kuivia katajia ja vanhoja tervatynnöreitä. Käsihanuri soi, viulu kitisee. Nauretaan… Polskahdus! Jotakin raskasta putosi veteen, eihän vain ollut ihminen!… Siellä on sielläkin mukana nuori morsian, uuden isännän morsian.
Kaarina painaa kättä sydänalaa vastaan. On kuin paiseeseen olisi pistetty veitsi.
Helei! Hohoi! Ho-op! kuuluu Louhilinnan rannalta. Ja yli järven kaikuu vastaan samanlaisia huutoja Hintsan kokolta. Hanuri soi. Naiset nauravat, miehet hihkuvat.
Pehtori, vanha Anna ja vielä jotkut tulevat… Mitä… ruumisarkkuako he kantavat?
Valkoista venettä vain, ja heidän kasvonsa ovat itkettyneet.
— Rakas neiti, ei tällä vesille mennä. Paras että viedään takaisin.
— Tehdään kokko… poltetaan!
— Niin kyllä, muuten kantavat vielä ensi vuonna kokkoonsa nuo tuolla.
Kaarina tuntee painaessaan kättä rintaansa vastaan, ohuen kankaan alta paperin kahinan. Kirje…! Ja hänen poskilleen valautuu veri ja hän painuu kiikkulaudalle, kasvot Suurselän vesille päin. Hänen povellaan on Viktorin kirje! Siinä tulee häntä vastaan väkevä ihminen, hänen miehensä.
Ääneti, itkua niellen tuovat pehtori ja Anna paikalle kokkotarpeet. Neiti yhä vain hymyilee selälle päin. Kunhan eivät ne suuret surut todella pimittäisi hänen järkeänsä! Hän käyttäytyy niin oudosti.
Vihdoin likenee pehtori häntä hiljaa ja koettaa laskea leikkiä.
— Eikö neiti ensinkään tule meitä auttamaan?
Silloin nousee Kaarina.
— Iloitkaa minun kanssani, sanoo hän, älkää itkekö… minä olen niin onnellinen, minä olen kihloissa… Näettekö: tässä on kirje!
Ja hän heittäytyy Annan kaulaan ja sitten pehtorin kaulaan. Ja pehtori itkee ja kiittää Jumalaa, mutta Annan kasvot tulevat ihan samanlaisiksi kuin ennen kun odotettiin kruununvoudin herrasväkeä tai joitakin sukulaisia.
— Olipa hyvä, sanoo hän, — että vain kylvettiin pellavia. Ei ne ostetut lakanat koskaan ole sen arvoisia kuin omakutoiset. Rouva vainajakin aina sanoi, ettei hän viitsi niitä ostettuja käsitelläkään. Ja rouvan morsiuspeitteet ovat nekin vielä ihan hyvät. Pitää taas tuulettaa.
— Antakaapas, Bergstedt, minä sytytän! pyytää Kaarina.
— Onkos se se tuomari? kysyy Anna.
Ja kun Kaarina nyökäyttää päätään, tulee Anna hyvilleen ja sanoo, että kyllä hän sitä vähän ajatteli. Tämän Seeterin isä oli pappi ja äiti tuomarivainajan tytär. Se tuomari kyllä istui käräjiä täälläkin ja kaikki kehuivat sitä. Tämän nuoren tuomarin äiti oli kovin hyvä ihminen. Ne alkoivat niin köyhissä oloissa ja niillä oli niin summa lapsia, mutta nyt ne ovat kaikki suuria herroja ja hyvissä viroissa!
Tuohet ritisevät Kaarinan hyppysissä ja savuttavat hänen kätensä.
— Mene sinä nyt, Anna kulta, sanoo hän, — kertomaan mamsselille ja pikku Maijulle ja kaikille. Minä en itse pääse, minun täytyy polttaa kokkoa.
Hän jää yksin hongan alle. Yö on kuin lumottu. Taivaalla palavat ruskot ääntä päästämättä, kokkovalkea vain risahtelee ja humisee. Liekit nuolevat veneen haaltuneita laitoja ja kiertävät nimeä "Anna Cecilia".
