Aamulla on kiire. Kaarina menisi mielellään asemalle saattamaan, mutta Viktor ei sitä tahdo. Ja eteisessä ojentaa hän miehelleen huopapeitteen ja matkalaukun.
— Mene nyt Märtan ja Siirin luo, sanoo Viktor vetäessään hansikkaita käsiinsä.
— Kuinka minun tulee sinua ikävä! Ettei vain mitään tapahtuisi!
— Minä sähkötän sinulle. Sinä saat heti tietää, jos juttu on mennyt hyvin… Älä nyt itke, kukkaseni. Ja muista mitä olet luvannut: ettet koskaan pimeän aikaan yksin lähde kävelemään.
Kasvot painettuina ruutua vastaan katselee Kaarina kuinka Viktor ajaa alas toria. Miten hän on komea, kun hän noin suorana istuu rattailla! Hän tuntee totisesti puolet Helsinkiä, hänen täytyy alituisesti nostaa hattuaan. Kummallista, että kaljupäisyys miltei pukee Viktoria. Se tekee hänet niin majesteetilliseksi. Nyt hän kääntyy, heilauttaa kättä! Oi Viktor, Viktor! Ja Kaarinan kyyneleet alkavat taasen valua ja hän nyökyttää päätään ja heiluttaa kättään, kunnes rattaat ovat kadonneet kulman taakse.
Hänen huoneensa on suuri kulmahuone. Sinne hän on koonnut kaikki tavarat vanhasta kodistaan ja siellä hän enimmäkseen oleskelee. Siellä on äidin soittokone ja hänen kirjoituspöytänsä. Seinällä kirjoituspöydän yläpuolella on lasin alla suuri kimppu oksia riippukoivusta. Pöydällä on Viktorin kuva, sama, jonka turviin hän kihlausaikansa huolissa niin usein pakeni.
Viktor oli silloin niin likellä. Varmaan hänellä silloin oli jonkinlainen uusi nuoruus. Hänen sydämensä oli vahan pehmeä. Sellaisena näki morsian hänet hänen ensi kirjeessään ja sellaisena näki nuori vaimokin hänet pitkän aikaa!
Samalla haikea ja onnellinen oli hääilta, kun he läpi metsien ajoivat uuteen kotiin! Oli jo pimeä, he eivät saattaneet erottaa toistensa kasvoja, mutta toistensa sielut näkivät he selvemmin kuin koskaan ennen tai koskaan jälkeenpäin. He lepäsivät toisissaan, terveempi heistä tuki sairaampaa ja unohduksen vilpoinen vaate kääriytyi ympäri polttavan sydämen ja haavat alkoivat mennä umpeen. Kun he tulivat kotiin oli sydänyö jo ohi ja pimeä mustimmillaan, mutta ikkunat olivat valoa tulvillaan ja palvelustyttö valkoisessa esiliinassaan oli avaamassa ovea. Ja Viktor hieroi nuoren vaimonsa hartioita ja käsiä ja sitten piti Kaarinan rientää näkemään kaikkea. Oi kuinka komeaa!
"Tässä on sali. Mitä sinä sanot näistä huonekaluista, ne ovat Märta Färlingin ja Siiri Pitkäpään tilaamat ja joku taiteilija on ollut heidän neuvonantajanaan… Tässä on minun huoneeni, tämä on kaikki vanhaa…! Tässä on sinun huoneesi — se on pieni, mutta eikö se nyt ole soma! Näistä kukkasistahan sinä pidät!… Tässä on ruokasali, nämä huonekalut ovat vanhasta kodistani ja tämä kello on oikea vanha 'Könni'. Juhla-ateria on pöydällä, teekeittiö höyryää, kukkaset lemuavat. Oi, kaikkialla on niin komeaa, niin suurenmoista! Ja joka huoneessa kiertää Kaarina ylenpalttisen kiitollisena kädet miehensä kaulaan, itkee, nauraa ja tuntee elämän palaavan koko olentoonsa.
"Ja tässä… tässä…" He seisovat makuuhuoneen kynnyksellä punertavan lampun valossa. Kaarina luo mieheensä vakavan, kirkkaan katseensa. Siinä silmäyksessä, joka hänen katsettaan kohtaa, on jotakin outoa ja peloittavaa… Kaarina ei ymmärrä mitä se on. Hän pelkää…
Aika kuluu, Viktor kantaa häntä käsillään ja koko pikkukaupunki hakee heidän suosiotaan. Kaikki kehuvat Viktoria. Hän on erinomaisen taitava juristi. Kuinka komeasti hän oli ajanut senkin nuoren rouvan asiaa, jota syytettiin miehensä myrkyttämisestä! Hänestä tulee ihan varmaan hyvin kuuluisa asianajaja! Ja Kaarina joutuu kaikkien niiden huvien keskipisteeseen, mitä pikkukaupunki vain voi tarjota. Nouseva kaupunki se muuten onkin, teatteri vierailee siellä joka vuosi ja suuretkin kotimaiset taiteilijat esiintyvät siellä. Kaikki kävisi varmaan hyvin, jollei onnetonta Louhilinnaa olisi.
Mutta Kaarina on omin huulin käskenyt vanhoja tuttujaan tervehtimään ja he tulevat ja tyhjentävät hänelle sydämensä. He tietävät kertoa hävityksestä ja hädästä, se ja se entisistä alustalaisista on muuttanut kaupunkiin, se ja se on kuollut, se ja se on viety vaivaistaloon. Kaikki louhilinnalaiset eivät tule sisään, Kaarina näkee heidät ikkunastaan. Toripäivinä heitä liikkuu maalaiskuormien ääressä, he ovat monesti tullessaankin jo humalassa. Siellä on torppareja, vakavia, tasatukkaisia miehiä — mikä heille onkin tullut? Tottakin! Tukkirahoillaanhan he elämöivät. Helposti tullutta, helposti mennyttä!
Kerran on rouva Ceder menossa nimipäiville pormestarille. On kevättalvea ja sataa märkää lunta. Käy kylmä viima. Hän astuu kaupungin suurimman kauppapuodin ohitse ja näkee maalaisten sarkatakeissaan, paksu huivi kaulassa, raskain askelin kulkevan ulos ja sisään. Pihamaalla on heidän hevosiaan. Portin ohi kulkiessa hän sen huomaa. Mahtaako joukossa olla louhilinnalaisia?… Kuinka nuo rattaat näyttävätkin tutuilta… keveät rattaat kahta henkeä varten. Hän menee likemmä: niillä rattailla on hän istunut kymmeniä kertoja, tuota hevosta on hän ajanut kymmeniä kertoja. Se on hänen ratsastushevosensa, Troll.
On kuin Kaarinassa kaikki seisahtuisi, polvet vapisevat.
Hänpä ottaa hevosen ja ajaa paikalla kotiin!
Mutta hän tulee järkiinsä: eihän hänellä ole minkäänlaisia oikeuksia! Hevonen on ilman peittoa tällaisessa ilmassa. Mahtaisiko se tuntea hänet, jos hän menisi luo? Hän pelästyy: kuinka hän saattaisikaan kestää sen syyttävää katsetta! Hänen mieleensä johtuu äkkiä jotakin. Hän menee puotiin ja puhuu kiihtyneenä, ääni katkeillen:
— Onko teillä jotakin peitettä… sellaista joka sopisi hevoselle? Minulla on kiire. Se on hyvä tuo… Minulla ei ole rahaa mukana. Te tiedätte minne lähetätte laskun. Viekää tämä nyt tuolle hevoselle tuonne pihamaalle, tuolle mustalle. Juottakaa se… Katsokaa, että sillä on ruokaa. Lähettäkää vain lasku kaikesta!
Ihmiset katsovat häneen ihmeissään. Mikäs hänelle tuli! Hän menee kuin tuulispää puodista ja purskahtaa kadulla täyteen itkuun…!
Hän painaa huulia nenäliinaansa, jotta saisi nyyhkytyksensä pidätetyksi. Kun hän vihdoin viimein pääsee kotiin, valelee soimausten tulva hänen päätään.
Nousevat syyttämään torpparit, vakavat, tasatukkaiset miehet, jotka kyntivät isän peltoja ja jotka nyt juovat satunnaiset tukkiansionsa kaupungissa. Itkevät pellot, jotka rikkaruoho on ottanut haltuunsa. Valittavat vanhat miehet ja vaimot, jotka ennen saivat ansionsa talosta ja elivät talon varassa. Ammuu karja ja helistelee kytkyitään, hirnuvat hevoset ja kaapivat maata. Hädässä ja nälässä huutavat hänelle kaikki: tuho sinulle, joka möit isäsi perinnön! Kirous sinulle, joka meidät kaikki petit!
Mutta minun veljeni, minun onneton, sairas veljeni! koettaa hän puolustaa itseään.
Veresi pelastit, — henkesi möit! Tuho sinulle, tuho!
Viktorkin on matkoilla. Hän seisoo yksinään myrskyssä.
Iltapäivällä välähtää hänen mieleensä, että hänen täytyy lähteä katsomaan, onko hevonen vielä pihamaalla. Ja hän lähtee suinpäin.
On!
Hän joutuu suunniltaan.
Nyt hän vie sen kotiin, käyköön kuinka hyvänsä! Ja kun eläimen kiduttaja tulee, ei olekaan uhria, johon voisi ajaa julmuuttaan. Kunhan Kaarina vain ehtisi ennenkuin Hintsa tulee!… Hän on kuumeisessa jännityksessä ja toiselta puolen hänen sydämensä koko hellyys on herännyt. Tämä hevonen hirnui, kun hän tallin ovea avasi ja nyt hän pelkää katsoa sitä silmiin!… Suupielet ovat kiskotut haavoille, suitset ovat olleet suussa koko päivän! Alahuuli riippuu kuin vanhalla hevosella… Mutta me lähdemme pois nyt. Et ikinä enää joudu julmurin käsiin!
