The Project Gutenberg eBook ofLouhivaaran patriarkkaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Louhivaaran patriarkkaRomaani Pohjois-KarjalastaAuthor: Simo EronenRelease date: January 25, 2025 [eBook #75208]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHIVAARAN PATRIARKKA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Louhivaaran patriarkkaRomaani Pohjois-KarjalastaAuthor: Simo EronenRelease date: January 25, 2025 [eBook #75208]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Louhivaaran patriarkka
Romaani Pohjois-Karjalasta
Author: Simo Eronen
Author: Simo Eronen
Release date: January 25, 2025 [eBook #75208]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1923
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LOUHIVAARAN PATRIARKKA ***
language: Finnish
Romaani Pohjois-Karjalasta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.
Kaukana on Louhivaara suurista kylistä, kaukana Koitereen takalistolla. Saman verran on sieltä matkaa Koitereeseen ja Aunuksen rajaan, lähin kylä Koitereen koillispuolella on Latukkavaara ja sieltä karttuu taivalta Louhivaaran salolle linnuntietä mitaten pari pitkää peninkuormaa.
Louhivaaran salolla on paljon metsää, vähän ihmisiä. Muutama vuosikymmen takaperin olivat Louhivaaran vartiopiirin ruununmaat vielä kirveen koskemattomia. Ne olivat vanhoja ikimetsiä, parempia et voinut löytää koko Ylä-Karjalassa, tuskin Aunuksessakaan muualla kuin Sunujoen varsilla. Siellä oli aikanaan myös hyviä metsiä, mutta moni on vieras sen jälkeen raiskannut isännätöntä Aunuksen maata ja niitä tihutöitä nyt itkee kumisevilla autiokankailla puuton maapolonen.
Mutta tuohon tuonnoiseen aikaan, josta tässä kirjassa puhutaan, ei ollut paljon autiokankaita Aunuksen puolella, vähemmän vielä Louhivaaran saloilla. Itsensä jumala isän istuttamaa näytti siellä olevan kaunis ja tasainen hongikko, jota kasvoi korkean Louhivaaran ja siitä koilliseen olevan Naurisvaaran selkosilla. Ei ollut tällä hongikolla rajaa eikä ääriä, vaarojen välisissä notkelmissa vain hongikko loppui, mutta siellä kasvoi naavaista kuusikkoa, joka oli yhtä hyvää, jos ei vielä parempaakin.
Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa, että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää. Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen hävisivät.
Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen. Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle. Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien laajan valtapiirin keskellä.
Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä. Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.
Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat, metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat. Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:
— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.
Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti, joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti. Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt, oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa palvoi.
Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla. Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet, mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.
Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle opettanut.
Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.
Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan. Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta järjestyksestä.
Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun. Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen. Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia, kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä, vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.
Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään, tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen hyvänsä.
Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään. Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut. Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.
Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään. Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.
Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.
Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.
Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia, monta sataatuhatta runkoa yhteensä.
Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin, niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät, alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista surkeutta nähdessään.
Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.
Tähän selitykseen sai Yrjö tyytyä, mutta surkumielin hän ajatteli hoitoonsa uskottujen metsien kohtaloa. Hänen omat kotiselkosensa Louhivaaran puolella säästyivät tosin vielä tällä kertaa, mutta pian kai niidenkin vuoro joutuisi. Ne olivat varmaan metsäherran mielestä samanlaista ylellisyystavaraa nekin. Taimitarhuri hänestä tehtäisiin, se oli näet sitä uudenaikaista metsänhoitoa, mutta Yrjöä kovin peloitti, mitenkä hän, vanhan polven mies, jäkälöitynyt ja naavoittunut salojen kyöpeli mokomaan hommaan kuontuisi.
Mutta norjalainen kävi ripeästi toimeen. Jo aikaisin syksyllä saapui Louhivaaran saloille suuri miesjoukko tukkilaistupia rakentamaan ja talviteiden pohjia raivaamaan. Olikin aika urakka näiden teiden laittamisessa, sillä Naurisvaaran selkosilta Louhijärven rantaan tullessa oli hyvä taival ikuista korpiryteikköä, jossa ei kirves ollut vielä konsanaan kilkkanut. Hikipäin miesjoukko siellä korven kätkössä ahersi, hakkasi metsää, raivasi juurikkaita, karsi oksia ja tallasi niitä suonsilmäkkeiden täytteeksi. Vuoren läpi porattua tunnelia tämä tie valmistuttuaan muistutti, ja se piti sitten lumen tultua vielä kovaksi jäädyttää, niin jo rupesi siinä raskas tukkikuorma liukumaan.
Yrjö kävi näitä alkuvalmistuksia katsomassa ja kovin hän ihmetteli miesten rakentamien tupien suuruutta. Kaksi oli niitä rakennettu, kumpaisenkin seinät kuusisylisistä honkahirsistä ja sisälle oli laitettu kolmeen kerrokseen ympäri tuvan kiertävät leveät makuulaverit. Yrjö arvioi, että näihin tupiin mahtuisi majailemaan kolmisensataa miestä, mutta rakennusmiehet nauroivat ja selittivät, että sai niihin mahtua kaksi kertaa niin paljon. Kun täällä oli näin tuhottomasti näitä metsiä, niin piti olla paljon miehiäkin niitä liikkeelle saamaan.
Tuvissa oli mahdottoman suuret kiuasuunit, liesi varsinkin oli leveä riehtiläs. Sen piti olla niin leveä sitä varten, jotta kaikki tuvan asukkaat aamuin illoin mahtuivat siinä paistinpannuineen tuhertamaan. Kovin suurellisilta näyttivät nämä norjalaisen hommat, Yrjö pelkäsi, että Louhivaaran saloilla alkaisi rauhattomat ajat, hän metsien hiljaisuuteen tottunut miespoloinen joutuisi kaikkien sysittäväksi.
Paljon tulvasikin väkeä heti lumen maahan tultua. Kokonaisen viikkokauden solui saloteitä myöten hevosmiehiä ja hakkuumiehiä sekaisin; sinne ne kaikki painuivat Naurisvaaran "täituville", hajaantuivat siellä pitkin selkosia ja pian oli työ täydessä vauhdissa. Joka paikasta kuului sahan kitkutusta ja kirveen kolketta, hakkuumiesten hoilausta ja huutelua, hevosmiesten sadatuksia. Rytisten sortuivat maahan satavuotiset jättihongat, oravat puikkivat pakoon uhatuista pesäpuistaan, korkealla työmaan yläpuolella lenteli pökertyneinä suuria teiriparvia, jotka ensi hämmingissään eivät tienneet, minnepäin pakonsa ottaisivat.
