Viktor ei vastaa, mutta hänen kasvonsa ovat ylen vakavat ja hänen silmissään on kyyneliä…
— Jos tekin kertoisitte minulle jotakin itsestänne, uskaltaa Kaarina ehdottaa.
— Minä! sanoo hän katkerasti, — minun elämäni on ollut vain vaahtoa ja myrskyä… Se alkoi hiljaa ja kauniisti. Äiti luki illalla rukouksen vuoteeni ääressä. Hän kuoli pois enkä sen koommin ole rukoillut…
He astelevat ääneti puiden alla. Mies ottaa tytön käden ja vie sen huulilleen, tyttö ei tiedä mitä tehdä, miten selviytyä, kunnes hän raukeaa onneensa.
Viktorissa on turva, hän auttaa nytkin. Hän tulee tänne ja järjestää nämä asiat. Hän on niin väkevä, ei kukaan uskalla sanoa häntä vastaan. Hän muistuttaa Hintsalle mitä hän on luvannut…
Taasen tulee kalliolle joku. Tulee äänetönnä, pysähtyy, painaa lakin takaraivolle ja katselee selälle. Musta varjokuva erottautuu heleää taivasta vastaan. Kaarina tuntee hänet paikalla.
Hän menee samaa tietä kuin on tullutkin. Oliko se elävä ihminen vai oliko se näky vain?
Mutta Kaarinan silmien eteen hän jää, oikaisee kätensä häntä kohti.
Näetkö nyt mihin mennään! puhuu hänen katseensa. Yhden veltostuneen takia uhrasit sinä sadat elinvoimaiset, työssä kuluneet ihmiset. Kidu nyt ja kärsi. Se on sinulle oikein!
Kaarina painautuu puuta vastaan ja sulkee silmänsä.
Pisteleminen hänen päälaellaan alkaa taasen. Ettei hän vain sairastuisi.
Lämmintä kesää seuraa aikainen syys. Elokuussa jo alkavat sateet.
Louhilinnan vanhassa päärakennuksessa läiskävät kangaspuut ja hyrisee ompelukone. Morsianta valmistetaan.
Lakanat leikataan hienosta, Louhilinnan pellossa kasvaneesta pellavakankaasta. Morsian on yhtä valkoinen kuin palttina, josta hänelle valmistetaan vaatetta.
Uusi murhe on astunut vanhaan taloon: Gustaf on mielisairaana. Uhri ei auttanut sittenkään. Kunniavelat kyllä maksettiin, mutta raskaimmalla hetkellä jätti Nadja rouva kotinsa ja miehensä ja silloin taittui miehessä mitä vielä oli taittumatta. Lääkärit eivät anna paljon toiveita. Aivot pehmenevät pehmenemistään. Tuo nuori, kalpea mies kävelee yötä ja päivää edestakaisin puhuen, että hänellä oli kartano, jossa oli komeita puita. Suurin honka kaatui hänen päälleen ja murskasi hänen päänsä, sillä se vaatii aina viidenkymmenen vuoden perästä ihmishengen. Se murskasi hänen päänsä, hänellä ei enää ole päätä!
Miksi piti näin käydä? miettii morsian ohjatessaan ompelijattaria. Onko meidän sukumme joskus tehnyt itsensä syypääksi johonkin suureen rikokseen vai pikkusynneistäkö, syömisestä, juomisesta, huvituksista ja mukavasta elämästäkö meitä rangaistaan? Morsian pelkää sairastuvansa. Ajatukset menevät niin peloittavan pitkälle. Ihan täytyy paeta omaa itseänsä.
Ennen hän pakeni puitten luo. Mikä lienee: nyt hän karttaa entisiä uskottujaan. Jollei hän pakene katsomaan Viktorin kuvaa, lukemaan hänen kirjettään tai kirjoittamaan hänelle, menee hän pellolle tai hakaan. Kauas ei hän uskalla mennä, siellä voisi alkaa kuulua jotakin. Metsät kaatuvat, isän ylpeät metsät kaatuvat.
Aukeat häntä tätä nykyä viihdyttävät. Hakametsän laidasta alkaa suo, jolle ojat jo olivat suunnitellut. Siellä hän käy seurustelemassa suon surullisten kasvien kanssa.
Oja on täynnä vettä ja kiiluvan kosteuden alta nostaa sammal pirteästi päätään. Maa on mättäillä, mättäitten välistä nousee hoikkia mäntyjä, joiden kaarnassa riippuu naavaa ja sammalta. Hopeankarvaiset kasvannaiset rävähtävät raikkaina märkään, harmaaseen ilmaan, joka suunnattomana hämähäkinverkkona lepää suon päällä. Mättäistä nousee suopursuja. Eivät ne kuki tähän aikaan, mutta syksylläkin suopursu lemuaa. Morsian taittaa oksan ja katselee mietteissään kuivia, kaitaisia lehtiä, jotka ovat harmaan vihreät päältä, alta ruosteen ruskeat. Hän sulkee oksan käsiinsä ja litistää sitä sieraimiaan vastaan. Ja siinä avautuu hänen eteensä satumaisia rotkoja, joita kiiluva, hyllyvä, pohjaton vesipermanto valaisee. Seiniä ei näy missään ja jos niitä on, ovat ne ruskeaa, niljaista mutaa, joka hyllyy ja pakenee sieltä. Siellä hyppivät suon jättiläiskokoiset, täpläiset sammakot, siellä leijaa keijukaiset, jotka syksyisinä iltoina nousevat suon päälle, tanssivat ja liitelevät läpi laaksojen ja pysähtyvät viipymään mataloiden lampien päälle. Ihmeellinen maailma on noiden pehmeiden mättäiden alla, pohjaton, rajaton ja surullinen. Sieltä saa suopursu elämänsä ja lemunsa. Suopursussa on lääkettä, jota metsän vanha noitavaimo antaa neidolle kun hän tulee häneltä hakemaan unohdusta.
Eräänä kirkkaana päivänä seisoo morsian suon laidalla, kädessä suopursun oksa. Silloin sattuu hänen korviinsa kaukainen rytinä. Se tulee niin etäältä, ettei toinen sitä kuulisikaan, mutta morsian tuntee, että suuri puu kaatuu. Puun kylkeen jää osa, joka ei ole hakattu irti, kaatuessa se repeää ja jää valkoisena, pistävänä piikkinä törröttämään kantoon. Morsian pusertaa suopursun käteensä ja hänestä tuntuu siltä kuin häntä itseään olisi silvottu. Metsän tuho likenee. Pian ei enää ole ainoaa paikkaa missä voisi olla rauhassa. Hukka likenee, ylpeän metsän tuho.
Tällaista on elämä nykyään Louhilinnassa: saloilla paukkuu ja rytisee. Isketään Ronkaan korvessa ja isketään Kaakin kankaalla. Kajea ilma kantaa kaiun kartanolle asti. Metsään menee joka mies joka kynnelle kykenee, menee torppareja, menee talollisten lapsia, menee itsellisiä, jotka puolella sadalla markalla ovat hankkineet hevoskonin ja aikovat rikastua. Paikalle tulvii miehiä kauempaakin. Viikko kuluu salolla, asutaan havumajoissa ja maakuopissa. Sunnuntaiksi tullaan taloon. Pyhä menee humalassa ja tahtoo mennä pari seuraavaakin päivää. Hintsa osaa pitää lystiä tukkipojilleen.
Ei Hintsa Louhilinnaa omista! Tietää sen jo koko pitäjä, morsian tietää sen ja tietävät hänen veljensä Helsingissä. Eikä vanha Hintsakaan sitä asiaa voi kieltää.
Janne valehteli jutun haaksirikosta — hän rehenteli tukkiyhtiön rahoilla. Herrat olivat viisaat: kun näkivät, ettei heille myydä, niin ottivat Jannen kätyrikseen. Ja siinä oli oikein tuomareita ja asianajajia mukana.
Komeasti Janne nyt levitteli Otto herran uudessa rakennuksessa. Koko alakerta on hänen hallussaan — yläkerta törröttää yhä silmät sokeina, ovet ammollaan. Hän on saanut Louhilinnan maat vuokralle. Mikäpä niitä on hoitaessa, ei tarvitse kyntääkään, pellot kasvavat kun vain heittää siemenen maahan. Ei niitä tarvitse vuosikausiin lannoittaa, näyttää olevan yhtä mustaa murua sylen syvyydelle. Hahhahhah, oikein aatelisherrojen ihralla lihotettua maata!
Kerran lauantai-illalla on Louhilinnan tupa täynnä miehiä. Ovat palanneet metsältä, ovat käyneet saunassa ja kuivattavat vaatteitaan takkavalkean ääressä. Koko päivän on satanut kuin kaatamalla, illansuussa on kirkastunut ja kelmeälle taivaanrannalle nousee kuu. Ilma kylmenee ja kuu paistaa kuin liekki aarniohaudan päällä, loimuamatta ja lämmittämättä. Puutarhassa koettavat naiset vielä suojella kukkasiaan hallalta. Morsian siellä peittelee astereitaan ja georginejaan — täytyy kai koettaa säilyttää jotakin iloa häihinsä, kun kukat omilta poskilta kaikki ovat menneet.
Pikku Maiju oli ensin hänen kanssansa, mutta hän teki kiireesti työnsä ja läksi sitten. Hän käy iltapuhteella tuvassa kehräämässä, hän tahtoo oppia kehräämään. Vanha Anna valvoo tarkasti, ettei hän enää ole tuvassa kun miehet tulevat töistään. Hän valvoisi vielä tarkemmin, jos tietäisi mitä varten Maijulla nyt on niin suuri halu kehrätä. Ei hän tiedä, että Maiju kehrää vain siinä toivossa, että Joili joskus pistäytyisi tuvassa tai että hän tulisi tapaamaan miehiä jonkin verran aikaisemmin kuin he tulevat työstä.
Maijun rukki on vanhan Leenan rukin rinnalla ja Leena neuvoo Maijua. Tyttö ei opi — ihmeellinen tyttö! Hän kehräsi jo jokin aika sitten aika hyvin, mutta nyt katkoo langanpäät alituisesti.