Samassa hoippuu Hintsa laulaen kadun poikki porttia kohti, perässä poika, joka raahustaa olutkoria. Hän menee päin portinpieltä ja kiroaa. Lakki kierii lumisohjossa. Poika laskee korin maahan ja antaa hänelle lakin. Kaarinan on kuin ihmisen, joka näkee hukkuvan ulapalla, eikä osaa uida eikä saa venettä rannasta: kiskoo, kiskoo kädet verille eikä vain saa sitä mihinkään! Hänen kätensä ovat märässä kylmyydessä kohmettuneet, hän ei saa hihnansolkea auki… Nyt keksii Hintsa hänet, hoippuu häntä kohti, hakee asetta, huutaa.
Kaarinan täytyy lähteä. Hän juoksee. Lumiräntä valuu pitkin selkää, hänen on niin vilu, että hampaat kalisevat suussa.
Mutta tämä tapaus tulee tutuksi kautta kaupungin ja siitä syntyyViktorille ja hänen nuorelle rouvalleen ensimmäinen erimielisyys.
Hänen vaimonsa tappelemassa humalaisten kanssa! Sellainen skandaali! Ja se se olisi puuttunut, että hän olisi tuonut hevosen kotiin — sehän olisi ollut varkaus! Ja Viktor painaa kasvot käsiinsä ja toistelee toistamistaan: tätä häpeää! tätä häpeää!
Kaarina seisoo kuin permantoon naulattuna ja katsoo häneen.
— Tällaista ei saa tapahtua! huutaa Viktor tylynä ja kylmänä. — Ymmärrätkö: eisaatapahtua. Sinä hävität minun hyvän nimeni, minun kunniani sinä tahrit…
Kaarina seisoo liikkumattomana ja hänen sydämensä jäätyy hiljalleen. Viktor käy niin pieneksi, jokin sädekehä, joka on ollut hänen päänsä ympärillä, revitään pois ja jäljelle jää pieni ihminen. Kuinka hän onkaan joskus voinut sitä ihailla! Hänen sydämensä käy äkkiä autioksi ja tyhjäksi, sen ympärille kasvaa ikäänkuin kuori. Tästäpuoleen täytyy tuon kuoren sisään kätkeä kaikki. Viktor ei häntä enää ymmärrä, lieneekö milloinkaan ymmärtänyt! Eikä ymmärrä kukaan.
Ennen hänellä oli suuria suruja, mutta silloin oli usko, että Viktor hänet ymmärtää, että on joku, jonka luo aina voi paeta. Kuinka se oli onnellista! Nyt ei ole ketään! Ja Kaarina herää vasta nyt paljaaseen todellisuuteen ja tuntee olevansa ypö yksin.
Ja senjälkeen oppii hän ihmisten seurassa nauramaan, vaikka hänen sielussaan on hätä.
Kerran suuressa seurassa sanoo hänelle viskaali, joka aina näyttelee huvittajan osaa: "Mistä se johtuu, että enimmät tappelijat ja riitapukarit aina ovat teidän kotipitäjästänne! Aina toripäivän jälkeisenä yönä heitä on putkassa, vanhojakin miehiä!" Tuomari Ceder rientää heti antamaan asiallista selitystä, mutta Kaarina nauraa, tekee rakastettavan kumarruksen ja sanoo: "Se on tietysti minun syyni!" Kaikki nauravat sukkeluutta ja senjälkeen Kaarinan itseluotto kasvaa, vaikkei hän todenperään tiedä sanoneensa mitään sukkelaa.
Hän uskaltaa nykyään yksinään kiivetä harjulle katselemaan kotipuolen taivaanrantaa. Hän kuvittelee, että se alenee ja harvenee. Ja hän näkee ikkunastaan, kuinka Louhilinnan miehet räyhäävät torilla. Hän tuntee torilla Heikkilänkin liinaharjan, jolle hän niin monet kerrat antoi leipää, kun se oli kyntämässä puutarhaa. Heikkilä itse, Joilin isä, rimpuilee ja kiskoo ohjaksista, ohjaa oikealle, ohjaa vasemmalle, ottaa piiskan ja — taas alkaa nykiminen ja kiskominen.
Kaarina painelee ohimojaan. Joko siis hänkin — hänkin! Mutta Kaarinan kasvot eivät mitään ilmaise.
Välistä valtaa hänet outo kaipuu maahan — kun omistaisi edes pienen palasen, vaikka kuinka pienen, niin pienen, että mahtuisi siihen vaikkapa vain seisomaan! Hänhän voisi ostaa hiukkasen maata, hän on saanut periä pienen summan. Mutta mistäpä hän maata ostaisi! Yhtä kolkkaa hän voisi pitää omanaan: sitä missä hänen isänsä, äitinsä ja sukulaisensa lepäävät. Ja häntä alkaa vetää tutulle hautausmaalle. Täytyy sanoa Viktorille, että hänet kuoltuaan viedään sinne.
Kerran hän uudessa kävelypuvussaan, valkosulkainen hattu päässä, lähtee sunnuntaikävelylle miehensä kanssa. Heilahtavat uutimet puutalojen ikkunoissa ja harvat vastaantulijat kääntyvät katsomaan taakseen. Jos on kaunis rouva, niin onpa komea herrakin, kiiltävä silinteri päässä, kädessä hopeahela keppi. He astuvat pääkatua tulliin päin. Lyhtypaaluissa on jokin hektografeerattu ilmoitus. Äkkiä alkaa kuulua laulua. Työväenyhdistyksen talolta se kuuluu. Niillä on tietysti kokous. Laulu loppuu. Ikkunat sysäytyvät auki ja miehiä kerääntyy tupakoimaan. He istuvat käsi toistensa kaulalla, puhelevat ja nauravat. Kaarina kääntyisi mieluimmin takaisin tai astuisi edes kiireesti ohitse. Mutta Viktor haluaa kävellä verkalleen ikäänkuin antaakseen ihmisille tilaisuutta oikein ihailla itseään ja kaunista rouvaansa.
— Missä? kuulee Kaarina äkkiä äänen ikkunasta. Ja ääni tuntuu ihmeen tutulta. — Päästäkääpäs vähän.
Ikkunaan tehdään tilaa ja näkyviin tulee pitkä, laiha mies. Pään kumartuessa läikähtävät hänen hiuksensa otsalle, silmien alla on syvät, tummat varjot. Se on Joili Heikkilä.
Kaarina ei parahda eikä juokse pakoon. Hänen miehensä ei huomaa mitään. Ja kuitenkin on Kaarinassa hetkiseksi kaikki pysähtynyt, ikäänkuin salama olisi lyönyt hänet tainnoksiin. Joili on vain hymähtänyt, suupielissä ja silmissä se sama iva, jolla hän häntä ennen löi. Ja hän jää siihen ikkunalle seuraamaan herrasväen kävelyä. Hän mittaa heitä kantapäästä kiireeseen asti. Kaarina tuntee sen, vaikka kulkee häneen selin päin. Häntä onnetonta, että hän tänään panikin ylleen tämän uuden puvun! Se on niin kallis ja komea, silkki vuori kahisee. Nyt tietysti Heikkilä pilkkaa ja nauraa, pitää ehkä puheen, jonka alkaa kuvauksella rikkaasta yläluokan naisesta, joka kahisee silkissä…
Sanomalehdet tietävät sittemmin kertoa Joilin puheista. Toiset niitä moittivat ja ivaavat, toiset ylistävät. Erinomaisella taidolla on puhuja paljastanut räikeitä yhteiskunnallisia epäkohtia, hänen puheensa ovat otetut vastaan myrskyisellä innostuksella ja puoluetoverit ovat kaikki olleet saattamassa häntä asemalle.
Kun huhtikuun myrskyt tulevat, ovat Kaarinan hermot pilalla. Kuori sydämen ympärillä ei ole sulanut, mutta se on mennyt rikki ja säröt ovat haavoittaneet sydämen. Seuraa sitten ulkomaanmatka ja muutto Helsinkiin. Terveys tuntuu palaavan. Viktor pitää häntä ihan terveenä ja terveeksi luulevat häntä tuttavatkin. Omastakin mielestään hän on terve — eikä ole kuitenkaan.
Aluksi tekee hän pitkiä kävelyretkiä yksinään. Hän menee Eläintarhan kallioille ja harhailee siellä tuntikausia. Kun tuulee, vetää häntä jonnekin, jossa on puita ja vettä. Kun päivä paistaa, käy huoneissa ahtaaksi ja hän ikävöi avaran taivaan alle. Sateella haluaa hän tuntea pisaroiden putoilevan päälaelleen ja nähdä kosteat, harmaat pilvet. Metsässä on sateella niin hivelevän tyyntä, niin alakuloisen rauhallista. Mutta kerran ahdistaa häntä pari humalaista miestä, hän pelästyy pahanpäiväisesti ja senjälkeen tulee kävelyretkistä loppu. Hänen miehensä viime pyyntö matkalle lähtiessä on aina: ethän vain mene kauas.
Märta saa hänet innostumaan ratsastukseen. Teetetään ratsastuspuku, se pukee häntä suurenmoisesti ja kuinka hyvin hän istuu hevosen selässä! Aivan kuin juotettu patsas. Mutta ratsastusretketkään eivät kestä kauan.
Hänen toverinaan on Färlingien tuttava, vanhanpuoleinen vapaaherra, joka kai aikoinaan on ollut hyvin rakastunut Märtaan, siltä tuntuu. Vapaaherralla on kaskuja kaiken maailman ratsastusretkiltä ja jo portista lähtiessä hän alkaa naurattaa naisiaan.
Kaarinan hymy sammuu äkkiä. Kun hän voisikin kääntyä takaisin eikä enää koskaan tulla tänne!… Toverit yhä nauravat ja puhelevat, he eivät tiedä mitä hänelle on tapahtunut: Joili on tullut vastaan, vanha iva huulilla, silmien alla entistäkin syvemmät varjot… Mikä hänet tuokin vastaan aina kun Kaarina vain lähtee tänne päin? Tietysti hän asuu jossakin täällä, mutta mikä salainen mahti hänet aina silloin tuokin kadulle?