Hävinnyt oli tosiaan rauha ja hiljaisuus näistä metsistä, mutta kauemmas katsoen ei hävitys ensimäisinä päivinä mitään näkyväistä jälkeä jättänyt. Louhivaaran Yrjö tarkasteli työmaata omalta varaltaan ja naurahteli siellä itsekseen. Taisipa metsä hiukan puoliaan pitää, vaikka sinne oli jo mennytkin niin lujasti väkeä voimiaan koettelemaan.
Muutaman viikon kuluttua alkoi näkyä pieniä aukkoja Naurisvaaran rinteiltä. Oli selkeä pakkasaamu, kun Yrjö tämän huomion teki. Silloin hän päätti lähteä lähempää tarkastamaan, miltä työmaalla oikein näyttäisi.
Suuri puuhkalakki oli hänen päässään ja hänen partansakin meni hiihtomatkalla vahvasti kuuraan. Talviaisen täyttämästä metsästä karisi lunta hänen leveille hartioilleen, perille tultuaan hän näytti kuin miltäkin talviaistontulta tai metsän kyöpeliltä. Aivan lähimmät miehet pysähtyivät kesken työnsä häntä ihmetellen katselemaan, kun hän työmaan rannakseen ilmestyi. Mutta vähintäin yhtä hämmästynyt oli Yrjö itsekin. Hän oli luullut metsän pitävän puolensa, mutta jopa oli hakattu aukeama hyvinkin kilometrin laajuinen. Ristiin rastiin oli metsän komeita jättiläisiä maahan sorrettu ja niiden kimpussa hääri lumisia ja hikisiä miehiä, pienoisilta näyttäviä miehen rehvanoita. Niin niitä hääri ja kihisi kuin muurahaisia, siinä karsittiin ja latvottiin, siinä väännettiin valmiita tukkeja kuormaansa odottavien hevosten rekiin. Lämpimänsä näkyivät miehet tässä hommassa saavan ja hevoset vetivät, selkä jousen jänteeksi pingoittuneena, sillä alkutaival oli pehmeäksi tarvottua. Miesvoimilla ja ruoskalla täytyi hevosta autella, mutta kun päästiin selkoselta korpeen vetävälle tukkitielle, niin jo siinä liukui myötärinteessä raskas kuorma itsestään.
Kauempana oli työmaa pantu jo putipuhtaaksi, ei oltu jätetty edes ainutta puuta linnun leposijaksi, puoliksi pyrylumeen hautautuneet latvukset siellä vain hävityksestä kertoivat. Yrjö ajatteli, että tämä muistutti ilmeistä kalmistoa, kun oisi vain sinne tänne pystytetty korkeita kuolinristejä ja karsikkopuita. Silloin oisi kalmisto ollut täydellinen, tämän hänen hoitamansa metsän hautausmaa.
Mutta mistäs tukkimiehet Yrjön ajatuksia oisivat arvanneet. Kun joku tunsi hänet tämän piirin metsänvartijaksi, niin pian keräytyi hänen ympärilleen miesjoukko ja alkoivat kehua häntä, kun oli niin hyvän metsän kasvattanut.
— Metsän jumala tämän on kasvattanut, virkahti Yrjö. — Tähän tilalle kuuluisi ihmiskäsin pitävän uusi metsä kasvattaa, mutta tokkopa tuo sitten enää samaksi tuleekaan.
— Kissaa se tulee, todisti eräs vanhemmista miehistä, — läskimäntyjä kasvaa, jos kasvaa ensinkään.
— Ja jos niitä sitten jolloin kulloin uittaa pitäisi, niin siihen paikkaan hukkuvat. Mutta tämä honkapuu se seilaa niinkuin paras laiva.
Vanha mittamies Iikka Penttinen tämän todistuksen antoi. Hän kehui uittaneensa elämässään monta kalikkaa ja hän halveksi syvästi uuden kasvun puita, joille oisi pitänyt korkkipussit varustaa vesimatkalle lähdettäessä. Mutta nämä honkapuut kun metsän jumala itse taiten kasvatteli, niin näillä oli uimataitokin syntymästään.
Haasteltiin vielä hetkinen ja kaikki vanhemmat miehet olivat yhtä mieltä, että metsän jumala työlästyi, kun nämä kauniit hongikot putipuhtaaksi kaadettiin. Antoi tilalle kasvaa mitä sattui, läskipetäjää ja oksaista turilasta.
Koko kotimatkan Yrjö näitä asioita ajatteli ja syvä mielipaha täytti hänen sydämensä. Hänen pelkonsa ja epäilynsä, joita hän oli esittänyt metsäherralle, olivat saaneet lujaa vahvistusta vanhojen tukkimiesten puheista. Metsän jumala ei ymmärtänyt leikkiä, mutta sotaa tahtoi metsäherra käydä sitä vastaan ja hänen piti olla tässä sodassa mukana.
Yrjö toivotteli mielessään, että norjalaisen hommat saisivat kärsiä jonkun tuntuvan vaurion, niin siitä ehkä säikähtäisivät ja sillä tavoin säästyisivät edes Louhivaaran puolen metsät hävitykseltä. Saisi kuivua vesi Louhijoesta tai mikä muu turma tulla. Hän oli kuullut entiseen aikaan sellaisia tietomiehiä eläneen, jotka metsähisen mahdilla järvet kuivasivat, joet panivat vastavirtaan juoksemaan. Saattoi olla niin suuri noituus synnillistä, mutta oisi hän vain tahtonut omata moisen metsähisen mahdin. Toisaanne päin oisi hän Louhijoen juoksun käännyttänyt, niin sittenpä oisi norjalainen saanut yrittää Louhivaaran metsien uittamista.
Pois oli hävinnyt rauha Louhivaaran hiljaisista metsistä, pois se hävisi Louhivaaran ruununtorpastakin. Norjalaisen työväki asui kyllä Naurisvaaran tukkilaistuvissa, mutta työnjohtajat tulivat usein Yrjön torpalle yöpymään. Hakkuupäällikkö Ilja Huurinainen, jolla oli oma joutilas hevonen, tuli säännöllisesti joka ilta. Monasti oli hänen mukanaan myös lähin apulaisensa Asko Martikainen, välistä vielä mittamiehiäkin.