Onnellisia ihmisiä katseli vanha vene parempina päivinään ja onnellisen ihmisen näkee se viimeisenäkin päivänään.
"Minä uskallan Teille kirjoittaa, sillä silmistänne luin siihen luvan. Minä uskon itseni Teidän käsiinne, minulla on palava halu saada paljastaa itseni Teille, saada paeta luoksenne, laskea pääni helmaanne ja itkeä siinä. Minä tulen Teidän luoksenne niinkuin tuhlaajapoika tulee kirkkoon ja heittäytyy tomuun pyhän neitsyen jalkojen juureen. Oi Te ihana Kaarina, Te kukkien kukka!
"Ette Te aavista miten Te minuun vaikutitte. Minä tulin lapseksi, minä tulin hyväksi ja viattomaksi kun minä teidän silmiinne katsoin. Oi, jos minä olisin runoilija, niin minä noille silmille laulaisin, noille kirkkaille, vakaville, syville silmille, jotka katsovat ihmisen läpi eivätkä jätä hänelle mitään salaisuutta! Minä punastuin Teidän puhtautenne edessä ja Teidän hyvyytenne kaatoi minut maan tomuun. Mutta siinä kului minusta pois kauna ja minä sain voimaa nousta ja alkaa uutta elämää. Ja kun minä Teidän voimakkaita, puhtaita piirteitänne katselin, kasvoi se voima kasvamistaan ja minä tiesin, että jos minä Teidän läheisyydessänne saan elää, kirkastun päivä päivältä. Kuinka palavasti minä haluan saada antaa Teille kaikki mitä minulla on, koko oman itseni, että se Teidän luonanne tulisi paremmaksi."
Kaarinan kasvot painuvat käsiin ja kädet pusertavat kirjettä. Sydän on tulvillaan onnea.
Liekit leimuavat. Nimi on jo näkymättömänä. Jo romahtaa koko rovio läjään, kipunat lentelevät, savupatsas leviää yltympärille ja hetkisen perästä palaa kokko maassa, mahtavana hiilloksena.
"Olisin minä teidät ennemmin nähnyt — paljon olisi tekemättä mikä on tehty ja mitä ei tekemättömäksi saa. Minun elämäni alkoi vaatimattomissa oloissa ja minulla oli niin hyvä äiti, mutta maailmalla on niin paljon lokaa ja tahraa ja harva se nuorukainen, joka pysyy puhtaana.
"Te puhdas, Te valkoinen, Teidän luoksenne pakenen. Älkää sysätkö minua pois, sanokaa minulle se sana, jota minä janoan kuulla…"
— Sinä olet sen jo kuullut, Viktor, kuiskaa Kaarina. Me kuulumme toisillemme…!
Äkkiä astuu Kaarinan eteen kaksi miestä. Ne tulevat pensaikosta, ryömien ylös mäkeä. Ne ovat rentoja, velttoja, lakitta päin, kasvoilla outo nauru. Niiden puhe on lepertelyä.
— Eikö neiti tule tanssimaan?
— Tulkaa pois… Ja täss' on viiniä. Ei se mitään rommia ole, sitä voi akkaväkikin juoda. Hintsan Janne pistouvaa. Sill'on morsian kuin riikinkukko ja kukko. Kukas neiti on? Onkos neiti morsiamen sukulaisia? Tai taidatte olla sulhasen sukulaisia…?
— Mihinkäs se nyt menee! Älä mene! Ei me juovuksissa olla, ei meitä pelätä tartte… Saakeli! tässähän on toinen kokko. Mitäs tämä merkitsee? Yksinkös se musta neiti täällä kokkoa poltti? Täällähän on niin korea kallio että koreampi kuin meillä onkaan. Ja tällainen petäjäpappa! Neiti, kuulkaas, tulkaa tänne, niin mennään tyskää…
Kaarina on jo hyvän matkan päässä.