Nyt hän tietysti taas paljastuspuheissaan maalaa yläluokan laiskottelijoita, kuinka he nauravat ja ratsastavat. Sen hän tietysti on seitsemät kerrat kuvannut, kuinka lapset leikkivät yhdessä ja köyhän lapset sitten viedään kyökin tahmean pöydän ääreen, herraslapset runsaaseen, valkoliinaiseen pöytään. Ja yleisö on taputtanut käsiään!
Mitä sinä Joili minusta tahdot, puhuu Kaarina totuttuun tapaansa, ajatuksissaan, mikset sinä jätä minua rauhaan! Minun komeita huoneitaniko sinä tahdot? Ota vain, en ole niissä onnellinen. Minä kadehdin kerjäläisvaimoa, joka saa kulkea sydänmaan hiljaisessa metsässä, kuunnella huminaa ja lepattelevia lehtiä ja katsella lunta, joka lentelee ja asettuu kiehkuroihin aidanvarsille.
Sano Jumalan tähden, Joili, mitä minun pitää tehdä?
Ratsastusretkien loputtua on Kaarina jonkin aikaa kuin vankina: ei liiku päivisin keskikaupungilla. Yhtenä iltana näkee hän ikkunoiden kimmeltelevän laskevassa auringossa. Köyhät mustat katotkin ovat punahohteessa. Silloin hän käy rauhattomaksi, vaeltaa huoneesta huoneeseen ja pysähtyy tuontuostakin katselemaan välkkyviä ikkunarivejä. Pieni puistikko ei saa mitään iloa auringon laskusta. Se hohtaa vain syksyisessä kellassaan, joka rapisemistaan rapisee: aamulla lakaistiin käytävät ja nyt ovat ne taasen ihan keltaiset. Puistikko lepää korkeiden kivimuurien keskellä. Ja kaikki nuo ihmiset samojen korkeiden muurien sisällä, eivät he mitään tiedä siitä kauneudesta, joka tälläkin hetkellä valuu maailmaan. Ja entä köyhät ihmiset kellarikerroksissa — he ovat kuin haudassa!
Joili, se on oikeastaan todella kauheaa, että minä asun tällaisessa loistossa. Mutta kuule, sinä näet sen: tämä ei ihmiselle riitä, en ole täällä onnellinen. Minun ikäväni on maalle, minä tiedän, että järvi nytkin hehkuu iltaruskossa ja että taivas on suuri ja avara. Minä tukehdun täällä, minä paha ihminen, kun toisten täytyy asua kosteissa kellareissakin. Mutta miksi ovat he kellarikerroksissa, miksi ovat he kaupungissa?
Hän seisoo ikkunassa ja katselee kadulle. Ihmisiä tulee ja menee. Ikkunarivit alkavat sammua. Yksinäinen ajuri tulee verkalleen ylös mäkeä. Samassa välähtää Kaarinan mieleen: minä lähden ajelemaan! Ja hän elostuu ja kädenkäänteessä on hän valmiina ja kadulla ja rattailla ajamassa maalle päin, kohti sellaista onnellista seutua, jossa on metsää ja vettä!
Hän on hyvän aikaa istunut kuin puutuneena, unohtuneena omaan kaihoonsa, kun hän äkkiä huomaa, että hänen ajajanaan on nuori poika. Tämä ajaa ystävällisesti hevostaan, ei revi suitsista eikä lyö, silloin tällöin puhutteleekin. Hevonen on kiiltävä ja hyvin hoidettu, kuuntelee pojan puhetta ja höristelee korviaan. Kaarina innostuu kyselemään. Hevosen nimi on Polle. Se on erään tutun isännän, sieltä kotipuolesta. Ja kun Kaarina kysyy, missä sitten pojan kotipuoli on, rupeaa poika kertomaan.
— Kyllä me ollaan vallan siitä neidin elikkä herrassöötinskan entisestä kodista. Kävin minä isän kanssa joskus tuomassa marjojakin, mutta minä olin silloin vain seitsemän vanha eikä rouva voi sitä muistaa. Nyt minä olen seitsemäntoista vanha.
Tällainen tapaaminen saattaa tapahtua Helsingissä!
Kaarina kuulee aivan ihmeellisiä asioita.
He saivat tukinajossa kokoon rahoja ja läksivät kaupunkiin. Ensin kävi oikein hyvin, mutta sitten on isäntä ruvennut juomaan ja on sakotettukin, mutta ei hän vain lakkaa… Sieltä Louhilinnasta on täällä paljon väkeä, mikä missäkin työssä. Kolun Antti on vesijohtotöissä. Hänellä on vain vaimo ja koira ja he elävät hyvin. Kolun Erkki taas on poliisina, hänen onnistui hänenkin niin hyvin. Mattilan tyttöjä täällä on kaksikin, toinen palvelee hienoissa herrasväissä Kaivopuistossa, mutta se Manta on sellainen kevytmielinen, että vain kävelisi huveissa ja aina muuttaa paikkaa. Jaa Heikkilän väetkö? Ne on melkein kaikki täällä. Se Joilikin oli jo ennen, se pitää puheita ja kirjoittaa lehtiin. Marjan mies, se Nieminen, on räätälinä. Niillä on asunto Perhelissä, mies tekee työtä jossakin verstaassa. Mutta he kuuluvat olevan köyhyydessä, heillä on niin ylettömästi lapsia. Sitten täällä on se Hanna. Ja sen mies, se Rantala, on vankilassa varkaudesta. Ja onhan niitä muitakin, kun ne vain kaikki muistaisi. Sitä ei hän tiedä mitä kartanoon nyt kuuluu, hän on ollut täällä jo seitsemättä vuotta. Silloin Hintsa vielä hoiti maanviljelyksen puolta siinä, mutta hän joutui kaiketikin siitä sitten pois, kun talo myytiin. Sanomalehdissä siitä oli ollut… Jaa Joili? Kyllä sanotaan hänen olevan naimisissa. Työläisiä se vaimo on, vaikka rouvaksi sanotaan, hän käy hänkin pitämässä puheita.
Kaarina pyytää poikaa sisään juomaan teetä kanssaan, mutta hän ei uskalla jättää hevosta kadulle yksin ja Kaarina painaa vain rahat hänen käteensä ja kiirehtii asuntoonsa.
Hän on kuin kuumeessa eikä kuitenkaan moneen monituiseen aikaan ole tuntenut sellaista voimaa kuin nyt. Louhilinna on myyty ja hän on istunut täällä kädet ristissä, mitään yrittämättä! Hänen vanhoja tuttaviaan ja leikkitoverejaan on vuosikausia asunut täällä eikä hän ole tietänyt siitä mitään! Mutta nyt hän tietää heidän osoitteensa ja nyt hän menee heidän luokseen…
Mutta jos hän tapaa Joilin!
Onko hän mieletön, mitä hän siitä pelkää! Päinvastoin hänen pitääkin tavata Joili, Joilin täytyy hänelle sanoa, mitä hän häneltä vaatii. Hän tahtoo kerran katsoa Jollia silmästä silmään ja kysyä, mitä hän hänestä tahtoo.
Hän muistaa nyt joskus etsineensä päivän sanomalehtiä. Niitä ei löytynyt mistään ja Viktor ikäänkuin koetti johdattaa hänen ajatuksiaan muualle. Hän ei koskaan saanut etsimiään lehtiä käsiinsä. Olisiko juuri niissä ollut uutinen, että Louhilinna on myyty? Niin, niin, sellaista se on kun on hermostunut vaimo, niin ei hänelle voi olla suora.
Mutta minä en enää ole hermostunut enkä saa olla. Nyt kun minä tiedän, että täällä on louhilinnalaisia, on köyhyydessäkin, niin minun täytyy elää heitä varten! Minähän olen nuori ja väkevä, ja terve minä olen! Kuinka minä olenkaan näin monta vuotta jaksanut elää tätä tyhjää elämää! En ole tietänyt, että heitä on ollut näin likellä. Mutta nyt minä tiedän ja riemuitsen! Minähän voin alkaa ommella vaatteita Marjan lapsille, minähän voin käydä heidän luonaan ja he tulevat minun luokseni. Minulla ei enää koskaan ole ikävä. Osa Louhilinnaa tulee minun luokseni…
Mutta miltä näyttää itse Louhilinnassa? Kolunkin pojat ovat täällä — kuinka isä tulee toimeen, hän ei enää voi jaksaa kaivaa ojaa…! Ja kuinka mahtaa olla Heikkilässä — isännän muistaa Kaarina nähneensä torilla liinaharjansa kanssa, lapset ovat nyt kaikki täällä. Missä on sitten vaari, vanha vaari?… Onko kuollut ja korjuussa vai näkeekö häviön ja kärsii?
Ilo välähti minulle äsken kuin lintu vieraalta maalta. Mutta ei näy kuuluvan ilo minulle. Se on varastettua tavaraa ja livahtaa käsistä ennenkuin olen ehtinyt kiinnikään tarttua.
Aamulla, juuri kun hän tekee lähtöä Kallioon, pyytää nuori varatuomari konttorin puolelta häntä puhutella.
Viktor on kehunut tätä apulaistaan teräväksi ja tunnolliseksi mieheksi, hänen käytöksensä on siisti ja hänen pukunsa moitteeton. Hän pyytää tuhansia kertoja anteeksi että häiritsee, ja Kaarina vie hänet Viktorin turkkilaiseen tupakkahuoneeseen.
— Te hämmästytte minun kysymystäni, hyvä rouva, mutta minulla todella ei ole muuta neuvoa kuin vaivata teitä. Muistatteko, kulkiko teidän kotitalonne Louhilinnan sydänmailta talvitie Hintsan talon maan poikki uittoväylälle?