Silloin oli Louhivaaran pikku torpassa huisketta ja hälinää, tuvan perällä oleva pieni kamarimökki oli ahdettu täyteen tukkilaisherrojen tavaroita. Siellä oli mittahaarukoita ja leimauskirveitä, siellä oli karttoja ja tilikirjoja laudoista tilapäisesti kokoon kyhätty pöytä täpäten täynnänsä. Usein ilmestyi siihen tilikirjojen ja karttojen keskelle Ilja Huurinaisen tilavasta matkalaukusta myös täysinäinen konjakkipullo. Ilja Huurinainen itse rakasti tätä tavaraa vahvasti ja näkyi tuo hyvin kelpaavan hänen apulaisilleenkin. Joka ilta sai Yrjön nainen teevettä kiehutella, lasia kilistettiin kamarissa ahkerasti ja kovaääniseksi silloin miesten puhelu muuttui.
Iloista ja reipasta väkeä olivat nämä tukkilaisherrat. Itse Ilja Huurinainen oli kuuluisa mies, suuri Aunuksen kävijä, monet seikkailut kokenut maailman kiertäjä. Komea mies hän oli ulkonäöttään, ryheväpartainen, vilkas karjalainen silmänluonniltaan ja lauleli mielellään hiukkasen tuuleen tultuaan. Hänen apulaisensa Asko Martikainen rakasti myös laulua ja muuta ilonpitoa. Hän olikin vielä aivan nuori mies, vasta muutaman vuoden norjalaisen palveluksessa ollut, mutta Ilja Huurinainen ennusti hänelle suurta tulevaisuutta. Oli suuri onnenpotkaus Asko Martikaiselle, kun tämä oli saanut hänestä niin mainion opetusmestarin. Hän kyllä kasvatti tukkimiehen siinä missä toinenkin. Lupasi Ilja Huurinainen Louhivaaran Yrjöstäkin tukkilaisen vielä kasvattaa, jos Yrjö vain norjalaisen palvelukseen tulisi. Heti ensimäisenä iltana otti Ilja Huurinainen tämän asian puheeksi ja toisteli sitä sitten joka päivä. Hän selitti olevansa tyytymätön yhteen mittamieheensä, oisi halunnut antaa tälle potkut ja Yrjö oisi päässyt hänen paikalleen. Usein hän tarjoili Yrjölle totilasia, koetti tällä tavoin tätä miehekseen suostutella.
Mutta tiesihän Yrjön, metsien hiljaisuuteen tottuneen miehen. Ei tämä meluisa seura häntä miellyttänyt eivätkä Ilja Huurinaisen houkutukset häneen tehonneet, vaikka ei viitsinyt sitä suoraan sanoakaan. Niin Yrjö arveli, että tavallaan oli hänen velvollisuutensa antaa hakkuupäällikölle ja tämän apulaisille majapaikka, mutta sen pitemmälle ei hän halunnut mennä. Sai Ilja Huurinainen hankkia mittamiehen muuatta, hän tahtoi elellä omissa oloissaan.
Yrjön nuori ja kukkea nainen Aliina oli siihen sijaan hyvin mielistynyt tukkilaisherrojen vierailuihin. Nyt oli heidän torpassaan elämää ja hyörinää, jota hän oli alati ikävöinyt ja kaivannut. Hän aivan kuin muuttui toiseksi ihmiseksi, hääräili ja emännöi punaposkisena, leipoi ja paistoi Ilja Huurinaiselle ja tämän apulaisille vehnäsiä ja kaikkia muita herkkuja. Ei hän ollut konsanaan saanut tällä tavoin emännöidä, mutta nytpä hän näytti, mihin kelpasi. Hyvää tekivät hänen herkälle korvalleen Ilja Huurinaisen ja Asko Martikaisen kiittelyt ja kehumiset eikä hän pannut pahakseen, jos jompikumpi näistä reippaista ja iloisista miehistä sattui taputtamaan häntä poskellekin Yrjön silmän välttyessä. Mitäs pahaa tuossa oli, viattomassa tuputtamisessa, helakan naurun hän silloin vain päästi. Mutta ei Yrjön tarvinnut sitä nähdä, hitaan ja kömpelön Yrjön.
Oisi tuo Yrjö saanut paljon reipastua, hänen mieskuhnuksensa. Ei hän Yrjön hitautta ja saamattomuutta ollutkaan aikaisemmin niin merkille pannut, mutta nyt hän sen niin hyvin huomasi, kun pani nämä iloiset miesveitikat rinnalle. Pahasti joutui Yrjö häviölle tässä vertailussa. Komeahan oli tosin Yrjökin mies, hiukkasen vain pienempi Ilja Huurinaista, mutta hartevampi ja kaikin puolin jykevämpitekoinen. Molemmilla oli melkein yhtäläinen partakin, rehevä ja täyteläinen, mutta joustavuutta puuttui Yrjöltä kerrassaan. Ilja Huurinainen oli aivan merkillinen siinä suhteessa, ei nuori ja sukkela Asko Martikainenkaan hänelle piisannut. Oli aivan toinen asia, jos Asko Martikainen taputti häntä poskelle ja jos Ilja Huurinainen taputti. Iljan taputus tuli joka kerran aivan kuin sattumalta, sitä ei osannut milloinkaan odottaa, mutta Asko Martikaisen aikeet näki jo hyvän aikaa ennen. Se ei tuntunut sitten enää paljon miltään ja Iljan sormien kosketuskin oli aivan toisenlainen. Hyvä ettei pannut vavahtamaan, mutta eihän siinä kuitenkaan ollut mitään pahaa.