Mikä häpeä! Maan alle hän tahtoisi vaipua. Suurselän hongasta he laskevat pilaa. Ja niitä tulee lisää… alkavat ehkä tapella. Ja siellä palaa vielä äidin vene. Mitä ovatkaan Louhilinnan onnettomat lapset tehneet: myyneet he ovat isän perinnön vieraille, jotka eivät pidä sitä pyhänä! Gustaf, Gustaf, sinä olet vaatinut paljon, liian paljon! Kunhan en minä alkaisi sinua vihata… Vai mitä se on tämä kauhea poltto, joka rintaan nousee… Viktor, Viktor, tule minulle takaisin, muuten minä olen hukassa!
— Perkele, miksei tänne saisi mennä? Täällähän se sileä kallio vasta onkin. Ja kiikkulaudat ja laitokset. Mitäs sinä puhut, Hintsa, eikös tämä sitten sinun olekaan, etkö sinä sitten tätä kartanoa ostanutkaan?… Saakeli, kun annoit parhaimman kallion muille!… Kyllä kestää ennenkuin hän kuolee. Hänhän on vallan nuori… Olisit samalla ottanut puulaakilta jonkun tuhannen lisää, että olisit ollut Louhilinnan herra. En minä vain kärsisi nurkallani puistoa, johon ei mennä saa… No, anna nyt sitä viiniä, saakeli!
Kaarina seisoo huoneensa ikkunan alla, kylki koivun kyljessä. Hänen silmänsä ovat kiinni, hän on kuin siihen paikkaan kivettynyt. Yksin rinnassa elää, tuska siellä velloo. Ja korvat ovat auki, kaikki hänen täytyy kuulla, viulut, hanurit, naurut, kiroilut. Nuo ihmiset siis vain odottavat hänen kuolemaansa, että saisivat käsiinsä puiston. Onnettomat, onnettomat puut, ne tulevat ja rääkkäävät teitä! Mitä minä olenkaan tehnyt, kun olen teidät myynyt! Ne lupasivat, etteivät ne tee mitään pahaa, että kaikki jää ennalleen — ne eivät pidä lupaustansa. Näin se jo alkaa!
"Puulaakilta jonkun tuhannen lisää…" mitä he niillä sanoilla tarkoittivat?
Kaarina tuntee ilkeää kipua päälaellaan. Hiukset nousevat oudosti. Nakuttelee, pistelee… Hänen päälaelleen muodostuu ristin merkki. Se sama, joka oli syntyessä! Hän on kuin painajaisen vallassa.
— Minä… minä… Auttakaa! Herättäkää…!
Hän repii auki silmänsä. Juhannusyön lumo on hänen ympärillään. Hän sivaltaa päälakeaan — kaikki on ennallaan. Tuolla palaa kokko, hiipuneena maan tasalle ja taivasta kohti nousee ohut sauhu. Se oli pahaa unta vain.
Täällähän he kävelivät sinä onnettomana päivänä, jolloin kauppa oli tehty, Viktor ja hän. Sinä onnellisena iltana! Hän puhui ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kyseli tunsiko hän sitä. Hänen täytyi tunnustaa, että hän niin vähän tuntee, että hän niin vähän on lukenut.
— Te olette lukenut luonnon suurta kirjaa.
— No niin, olen kai.
— Te osaisitte varmaan kertoa sadun joka kivestä.
— En… Te luulette minusta liian hyvää.
— Mutta joka kivestä teillä on muistoja.
— On! Ja puista. Ne ovat parhaat ystäväni ja ainoat…
— Niitä onnellisia! Ettekö minullekin tahtoisi hiukan avata lumottua maailmaanne. Vai olenko minä liian rohkea.
— Ette… mutta voiko se nyt teitä huvittaa…
— Jos te vain tietäisitte!
Ja he menevät kalliolle ja Kaarina kertoo hongan tarinan ja näyttää kiikkulaudan, jolla isä istui juhannusaattona ja vie hänet vanhalle huvihuoneelle ja he työntävät syrjään rytöä ja katselevat järvelle. Ja kertoo kuinka hän lapsena sunnuntaiaamuin katseli selälle ja kirkkoveneet tulivat. Airot kimmelsivät auringossa. Kerran oli veneen kokassa valkoinen risti. Siinä tuotiin pientä valkoista arkkua. Lapsi oli hukkunut… Ja Kaarina kertoo kertomistaan ja kysyy vihdoin punastuen, eikö hän jo naura häntä.