Kaarinassa pysähtyy kaikki mikä juuri pulppusi ja eli, ja jäljelle jää vain pingoitettu jännitys.
— Miksi te sitä kysytte? sanoo hän, epäilys silmissä.
— Se on hiukan pitkä juttu. En tahtoisi häiritä. Asia on sellainen, että kartano paraikaa on myytävänä konttorimme kautta ja ostaja haluaisi tietää tätä seikkaa…
Aa! ajattelee Kaarina. Sinä et näy tietävän, ettei konttorista saa tuoda mitään tälle puolelle. Mies raukka, ettet vain menetä paikkaasi, kun tämä tulee ilmi!
— Sillä puolella järveä on suuri halkometsä, joka pitäisi realiseerata, ja paikkakunnalla oli kerrottu, ettei edellämainittu Hintsa salli ajaa puita kannaksensa poikki. Oli sanottu, että siitä joskus on kulkenut talvitie, mutta tämä ostaja oli käsittänyt, että siitä oli hyvin pitkä aika, ehkäpä kymmeniä vuosia.
— Louhilinna on siis myytävänä! päästää Kaarina huuliltaan hiljaa, ikäänkuin itsekseen.
— Se kuuluu viime kymmenen vuoden kuluessa olleen myytävänä seitsemän kertaa.
— Seitsemän kertaa!
Kaarinan sanat tulevat kaukaa kuin kaiku. Hän istuu ihan hiljaa ja vain silmät riippuvat kiinni puhujassa.
— Se tahtoo olla talojen kohtalo, kun kerran joutuvat tukkiyhtiölle.
Kaarina laskee käden otsalleen, taistelee hetkisen ja saa takaisin mielenmalttinsa.
— Vai seitsemän kertaa! toistaa hän jotakin sanoakseen.
— Pyydän anteeksi, jos olen tuonut huonon uutisen. Minä en ymmärtänyt.Ostaja toivoi pikaista vastausta…
— Ei, ei, ei! Päinvastoin, onhan tämä hyvä tietää… Niin, te kysyitte sitä talvitietä. Kyllä minä sen muistan. Kyllä siitä ajettiin, ainakin kymmenen vuotta sitten. Meidän suuri metsä vietiin juuri siitä.
— Olen erittäin kiitollinen… Kaikesta päättäen tässä on jotakin riitaa Hintsan ja nykyisen omistajan välillä.
Kaarinan poskille syttyy punaiset täplät ja silmäterät suurenevat ja mustenevat. Hän nousee ja oikaisee itsensä suoraksi. Hänen täytyy nyt toimia! Ja hän levittää käsivartensa ja nostelee niitä ikäänkuin jänteitä tunnustellen. Johtopäätökset taaksepäin ja suunnittelut eteenpäin singahtelevat kuin salamat mielessä.
— Ette te tiedä onko Hintsan talo nyt nuoren vaiko vanhan isännän hallussa?
— En tiedä varmaan, mutta minä sain sen käsityksen, että hän olisi verraten nuori…
— Vai niin, vai niin. Ajattelin vain… Tiedättekö onko talo aina, kaikkina näinä seitsemänä kertana ollut myytävänä mieheni konttorin kautta.
— En voi sanoa, olen vasta niin lyhyen ajan ollut tuomari Cederin konttorissa. Mutta eiköhän. Onhan tämä konttori suurin laatuaan. Niin, en tahdo kauempaa häiritä…
Kaarina seuraa häntä eteiseen ja koettaa puhua niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
— Kuulkaa — onko miehelläni persoonallisesti tekemistä näiden talonkauppojen kanssa? Tarkoitan: onko hän itse mukana välittämässä joka talonkauppaa?
— Ei, ei läheskään! Siinä on aivan oma miehensä siinä osastossa. Hän sattuu nyt olemaan matkoilla ja tämä osasto on sentähden väliaikaisesti uskottu minun haltuuni. Johto on tietysti aina tuomari Cederin käsissä, mutta me koetamme vaivata häntä niin vähän kuin suinkin.
— Hän siis usein ei lainkaan tiedä mitä taloja konttorin kautta myydään!
Kaarina hengittää taas. Ovessa hän vieläkin pidättää nuoren herran.
— Kuulkaa, minä niin mielelläni haluaisin nähdä sen miehen, joka ostaa minun entisen kotitaloni. Ettekö te voisi lähettää häntä tänne, kun hän tulee konttoriin.
Huomaavainen nuori tuomari selittää, että se on talonpoika, hyvin kelpo miehen näköinen. Sellainen, joka itsekin voi tarttua työhön. Sen näkee käsistä. Hänen nimensä on Pöyry. Hän tulee tänään, eihän hänellä ole pitkä matka tälle puolelle, varmaan hän mielellään tulee.
Kaarina kumartaa hajamielisenä, kuulee oven lisahtavan lukkoon ja astelee mietteissään saliin.
Louhilinna on myyty seitsemän kertaa!
Louhilinna on taas myytävänä!
Tuntuu siltä kuin katto kohoaisi hänen päänsä päältä ja taivas nousisi ylemmä. Louhilinna on myytävänä! Ostaa takaisin Louhilinna, koota sinne kaikki, jotka ovat hajonneet kuin akanat tuuleen!
Tuo vieras mies ei saa ostaa sinua, Louhilinna. Minä sinut otan, minulle sinä kuulut. Oi, asua siellä… Oi tulenko minä sokeaksi, kun minä jälleen näen sinut. Kuolenko minä onnesta!
Kauppatalo!
Kaarina Ceder on pitkässä yksinpuhelussa itsensä kanssa. Tai oikeastaan hänestä tuntuu siltä, kuin hänen ympärillään olisi suuri seura tuttuja ja tuntemattomia, joille hänen on tekeminen selkoa hyvin hämmästyttävistä asioista. Hän tekee suorastaan paljastuksia.
Tiedättekö te, hyvät ihmiset, mikä kauppatalo on? Ette! Mutta minäKaarina Ceder, suuren asianajaja Viktor Cederin rouva, minä tiedän sen!
Ja minä nauran!
Minun kaupunkilainen kotini on valmistettu juhlaan. Kukkaset lemuavat, pöydät notkuvat: tänne on koottu kaikki herkut, joista tiedän talon herran pitävän. On ostereja ja valkoista viiniä, on kaviaaria, hirvenpaistia, shamppanjaa…! Ah kuinka minä nauran! Elämä ei ole muuta kuin naurun arvoinen.
Eilen illalla tuli sähkösanoma: loistava voitto! Viktor Ceder on nyt Suomen ensimmäinen asianajaja, hänen nimensä on kaikkien huulilla. Vain minä, hänen vihitty vaimonsa, minä elän siinä vakaumuksessa, että tämä kaikki on petosta, että hän on näytellyt ja hypnotisoinut, että hän on maalannut mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi, että hän julmasti on ivannut sitä valkoista totuutta, jonka pappina hän on ollut esiintyvinään. Niin, niin, Viktor Ceder, sinä maankuulu asianajaja, minä tiedän sinusta yhden sellaisen asian, että kaikki muu on mahdollista!
Kauppatalo… Kauppatalo!
Kun ystävät ja kylänmiehet saivat kuulla tästä suuresta voitosta, soi telefooni soimistaan, minua onniteltiin, minä otin hymyillen vastaan onnittelut, olin olevinani iloinen ja ylpeä ja minä ilmoitin, koska sankari palaa ja he lupasivat kukkasin ottaa hänet vastaan. Ja nyt ovat kukkaset täällä, täällä on ihania ruusuja, viattomia orvokkeja ja valkoisia kieloja! Kaikki ne odottavat sankaria kotiin. Onhan hän musertavalla tavalla paljastanut murhaajat ja konnat, onhan hän niin jalosti nostanut viattomuuden sen alttarille. Hän oli esiintynyt niin mahtavasti kuin viimeisen tuomion herra, hän oli katseillaan murskannut syylliset ja syyttömät olivat vaipuneet hänen jalkainsa juureen — tällaisia kertomuksia on minulle sadellut pitkin päivää. Oo, sankarini, tervetuloa kotiin, minä sinun puolisosi olen koettanut tehdä kaiken voitavani iloittaakseni sinua! Tiedätkö, minä olen hankkinut erityisen kravattilaatikonkin, johon mahtuu tuhat kravattia. Uskotko! Olen sen tilannut, sillä sellaisia ei saa valmiina. Se on erinomaisen käytännöllinen — saat vain nähdä! Sitä voi kuljettaa matkoillakin, se voi aina seurata sinua, sankari. Ajatteles, kaikki pitkät ja lyhyet ja leveät ja kaitaiset kravatit sopivat siihen, eivät rypisty, eivät kärsi vähintäkään vammaa… Niin, ja sinun kenkäsi, kolmetoista paria — vähän onneton luku! mutta kiiltävinä tai himmeinä, kunkin nahan luonnon mukaan, seisovat ne kopissaan ja odottavat sinua. Jos minä osaisin aukoa väärillä avaimilla, olisin avannut sinun kaikkein pyhimpäsi — hiusvoidelaatikkosi, sillä varmaan se on järjestämisen tarpeessa! Mutta sinä olet sen lukinnut enkä minä pääse sinne.
Mutta kauppatalo — tämä sana on täyttänyt minun olentoni jollakin aivan uudella, se on kuin avain avannut minun sieluni ja päästänyt irti voimia, joita en ennen ole tuntenut. Kauppatalo, kauppatalo…! Aa kuinka minä nauran!
Minun silmäni ovat avautuneet. Tähän saakka olen minä ollut typerä kuin kyyhkynen, jolle viskellään herneitä. Nyt olen minä viisas, viekas ja kylmä. Käärme minä olen. Veri on hyytynyt suonissani. Minua palelee. Minä olen kaunis, näin sen tänään ensi kerran. Niin, sankari, minä ymmärrän nyt, miksi olet minusta ylpeillyt! Sinun ehkä kannatti ottaa köyhä tyttö, kun hän oli kaunis ja kun hänellä oli perhekuvia, joiden nimet helisevät…! Oi naurakaa ihmiset minun kanssani, sillä on olemassa jotakin niin hullunkurista kuin kauppatalo!