Sattui sitten kerran niin, että Asko Martikainenkin oli poissa kamarimökistä, Kun Yrjön nainen vei sinne kuumaa teevettä. Missä lienee Asko ollut Yrjön kanssa ulkosalla, lienevät olleet Ilja Huurinaisen komeata syöttilästä sukimassa ja ruokkimassa. Ilja istui yksinään papereita täynnä olevan pöytänsä ääressä. Näköjään hän oli kokonaan työhönsä syventynyt, tuskin muisti edes vilkaista Aliinaan tämän tullessa ja itse sai Aliina raivata teevehkeilleen tilaa pöydällä. Tässä puuhassaan hän joutui aivan lähelle Ilja Huurinaista ja miten lienee silloin tämän käsivarsi äkkiä kiertynyt hänen vyötärölleen. Hän tunsi sen kiertyvän hyvin tiukalle ja samassa hän kohtasi myös Ilja Huurinaisen nauravan katseen. Mutta Iljan katseessa oli jotakin uutta, jota hän ei ollut ennen siinä huomannut, polttavaa hehkua, mikä sai hänet säikähtämään. Vähältä piti, etteivät teevehkeet pudonneet lattialle, mutta Ilja Huurinainen vain nauroi. Nauroi ja veti häntä yhä edelleen puoleensa, hän joutui lopulta kokonaan tämän syliin ja silloin Ilja suuteli häntä. Hän luuli tukehtuvansa tähän suudelmaan, oisi tahtonut päästää hätähuudon, mutta hänen kurkkuaan salpasi. Ei tullut huutamisesta mitään ja sitten Iljan käsivarsi jo höltyikin. Eteisestä alkoi kuulua kolinaa, hän ryhtyi vapisevin käsin järjestämään teevehkeitä, ja yhä seurasi Ilja Huurinaisen naurava katse hänen hätäisiä liikkeitään.
Nainen luuli, että kaikki huomaisivat hänen hämminkinsä. Hän poistui kiireesti kamarista, mutta vielä tuvassakin hän tunsi vapisevansa ja outoa raukeutta valui hänen jäseniinsä. Oli hän tosiaan pahanpäiväisesti säikähtänyt, mutta hyvä oli, kun Yrjö ja Asko Martikainen eivät mitään huomanneet.
Tämän tapahtuman perästä menivät päivät tavallista menoaan. Ilja Huurinainen kävi kylillä ja sieltä hän toi Louhivaaran torpan väelle kaikenlaisia hyviä tuomisia. Molemmat pikku pojat saivat kauniit puukkoveitset tuppineen, itselleen Yrjölle toi Ilja Huurinainen pitkävartisen piipun ja soman, kirjauksilla koristetun tupakkamassin. Mutta Yrjön nainen sai komean villahuivin. Ei Yrjön nainen omalta mieheltään vielä konsanaan ollut saanut lahjaksi niin, komeata huivia kuin tämä Ilja Huurinaisen ostama oli. Mutta tiesihän tuon, Yrjö oli huomaamaton nahjus, milläs muulla hän sitten oisi oman naisensa mieltä hyvitellyt. Toista oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies. Ilja osasi olla kohtelias ja tiesi, mikä naisen mielen hellyttää. Silmät säteillen levitti Aliina Ilja Huurinaisen lahjahuivin hartioilleen ja kun hän sitten punaposkisena ja leveälanteisena tarjoili tulijaiskahvia, niin kuka mies hyvänsä oisi häntä mielihyvän tuntein katsellut.
Asko Martikainen tunsi povessaan salaista kateutta, kun huomasi, miten naisen kiitollinen katse tämän tästä salavihkaa suuntautui Ilja Huurinaiseen. Oli siinä peijakkaan mies naisia lumoomaan, hän oli kuullut paljon kertomuksia Ilja Huurinaisen naisseikkailuista ja eikös vain tuo maailman kiertäjä taasen ollut hyvässä alussa. Hän näki esimiehensä himokkaan katseen seurailevan naisen liikkeitä ja yhtäkkiä hänen tuli sääli Yrjö Hännistä, joka tuossa pöydän sivulla mitään huomaamatta kahviaan särpi.
Yrjö Hänninen oli näissä asioissa kuin suuri ja kömpelö lapsi, jykevätekoinen mies ja ryheväpartainen, mutta lapsi joka tapauksessa. Ei oisi hänen mieleensä juolahtanut ajatus, että toinen mies tuossa saattaisi ruveta hänen naistaan himoitsemaan.
Kenties ei Yrjön nainenkaan vielä mitään tällaista ajatellut. Ilja Huurinainen oli pidellyt häntä sylissään vain sen yhden kerran ja eihän tuossa oikeastaan ollut mitään pahaa ja vaarallista, vaikka hän oli silloin niin kovin säikähtänyt. Leikkiähän Ilja vain teki, iloluontoinen mies, ja olihan leikki luvallista. Oisipa vain Yrjökin hiukan vilkastunut, tullut samanlaiseksi kuin nuo toiset miehet.
Nainen ajatteli, että norjalaisen palvelukseen pitäisi Yrjö saada houkutelluksi, niin sitten hän joutuisi muuta maailmaa näkemään ja pois kariseisi saamaton uneliaisuus hänestä. Mitäs täällä suuren maailman menoista opittiin, Louhivaaran salojen yksinäisyydessä, täällä Yrjö vain naavoittui ja vanheni niinkuin nuo korpien kuuset, ja hänen piti kitua ja ikävöidä Yrjön rinnalla. Hyödytönnä hupeni hänen elämänsä täällä, päivästä päivään yhtäläistä nuhjotusta, iloton aamu ja iloton ilta. Ja kaukana suuri maailma kutsui ja odotti.
Näin nainen ajatteli ja niin hänkin kerran päätti ruveta Yrjöä norjalaisen mieheksi suostuttelemaan. Aamulla asian puheeksi otti, kun Ilja Huurinainen ja hänen apulaisensa olivat työmaalleen lähteneet. Yrjö silloin verkkoa kutoi pöydän takana, nainen lattialla liikkui, aamiaisen jätteitä korjaili ja astioita pesi. Siinä haastelemaan rupesi:
— Jo saisit sinäkin tuon työsi jättää ja norjalaiselle mittamieheksi lähteä. Kun niin itsestään, etsimättä, pyytämättä, hyvä tarjolle tulee, niin ottaa se silloin pitäisi eikä hyljeksiä.
Katsahtaa Yrjö kummeksien naiseensa.
— Mitenkäs minä norjalaisen mieheksi lähtisin. Kun on jo niin kauan ruunua palveltu, monta miespolvea näitä Louhivaaran maita vartioitu, niin jo on ennättänyt näihin kiinni kasvaa.
— Ja mitä etuisuuksia ruunu on siitä hyvästä antanut, kun on sitä monta miespolvea palveltu?
— Ka eihän se niin paljon etuisuuksia, mitäpäs se niin paljon. Mutta sellaista se on norjalaisen miehen olokin, kulkurielämää.
Jo yritti nainen tuiskahtaa, että se kulkuri elämä on tuhat kertaa parempaa kuin tämä Louhivaaran salolla nuhjottaminen. Ei sentään tuiskahtanut, vaan kielensä suisti ja yritti uudelta puolelta.