Miehet puhuvat yhtä ja toista. Joili ei tänä iltana puutu mihinkään. Joili, joka osaa puhua niin että kuulijan sydän rinnassa hypähtää, istuu nyt ääneti. Mitä Joili ajattelee? Vai odottaako hän jotakin ja alkaako hän sitten puhua? Vai sureeko hän jotakin? Pikku Maijun posket punastuvat punastumistaan ja huulista on veri kohta puhkeamaisillaan esiin. Hän syyttää sitä, että lamppu palaa huonosti, hän ei muka näe mitään. Mutta sepä on niin, että hän pelkää tädin, vanhan Annan pian lähettävän häntä noutamaan.
Miehet tiedustelevat koska häät ovat. Hyvä onkin, että ovat pian. Työt siirtyvät tälle kulmalle, ja sitten saavat useat perheet asuntoja vanhasta rakennuksesta, jossa neiti vielä nyt asuu.
Silloin rupeaa vanha Jere ärisemään. Vai vielä sekin rakennus noiden ylenannettujen haltuun! Kyllä on kärsimistä sillä, joka näki kenraalin ajat ja herravainajankin ajat. Järjestyksessä oli joka paikka ja koko pitäjä pelkäsi Louhilinnaa. Eivät maar kylän lapset uskaltaneet kuin varkain tirkistää sisään puiston aidanraoista eikä kukaan ilman asiaa rohjennut jäädä tuvan penkille istumaan. Sydän kurkussa likeni jokainen konttorihuoneen rappusia ja suuren Hektorin haukku kuului virstojen päähän.
— Suu kiinni, orja! huudetaan ruoti vaivaiselle.
— Antaa sen höperön puhua. Onhan se mukavaa kuunnella kuinka sade ropisee kattoon.
— Se on sellainen mätä vainaja, joka latelee haudan haisevia…
— Suu kiinni, saakeli…
— Minä puhun, minä, ärisee Jere, — kirotkaa vain niin paljon kuin haluttaa. Minä en pidä itseäni parempana kartanon koiraa, Hektoria, jonka te tapoitte neidin ikkunan alle, mutta teitä parempi minä aina olen. Te tähän taloon tämän ylenannetun elämän toitte. Toista oli herran aikana, toista. Rehellinen oli ruoka ja rehelliset tuli ryypyt pyhinä ja aina riitti herroilta ystävällinen sana ruotivaivaiselle. Ja joka kerta kun Kustaa herra, se pietarilainen kenraali tuli kotiin, piti ruotivaivaiselle tarjottaman sikaaria ja ne oli sitten niin makeita, ettei yksinkertainen moukka tahtonut osata niitä polttaakaan, mitä keisarin Sikaareja lienevät olleetkaan.
— Ja nyt sinun kenraalisi polttaa hullujenhuoneen nurkantakaisia.
— Hahhahhah!
— Johan siitä vähemmällä hulluksi tulee, kun isän talo joutuu tällaiseen kuntoon. Kun juoksukoirat luikkivat isoille rappusille asti ja kaiken maailman kakarat juoksentelevat siellä missä ennen vain herrasväet saivat kulkea. Ne ne olivat aikoja, kun rouva vainaja eli ja salista soi soitto ja kattokruunut valaisivat pihalle asti ja me seisottiin hangessa ja katseltiin! Nyt pitää likaisten maankiertäjien saaman haltuunsa sekin rakennus. Ja samassa ovat siellä ikkunat rikki ja rääsyillä paikatut ja joka huoneessa kuivataan kakluunin edessä lapsenriepuja…
— Katsoppas, ukon-rahjus, Heikkilän Joilin naamaa! kuiskataan ruotivaivaisen korvaan.
— Kuulkoon, kuulkoon vain! Minun on sappeni tässä niin täysi, että kuulkoon vain, nulkki, joka täällä villitsemisen aloitti…
Joilin nyrkki läiskähtää pöytään.
— Suu kiinni, taikka…
Tuvassa vaikenee kaikki muu paitsi tuli, joka räiskyy piippua kohti.
— Ettekä tekään, jatkaa Joili, — tuki mokomalta suuta. Vai ettekö te kuulleet mitä hän köyhän lapsista sanoi?
— Mahdoit itse tukkia, kun tässä istuit.
— Saakeli, ettekö te nyt ikinä herää! Pitääkö minun teitä taluttaa kuin sokeita! Ohhoh, ihan teidän kanssanne tahtoo väsyä.
Jere on jo tointunut ja puhuu Joilille:
— Enhän minä muuta ole sanonut…
— Kuin että kaiken maailman kakarat tunkevat herrasväen hienoihin huoneisiin. Etkö sinä ymmärrä, että kaiken maailman kakaroiden isät ovat ne hienot huoneet rakentaneet! He ovat kaiken työn suorittaneet, jonka varassa hienot herrasväet laiskuudessa…
— Herra vainaja oli varhemmin ylhäällä kuin yksikään renki.
Joili ei kuule häntä. Hän pyyhkii hiuksia kalpealta otsaltaan ja nauraa ivallisesti:
— Siunaisit sinä, vanha hölmö, sitäkin hetkeä, jolloin tuon ummehtuneen aatelispesän ovet avautuvat kansan lapsille. Sillä työn ovat tehneet…
— Mutta sinä saarnaat, ettei pidä tehdä työtä, paperossia vain polttaa…
— Suu kiinni, sinä orja! Ihminen ei ole mikään kone, jonka voi panna yötä päivää käymään.
— Eikö kellään ole viinaa? Kaatakaa sen kurkkuun vähän viinaa, niin se taukoo…
— En minä ota…
— Ei hän ota muuta kuin silloin kun herrat tarjoaa…
— Saa hänelle kelvata rehellisen työmiehen ryyppy!
Kun Jere ottaa pullon käteensä, on hän voitettu mies.
Hetkisen hän vielä yrittää pitää puoliaan: luuletteko te sitten että ihmiset nyt ovat tyytyväiset, vaikka on näin hyvää tienestiä? Kaikkia kanssa! Torpparien muijat valittavat jo, ettei kohta saa kalikkaakaan kotiin, kun miehet kaiken viikkoa ovat metsällä tai talossa juomassa. Ja mitäs niistä rahoista, vaikka niitä tulee! Ne menee samaa tietä! Ennen oli viisi penniäkin rahaa, mutta nyt ei ole markkakaan rahaa. Se menee pelissä kuin nappi vain!
— No, juo lisää äläkä mokota!
Ja viina tämän vanhan miehen taltuttaakin ja pehmittää. Mutta viinapäissään on hän varomaton. Hän menee tukkilaisten luo ja puhuu jonkun korvaan:
— Eikös ole tullut vastaan sellaisia puita, joihin ei kirves pysty?
— Mitäs puita ne sitten ovat?
— Ka sellaisia, joita ei kirves kaada… Ka tiedättehän te: Jumalan puita.
Pirtissä rämähtää nauru. Omanpuolen miehet eivät naura, mutta kauempaa tulleet miehet nauravat.
— Vai on niitä sellaisiakin puita, joita ei täällä saada poikki! sanoo Jaatisen Matti, pulska savolainen poika, jonka perässä kaikki tytöt hyppäävät. — Tämän pojan kirves kaataa vaikka hyvän ja pahan tiedon puun paratiisin yrttitarhasta.
Ruotivaivainen tuskin pysyy pystyssä, mutta jumalaton puhe selvittää hänen päätään ja hän rukoilee:
— Älkää sellaisia… älkää… Ettei vain suutu…!
— Kuka suutu?
— Ka… tiedättehän te.
— En jumaliste tiedäkään.
— Voi, voi ettette sitä vain suututa!
Joili nousee. Hänen silmänsä kiiluvat sinertävistä syvennyksistään ja hän alkaa katsella seinään. Hän hakee jotakin. Siellä riippuu märkiä takkeja, sahoja, kirveitä. Kiiltävimpään terään pysähtyy Joilin silmä.
— Näytetään, näytetään orjille eikö kirves pysty.
Rukkien pyörät ovat pysähtyneet. Silmät suurina päässä katselevat naiset Joilin mutkiin. Kauempana olevat miehet puhuvat keskenään mitään ymmärtämättä, oman puolen miehet hymähtävät niinkuin hullulle, tai tuijottavat Joiliin jäykkinä jännityksestä.
Äkkiä karkaa verevä, punahuulinen tyttö rukiltaan ja käy kiinni Joilin ranteeseen.
— Puisto on neidin, Kaarina neidin, se on hänelle vuokrattu, siihen ei saa koskea. Neiti rakastaa puitaan!
Joili naurahtaa tytölle. Kosto soi hänen naurustaan, kosto leimuaa hänen silmistään, kosto täyttää koko hänen olentonsa.
— Sen puun pitää kaatua! sihisee hän tytölle niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuule, survaisee hänet luotaan ja tarttuu aseeseen. Mokomakin aatelisneiti onkin aina rakastanut puitaan enemmän kuin köyhiä alustalaisiaan. Riemulla hän sen puun kaataakin!
— Kuuleppas, itkee Jere, — älä mene ase kädessä likelle sitä puuta.Se suuttuu…
Joili sylkäisee kouriinsa, painaa lakin päähänsä, kiroaa, lähtee juoksujalan tuvasta ja katoaa kuutamoon. Hänen varjonsa luisuu yli sinertävän maan, tuontuostakin sulaen yhteen puitten varjojen kanssa, mutta samassa sukeltaen taas esiin ja hiihtäen eteenpäin kuin aave.
Autiona lepää puisto keskiyön hetkellä. Vain puut korkeudestaan puhelevat, huojumatta ja liikkumatta. Hongan ääni soi ylinnä, soi yli selän ja metsäin. Sen ääni on suuri ja synkeä. Kuu valaisee, puitten varjot valuvat mustanpuhuvina maidonkarvaiselle maalle. Suurselän kalvossa vaeltaa kuu ja tuikkivat tähdet. Elävä varjo mennä pyyhkii kalliolle. Se liukuu suoraan päin honkaa.
Joili pyyhkäisee hikeä otsaltaan, painaa lakkia syvemmälle päähänsä, hiukset liehuvat otsan ympärillä. Hän huimentaa juoksuaan. Millä riemulla hän…! Hän vihaa tuota naista, hänen tekisi mieli nyt huutaa hänet ikkunaan.
— Sinä siinä! ähisee hän käheästi puulle ja oikaisee itsensä suoraksi.— Äh sinä!
Honka ynäjää korkealla tyyntä yninäänsä, Joili on jo sylkäissyt kouriinsa, mutta kohina pidättää häntä ja hän unohtuu hetkeksi tuijottamaan latvaan.
Äärettöminä kellahtavina käsivarsina ikäänkuin tuhathaaraisessa jättiläiskynttiläjalassa nousevat oksat kuulakkaan ilmaan. Tähdet näyttävät tarttuneen mustanpuhuviin neulatupsuihin, joiden ulkopuoli hohtaa hopeaisena.
Joili katselee ja muistelee. Hänestä tulee pieni poika, joka isänsä kanssa syyspimeässä taistelee tuulta vastaan Suurselällä. Heitä varoitettiin lähtemästä yön selkään, mutta isä sanoi: ainahan se honka tietä näyttää! Ja he pitivät hongasta kiinni. Keskellä pimeää saattaa erottaa mustemman kohoaman taivaanrannalla: se on Louhilinnan honka ja sitä kohti he ponnistavat. Kun he sitten keskellä yötä pääsevät kotiin ja kertovat matkastaan, kuuntelee äiti kyyneleet silmissä ja muori nousee sänkyynsä istumaan ja kiittää kädet ristissä Jumalaa. "Se on pannut honkansa merkiksi", sanoo vaari ja hymyilee, "toiset siihen hukkuvat, toiset sen kautta pelastuvat…" Ja pieni poika haukkaa isän rinnalla leipää ja vetelee lämmitettyä keittoa ja toimittaa, että juuri silloin kun ei enää ensinkään tietänyt missä päin koti oli, hajoitti tuuli pilviä ja taivaan rantaan nousi suuri musta niinkuin vuori ja sitten he taas tiesivät missä koti oli…
— Saakeli! parkaisee mies yhtäkkiä kuutamossa ja katselee kuin pyörryksissä ympärilleen. Mitä varten hän tässä onkaan, mitä hänen pitikään…? Hän polkee jalkansa tantereeseen, näkee välkkyvän kirveenterän maassa, muistaa kaikki, hyppää pari askelta taaksepäin, oikaisee itsensä suoraksi, heilauttaa ja hyökkää puuta vastaan…
Mutta mikä ihme hänen on? Kuinka hän on näin voimaton? Vai onko niin kylmä, ettei ase pysy käsissä? Ää sinä, senkin noita, odota sinä vain… Jumaliste, et sinä enää kauan tuossa kohise etkä pitele taivaan tähtiä oksillasi…! Ja Joili riisuu kiihkeästi takkinsa, koska hihat ovat liian ahtaat. No nyt! Mutta hänen kätensä vapisevat niin, että kirves putoaa.
Metsänlaidalle, kallion syrjään on noussut joku, joka tulee hiljaa, hartioilla valkoinen vaate. Se on kuin mikäkin pieni laiha akka, silmät kuopilla. Hampaat helisevät Joilin suussa ja vilu viiltelee selkää. Jos pakenisi… Hän ei pääse paikalta…
Äkkiä vihlaisee huuto ilmaa, huuto kuin naakan huuto, muttei kuitenkaan naakankaan. Se tulee jääkellarista päin… Joili ei saata nähdä sinne, siellä on vastassa sakea pimento, mutta hän tietää kuka siellä huutaa ja nostelee valkoisia käsivarsiaan… Pieni akka tulee suoraan häntä kohti.
Ää, senkin vanha akka, etteikö sinusta pääse irti. Odota…
Jo kuuluu eläviä ihmisääniä. Kylläpä ne lapsuudenajan muistot ovat sitkeässä.
Joili saa kätensä nousemaan ja jalkansa liikkumaan. Hän hätkähtää jotakin, joka hallavana koirana makaa hänen jaloissaan. Hänen takkinsahan se vain on, hän potkii sen menemään ja näkee, ettei missään ole vanhaa akkaa, suuri pensas vain maidonvalkoisessa kuutamossa…
Pienestä portista kyökinportaitten päässä tulee ihmisiä puistoon, toiset juosten, toiset vaivalloisesti kammertaen. He puhuvat ja huudahtelevat. Heidän tulonsa antaa Joilille tajunnan takaisin.
Hän oikaisee itsensä suoraksi, ikäänkuin tahtoisi kasvaa hongan tasalle, puree hampaat vastatusten ja pakottaa kontistuneet kouransa kirvesvarteen. Hän suuntaa koko voimansa puuta vastaan, ikäänkuin aikoisi lingota käsivartensa irti ruumiista.
Isku pongahtaa kajeassa kuutamossa vain vähän matkan päähän. Ei se ole sattunut puuhun. Se meni keltaiseen juureen, joka vongertelee alarinnettä.
Mutta Joili on tuohon iskuun pannut niin tyyten kaikki voimansa, että hän odottaa hongan jo kituvan kuolinhaavoissa. Hämmästyneenä hän tarkastaa jättiläistä.
Se kohajaa vuosisatojen takaista kohinaansa, tyynenä, synkeänä, salaperäisenä.
Mutta metsän reunassa menee taasen pieni, laiha akka, valkoinen vaate hartioilla. Ja Joilin selkää vihlovat vilunväreet. Akka nostaa varoittaen kättänsä… Joilin kädestä putoaa kirves ja hän sotkeutuu jaloistaan hallavaan koiraan…
Saakelit ja perkeleet, onko hän tullut hulluksi! Hän tempaa käsiinsä takin, kiertää sen myttyyn ja viskaa menemään. Hän tyyntyy hiukan ja huutaa järkeä avuksensa: olisiko ehkä viisainta hakea saha ja toinen mies avuksi? Tai jättää koko hakkaaminen… Puukin puhuu hänelle järkeä: mitä sinä minusta tahdot? Talvi tulee, minä panen maata, pane sinäkin.
Hän katselee latvaa, jonka lomitse loistaa sininen taivas ja kylmät, vilkkuvat tähdet. Alin oksa riippuu pitkänä tupsuna maata kohti. Siitäkin oksasta kerrotaan monta tarinaa: Niistä ei ikinä tule loppua.
Elävät ihmisäänet hänet taaskin vapauttavat, muistuttaen hänelle, että hänen pitää tuhota puu. Kartanon neiti, se keltatukka rakastaa tätä vanhaa noitapuuta! Tässä hän jo pienenä lapsena istuili pyhäaamuin ja katseli ulapalle. Et ikinä enää, keltatukka, tästä katsele järvelle. Puun pitää kaatua ja näiden käsien kautta sen pitää kaatua! Ja kirveen alle sen pitää suulleen kaatua, ei sahoja eikä miehiä avuksi! Nämä kädet sen kaatavat, vaikkeivät sitten enää koskaan mihinkään pystyisi!
Joili karkaa puun kimppuun, hänen voimansa palaa, hänen järkensä toimii, hän iskee iskemistään ja joka iskulta viiltää pieni hihkaisu ilmaa. Tulkoot vain sekä elävät että kummitukset katsomaan — puun pitää kaatua!
Ja hän vimmastuu vimmastumistaan, hänen silmissään on vain tulisia kielekkeitä ja kipunoita ja tässä vimmassa iskee hän pitkän aikaa. Äkkiä hän lakkaa ja vetää henkeään. Hän tarkastaa työtään, peläten, ettei ehkä näy mitään ja samalla odottaen, että puu jo olisi kaatumaisillaan. Hän päästää kirveen kädestään ja kourii runkoa. Hän tapaa pienen loven, tapaa toisen vähän suuremman. Latva kohisee iänikuista kohinaansa, tyynenä, ikäänkuin vain muurahainen olisi juoksennellut pitkin vartta.
Joilin voimat ovat lopussa, ruumis likomärkänä. Ei, ei tästä mitään tule…
Mitä? Nauravatko nuo tuolla aukean laidassa? Vai nauravat, vai luulevat, että hän jättää työnsä kesken! Ja neidinkin ikkunassa vilkkuu jo tuli, hänkin kai nauraa. Jumaliste, jolleivät nämä kädet jaksa…!
Joili iskee vimmatusti, tarkkaa tällä kertaa, että kirves osuu samaan hampaaseen, näkee lastujen sinkoilevan, innostuu menestyksestään ja hihkaisee niin että kuuluu kautta puiston. Lakki putoaa päästä — pudotkoon! Puunrungossa ammottaa jo suuri valkoinen lovi. Ja jahka se siitä vielä suurenee ja hän koko voimallaan käy puuta vastaan, niin sen täytyy kaatua!
Nurmikon laitaan on kokoontunut musta ryhmä. Tytöt ja miehet, Jeret ja Leenat ovat jättäneet tuvan ja seuraavat Joilia. Alussa he pelkäävät, odottaen vaistomaisesti, että Joili jollakin lailla saa surmansa. Mutta kun hänen kirouksensa ja uhituksensa yhä kuuluu hongan alta, rauhoittuvat he ja alkavat odottaa, että hän huomaa aikomuksensa mahdottomuuden ja tulee pois. Jere värisee viluissaan ja puhua kangertaa, että varokoonkin vain Joili. Kyllä se nyt on suututettu ja kyllä se nyt ottaa hänet. Älköön menkökään huonoihin jäihin. Tai kyllä se hänet jossakin tapaa, ei kukaan kohtaloaan vältä… Odotuksen kestäessä palaa toisia jo tupaan, toiset naureskelevat ja hyppivät nurmikon laidassa lämpimäkseen. Jere päättää hänkin jo lähteä pankolleen nukkumaan, kun läpi joukon käy kuiske:
— Puu huojuu!
Suurselän honganlatva huojuu kirveen alla. Hakkaaja hihkaa ja hyppää kuin verikoira kuolevan hirven kylkeä vastaan.
Tytöt tukahduttavat parahduksensa. Latva hulmahtaa verkalleen puolelle ja toiselle ikäänkuin jättiläisluuta ripsuisi taivaanlakea idästä länteen.
Tuo luonnon ihme tarvitsi vuosisatoja kasvaakseen näin suureksi. Satoina keväinä ja kesinä se imi suoniinsa maan ilman ja auringon salatut voimat! Kun tappava ase on sattunut puun sydämeen, on kohina latvassa ollut kuin kuolevan korinaa ja ruumis on vavissut ja ryskänyt. Puun ääni on ollut kuin Suurselän ääni paukkuvina pakkasöinä, kun jäät vahvistuvat ja halkeavat railoiksi… Yhä nopeammin ripsuu latva tähtitaivasta. Runko huojuu. Haava tyvessä suurenee suurenemistaan. Puu on jo kuin haavoitettu otus, joka ei tiedä minne paeta. Se värisee ja notkuu, ulina kuuluu ikäänkuin syvältä maan sisästä, sieltä minne käsivarrenpaksuiset, keltaiset juuret ovat uponneet. Vihdoin käy läpi ilman rytinä, joka on kuin parahdus, suuri suhahdus täyttää ilman ja perustuksia myöten tömähtää maa, kun vuosisatojen puu kaatuu.
Suurselän honka kaatui.
Jumalan puu kaatui.
Se saattoi tapahtua, se tapahtui ja nyt saattaa tapahtua mitä hyvänsä.
Hampaat kalisten seisovat naiset paikoillaan, saamatta sanaa suustaan. Kaukaa tulleet miehet yrittävät tehdä pilaa. Maiju nyyhkyttää, ruotivaivainen seisoo kädet ristissä ja sopertelee jotakin. Kaikki he tuijottavat taivaanrantaan, joka nyt on paljaana, tuijottavat tuijottamistaan ikäänkuin odottaisivat, että honka nousisi takaisin paikoilleen. Toiset puut tuntuvat yksinäisiltä ja oikovat ikäänkuin avuttomasti oksiaan.
Äkkiä seisoo Joili joukon edessä. Hän on peloittavan näköinen. Kasvot ovat kuin kuolleella, hiki kiiltää otsalla, silmät ovat elottomat ikäänkuin eivät näkisi. Hän kävelee kuin humalassa, käsivarret heiluskelevat puolelle ja toiselle.
— Orja, ähisee hän Jeren edessä, — joko nyt uskot? Vai vieläkö kaadan kuusen ja koivun ja…?
Jere ei vastaa. Hän seisoo kuin paleltuneena maahan kiinni. Hän näkee sinisten varjojen liikkuvan nurmilla. Yksi varjoista tulee häntä kohti. Se on kenraalivainaja, hänen hopeinen partansa välkkyy kuutamossa. Hän ojentaa käsivartensa ja käy kiinni Jereen…
— Herra Jeesus siunatkoon!
Jere sanoo sen ja kaatuu maahan sitten.
Naiset tarttuvat hänen käsipuoleensa. Hän ei nouse. Miehet kantavat hänet tupaan. Silloin lepää jo hänen kasvoillaan kuolema.
— Honka hänet otti! kuiskaavat naiset. — Se oli se viideskymmenes vuosi…
Pikku Maijun posket ovat valjenneet ja hän hytkii vilussa ja tuskassa.
Joili ei välitä hänestä, Joili ei koskaan ole välittänyt eikä koskaan tule välittämään! Kuinka tylysti hän työnsi hänet luotaan, kun hän piteli häntä ranteesta ja rukoili kaikesta sielustaan ja mielestään. Joili ei rakasta häntä eikä tule rakastamaan — Joili rakastaa toista. Joili on onneton hänkin, sillä sitä toista ei hän koskaan saa. Hän vihaa sitä siksi, ettei saa rakastaa. Poloista Joilia…
Ja Maijua poloista!
* * * * *
Mitä teki sinä iltana morsian, kun ei hän kävellyt kuutamossa eikä niinmuodoin kuullut lastujen sinkoilevan eikä edes maan tömähtävän kun jumalanpuu kaatui?
Hänen huoneensa oli lämmin, sammuva hiilos punaili seiniä ja hän kirjoitti kirjettä armaalleen. Hän ei kuullut eikä nähnyt.
Aamulla läksi hän puistoon hoitamaan kukkasia ja hämmästyi avaruutta, mikä ympärillä vallitsi. Taivaanranta tuntui oudon suurelta ja paljaalta, mutta hän ei ymmärtänyt miksi, luuli vain että silmät näkivät jotenkuten väärin. Ajatuksissaan astui hän kalliota kohti: häntä vastaan tuli tuoreita valkoisia lastuja ja niitä tuli tulemistaan. Samassa näki hän jättiläisen maassa, näki valkoisen kannon ja ymmärsi, että tuho oli tullut itse hänen puistoonsa ja vienyt pyhimmän puun.
Hän hätääntyi ja käyttäytyi niinkuin ihminen, joka vielä luulee olevan jotakin pelastettavissa ja etsii apua. Mutta vihdoin meni hän aivan neuvottomaksi.
Hän ei itkulla saanut kaatunutta kasvamaan!
* * * * *
Joutuisivatpa häät! Mitä siitä, ettei huoneusto vielä ole valmiiksi korjattu — pääsisipä täältä pois! Toki kärsimykset sitten loppuvat kun on erossa kaikesta!
Mutta hän erehtyy! Kärsimykset eivät lopu, sillä hän ei aiokaan tehdä selvää eroa, hän ei eroa kaikesta. Hänen uusi kotinsa on ihan liian likellä Louhilinnaa. Siihen kaupunkiinhan täältäpäin tuotteet viedään. Ja kaupungin komein rakennus, jossa uusi koti tulee olemaan, on juuri torin varrella jonne maalaiset tuovat kuormiaan. Ja lisäksi kehoittaa Kaarina lukemattomia vanhoja ystäviään käymään tervehtimässä. Hän aikoo päästää heidät kotiinsa. Kovin hän on varomaton: se, joka rahasta myy muistojen kodin, joka päästää käsistään vuosisatojen perinnön, se katkaiskoon samalla kaikki siteet. Älköön hän milloinkaan tutkistelko mitä sille kulmalle kuuluu, vaan tukkikoon korvansa, jos joku yrittää jotakin kertoa. Joka kerran syntymäkotansa myy, se upottakoon sen ajan tapahtumat kuin kiven kaivoon. Silloin jää sielun pohjalle vain kaunis suru ja tyyninä iltoina saattaa sielun pohjalta nousta kuvia ja säveliä, jotka tuovat kyyneleet silmiin mutta jotka eivät raasta verille. Koko mennyt aika on kuin satukaupunki, joka upposi meren pohjaan: joskus kirkkaalla säällä saattaa sieltä kohoilla linnojen kupukattoja ja kirkkojen torneja, jotka siintävät ja välkkyvät.
Syyssateiden jälkeen nousee kylmänkelmeä viiru taivaanrantaan. Talvi tuntuu ilmassa ja morsian menee puutarhaan pelastamaan kukkiaan. Koko sylykset punaisia kukkasia kantaa hän sisään. Ne ovat vielä tuoreina kun hääpäivä koittaa vaikka ensi lumi lepää routaisella maalla.
Lunta on niin paljon, että sulhanen reellä tulee taloon, yhtenä ainoana yönä on satanut lunta niin paljon.
Huoneissa lemuavat ansarikukat, sukulaisten tervehdys kaupungista. On surkastuneita ruusuja ja kieloja. Ne tuoksuvat väkevästi näin kuollessaan.
Louhilinnan tulipunaiset kukat hehkuvat lemuamatta. Kyyneltä vuodattamatta, vakavana ja valkoisena astuu morsian vihille.
Hänen ympärillään valuvat kyyneleet — Louhilinnan alustalaiset surevat. He täyttävät huoneet sarkatakeillaan, kotikutoisilla sarsihameillaan, vakavilla kasvoillaan ja kyynelillään. Muita vieraita ei juuri olekaan.
Päivällisten päätyttyä veisaavat he virren. Se on kiitos- ja ylistysvirsiä, mutta iloiset eivät häät ole. Ne ovat paremmin kuin hautajaiset.
Virren päätyttyä katoaa morsian. Hän hiipii morsiuspuvussaan puistoon.On jo hämärä, mutta lumi valaisee.
Hän astuu ennen poljettua polkuaan, ohi kesäisten kukkalavojen, ohi nurmien, joilla lapsena leikki, ohi puiden, joiden juurella tuulen humua kuunteli, ohi muistojensa hän astuu. Hän vaeltaa ohi entisen elämänsä, ikäänkuin se kuvina olisi kahden puolen tietä, vilun puistattamalla hän pysähtyy hongantyngän ääreen. Hänen valkoinen pukunsa valuu lumeen, hän sulaa yhteen maiseman kanssa, sulaa sen kanssa yhdeksi niinkuin niin monesti ennen, mutta nyt viimeisen kerran.
Rannat hohtavat valkeuttaan, keltaiset lehdet vielä lepattavat puissa. Pakkanen on yllättänyt metsät lehdessä eikä tuuli vielä ole ehtinyt niitä viedä. Taivas on lyijynkarvainen, lunta täynnänsä. Järvi vetäytyy hiljalleen jäähän.
Morsian vapisee vilusta. Mutta kaikki hellyys mitä hänen sydämensä elinaikanaan on tuntenut, tulvii yhtä haavaa rintaan kuumana. Kaikki maailman kauneus asuu siinä mitä silmä nyt viimeisen kerran katselee. Kaikki anteeksianto ja kaikki anteeksipyynnön jano nyyhkyttää sielussa.
Kun voisi sieluunsa syövyttää tämän kaiken, kun voisi vereensä imeä tämän kaiken, niin ettei siitä koskaan eroaisi! Kun voisi nämä kuvat juottaa silmänsä kalvoon, kun voisi tämän sävelen painaa korvansa pohjaan ikiajoiksi!
Täytyy lähteä.
Hän kokoaa tahtonsa ja pääsee pois kalliolta. Hän käy läpi puiston, ohi puiden…
Mutta kuin unessa hän antaa riisua kruununsa ja huntunsa ja pukea ylleen matkavaatteet. Hiljaa seisoo alustalaisten joukko kuomireen ympärillä, kun hän siihen nousee. Hänen ympärilleen tuodaan kukkasia. Valkoiset ovat hänen kasvonsa, kukkaset jäätyvät.
Hänen päänsä painuu Viktor Cederin olkapäälle ja hänen väkevä käsivartensa kiertyy hänen ympärilleen. He ovat nyt mies ja vaimo.
He ajavat Louhilinnan portista. Suuria lumihahtuvia putoelee ja keltaiset lehdet lentävät alas mäkeä, saattaen heitä matkalle.
Ja nyt saavat metsät kaatua! Se, joka niitä rakasti, on poissa.
Ja kaatuvat puut poikinensa, vain pienet puulapset jäävät. Paukkuu, rytisee ja voihkaa. Kaiku kuljettaa äänet Ronkaan korvesta Kaakin kankaalle ja ympäri Louhilinnan lääniä. Valitus viiltää pitkin puiden latvoja, linnut, pelästyneet, kodittomat linnut pakenevat.
Nyt saavat taivaan linnut ja korpien pedot etsiä muualta suojaa.Louhilinnan ylpeät metsät ovat menneet, mennyt on Louhilinnan loisto.
Seurahuoneen juhlasalista alkaa yleisö jo poistua. Joka ovenavauksessa välähtää näkyviin ruusunkarvainen punerrus, samalla paisuu valssin sävel voimakkaammaksi, kuin autereen läpi häämöttää tanssivia pareja ja tulvii vastaan hajuvesien ja tupakinsavun sekainen ilma.
Kylmässä eteisessä ojentavat uniset ovenvartiat yleisölle päällysvaatteet. Kuuluu kuparirahan kilinää ja huudahduksia juhlan onnistumisesta.
Portaissa odottamassa seuraansa seisoo nuori nainen, hartioilla tummanpunainen viitta, päässä valkoinen huntu. Viitan sisästä näkyy sinertävä silkkipuku, pitsitettyjä liepeitä ja valkoinen suippokärkinen kenkä. Käsi, joka pitää liepeitä koossa, peittyy laskoksiin, mutta käsivarsi jää paljaaksi koristeenaan kultainen rannerengas. Untuva-päärmäisen huivin sisästä näkyvät nuoret kasvot, kiiltävä, pellavanvaalea tukka ja hymyilevät silmät. Hän hyräilee vieläkin valssin säveltä, joka kuuluu tänne asti. Hänet on liian aikaiseen temmattu tanssin pyörteestä ja hän jatkaa iloa vielä tässä.
Hän on varatuomari Cederin nuori rouva, Kaarina Ceder.
Varatuomari astuu verkalleen alas portaita, päässä moitteettoman kiiltävä silinteri. Hänen rinnallaan astelee tuomari Färling rouvineen. Kun Viktor pääsee vaimonsa rinnalle, karkaa Kaarina hänen käsivarteensa ja tanssii sen varassa alas portaita.
He ovat, kuten tavallisesti, olleet yhdessä Färlingien ja Pitkäpäiden kanssa. Nämä perheet ovat Cederin vanhoja tuttuja ja hänen nuori rouvansa on heti avosylin suljettu heidän piiriinsä.
Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat paljon kasvattaneet Kaarinaa, sillä oikeastaan hän oli aivan ilman kasvatusta kun heidän käsiinsä joutui. He hänet ovat toimittaneet tuttaviensa piiriin, he hänet ovat tutustuttaneet elämään Helsingissä. Olof ja Greta ovat niin paljon ulkomailla, Erik ja Anna eivät ole Kaarinalle niin paljon kuin olisivat, jos perheet kuuluisivat samaan kieliryhmään. Varatuomari Ceder on suomenmielinen — hyvin siivo kyllä, ei kenelläkään ruotsinmielisellä ole syytä häntä kaihtaa, eivät he sitä teekään, päinvastoin he yhä enemmän ovat ruvenneet käyttämään häntä asianajajana. Mutta klubit, kokoukset ja huvit vievät joka tapauksessa Cederit toiseen leiriin ja Kaarinan ja hänen sukulaistensa välinen seurustelu tapahtuu yksinomaan perhepiirissä.
Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit kuuluvat siihen varakkaaseen sivistyneitten suomenmielisten ryhmään, jossa kotikielenä on ruotsi, mutta lapset käyvät suomalaista koulua ja käyttävät hekin koulussa välitunneilla ja yleensä seurustelukielenään ruotsia. Näihin perheisiin saapuu tukuttain keräyslistoja eivätkä ne koskaan palaa tyhjinä. Kansallisteatterin ensi-illoissa ovat Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit säännöllisesti — heidän paikkansa ovat permantoaitiossa. Useimmiten kyllä rouvat yksinään saavat hoitaa velvollisuuksia teatteria kohtaan, herroilla on matkoja, kokouksia ja muuta sellaista.
Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat ainakin viidentoista vuoden aikana olleet huomatuimpia teatterin verraten vaatimattoman yleisön joukossa. He ovat aina olleet hyvin puetut ja esiintymisessään itsetietoiset. Märta rouva on upea ja komea, vilkkaat kasvot — tosin ei millään lailla kauniit, mutta epätavalliset ja pirteät. Märta rouvalla on rohkea ryhti ja suu täynnä rohkeita sanoja. Hän ei vielä milloinkaan ole jäänyt vastausta vaille. Häntä ihaillaan ja panetellaan ja ne jotka enimmän panettelevat, ovat kuitenkin ensimmäisinä ottamassa vastaan hänen suosionosoituksiaan, jos hän suvaitsee niitä antaa. Märta rouva on hyvin suorasukainen ja sen kautta peloittava. Suuri joukko suomenmielisten huomatuimpia nuorukaisia ja vanhojapoikia on liehitellyt häntä. Märta rouva pitää miehistä eikä sitä ensinkään peitä. Hyvänen aika, millä hän aikansa kuluttaisi kun hänen miehensä on niin paljon poissa! Viktor Cederkin on aikoinaan viettänyt vapaat hetkensä hänen kauniissa keltaisessa budoarissaan, josta kaupungilla kerrotaan niin tarumaisia juttuja… Märta käyttää mielellään koristuksia, pitsejä ja kevyitä hetaleita. Hänen seurustelupukunsa ovat hiukan uskalletusti kaarretut, hänellä on kauniit olkapäät ja täytyyhän hänen saada niitä näyttää.
Siiri Pitkäpää on tumma, pehmeäihoinen kaunotar, pitkä, solakka ja tyyni. Hänen silmänsä ovat suuret ja hämmästyneet. Hän on erinomaisen monipuolinen ja aikaansa seuraava. Hän ahmii kaiken uudemman kirjallisuuden, hän lukee filosofiaa, hän käy sinfoniakonserteissa, hän puhuu maalaustaiteesta kuten tuntija konsanaan. Mutta näillä kaikilla taipumuksillaan hämmästyttää hän kerrassaan vanhat tuttavansa, sillä vasta hänen vanhemmilla päivillään ne ovat hänessä heränneet ja juuri kun maailma vähimmin odottaa, ne tulevat päivänvaloon. Tähän saakka hän esimerkiksi ei milloinkaan ole osoittanut musikaalisuuden oireita eikä edes hänen kodissaan ole ollut soittokonetta. Yhtäkkiä ostetaan taloon konserttiflyygeli. Siiri rouva hankkii sarjalipun sinfoniakonsertteihin ja syventyy suurten säveltäjien elämäkertoihin.
— Äsh, että nyt viitsit! sanoo suorasukainen Märta rouva.
Siiri suuttuu kuin pippuri, mutta hieroo pian taas sovintoa, hän kun on Märtaan niin tottunut, ettei hän voi elää ilman häntä. Märta sopii paikalla, hän ei koskaan kanna vihaa ketään vastaan.
Siiri rouva käyttää usein samettipukua. Hänellä on kaunis kaula ja kallisarvoiset helmet. Aluksi tekee hän paljon vaatimattomamman vaikutuksen kuin Märta, joka on niin suulas, mutta vähitellen hämmästyttää Siiri salatuilla tiedoillaan. He eivät kumpikaan ole mitään yhdistysihmisiä. Kokouksissa he eivät koskaan käy eivätkä kärsi ompeluseuroja. He elävät enimmäkseen kodissa, järjestäen suurella tottumuksella päivällisiä miestensä mahtaville asiatuttaville. He osaavat pitää seuraa kenelle hyvänsä, heillä ei seurustelussa milloinkaan synny mitään kiusallista vaitioloa. Miltei joka vuosi tekevät he joko yksin tai miestensä kanssa pienen matkan Norjaan tai Rivieralle tai Kööpenhaminaan. Heidän nimensä on aina arpajaisvoittoja vastaanottavien naisten luettelossa. Heidän palvelustyttönsä esiintyvät, avatessaan ovea eteisessä, valkoisessa pitsimyssyssä, vyöllä pieni, tärkätty esiliina, kuten palvelustytöt ulkomailla. Hopeatarjottimella tuovat he nimikortit herrasväellensä. Märta ja Siiri ovat tottuneet siihen, että heidän miehensä ovat enemmän poissa kuin kotona. He elävät omaa elämäänsä eivätkä utele miestensä asioita. Miehet puolestaan eivät surkeile rahoja — rouva saa niin paljon kuin tahtoo. Miehen asema vaatii, että hän käy hyvin puettuna ja että koti on kaunis. Palvelijoita pitää olla tarpeeksi — ja riitaa heidän kanssaan riittää yllin kyllin. Märta rouvalla palvelustytöt sentään pysyvät pari kolme vuotta, mutta Siiri rouvalle ovat he raskas risti, raskain tässä maailmassa.
Näiden molempien naisten johdolla on Kaarina Ceder astunut Helsingin elämään. Hän on noussut kermaksi sen kerman päälle, hienoimman arpajais- ja premiääriyleisön joukkoon. Vaistomaisesti ovat nämä naiset määränneet, että Kaarinan on pukeuduttava viimeisen muodin mukaan, he ovat tulleet hänen mukaansa kauppoihin, hän kun on ollut Helsingissä outo, he ovat vieneet hänet ompelijattarensa luo, he ovat neuvoneet ja opastaneet häntä kaikessa. Kaarina on ollut nuori, viisitoista vuotta heitä nuorempi, kokematon ja kiitollinen hyvistä neuvoista. Hänen kodissaankin on enemmän Märtan ja Siirin aistia kuin Kaarinaa itseään. Kun hän meni kihloihin, ei hänellä ollut halua mihinkään — silloin Märta ja Siiri hänen sulhasensa kanssa hankkivat huonekalut heidän ensimmäiseen kotiinsa maaseutukaupungissa. Nyt he taasen ovat olleet auttamassa kuntoon heidän helsinkiläistä kotiaan. Kaarina on kaiken aikaa ollut kiitollinen. He ovat niin käytännölliset ja taitavat, he tuntevat kaikki puodit ja heille ollaan niin kohteliaita. Onhan sentään monta asiaa, johon eivät he ole saaneet Kaarinaa kasvatetuksi. Suuret päivälliset esimerkiksi ovat yhä Kaarinan kauhistus. Vaikka on hankittu hyvä keittäjätär ja Viktor on valmis uhraamaan rajattomat summat päivällisten onnistumiseen, kärsii Kaarina ja pelkää. Hän ei opi pitämään keskustelua vireillä, mieliala on kankea ja ikävä, vaikka Viktor puhuu ja ystävättäret puhuvat ja tekevät parastaan. Märtalla on kaksi keppihevosta, joita hän ohjaa keksimällä yhä uusia ja uusia puolia asiassa. Hän ivaa suomenmielisiä ja hän ivaa juristeja.
— Te olette sentään itse suomenmielinen! huomauttaa joku vieraista.
— Minä! huudahtaa Märta ja painaa käden upealle povelleen. — Missä suhteessa? Siinäkö, että minä osaan suomea?
— Ei, mutta onhan teidän sympatianne suomenkielen puolella.
— Erehdys! Mistä te sen päätätte? Jos suomenkieli olisi minulle rakas, käyttäisin sitä. Minä en koskaan käytä sitä.
— Nyt sinä teet itsesi huonommaksi kuin olet! Olen itse kuullut teidän käyttävän suomea…
— Joskus… kaksikymmentä viisi vuotta sitten koulun päättäjäisissä — niinkö?
— Ei, vaan paljon myöhemmin. Trettifemmassa näyteltiin pieni kappale, jossa teillä oli pääosa ja jossa te…
— Tunnustan, tunnustan! Ja ulkomailla minä niinikään heittelen ympärilleni suomalaisia runonpätkiä. Se on niin originellia olla Suomesta ja osata suomea. Mutta täällä kotona!
Vihdoin viimein, kun keskustelu on tyhjentänyt itsensä, sanoo hän:
— Myöntäkää te vain kaikki, että se kieli, jonka asiaa te ajatte, ei ole teille mikään sydämen kieli. Se on jonkinlainen paraadihevonen, joka juhlatilaisuuksissa, syötettynä, suittuna ja harjattuna talutetaan nähtäväksi. Mutta kun juhlat ovat menneet, kuljetetaan hevonenkin taas pilttuuseensa. Ole siellä! Ja siellä se on, hyvä jos muistetaan viedä olkia eteen!
Hilpeää ei Cederillä koskaan ole. Emännän mieliala painaa ilmaa. Se onViktorille todellinen huoli eikä asiaa saa paranemaan vaikka Märta jaSiiri kuinka neuvoisivat.
Heidän vaikutuksensa ja Helsingin ilma ovat yleensä tehneet Kaarinalle hyvää. Hän oli sairas kun hän sieltä pikkukaupungista tuli. Viktor on kertonut hänen kärsineen romanttista ikävää vanhaan kotiinsa. Hän oli aina kiivennyt kaupungin harjulle ja tuntikausiksi jäänyt katsomaan kotipuoleensa ja hän oli ollut näkevinään kuinka taivaanranta harveni. Viktorin olisi alituisesti pitänyt istua hänen vieressään, käsi hänen kädessään. Hän tietysti ei sitä voinut! Hänen täytyi matkustaa pois ja kun hän palasi, oli pikku rouva entistä huonommissa voimissa. Hänelle oli Viktorin poissaollessa taasen kerrottu ryövärijuttuja entisestä kodista. Käytännöllisenä ja rakastuneena miehenä — niin, niin, Viktor oli rakastunut, vakavasti ja pysyväisesti rakastunut — hän ymmärsi, ettei tämä käy. Ja hän möi pois koko toimistonsa ja muutti Helsinkiin. Pieni ulkomaanmatka vielä ja pikku rouva parani ja kukkii niin, että koko Helsinki sitä ihmettelee.
Kaarina on todella herättänyt huomiota, ensiaikoina kalpealla, väsyneellä kauneudellaan, sitten ruusuisella nuoruudellaan, joka vasta nyt näyttää puhjenneen kukkaan. Kaksikymmenviisivuotiaana tanssii hän vallattomasti kuin helsinkiläiset seitsentoistavuotiaat ja vielä kaksikymmentäyhdeksänkin vuotiaana hän tanssii. Aluksi hän kyllä koettaa muistaa ikäänsä ja arvoansa, mutta muiden tanssiessa hänen tulee uni ja kun joku sitten tulee pyytämään häntä tanssiin, unohtaa hän, että on niin vanha, ja lähtee lentoon ja ilakoi niinkuin entisinä aikoina. Ja hän saattaa unohtaa, että sali on täynnä väkeä ja karata tanssitoverinsa käsistä suoraan miehensä kaulaan ja puhjeta puhumaan:
— Viktor, Viktor, on niin äärettömän hauskaa! Voi kun et sinä tanssi!Etkö sinä nyt voisi…
Ja hän tumpuloi hänen valkoisen kaulaliinansa vinoon, silittelee hänen kaljua päälakeaan, katsoo häntä silmiin ja veikeilee ja lavertelee, kaiken aikaa keinutellen itseään tanssin tahdissa.
— Mutta jos sinä koettaisit… Kuule, kun minä tiedän, ettei kukaan osaa niinkuin sinä! Voi kuinka sinä yhden, yhden kerran tanssisit minun kanssani.
Hänen miehensä sitaisee ihastuneena hänen silkkiin sidottua vyötärystään ja antaa hänen tumpuloida ja silitellä… Hän on ylpeä kauniista vaimostaan, jota kaikki ihailevat, hän kuiskaa hänen korvaansa, että on niin hauska istua tässä ja katsella omaa ruusunnuppua, joka on ihanampi kuin kaikki muut. Ja kun samassa nuori mies pysähtyy tekemään kohteliainta kumarrustaan Kaarinalle, omistaa Viktor sen itselleen, nyökäyttää armollisesti päätään ja luovuttaa vaimonsa tanssitettavaksi. Ja Kaarina liihoittelee pois hehkuvin poskin, hiukset hulmuten, suu kaiken aikaa puhellen ja hymyillen.
Nuoret puhuttelevat häntä suomeksi. Osaahan hän suomea, mutta hän ei puhu kirjakieltä, vaan kotiseutunsa murretta. Omituisen vaikutuksen tekee mehevä talonpoikaiskieli hienon silkkipukuisen naisen suussa. Hänen ilonsa tarttuu ympäristöön. Vanhat harmaat herrat, jotka ovat ostaneet hänen arpa-maljansa tyhjäksi ennenkuin kenenkään muun myyjättären, hymyilevät, kun hän tanssii ohitse. Vanhat rouvat, jotka eivät edes ole hänelle esitellyt, sitaisevat harsoa, joka liihoittelee alas hänen olkapäältään, tyttöset, jotka tänä iltana ensi kertaa kantavat pitkää hametta, karkaavat ottamaan kukkaista, joka putoaa hänen poveltaan ja kun hän hiestyneenä ja pyörryksissä pysähtyy nurkkaansa, ottavat Siiri ja Märta häntä kiinni kädestä ja vetävät luokseen.
Oi, tanssi on niin hauskaa, ettei ole olemassa mitään niin hauskaa!
Ja vielä astuessaan alas portaita kulkee hän kuin tanssin tahdissa.
— Ihmettelen minä sinua Viktor, sanoo Siiri rouva, — ettet sinä ole mustasukkainen.
Viktor nauraa hyvillään.
— Varo, varo, pistelee Märta, — se päivä voi tulla, jolloin hän huomaa, että sinä olet vanha kaljupää ja kettu, kuten kaikki juristit!
Tuomari tarttuu lujemmin vaimonsa käsivarteen ja koettaa nauraa. Se on vähän väkinäistä.
Ulkoilma soluu mereltä päin heidän kasvoilleen kuin märkä, vilpoinen vaate. Päivänvaloa ei vielä tunnu, taivas on kuulakka ja tähdessä. Jää välkkyy, kirjavanaan lumitäpliä, joita tuuli on kasannut. Kadut ovat paljaat, muutama ajuri torkkuu torilla, jostakin etäämpää kuuluu rattaiden rytinää.
— Ette te tänä yönä saa paljon nukkua, sanoo Färling Viktorille.
— Aamulla siis lähdet? On miltei kevytmielistä tällaisen yön jälkeen lähteä ajamaan sellaista asiaa.
— Noo, minä tunnen sen niin tarkoin.
— Niin, sinä voit palata kuuluisana miehenä. Onneksi olkoon.
— Koska palaat? sanoo Märta rouva, mutta lisää samassa: — ei, ei, sitä ei koskaan pidä herroilta kysyä, he eivät sitä kuitenkaan tiedä!
— Sinä jäät taas yksin, sanoo Siiri Kaarinaa hyvästellessään. — Mutta muistakin, ettet istu siellä kotona itkemässä. Tule meille. Tiedät, että voit olla yötäkin.
— Ei hän kuitenkaan tule, nauraa Märta. — Minä olen aivan lakannut häntä pyytämästä. Hän kai tahtoo itkeä yksinäisyydessään. Sanovat itkemisen olevan niin suloista. Minä en itke minä… Viheltäkää, viheltäkää, vievät kaikki ajurit…!
— Palaa nyt suurena miehenä, Viktor!
Färlingit ja Pitkäpäät jäävät kävelemään, Cederit nousevat rattaille.Kaarina kääntyy vielä kerran taakseen ja viittaa paljaalla kädellään.Viktor nostaa silinteriään, nostaa kauluksen pystyyn ja kiertääkäsivarren vaimonsa ympäri.
Rattaat rämisevät, katulyhdyt palavat sameina kahden puolen, kivimuurit törröttävät mustina ja kuolleina. Viktor vaipuu ajattelemaan oikeusjuttuansa. Se on sellainen hämärä, epävarma juttu, jommoisissa asianajajat saavat mitellä voimiaan, ja joissa vain heidän kekseliäisyytensä määrää voiton. Hänen täytyy tuo juttu voittaa, hänellä on takanaan sellaisia koukkuja, että… että…! Ja hänellä on puolustuspuhe valmiina — sellainen puolustuspuhe, että sen täytyy panna ihmiset vapisemaan…!
Kaarinan kasvoista on kuin pyyhkäisemällä mennyt äskeinen hilpeys. Häntä vaivaa tämä puhumattomuus. Miksi aina käy niin, että he vaikenevat kun jäävät kaksin? Hän vilkaisee salavihkaa Viktoriin: silinterin alta näkyy komea nenä ja kalpeat, lihavahkot kasvot. Silmät katsovat jonnekin kauas pois, ne ovat jossakin aivan toisaalla. Tietysti huomisessa matkassa. Mutta eikö hän voisi puhua siitä vaimolleen? Kaiken mitä Kaarina siitä tietää, on hän kuullut Märtan kautta… Vähitellen lähtee Kaarinankin ajatus kulkemaan omaa latuansa, se menee sinne minne se aina menee, kun taivas on kirkas ja tähdessä: siellä, siellä, kuinka siellä nyt onkaan kaunista!
Rattaat pysähtyvät nelikerroksisen kivimuurin eteen. Toisen kerroksen ikkunarivin alla kulkee suuri kilpi, mustat kirjaimet valkoisella pohjalla:Asianajaja Viktor Ceder Sakförare. Kilpi kiertää kulman taakse ja toistaa siellä samat sanat. Se hallitsee kaikki heidän ikkunansa, koko heidän asuntonsa. Viktor maksaa ajurille, Kaarina odottaa ovella, kasvot yhä tähdättyinä taivasta kohti. Huivi valuu niskaan ja yksityiset hiussäikeet kimmeltelevät… Viktor valaisee avaimenreiän pienellä taskulyhdyllään, avaa, päästää huomaavasti vaimonsa edellä ja valaisee taasen portaat. Kumeasti kaikuvat askeleet nukkuvassa talossa. Toisessa kerroksessa on kaksi ovea rinnan, niiden päällä on yhteinen suuri nimikilpi, joka toistaa samat sanat kuin ulkopuolinen kilpi. Oikeanpuoleisen oven päällä on sanatKonttori Kontor, vasemmanpuolisessa ovessaYksityisasunto Privatvåning.
Kaarina livahtaa eteiseen, kiertää sähkön palamaan, viskaa viittansa naulaan ja tulee saliin: suuri huone, kiiltävä parkettilattia, katossa kristallikruunu, jonka hiotut lasit välkähtävät ja luovat seinille valotäpliä. Flyygelin kansi, palmujen jättiläislehvät, punertavat silkkipäällykset huonekaluissa, taulujen kultakehykset kaikki välkähtää valossa joka tulee eteisestä. Vain marmorikuvat jalustoillaan pysyvät kylminä ja himmeinä. Ruokasali on sekin suuri huone, seinät lämpöisen punaiset, tuolit ja pöydät raskasta, vakavaa tammea. Emäntä sytyttää tulen makuuhuoneen punakupuiseen kattolamppuun. Suuret englantilaiset parisängyt ovat kohollaan hienoa liinaa ja pehmeitä peitteitä, pesupöydän levy on kiiltävää marmoria, leposohvaa peittää iloinen italialainen vaate ja lattialla sen jatkona on valkoinen talja. Suuresta peilistä tulee Kaarinaa vastaan hänen silkkiin ja pitseihin puettu oma itsensä, mutta kasvot, kasvot! Ne surevat ja miettivät jotakin, eivätkä pääse tulokseen.
Pöydällä on suuri, ruskeahtava nahkalaukku avoinna vieteriensä varassa. Kun Kaarina sen näkee, muistaa hän, että Viktor matkustaa ja alkaa riisua tanssipukua yltään… Hame on takaa kiinni, hän ei saa sitä auki! Palvelustytöt nukkuvat, ei ole muuta neuvoa kuin pyytää Viktoria auttamaan. Ja juoksu jalan menee hän eteiseen, solahtaa kapeasta tapettiovesta konttorin puolelle ja on miehensä työhuoneessa. Viktor istuu suuren amerikkalaisen kirjoituspöydän edessä ja selailee papereja. Vihreällä himmennetty lamppu palaa hänen edessään, paperien joukosta pistää esiin Kaarinan kuva. Se on tyttöajoilta ja kehyslasin alla on ruoho, joka on poimittu puistosta, siltä paikalta, missä Viktor ensinnä suuteli Kaarinan kättä… Kaarina katsahtaa arasti seuraavaan huoneeseen, hän on niin tottunut siihen, että siellä aina on konttoristeja ja vieraita. Mutta oviaukko on mustana edessä ja huone tyhjänä.
— Suo nyt anteeksi, mutta auttaisitko sinä vähän… Minä en saa tätä auki. Tämä puku on niin hullusti tehty!
Ja Kaarina punastuu niin, että korvanlehdetkin ovat kuin veripisaroina.
Viktorin viralliset, harmaat kasvot elostuvat.
— Sinä kukkaseni, tiedäthän sinä millä ilolla…
Ja hän kääntää Kaarinan selän valoon päin ja alkaa päästellä hakasia.Kaarina tuntee hänen kuuman hengityksensä niskassaan.
— Kuinka sinä olet kaunis…
— Kiitos… hullua tehdä hame tällä tavalla, puhelee Kaarina, painelee käsiä poskiaan vastaan ja yrittää lähteä. — Kyllä minä nyt pidän huolta, ettei hameitani enää ikinä tehdä näin…
— Sinun pitää teettää ne kaikki sillä tavalla. Teetä ne kaikki sillä tavalla…
Kaarina ei pääse mihinkään, häntä tukahduttaa. Viktor suutelee, suutelee.
Minä otan kylmän kylvyn, päättelee Kaarina, vihdoin juostessaan takaisin makuuhuoneeseen. Ja hän avaa jo oven kylpyhuoneeseen: siellä on valkoista ja vilpoista, seinät ja permanto ovat iloista punakirjavaa kaakelia, sieltä saa yöt päivät kuumaakin vettä. Mutta samassa muistaa hän matkalaukun: pitää ruveta sitä järjestämään!
Se on jokin suuri juttu se ylihuominen, sitä on jo kestänyt kauan, vaikkei hän ole tietänyt siitä mitään. Sen yhteydessä on murhia, murhapolttoja ja aviorikos ja… Häntä niin hävettää, että hän aina vieraan kautta saa kuulla sen vähän minkä tietää miehensä asioista. Viktor puhuu Färlingille ja Färling Märtalle ja sitä tietä saa Kaarina tietonsa.
Kun Viktor vihdoin tulee makuuhuoneeseen, makaa Kaarina vuoteessaan, silmät suurina tähdäten kattoon. Silloin hän kysyy Viktorilta, miksei Viktor koskaan hänelle mitään kerro. Hän on niin paljon yksin, hän ajattelee niin paljon niitä asioita…
— Mutta minun kukkaseni, minä saan niistä jutuista muutenkin niin kylläkseni. Tunnustan suoraan, etten tahtoisi tuoda niitä kotiini. Niissä on niin paljon rumaa… jos keneltä, niin asianajajalta sen seitsemät kerrat uhkaa mennä usko hyvän voittoon. En minä edes soisi, että minun kukkaseni kaikki ne asiat tietäisi. Siinä huomisessakin on niin paljon likaa ja rikosta, ettei…
— Mutta kunsinuntäytyy niihin kaikkiin syventyä…
— Minun! Mutta onhan se minun työni. Minun täytyy koettaa selvittää ihmisten hämääntyneitä vyyhtejä…
— Mutta minä jään aivan ulkopuolelle.
— Sinä olet minun silmieni ilo ja minun sieluni lepo, kun minä väsyneenä…
— Mitä yhteistä meillä oikeastaan on?
— Mutta kukkaseni! Koko kotimme, koko elämämme… tämä huone…
Kaarinan posket kuumenevat.
— Mutta ajatuksia?
— Etkö sinä ole kertonut minulle kaikkea mitä mielessäsi liikkuu…?Et vastaa… Mitä…? Sano!
— Ennen minä kerroin…
— Etkö enää…?
— Sinulla ei ole aikaa kuunnella…
— Se on totta, minulla on ollut niin paljon työtä… Onko sinulle tullut jotakin lisää? Rakastatko toista… Sano… Jumalan tähden sano!
— Mutta Viktor… Ei… ei… ei… Sehän on mahdotonta. Kuinka sinä sellaista kysyt.
— No niin, leikillähän minä oikeastaan. Kyllähän minä kukkaseni tunnen.
— Kerrotko sinä koskaan minulle ajatuksiasi?
— Mitähän sinä mahdat luulla minulla olevan kertomatta! Mutta tiedätkö, kyllä meidän pitäisi ruveta ajattelemaan nukkumista.
Kaarina makaa käsivarret niskan alla ja tuijottaa kattoon.
— Sinä menet taas moneksi päiväksi, älä jätä minulle näitä ajatuksia, ota ne pois! Minä niin pelkään, että meille tulee ero…
— Aiotko sinä jättää minut? Sitä häpeää en ikinä kestäisi…
— Ei sillä tavalla, mutta henkisesti. Tarkoitan, ettemme joutuisi henkisesti erillemme…
Jos me joskus olemme kuuluneet yhteen! ajattelee hän jatkoksi, mutta vaikenee.
— Mitä henkistä yhteyttä sinä mahdat tarkoittaa? sanoo Viktor ja haukottelee. — Sitäkö, että sinä syventyisit kaikkiin niihin juttuihin, joita minun täytyy käsitellä?
Kaarinalle tulee kuin seinä eteen. Viktorin äänessä on jotain tylyä, joka häntä tympäisee.
— Sinä olet taas niin hermostunut. Sinun täytyy muistaa, etten mielelläni toista kertaa voi muuttaa asuinpaikkaa. Täytyy ajoissa ruveta parantamaan tätä sinun tautiasi…
— Niin, sanoo Kaarina ja hiki nousee hänen otsalleen, — ehkä me koetamme nukkua.
Viktorin hengitys käy yhä tasaisemmaksi.
Kaarina jauhaa ajatuksia, jotka hän on läpikäynyt satoja kertoja ja joiden ympärillä hän aina yksinäisyydessä kiertää kuin vanki kivipöytänsä ympärillä.
Minä en ole sinun paras ystäväsi, puhuu hän ajatuksissaan miehelleen. Sinä kannat huolesi yksin, tai eikö sinulla ole huolia? Sinä pidät minua kauniina ja puetat minut kauniisti, sinä näyttelet minua maailmalle — jos minä tulisin rumaksi, mitä sinä silloin tekisit? Pitäisitköhän vielä minusta? Sinä ylpeilet siitä, että minusta pidetään — jos maailma minua kivittäisi, hylkäisitkö sinä? Sinä pidät minun sukuni vanhuudesta. Muistatko — kun me panimme kuntoon kotiamme, tahdoin minä viedä vanhat sukutaulut omaan kamariini, jonne kaikki muukin Louhilinnan vanha koottiin. "Kuka niitä siellä näkee?" sanoit sinä. Ja kehykset kullattiin uudelleen ja vanhat kuvat ripustettiin meidän uudenaikaiseen saliimme. Sinä esittelet niitä sitten kaikille, jotka meille tulevat. Kun minä ruokasalissa liikun, kuulen sinne: tämä on parooni se ja se, vaimoni äidin isä; hänen rouvansa oli syntyisin se ja se… Minä punastun sitä kuunnellessani. Onhan se oikeastaan hyvin viatonta huvia, miksi sitä sinulta kieltäisin, kun sinä siitä pidät! Minä olen muutenkin tuottanut sinulle monta pettymystä, kun en minä opi sellaiseksi emännäksi kuin Siiri ja Märta.
Viktor kuorsaa jo syvässä unessa. Kuinka hyvä uni hänellä on. Kaarina nukkuu vähän ja valvoessa pitää hän pitkiä puheluja Viktorin kanssa, tietysti vain ajatuksissaan. Hän tottuu niihin niin, että hän pitää niitä Viktorin poissaollessakin.
Sitten sinussa on, jatkaa hän tälläkin kertaa, muutamia pieniä piirteitä, joita en minä ymmärrä — ne ovat tosin nekin aivan pieniä ja viattomia. Sinulla on niin hirveän paljon kravatteja, monta sataa. Niitä on tuotu ulkomailta ja aina sinä vain tuot niitä lisää. Niitä on tummia ja kirjavia, vaaleita ja yksivärisiä, leveitä ja kapeita, sidottavia ja solmittuja. Sinä olet niistä kovin arka. Ja jollet sinä löydä mitään, joka sillä kertaa sopisi pukuusi ja makuusi, on tuulesi tärvelty. Tämähän on oikeastaan hyvin viatonta huvia! Miksi minä olen paha ja miksi minä tätä ajattelen! Sinulla on niin kehittynyt aisti, niin äärimmilleen kehittynyt väriaisti. Sinun on mahdoton vaaleiden vaatteiden kanssa käyttää tummia kenkiä, siksi sinulla on kaikenvärisiä kenkiä: vihreähtäviä, harmaita, valkoisia ja ruskeita, hevosennahkaisia, vasikannahkaisia, kilpikonnannahkaisia ja kankaisia. Minun pitäisi oikeastaan olla iloissani, kun sinä joskus huudat minua ja kysyt: mitkä kengät minä nyt otan, nämä harmaat vaiko kilpikonnannahkaiset? Mutta minä paha ihminen, minua naurattaa! Kai se johtuu siitä, että isällä ja veljillä aina oli vain aivan harvoja kravatteja. Ja aivan harvoja kenkäpareja… Kerran tulin minä huutamaan sinua telefoniin. Sinä kiiruhdit ja minä jäin hetkiseksi huoneeseesi. Näin jotakin, jota en koskaan ollut nähnyt: avonaisen laatikon, jossa oli kymmeniä purkkeja ja pulloja. Menin likemmä: ne olivat hiusvoiteita, rasvoja ja öljyjä, punaisia, valkoisia ja kellertäviä. Hiivin varpaillani pois, mutta kun olin päässyt tänne makuuhuoneeseen, nauroin, voi kuinka nauroin! Minun olisi pitänyt itkeä, sillä minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä paljon olit kärsinyt hiustesi lähtemisestä. Mutta sellainen minä olen, häijy ja paha!
Sinä olet sanonut minua pelastajaksesi. Mistä minä sinut oikeastaan olen pelastanut? Myrskyisestä elämästä, niinkö? Sanot muuttuneesi aivan toisenlaiseksi ja niin sanovat tuttavatkin, jotka ovat tunteneet sinut ennenkuin menimme naimisiin. Märta sanoo, ettei hän ikinä olisi luullut sinusta tulevan sellaista mallikelpoista aviomiestä. Mutta lapsia meillä ei ole. Olisi se sentään onnellista kun niitä olisi! En olisi koskaan yksin. Yölläkin kun heräisin, kuulisin niiden hengityksen. Ja kuinka me leikittelisimme ja nauraisimme! Nyt hyväilen minä vieraita lapsia Esplanaadissa. Märta nyökyttää merkitsevästi päätään. En tiedä mitä hän tarkoittaa eikä minulla ole rohkeutta kysyä. Minä häntä välistä pelkään…
Mutta se on kaikista pahinta, Viktor, etten minä omista sinun sieluasi, sinun ajatuksiasi, sinun sisintä ihmistäsi. "Äsh!" sanoisi Märta, "ei juristilla ole mitään sisintä ihmistä. Ei hän tarvitse mitään uskottua samassa merkityksessä kuin muut ihmiset. Juristi tarvitsee vain riitaisia ihmisiä, kuten vissit syöpäläiset tarvitsevat likaisuutta. Juristi elää ihmisten riitaisuudesta, kääntelee ja vääntelee ja sotkee selvätkin asiat. Ja sitten tarvitsee juristi kauniin rakastajattaren, sama sitten kantaako se hänen nimeään vai onko se nimetön…" Minä pelkään Märtaa, mutta onko hän oikeassa? Eikö sinulla, Viktor, ole mitään sisintä ihmistä ja etkö sinä kaipaa minun sisintä ihmistäni?
Joskus palatessa kaupungilta olen täällä ovemme edustalla tavannut ihmisiä, jotka ovat näyttäneet kovin onnettomilta. Minun on tullut paha olla, olen jo ollut menemäisilläni heiltä kysymään, mikä heidän on, mutta olen muistanut, ettet sinä tahdo minun sekaantuvan konttorin asioihin. Kerran tuli tänne nainen, hän ei mennyt konttorin puolelle vaan tuli suoraan tänne. Hän oli käynyt monta kertaa. Hän oli niin laiha, niin harmaa ja niin kärsineen näköinen. Vihdoin viimein menin itse häntä puhuttelemaan, sain kuulla, että hänen täytyy tavata sinua itseäsi ja ilmoitin hänelle millä junalla sinä tulet. Hän oli täällä ennen sinua, istui eteisessä ja tuijotti seinään. Hänen kasvoillaan oli suru, sellainen suru, joka on anastanut sydämen pohjia myöten, joka jo on tyhjentänyt kaikki kyyneleet, joka ei enää itselleen toivo mitään lievennystä, vaan toimii yksinomaan pelastaakseen muille mitä pelastettavissa on.
Kun sinun tutut askeleesi kuuluivat portaista, avasin oven ja ojensin kynnykseltä vastaasi käsivarteni. Ja sinä olit juuri sulkemaisillasi minut syliisi, kun näit hänet takanani. Kuinka selvästi hänet vieläkin näen: puolipitkä musta takki, eheä mutta niin säästämällä ommeltu, että juuri ja juuri oli vaatekappaleeksi saatu, hattu vähän vihreähtävä, toisella syrjällä köyhä höyhentöyhtö, vasemmassa kädessä kinnas, jonka kaikki sormenpäät olivat parsitut. Kaiken tämän minä näin enkä kuitenkaan oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin hänen kalpeat, näivettyneet kasvonsa ja silmät, joista puhui sammunut hätä… Sinä työnsit minut käsistäsi ja sinä kasvoit hänen eteensä armottomaksi ja kovaksi. Sinä puhuit äänellä, jolla konnaa puhutellaan, sellaista, jolle ei ole olemassa anteeksiantoa eikä parannusta, ikuisesti tuomittua olentoa. Sinä käskit minua pois ja minä koetin mennä, mutta en minä päässyt kuin salin ovelle. Kuulin hänen sammuneen äänensä huutavan kuin haudan takaa ja kuulin taasen tuomarin äänen jylisevän kuin pilvistä. Hän huusi minuakin avukseen, minusta tuntui siltä kuin hukkuva ihminen olisi tarttunut kiinni polviini ja minä armottomasti olisin työntänyt häntä syvyyteen hukkumaan. Ja vihdoin näin minä sinun komentavan hänet menemään. Hän katsoi taakseen, ei hän itkenyt, hänen silmänsä olivat himmeät kuin ihmisellä, joka on menettänyt järkensä… Sinä likenit minua, minä lyyhistyin maahan, luulin sinun lyövän. Mutta sinä vain nostit minut käsivarsillesi ja kannoit tuohon sohvalle… Tunsin kuinka sinä värisit vihassa. Paiskasit oven kiinni ja jätit minut yksin. Minä tiesin, ettei tuo nainen ollut mennyt alas portaita, vaan että se yhä seisoi ovemme takana ja tuijotti eteensä sammunein silmin.
Myöhemmin minä koetin sinulta udella mikä sen naisen oli. Sinä nauroit. Hän oli vain yksi joukosta! Sinä olit hänelle suuttunut siitä, ettei hän mennyt konttorin puolelle asioinensa. Sinä vaadit ehdottomasti, että kaikki asiat viedään sinne! Ja sinä selitit, että sinun tuolla ynseällä tuomariudellasi täytyy panssaroida itsesi kaikkea sitä valhetta vastaan, joka alituisesti astuu eteesi.
"Lapsi", sanoi Märta ja nauroi minua, "se on juridiikkaa! Taitavan juristin tulee osata esiintyä niin, että hän saa syyttömänkin tunnustamaan syyllisyytensä! Taitava juristi solmii uhrin hänen omiin sanoihinsa, taitava juristi peloittaa sinut puolikuolleeksi. Taitava juristi on hyvä näyttelijä ja hypnotisoija!"
Oi Viktor, Viktor, herää ja todista kaikki minun epäilykseni turhiksi! Sano vielä kerran, että sinä rakastat minua ja että me henkisestikin kuulumme yhteen. Sinä olet sen niin monta kertaa todistanut, silloin kun sinulla oli enemmän aikaa. Aamulla minä taasen jään yksin ja kaikki ajatukset nousevat mieleen. Kun minä voisinkin nukkua!
Ja hän pakottaa itsensä ajattelemaan arpajaisia ja tanssia ja hän saakin vihdoin valssin sävelen korviinsa ja menee jonkinlaiseen horrokseen.