Mutta kuka onkaan jättänyt tuon oven auki? Sen pitää olla kiinni, sanon minä! Kiinni! Ja avain ovesta pois. Sinne ei kukaan saa mennä. Se on Kaarinan huone. Sen huoneen ilmassa värisee Kaarinan kaipaus, sen seinillä on muistoja pyhistä paikoista ja pyhistä puista… Kaarina, oletko sinä kuollut? Minä rakastin sinua, hyvä sinä olit ja puhdas. Minä en ole Kaarina, minä olen kiero, kurja ja matala, minä menen alaspäin samalla vauhdilla kuin kauppatalo!
Naurakaa, ihmiset, on olemassa jotakin niin hullunkurista kuin kauppatalo!
Ryövärit ovat yllättäneet sydänmaan koskemattoman tytön, riisuneet hänet alasti, runnelleet, raadelleet, raiskanneet. Hän makaa tiepuolessa kuolemaisillaan, avuttomassa häpeässä ja joka ohikulkija ottaa armottomasti osansa. Sellainen on kauppatalo! Ja minun isäni talo on tullut kauppataloksi, minun lapsuuteni koti on nyt kauppatalo… Häpeään minä menehdyn…
Ei, nyt ei menehdytä. Minä olen nuori ja terve ja minä katselen totuutta silmiin.
Kauppatalo se on sellainen, joka kulkee käsistä käsiin. Jokainen uusi tulokas käy nälkäisenä kiinni, imee siitä niin paljon kuin irti saa ja viskaa sitten menemään. Kauppatalosta on hävitetty kaikki yksilöllisyys ja lyöty numero otsaan. Kauppatalolla on numeronsa asianajajan konttorissa ja luettelosta löydetään se numeronsa mukaan ja sanomalehti-ilmoituksista tunnetaan se niinikään numerostaan. Kauppatalo on paljaaksi koluttu kuin kesäkauden syötetty lampaanlaidun, puut ovat kaadetut, pellot menneet turpeelle, ojat kasvaneet umpeen, rakennukset ränstyneet, katot vuotavat, ikkunoita on paikattu rääsyillä. Mutta sanomalehdet kertovat, että kaikki on erinomaisessa kunnossa, hoi ostajat, maanviljelijät hoi! Ja silloin niitä kokoontuu kuin haaskalintuja raadon ympärille… Oo, sellaiseksi raadoksi on joutunut minun isäni talo!
Maanviljelijä Pöyry tämän kaiken minulle selitti. Kun metsä oli kaadettu eikä vuokralainen Hintsa enää kyennyt suorittamaan maksujaan, vei tukkiyhtiö talon asianajokonttoriin. Talollisenpoika Heikki Hietaranta osti sen vihdoin huutokaupasta ja hänellä lienee ollut hyvä tahto, mutta pääomasta oli puute ja kolmen vuoden perästä tuli lähtö. Taasen talo asianajokonttoriin ja vasaran alle! Aapeli Salminen huusi sen varsin helpolla ja piti neljä kuukautta, jo onnistui saamaan myydyksi, kymmenen tuhannen markan voitolla. Sen perästä ostajat alkoivatkin olla miehiä, joiden varsinaisena työnä on talojen ostaminen ja myyminen. Ei ensinkään viljeleminen tai hoitaminen, vaan nylkeminen ja viskaaminen tiepuoleen. Ihmeellinen ammatti se sellainen, ettei taloa ostakaan siinä mielessä, että sen pitäisi, että suku siinä kasvaisi, siihen kiintyisi, sitä kunnioittaisi! Vaan: kiskon irti mitä irti saan ja myyn ensimmäiselle tyhmälle, joka ansaan menee. Kauppatalo saatetaan myydä jo asianajajan konttorissa. Tuskin ovat kauppakirjat valmiina, kun asianajaja, joka juuri on nostanut sievoisen välityspalkkionsa, huomauttaa ostajalle, että haluttaako myydä pois.
Koettakaa, hyvät ihmiset, ajatella sellaista surullista taloa, jossa ei ole mitään omaa, ei mitään pyhää, ei mitään koskematonta, ei mitään kätkettyä salaisuutta, jonka vain rakkauden silmä etsimällä löytää, vaan kaikki on alituisesti avoinna vieraan silmille, enimmän tarjoavalle. Kaikki on kaupan rahasta, ei ole mitään hellyyttä maahan, ei sääliä. Ei ole ketään, joka rakastaisi kauppataloa, joka sinne ikävöisi. Ja sellaiseksi on minun isäni talo tullut ja minun mieheni on ollut sitä sellaiseksi välittämässä! Niin, niin! Oo, kuinka minä tätä kurjuutta nauran ja itken. Etten lopulta tulisi hulluksi!
Minun mieheni se oli, joka antoi yhtiölle neuvon, että sopii käyttää välittäjää, jollei omistaja tahdo myydä yhtiölle. Sellaista tapaa käytetään paljon. Hän, minun mieheni, keksi Hintsan, hän punoi koko juonen ja kantoi siitä palkan. Sitten kääntyivät veljeni hänen puoleensa ja hän oli taasen valmis! Ah, kuinka tämä on kurjaa!
Kauhea rikos on tapahtunut minun syntymäkotini kamaralle. Minä ja minun mieheni sen olemme tehneet, siksi rauha pakenee meitä. Maata ei saa loukata, mustaa multaa ei saa raiskata — se rikos kostaa itsensä verisesti. Voi minua, joka luovuin turpeesta! Minun olisi pitänyt riippua siinä kynsin hampain, minun olisi pitänyt antaa raatajien lunastaa mitä omin käsin olivat viljelleet. Minun olisi pitänyt tulla yhdeksi heistä, puhua heidän kieltään, elää heidän elämäänsä, sulaa yhteen heidän kanssaan. Minun isäni ei ikinä olisi uhrannut taloa. Hän tiesi, ettei niitä siteitä saa katkaista. Hän olisi koettanut pelastaa poikansa, mutta ei maan kustannuksella. Hän kunnioitti mustaa multaa. Olisiko hän myynyt torppareille? Ehkei terveytensä päivinä. Hän tarvitsi suurta toiminta-alaa, mutta jollei hän itse olisi voinut kaikkea hoitaa, niin he maan olisivat saaneet, eivät vieraat. Sen minä isästäni tiedän.
Tuo Pöyry oli kummallinen ihminen. Tai ehkä hän oli tavallinenkin, mutta minun silmissäni hän tuli niin kummalliseksi, kun tiesin hänen ottavan haltuunsa Louhilinnan, minun raastetun, ihanan syntymäkotini. Ensin minä häntä vihasin, kadehdin ja kohtelin ylpeästi ja ynseästi. Mutta kaikki minun kaunani suli pois. Hän oli niin vakava ja vaatimaton, oikea työmies, talonpoika. Hänen kouransakin olivat niin suuret ja kovat. Oi, minä olisin tahtonut suudella niitä käsiä ja rukoilla, että ne vain jaksaisivat. Nuo onnelliset kädet, jotka saavat pidellä minun syntymäkotini multaa!… Hän kertoi minulle aivan avomielisesti kaikki tuumansa, silmissä rehellisyyden kirkkaus. Hän ostaa nyt talon suurimmaksi osaksi velaksi, koettaa hankkia valtiolainan ja palstoittaa torpat. Me sovimme, että minä ostan yhden palstan, minullahan on se pieni summa, jonka sain periä, minä saan valita palstani mistä vain tahdon. Huutokauppaan menen, hän ilmoittaa minulle, koska se on. Minä vapisen kun ajattelen, että taasen saan nähdä kaikki tutut paikat. Ainakin kivet ja kannot ovat paikoillaan, ainakin ojien sijat ovat erotettavissa. Minä en itke hävitystä, minä olen jo vuodattanut niin paljon turhia toimettomuuden kyyneliä! Minä tahdon aina vain hymyillä ja koettaa parantaa haavoja.
Ei hänellä, tuolla Pöyryllä, minusta suuria luuloja ollut. Hän sanoi suoraan, että maanviljelijän ammatti on kovaa, ettei tällainen kaupunkilaisrouva ensinkään osaa sitä käsittää. Toista on sen, jonka ei tarvitse katsoa kannattaako, joka elää pääomiensa varassa. Mutta sille, jolla ei ole muuta edessä kuin ottaa toimeentulo kamarasta itsestään, sille ei maanviljelys ole leikintekoa. Ja hän mittasi minua kantapäästä kiireeseen asti, minulla oli avohihat ja käsivarteni olivat maidonkarvaiset hänen kovien käsiensä rinnalla. Hän hymähti ja sanoi:
— Näkisitte minun vaimoni kädet!
— Oletteko naimisissa?
— Olemme olleet viisi vuotta. Minun vaimoni hoitaa koko navetan eikä hän paljon muusta välitä. Hän on joka aamu viideltä navetassa.
— Entä onko teillä lapsia?
— On. Tyttö ja poika.
Hän punastuu hiukan ja isän ylpeys ja hellyys kaunistavat vakavia kasvoja.
— Ne ovat terveitä ja iloisia lapsia…!
Hän kuvaa kuinka se pienempikin jo osaa puhua ja mitä kaikkea se suurin jo ymmärtää… Oi, hän kasvaa minun silmissäni suureksi ja kauniiksi! Oi, kaunis on onnellinen ihminen, eheä ihminen, joka tietää elämän tarkoituksen!
Minä rupean puhumaan niistä louhilinnalaisista, jotka ovat muuttaneet tänne kaupunkiin — eikö niitä voisi siirtää sinne kotiin takaisin. Ne näkevät täällä vain kurjuutta. Hyvin se hänen mielestään käy — jos ne vain lähtevät, ovat ehkä jo ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään.