— Entäpä jos täältäkin vihdoin kulkuriksi joudutaan, sanoo hän. — Kun tämä uusi metsäherra ennättää vähän aikaa hallita ja kaikki metsät norjalaiselle myydä, niin mitäs täällä sitten vartioidaan. Joutilaana silloin jäit maita autioita kävelemään, huuhkajana huhuilemaan. Ja jos vielä virkaheitoksi panevat.
Näin sanoo nainen, samaan arkaan kohtaan iskee, jota Yrjö itse on huolestuneena mietiskellyt. Hänen omat ajatuksensa nainen arvasi, mutta ei hän myöntymään ruvennut, vaan samaa alkaa selitellä, mitä metsäherra hänelle oli selitellyt, jotta uusia metsiä hakattujen paikalle silloin ruvetaan istuttamaan. Mutta nainen halveksuen naurahtaa:
— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien istuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille ihmisille.
Taas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa, kun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin, hyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi, niin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä hänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja aprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin naiselleen virkahtaa:
— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän me kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja Huurinainen, toisesta ei tule.
Sävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin hätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin aavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti, halutti Yrjölle tuiskahtaa: "Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan Ilja Huurinaista!" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi torailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja Huurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille tuvasta tuiskuna lähti.
Yrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen oli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon vapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet metsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja muut huolet, mielitöihinsä painautuu.
Ilveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän päiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden otollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen korpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä vihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella maahan pudottaa.
Ja sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia kiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat salojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän mentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja niiden piileskellä ja einettään hakea.
Saukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu saukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle rakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi pääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien sulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän kiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se on veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen verran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee, näkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin erämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä silloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon kuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies tarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija ujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle uutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja hangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät rahat markkinoilla maksetaan.
Monta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden veitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan oli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen oisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut enää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan. Kauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä uusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä erämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa kaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa oloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden huolet.
Oli käynyt elämä jälleen hiukan hiljaisemmaksi Louhivaaran ruununtorpassakin. Ilja Huurinaisen alapäälliköt tottuivat vähitellen työmaan oloihin, vain lauantaisin tulivat Louhivaaraan kylpemään, muun viikon tukkilaistuvissa viettivät. Asko Martikainen tuli vielä joskus Ilja Huurinaisen mukaan, mutta monena iltana hänkin pois jäi ja silloin saapui vain Ilja Huurinainen yksinään. Tervetullut oli tämä muutos Yrjölle, sai tuntea taasen olevansa kotonaan, sillä eihän Ilja Huurinainen yksinään pitänyt sellaista hälinää kuin koko miesjoukko yhdessä. Totia Ilja yhä edelleen joka ilta maisteli, mutta mitäpäs tuosta, jos yksinään kamarissa maisteli ja jos silloin tällöin Yrjöäkin toverikseen pyysi. Sen muutaman asian oli Ilja ja kokonaan mielestään jättänyt, ei puhunut enää Yrjölle norjalaisen mieheksi rupeamisesta. Taisi olla lopultakin viisas ja sopuisa mies, kun huomasi kartella asiaa, josta puhuminen ei Yrjöä miellyttänyt.
Ilja Huurinaisen hevoselle oli laitettu tilapäinen suojus pienen navettatönön seinustalle. Yrjöllä kun ei itsellään ollut hevosta eikä hevosen suojaa, niin piti tällainen aidaksista ja kuusen havuista kokoon kyhätty komero Iljan ajokkaalle rakentaa, ja hyvin tuo paremman puutteessa mukiin meni.
Itse Ilja Huurinainen hevosensa hoiteli. Alussa hän oli tämän työn jättänyt Asko Martikaisen huoleksi, mutta nyt hän ei sitä enää kenellekään vieraalle uskonut.
— Isännästään hevonen vierautuu, kun sitä ei itse hoitele ja hyvittele.
Näin Ilja Huurinainen sanoi, kun Yrjö kerran muutamana pyryisenä pakkasaamuna oisi hänen puolestaan lähtenyt hevosta ruokkimaan ja sukimaan. Ja vielä Ilja lisäsi, että kun hänen hevosensa oli nuori, niin saattoi pian omaksua pahoja tapoja. Kun Asko Martikainen oli sitä hoidellut, miten lie huolimattomasti hoidellut, niin se jo rupesi luimistelemaan, hampaalla tavoitteli, mutta nytpä hän aikoi heponsa kaikista pahoista tavoista pois vieroittaa.
Mitäpäs Yrjö tähän puheeseen, ei hän enää tämän perästä mennyt Ilja Huurinaiselle palvelusta tarjoomaan. Yrjöllä oli verkonkudelmansa, sen valmistelussa hän illoin aamuin aherteli. Yrjön nainen ulkosalla kävi, toimitteli siellä vähäiset navetta-askareensa. Paljonkos noita oli, kaksi lehmää heillä vain pidettiin ja lisäksi hiukan pientä karjaa, jaksoi nuo nainen yksinään hoidella.
Jos nainen sattui navettaan samaan aikaan, kun Ilja Huurinainenkin siellä hevosensa luona hommaili, niin ei tässä Yrjön mielestä ollut mitään merkillistä. Mitäpäs tuossa, yksillä tulilla toimeen tulivat ja oli hyväkin, kun nainen oli Iljan hommia silmällä pitämässä. Ilja kun oli niin tuiki varomaton mies, niin oisi saattanut sytyttää koko navettatönön palamaan, mutta naisensa oli Yrjö totuttanut tarkkuuteen tulen käsittelyssä.
Niin illat ja aamut menevät Louhivaaran torpassa. Yrjö tupasessa verkkoaan kutoo, Yrjön nainen ja vieras tukkilaisherra ulkosalla askartelevat. Hiljaiset ovat pitkät puhdehetket tuvassa, poikaset aakkosia opettelevat, Yrjö heitä työnsä lomassa neuvoo. Kello seinällä tikuttaa, vitkaan viisarit siirtyvät, yhä nainen ja tukkilaisherra ulkosalla viipyvät.
Mitä niin kauan siellä viipyivät, mitä lienee hommaa ollut naisella ja Ilja Huurinaisella? Hämärä vain ei puhunut mitään, salaperäisenä kääri pienen pirtin, sakeana pysyi pihamaalla, ei sen läpi voinut nähdä, mitä ulkorakennusten puolella tehtiin ja toimiteltiin.
