The Project Gutenberg eBook ofLouhilinna: Tarina vanhasta talostaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Louhilinna: Tarina vanhasta talostaAuthor: Maila TalvioRelease date: May 16, 2018 [eBook #57170]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHILINNA: TARINA VANHASTA TALOSTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Louhilinna: Tarina vanhasta talostaAuthor: Maila TalvioRelease date: May 16, 2018 [eBook #57170]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Louhilinna: Tarina vanhasta talosta
Author: Maila Talvio
Author: Maila Talvio
Release date: May 16, 2018 [eBook #57170]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHILINNA: TARINA VANHASTA TALOSTA ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Tarina vanhasta talosta
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1906.
Kartanon nimi on Louhilinna.
Sama aatelinen perhe on hallinnut sitä jo neljättäsataa vuotta. Isän kädestä on aina ottanut poika. Pitäjän hautausmaata on suuri kulma tämän suvun hallussa. Vanhimmat ristit ovat jo painuneet pensastojen peittoon, uusimmissa kiiltävät vielä kultakirjaimet.
Louhilinna on vanha talo.
Päärakennusta peittää taitettu katto, ja päädyssä, räystään alla on ampumareikiä. Ampumareikiä — tietääkö nykypolvi edes mitä ampumareiät ovatkaan? Vanha kansa tiesi, vanha kansa tunsi sodan ja vainon. Louhilinna on ne molemmat nähnyt. Monta sen poikaa on viety vainoon, moni sen naisista on mennyttänsä itkenyt.
Louhilinna, ympärillä mustanpuhuva puistonsa, on kunnianarvoisa talo. Ihan perällä, siellä missä pellot alkavat, kasvaa nuorempaa viidakkoa ja vaaleita ruohoja, mutta päärakennuksen ympärillä ylenee jättiläispuita, sellaisia sammaltuneita koivuja, että ihan peloittaa, kun niiden ikää ajattelee. Ja ihmeellisiä kuusia on puistossa, sellaisia, joiden alle ei päivä milloinkaan paista. Ei niiden alle milloinkaan tule vettä eikä lunta eikä maa niiden juurilla milloinkaan nurmetu. Vanhan lahoavan huvihuoneen luota oli ennen mitä kaunein näköala Suurselälle. Tornista saattoi nähdä hyvin kauas. Nyt on kuusiryteikkö kasvanut umpeen koko huvimajan eikä kukaan ajattelekaan sen aukaisemista. Ihmiset kaihtavat koko huvimajaa, sanovat siellä kummittelevan. Suurilla tuulilla kuuluu selvästi kuinka siellä huutaa. Joku on nähnytkin kuinka nainen valkeissa vaatteissa seisoo tornissa ja oikoo käsiään ja huutaa… huutaa. Kuka sitten lienee — ihmisiä ei tornissa ole käynyt vuosikymmeneen, portaat ovat niin lahot, että tuskin lintuakaan kannattavat. Joutavia! sanoo vanha taloudenhoitajatar. Naakathan tornissa huutavat ja vikisevät! Miina mamsseli on niin rohkea, että menisi vaikkapa sydänyöllä hautausmaalle. Mutta piiat kutsuvat keskellä päivää koiran mukaansa, kun on asiaa jääkellariin ja täytyy astua huvimajan ohi. Jääkellarin nurkalla on vielä sellainenkin kuusi, josta vanhat ihmiset puhuvat, ettei kirves siihen ensinkään pysty. Ja sellainen puu on koivukin rouva vainajan kamarin ikkunan alla.
Mutta ihmeellisin kaikista Louhilinnan puista on kuitenkin honka kalliolla Suurselän rannalla. Kiviseinä syöksyy sillä kohdalla äkkijyrkkänä veteen — mistä kummasta puu saa ravintonsa? Ohuessa maakerroksessa haarautuu hongan juuriverkko, jokainen saattaa nähdä käsivarrenpaksuisten, keltaisten juurien luikertelevan alas kuivaa kallionrinnettä, mutta mihin salaisiin kaivoihin ne sitten uppoavat imemään voimaa, sitä ei kukaan tiedä. Ihmeellisiä lähteitä niiden vain täytyy olla, joista vuosisatojen kuluessa on riittänyt elämää tuohon puuhun, joka on kuin koko metsän kantaisä. Vanhat ihmiset ovat aina nähneet hongan yhtä suurena, jo heidän vanhempansa kiersivät, polttaessaan juhannuskokkoa Suurselän kalliolla, kolmen miehen käsivarret ympäröimään hongan tyveä. Ties, vaikkei puu olisikaan kasvanut pienestä, niinkuin muut puut — vaikka olisi luotu valmiiksi aikojen alusta! Puu on muutenkin sellainen, että se joka viideskymmenes vuosi tahtoo uhrikseen elävän ihmisen…
Tälle asialle ei ole ensinkään nauramista! Ruotivaivainen Louhilinnan tuvassa, vanha Jere tietää mainita niitä ihmisiäkin, joita Suurselän honka on ottanut. Yksi niitä oli iloinen piikatyttö, jolle tuli itku pitkästä ilosta. Hän syöksyi pienen lapsensa kanssa järveen juuri hongan juurelta. Ja mikä on sitten ajanut railoon, mikä hukkunut jäihin. Viimeksi vei honka itse Louhilinnan herran, kenraalivainajan — puu on aina ollut sellainen, ettei se ole katsonut säätyyn, se on ottanut alhaisia ja se otti itse kenraalin, jonka hallussa oli puoli pitäjää ja niin paljon kunniamerkkejä, että täytyi olla erityinen hevonen vetämässä, kun hautaan saatettiin. Kenraali kaatui veneineen keskellä selvää päivää, ihan rannassa. Ja vaikka oli ruokatunti ja kaikki väki kotosalla ja vaikka miehiä tuli rantaan kuin seipäitä, niin ei kukaan kyennyt auttamaan. Jere oli mukana naaraamassa, hän muistaa sen päivän niinkuin eilisen. Se oli kirkas, kaunis syyspäivä. Tämä Otto herra oli silloin kenraalinopissa Pietarissa, vai missä lienee ollut. Ja johan hän olisi saanut korkeitakin virkoja, mutta silloin hän tuli kotiin ja otti talon.
Torpparit tietävät kuinka Jeren saa kertomaan. Viina on aina ollut hänen tuhonsa ja viina on yhä vielä hänen paras herkkunsa. Kun paha ilma on ajanut miehet työstä tavallista aikaisemmin, nousee joku miehistä pankon portaille, tuuppaa Jereä kylkeen ja näyttää hänelle pulloa. Paikalla lakkaa voivotus, joka aina pahalla ilmalla on Jeren huulilla, hän tulee ketteräksi kuin poika, kierittelee alas pankolta, sytyttää rovion, auttaa miehiä kuivaamaan vaatteitaan, moittii ilmaa, kehuu viinaa, asettuu penkille ja rupeaa kertomaan.
— Mitä joutavia, halvaus se kenraalin tappoi eikä mikään honka!
Nuoria miehiä huvittaa tehdä Jerelle kiusaa. Mutta silloin pihahtavat roviossa liekit ikäänkuin joku suun täydeltä puhaltaisi piipusta sisään lumiräntää.
— Tuuli…! yrittää vielä joku rohkea torpparinrenki.
Mutta samassa vingahtaa pahasti porstuassa, ovi rytisee ikäänkuin äreä käsi sitä röykyttäisi ja joka suu menee lukkoon koko suuressa tuvassa.
— Se oli honka, joka kenraalin tappoi, sanoo Jere ja kaikki ymmärtävät, että Louhilinnan henget ja haltiat ovat suututetut.
Eikä hyvään aikaan kuulu muuta kuin rukkien hyrinä, räiskinä liedestä ja tuulen meno ulkona.
— Miksi honka kenraalin tappoi? kysyy vihdoin pieni piikanen rukkinsa äärestä, silmät jäykkinä päässä ja posket valkoisina.
Jere ei heti vastaa.
— Kuka sitä tietää, mitä Se milloinkin tarkoittaa ja mitä Se panee puunsa tahtomaan.
Jere saa lisää viinaa ja käy suulaammaksi. Jumalan puita, kertoo hän kuiskaamalla, ovat kuusi jääkellarin luona, tämä honka ja koivu rouvavainajan kamarin ikkunan alla. Ja niitä on vielä muitakin Louhilinnan metsissä. Näihin puihin ei mikään kirves pysty. Ne ovat ikuisia puita. Ne ovat Sen puita…
— Entä jos kenraalivainaja oli Sen suututtanut…?
— Kenraalivainaja oli hyvä herra. Ei hän sitä…
— Kenraalivainaja oli hyvä herra, kuuluu kuin kaikuna toisesta päästä tupaa, missä naiset istuvat rukkiensa ääressä. Kitkijä-Leena sieltä puhuu, hän on nähnyt kenraalin ajat, hän on yhtä vanha talossa kuin Jerekin.
Mutta Leena on koko ikänsä ollut paljon parempi saamaan käsistään irti työtä kuin Jere. Hän pitää yhä vieläkin tuvan puhtaana ja ansaitsee kehruulla sekä leivät että särpimet. Ja kesäisin kitkee hän miltei yksinään Louhilinnan suuren vihannestarhan. Jere puolestaan on kyllä ollut hoitelevinaan kalanpyydyksiä, mutta enimmäkseen on hän loikoillut pankolla ja herrastellut kirkonmäellä Louhilinnan sotaherrojen vanhoissa vaatteissa. Herrat ovat aina lähettäneet hänelle univormunsa — joitakin tähtiä vain on otettu pois olkapäiltä ja rintapielistä, ja sitten on Jere taasen saanut lähteä kylälle kehumaan ystäviään, sotaherroja. Ennen nuorempana, kun hän univormussaan ilmestyi kirkonmäelle, kysyi moni pitkämatkainen kirkkomies kirkonkylätuttavaltaan, kuka tuo sotaherra onkaan — on kai kartanon herroja? Ei, ei ole kuin kartanon kalamies, kertoi kirkonkylätuttava.
Ja nyt on kalamiehestä tullut ruotivaivainen, joka viinatilkasta kertoo nuorille vanhoja asioita.
— Kenraalivainajan äiti — mitä hienoa sukua lienee ollutkaan, Ruotsista asti — oli kerran määrännyt koivun ikkunansa alta kaadettavaksi. Käki kukkui siinä nimittäin kaiket päivät ja keväiset yöt ja armo luuli sen tietävän onnettomuutta. Pantiin sitten eräs Matti niminen mies kaatamaan koivua, ja armo itse seisoi ikkunassa ja käki lensi silloinkin juuri koivun latvasta. Ja armo oli nauranut ja sanonut, että jopas kukuit viimeisen kerran. Mutta samassa kun Matti iski kirveensä puuhun, singahti terä kuin mikäkin lastu vain ilmaan ja sattui ikkunaan ja putosi siitä maahan — olisikin osunut ruutu auki olemaan, niin armon otsaan olisi iskenyt. Mutta käki sai sitten rauhassa kukkua koivussa ja siinä se ensi kesänäkin kukkuu, ja kukkuu aina. Ne ovat kuin ovatkin sellaisia puita, ettei kirves niihin pysty.
Ovi lentää samassa auki ja Miina mamsseli, Louhilinnan taloudenhoitajatar astuu tupaan. Hän on vanha, myssypää nainen, laiha ja kivulloinen, mutta sitkeä, uskollinen ja teräväsilmäinen. Joka aamu hän ehtii tarkastaa tuvan, että se on laastu nurkkia myöten ja näin illansuussa hän usein tulee katsomaan, että tytöt kehräävät ja kehräävät huolellisesti, jotta kangas tulisi tasaista. Kun Miina mamsseli tulee, piiloittavat pojat viinapullonsa ja Jere vaikenee. Miina mamsseli on jumalaapelkääväinen nainen ja kätkee visusti kaikki perhesalaisuudet. Hänen suustaan ei kuule ainoaakaan turhaa sanaa. Ääneti tulee hän nytkin, harmaa huppuliina olkapäillä, avainkimppu hiljaa helisten vyöllä, suuntaa askeleensa takkavalkean ohi, naisten nurkkaan ja painuu rukkien rullia tarkastamaan. Hän on harmaa ja hiljainen, hän on ankara ja oikeudenmukainen, hän liikkuu tyynesti, mutta ehtii kaikkialle.
Itkeekö joku porstuassa — vai tuuliko vinkuu?
Joku miehistä menee ja raoittaa ovea sen verran kuin kissalle. Pieni sinertävä käsi tulee näkyviin ja heti perässä lapsi.
Kaarina…! Louhilinnan ainoa tytär! Kaarina!
— Hyvää iltaa! sanoo lapsi arasti, mutta juoksee samassa lieden ääreen, rupeaa siinä hyppimään ja varistelemaan lumiräntää pellavanheleistä hiuksistaan ja hieroo käsiään ja nauraa Miina mamsselin pelästykselle. — Ei Kaarinan ole kylmä. On jo ihan lämmin.
Lapsen mukana välähtää tupaan kuin leiskuva ilo. Vanha mamsseli hieroo lieden ääressä hänen hartioitaan, laskee käden hänen päälaelleen ja ravistaa vakavana päätään.
— Ei saa… tällaisessa ilmassa! Mitä pappa sanoisi!
— Kaarinan tuli ikävä!
— No niin, ole siinä nyt, minä käyn vain katsomassa kangasta.
Mamsseli menee kamariin joka on porstuan perässä ja missä kangaspuut miltei vuoden umpeensa ovat pystyssä.
Lapsi jää lieden lämpimään. Sen hiukset hohtavat kuin päivänsäteet. Miehiä kerääntyy ympärille ja vuoronperään ojentuu ahavoitunut käsi tyttöstä kohti. Jere on rohkein.
— Tulepas tänne Jeren polvelle. Oletkos sinä Jeren tyttö? Katsotaankos me kaunista verkkoneulaa.
— Onkos se sinun? Saakos Kaarina sen?
— Saa Kaarina. Mitäs Kaarina tekee sillä?
— Se on niin kaunis…
Ja lapsi pitelee sitä pienin, punertavin hyppysin tulta vastaan.
— Kutooko Kaarina sillä verkkoa?
— Ei Kaarina osaa.
— Jere opettaa.
Puhellessaan lapsen kanssa on Jere ruvennut hypistelemään sen hiuksia.
— Pappa toi Kaarinalle kaupungista kauniin nuken, puhelee lapsi, — se on poika. Sen nimi on Otto… Se pitää häitä Marjan nuken kanssa. Marjan nuken nimi on Kaarina niinkuin Kaarinan. Ja sitten Marjan nukke muuttaa meille ja sitten Marja saa sen Kaarinan kauniin nuken, jonka Kaarina sai jouluna papalta.
Lapsen suuret, viattomat silmät katselevat miesten kasvoihin. Loimussa punoittavat posket ja hiukset kimmeltelevät.
— Ei näy enää mitään, kuiskaa Jere salaperäisesti ja nostaa päätään miesten puoleen, — ei näy enää mitään. Sillä oli syntyessä ollut ihan musta tukka ja päälaella oli ollut kuin ristin merkki… Ei, ei näy enää mitään…
Vaikkei lapsi kuule mitä miehet puhelevat, tulee hänen paha olla ja hän sanoo levottomana:
— Miksei mamsseli jo tule?
— Kyllä hän tulee jahka ennättää.
— Mitäs sen ristin sitten pitäisi tietää? kysäisee joku miehistä taasen.
— Kukas sitä niin varmasti tietää. Toiset arvelivat tietävän suurta onnea, toiset suurta onnettomuutta.
— Eikös Kaarina ensinkään tule Lienaa tervehtimään? kuuluu peräpuolelta huonetta.
— Ai Liena! ja lapsi juoksee Lienan rukin ääreen. — Mutta miksei mamsseli tule?
— Kyllä mamsseli tulee. Pitääkös Kaarina mamsselista?
— Pitää.
— Se on niin kiintynyt siihen mamsseliin, puhelee Liena ja silittää, vuorostaan hänkin, lapsen päätä. — Voi äiditöntä lasta, voi! Missäs mamma on, tietääkös Kaarina?
— Taivaassa…
Navettatytöt vilkaisevat kelloon ja nousevat lähtemään. Lapsen silmät tähtäävät jo levottomina oveen ja kun Miina mamsseli sen vihdoin avaa, karkaa lapsi suinpäin hänen syliinsä ja katoaa hänen suuren huppuliinansa sisään.
— Toivota nyt hyvää yötä…
— Hyvää yötä, kuuluu huppuliinasta.
Miehet nauraa hörähtävät ja naiset yltyvät kehumaan, että se on kuin Herran enkeli, tuo lapsi. Ihan se on äitinsä kuva. Aivan on kuin välähtäisi tupaan jokin valo kun sen valkoinen pää välähtää…
Mutta jopa ulkona onkin Jumalan ilma! Vinkuu, vonkaa, ryskää. Honka humisee aina ylinnä! Siinä on ikäänkuin musta kohina jonka erottaa kaikkien muiden puiden äänestä. Miehet tuvassa rupeavat vähitellen ottamaan esiin eväitään. Jere haukottelee ja puhuu salaperäisesti:
— Siitä tuleekin kohta viisikymmentä vuotta, kun se kenraalin vei.
— Tahtooko se sitten taas pian jonkun?
— On se tähän asti tahtonut.
— Nyt se vie tuon Jeren!
Tupa rämähtää nauruun.
— Älkää, hyvät ihmiset suututtako. Ei sitä tiedä mitä se milloinkin tahtoo, ylhäisiä vaiko alhaisia…
— Sinut se vie! Sinä sille omansa olet, sinä olet sekä ylhäinen että alhainen: everstin takki ja takissa ruotivaivaisen ruumis…
— Ei pidä suututtaa, ei pidä!
Mutta kylläpä nyt todella ulkona kohisee ja humisee. Varmaan huvimajan valkoinen vainajakin nyt on liikkeellä.
* * * * *
Mahtaako missään niin kohista ja humista kuin Louhilinnan puistossa! Siellä humisee aina. Tyynelläkin. Vaikka järvi on peilinä eikä hentoisin heinäkään hievahda, käy vanhoissa puissa aina kumma kohina. Ja talvellakin, vaikka oksat ovat paljaina eikä ole ainoaakaan lehteä rapisemassa, niin puitten päällä ikäänkuin aina elää kummallinen kohina niinkuin soiden päällä liikkuu sumu. Tuo kohina tuntuu tulevan hyvin kaukaa, tulleeko maailman äärestä vaiko aikojen takaa vai mistä tullee!
Ehkä se tuleekin aikojen takaa, ehkä se onkin menneisyyden ääni, joka kertoo nuorelle kansalle. Ovathan nuo puut nähneet niin paljon, onhan niille uskottu niin paljon, vuosisatoja ovat ne korkeudestaan katselleet taloa ja maailman menoa. Ne ovat nähneet harmaantuneiden isäntävanhusten kaatuvan ja mustien arkkujen kuusikujaa myöten etenevän hautaan. Nuori isäntä on sitten tuonut taloon ylhäisen armonsa ja tanssi on tömissyt, laulu soinut ja lasit kilisseet Louhilinnan salissa. Ilo on raikunut kauas puistoon ja järvelle ja puut ovat humisseet vastaan. Kuutamoiltoina on nimiä piirretty koivujen tuoheen. Aika on kasvattanut umpeen arvet ja kaarna ja naava peittää nimet, mutta tallessa ne silti ovat. Vanha puu vanhan sukutilan puistossa on uskollinen kuin hauta. Se kätkee mitä sille on uskottu.
Salin ikkunoiden alle on aukaistu tilaa auringolle. Siellä vihannoivat nurmikot ja kukoistavat ruusut. Louhilinnassa on paljon ruusuja. Lumivalkeina ovat keskikesällä toiset pensaat, toiset purppuranpunaisina syksymmällä. Hienohipiäiset pitsipukuiset lapset leikkivät aurinkoisilla hiekkakäytävillä ja nurmilla ilakoiden niinkuin köyhänkin lapset. Piiloudutaan paksujen puunrunkojen taakse, painaudutaan tuohta vastaan ja äkkiä karataan esiin ja nauretaan ja huudetaan. Aurinkokullassa ruskettuvat pyöreät pienet posket ja käsivarret. Asetutaan kyykylleen hiekkaan, kierittelemään ja kellittelemään! Puuvanhukset ympärillä katselevat hymyillen, niinkuin vanha isoisä hymyilee lastenlapsille. Köyhä kitkijä-Leena, joka kaiken kesää kyykkii lavojen ääressä, oikaisee hetkeksi selkäänsä, kääntää silmänsä leikkiviin lapsiin ja herahtaa hymyilemään hänkin. Nuo lapset ovat suuren Louhilinnan perillisiä, onnellisia olentoja, jotka eivät puutteesta tiedä mitään. Ja kauniita ne ovat!
Mutta kuolemakin näkee heidät ilakoimassa keltaisella hiekalla ja mielistyy. Ja kuolema näkee lasten äidin, Louhilinnan onnellisen armon, jonka poski on kuin liljan lehti, sieraimet kuin simpukan läpikuultava kuori ja silmät kuin syvänsiniset lähteet. Ja senjälkeen kun kuolema on merkinnyt omansa, loppuu hymy Louhilinnasta. Tanssi pysähtyy, vieraita ei enää käy ja isäntä kävelee ankarana ja umpimielisenä pelloillaan.
Vakavuutta täytyykin olla elämässä tuollaisella suurella tilalla. Siihen vaaditaan vakavaa työtä, jos mielitään saada pellot kasvamaan ja karjan menestymään. Louhilinnan isännät ovatkin aina olleet vakavaa väkeä, ankaroita työväelleen ja ankaroita itselleen. Työtä on vaadittu, hiessä raataa torppari ja renki, totisena iskee isännän silmä saralta saralle. Maat kasvavat ja maat antavat. Metsät kohisevat koskemattomassa viileydessään. Otetaan mitä tarvitaan, loput saa kasvaa rauhassa. Turvassa elää torppari konnullaan, isän jälkeen ottaa poika, ja kartanon herrasväellä on kummilapsia joka töllissä. Maata on aina kunnioitettu, maasta on eletty, maata on vaalittu — se henki on asunut Louhilinnan isännissä ja siinä hengessä on torpparikin kasvanut. Pelto ja karja ovat elättäneet. Metsälle ei ole saanut tehdä pahaa, ei petoakaan ole saanut ilokseen tappaa. Metsää ei Louhilinnan herra myy! Tukkiyhtiöt ovat kautta rantain koettaneet lähestyä kuuluisia korpia, mutta herra on tässä suhteessa lapsellisen itsepintainen — vaikka hongat kaatuisivat vanhuuttaan, niin myydä ei niitä saa. Torpparit katsovat asioita omilla silmillään, ei heidän mieleensäkään juolahtaisi, että Louhilinnan sydänmaihin koskettaisiin: kukapa niihin menisi koskemaan, ne ovat täynnä Jumalan puita, sellaisia joihin ei mikään kirves pysty, puita jotka ovat vainojen aikuisia, joiden juurella asuu vainajien henkiä, sellaisia jotka vaeltavat ja valittavat tuulella. Vainajat eivät ole saaneet hautaa vihityssä maassa, kun ovat kuolleet sotien raivotessa…
Antelias isäntä on Otto herra, komeat pidot hän pitää kinkeripäivänä. Ei silloin ole puutetta oluesta, voit, viilit, rieskat on pöydällä ja vehnäiskahvia juotetaan niin paljon kuin vieraisiin mahtuu.
Jouluna palaa kartanon tuvassa joulupuu, jota kelpaa katsella. Joulujuhla on lasten ja äitien juhla, herra itse lukee silloin vierailleen pyhän evankeliumin ja ruokaluvut ja Kaarina neiti seisoo hänen rinnallaan ja alkaa heleällä äänellään jouluvirren.
Juhannusjuhla taas on nuorten juhla ja silloin kerääntyy koko aluskunta kalliolle Suurselän hongan alle. Pojat tekevät kokon, vanhat veneet ja tervatynnörit asetetaan päälletysten ja korkealle kohoavat loimut vuoden valoisimmassa yössä. Korkeammalle kuin yhdetkään muut kokkotulet nousevat täällä keltaiset liekit ja heleämpinä soivat laulut kuin yhdenkään muun tulen ääressä!
Niin on aina ollut, ettei yksikään kokko Suurselän rannalla ole voittanut Louhilinnan kokkoa. Hintsan kokolla rymy viime vuosina kyllä on käynyt oikeaksi markkinarymyksi. Janne poika siellä on viime aikoina ruvennut niin ylenannetuksi.
Kaarina neiti vie vanhan Jeren piiriin ja kieputellessaan häntä laulaa: "tääll' on iloa ja riemua ja täällä naitamme juodaan!" Nuoret herrat kaipaavat piiriin Miina mamsselia. Hän ei liiku paljon mihinkään, hänhän on niin kipeä. Mutta Olavi herra hyppää jo pitkin askelin halki puutarhan kukkivien nurmien eikä palaa ennenkuin saa vanhan mamsselin käsikoukkuunsa. Vanhus tutisee päällystakissaan, hän on kuiva ja keltainen, mutta kasvot loistavat hymyssä ja silmissä on kiitolliset kyyneleet. Ja herrat istuttavat hänet kiikkulaudalle ja pistävät sireenin tertun hänen rintaansa.
Herra itse istuu ennestään kiikkulaudalla ja Heikkilän isännät hänen vieressään. Heikkilä on Louhilinnan vanhin torppari, naapuri vielä lisäksi, ja lapset ovat Louhilinnan lasten leikkitovereja. Kaikki Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, isästä ja äidistä alkain, suuri perhe on, seitsemän tytärtä ja yksi poika.
Herra liikuttelee kepillään sammalta ja sanoo silloin tällöin sanan miehille. Soistaan ja ojistaan hän puhuu ja katselee nuorten iloa, välkettä vedessä ja kukoistusta puutarhassa. Kukassa on kaikki, kirsikka- ja omenapuut, nurmet. Vainiot väräjävät kasvamisen riemussa, sininen auer leikittelee vesillä ja mailla. Yhtäkkiä tulee hänen mieleensä, että lapset ovat kasvaneet suuriksi, pieni Karinkin astuu jo pitkässä hameessa. Kolme lapsista on poissa, poissa lasten äiti. Niin ajat kuluvat ja muuttuvat. Ja hän ponnauttaa auki hopeisen sikaarikotelonsa kannen ja tarjoaa tupakkaa Heikkilän miehille, sekä nuorelle isännälle että vaarille.
Mutta honka kalliolla kääntää järvenselälle punertavaa kylkeänsä ja mustanpuhuva latva pitää synkkää kohinaansa. Eikö ikuinen eläjä huomaa, että kesä iloitsee valoisimpana yönään, että linnut ilakoivat, ihmiset leikkivät, viulu soi ja tanssi käy…? Se vain humisee omiaan, ikäänkuin ei kuuluisi tähän aikaan eikä tähän maailmaan. Ikuinen puu humisee, pitäen puhettaan pilvien kanssa ja valvoen Louhilinnan ylhäisiä oikeuksia. Sillä niin tietää kansa, että jos honka kohisemasta lakkaa, niin lakkaa kartanokin kukoistamasta.
Näin herra kyllä pitää juhlia työväelleen, mutta juhlien välillä on hän ankara herra. Yhdessä kesäisen auringon kanssa hän nousee ja väet tapaavat hänet jo vastassaan vainiolla. Kaukaa hänet tuntee — pitempiä miehiä pitäjässä on, mutta ei ole hartevampia eikä suoraselkäisempiä. Saappaat ulottuvat polven päälle, hiekankarvainen takki menee leukaan asti, hatun reunat ovat niin pienet etteivät estä päivettymästä. Näiden reunojen alta katselevat terveet, voimakkaat kasvot ja vakavat, harmaat silmät, jotka tunkevat kaikkialle. Koira, pelottavan suuri Hektor, jonka haukku kuuluu kilometrien päähän, seuraa uskollisesti herraansa.
Herran silmä valvoo kuin majakassa tuli. Se ei siedä ainoaakaan kallistuvaa aidanseivästä, ainoaakaan retkottavaa silaa tai hihnaa. Se äkkää kaikki huolimattomuudet eikä mikään petos pysy siltä salassa. Koko aluskunta, peninkulmien päähän, tuntee hänen hallitsevan kätensä. Hänen ei tarvitse ohjia kiristääkään, käsi tuntuu sittenkin. Herra tuntee nimeltä jokaisen lehmän ja kun hän navettaan astuu, kuuluu yninä pitkin rivejä ja lehmien suurista sieraimista puhaltuu häntä vastaan ystävällinen henkäys. Kiiltää pitää joka lehmän selän, kun hän kätensä sille laskee eikä saa limaa tuntua kaukalon laidassa, kun hän sitä koettaa. Tallissa hörähtävät pilttuut, kun herra sinne tulee, ja kesymmät hevoset käyvät kiinni hihnaan ja vaativat sokeria tai leipää. Elottomatkin esineet talossa, silppukoneet, kirveet, lapiot ja rautaseipäät kaikki ne ovat herran silmän alla — tämä silmä valvoo, että niillekin tapahtuu oikeus.
Herra näkee menestyksen riemun ympärillään. Pellot kasvavat, niityt antavat. Ne ovat päässeet siihen voimaan joka ei enää riipu kuivasta tai kosteasta kesästä: väkevä maa antaa aina. Karja tuottaa ja karja menestyy. Puutarha kukkuroi mehevät hedelmät pöydälle ja talon tytär täyttää maljakot käpyisillä havuilla ja kukkasilla.
Tämä tytär, pieni Karin, on jo kasvanut suureksi tytöksi. Silmänsä sinellä ja hymynsä siunauksella iloiltaa hän koko talon.
Alustalaiset sanovat häntä Kaarinaksi. He rakastavat häntä. Kukapa ei häntä rakastaisi!
Kolme poikaa on Louhilinnan herralla, kolme on jäänyt kuudesta. Mutta heistä ei yksikään kulje isän kanssa vainioilla. Ei heistä ole mitään pahaa sanottavaa, kelpo miehiksi ovat kasvaneet, hyvissä viroissa ovat jo ja hyvä tulevaisuus on edessä. Gustaf on Pietarissa, kookas, komea, vaaleatukka eversti, isoisänsä kenraalivainajan kuva, sama korkea otsa, sama ohut tukka, joka uhkaa jättää päälaen paljaaksi; mutta mieli on äidin, pehmyt, sydämellinen, ujo. Ei hän ole mikään sotilasluonne, mutta hän puheli jo pienenä, että hän rupeaa kenraaliksi ja pyyteli joka jouluksi sapelia ja sai vihdoin suvun vakuutetuksi sotilaskutsumuksestaan. Ja hyvinhän hänen on käynyt. Hän on everstinä, hyvissä naimisissa. Tosin hänen Nadjansa on ylellisyydessä kasvatettu, hänen pukunsa nielevät puolet heidän tuloistaan, mutta hän on rikas, energinen, kaunis nainen, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä piireissä. Miten mahtanee ajan pitkään jaksaa tehdä miestään onnelliseksi — vastaiseksi sydän kyllä on ilmi tulessa. Mutta Gustafin kasvoihin on tullut jotakin outoa, levotonta, hänen, joka ennen oli niin tyyni ja kirkas. Hänestä olisi ehkä voinut tulla maanviljelijä. Kuka sentään tietää — liian pehmeä käsi, liian hellä sydän.
Erikistä ei olisi ollut maanviljelijäksi. Hän on suvussa ainoa laatuaan, mistä lieneekään saanut perintönsä. Hänen kaltaistaan ei ole ketään, ei sisältä eikä päältä. Erik on pieni ja vähäpätöisen näköinen, vaaleaihoinen ja punatukkainen, kulmakarvoja ei erota ensinkään. Hän on hajamielinen, epäkäytännöllinen. Hänellä oli jo lapsena selvä päämäärä: hän rupeaa tutkimaan lintuja ja sammakkoja ja hämähäkkejä ja sammalia. Ja hän unohtui muurahaiskeon ääreen niin ettei muistanut syödä eikä juoda… Erikin luvut ovat menneet hyvin ja — hän on onnellinen. Hänen Annansa on kuin häntä varten luotu, naisylioppilas joka ihailee miestänsä, on tyytyväinen yksin hänen hajamielisyyteensäkin ja auttaa häntä — oikeammin sanoen: on auttavinaan. Anna on iloinen ja vaatimaton, kehuu käytännöllinenkin olevansa, on hyvä äiti. Anna ei aavistakaan kuinka paljon hänen kauttansa appivaarin kunnioitus uudenajan naiskasvatukseen nähden on kasvanut. Sanoissa tosin ei Louhilinnan isäntä väisty ikivanhoista väitteistään hitustakaan, alituisesti kinailee hän miniänsä kanssa, nauraa ja tekee pilaa hänen tieteellisestä lastenkasvatuksestaan. Mutta mielessään hän miltei ihailee Annaa. Kaunotar ei Anna ole, sitä olisi synti väittää, mutta hänen lapsensa ovat herttaiset, lienevätkö sitä sitten siksi, että ovat ensimmäiset jotka Louhilinnan herraa isoisäksi kutsuvat. Hauska tätä herrasväkeä joka tapauksessa on katsella kun he lapsiaan hoitavat. Sitä naurettiin suvun kesken pitkät ajat kuinka nuori isä auttoi kylvettämään pikku Ottoa. Äiti käski hänen tuoda lakanan, joka oli lämpiämässä kyökissä. Isä juoksee, tulee touhuissaan takaisin ja tuo — isoisän suuret saappaat, jotka olivat kyökissä kuivamassa.
Nuorin veljeksistä, Olof, pitkä, sorja poika, on teknikko. Hän laitteli jo koulupoikana sähkökelloja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, sellaisiinkin joihin ei niitä vähääkään olisi tarvittu. Ja telefoni oli välttämättä saatava alarakennukseen pehtorille ja Miina mamsselin kamariin. Miina kyllä oli äidin kuoltua hoitanut lapsia niinkuin silmäterää mutta kyllä olivat lapsetkin olleet hänelle hellät, varsinkin molemmat nuorimmat, jotka olivat jääneet pienimmiksi. Olof oli niinäkin vuosina, jolloin pojat tavallisesti ujostelevat hellyyttä, pysynyt uskollisena. Hän oli hieronut Miinan särkeviä hartioita ja lukenut hänelle hartauskirjoja ja kun mamsseli raukan vihdoin täytyi muuttaa alarakennukseen vuoteen omaksi, piti hänen toki saada telefoni vuoteensa ääreen. Olofissakin asuu äidin henki. Tuo hento nainen on väkevällä voimalla muovaillut lapsensa oman itsensä mukaan, yhteenkään ei ole tullut isän henkeä. Kaikki on ollut heille helppoa, elämänura on ollut kaikille selvä. Ei mitään ristiriitaa, ei mitään taistelua. Toisin oli isän…! Paljon on hänessä syttynyt ja sammunut ennenkuin mies on päässyt tähän päivään. Onnellisempia ehkä ovatkin ne tyynet, matalapohjaiset ihmiset.
Epäilemättä ovat pojat kiintyneet Louhilinnaan. Joulu ja juhannus tuo heidät aina kotiin ja tullessaan tervehtivät he joka kiveä, joka kantoa ja ylistävät, ettei missään ole niin ihanaa kuin kotona. Mutta he lähtevät taas lentoon, heissä ei yhdessäkään ole ollut syntymäkodin ottajaa. Ennen, joskus on isä tuntenut ikäänkuin pistosta rinnassaan tämän tähden. Kun hän on kävellyt viljelyksillään ja hänen eteensä on avautunut suo: musta, märkä maa, puunjuuret pystyssä, ojat ikäänkuin viivoittimella vedettyinä — silloin on hän tuntenut, että hän tarvitsisi ilonsa jakajaa, työnsä jatkajaa. Mutta hän on painanut tunteet takaisin, taputtanut koiransa selkää ja maailma on nähnyt hänen tyynet, vakavat kasvonsa.
Sittemmin on Kaarina kasvanut. Kaarina ymmärtää isää, Kaarina kävelee hänen rinnallaan. Kuin juhlaa ovat ne valkoiset kesäillat, jolloin koko talo nukkuu ja vain linnut ilakoivat ja he kahden ovat liikkeellä. Lehdet ovat vasta värähtäneet auki, iltarusko ei aiokaan sammua ennenkuin aamun punerrus alkaa, ruisrääkkä kaihertaa, puut ja nurmet suitsuttavat pihkaista lemuaan ilmaan, tuuli nukkuu, ihmiset nukkuvat, levossa on vainiokin, joka päivällä eli ja askaroi. Suorat, sysimustat ojat kulkevat suon reunaan, laidat kohollaan väkevää, lihavaa mutaa. Tätä näkemään ei Otto herran silmä milloinkaan väsy. Eikä hänen sieraimilleen ole sen suloisempaa lemua kuin tuoreen maan haju ojien reunoilla. Kaarina seisoo hänen rinnallaan ja hengittää, huulet avoimina, silmissä sanaton onni.
Pieni Karin on isänsä silmäterä, äitivainajansa elävä kuva, suloinen olento, jonka halu palaa lieventää jokaista hätää. Hän on kuin valkoinen kukka, jonka terää ei yksikään myrkyllinen hyönteinen ole lähestynyt, hän on iloinen kuin linnut oksillaan. Eikä kuitenkaan kukaan niin osaa itkeä itkeväisten kanssa eikä lohduttaa surullisia. Eikä kenenkään kädenkosketus niin saata rauhoittaa ja lieventää. Pienet vieraat lapset, jotka eivät vielä osaa puhuakaan, ojentavat kätensä Kaarinaa vastaan, ikäänkuin näkisivät äitinsä. Kun isä kiihtyneenä tulee sisään, ei Kaarinan tarvitse muuta kuin astua vastaan ja katsella silmillään, joihin kyyneleet yrittävät nousta — isä on voitettu ja heltyy. Kaarinan käsissä on ihmeellinen siunaus: kun kylän tytöt tahtovat istuttaa oksan, valitsevat he kevätajan ja yläkuun, mutta Kaarinan käsissä juurtuu oksa, kun hän vain pistää multaan. Kaarinaa siunaavat köyhät ja sairaat, hänen edessään vaikenevat rajuimmat riitapukarit, hänestä haaveilevat nuoret miehet, veljien toverit, kuten haaveillaan pyhästä ensi lemmitystä.
Kaikki rakastavat Kaarinaa, mutta ei kuitenkaan kukaan niinkuin hänen isänsä. Kerran oli Kaarina sairaana ja tuo väkevä mies vapisi yökaudet hänen ovensa ulkopuolella ja kun vihdoin vaara oli ohi, sairastui hän itse pelkästä jännityksestä. Hän oli mies raudasta, mutta Kaarina oli hänelle enemmän kuin koko muu maailma yhteensä. Pojat — rakastihan hän heitäkin. Oikeutta tahtoi hän heille tehdä. Mutta pieni Kaarina oli sittenkin se voima, joka pani kaikki Louhilinnassa liikkeelle. Häntä varten isä syntymäkotia vaali, hänelle, hänen miehellensä ja lapsillensa. Hänen piti tulla suuren suvun kantaäidiksi, hänen vanhimman poikansa piti ottaa isoisän nimi ja viedä se tulevaisuuteen. Hänen hymynsä hohteessa piti vanhuksen elämänillan kulua.
Näitä unelmoi isä. Mutta ei tytär saanut mitään niistä tietää. Hänen sydämensä ei ollut vielä puhunut.
Kaarinassa nukkuu vielä kaikki. Hän ei ole joutunut tekemisiin tyttötoverien kanssa, jotka olisivat uskoneet hänelle sydämensä salaisuuksia. Hän on kasvatettu kotona, hän oli lapsena heikko eikä häntä siitä syystä lähetetty kouluun. Onhan pitäjässä samanikäisiä ja näkeehän Kaarina heidät silloin tällöin, mutta likeiseksi ei tuttavuus koskaan tule. Kaarina on heille kaikille liian viileä ja liian kirkas. Hänen kanssaan ei koskaan voi heittäytyä tutunomaiseksi. Sitäpaitsi hän on Louhilinnan ainoa tytär, rikas ja ylhäinen ja — hänessä on kuin onkin jotakin luoksepääsemätöntä. Vanhoille tädeille ojentaa hän otsansa ja poskensa, kun he avaavat sylinsä ja tahtovat häntä suudella, mutta hänen huuliaan ei kukaan löydä, hänen veripunaisia huuliaan.
Kumma kyllä on Kaarina itse asiassa likempänä talonpoikaistyttöjä kuin herrasnaisia. Heikkilän tyttöjen kanssahan he pitävät oikein hauskaa, herrastyttöjen kanssa ei hänellä ole mitään puhumista.
Isä iloitsee siitä, että tyttö on niin hänen omansa. Ehtiihän hän vielä herätäkin. Mutta kun hän kerran herää, mimmoinen on oleva hänen heräämisensä?
Tyttö ei ole samaa maata kuin veljet, hänessä on enemmän isää. Isähän on nähnyt hänen syvästi itkevän toisten hätää. Ja sillä joka kärsii toisen tuskat omassa lihassaan, on myöskin rinnassaan punainen riemu, sillä on intohimon harhat, sillä on kaikki mikä tekee ihmiselämän moninaiseksi.
Kaarina ei aavista kuinka hänen isänsä häntä rakastaa. Hänen tähtensä tehdään Louhilinnassa taukoamatonta työtä, hänen tähtensä vakoaa aura, hänen tähtensä heiluu kirves. Taitavat nurmetkin vihannoida ja laululinnut kesäisin palata syntymäseudun sydänmaille hänen tähtensä. Hänen tähtensä avautuivat soihin suorat mustat ojat. Häntä isä ajattelee, kun hän käskee kaataa metsän uljaimmat hongat ja alkaa rakentaa. Vanha rakennus on aikansa palvellut, matalat ovat huoneet ja hiiret elämöivät ullakolla. Muhkeana pitää uuden rakennuksen kohota, kahdessa kerroksessa, tilavana ja valoisana. Suurselän kukkeinten nienten ja saarien pitää näkyä ikkunoihin. Rakennuksessa pitää riittää suojia emännälle, hänen perheelleen ja vierailleen. Lastenlasten ajat, kolmanteen ja neljänteen polveen pitää vanhojen honkien kestää.
Ja aurinkoisimmasta kulmakamarista on tuleva lasten leikkitupa!
Louhilinnan herra nuortuu tässä suunnittelutyössä. Hän on pelkkänä päivänpaisteena. Kaarinan tulee ikävä vanhaa rakennusta, siinä on niin paljon muistoja! Ja kyynelsilmin seisahtuu hän punertavaan huoneeseensa ja silmäilee jättiläiskoivun alitse puutarhaan ja järvelle. Tämä on kerran ollut isoäidin huone ja äidin huone — pitääkö hänen se jättää…?
Joutavia! Uuteen rakennukseen tulee uusia muistoja, valoisia ja iloisia…!
Ja hongat kaadetaan ja kalliolle ruvetaan nostamaan uutta rakennusta.Ennen ensi talven tuloa pitää sen olla asuttavassa kunnossa.
Rakennus oli saatu katon alle, permannot olivat paikoillaan ja yläkertaan asetettiin jo ovia ja ikkunoita. Yläkertaan mentiin vielä telineitä myöten ulkoapäin tai kaitaisia tikapuita pitkin sisäpuolelta.
Silloin tuli taloon vierasten vieras, se jolle ovet ovat auki sekä yöllä että päivällä, Kuolema. Ei se mennyt pirttirakennukseen missä Jere sitä odotti kuin syksyinen tähkä sirppiään, eikä se mennyt alarakennukseen missä Miina mamsseli jo niin kauan oli sitä ikävöinyt. Vanhaan päärakennukseen se meni ja kaasi Otto herran itsensä. Hän kaatui täysissä voimissaan, harmaantumattomin hiuksin. Ei hän enää ollut nuori, mutta hän oli terve kuin valiohongat, jotka hänen käskystään olivat kuljetetut taloon. Hän kaatui äkisti niinkuin nekin.
Keskellä yötä oli lähetetty noutamaan lääkäriä ja nuorille herroille oli sähkötetty, mutta kun lääkäri aamulla, hevonen vaahdossa, tuli Ronkaan kankaalle, kumisivat kuolinkellot jo häntä vastaan. Silloin hän ymmärsi millä kannalla asiat olivat ja käski ajaa tyynemmin.
Louhilinnassa istui Kaarina neiti kuin ukkosen lyömänä, eikä osannut käsittää mitä oli tapahtunut. Ja vaikka lääkäri oli käynyt ja selittänyt hänelle totuuden, ei hän uskonut sitä. Hän näki isänsä rinnan yhä nousevan ja laskevan ja hänen mielikuvituksensa loi tykintää vahanvalkoiseen käteen, joka lepäsi peitteen päällä. Bergstedt, pehtori, vanha Anna ja pikku Maiju kävivät vuoronperään pyytämässä, että hän lähtisi pois kuolinhuoneesta, että hän tulisi järkiinsä. Pitäisi välttämättä jo ruveta siirtämään ruumista peräkamariin missä rouvavainajakin oli ja kenraalivainaja ja… Kaarina sävähtää ikäänkuin häntä olisi sivallettu tulisella raudalla ja on pakahtua tuskaansa. Eikä häntä saada syömään eikä juomaan eikä hän hetkiseksikään poistu viereisestä huoneesta, jossa hän vaistomaisesti vartioi. Hän kävelee edestakaisin, hän koettaa puhua Jumalan kanssa. Hän on hänet joskus omistanut, on rippikouluajoiltaan asti monesti ollut häntä likellä, on voinut kantaa tuskansa ja onnensakin hänen jalkainsa juureen. Nyt… nyt on Jumala peittänyt kasvonsa ja kaikki on mustaa. Tai entä jos isä elääkin! Silloin tulee maailma yhdellä iskulla valoisaksi, ah niin valoisaksi ja onnelliseksi! Ja salaman väläyksen ajaksi valtaa hänet niin ääretön ilo, että rinta on ratkeamaisillaan ja hän hiipii taasen ovelle, raoittaa sitä ja kuuntelee ja tähystelee henkeä pidätellen. Oi isä, isä… hänen rintansahan huokuu, hänen kätensähän liikahtaa! Ja tässä toivon tuikahtavassa hetkessä on hän karkaamaisillaan ympäri taloa ja huutamaisillaan: eläähän hän, hän elää, elää. Mutta kuinka onkaan käsi niin läpikuultava…? Oi, ei se ole liikahtanut. Se lepää juuri samassa kuviossa peitteellä, jossa se aamun hämärryksestä asti on levännyt. Ja nyt hämärtää jo ilta. Hämärtää koko elämä. Hämärtyivät yksin Jumalan kasvotkin…
Kun voisikin kuolla… Kun veljet jo tulisivat, kun saisi jotakin varmuutta…! Kaarina nojaa kuin paikkaan naulattuna koko pituuttaan oven pieleen ja hänen silmänsä vain elävät ja harhaavat. Hämärtää. Siniset varjot liikkuvat, liukuvat ja syventyvät: kasvot pysyvät liikkumattomina, ne ammottavat ja kammottavat. Ne kytkevät paikoilleen elävän ihmisen joka niihin katsoo, ne pakottavat jäämään siihen paikkaan. Kun pääsisikin pakoon! Jonnekin jossa puhutaan, liikutaan! Ei, hän ei pääse, tuntuu siltä kuin jotkut kynnet pitäisivät kiinni, painuisivat lihaan, uppoaisivat silmäkuoppiin… Apua! Mutta ääni sihisee rinnassa eikä tule ilmoille. Hän tukehtuu. Hämärä, raskas kuin meri, tulee hänen päälleen. Hän ei tiedä kuinka kauan tätä on kestänyt.
Ah, äiti hymyilee hänelle, niin surullisesti ja hellästi. Äidin hiukset ovat laheat, äidin käsi on pehmyt, kunhan se aina olisi siinä päälaella! Äiti suutelee uudelleen ja uudelleen ja kyyneleet valuvat ohimoille. Kaarina on pieni lapsi, hän on jouluksi saanut nuken jonka nimi on Anna Cecilia niinkuin äidinkin. Äiti istuu kaiken päivää suuressa tuolissa päivänpaisteessa. Hänen ympärillään on peitteitä, jalkojenkin ympärillä. Hartioilla on kaunis sininen liina. Äidillä oli niin paljon hiuksia, että painavat, hänen täytyy päästää ne valumaan. Ne ovat hyvin kauniit. Äiti suutelee vieläkin. Kaarina rakastaa äitiä! Äiti suutelee myöskin Anna Ceciliaa! Hän on prinsessa… Äiti, miksi äiti itkee, Kaarinan poski on ihan märkä. Ja Anna Cecilian kaunis puku. Suutele vielä kerran, älä itke… Miksi ne vievät pois Kaarinan? Kaarina tahtoo olla äidin luona…
Suuria, kuumia kyyneliä putoilee Kaarinan käsille. Hän on lyyhistynyt kynnykselle, vanha pehtori seisoo hänen vieressään ja koettaa nostaa häntä pystyyn. Hän on monta kertaa käynyt täällä pyytämässä, nyt hänen väkivallalla täytyy viedä neiti pois. Hellästi hän rakastaa Kaarina neitiä, hänkin. Hän on aina ollut hänelle niin hyvä ja hänen vaimovainajalleen hän teki enemmän hyvää kuin kaikki lääkärit, hän kun niin kauan sairasti ja neiti kävi joka päivä sairaan luona eikä ollut sitä herkkua herrasväen pöydällä, josta ei olisi tuotu kipinää pehtorin kipeälle vaimolle.
— Neiti, rakas neiti, puhuu vanha palvelija, — ei saa sillä tavalla tuskitella. Herra on mennyt rouvan luo, pitäähän heidän saada olla yhdessä. Rouvalla on nyt niin hyvä. Olivathan he jo niin kauan erossa. Ja niin rakkaat kuin he olivat!
Kaarina herää kuuntelemaan. Tuolla lepää isä, kasvoilla kuoleman kivettymys, tuossa hymyilee kuvastaan äiti, vaaleat kutrit paljaalla kaulalla, rinnassa punainen ruusu. Ovatko he varmasti nyt yhdessä?
Kaarina ei tiedä ääneen kysyneensäkään, mutta pehtori vastaa, äänessä varmuus, jonka usko ihmiselle antaa:
— Ovat, ovat toki… Kun rouvavainaja haudattiin — minä sen muistan kuin eilisen päivän, se oli toukokuun alkua, mutta kevät oli jo niin kaunis ja leivoset lauloivat ja kun hautaa luotiin umpeen, kukkui käki. Meidän piti, omien miesten, se tehdä ja me seisottiin lapiot käsissä ja kaikki oli jo heittäneet kukkansa ja itkivät siinä. Niin herra ottaa käteensä multaa ja katsoo hautaan sillä lailla kuin ei hän mitään näkisi ympärillä, ja sanoo jotakin. Muut näkivät vain että huulet liikkuivat, mutta minä kuulin selvästi sanat. "Me tapaamme toisemme", hän sanoi. Ja kun minä sitten haudalta tullessa kerroin sen muille, niin kaikki itkemään sitä, että kuinka hän häntä rakasti. Kyllä se oli sellainen kevätpäivä, ettei kauniimpaa voi olla…
Vanhan palvelijan puhuessa ovat Kaarinan piirteet sulamistaan sulaneet ja vihdoin puhkeaa hän puhumaan:
— Sinä olet kauan saanut odottaa, äiti. Ota hänet, ota, ota!
Senjälkeen ei hän enää kutsu isää elämään, hän ymmärtää Jumalan tarkoituksen ja vanha palvelija nostaa hänet permannolta, auttaa hänen ympärilleen suuren huivin ja johdattaa hänet alarakennukseen, Miina mamsselin luo. Mamsseli raukka onkin niin kauan häntä kaivannut. Ihan koko päivän. Niin tottakin, kuinka hän onkin hänet niin voinut unohtaa!
Pihamaalla on lumi lapioitu korkeisiin kinoksiin molemmin puolin teitä. Päätie tulee isojen rappujen eteen, toisia vie alarakennuksille, aittoihin ja ulkohuoneisiin. Ne ovat kiiltäviksi tallatut. Kiviaita ylenee lumisena vallina ja sireenipensaat sen vierellä ovat kuin nakatut täyteen lumipesiä. Hämärä hyväilee pehmeästi maita. Jyväaitan ja riihirakennuksen väliltä näkyy sileitä, siintäviä peltoja ja surullinen, paljas metsänlaita. Pihakoivujen varpujen välitse häämöttää raskas taivas, puunrungot ylenevät mustina, liikkumattomina lunta vastaan kuin vartiosotamiehet. Puiston päällä käy tuttu tuuleton jylhä ja salaperäinen kohina. Muualta ei kuulu ääntä eikä liikahdusta.
Kaarina juo ilmaa, katselee hankia, lepuuttaa silmiään sinisen metsänlaidan tyynissä piirteissä.
Äkkiä sattuu hänen korvaansa koiran ulahdus. Hektor — missä on Hektor? Hän ei ole sitä nähnyt moneen päivään. Taas joku romahdus ikäänkuin halkopino kaatuisi tai lautaröykkiö menisi nurin. Kun hän on päässyt alarakennuksen portaille, tulee navetalta päin vouti, syli täynnä uusia, valkoisia lautoja, toisessa kädessä saha ja kirves. Hänen kulkiessaan helähtelevät laudat vastatusten. Hän menee suoraan pääportaita kohti. Silloin karkaa Kaarinan päähän aavistus kuin vihlovan veitsen terä. Hänelle tulee hätä. Hän ei käsitä mihin kääntyä, mitä tehdä. Hän hapuilee jotakin sijaa kädelleen, nyyhkii, voihkii, nielee kyyneliään, putoaa polvilleen hankeen, pusertaa lunta nyrkkiinsä… Joku huutaa hänen nimeään käheällä kipeällä äänellä. Hän ei jaksa käsittää että ääni häntä kutsuu, seuraa vain lautojen kalinaa. Ääni pusertuu esiin kipeistä keuhkoista. Kaarina tarttuu ääneen, seuraa sitä kuin unessa nuoraa myöten käyden ja tulee vihdoin Miina mamsselin kamariin, missä tärpätin, kamfertin ja linjamenttien haju sekaantuu elävän geraniumin ja kuivattujen minttujen hajuun. Kuuma siellä on, laiha vaimo ojentaa patjojen varasta häntä vastaan tutisevia käsivarsiaan.
Kauan he itkevät yhdessä. Sitten rupeaa Miina mamsseli puhumaan iankaikkisesta elämästä ja Jumalan tutkimattomista teistä. Miten mielellään hän olisi tahtonut astua Kristuksen kasvojen eteen, mutta ei ollut hänen vaelluksensa vielä päättynyt — herran piti mennä, jota ihmissilmillä katsoen niin olisi tarvittu.
Kaarina vain kuulee kuinka lautoja sahataan ja sovitellaan suureen keltaiseen sänkyyn peräkamarissa. Hän ei tahdo huutaa ääneen, hän puree kokoon hampaat ja nielee alas kyyneleet, jotka nousevat kurkkuun. Kunhan ne vain liikuttelisivat häntä hellästi ja hiljaa. Hänen pitäisi olla siellä vartioimassa. Kuinka veljet näin kauheasti viipyvät, tästä päivästä ei koskaan tule loppua! Joka kestikievarissa on hevosia odottamassa. Puoliyön aikana he voivat olla täällä, ainakin helsinkiläiset… Hänen käsiinsä on sattunut kirja, sama suuri postilla jota hän ennen mamsselille luki. Hän äänteli sanoja nyt niinkuin silloinkin, kuten puuta purren, ymmärtämättä mitään. Mutta mikä Hektorin on? Se karkaa pitkin pihaa ja ulvoo, ulvoo… Asettuu keskelle lapioitua pääkäytävää, painaa kuononsa hankeen ja valittaa siinä kuin ihminen… Kaarina karkaa suinpäin sen luo, se hyppii häntä vastaan, ulisee, nuolee ja itkee. He itkevät yhdessä. Hän saa sen houkutelluksi vanhan mamsselin kamariin, mutta se ulisee ja vikisee sielläkin ja on päästettävä pihalle. Pimeässä kiitää se sitten kuin mikäkin kummitus, jota tuuli ajaa. Ja kun se, kuono pystyssä, ulvoo keskellä pääkäytävää, on se kuin mikäkin hirviö jonka paholainen on lähettänyt rämistelemään kuollutta valveille.
— Herra, älä pane lapsesi päälle raskaampaa ristiä kuin hän voi kantaa, rukoilee Miina ja katselee Kristuksen kuvaa, johon lamppu punertavan varjostimen läpi loistaa.
Kaarina kiertelee kuin häkissä. Mamsselin kamari on täynnä romua, kaikenkaltaista pientä, jota hänelle uskollisen palvelusajan kuluessa on muistoina kerääntynyt. Koiran ulina viiltää hammasjuuria myöten, se raataa luissa ja ytimissä, se saattaa ihmisen epätoivoon!
— Herra, sinun äärettömän rakkautesi takia, anna luontokappaleellekin rauha…!
Pikku Maiju ja joku toinen tyttö tulevat pihamaalle houkuttelemaan pois koiraa. He pysyttelevät visusti yhdessä, tuskin toistensa käsiä päästäen. He pelkäävät.
Ihmistä pelätään, kun hän on kuollut! Kaarinan ajatus viipyy siinä ja hänen sydäntään kirvelee ikäänkuin sinne valettaisiin tulista suolavettä… Mutta mitä mamsseli kertookaan? Hän puhuu vanhoista ajoista, Kaarinan isoäidistä, joka ei koskaan ajanut muuta kuin vaunuissa. Lasten täytyi aina illalla käydä suutelemassa hänen kättänsä, hän ei mennyt ulos kuin kuumimpina kesäpäivinä, hänellä oli alusvaatteetkin silkkiä. Nuoren armon kuoleman jälkeen ei hän enää koskaan tullut Louhilinnaan. Mutta kerran kun hänen sisarensa täällä kävi — hän oli Ruotsissa naimisissa, kreivin kanssa —, niin pidettiin suuret pidot ja kokit tuotiin kaupungista.
Kreivinna oli niin nuoren näköinen. Illalla kun oli tanssit, pudotti kreivinna nenäliinansa, se oli hyvin hieno ja köykäinen ja lemusi kuin kukkakimppu, ja nuoret herrat karkasivat kaikki sitä ottamaan, he luistelivat lattian poikki ja joka tuon köykäisen pitsitukon sai, nosti sen suutansa vastaan… Ja nyt ovat kaikki iloiset herrasväet poissa. Niin… Niin…
— Lapsi kulta, ei saa antautua surun valtaan. Pitää kuunnella, kun vanha mamsseli kertoo. Ei saa istua siellä vetoisessa ikkunassa…
Ennen kesäisin oli täällä aina paljon vieraita. Puutarhaankin kun katsoi, niin joka lehdossa vilisi vaaleita hameita ja kiikkulaudoilta ja keinuista raikui laulu. Ja nurmet ja hiekkakäytävät olivat täynnä lapsia, jotka leikkivät ja hautasivat perhosia ja kukkia ja ruskettuivat päiväpaisteessa. Ei ollut sitä iltaa ettei tanssittu tai soudeltu vesillä.
— No, ei sinne ikkunaan nyt pidä mennä. Ei tämä vanha mamsselikaan enää niin kauan ole täällä kertomassa vanhoja asioitaan… Rouvan syntymäpäivänä, heinäkuun kuudentena päivänä oli aina paljon vieraita. Ruusut kukkivat silloin. Rouvalla oli valkoinen vene, jonka herra oli antanut ja rouvan syntymäpäiväksi se koristettiin punaisilla ruusuköynnöksillä. Herra naulasi ne itse kiinni laitoihin ja aamulla hän vei rouvan soutelemaan…
Kaarina voihkaisee keskellä kertomusta: peräkamarin ikkuna kiskaistaan auki, selälleen molemmat puoliskot ja muihin ikkunoihin syttyy tulta. Sahataan ja hakataan.
— No, no, no… Kerran oli niin kylmä ja myöhäinen kesä, etteivät ruusut kukkineet. Silloin herra tilasi ruusuja, mistä asti lienee tilannut. Rouva tuli niin iloiseksi, että itki…
— Ei, ei, ei! huutaa Kaarina ja painaa kädet korviaan vastaan.
Nyyhkytys tyrskii hänen rinnassaan. Hänen pitäisi tehdä jotakin, olla siellä mukana! Hän ei pääse lähtemään… eikä hän voi olla täälläkään. Hän tukehtuu…
Hetket kulkevat eteenpäin raskaina, yksitellen, kidutellen. Mamsseli rukoilee itsekseen. Kaarina kävelee toisesta päästä huonetta toiseen. Huone on kuin häkki. Hän kiertelee pöytiä ja tuoleja, pysähtyy ikkunaan, litistää kasvot ruutuun ja lähtee taas liikkeelle, mitatakseen huonetta kymmenennen kerran, sadannen kerran.
— Kuule, elostuu hän äkkiä, — onko se totta, että minun päässäni syntyessäni oli ristin merkki?
— Kuka sen on sanonut?
— En muista. Vanha Jere tai Leena tai joku muu. Oli sanottu, että se tietää suurta onnea tai suurta onnettomuutta…
— Eikö se sitten ole tietänyt suurta onnea?
Kaarina lyyhistyy tuolille, kasvot kiinni ruudussa. Tähän asti on ollut onnea, ajattelee hän. Tästä puoleen ei tiedä. Tulevaisuus on kuin suora tie äärettömällä jäällä: ei näy päätä, ei ole viittaa, kaikki on yhtä sileää, koleaa, harmaata. Tie on tukossa, nietos vajottaa, tuuli tunkee luihin asti. Palelee.
Vihdoin tulee pehtori hakemaan neitiä illalliselle. Kaarina ymmärtää, että kaikki nyt on kunnossa. Kuolinhuoneen ikkunat ovat auki ja peräkamarin ikkunan edessä on valkoinen lakana.
Ja taasen laahautuvat hetket eteenpäin, yksitellen ja kiduttaen, kunnes vähää ennen puoliyötä alkaa kuulua kulkusia. He ovat kaikki tulleet, Gustaf, Erik ja Olof. Nadja on mukana, Anna ei ole päässyt pieniltä lapsiltaan. Heidän ei tarvitse kysyä mitä on tapahtunut ja missä kuollut lepää. He menevät suinpäin peräkamariin. Ja siellä he suullaan nyyhkivät vuoteen ääressä, jossa valkoisen lakanan alta häämöttävät ihmisruumiin muodot.
Gustafin suru on lohduton. Itku kuolee häneltä rintaan, mutta pää putoilee vuoteen laitaa vastaan ja hän vääntelee käsiään. Veljet eivät saa häntä lähtemään, hän tahtoo olla täällä, tahtoo olla yksin.
Olof tulee ruokasaliin missä Nadja ja Kaarina itkevät ruokapöydän ääressä. Hänen kasvonsa ovat itkettyneet, hiukset epäjärjestyksessä.
— Nadja, saa hän katkonaisesti sanotuksi, me emme saa Gustafia pois.Etkö sinä tulisi…
— Minä, kirkaisee Nadja ja hänen kasvonsa puutuvat kauhusta.
Olof jää vähäksi aikaa sanattomaksi.
— Hän… on… peitetty…
— En, en, en!
Nadja karkaa istualtaan ja pakenee nurkkaan.
Väkipakolla tuovat veljet Gustafin peräkamarista. Hänen kasvoillaan kuvastuu ikäänkuin hävitys.
Nadja pusertuu kiinni Kaarinaan.
— Älä jätä minua. Sinä olet niin tyyni ja viileä. Kuinka sinä voitkin olla! Älä vain pane minua nukkumaan tuohon päähän rakennusta. Minä en tahdo nukkua Gustafin kanssa, hän on niin hermostunut. Enkö minä saa nukkua sinun kanssasi, Karin — sinä olet niin tyyni ja viileä.
Mutta sitten muistaa hän, että Kaarinan huone on likellä kuolinhuonetta ja senjälkeen ei hän mistään hinnasta tahdo nukkua Kaarinan kanssa… Eikö hän voi saada nukkua jossakin likellä kyökkiä — vaikkapa täällä ruokasalissa!
Päivällä on parempi, ei tunnu niin kolkolta ja tulee kaikkinaista työtä. Hautajaiset täytyy valmistaa tuota pikaa, sillä veljillä ei ole aikaa viipyä. Tulee kiire, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, vieraita ja kutsuja. Nadja on tilannut kokonaiset varastot suruharsoa ja seuraavina päivinä valmistaa hän siitä taitavasti mitä uusimuotisimpia vaatekappaleita. Päivät menevät työssä ja menisiväthän yötkin väsyneen unessa, jollei everstin nuori rouva niin kovin pelkäisi. Mutta keskellä yötä voi hän kuolonhiljaisessa talossa kirkaista kuin surmanaseen alla: hän on nähnyt sellaista unta, että kuollut seisoi hänen vuoteensa ääressä ja tuijotti häneen lasittunein silmin…
Mutta mikä Gustafin on? Hän on laihtunut, hiukset harventuneet. Hänen katseensa harhailee eikä pysähdy siihen, jonka kanssa hän puhuu. Mikä Gustafin on?
* * * * *
Hautajaisten jälkeen laukeaa jännitys ja suuri, tasainen, keskeytymätön autius alkaa.
Vieraat ovat lähteneet, sisaret ovat viimeistä iltaa koolla Louhilinnan salissa. Hämärä on heidät tavannut, he puhelevat hiljaa ja heidän kyyneleensä valuvat huojentavina. Hänestä he puhuvat, joka vasta on kannettu talosta. Hänen muistonsa on vielä niin likellä. Jos kaapin avaa, on siellä vielä hänen takkinsa sellaisena jommoisena hän sen riisui lämpöiseltä ruumiiltaan. Kun hänen pöytänsä ääreen menee, niin on siellä vielä hänen kynänsä sellaisena jommoisena hän sen kädestään laski. Siellä ovat vielä hänen muistiinpanonsa päivän tehtävistä… Hänen kätensä kosketus tuntuu vielä kaikkialla ja hänen henkensä ikäänkuin viipyy tuossa kosketuksessa.
Tuntuu hyvältä levätä, kun vieraat katseet ovat poissa. Lempeä on myöskin yhteinen suru vanhassa kodissa. Se hivelee polttavia ohimoja ja valelee kuin öljyllä kirvelevää sydäntä. Hämärä käärii ääriviivat näkymättömiin. Kaikki on pehmoista ja tuttua.
Sali on suuri huone, kruunu kuin kirkossa, huonekalut valkoista ja kultaa, ikkunoiden välissä korkeita peilejä, seinillä perhekuvia kultakehyksissä, vanha soittokone, suuria, hyvin hoidettuja kasveja.
— Minä muistan, puhelee Erik hiljaa, — yhden iltapäivän. Mamma oli silloin vielä terve. Oli pilvessä, mutta ei satanut. Ei tapahtunut mitään erityistä, mutta minä muistan kuinka mamma neuvoi miehiä. Laitettiin kuntoon kukkalavoja. Mamman kädet olivat multaiset. Hän poimi narsisseja. Minä olin ottanut onkimadon ja vedin sitä suoraksi. Mamma sanoi, ettei saa tehdä niin ja kun minä kysyin miksi, sanoi hän, että miltä sinusta tuntuisi, jos sinua noin venytettäisiin.
— Ja minä muistan, jatkaa Olof, — kuinka mamma soitti Hampurin polskaa ja me kaikki tanssimme.
— Sen minäkin muistan.
— Mamma oli silloin jo kipeä.
— Ja minä muistan kun Karin syntyi.
— Ethän! Kuinka sinä voisit sitä muistaa, kiihtyy Kaarina ja hänen poskensa kuumenevat. — Ethän sinä ole kuin kolme vuotta vanhempi minua.
— Mutta minä muistan. Olin ruokasalissa. Miina hakkasi sokeria. Oli hämärä, puutarhassa lunta. Miina sanoi: "Tietääkös Oli, että on saanut pienen sisaren?" "Mistä Oli sen on saanut?" "Vieras täti toi sen. Eikö, Oli ole nähnyt hänen suurta laukkuaan." Ja minut vietiin sänkykamariin. Siellä oli pimeä, vain jossakin nurkassa tuikki lamppu. Mamma oli sängyssä, valkoisissa lakanoissa. Hän silitti minun päätäni ja hymyili ja käski minun suudella pientä sisartani. Silloin minä vasta huomasin jotakin mamman vieressä ja painoin sinne pääni ja suutelin umpimähkään ja sitten minut heti vietiin pois.
Kaarinalle on kuumasta tullut kylmä.
— Minulla oli ollut tummat hiukset ja päälaella ristinmuotoinen paljas kohta. Et sinä mitään sellaista nähnyt…?
— En toki, minähän olin vielä niin pieni…
— Sanovat sen tietävän suurta onnea tai suurta onnettomuutta…
Gustaf nousee äkkiä tuolistaan, astuu eteisen ovea kohti, vie käden päälaelleen ja häneltä pääsee huokaus, joka tuntuu nostavan koko salia.
— Gustaf, rakas Gustaf, mikä sinun on? Tule tänne.
Kaarina houkuttelee hänet sohvaan viereensä ja siinä Gustaf painelee päätään ja tuijottaa eteensä tyhjyyteen.
Äkkiä avautuu vierashuoneen ovi, taulunkehykset seinillä ja kynttiläkruunun kristallit välähtävät ja sisään astuu Nadja rouva, vaaleat hiukset kiiltävänä kehänä ympäri pään, pitkä, kahiseva surupuku lakaisten permantoa.
Hän on nukkunut ja virkistynyt, tuntuu taas keveältä ja hyvältä.Kuolema on niin kammottava.
— Vai pimeässä te täällä istutte! huudahtaa hän ranskankielellä. — Pikku Karin, eikö sinua väsytä. Kuinka minä olen ihaillut sinun tyyneyttäsi! Se on aivan suurenmoinen. Kuinka sinä keskustelit vieraitten kanssa… ja haudalla — en tiedä, mutta minä olin katketa itkuun kun arkku laskettiin alas ja minä näin sen toisen arkunnurkan, teidän äitinne arkun — oi, se oli… se oli niin kummallista. Sinä seisoit vain ja katselit ja pudotit alas kukkasi ilman kyyneltä — tai itkithän sinä, mutta sinun surusi ei ollut musta, se oli miltei valoisa… Mutta kuulkaa, miten nyt käy talon? Kuka hoitaa taloa, Louhilinnaa?
Ei vastausta, ei hiiskahdusta. Jos hän olisi laskenut parketille jotakin vaarallista räjähdysainetta ja kehoittanut sisaruksia antamaan sille tarvittavaa tärähdystä, ei se olisi voinut herättää syvempää äänettömyyttä kuin hänen heläjävät sanansa.
— Kuka teistä jää tänne tätä hoitamaan? jatkaa hän. Ja kuka teistä tätä osaa hoitaa? Karin, nuori tyttö, ei voi tänne jäädä yksin ja mikä apu hänestä täällä olisi? Kyllä kai vain pitäisi ruveta ajattelemaan talon myymistä.
Ei ääntä vastaukseksi. Veljet ovat kai jonkin verran ajatelleet asiaa. Kaarinalle se tulee uutena. Hetken perästä päästään jonkinlaisen keskustelun päähän, mutta Olof katkaisee sen äkkiä:
— Myydä talo — mitä te ajattelette… Tuossa on äitimme hämärässä soitellut, tuossa…
— Soittokoneen voi siirtää…
— Nadja!… Entä pellot ja vainiot… niillä on isämme kävellyt ja ne olivat hänen elämänsä — voiko niitäkin siirtää?
— Nadjinka… minä rukoilen sinua!
Gustaf lausuu viime sanat, ne ovat kuin hätähuuto.
— Aa, sinä!
Nadja rouvan suusta puhkeaa esiin kokonainen pärske. Alussa hän puhuu ranskaa, mutta sitten muuttuu puhe venäjäksi. Hänen äänensä taipuu kuin ilman alla aalto, se ivaa, uhkaa, pilkkaa ja se pyytää.
— No mutta keskustellaan tyynesti, voimmehan me nyt toki tyynesti puhua, rientää Olof väliin.
Ja he tulevat siihen johtopäätökseen, että pehtori on vanha, talon täytyy mennä alaspäin. Mutta pehtori on uskollinen ja entä jollei talo tuotakaan, kunhan se vain pysyy pystyssä… Niinkuin joku museoesine, sanoo Nadja rouva ja naurahtaa. Onko varaa sellaiseen ylellisyyteen?
Karin tietysti ei voi jäädä tänne. Hän tulee Pietariin… Oo, hän tulee viihtymään erinomaisesti. Ja hän menee hyvin pian naimisiin.
Kaarinaa pyörryttää. Hän kiertää nenäliinaa käsissään, onko hän todella näin heikko? Ja hän kuitenkin oli jo ihan tyyni. Kuinka hänen tuli näin vaikea olla? Eivät he toki tarkoita mitä sanovat… Mutta he puhuvat aivan vakavasti. Sulku särkyy pian, hän huutaa ääneen, jollei nyt lähde.
Ja Kaarina nousee ja tulee ulos.
Syntymäseudun puut, maat, hanget ja tuulet ovat likeisiä ja omaisia, ne ymmärtävät! Ihmiselle täytyy sanoin selitellä — ne ymmärtävät sanoitta, ne laulavat ja lohduttavat. Ikäänkuin ihmeelliset urut hymisevät taivaan ja maan välillä, laulaen sydämeen juuri sitä raita se sillä hetkellä tarvitsee. Tuuli tulee syvistä, yksinäisistä metsistä, puhaltaa aukeilla pelloilla ja aavoilla järven selillä. Hanki leviää pehmoisena ja valkoisena, ei mikään hanki ole niin pehmoinen ja valkoinen kuin kotitalon hanki. Se on uskollinen syli, siihen on hyvä laskeutua lepäämään.
Kaarina tuntee tämän kaiken kun hän omaistensa joukosta astuu pimeälle pihamaalle. Joka puu ojentaa hänelle kättä, koko metsä riemuitsee häntä vastaan, tuuli kiertää väkevät käsivarret hänen ympärilleen ja vie häntä.
Tänne, tänne, tänne minä kuulun! Ne ovat hulluja siellä sisällä, eivät ne minun elämästäni mitään ymmärrä. Jos minä teidät kadotan, puuni, maani, hankeni, niin kadotan oman itseni eikä minusta ole jäljellä mitään. Te tiedätte kaikki, teille minun sieluni on avoinna, teille minä kuulun!
Ja hän kiertää rakennuksen nurkan ja tulee koivun juurelle ja kietoo käsivartensa sen ympäri. Hän painaa poskensa tuoheen ja kuuntelee kuinka naavanhetaleet ynisevät hänen korvansa juuressa ja yllä pauhaa suuri kohina koko metsästä.
Koivun oksalle hänen päänsä päällä on ajautunut lunta. Hän nousee varpailleen ja suutelee pois lumen ja kun kostea lumi kylmää hänen huuliaan, käy väristys läpi hänen ruumiinsa ja hän on kauan kuin pyörryksissä.
Kun hän silmänsä avaa, on hänen allaan, päällään, ympärillään ja sisässään suuri, harmaa, viileä laheus, rauha niin syvä, äänettömyys niin pohjaton, että hän on kuin haudan povessa. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin hahtuvanharmaa taivas, tasainen, harmaa lumilakeus, puut jotka ripsuvat tuota suurta harmautta ja humisevat, ja hän, kasvaneena tähän kaikkeen kiinni, kuuluvana tähän pehmoisen harmaaseen lumilakeuteen.
Äkkiä valuu harmauteen keltaista valoa.
Sisällä sytytetään tulta.
Hän muistaa jo: he tahtovat riistää hänet irti täältä! Se on samaa kuin vaatia, että hän ojentaisi oikean kätensä hakattavaksi poikki. Jos häntä täältä yritetään irroittaa, niin katkeaa jotakin jonka kautta elämä valuu pois.
Hänen täytyy taistella henkensä edestä! Ajatuksia syttyy kuin kipunoita mieleen, syttyy ja sammuu. Mutta se on selvää ja varmaa, että hän jää tänne, hän kuuluu tänne! Ja tarmokkaana ja päättäväisenä, ikäänkuin uutena ihmisenä astuu hän sisään veljiensä eteen.
He ovat sytyttäneet yhden ainoan yksinäisen kynttilän keskelle kruunua ja katossa sen yläpuolella värisee kruunun suuri varjo. Gustaf kävelee kiihtyneenä edestakaisin, Erik istuu huolestuneena nojatuolissa, Olof ja Nadja keskustelevat hermostuneina. Kaarina ei sitä huomaa, hän tulee kokonaan eläen omassa asiassaan.
— Minä jään tänne!
Jos isä olisi hänet nähnyt niin hän olisi tuntenut hänet omakseen. Hän olisi ymmärtänyt, että nukkuvat voimat alkoivat valveutua. Tytön ääni kalskaa ja silmät säihkyvät, hän aikoo kuin aikookin ajaa tahtonsa läpi.
Käly, komea Nadja rouva, pysähtyy keskellä lausettaan, keikauttaa päätä, jää katselemaan ja mittaa Kaarinaa kantapäästä kiireeseen asti.
— Kas, kas… pieni Karin… en laisinkaan tunne pientä Karinia.
Hän on aina ollut niin kiltti ja taipuvainen, eihän hänellä mitään omaa tahtoa ole ollutkaan. Vasta eilen hän kiitollisena otti kälynsä kädestä joka vaatekappaleen. Sama käsivarrenpaksuinen palmikko valuu vielä alas selkää, sama lumivuokon nukka peittää hänen poskeaan — mutta kasvoissa on outo uppiniskaisuus!
— Kuule nyt, lapsukaiseni, yrittää Nadja leikkiä lyöden, — me olemme täällä päättäneet, että talo myydään…
— Sitä ei myydä.
— … ja sinä tulet Pietariin ja…
— Minä jään tänne…
— Oo… vai niin! Ei, sinä et hautaa nuoruuttasi tänne. Sinä maistat elämää. Meillä pidetään hauskaa meillä, ei meillä tule ikävä. Ja katso — talo ei ole sinun yksin, se on myöskin veljiesi. Ei kukaan ole niin hullu, että säilyttää pääomaa korkoa kasvamatta. Sinä et hoida Louhilinnaa niin, että se tuottaisi korkoa.
— Bergstedt auttaa minua. Ja Heikkilä… isä luotti Heikkilään. Me hoidamme Louhilinnaa niin hyvin…
Kaarinan piirteet pehmenevät ja hänen hätääntyneet silmänsä harhailevat veljestä toiseen. Hänen äänensä rukoilee.
— Meidän syntymäkotiimme… Tuossa äiti soitteli… muistatteko kuinka me tanssimme… Isä rupesi rakentamaan suurta rakennusta… hän ajatteli, että asutaan täällä kauan. Hän ei ikinä olisi antanut myydä… Minä jään tänne — saanhan!
Olof astuu hänen luokseen, kyyneleet silmissä, ja laskee lujat, suuret kätensä hänen olkapäilleen.
— Sinä ihana sisko, niin, sinä jäät tänne! Tätä ei myydä —
Gustafilta pääsee tukahdutettu parahdus. Hän käy molemmin käsin kiinni päälakeensa ja karkaa ulos huoneesta, horjuen kuin humalassa.
Nadja katsahtaa hänen jälkeensä, silmissä väkevämmän halveksintaa heikompaa kohtaan. Sitten alkaa hän taasen kahista edestakaisin. Hänen varjonsa liikkuu suurena möhkäleenä vaalealla seinällä. Kun hän tulee kruunun alle, hyppii huulilla iva ja pilkka ja silmät kipinöivät.
Olof ja Kaarina seisovat sylitysten ja tuijottavat oveen, jonka heidän vanhin veljensä vasta sulki.
— Mikä hänelle tuli? sanoo Olof ikäänkuin itsekseen.
Nadja kohauttaa olkapäitään ja jatkaa kävelyään.
— Jäätkö sinä minun kanssani? kuiskaa Kaarina veljelleen ja etsii hänen uskollisia silmiään.
— Niin, katso… minun lukuni ovat vielä kesken. Mutta minä käyn usein sinua tervehtimässä. Mikä kumma Gustafille tuli?
Hän ottaa kädet siskonsa olkapäiltä ja menee Gustafin perässä. Kaarina jää tuijottamaan eteensä kattokruunun alle.
Niin, niin, hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän jää mielellään. Puut, maat, hanget, tuulet — hän omistaa ne kaikki aivan yksin!
Nadja rouva on seisahtunut hänen eteensä. Kaunis hän on: vaaleat hiukset sädekehänä ympäri valkoisen otsan, kulmakarvat kuin mustalla liidulla vedetyt, sieraimet väräjävät ja läpikuultavat, huulet kuin punainen haava, hartiat pyöreät, kädet maidonkarvaiset, kynnet punertavat, tasaiset ja suippokärkiset — mutta kuinka hän onkin niin peloittavan vieras!
— Sinä et suostu myymään taloa, puhuu hän sihisten ja silmissä palaa tulikiven karva, — mutta mitä sanot, jos veljesi ampuu kuulan rintaansa — hahhahhah, pieni Karin!
Kaarina käy kiinni tuolin selustaan.