Hänen mentyään lähden kaupungille. Osun Pitkällesillalle juuri kuuden tienoissa, kun koulut purkautuvat kadulle ja tehtaitten nokiset miehet etsivät kotejaan. Tylsäsilmäisiä humalaisia hoipertelee riitelevien humalaisten joukossa. Naisia, shaali hartioilla, pujottelee koululasten ja työmiesten joukkojen läpi. Joku vanha muija raahustaa olkapäillään säkkiä, jonka on saanut varastetuksi täyteen puita puutorilta. Sanomalehtipojat huutavat kimeillä lapsenäänillään.
Jota likemmäksi Linjoja tulen, sitä hiljaisemmaksi käy. En ole milloinkaan ollut täällä. Täällähän on kokonainen uusi maailma! Kyselemällä ja etsimällä löydän siihen taloon, jossa Heikkilän Marja, leikkitoverini asuu.
Pihamaalla juoksentelee risaisia lapsia. Kaksi pientä naskalia koettaa kolmannelta ottaa jotakin, tuo kolmas huutaa ja juoksee pakoon. Pihan perällä on joitakin matalia rakennuksia, ovet ammollaan, sinne katoavat pojat ja vain parkuna kuuluu. Sänkyvaatteita on kannettu ulos. Ne ovat viskatut tomuiselle nurmelle. Haaltuneesta polstarista tutisee silppua. Rappujen edessä on lahoavia rääsymattoja. Jalkojen alla narskaa lasinpalasia ja pullonkaula on puoleksi kaivautunut hiekkaan. Lapset juoksentelevat paljain jaloin.
Alan heidän kasvoistaan etsiä tuttuja piirteitä. Kaksi tytöistä tunnen paikalla Marjan lapsiksi. Pysäytän heidät ja kysyn missä he asuvat… Sama vaalea tukka kuin äidillä… samat siniset silmät. Toinen on kuvankaunis, suuret, kärsivät silmät, vaalea, miltei läpikuultava iho. Hän suuntaa minuun vakavan, varhaisvanhan katseensa ja kertoo minulle, että heitä on yhteensä kahdeksan. Yksi pienemmistä on kipeänä kamarissa, siinä on sellainen tauti, että pää on niin suuri ja korvista vuotaa keltaista visvaa. Katri käy koulua ja Martta ja he nuoremmat pääsevät hekin kouluun ensi vuonna. Nyt se pienin itkee, se on vasta puolen vuoden vanha… Jaa, tuossahan Katri ja Martta jo tulevatkin.
Kolme tyttöä astelee touhuissaan sisään portista. He puhelevat jotakin huomispäivän läksyistä ja ojentavat sitten kätensä kolmannelle tytölle, joka lähtee takaisin kadulle. "No, joutukaa nyt!" huutaa suurempi tytöistä, "kun täällä on vieras neiti!" Katri ja Martta tulevat ja niiaavat kohteliaasti. He ovat siistimmin puetut ja he vievät meidät kaikki sinne pihan perälle, mistä ne mustat oviaukot ammottavat ja minne pojat katosivat. Siellä nousee äkkiä eteen punainen, vanha kivimuuri, jonka ikkunoista tulee vesihöyryä ja jonka kyljessä on kirjoitusSaunaja vieressä sama venäjäksi. Nyt noustaan jyrkkiä portaita myöten likeiseen uudempaan kivitaloon ja tullaan pimeään eteiseen, jossa hajuaa homeelta. Kolme ovea saattaa erottaa rinnan. Vasemmanpuoleisen oven päällä on nimi, mustalla pohjalla kömpelöjä hopeakirjaimia, Räätäli R. Nieminen.
Huone ei ole aivan pieni, siinä on kaksi ikkunaa, mutta ne ovat niin nokiset ja likaiset, että ruudun läpi tuskin näkyy. Saunan höyry nousee alituisesti niihin ja kosteus tunkee läpi rakojen. Nurkassa on sänky, pohjalla pari litistynyttä lankavyyhteä, vanunut, lumppuinen peite, tyyny ilman päällistä ja joitakin vaatekappaleita. Seinällä on vedettävä sohva, neljäs jalka poissa ja sen tilalla jakkara, jonka varassa sohva seisoo, hiukan kallellaan. Uuni on savuttunut, lattialla sen ääressä on suuri noettu sanomalehti ja sille asetettuna pata ja kahvipannu. Paksu harmaa tukinpää on osaksi pilkottu polttopuiksi, kirves lojuu vielä lastujen joukossa. Huoneen toisesta päästä toiseen kulkee pingoitettu nuora, jolla harmahtavia rääsyjä riippuu kuivamassa. Seinät ovat kellertävät, paikoittain homeenkarvaiset, siellä täällä valuu alituisesti tihkuvan kosteuden tekemiä juovia laesta lattiaan. Sohvan vieressä on kaksi kehtoa. Toisessa kitisee rääsyissään se puolen vuoden vanha lapsi, toisessa vaikeroi hiljaa ja herkeämättä häntä vanhempi lapsi jonka pää on suuri ja rupinen. Huoneessa on kostea, kirpeä katku.
Minä otan tuolin istuakseni likemmä kehtoja. Tuolinselkä jää käteeni.Asetun varovaisesti sohvalle, joka on hiukan kallellaan.
Pikku Katri menee pienimmän lapsen luo, nostaa tottuneesti puolialastoman lapsen syliinsä ja alkaa sitä hellästi viihdytellä ja hoidella. Kipeä lapsi seuraa silmillään hänen liikkeitään. Nuo silmät ovat suuret ja kirkkaat. Martta on tarttunut kirveeseen ja lyö tottuneesti irti lastuja. Hän noutaa vettä, tekee tulta ja pesee perunoita pataan. Uunin suu on niin pieni, ettei pata tahdo mahtua. Vettä läiskähtää liekkiin ja koko tuli on sammumaisillaan.
Äiti on ollut pyykillä. Tämä on jo kolmas päivä, hän arveli tänään pääsevänsä aikaisemmin. Isäkin tulee kohta. Jos sitten tulee… Isä käy juomassa toisten miesten kanssa. Tässä samassa talossa on niin paha mies, suutari vai mikä lienee, joka aina houkuttelee isää. Isä on juovuspäissään paha, on monta kertaa lyönyt äitiä eikä siinä silloin auta kenenkään olla…
Se kaunis kalpea tyttö istuu lattialla kipeän lapsen kehdon ääressä, vilkaisee silloin tällöin vieraaseen rouvaan ja alkaa sitten taas sormillaan huvitella sairasta. Tyttönen tekee sormillaan kaikenlaisia kuvioja, panee sormet lomitusten ja erottelee niitä taas. Sairaan lapsen loistavat silmät seuraavat totisina siskon leikkiviä sormia.
Vihdoin tulee Marja. Hänen hameensa on märkä, hiharääsyjen sisästä välähtää käsivarsi, röijy on ahdas, napit auenneet. Kuka uskoisi häntä Marjaksi! Marja oli kukoistava ja kaunis, tämä hampaaton, loppuun kulunut.
Me lankeamme toistemme kaulaan, Marja ja minä, ja itkemme molemmat. Viivyn hänen luonaan myöhään iltaan. Hänen miestänsä ei kuulu, hän on nähtävästi joutunut juomaretkelle. Marjalta saan sitten kuulla Helsingissä olevien louhilinnalaisten tarinan ja hänen kanssaan minä seuraavina päivinä käyn heitä katsomassa.
Hanna kuljettaa jonkun suuren kartanon maitoja asemalta ja jakaa ne kaupungissa. Se on mukava toimi, se elättää eikä kuitenkaan sido kuin muutamaksi tunniksi päivässä. Hän pitää sitäpaitsi huoneessaan asukkaita. Kaksi poikaa, tai johan ne on täysiä miehiä, asuu hänen luonaan, sitäpaitsi usein joku tyttö. Eihän se hauskaa ole, tahtovat lapset oppia kiroilemista ja muutakin, mutta mitäs sille voi, auttaahan vähän sisartaan, kun ansaitsee. Ei hänellä ole kuin kaksi lasta. Aina asuu hänkin hänen luonaan. Aina on ruokapuodissa myymässä. Ainalle kävi tässä takavuosina niin surkeasti, että syntyi lapsi, mutta se kuoli onneksi ihan pienenä, niin että Ainakin nyt tulee hyvin toimeen.
Kolun Antti on rakennustöissä. Se on siivo mies, ei juo eikä mitään. Antilla on vaimokin sieltä kotipuolesta ja niilläkin on jo kolme lasta, tai olisiko neljä. Vanha Kolu oli kuollut vaivaistalolla. Ja niinkuin se mies eläessään työtä teki!
Mattilan Manta on tehtaassa ja hän kuuluu kaikkiin yhdistyksiin ja näyttelee niiden iltamissa. Ei hän pysynyt missään palveluspaikassa ja hänestä puhuvat kaikkia rumia.
Ja se "pikku Maiju" joka kartanossakin palveli, se oli joutunut vallan huonoille jäljille. Hän asui pienessä puutalossa Pursimiehen kadulla, pihan perällä. Raskaita plyyshituoleja oli pihamaalla tuulottumassa, uutimet olivat alhaalla keskellä päivää ja kamala, lihava ihminen joka avasi oven, selitti meille äreästi, että Mari nukkuu, häntä ei saa tavata. Ei huomenna eikä ylihuomenna…
Niin me leikkitoverini Marjan kanssa kävimme vanhojen tuttavien luona.
Joka paikassa minä koetin kehoittaa ihmisiä palaamaan maalle. Lähetin sanaa niillekin, joita en tavannut. Mutta näyttää olevan niinkuin Pöyry sanoi, että ne ovat ehtineet mielistyä kaupunkilaiselämään. Marjakin, joka elää sellaisessa kurjuudessa, ei halua lähteä. Kuka sitä voi käsittää, että hän tahtoo pysyä homehtuneessa kaupunkilaislovessaan! Ainoa, joka tuntui asiaa todenteolla ajattelevan, oli Kolun Antti, sen suuren ojankaivajan poika.
Ja minä, minä menen! Minua ei mikään pitele… Jos minulla olisi lapsia, en voisi tätä askelta ajatella. Mutta silloin ei minun elämäni myöskään milloinkaan olisi päässyt näin tyhjäksi ja köyhäksi. Minä en rakasta Viktoria — lienenkö koskaan rakastanut! Minä olin silloin niin yksin ja avuton ja minä kuvittelin hänelle kaikki mitä minä tarvitsin. Se oli valhetta ja siksi tuo epäjumala nyt romahtaa rikki!
Kun vieraat illalla ovat menneet, sanon minä hänelle kaikki. Jos hän suuttuu ja kohtelee minua tylysti, on minun varsin helppo lähteä, mutta jos hän heltyy ja pyytää jäämään, mitä minä sitten teen? Silloin hän kahlehtii minut tänne. Ja minä en voi tänne jäädä, sillä minun sieluni janoaa sinne, minne minä kuulun, mistä ei minun koskaan olisi pitänyt poistua. Minulla ei ole kuin yksi ainoa halajaminen ja ikävöiminen: sinne, sinne! Minä kokoan sirpaleet siitä mikä silloin hajosi, minä tahdon olla mukana rakentamassa uudelleen. Se ei ole minulle vaikeaa: luonto on minuun pannut rakkauden syntymäseudun kamaraan. En muuta pyydä, kuin että näen peltojen taas alkavan kasvaa ja omistan pienen palan omaa maata. Ja siellä tutussa maassa, siellä minä sitten joskus saan nukkua ja tutut puut humisevat minulle aina, aina…
Vieraat! Kello soi… Tämä on viimeinen ilta täällä. Palavatko tulet? Palakaa kaikki tänään, tämä on minun jäähyväisiltani! Terästä tahtoon täksi illaksi, että pääsen sen ohi…
Puheensorina täyttää talon, nauru helähtelee.
— Kaarina, Kaarina, sinä olet tullut aivan uskottomaksi! Et kertaakaan ole käynyt meillä. Oletko ollut sairas? Mutta sinä olet aina ollut ulkona, kun olen soittanut. Minun piti tulla sinua katsomaan, mutta sitten minä sain päänsärkyni, pahan päänsärkyni…
— Ja kuule, kun me silloin päivälliseksi olimme laittaneet sitä luumuilla, kravunpyrstöillä ja linnunpaistilla täytettyä laatikkoa, josta sinä niin pidät. Etkä sinä tullut!
— Mitä sinä oikein olet tehnyt? Täällä oli ollut joku maalainen, nuori herra, ja hänet sinä pyydät päivällisille ja te juttelette tuntikausia. Aijai! entä jos minä kantelen Viktorille. Katsokaa kuinka Kaarina punastuu.
— Hän on naimisissa.
— Ja mitä se merkitsee!
— Mutta kuinka musta sametti sopii sinulle. Missä premiäärissä sinulla oli tämä puku…? Ai niin, minä en ollut silloin!
— Pian voi Viktor olla täällä!
Herrat vetävät kellot taskustaan ja talon emäntä juoksee ruokasalin ovelle: juhlallisella vaalealla kellotaululla juhlallisessa tammikaapissa kulkee kullankarvainen viisari. Hetken perästä pitäisi junan tulla. Juhlallinen vastaanotto on valmistettuna. Kunhan aika kulkisi, kunhan loppuisi ilta!
Kuinka minä voinkaan mennä takaisin saliin, minulla ei ole mitään sanomista noille vieraille ihmisille ja minun kasvoihini sattuu, kun minun pitää hymyillä! Kymmenen vuotta minä olen hymyillyt — kuinka minä olen voinutkin?
Ei, ei! Nyt täytyy purra hammasta ja jännittää jänteitä. Tämä ilta, vain tämä ilta! Ja Kaarina luo vielä viimeisen silmäyksen pöytään: kaikki on kunnossa, kukkaset ovat paikoillaan, kunkin lautasella kimppu, talon herran lautasella suuria keltaisia ruusuja.
Salissa on keskustelu vilkastunut. On puhuttu Viktor Cederin voitoista ja Märta rouva on kuin itsestään johtunut mieliaiheeseensa, hämmästelemään juristeja.
— Kuulkaa nyt, sanoo hän ja lakkaa selailemasta koruteosta, joka on hänen edessään pöydällä, — minä olen kuullut mainion jutun. Teidän kannattaa vaieta, niin kerron sen teille. Se sopii mainiosti näin kun Suomen suurinta asianajajaa odotetaan kotiin.
Ja kun kaikki vähitellen ovat vaienneet, alkaa Märta rouva, kädet ristissä leuan alla kertoa:
— Taivaassa kerran, kun Jumala ja enkelit pitivät hauskaa, alkaa tuntua palaneen käryä. Jumala nuuhistelee: mitä kummaa? Helvetin puolelta tietysti taas jotakin! Oo, lattiaan on palanut kokonainen läpi ja siksi sieltä niin käryää. Menkää, enkelit, kiireesti sanomaan, että tukkivat läven.
Enkelit menevät.
"Ei tule kysymykseen!" vastaa perkele. "Jos taivaan herrasväkeä häiritsee, niin tukkikoot itse."
Enkelit palaavat tyhjin toimin.
"Helvetistä päin se on rikottu ja sieltä se on tukittava. Menkää, enkelit, uudelleen sanomaan. Tässä savuttuvat taivaan kauniit seinät."
"Ohoo!" ja perkele panee kädet puuskaan ja nauraa leveää nauruaan. "Ei paikata tältä puolen, ei tarvitse pelätäkään!"
Jumala suuttuu ja nostaa oikeusjutun…
Märta rouva vaikenee hetkiseksi, nousee ja jatkaa harvakseltaan:
— Kenen te luulette voittavan?
— Tietysti voittaa paholainen! huudahtaa Pitkäpää. — Se on selvää se!
— Tässä maailmassa vie paholainen aina voiton, jatkaa yhteen kyytiin joku vieraista.
— Mutta miksi? sanoo Märta rouva ja levittää kätensä.
Hetkisen kuuluu vain teekuppien kilinää.
— Tjaa, hyve on tavallisesti typerä. Kaiketi taivaassa niinkuin maankin päällä.
— Ei, ei, ei se kelpaa tähän! Eikö teistä nyt kukaan voi arvata, miksi paholainen voittaa…? Kaarina, missä sinä olet, nukutko…?
Kaarina on tullut ruokasalin ovelle.
— Jumala on kai kääntynyt huonon asianajajan puoleen! yrittää Kaarina.
— E-ei! Jumala ei ole onnistunut saamaan ainoaakaan asianajajaa, sillä katso he ovat jokikinen — helvetissä!
Kaikki purskahtavat nauruun, paitsi Märta rouva itse, joka tyynesti asettuu sohvaan ja rupeaa juomaan jäähtynyttä teetään.
— Kaarina…! huudahtaa Siiri. — Älä naura noin.
— Vai olivat he kaikki helvetissä!
Kaarina on menehtymäisillään nauruun.
— Hän on sairas, soittakaa tänne lasi vettä! Älä naura, älä… Viktor on heti täällä. Kuule nyt!
— Vai olivat he kaikki helvetissä!
Mutta Kaarina ei voi lakata. Hän seisoo pitkin pituuttaan oven pieltä vastaan ja hänen päänsä lyö kovaan puuhun. Äkkiä hän erottaa, että kadulla ajetaan, että rattaat pysähtyvät… Portaissa kaikuu… ne ovat tutut, kerran niin ikävöidyt askeleet! Silloin hänen naurunsa yhtäkkiä kuolee, hän kuivaa silmänsä ja karkaa miestänsä vastaan. Nyt kuolemantanssi alkaa!
Hän seisoo ovenavauksessa säihkyvän iloisena, vieraat takanaan. Hänen sisässään ikäänkuin kimmeltelee ja kipinöi. Viktor likenee komeana ja tyynenä. Kun hän näkee vaimonsa juhlapuvussa kasvot hymyssä, tulee hänen ryhtinsä voitonvarmaksi ja iloinen odotus kuvastuu kasvoilla. Mutta jota likemmä Viktor tulee, sitä enemmän Kaarina herpautuu. Vieraat huudahtelevat tulijaa vastaan, naurahtavat ja viskelevät sukkeluuksia. Kaarina pelkää miehensä syleilyä, hän pelkää hänen hyväilyään. Ettei hän vain huutaisi ääneen, kun Viktorin käsi häntä koskettaa. Mutta hän puree kokoon hampaansa ja pääsee siitäkin hetkestä.
Sitten alkaa kaikki kuin utukuvina kulkea hänen silmiensä ohitse. Ihmiset ovat omituisen kaukana ja se mitä he puhuvat on käsittämätöntä. Välistä he rämähtävät suureen nauruun ja silloin he tulevat likemmä. Hän kutsuu heidät syömään, hänen toimintakykynsä leimahtaa hetkisen eloon: hän kyselee kuinka he haluavat istua, mutta osoittaa heille vihdoin paikat, jotka on edeltäkäsin määrännyt. Viktor istuu häntä vastapäätä. Hän ei uskalla häneen katsoa.
Kello lyö… hän laskee lyönnit. Kahden… kolmen tunnin kuluttua tämä loppuu! Syödessä vaipuu hän suureen väsymykseen, hänen on niin uni, että hän voisi nukkua istualleen. Pidetään puheita… laseja kilistellään. Hänen on kovin uni, hän ei ymmärrä mitään… Hänellekin aletaan puhua, hän koettaa pakottaa itseään pystyyn… Sanotaan jotakin leikillistä ja kaikki nauravat. Hän nauraa hänkin, mutta ei ymmärrä mitään. Mistä tämä suuri väsymys tulikin? Hänen maljansa juodaan, hän koettaa reippaasti lyödä lasiaan toisten lasien kylkeen, mutta kun Viktor tulee häntä kohti, painaa hän alas silmänsä ja shamppanja läikkyy maahan. Ettei hän vain pyörtyisi!… Kaikki muut ihmiset vaipuvat tuontuostakin sumuun — Viktor on kaiken aikaa selvä. Hän näkee hänet tänään oikeastaan ensi kerran, hän tarkkaa häntä. Hänen täytyy häneen katsoa, vaikkei tahtoisikaan. Kamalaa on häneen katsoa.
Hänhän on vanha mies, tuhkanharmaa, pöhöttynyt, ilman hiuksia. Hän hörpähtää osterit särpimällä suuhunsa ja kulisten ne luistavat kurkkuun. Hän iskee silmänsä seuraavaan osteriin kuin saaliiseen, jonka pelkää menevän pakoon. Hänen sormensa ovat ihranvalkoiset, kynnet leikatut suippeiksi, toinen ihan samanlaiseksi kuin toinen… Palvelustyttö tuo hänelle jäällä täytetyn ämpärin… hän tarttuu pulloon ja lisää vieraitten laseihin… Kaarinan silmät tuijottavat häneen. Äkkiä Viktor korottaa lasiansa häntä kohti, silloin hän herää ajatuksistaan ja pelästyy.
Kahvi juodaan Viktorin turkkilaisessa tupakkahuoneessa. Kaarina kuluttaa aikaansa ruokasalissa. Hän vaeltelee pöydän ja kaapin väliä, menee silloin tällöin makuuhuoneeseen, palaa, katsoo kelloa, pakottaa itsensä hetkiseksi menemään vieraitten luo ja komentaa kasvonsa hymyyn.
Sekin ilta loppuu.
Vieraat ovat yhtenä mylläkkänä eteisessä. Se on sinisenään tupakansauhua. Huivit heilahtavat, kepit pistäytyvät pystyyn kainaloon. Kaarina pakottaa vielä kerran kasvonsa hymyyn, sitten hän nopeasti menee omaan huoneeseensa. Hänen täytyy voittaa aikaa, hän ei tiedä miten saada asia sanotuksi. Tässä on jotakin niin rumaa: mies tulee voittoretkeltä, kotona ovat shamppanjat ja juhlat vastassa ja vieraitten mentyä vaimo… Se on katalaa!
Yhtäkkiä ovi avautuu ja Viktor astuu kynnykselle. Kaarina tukahduttaa parahduksen ja kylmä hiki peittää hänen jäsenensä.
— Kukkaseni, älä pelästy… Odotin, että pyytäisit minua auttamaan…Eikö tämä pukusi olekaan selästä avattava? Anna minun auttaa.
Silloin Kaarina kuumenee. Hän saa jotakin käsiinsä ja viskaa sen maahan. Hän tahtoisi lyödä tuota miestä!
— Kuinka hermostunut sinä taas olet. Vieraat ihmiset kukittavat — oma vaimo…
— Ole hiljaa, ole hiljaa!
— Vai niin, vai niin…
— Mennään pois tästä huoneesta.
— Kuinka tahdot…
Sähköliekki syttyy saliin ja välähtelee seinillä ja laessa. Viktor liikkuu tohveleissa, alusvaatteisillaan. Kun Kaarina näkee hänen aikovan makuuhuoneeseen, pakottaa hän itsensä puhumaan.
— Älä mene pois… minun täytyy vähän puhua.
— Noo? Muuten sinun pitäisi ymmärtää, että minä olen ansainnut rauhaa ja lepoa. Märta puhui jostakin nuoresta miehestä, joka sinua täällä on liehakoinut — hänkö sinut on tehnyt näin hermostuneeksi?
Sydän jäässä pohjaa myöten seisoo Kaarina käsi nojattuna pöytään.
Hänen ääntään tuskin tuntee.
Hetkiseksi hätkähtää tuomari, mutta silmänräpäyksessä on heikkous voitettu, hän elostuu, kiukustuu, asettuu nojatuoliin istumaan ja puhuu käskevä viha äänessä.
— Sinä olet siis minun poissaollessani käynyt konttorissa?
— Entä jos olisin käynyt — miksen olisi saanut sitä tehdä?
— Siks'että olen sen kieltänyt.
— Eikö vaimolla ole lupa tietää kaikkia miehensä salaisuuksia?
— Tiedät varsin hyvin, että minä olen tahtonut sinua suojella.
— En ole käynyt konttorissa.
— Kuka sinulle sitten on puhunut Louhilinnan uudesta ostajasta?
— Sehän on yhdentekevää kuinka sen sain tietää.
— Eipä ensinkään! Jollet sinä sitä sano, täytyy minun huomispäivänä panna toimeen ankara tutkinto.
— Tee se.
— Kuka se nuori mies sitten oli, joka täällä kävi?
— Louhilinnan uusi ostaja. Hän kertoi minulle kotitaloni tarinan. Sinä olisit voinut sen tehdä!
Tuomari lauhtuu jonkin verran.
— Niin no… minun, suoraan sanoen, ei ole tehnyt mieli joutua sinun hermokohtaustesi kanssa tekemisiin. Sinä olet sairastunut kun Louhilinnaa vain on mainittukin. Minä olen jo sinun tähtesi muuttanut…
— Maalta Helsinkiin — mikä uhri!
Kaarina nauraa kylmää, kovaa naurua.
— Minä olen vienyt sinut ulkomaille, kaikkea olen koettanut ja…
— Olet, olet! Mutta mikset sinä koskaan ole kertonut minulle, että sinä olit välittämässä Louhilinnaa Hintsalle ja tukkiyhtiölle?
— Älä huuda… yön hiljaisuudessa kuuluu joka ääni sekä ylä- että alakertaan.
— Tämä kaikki tulee kuitenkin tutuksi.
— Eikä tulekaan! Koeta nyt olla järkevä: jollen minä olisi välittänyt kauppaa, olisi joku toinen sen tehnyt. Te tarvitsitte rahaa, minä hankin teille hyvän hinnan.
— Niin, niin, niin, ääntää Kaarina ja nyökyttää kylmää päätään.
— Minua väsyttää. Mennään nyt levolle.
— Älä kajoa minuun!
— Ah näitä näytelmiä!
— Minä olen heti valmis. Katso… minä en enää rakasta sinua. En voi senjälkeen kun kuulin, että sinä… Minä olen tehnyt väärin kun rupesin sinun vaimoksesi. Minä pyydän anteeksi. Ja pyydän, että annat minun mennä pois.
Tuomari nauraa hiljaa. Sitä ei saata kuulla kuin se, joka hänet näkee.
— Märta on siis sittenkin ollut oikeassa: sinä olet siis vihdoinkin rakastunut! Ja nyt sinä tahdot päästä Louhilinnan rouvaksi.
Kaarinan kasvoille tulee häpeän ilme.
— Mutta älä uskokaan että Louhilinna enää on samanlaisessa kunnossa kuin teidän aikananne, jatkaa tuomari.
— Se nuori mies on naimisissa.
— Se ei teille naisille paljoa merkitse.
Kaarinan huulet ovat lujasti koossa. Hän ei pitkään hetkeen sano mitään.
— Sinä olet väsynyt, minä koetan olla lyhyt. Annathan sinä siis minun mennä?
— Ei, nyt on minunkin kärsivällisyyteni lopussa! Minä en anna sinun mennä!
Ja Kaarinan eteen nousee äkkiä ja ensi kerran suuri tuomari, joka katseellaan murskaa. Hän kasvaa jättiläiseksi. Hän ei ole kiivas, hän on jäisen tyly.
Kaarinan mieleen muistuu se kulunut, sammunut nainen, jonka Ceder työnsi ulos heidän ovestaan.
— Mene paikalla nukkumaan! sanoo tuomari.
— Vai nämä nyt ovat sen suuren asianajajan välikappaleita! Näin siis ihmisiä peloitellaan ja syyttömiäkin tehdään syyllisiksi.
Tuomarin kasvoilta riisuutuu jotakin.
— Älä minua ärsytä. Minä en rupea maailman pilkaksi, minä en sinua…
Hän mittailee Kaarinaa silmillään.
Suuri raukeus valtaa äkkiä Kaarinan. Miksi hän tässä taistelee, miksi ärsyttää tuota vanhaa miestä? Sehän on mielettömyyttä. Rauhan hän tahtoo hänelle suoda. Vain rauhaa hän itselleenkin pyytää. Hän on väsynyt, he ovat molemmat väsyneet, kukin omalla tavallaan ja omista taisteluistaan.
— Minä en sinua päästä, kuulee hän samassa. — Miksi minä sinusta luopuisin? Vasta nyt sinä olet minulle nainen… houkutteleva, valloitettava.
— Älä minuun kajoa, saa Kaarina vaivoin huuliltaan. — Minä huudan niin, että koko talo herää…
— Etkö ymmärrä, että jota enemmän sinä pakenet, sitä kiehtovammaksi käyt… Minä rakastan sinua!
Kaarina on edennyt huoneen äärimmäiseen kulmaan. Yhtäkkiä hän pysähtyy, kädet tuolin selustassa. Hänen kasvoillaan on inho ja häpeä.
Tuomarikin pysähtyy, he katselevat toisiaan silmiin ja joka silmänräpäyksen kestäessä laajenee kuilu heidän välillään. Kaarina nyökyttää verkalleen päätään, tuomari pyyhkii hikeä otsaltaan. Alakerrassa lyö kello kaksi. Hetkisen perästä kuuluu toisen kellon ääni yläkerrasta.
Äkkiä painuu tuomari raskaasti tuoliin. Hänen kasvonsa ovat tuhkanharmaat.
— Hyvää yötä! sanoo Kaarina hiljaa ja menee hänen ohitsensa huoneeseensa.