On se hämärä, sen suojassa saattaa paljon asioita tapahtua. Synti varsinkin hämärän peitossa viihtyy, kähmii, kähmii ja hommailee. Monen se ihmisen korvaan kuiskuttelee viettelyksihän, pahan tielle houkuttelee. Säpsähtää ihminen, kun kuulee ensi kerran salaperäisen houkutuksen, säpsähtää ja pelästyneenä ympärilleen vilkuilee. Mutta siinä synti vieressä supajaa, että eihän tätä kukaan näe, mitäs tässä säpsähtämistä ja vilkuilemista. Hämärä on, ja kaukana on päivä vielä, siihen mennessä jo kaikki unohtuu ja jälki häviää.
Niin synti pitkinä puhdehetkinä, hämärän mailla viipyessä, yksinäistä torpan naista vietteli ja houkutteli. Ehkä ei ollut vielä nainen nuori langennut varsin syvälle, ehkä vielä säpsähti ja hätääntyi, tahtoi pakoon pyrkiä, kun viettelijä lähelle tuli, syliinsä tavoitteli.
Mutta on synnillä monet keinot arkoja kesytellä. Tätä nuorta torpan naista se omalla tavallaan kesytteli, hänelle lupauksia suuren maailman oloista ja ihanuudesta haasteli. Ei ollut hän mitään sellaista yksinäisessä salotorpassa kokenut, nyt hänelle viettelijä niistä oloista kummia tarinoitaan kertoili. Ja miten oli tämä mies mukava ja huomaavainen, häntä halpaa torpan naista askareissaan autteli, vaikka oli moinen suuri tukkilaisherra, paljon maailmaa nähnyt mies. Olikos hänen oma miehensä häntä tällä tavoin autellut, häntä hyvitelläkseen palvelusta tehnyt. Näin synti, kovin kömpelöksi ja saamattomaksi se tämän vieraan rinnalla maalasi hänen oman hyvän miehensä. Ja eihän tässä oikeastaan ollut mitään niin pahaa ei ollut vielä mitään tapahtunut, ei mitään sellaista, jonka jälki oisi päivän valkeudessa näkynyt. Hämärä oli, hämärä oli ja se peitti kaiken tämän vähäisen, mitä oli tapahtunut ja saattoi vielä tapahtua.
Niin pitkät illat ja aamupuhteet menevät. Synti hämärän suojassa hiiviskelee, hiiviskelee, kuuluu sipinää ja supinaa, mutta mitään ei vielä kuule Louhivaaran torpan mies. Hän pitkinä puhdehetkinä tupasessaan verkkoa kutoo, poikasilleen aakkosia opettaa. Kello seinällä tikuttaa, mitä oisi hän huomannut, suuri salojen lapsi.
Mutta kas, on Ilja Huurinaisella paljon asioita hoidettavana, suuri työmaa ja monia muita huolia. Taas hän on ollut kylillä käymässä, liekö käynyt kaupungissa asti. Monta päivää matkallaan viipyi ja nyt hän on palannut komeana ja reippaana, hyvätuulisena. Mainio mies oli Ilja Huurinainen, miesten mies, kun niin suuria asioita hoiteli, mutta eipäs vain vähäisiäkään siinä sivussa unohtanut. Taas hän on matkallaan muistanut Louhivaaran torpan eläjiäkin, monet on mytyt ja kääröt Ilja Huurinaisella tuomisia. On pojille kuvakirjoja, on namusia ja vehnäsiä monta lajia, on Yrjölle hyvää piipputupakkaa. Niin hyvää oli piipputupakka, että kun Yrjö sitä yhden piipullisen poltteli, niin koko tuvan pani niin mieluisasti lemuamaan ja tuoksahtelemaan. Osasi Ilja oikeat herrojen tupakat etsiä, tietäähän tuon, kun siellä herrojen parissa liikuskeli.
* * * * *
Ja nyt on taas suuret juhlat Louhivaaran torpassa. Ovat saapuneet kaikki Ilja Huurinaisen apulaiset tukkilaistuvilta, Ilja heitä kestitsee, kaupunkitulijaisia tarjoilee. Monta veti täysinäistä pulloa matkalaukuistaan, lasit kilisevät, Yrjön nainen kukkeaposkisena teevettä kiehuttelee. Ilja Huurinainen on tuonut hänelle lahjaksi uudet teevehkeet, oikein sellaiset vehkeet, joita suuremmassa maailmassa käytettiin. Miten hienot ja kauniit olivat nämä kannut ja lasit, oikeata kristallia lienevät olleet nämä lasit. Varovasti niitä nainen käsitteli ja pelkäsi niin kovin, että jos hyvinkin särkyvät, kun niihin tulikuumaa totivettä arkailematta kaadetaan. Mutta Ilja Huurinainen vain nauroi ja sanoi, että eivätpäs särykään hänen ostamansa lasit. Nämä olivat näet juuri sitä oikeata totivesilasia, se karaistiin ja muokattiin monella muotoa, ennenkuin se lasiksi valaa säväytettiin. Niin se saatiin kestämään miten kuumaa hyvänsä, ja olipa hänellä rahaa uusia ostaa, jos nämäkin vielä sattuivat särkymään.
Oli Ilja Huurinaisella rahaa, oli hän muitakin tuomisia Yrjön naiselle ostanut, mutta ne tuomisensa hän antoi vasta seuraavana iltana, kun ei ollut ketään muita näkemässä. Silloin Ilja Huurinainen avasi suuren matkalaukkunsa, kaivoi sieltä aivan pohjalta suuren käärön ja ojensi sen naiselle.
— Kas tämä on sinulle, Aliina, kaikesta hyvyydestäsi.
Niin sanoi ja taputti hiukan poskelle, kun nainen huomaamattaan oli unohtunut hänen viereensä seisomaan. Veri kohosi naisen poskille ja vapisevin käsin hän käärön avasi. Sieltä tuli näkyviin kaksi muuta kääröä, toisessa oli kengät, oikeat kiiltonahkakengät, ja toisessa silkkikangasta ja mitä muuta lie vielä ollutkaan. Nainen ei oisi kuolemakseen arvannut mitä siinä oli, mutta Ilja Huurinainen taputti häntä toistamiseen poskelle ja nauroi, niin että hänen valkoiset hampaansa parran alta vilahtelivat.
— Sukat tässä on, sellaiset sukat, joita näissä kengissä tavallisesti pidetään.
Hän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että sukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa ainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan hypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin kestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli kengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi vasta jalalta näyttämään.
Yrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin tajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui ja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä tuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä ajattelisi.
Mutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin sanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle näyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä kävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla sanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli vielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla valmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista.
Oikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies asioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt. Hän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen elämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä näyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa hänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan nämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen, uudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin, silmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi.
Hän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan perimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö konsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo, kun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen silmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata sen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei Yrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin kaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea liikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki ja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi.
Niin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen jäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa esille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee välillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi, ja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja kiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä kesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois mielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja Huurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän edessään ihaileva kansan paljous.
Näin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja Huurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen yksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi.
Vielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan oli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää hevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa, kaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta.
Mutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä työmaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä asti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja samanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet nämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään puhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön nainen sai heille emännöidä.
Jo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän muita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret Helsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat, kiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli heidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja Huurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän kaikki tiesi ja osasi toisia opastaa.
Oikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla pitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret kuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät. Tahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran paljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja ihmettelemään.
Ilja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri matkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan istutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse viereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat markkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja Huurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät huomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. "Pois tieltä väistykää!" niin väkijoukossa huudeltiin, "Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on siinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori on rinnallaan!"
Niin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli nahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja Huurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa huolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen mielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi ja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä norjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt.
Näistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän pienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja karttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön silmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli arka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta ei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä muuten hankkinut.
Niin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee, saukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä metsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa huomannut?
Kenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei tahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö Hänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen oli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle elämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin ja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että hänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta uskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta neuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli hänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä kulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä. Vieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia pitänyt ruveta vaanimaan.
Lieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä, Yrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään huonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan rupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi.
Niin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä hiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa odotti.
Jo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen.
Tuli heidän torpalleen kylättelemään muuan Yrjön vanha naissukulainen. Kirvesvaaran Marjataksi tätä vanhaa naista sanottiin, hän eleli Kirvesvaaran ruununtorpassa oman poikansa ja tämän naisen turvissa, sieltä peninkuormaisen taipaleen takaa kerran kaksi vuodessa Yrjöä ja tämän naista katsomaan saapui.
Niin oli hän jälleen tullut, tämä vanha nainen, hiihdellyt pitkän taipaleen, kun kuuli Louhivaaran salolta kummia kerrottavan. Kummia oli kuullut, vielä kummempia perille tultuaan näki. Tiesihän tuon vanhan naisen, tarkkasilmäisen asioita näkemään, Yrjön äitivainajan vanhaan hyvään uskoon kasvatetun. Hiukan epäkelpona hän oli aina tätä Yrjön naista pitänyt, huonosti olivat keskenään sopineet, ja nyt vanha Marjatta jo ensimäisenä päivänä huomasi, että hänen pahat aavistuksensa rupesivat toteutumaan.
Mutta ovela oli vanha Marjatta, mitään näkemättömäksi tekeytyi ja Yrjön naista mielisteli. Näin hänelle haasteli:
— Jo on sinulla onnen päivät, lintuseni, kun yhtenään väkeä pirtissäsi kuhisee. Ei ole ikävät illat, ei ikävät aamutkaan ja paljon hyvyyttä jättävät taloon.
— Mitä jättänevät hyvyyttä vai jos vain pahaa jättänevät.
Näin nuori nainen sanoo kärkevästi. Vainusi hän vanhan Marjatan ajatukset, kovin häntä koko tämän saapuminen sapetti ja niin koetti vastenmielisen vieraansa nopeasti lähtötielle toimittaa.
Mutta ei vanha Marjatta niin hevillä lähde, päivän toisen ja kolmannenkin kyhnii, joka komeroon tähyilee ja yhä Yrjön naista mielistelee. Taas toisen kerran haastelee:
— On tuo vieras tukkilaisherra hyvältä näyttävä mies, sopuisa mies ja hyvin tuo vaivannäkösi palkinnee?
Tähyilee vanha Marjatta kaapille päin. Sävähti naisen nuoren sisässä, arvasi hän, että haluaisi vieras kurkistella mitä on kaappiin hyvyyttä karttunut. Mutta ei ole kuulevinaan Marjatan kehumisia, ei näkevinään hänen mielitekoaan. Oli ennen vaatekaappinsa hyvyyksiä Marjatalle näytellyt, nyt ei oisi autuutensa hinnasta suostunut näyttämään, vaan visusti kaapin avaimen kätkössä pitää.
Oli kuitenkin Marjatta merkille pannut, missä kaapin avain oli piilossa, ja kun kerran Yrjön naisen silmä välttyi, silloin avaimen sieppasi ja kaapille ehätti. Kärppänä hän liikkui, ketteränä keikahteli, vaikka muulloin näytti niin vaivaiselta. Parahiksi ennätti kaapin penkoa, naisen nuoren salaiset kätköt kurkistella, kun kuuli kolinaa porstuasta.
Jo tiesi silloin, mitä oli tietää halannut, mutta ei mitään puhunut näkemästänsä. Vasta kotimatkalla, kun Yrjö oli häntä alkutaipaleelle saattamaan lähtenyt, tälle huomionsa haastoi.
— Saisit sinä Yrjö, niin sanoo, — paremmin naistasi silmällä pitää.Liian hyvää ystävää on naisesi tuolle vieraalle tukkilaisherralle.
Ihmettelee Yrjö, että mitäs pahaa tuossa oisi, jos hänen naisensa Ilja Huurinaiselle palvelusta tekee. Hyvin maksoi Ilja Huurinainen hänen naiselleen ja hyvin maksoivat kaikki tukkilaisherrat, niin pitihän niille palvelusta tehdä.
— Liian hyvin se maksaa, liian hyviä lahjoja naisellesi jakelee,
Hölmistyi Yrjö, kun vanha Marjatta hänelle kertoi, mitä synnillisiä koreuksia oli hänen naisensa vaatekaapin kätköistä löytänyt. Mistä hän, mies salolla ikänsä elänyt, oli arvannut Ilja Huurinaisen mieleen juolahtavan tuoda hänen naiselleen tarjoksi mokomia tavaroita. Missä hänen naisensa niillä koreilisi, mutta liesihän naisen herkän mielen, hennoiko se hyljeksiä, vaikka mitä räämää ja joutavaa rihkamaa tyrkytettiin.
Lupasi Yrjö kuitenkin Marjatalle, lupasi paremmin silmät auki pitävänsä. Mutta kun sitten kotonaan vanhan Marjatan varoituksia muisteli, ajatteli että pitäisi hänen ryhtyä naisensa kätköjä kaivelemaan, kurkistelemaan, niin jo hävettämään rupesi. Pois käänsi katseensa lukitusta vaatekaapista, pois koetti kuulemansa mielestään karkoittaa. Ei ollut miehen mittaista hommaa oman naisensa askelien vaaniminen. Narri siihen saattoi ruveta, ei mies pahainenkana.
Näin Yrjö ajattelee, mutta jos lienee kuitenkin jäänyt syvälle mielensä kätköön kytemään salainen levottomuus.
Kovin oli metsäherra tänä talvena Louhivaaran oloihin ja asioihin innostunut. Taas hän on tarkastusmatkalla kulkenut, ensin työmaalla ja sitten muuallakin hiihdellyt. Pari kolme talvista päivää levähtämättä hiihteli ja Yrjö sai mukana kulkea, perimmäisiä rajojaan myöten koko vartiopiiri samoiltiin. Ja metsäherra Yrjölle suunnitelmiaan selvitteli, oli sillä niitä niin paljon, jotta kaikki lopulta sekaisin meni Yrjön muistissa, lohkohakkaukset ja muut taimien istutukset sekaisin menivät.
"Miten lienee mies mokoma metsäherraksi herennyt, runoja rakentaa, tuulta tavoittaa." Näin Yrjö hiihdellessään ajattelee.
Joutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa Yrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa kaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo silloin Yrjö ajattelee: "Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit koivahaiseni hävittää."
Erehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut, muita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko maaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta.
— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö.
— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää, kun vain ojia siivoaa.
— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros pohjalla?
Jo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan utelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin muuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee.
— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla koivikossa, onko sielläkin savea?
— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut siihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee monenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden piilossa teiren pesueiden elostaa.
Niin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä teiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä lämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä innostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee:
— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran ympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata parempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai mitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu?
— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata, metsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa tuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa.
Näin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon paikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia metsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa Yrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi nämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä notkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi näitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä kuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä.
Ällistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi näistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa ajatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen samoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa:
— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä viljelemään minussa miestä oisi.
Rehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran herättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä luovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän selvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan kasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua palvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus. Saisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun anomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin.
Yrjö yhä epäilee:
— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu. Saisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo kammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin, pelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin toukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa öisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse.
Näin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä. Vaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran miehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle selvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos vielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti. Sai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä esti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa näitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin että ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi aika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle leipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä leipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa elellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä miellyttäisi.
Niin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Jo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia viljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty ojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy.
Mitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää:
— Hyvin sanasi sovitat, metsäherra, paremmin tiennet, paremmin nähnet ajat tulevaiset kuin minä miespolo, ikäni metsän peitossa elänyt.
Tuosta metsäherra yhä enemmän innostuu, suksisauvoillaan viittilöi, metsien miehelle uuden ajan tapahtumia maalailee. Rajasaloja olivat nämä maat, valtakunnat näistä riitelivät, tukkanuottaa vetivät, mutta hänpäs, Louhivaaran Yrjö, oli näiden maiden vanhin asukas ja hänen sukunsa. Jumaliste, hän oli isäntä ja hänen piti juurensa syvälle juurruttaa, niin että ei ryssä eikä mikään saanut häntä paikaltaan heilahtamaan. Ja niin taas kiertyy Louhivaaran uutistaloon, avaroiksi hän sen pihamaat kuvailee ja sielläpä Yrjö itse harmaantuneena vanhuksena kävelee, kävelee ja kauas silmänsä tähyilee. On hänellä näköalaa joka ilmansuunnalle, on metsiä, on järviä, on saloja siintäviä ja kaikki on hänelle tuttua, hän on näiden rajasalojen vanha vartija. Patriakka hän oli, Louhivaaran patriakka, niin että tiesivät olla rähisemättä hänen silmänsä ulottuvilla.
Jo nauraa Louhivaaran Yrjö, kun metsäherra omista sanoistaan intoutuneena hänen tulevaista valta-asemaansa kuvailee.
— Olet sinä mies mokoma sanojasi sovittamaan, mahtajan minusta teit, patriarkaksi kohottavasi lupasit. Ka pitänee totella neuvoasi, jos pojilleni tuosta hyvää koituisi, jos nuo pojat jumalan luomat tuosta kerran hyvällä minua muistaisivat.
Ajatteli Yrjö vielä, että jos tuo metsäherra joutavaa vain intoilee, hänen mieltään hyvitelläkseen. Jos jo huomenna unohtaa tämän asian ja alkaa muita suunnitelmiaan hänelle selvitellä.
Mutta vakavissaan metsäherra tätä asiaa toimitti, lupasi kesän tultua vielä lähemmin näitä Louhivaaran maita tarkastaa. Kesällä oli täällä paljon muutakin puuhaa, niin siinä yksin tein tämäkin asia valmiiksi tehtäisiin, kartat ja muut anomuspaperit laadittaisiin. Oli siinä yhtä ja toista mutkaa muistettavaa, mutta tiesi hän, miten asia ylemmissä paikoissa esitettäisiin.
Oli metsäherralla matka toiseen vartiopiiriin ja Yrjö lähtee häntä salojen poikki suksipelissä saattamaan. Aamupäivällä he lähtivät ja niin Yrjö lähtiessään sanoi, että hän perillä yöpyisi.
Nainen häntä matkalle varustelee, pikku pojat ja Ilja Huurinainenkin pihamaalla lähtöä katsomassa seisovat. Nainen vielä tiedustaa, että jos hyvinkin Yrjö samana iltana palaisi, kun oli kumajava kuutamo taivalta tehdä.
— Mitäpä lähtisin öitä hiihtämään, kun on isä jumala päiviäkin antanut.
Näin Yrjö sanoi ja potkaisi suksensa lähtöön. Mutta kummasti välähtiIlja Huurinaisen katse, kun hän nämä sanat kuuli.
Hyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän puut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle keskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa. Siitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt Yrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi, kevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että jos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa tuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden sorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä ja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra luvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat hyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista kasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän antimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan.
Niin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa hiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo. Unohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili.
Mutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli.