Huhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen yöpyneet.
Jo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse. Louhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli, linnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä.
Ei näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut kirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin painumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee ja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: "Louhivaaran hiihtäjä, sinua kotonasi tänä yönä kaivataan."
Säpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten silmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä näkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse häivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen kerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa.
Jo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi häntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä risti, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti, siellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta kuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin aivan vierellä seisoisi: "Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä kuuhut kumottava sinulle kummat näyttää."
Jo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven kääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön sanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt, vaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi luulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi vain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä sinne hiihtämään.
Hämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli hänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee, mutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee:
— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee, niin on paras ajoissa lähteäni.
Sääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija.Hän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti:
— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä mielessään.
Liekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä puhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen mennehen jäliltä.
Mutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä salolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen vilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki selkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta tiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja samotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti eteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta katsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista on öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi, vilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella pieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos hyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan painuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa kuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä kimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea, talviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta sitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän vain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli luvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä kutsua hän tottelee.
Eikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden peninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt, hiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa edessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan.
Siinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään outoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä. Olikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa askelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka oli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt hiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja niin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä päivän nousuun asti hiihdelläkseen.
Näin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo ja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut muutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän nousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle päästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa. Osasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin hiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän navettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen hepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs muualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä häivähtänyt.
Katseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä hän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen seinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten asettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee.
Ei ollut heillä tupasensa ikkunassa verhoja ja niin kuunvalo leveänä läikkänä tuvan lattialle lankesi. Hyvin näkyi tuossa seinävierustalla oleva lasten vuode, siinä poikaset jumalan luomat makeata untaan uinailivat ja kuutamo kumottava heidän untaan vartioitsi. Näkyi myös kauempana peränurkassa oleva toinen vuode, jos ei liene varsin niin hyvin näkynyt. Hämyisempää siellä nurkassa oli ja niin Yrjö on uskovinaan, kuvittelee mielessään, että siellä oli kerrassaan hämyisää, niin hämyisää, jotta mitenkään ei voinut sieltä nukkujaa eroittaa. Jos oisi ollut valoisampaa, niin tietysti hän oisi nähnyt oman naisensa siellä nukkuvan. Tuolla tuvan perällä olevassa kamarissa makasi Ilja Huurinainen, vieras tukkilaisherra, ja missäs muualla hänen naisensa silloin oisi nukkunut, jos ei täällä tupasessa, omien lastensa luona, jotka hän oli itse synnyttänyt, rakkaat jumalan luomat.
Näin Yrjö itselleen todistelee eikä hän enää uskalla kurkistaa kuutamon valaisemaan tupaseen. Parempi oli olla katsomatta ja uskoa, että siellä nurkassa oli liian hämyissä hänen silmänsä nähdä. Ja mitäpäs oisi kurkistellutkaan tuonne puolipimeään tupaseen, kun hänellä oli tässä seinävierellä muutakin hommaa.
Mitäkö hommaa hänellä tässä oli? Suksiaan hän asetteli seinää vasten pystyyn. Sukset nähkääs, ovat ne vain olevinaan sukset, itsessään kuolleet kapineet, mutta välistä ne voivat saada niin merkillisen paljon eloa ja epävakaisuutta, millään et saa niitä seinää vasten pystyyn asettumaan. Jos käännät niistä silmäsi, niin jo romahtavat maahan ja säikyttävät koko nukkuvan talon hereille. Säikyttävät naisen tupasessa ja säikyttävät Ilja Huurinaisen tuvan peräkamarissa ja lapsetkin jumalan luomat säikyttelevät, mokomat kiusankappaleet.
Niin Yrjö siinä kähmii ja hommailee, suksilleen vihoittelee, kun eivät ne asettuneet seinää vasten. Nauroiko kuuhut hänen hommilleen? Jos lienee nauranut, hymyillyt naamansa leveydeltä, hävytön kurkistella. Mitä Yrjö hänestä välitti, pois hän aikoi tästä hävitä, mennä tupaseensa, niin lopetti tuo pyöreänaama hänelle nauramisen.
Vai hävettikö häntä mennä tupaseensa, kolistella naisensa hereille, kun oli lähtiessään sanonut Huhusvaaraan yöpyvänsä? Jos lienee hävettänyt, mistä hän niin tarkoin tiesi, oliko se häpeämistä vai jotain muuta, kummallista pelkoa. Miten kauan lie kähminytkään, ennenkuin ovea kolisti, ja miten kauan lie viipynyt, ennenkuin naisensa tuli avaamaan. Mistä Yrjö kaikki nämä asiat muisti ja tiesi, liian paljon näitä oli yhdeksi kertaa. Ja kun vielä rupesi väsyttämään, jalat äkkiä kävivät niin merkillisen raskaiksi. Niin raskaat olivat hänen jalkansa, että kun nainen säikähtyneenä oli avannut hänelle oven ja vetäytynyt takaisin tupaseen, niin Yrjön piti pysähtyä pimeään porstuaan hiukan hengähtämään, ennenkuin jaksoi tupaan mennä.
Kun hän vihdoin ovesta sisälle työntyy, niin nainen jo illallisen laittamispuuhissa häärii, tuvan lattialla liikkuu. Poikaset ovat heränneet, niitä nainen suostuttelee peitteensä alla pysymään.
Kalpea oli Yrjö, sekö hiihtäminen lie voimat vienyt, ei tahdo saada enimpiä vaatteitaan riisutuksi. Ja silmät valaistussa tupasessa huomaavat sellaista, jota ei halajaisi huomata. Ne näkevät, että nurkassa oleva vuode on koskematon, siihen on kiireessä heitetty rykelmä vaatteita, mutta muuten se on koskematon. Oli tämä lumousta, Yrjö tiesi, että hänen naisensa oli tuossa nukkunut, ja nyt vuode tuolla tavoin hänen silmissään kummittelee. Sairaaksi hän on varmaan tulemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Hänen naisensakin huomaa, että hän ei ole terve, alkaa huolestuneena tiedustella, jos hän on vilustunut.
— Ka jos lienen vähän vilustunut, matkalla lepäilin ja siitä lienen vilustunut.
Vasta hetkisen perästä hän huomaa lisätä:
— Niin kummasti taivas pohjan puolella kumotti, pelkäsin sen pyryä ennustavan huomiseksi. Niin häädyin yötä myöten takaisin hiihtämään.
Jo on saanut nainen ruokaa pöydälle ja ehdottaa, että jos Yrjö viinaryypyn ottaisi.
— Ka pitänee ottaa ryyppy viinaa, niin siitäpä vilustuminen kaikkoaa.
Ei Yrjö naiseensa katso, kun tämä tulee pöydän luo viinaryyppyä kaatamaan. Mutta minkäs hän sille mahtoi, hänen silmänsä näkevät, miten pulloa pitelevä käsi vapisee. Kaikki hänen pitää huomata, kun hän kääntää katseensa vapisevasta kädestä, niin eikös se osu suoraan kamarimökin oveen, joka on jäänyt hieman raolleen. Oli tuo Ilja Huurinainenkin, niin huolimattomasti ovensa sulki, ja kaikki nämä asiat nyt yhdellä kertaa tulevat häntä kiusaamaan. Jo ajattelee Yrjö, että parempi oisi ollut salolle yöpyä, oisi tekaissut sinne suojaavan kuusikon laitaan rakovalkean, niin sen ääressä oisi makeasti uinaillut. Tai oisi nukkunut Huhusvaaran torpassa, mutta pitipäs pahan kehnon tai muun metsällisen hänet taipaleelle houkutella.
Uunin viereen lavitsalle Yrjö nukkumaan kävi. Siihen pyysi naisen vuoteensa laittamaan, sanoi siinä lämpimässä paremmin nukkuvansa, kun oli vilustunut.
Mutta oisikos uni tullut hänen silmäänsä, vaikka niin tunsi itsensä uupuneeksi. Ei tullut uni, vaikka kerran ja toisenkin silmänsä risti, lepoa siunattua itselleen toivotteli. Pois oli yön siunattu lepo häneltä ryöstetty, kaikki oli häneltä ryöstetty, pirttinsä pyhäinen puhtaus ryvetetty, kaikki ryöstetty tai muuten mennyt. Kauas oisi pakenemaan mieli tehnyt, kauas salolle painumaan, kuun kuulumattomiin häviämään, niin siellä ei oisi ollut vierasta silmää hänen häpeätään näkemässä.
On merkillistä miten pienoiseen pirttiin ja yön hiljaisuuteen mahtuu paljon ahdistavaa tuskaa ja kummaa painostusta. Luulisi seinien hajoavan tuon tukahuttavan painon alla, mutta eivätpäs vain hajoa.
Tunsi Yrjö hyvin tämän ahdistavan painon ja kuuli hän hyvin pimeässä hiljaisuudessa, että toisetkin nukkujat sen tunsivat. Unettomana hänen naisensa vuoteella venyi, kuuli Yrjö hengityksestä, että ei ollut se nukkuvan rauhaisaa hengitystä. Ja Ilja Huurinainenkin pienessä kamarissa valvoi. Tavallisesti Ilja nukkuessaan kuorsasi, niin että seinät jyrisi, mutta nyt kamarimökissä oli merkillisen hiljaista. Siitä Yrjö tiesi sielläkin valvottavan. Kaikki he valvoivat ja kuuntelivat yön ahdistavaa hiljaisuutta. Ja yö itse heidän kerallansa kuunteli.
Louhivaaran Yrjö metsiä hiihtelee, rauhatonna samoilee. Pois kotoaan paeta tahtoi oman naisensa häpeää näkemästä ja tuntemasta, luuli kaukana salolla, erämiehen poluilla unohduksen löytävänsä. Mutta oisikos unohdus siellä löytynyt. Ei löytynyt unohdusta, ei pakeneminen tehnyt nähtyä näkemättömäksi, ei tuntoa tuntemaansa jäljiltään häivytellyt. Pysähtyi hän selkosen reunassa hiihdostaan huoahtamaan, niin jo hongikossa närhit ja harakat ilakoimaan: "Kas kas, tuossa on se Louhivaaran hiihtäjä, mies mokoma, jonka naisen vieras tukkilaisherra nauratteli!" Painui hän korpeen, niin jo korpi kuolleeksi luulemansa elämään rupesi. Jokaisen kuusen takaa kuuluu ripsettä ja rapsetta, vilahtelee vilahtelee talviaistonttuja, korven pikku menninkäisiä, ne hänelle piilopaikoistaan ilkastelevat: "Tännekö tulit, Louhivaaran hiihtäjä, naisesi naurattajaa tänne pakenit!"
Näin häpeä tunteinansa häntä vainosi ja ahdisti, syvälle syöpyi sielunsa pohjaan. Outo oli hän, metsien mies, tällaisiin elämän kokemuksiin. Ikänsä kaiken oli hyvää ihmisistä uskonut, niin oli isänsä neuvonut, niin oli äitinsä vanhauskolainen opettanut. Hyvää oli hän omasta naisestaan uskonut, luuli naisen pyhänä pitävän kerran antamansa lupauksen. Luuli myös Ilja Huurinaisen, vieraan tukkilaisherran, pyhänä pitävän hänen pienoisen pirttinsä puhtauden. Niin oli hän luullut, yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettu metsien mies. Nyt oli hänen hyvä uskonsa särkynyt, hänen yksinkertaisen elämänsä luja perusta hajalle mennyt, oma naisensa ja Ilja Huurinainen olivat hänelle paljastaneet maailman pahuuden. Syvälle se hänen sieluunsa koski, jo tunsi sairaaksi tulevansa metsien mies.
Rauhatonna hän hiihtelee, ilman päämäärää harhailee, niin kerran huomaamattaan joutui Naurisvaaran tukkityömaan lähettyville. Viimoiksi oli Yrjö sinne hiihtämistä ajatellut, mutta mikä lie näkymätön vetäjä hänen suksenlatunsa sinne johdattanut, vasta avonaisen työmaan rannakseen jouduttuaan huomasi pysähtyä.
Siinä hän seisoo hämmästyneenä, yllätyksen lainaamana. Jo oli hävitys laajalle levinnyt, silmänkantamattomiin ulottui kaadettu alue, jolta kaikki puut oli viety putipuhtaaksi. Vain puoliksi lumeen hautautuneet latvukset, hangesta esille pistävät oksantyngät tuhotyöstä kertoivat. Niin ne ojentelivat nuo oksantyngät kuin vainajien luurankokädet, kuin oisivat armahdusta anelleet. Mutta kukas kuuli niiden mieltä hellyttävää anelua, kuuliko metsäherra vai kuulivatko nuo miehet, joita joka puolella hänen ympärillään hääri lumisina ja hikisinä, hääri ja teutaroi kuin pieniä paholaisia.
Mutta kas tuolla vähän kauempana oli jotakin kummaa tapahtunut. Joka suunnalta sinne kiiruhtaa työnsä kesken jättäneitä miehiä, käsistään kirveet ja kanget viskaavat, hevoset saavat jäädä kuomaansa odottamaan, niin on kaikilla kiire ja hoppu tuonne yhteen rykelmään. Siellä jo miehiä kihisee kuin muurahaisia, käsillään viittilöivät, jotakin kaivavat kaatuneen honka jättiläisen latvuksen alta.
Uteliaana Yrjö lähemmäs hiihti ja sai hän heti miesjoukon luo tultuaan kuulla suuren onnettomuuden tapahtuneen. Kaatuneen hongan latvus oli kaksi miestä lyönyt alleen, pahasti oli ne ruhjonut toisen hongan runkoa vasten, kun eivät ajoissa huomanneet paeta. Kumma uteliaisuus Yrjön mielen valtaa, tiheään ahtautuneen miesjoukon päiden yli hän kurkistelee nähdäkseen lähempää onnettomuuden uhrit. Siinä ne olivat miesjoukon keskellä, paraillaan niitä hevosloimiin kääritään, veri punaa tallattua ja sotkettua lunta. Joku viittilöi ja komentelee tungeskeli joita pois tieltä väistymään.
Nyt lähtivät niitä kantamaan lähinnä seisovan hevosen rekeen. Toinen on aivan nuori mies, melkein poikanen, mutta toisella on rehevä täysparta, jota suusta juokseva veri punaa. Säpsähti Yrjö, kun tätä parrakasta miestä hänen ohitsensa kannettiin. Mutta lie hänen silmissään näyttänyt kuin oisi tuo veriseen loimeen kääritty mies ollut Ilja Huurinainen, tukka oli aivan samanlainen, hajallaan aaltoileva tukka, ja veren punaama parta, ota anna Ilja Huurinaisen parta. Unohti silloin Yrjö itsensä, hänen huuliltaan pääsi:
— Tuohan on Ilja Huurinainen, itse Ilja Huurinainen!
Naurahti joku vanhempi mies hänen vieressään ja sanoi:
— Joskus voi toinen mies toiselta näyttää, sitä sattuu kyllä sellaista. Vaikka ei tuo mies näytä niin paljon Ilja Huurinaiselta, kun vähän tarkemmin katsoo.
Sattuivatko nämä sanat Yrjön mieleen? Niin sattuivat kuin oisi hänet pahanteosta kiinni tavoitettu. Hämilleen hän joutuu, syrjään vetäytyy, mutta vanha mies vielä hänen jälkeensä katsahti ja naurahti, aivan kuin oisi merkitsevästi toistanut: "Sitä sattuu kyllä, toinen mies voi toiselta näyttää."
Tämä tapahtuma syöpyi syvälle Yrjön mieleen. Hän ajattelee metsiä hiihdellessään, että paha kehno se niin hänen silmänsä lumosi, pani sen parrakkaan miehen Ilja Huurinaiselta näyttämään. Ja tuo toinen vanha mies, kuka lienee ollut, pani merkille miten hän pahan lumoissa kulki. Kun ei vain toisillekin menisi huomiotaan kertomaan.
Pahalta tuntuu Yrjöstä, melkein vaaralliselta joutua toistamiseen työmaan rannakseen. Ja yhäti häntä sinne vain veti. Muuanne oli hiihtävinhän, sieltä jälleen itsensä löysi, siihen vasta hiihdostaan havahtui, kun kirveen kolketta ympärillään kuuli, kun näki avonaisen työmaan edessään. Mikä häntä tänne hiihdätti, kuvasteliko mielessään salainen toivo, että toisen kerran näkisi saman mitä oli silloin kerran nähnyt? Oli tämä kummallista, lumotuksi hän oli tulemassa, pahan pääsemättömiin lumoihin joutumassa.
Hän lähtee Pohjoiskorven purolle hiihtelemään. Siellä hän mieli saukon jälkiä tarkastella, mutta sieltä hänet näitä jälkiä seuraillessa veti Louhijärven rantaan.
Jo siinä uusi ihme hänen eteensä aukeni: hyvinkin kilometrin laajuudelta oli Louhijärven ranta täpäten täynnä suuria tukkiröykkiöitä. Oli siinä jo tuhansia ja kymmeniä tuhansia komeita honka jättiläisiä ja yhtä komeita koiven kuusia tasaisiin pinoihin ladottuina. Muutamat pinot olivat hyvin korkeita ja oli niiden alle maata vasten asetettu vahvoja telapuita, jotta tukit eivät pehmeään suohon vajoaisi. Siellä täällä huomasi Yrjö telapuiden rupeavan pettämään, eivät nähtävästi arvanneet tätä rannikkoa niin veteläksi kuin se paikotellen oli. Mitä tässä moiset varustukset, ennen kevättä varmaan moni noista tukkiröykkiöistä rupeaisi liikahtelemaan, hajoaisi.
Hitaasti, omia aikojaan Yrjö hiihtelee, tukkiröykkiöitä tarkastelee. Runsaasti oli täälläkin miehiä ja hevosia ja kaikilla näkyi olevan tulinen kiire työssään. Hevosmiehet purkivat kuormiaan, vipujen ja kankien avulla raskaita tukkeja röykkiöihin vierittelivät. Mittamiehet ympärillä häärivät, leimasinrauta iskettiin reestä vieritetyn tukin latvapäähän, sillä norjalaisen merkki raapaistiin ja sitten mittahaka sovitettiin. Sukkelaan työ sujui, itse Ilja Huurinainen kaikkea valvoi ja silmällä piti. Välistä hän istahti korkean tukkikasan viereen, siinä suuret mittakirjansa polvilleen levitti. Asko Martikainen, hänen lähin apulaisensa, tukkikasan leimamerkkejä tarkasteli, hänelle huomioitaan saneli, mutta huoletonna istui Ilja Huurinainen. Ei näkynyt muistavan, että tukkikasa oli pettävällä pohjalla, telapuut suohon sortumassa.
Kun Yrjö hiihdellessään vanhan mittamiehen Iikka Penttisen tapasi, niin hänelle haastelemaan rupesi:
— Jo on tähän puuta ajettu, jos vain pohja alla kestänee.
— Kissaa se kestää, ennen kevättä on toinen puoli noista pinoista suohon vajonnut.
Iikka Penttinen huitaisi kädellään. Hetkisen vaikeni ja sitten lisäsi:
— Jos pahoja ennustanen, mutta ei kenenkään pitäisi jumalaansa kiusata.
Hämmästyi Yrjö näistä sanoista, mutta vanha Iikka Penttinen selitti, mitä hän jumalan kiusaamisella tarkoitti. Itseään Ilja Huurinaista hän sanoi tarkoittavansa. Oli kerran Ilja jo ollut vähällä joutua vierivän tukkikasan alle, mutta muistikos saamaansa varoitusta. Ei muistanut, mokoma hutilus miehiään, tuolla taas niin huoletonna istui, mittakirja polvillaan, ja kuolema päänsä päällä häilyi.
Unohtumattomaksi syöpyi tämä näkemänsä ja kuulemansa Louhivaaran Yrjön mieleen. Vai niin Ilja Huurinainen jumalaansa kiusasi, ei ajatellut, että jumala voisi hänelle kerran kostaa. Miten lienee Yrjöstä niin tuntunut, että metsien jumalalla oisi paljon kostettavaa Ilja Huurinaiselle, paljon tihuja töitä. Vai ajatteliko hän omaa kosteaan? Mistä hän tiesi, jos sitä ajatteli. Alati vain tämän jälkeen mielikuvituksessaan näki suohon sortuvia, vieriviä tukkikasoja, ja Ilja Huurinaisen hän näki hautautuvan vierivien tukkien alle. Suuri miesjoukko hänet sieltä esille kaivoi ja hevosloimeen käärittynä hänet pois kannettiin, paitansa verta valuen, tuo komea täysparta.
Näin kaikki näkemänsä ja kuulemansa Yrjön muistossa suli yhdeksi kiinteäksi mielikuvaksi. Se yhtenään häntä kiusasi, yhtenään väikkyi hänen mielessään. Yrjö ajattelee, että paha kehno se hänelle näitä kummia kuvia näytteli, häntä pahan tielle houkutteli. Hän silmiään ristii, pyhän nimeä mainitsee painajaisestaan eroon päästäkseen. Mutta kun luuli pääsevänsä sen kynsistä, niin jo toista tietä luokse luikerti. Kun Ilja Huurinainen mielestä unohtui, niin silloin jo metsäherrakin rupesi Yrjöstä pahalta ja petolliselta näyttämään. Kun hän Louhivaaran alla olevassa koivikossa hiihdellessään muisti metsäherran puheita, niin siltä alkoi hänestä tuntua, että narrinaan metsäherra oli häntä vain pitänyt. Oli varmaan metsäherra hänen onnettomuutensa edeltäpäin aavistanut, mistä lienee aavistanut ja nähnyt, ja niin häntä enemmän kiusatakseen vain mokomia hänelle kuvaili.
Kotona oli Yrjön olo kaikkein vaikeinta, siellä niin kumma likaisuus tuntui joka sopesta löyhkävän. Nainen varmaan oli niin huolimattomaksi tullut, pirtin pyhäisen puhtauden antoi mennä menojaan. Miettii Yrjö, miettii mielessään, että jo maammo vainaja varmaan siunaisi tätä likaisuutta, hänen naiselleen kyytiä antaisi. Mutta olikos hänestä antamaan, vaikea oli naiselleen mennä puhumaan, häntä neuvomaan. Häpesi Yrjö naisensa puolesta, voi miten häpesi tätä kuvaamatonta surkeutta.
Liekö nainen itsekin vähän hävennyt tai muuten pelännyt. Usein olivat silmänsä itkemisestä punaiset, arkana askareissaan liikkui. Vaikka Yrjö ei naiselleen pahaa sanaa sanonut, niin kumma arkuus näkyi naisen mielen vallanneen. Vai oisiko juuri Yrjön itseensä sulkeutuva rauhallisuus naista peloittanut, jos lienee aavistanut lähenevää onnettomuutta, salaperäisenä uhkaavaa.
Niin kuluvat päivät, raskaat ja painostavat päivät. Mutta Ilja Huurinainen vain eleli niinkuin ei mitään kummempaa oisi tapahtunut. Mainio mies oli Ilja Huurinainen, maailmaa nähnyt mies, ei paljon välitä tämmöisistä tapahtumista. Jo on päässyt entiselleen, taas iltaisin totia maistelee. Yrjöllekin väkevää totia tarjoilee, on ruvennut häntä jälleen norjalaisen mieheksi houkuttelemaan.
Pohjoiskorven purolla Louhivaaran Yrjö puuhailee. Saukkoa hän on ruvennut siellä pyytämään, luuli metsien mies lumoista kiusaavista sillä pääsevänsä, kun mielityöhönsä turvautui. Niin hän kotoaan kantoi suuren rykelmän saukonrautoja, lujasti lyöviä pykälikkäitä sankarautoja, ne mustien kiiltokarvojen kulkureijille viritteli. Nyt hän reikien alapuolella vedenpitävää sulkua rakentelee.
Oli sulun rakentamisessa aika paljon puuhaa. Ensin piti jää särkeä koko puron leveydeltä, sitten paalut pohjaan lyödä, lujat vaajat iskeä ja vihdoin näiden vaajojen väli havua täyteen tallata, havua ja muuta sammalta sekaisin. Oli hikeen asti ahertamista, jos tahtoi pitävää työtä tehdä. Vasta iltahämärissä sai Yrjö sulkunsa valmiiksi. Nyt hän sen tehoisuutta tarkastelee, mielihyvissään hykähtelee, kun sulusta ylöspäin alkaa puron rannoille ilmestyä lumeen vetisiä läikkiä. Juurien alusontelot ja komot vedellä täyttyvät, jään alta kuuluu hiljaista pulinaa, veden loiskahtelua. Jo on pari kulkureikää jäänyt veden täyttämälle alueelle, mutta ylempänä on vielä kaksi reikää tulvan tapaamattomina.
Yrjö käy vielä kerran sulkunsa tarkastamassa, huolellisesti hän tukkii siihen ilmestyneet vähäiset vuodot. Nyt se on hyvä ja pitävä, nyt tulva jo viimeisiä reikiä lähentelee, on käsissä jännittävät hetket.
Viimeisten kulkureikien vaiheille Yrjö vahtiin asettuu. Hievahtamatta hän kyyköttää suuren korpikuusen juurella, sormi valmiina pyssyn liipasimella. Nähkääs, Yrjö, ei rautoihinsa luottanut, ne saattoivat veden kohotessa kiinni jäätyä ja musta kiiltokarva, viekas veitikka, ujuttausi niiden läpi varovasti jäälle, niitä laukaisematta tiehensä livahti. Vaan kun pyssymies varansa piti, niin eipä viekkaus pelastanut jään alla piileskelijää.
Kovassa touhussaan ei Yrjö ole hämärän tuloa huomannut. Nopeaan tulikin hämärä tänä päivänä, taivas pilveen vetäytyi ja pimensi ilman syvän korven kohdussa, ennen aikojaan pimensi. Mitä lie valmistellut talviainen, kunnollista lumituiskua lienee valmistellut. Niin ilma sakoo ja jo tohahteli tuuli raskaasti kuusikon latvoissa, tohahteli ja tuprunaan sieltä oksille kertynyttä lunta maahan karisteli. Nämä olivat talviaisen valmisteluja, puisteli vähän turkkiaan, keventeli enintä taakkaansa. Mutta sitäkö Yrjö touhussaan huomaisi, kun hän täynnä erämiehen jännitystä piilopaikassaan vaanii. Vielä hän hämärältä mainiosti riistan näkisi, ei livahtaisi hänen tarkalta luodiltaan karkuun musta kiiltokarva.
Mutta kas kun talviainen turkkiaan puistelee hämärtyvässä korvessa, niin siellä herää silloin paljon elämää. Väkeä kaikenlaista liikkeelle lähtee, pieniä talviaistonttuja kuusikon kätköissä vilistää, puikkelehtii ja vilistää tonttuja ja muita menninkäisiä. Ja paha kehnokin silloin korvessa omilla asioillaan kulkee, on sillä siellä hommaa ja kähmimistä kaikenlaista.
Sattui se nytkin liikkeellä olemaan, karvajalkainen kähmijä, mistä lienee matkoiltaan tulossa ollut, niin siinä purolla yhytti Louhivaaran Yrjön saukkoa vaanimassa. Tietäähän kehnon karvajalkaisen, mitä se tekee kujeita, kun hämärissä saukon pyydystäjän yhyttää. Se lyöttäytyi Yrjön kera samaan hommaan, kyykistyi Yrjön selän taakse vaanimaan. Mistäs Yrjö hämärissä kehnon tuloa huomasi.
Niin he nyt siinä kyyköttävät ja vahtivat, kehno Yrjön selän takana kyyköttää, luihuja korviaan liikuttelee. Sillä oli muuta mielessään ja nytkös se alkoi kummiaan tehdä: Niin sotki saukon pyyntihomman pahanpäiväisesti, Yrjöstä alkaa yhtäkkiä tuntua, ettei hän kyykötäkään saukkoa vahtimassa, vaan toista hän vaanii otusta. Itseään Ilja Huurinaista hän on vaanivinaan, sitä hän tähystää, että Iljan suuri puuhkalakki kohoaisi varovasti tuolta avannosta, kohoaisi ensin Iljan lakki ja sitten vähitellen koko parrakas pää, ovelat veitikkasilmät pälyen ja vilkuillen joka puolelle. Hän puristaa lujemmin pyssynsä piippua, sormi kopeloi varoen liipasinta tullakseen vakuutetuksi, että se toimii nopeasti ja herkästi. Kohoa nyt Ilja Huurinainen, ujutaikse ahtaasta reijästäsi näkyviin, mokoma naisten naurattaja!
Tuuli tohisee raskaasti metsässä, hämärä on sakenemassa pimeydeksi, ja silloin kehno taas asian toiseksi sotki: Niin nyt Yrjöstä alkaa tuntua, ettei Ilja Huurinainen enää olekaan jään alla piileskelemässä, vaan on jo jostakin salareijästä ylös kömpinyt ja nyt hänen takanaan ilkkuen nauraa virnistelee hänen turhalle vaanimiselleen. Ihan selvään hän on takanaan kuulevinaan naurun hihitystä ja metsässä risahtelee, liikkuu ja risahtelee. Hän vilkaisee taakseen ja silloin hän havahtui lumouksestaan. Jo tajusi Yrjö, että paha kehno hänen takanaan oli kujeitaan tekemässä, hän silmiään ristii, kolme kertaa silmiään ristii ja siunauksen lukee. Ja kun kolme kertaa silmänsä ristitään ja siunaus luetaan, niin ei silloin enää kehnon auta muu kuin vilistä tiehesi, vilistä sen minkä pääset karvaisilla kolvillasi.
Ja tuskin oli Yrjö tästä pahan lumouksesta päässyt, kun kulkureijällä jokin liikahti, kuului helähtävä napsahdus ja pelmahti, pelmahti hangella musta otus. Nopeasti Yrjön pyssy kohoaa, mutta kun hän huomasi otuksen riuhtovan ja heittelehtivän lumessa, niin arvasi sen lujasti tarttuneen hänen virittämiinsä rautoihin. Mitäs siihen enää laukausta ampumaan, hän harppasi otuksen luo ja kolhaisi sen pyssynsä perällä tuperruksiin. Hän ennätti parahiksi tämän tehdä, se veitikka oli rautoineen päivineen survoutumassa avantoon, jään alle kuolemaan paeta mieli.
Komea on Yrjön saama otus, pitkä ja lihava, sen musta ja tiheä karva on silkinhieno. Hyvin Yrjö sen kädellään tunsi, vaikka pimeä estikin tarkemmin näkemästä. Oli siinä komokkopurojen asukas kaikkein parhainta lajia. Mutta nyt juolahtaa Yrjön mieleen, että jos se oisikin kehno itse, kun on niin komeaksi tekeytynyt. Hän taasen silmiään ristii, siunauksen lukee, ja kun silloin otus ei hävinnyt olemattomiin, niin siitä hän tiesi sen saukon olevan, kiiltokarvan pyytämänsä.
Hyvillä mielin hän saaliin selkäänsä nostaa, rautoineen päivineen olalleen heittää ja niin lähtee pimeän korven läpi kotiinsa hiihtämään.
Tuuli on yltynyt rajuksi lumimyrskyksi, korvessa rytisee ja ryskää, kun talviainen siellä tietään kulkee. Hyvin sentään meni matkanteko korven suojaavassa kuusikossa, mutta kun Yrjö joutui Naurisvaaran aukealle työmaalle, niin siinä jo vastaan ruoskiva lumi ja räntä pyrki silmät sokaisemaan. Vähät sentään Yrjö, itsestään, mielihyvää hän tuntee, kun talviainen vähän tasoitteli Ilja Huurinaisen miesjoukon jälkiä. Saivat muutaman päivän hikoilla, ennenkuin tämän pyräkän hautaamat tiet saataisiin avatuiksi, saivat päivän työtä tehdä, lapiot kourassa heilua oikein miesvoimalla, Näin Yrjö mielihyvissään ajattelee, hitaasti eteenpäin urrii.
Mutta olivat ne suuremmat vallat tänä yönä varanneet hänelle vielä yhden yllätyksen, kaikkein suurimman yllätyksen: Alkaa näkyä hänen silmiinsä lumisesta pimeydestä kumma kumotus, kuin suuri tulipalo oisi siellä ollut. Hätkähtää Yrjö, että joko paha kehno taas hänelle kujeilee, seisahtuu suksillaan ja tähystelee tiukasti näkyvää kumotusta, pyyhkii rähmäisiä silmiään, lumen sokaisemia, ja taas tähystelee.
Ja jo tuli silloin Yrjö vakuutetuksi, ettei tämä näkemänsä ollut pahan kehnon kujeita, vaan tulipalo siellä tosiaan oli. Se näkyi työmaan rannaksesta niiltä paikoilta, missä norjalaisen tukkilaistupien piti olla.
Mikä lie silloin Yrjön mielen vallannut, oliko se uteliaisuutta vai mielihyvää vai mitä muuta lie ollut. Niin vain läksi häntä eteenpäin hiihdättämään, niin kummasti häntä hoputti lähemmäksi pääsemään, jotta paremmin näkisi myrskyn kiihdyttämän palon. Ja jo näkee hän sen, näkee miten tervaisista honkahirsistä kyhätty tukkilaistupa roihuaa kuin öljyllä valeltu. Liekit lentelevät rajun tuulen pieksäminä kauas yöhön, ne nuoleskelevat lähellä olevien kuusten latvoja, ne hyppelevät, hyppelevät rätisevinä, säkeniä syytävinä kimppuina ja lennättelevät mukanaan palavia kekäleitä. Melkein kokonaisia tulessa roihuavia honkahirsiä ne kauas metsään lennättelevät. Ja Yrjö näkee miten palon ympärillä miehiä kihisee, puolipukimissaan olevia miehiä. On siinä miestä kihisemässä ja juoksentelemassa, huitovat ja hosuvat käsillään, lumimyrsky niitä vihaisesti ruoskii ja kurittaa, ne näyttävät myrskyn käsissä huitovilta ja hyppiviltä pieniltä paholaisilta.
Viimeisen taipaleen Yrjö myötärinnettä laski, niin hän tulla kohahti palon ympärillä kihisevän miesjoukon keskelle kuin öinen kummitus tai muu luminen kyöpeli. Säikähti miesjoukko, jo ennestään pökerryksissä oleva, pahanpäiväisesti hänen tuloaan säikähti. Jo siinä yksi siunailee, toinen sadattelee, kauemmas hänen lähettyviltään peräytyvät. Mutta Yrjö mielihyvissään nauraa:
— Ka mitäpä minusta pelästyitte, metsänkävijästä!
Vai ei häntä pelästyä, niin mokoma oli hän näkemys, kuin itse ukko talviainen, hankihyyppä myrskyn lietsoja. Tottapa sitä lie ollutkin kumma kulkemassa, tihujaan tekemässä pimeänä myrsky-yönä. Ja mikä ihmeen otus hänellä oli vielä selässään, musta ryökäle?
— Ka saukkohan tämä on, tottapa saukon tuntenette.
Yrjö riiputtaa saalistaan kaikkien nähtävänä, miesjoukolle kertoo miten hän oli pyyntihommassaan myöhästynyt. Ja sieltä kun tulossa oli, niin täältä kumman kumotuksen näki, sitä katsomaan päätyi.
Toiset eivät Yrjön tuloa huomanneet, vaan kantavat palon lähettyviltä turvaan, mitä ovat viime hetkessä saaneet pelastetuksi. On siinä kilua ja kalua hujan hajan heiteltynä, yhtenään tupruava lumi pyrkii niitä jo hautaamaan, toisen palolta säästyneen tuvan suojaan niitä pitää korjata. Havukatoksen suojassa olevat hevoset ovat myös vaarassa, korskahtelevat pelästyneinä, pitimiään riuhtovat. Muutamia on päässyt karkaamaan, vauhkoina miesjoukossa juoksentelevat. Miehet koettavat ottaa kiinni pelästyneitä hepojaan, perässä juoksevat ja kiroilevat. Oli siinä hälinää ja touhua muun hälinän lisäksi, kun koetettiin pillastuneita hevosia saada kauemmas kuusikon suojaan paloa ja myrskyä pakoon.
Näki Yrjö myös paareja kannettavan toiselle tuvalle päin, hevosloimista ja minkä mistäkin tekaistuja kantovehkeitä. Sinne hän muun miesjoukon mukana työntyy, saa siellä kuulla miten palo oli alkanut, mistä lie niin äkisti alkanut, että koko tupa oli jo tulessa, kun maatamenohommista havahduttiin. Paljon oli jo miehiä nukkumassa täyteen ahdetuilla makuulavereilla. Montako niistä lienee kokonaan hiiltynyt, sitä ei kukaan tiennyt, toisia oli vähissä hengin saatu pelastetuksi.
On palolta säästyneessä tuvassa voihketta ja voivotusta. Yrjö koettaa sinne ovelta kurkistaa, mutta silloin kannettiin tuvasta ulos loimiin käärittyä miestä. Se mies oli jo voivotuksensa heittänyt, miehet asettavat kantamuksensa pihalla olevaan tyhjään rekeen. Tulipahan tällä tavoin tuvassa tilaa toisille.
Mikä lie Yrjöä uteliaisuus vaivannut, meni lähempää katsomaan rekeen tuotua miestä. Loimella oli se peitetty, hän hiukan loimen lievettä kohottaa, niin näkee miehen kasvojen aivan mustaksi hiiltyneen.
Säpsähti silloin Yrjö, silmänsä risti. Joku hänen vieressään sanoo:
— Se on Asko Martikainen.
Vielä enemmän Yrjö näitä sanoja säpsähti. Oliko mahdollista, että tuossa makasi Asko Martikainen, itsensä Ilja Huurinaisen apulainen, noin mustaksi hiiltyneenä?
Oli se Asko Martikainen. Vanha mittamies Iikka Penttinen siinä Yrjön vieressä seisoo ja hän kertoo Asko Martikaisen surullisen lopun: Aivan sattumalta oli Asko tuonne tuhon omaksi joutuneeseen tupaan mennyt. Täällä hän tavallisesti oli nukkunut, oli vain illalla pistäytynyt tuonne toiseen tupaan paria kotipuolensa miestä tapaamaan. Kylillä ne miehet olivat olleet käymässä, mitä lienevät sieltä tulijaisia tuoneet. Niitä tulijaisia Asko Martikainen meni maistelemaan ja tuossa nyt makasi kypsäksi paistuneena.
Se oli Asko Martikaisen loppu, nuoren ja iloisen Asko Martikaisen, ikävä sattuma, kotipuolen tulijaiset. Mutta toista Yrjö mielessään miettii, vaikka ei mietteitään sanoiksi sano. Niin hänestä tuntuu, että tässä oli väkevämmät vallat vaikuttamassa, väkevämmät vallat tai muut jumalat. Varoitus tämä oli jo itselleen Ilja Huurinaiselle, viesti oli näin Iljalle lähetetty, kun oli jumalia kiusannut, tehnyt tihuja töitä.
— Joko lienee sanan saanut Ilja Huurinainen?
Näin Yrjö hyvän tovin vaiettuaan kysyy ja kertoi hänelle Iikka Penttinen, että jo oli sananviejä lähetetty heidän torpalleen. Silloin oli vielä Asko Martikainen elänyt, kun sanan viejä lähetettiin, tunnossaan oli ollut ja itse sanan lähettämistä Iljalle hokenut.
Ei kauan viipynyt, kun Ilja Huurinainen tuli. Sieltä hän pyrystä ja pimeydestä ajoi korskuvalla hevosellaan. Huohotti hepo hurjasta ajosta hengästynyt ja luminen oli itse Ilja, yltäpäältä oli komea turkkinsa lumessa. Liekö vähän väkeviä maistanut, niin olivat rajut liikkeensä ja silmänsä sytenä paloivat. Kun kohosi reestään tantereelle, niin ensi sanoikseen sävähti:
— Missä on Asko Martikainen?
Hänelle näytetään Asko Martikainen.
Vavahti itse Ilja Huurinainenkin, kun apulaisensa hiiltyneet kasvot näki.
Syrjemmässä seisoi Yrjö, miesjoukon suojassa, ja sieltä hän pani merkille, miten Ilja vavahti. Lieneekö viestin tajunnut.
Vanha Iikka Penttinen sai Iljallekin tehdä selvää Asko Martikaisen lopusta. Vaieten Ilja Huurinainen kuuntelee, sitten sanoiksi puhkeaa:
— Vai sillä tavalla! Vai tulijaisia ne maistelivat! Helvetti! Ja nyt olen minä ilman apulaista, ne lemmon tulijaiset ja tuomiset veivät minulta hyvän apulaisen.
Ei sen enemmän Ilja Huurinainen menoa nuoren miehen vaikeroinut, ei tuvan paloa ja muita vahinkoja valitellut. Kerran ja toisen pihalla pyörähti, kurkisti tuvan ovesta sisään ja antoi Iikka Penttiselle määräyksen, että vaikeita vammoja saaneita on yötä myöten lähdettävä ihmisten ilmoille saattamaan.
— Ei ole tässä tiloja sairaalalle!
Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Rekeensä oli jo hyppäämässä, silloin miesjoukosta Yrjön huomasi ja hänet mukaansa kutsui.
Sinä iltana Ilja Huurinainen paljon totia maisteli. Jo oli aikaisemmin maistanut ja heti perille tultuaan Yrjön naisen komensi uutta vettä kiehuttamaan. Levottomasti hän sitä odotellessaan kävelee tuvassa ja kamarissa, yrittää välillä lähtökiireessä pöydälle heittämiään papereja järjestellä, mutta taas tästä hommasta luopuu ja kävelemään lähtee. Saivat virua tärkeät paperit pöydällä puoliväliin tyhjennetyn konjakkipullon seurana. Hän ryhtyy tuvassa tarkastelemaan Yrjön saamaa saalista, sitä kädessään riiputtaa, sen karvaa silittelee:
— Saakeli, on siinä komea kiiltokarva. Se kannattaa hyvät peijaiset! Vai mitä, Yrjö, ajattelet, eikös tänä iltana ryypätä tämän sinun riistasi peijaisia?
— Ka jos pitänee ryypätä, myönnyttelee Yrjö.
— Tietysti pitää ryypätä. Metsähinen pahaksi panee, jos ei hänen antimilleen peijaisia pidetä.
Vielä hän hetkisen riiputtaa Yrjön saalista, näkyi sitten muistavan toisen asian ja ääneen naurahtaa:
— Niinpä niin, saukon peijaisia me tänä iltana ryypätään. Ja siinä yksin tein tulee ryypätyksi toisetkin peijaiset, Asko Martikaisen peijaiset.
Hän nauroi toistamiseen äänekästä naurua ja sanoi Asko Martikaisen myös hyvät peijaiset kannattavan. Hyvä poika oli Asko ollut, hyvän oisi hän siitä vesasta tukkimiehen kasvatellut, mutta tuli toinen isäntä ja Askon omakseen otti. Häneltä Asko pois otettiin ja Yrjölle hyvä riista annettiin, mutta hänpäs oli mies, ei joutavia valitellut, vaikeroinut. Molemmille peijaiset kustansi!
Tämä oli Ilja Huurinaisen muistopuhe Asko Martikaiselle ja sitten hän jo muista asioista puhumaan rupesi. Sekoitti lasin itselleen, toisen sekoitti Yrjölle ja tätä tehdessään alkoi kehua:
— Olet sinä suuri eränkävijä, vietävän suuri olet eränkävijä, riistanpyytäjä. Ei pyry sinua estä, ei pimeä pelasta otusta, jonka jälkiä olet vaanimaan lähtenyt.
Miten lienevät nämä sanat niin sattuneet Yrjöön. Jos lienevät muistuneet mieleensä kehnon kummat kujeet, kun hän oli itseään Ilja Huurinaista siellä purolla vaanivinaan. Oudosti hän vavahti, kun Ilja niin kehui, ettei pimeäkään pelastanut otusta hänen vaanimaansa.
Mutta Ilja muuta mielessään miettii ja jo mietteensä sanoiksi sanoo:
— Lienee sääli sinun luopua riistaa pyytämästä, mutta jo sinun nyt pitäisi siitä luopua. Minulta on Asko Martikainen pois otettu ja minä miehen hänen tilalleen tarvitsen, tulisen paikalle tarvitsen miehen. Tule sinä, Yrjö, minun miehekseni, heitä eränkäyntisi, vaikka vain vähäksi aikaa heittäisit, jotta minä tästä pulasta selviäisin.
Näin Ilja Huurinainen Yrjöä maanitteli, melkein vesissä silmin maanitteli.
Liekö Yrjö jo tätä maanittelua odottanut vai miten lie hänestä muuten tuntunut, että nyt hänen jo piti suostua Ilja Huurinaisen mieheksi rupeamaan. Ja kuitenkin kaikitenkin hänen on vaikea sanoa suostuvansa. Hän omia sanojaan säpsähtää, aivan kuin toinen, näkymätön sanoja hänen vieressään seisoisi, hänen puolestaan myönnyttäisi:
— Ka pitänee tulla, tottapa pitänee riistan pyytäminen vähäksi aikaa heittää ja tulla sinulle apulaiseksi.
Sattui myös Yrjön nainen nämä sanat kuulemaan. Hän oli tupasesta tulossa, oli juuri oven avannut, kun Yrjön sanat kuuli. Siihen hän kynnykselle seisahtui, Yrjöä tarkasteli, vuoroin Yrjöä vuoroin Ilja Huurinaista. Ja niin kumma säikähdys silmissään kuvastui.
Niin oli Ilja Huurinainen pitänyt apulaisensa Asko Martikaisen peijaiset. Parantumaton mies on Ilja, herkkä unohtamaan kohtalon kovat iskut, väkevämmän vallan lähettämät varoitukset. Ja nopea on toimissaan Ilja Huurinainen, jo toisena päivänä ryhdytään palaneen tukkilaistuvan paikalle uutta rakentamaan. Pyryn hautaamat tiet avataan uudestaan, lapiot heiluvat miesten kourissa, lumiauroja vedetään. Itse Ilja kaikkea valvoo, joka paikassa hän on töitä hoputtamassa.
Tulevat tuosta ruununmiehetkin Louhivaaran salolle tutkintoa pitämään. Kun palossa oli mennyt ihmishenkiä, niin tulevat ruununmiehet ja muut lääkärit, mutta näitäkös Ilja Huurinainen säikähtäisi. Vai ruununmiehiä Ilja Huurinainen säikähtäisi, kokenut Aunuksen kävijä, maailman markkinoiden kulkija. On hän elämässään nähnyt ruununmiehiä, on kerran Porajärvellä urjadniekat ja muut nappiherrat ruoskalla kurittanut, koko Aunuksen käräjäkansan pirtistä pihalle lennättänyt. Sen tekosen teki kerran Ilja Huurinainen, kun mielivät häntä ryssän mirovoit ja urjadniekat sakolla rangaista. Solmu ruoskalla käräjät kävi, pirtupuoliskoilla sakkonsa sovitti, ja kauan tästä tapauksesta tarinat kertovat Aunuksen rajasaloilla.
Sen näköinen on mies Ilja Huurinainen, nauraa hän lääkärille, kun tämä tukkityömaan asunto-oloja moitiskelee.
— Menkää Aunuksen puolelle, herra tohtori! Tarkastakaa siellä niitä täitupia ja tulkaa sitten sanomaan, onko näissä meidän tuvissa mitään vikaa. Herrashuviloita nämä tuvat ovat, nykyajan mukavuuksia, mutta siellä on oikeita täitupia, jos niitä nähdä halajatte.
Sillä hyvällä saivat mennä matkoihinsa lääkärit ja ruununmiehet, viheltelee vain Ilja Huurinainen, kun heitä hyvästelemästä työmaalleen palajaa. Kehuu lähettäneensä evästystä ja terveisiä ukko ruunulle vietäväksi, että pitäköön vain miehensä siellä omissa kotihommissaan.
Näin parantumaton oli Ilja Huurinainen, erehtyi Louhivaaran Yrjö, jos luuli väkevämmän vallan varoitusten hänen mieltään muuttavan. Muuttumaton on Ilja, entisellään työmaalla isännöipi, entinen on mies Louhivaaran pirtin peräkamarissa elostaessaan. Jos ei liene toisaanne päin vähän muuttunut. Niin Yrjöstä alkaa tuntua, että Ilja Huurinainen heillä nyt jo isännöipi ja hän itse on vieras omassa tupasessaan, armoilla eläjä.
Mistä lienee moinen kumma tunto mieleen tullut. Yrjö mietiskelee, mietiskelee ja niin hän päättelee, että hänen naisensa ja Ilja ovat ruvenneet yhtä puolta pitämään ja hänet syrjään työntävät, vieraaksi tekevät. Liekö näissä päätelmissä perää ollut, liekö Yrjön nainen jälleen pahan pelkonsa, ankeat aavistuksensa unohtanut, vai muutenko Yrjöstä vain siltä tuntui. Saattoi koko kumma tunto siitä johtua, että Yrjö ei enää ollut vapaa mies, vaan Ilja Huurinaisen käskyläinen. Yrjö oli tottunut omissa oloissaan elämään, erämiehenä metsiä samoilemaan ja nyt oli hän kammitsoitu. Yrjö kärsi tästä, niinkuin metsien suureen vapauteen tottunut eläin kärsii, kun se rautaiseen häkkiin suljetaan. Ei Yrjön mieleen juolahtanut ajatus, että hän tästä elämänsä muutoksesta niin paljon kärsi. Muuta hän kuvitteli mielessään, kaikenlaisia kummia kuvitelmia: usein oli hän näkevinään, miten hänen naisensa ja Ilja Huurinainen salavihkaa toisilleen silmää iskivät, usein oli hänen korvansa kuulevinaan, miten ne hänen selkänsä takana sopottelivat ja supattelivat. Mistä sen tiesi, jos Yrjö ensinkään näki ja kuuli tällaista. Se näkymätön viekas veijari vain pani Yrjön niin näkemään ja kuulemaan.
Oli se taas tehnyt Yrjölle hyvät kepposet. Vai eikö Yrjön oikea vaisto, syvällisempi tunto viimeiseen asti vastustanut norjalaisen mieheksi rupeamista. Mutta pitipäs sen näkymättömän veijarin silloin Asko Martikaisen peijaisia juotaessa hänen rinnalleen ilmestyä ja hänen puolestaan myönnyttää: "Ka jos pitänee norjalaisen mieheksi ruveta." Niin se oli Yrjön puolesta myönnyttänyt, tehnyt Yrjöstä Ilja Huurinaisen käskyläisen. Ja nyt se veti Yrjöä hellittämättä omalle tielleen, pani Yrjön näkemään ja kuulemaan kaikenlaista olematonta.
Se keksi taas toisenlaisen kepposen: Kun Yrjö katselee, katselee tupasensa nurkassa olevaa vanhaa pyhimyskuvaa, niin siihen karvajalkainen kehno hänen rinnalleen ilmestyy ja häntä neuvoo, että piti kätkeä tämä kuva piiloon. Ei ollut muka silloin hänen maammo vainajansa näkemässä ja soimaamassa hänen häpeätään. No Yrjö kuvan kätkee pieneen arkkuseensa, vaatteiden alle peittelee, jotta ei vanhauskolaisen maammonsa muisto yhtenään mieleen tulisi. Mutta tämän päivän perästä Yrjö vasta varsin vieraaksi tupasensa tunsi, ei ollut siinä enää mitään hänen omaansa, ei mikään häntä enää ovesta sisään astuessa tervetulleeksi toivottanut. Jo säikähti Yrjö tätä muutosta, oli aivan ihmeellistä, miten tyhjältä ja vieraalta tupa tuntui, kun kuva oli poissa. Mutta se näkymätön veijari vain nauroi Yrjön säikähdykselle.
Työmaalla rupesi myös kummia asiota tapahtumaan. Kun Ilja Huurinainen ja Yrjö Louhijärven rannassa mittamiesten jälkiä tarkastavat, niin huomaa Yrjö muutamana päivänä harakan hyppelevän korkean tukkikasan harjalla. Se keikkui ja hyppeli siinä pitkän aikaa, nauroi välillä ja taas hyppelemään rupesi. Yrjö ajattelee, että mitähän tuo harakka tuossa iloaan pitää. Mutta kun myöhemmin saman tukkikasan ohi kulkevat, niin silloin Yrjö näkee sen telapuiden ruvenneen liikahtelemaan ja pettämään. Se oli merkillisen korkeaksi vuo vattu tukkikasa ja nyt sen telapuut alkoivat suohon upota. Kasan harjalta oli jo yksi honkatukki alas vierähtänyt, motkotti maassa aivan kasan vieressä. Yrjö ajattelee, että tuo tukki oli niinkuin istuimeksi asetettu, istahtaisi siihen mies, niin valeen saisi koko tukkikasan niskaansa.
Kaiken tämän Yrjö panee merkille tarkemmin asiaa ajattelematta. Ohimennessään huomaa ja merkille panee. Vasta vähän myöhemmin hän muisti, miten harakka oli siinä kasan päällä nauranut ja ilakoinut. Niin silloin Yrjö mielessään miettii, että itse paha kehno siinä oli ollut ilakoimassa, oli vain harakaksi tekeytynyt häntä pettääkseen.
Sen perästä Yrjö koetti tätä tukkikasaa kiertää, mutta kun se oli heidän kulkutiensä varressa, niin vaikea oli ohi päästä sitä näkemättä. Kulkee hän taas kerran siitä aamuhämärissä ohi, niin huomaa telapuiden vielä enemmän uponneen. Ja miten lie silloin Yrjön silmissä niin kuvastanut, kuin oisi tukkikasan vieressä maassa mötköttävällä hirrellä mies istunut. Säikähti Yrjö, ei uskaltanut enää sinne päin vilkaista, mutta hän tunsi mennessään, että yhä mies istui siinä, lyhyt takkiturkki yllään ja suuri mittakirja polvillaan. Ota anna Ilja Huurinaisen näköinen mies, niinkuin itse Ilja oisi siinä istunut, mittakirjojaan tarkastellut.
Yrjö tiesi, ettei Ilja Huurinainen ollut vielä työmaalla, oli jäänyt hänestä tukkilaistuville. Hän silmiään ristii pahan lumoista päästäkseen, mutta oisikos päässyt. Niin hän sinä päivänä kulkee kuin unessa oisi kulkenut, tuskin kuulee mitä Ilja Huurinainen hänelle haastelee, tuskin tajuaa mitä toimittelee. Yhä hän on vain näkevillään aamuhämärissä näkemänsä kumman ihmeen, se ei hänen silmistään kaikonnut, vaikka miten oisi koettanut muuta ajatella. Iltapäivällä he taas menevät tukkikasan ohi, Yrjö toisaalle katselee, mutta hän kuulee Ilja Huurinaisen sanovan:
— Pitäisi meidän tämäkin kasa vielä tarkastaa. Näkyvät siihen rupeavan uusia puita vetämään, niin entiset pitäisi sitä ennen tarkastaa.
Ei Yrjö ollut varma, sanoiko Ilja Huurinainen niin vai oisiko muu sanoja ollut. Ei hän mitään vastannut, ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, vaikka hänkin huomasi, että kasan toiselle puolelle oli veres jälki ajettu, niinkuin oisi aiottu ruveta siihen uusia tukkeja vetämään.
Toisena aamuna Yrjö ajattelee, että nyt se tukkikasa on varmaan jo alas romahtanut häntä kiusaamasta. Mutta yhä se oli paikallaan, vaikka telapuut olivat niin pahasti liikkuneet. Yhtenä he taas siitä ohi kulkevat ja niin Yrjö miettii mielessään, että ei se kumma nyt osaa kummitella, kun itse Ilja hänen rinnallaan kävelee. He ovat jo ohi kulkeneet ja silloin vasta Yrjö uskalsi vilkaista taakseen. Ja oisiko hämärä pettänyt tai mikä muu outo lumous hänen silmissään kuvastanut, taas hän oli näkevillään miehen tukkikasan vieressä, ilmetyn Ilja Huurinaisen. Hänen rinnallaan Ilja käveli ja siellä hän näki myös Iljan istuvan, mittakirjaansa selailevan. Takkiturkkinsa oli auki avannut, kuin oisi liika lämmin häntä vaivannut. Kuulee hän taas Iljan sanovan:
— Tänään meidän on tuo kasa tarkastettava, vai mitä arvelet Yrjö?
— Ka tottapa pitänee tarkastaa.
Säikähtää Yrjö sanojaan, sekä Iljan sanoja säikähtää että vielä enemmän omiaan. Hän tiesi varmasti, että tänä päivänä suuri onnettomuus tapahtuisi, mutta ei ollut hänellä voimaa sitä estää. Niin kulki hän kuin tuomittu kohtaloaan kohti kulkee, mikä lie väkevämpi valta häntä vetänyt, häntä ja Ilja Huurinaista.
Kaunis oli tämä kevättalven päivä, ensimäisiä kauniita kevätpäiviä. Aurinko jo sulatteli lunta korkeiden tukkikasojen harjoilta, metsästä niin tuores lemu tuoksahteli.
Kun he puolipäivän tienoissa tulivat tuon lumotun tukkikasan luo, niin siihen Ilja Huurinainen maahan vierähtäneelle tukille heti istahti. Siihen hän istahti, lyhyen takkiturkkinsa avasi ja siinä jäseniään oikoili lämmittävän päivän lekotuksessa.
— Jo tästä kevät rupeaa tulemaan, niin hän haastelee. — Tulee kevät, virrat aukenevat ja silloin me viemme nämä sinun kasvattamasi tukit muille markkinoille. Komeita tukkeja, vietävän komeita honkapuita, tokko lienen vielä konsanaan mokomia kuljettanut.
Väsyneeksi Yrjö itsensä tuntee, niin kumman väsyneeksi, kun tukkikasan päässä askartelee, leimamerkkejä tarkastelee. Mutta Ilja Huurinainen edelleen haasteli:
— Läksisit sinäkin Yrjö avarampaan maailmaan, vähän katselemaan ja ihmettelemään. Ja naisesi sinun pitäisi mukaan ottaa. Usko minua Yrjö, sinun pitäisi naisellesi vähän maailmaa näyttää, siitä se kostuisi ja virkistyisi.
Kuin kaukaa, hyvin kaukaa nämä sanat Yrjön luo tulevat. Hän mielessään miettii, että nainen on Iljan näin käskenyt puhumaan, häntä suureen maailmaan houkuttelemaan. Sinne hänen naisensa alati ikävöi ja nyt häntä koettivat sinne maanitella, mutta hänpäs ei lähtenytkään. Tokko Ilja itsekään enää lähtisi suureen maailmaan naisia naurattamaan, toisten miehien naisia.
Näin Yrjö ajattelee ja koko ajan hänestä tuntuu Ilja olevan hyvin kaukana. Ei hän mitään mahtanut, jos Iljalle joku onnettomuus tapahtuisi, tukkikasa vierähtäisi tai muu onnettomuus tapahtuisi. Oma syynsä oli, jos Ilja oli jumalia kiusannut, jumalia tai muita väkevämpiä valtoja. Ne Iljalle kostivat, ei hänen tarvinnut mitään tehdä.
Kasan toiselle puolen on ajettu suuri tukkikuorma, miehet sitä purkamaan ryhtyvät, suuria honkatukkeja vipukankien avulla kasaan vierittävät. Ilja Huurinainen toisella puolen jäseniään laiskasti oikoo, päivän lämmössä lekottelee ja suuren maailman oloista haastelee. Yrjö on polvillaan tukkikasan päässä, mittahakoineen hän siinä askartelee ja niin hänestä tuntuu, että hänen polvensa eivät kestäisi, jos hän yrittäisi seisoalleen nousemaan. Polvilleen hän lysähtäisi, aivan varmaan takaisin polvilleen lysähtäisi, niin on häneltä voimat menneet.
Silloin kuormaansa purkavat miehet vierittivät suuren honkatukin reestään. Kovasti jysähtäen se kasaan vierähti, Yrjön pään yläpuolelta kuuluu uhkaava rusahdus, koko kasa liikkuu, liikkuu.
Ja siinä tuokiossa, niinkuin ennen näkemätön valkeus oisi Yrjön silmissä sävähtänyt, väkevämpi voima hänen hartioihinsa tarttunut, hänet jaloilleen kiskaissut. Mitä Yrjö mahtoi, ei hän ajatellut mitä teki. Hän totteli tuota väkevämpää voimaa, painoi olkapäänsä liikkuvia tukkeja vasten, koetti niitä pidättää. Hänen luunsa rusahtavat, voimakas hän oli, jykevätekoinen metsien mies, niin voimakas kuin Louhivaaran salojen hallava uroskontio. Kenties yhden sekunnin ajaksi hän sai liikkuvat tukit pysähtymään, sen verran, jotta notkea Ilja Huurinainen ennätti pakoon hypätä. Hänen suuri mittakirjansa putosi maahan, mutta itse hän ennätti sivulle heittäytyä, ennenkuin ylhäältä putoava raskas honkatukki löi Yrjön olkapäähän. Silloin koko kasa hajosi, Yrjö sai toisen iskun kylkeensä ja vielä kolmannen iskun. Tukit raapivat häntä ohi mennessään, hän meni vierivien tukkien mukana, meni niinkuin kolisevilla rattailla ajanut oisi, kunnes äkkiä johonkin pehmeään putosi. Ei Yrjö tiennyt, mihin hän oli pudonnut, mutta hyvä hänen oli siinä olla, vuode pehmoinen alusenaan maata kellitellä. Ei mitään enää kuulunut.
Syvälle tukkien alle oli Ilja Huurinaisen mittakirja hautautunut. Ei ollut tämä kirja kehuttavassa kunnossa, kun miesvoimilla saatiin esille kaivetuksi.
Kauan harhaili Louhivaaran Yrjö raskaiden kuumehoureiden maailmassa. Kun hän muutamana päivänä heräsi näistä levottomista unistaan, paistoi kevään lämmittävä aurinko täydeltä terältään. Sen valo siilautui huoneeseen valkoisten uudinten lävitse, kaikkialla Yrjön ympärillä oli niin valkoista ja pehmeää. Lähellä hänen vuodettaan oli pöytä, jota peitti huikaisevan valkoinen liina, ja hänen vuodevaatteensa, nekös sitten olivat valkoiset ja puhtaat. Aivan peloitti niitä käsin kosketella.
Kummastelee Yrjö, miten hän oli tähän outoon ja ihmeelliseen huoneeseen joutunut, koettaa sitä mielessään muistutella, mutta eipä hän jaksanut muistaa. Todellisuus ja kuumehoureet sulivat Yrjön muistossa yhdeksi ainoaksi hämäräksi uneksi eikä Yrjö tiennyt, oliko se oikein untakaan. Mitä lienee ollut pahojen valtojen mailla vaeltamista, sen Yrjö vain muisti, että Ilja Huurinainen häntä jokaisella askeleella oli vainonnut ja ahdistanut. Oli Ilja ilmestynyt hänen tielleen vaikka minkä muotoisena, kaikki metsän otukset, karhut, ilvekset, saukot, kaikki muuttuivat Ilja Huurinaiseksi, jos hän yritti niitä pyydystää. Ihmettelee Yrjö, miettii mielessään, että mitä pahaa hän oli Iljalle tehnyt, kun tälle oli annettu niin suuri valta hänen ylitsensä.
Sitten Yrjö jälleen johtuu ajattelemaan, että mitäs varten hän oikeastaan makasi tässä ventovieraassa ja oudossa huoneessa. Eikö oisi ollut parasta nousta ylös ja hiipiä tiehensä, ennenkuin kukaan hänen täällä oloaan huomaisi. Tietysti se oli viisainta ja mikäpäs esti hänen täältä lähtöänsä, ei mikään ollut estämässä.
Yrjö koettaa todella nousta ylös vuoteestaan, mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Vain vasenta kättään hän saattoi vapaasti liikuttaa, mutta muuten hänen ruumiinsa oli tiukasti kääritty ja kapaloitu. Niin hänet oli kapaloitu kuin pieni ja avuton lapsi kapaloidaan, oli aivan naurettavaa miten hänet, miehinen mies, oli tällä tavoin makuulle pantu. Lienevät häntä sairaana pitäneet, mutta terve hän tunsi olevansa. Nuo kääreet vain hiukan rintaa ahdistivat, jos oisi niistä päässyt vapautumaan, niin liikkeelle hän oisi lähtenyt, tuonne kauniiseen kevätilmaan.
Yrjö ajattelee, että varmaan jo Louhijärven lahdenpoukamiin alkaa sulia paikkoja ilmestyä. Lähenee kalankutu, metsojen ja teirien soidinaika on parhaillaan ja täällä hänen vain piti maata toimetonna. Ja miten kummasti häntä taas rupesi väsyttämään, se oli tuo lämmin kevätpäivä.
Jälleen Yrjö unten mailla harhailee, mutta nyt hänen unensa jo ovat valoisampia. Äitinsä kanssa hän on Louhivaarassa elostavinaan, he lehdeksessä yhtenä kulkevat. Päivä niin kauniisti paistaa, siellä Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa on hiottavan lämmin. On siellä metsän siimeksessä lemua kaikenlaista, maammon taittamat tuoreet lehtikerput tuoksuavat ja hän sananjalkojen ja angervojen seassa juoksentelee, teirenpoikueita ahdistelee.
Sitten jo unohtui lehdeksessä olo, muita ihmeellisiä unia hän uneksuu. Pitkälle matkalle he ovat maammonsa kera lähteneet ja hänen isänsä ja vanha metsäherra ovat myös mukana samassa matkueessa. Hyvin Yrjö tiesi, että hänen isänsä ja vanha metsäherra ja hänen maammonsa myös, kaunis kantajansa, olivat jo ammoin sitten kuolleet, mutta nyt he kaikki elivät jälleen. Eikä Yrjön mielestä siinä ollut mitään ihmeellistä, että he kaikki jälleen elivät, nämä hyvät ihmiset, hänen rakkaat kasvattajansa ja neuvojansa. Vaikka hän oli jo parroittunut mies, niin yhäti hän kaipasi heidän opastustaan ja neuvojansa ja niin ovat he nyt kaikki yhtenä matkalle lähteneet.
Ah kuin pitkä olikin tämä taivallus, toivioretkelle he ovat menossa kaukaiseen monasteriin, joka oli suuren valkoisen meren keskellä. Monasti oli maammo vainaja elämässään puhunut sinne toivioretkelle lähdöstä, oli kertonut hänelle ihmeellisiä tarinoita tuosta kaukaisesta monasterista. Ei konsanaan siitä matkasta mitään tullut, mutta nytpä he ovat sinne lähteneet. Heillä kaikilla on yllään pitkät kauhtanat ja pitkä sauva kädessään, niinkuin toivioretkeläisillä piti olla. Kauhtanat on heillä kaikilla muilla, mutta maammolla on pitkä lumivalkoinen mekko, maahan asti ulottuva. Monta vuotta maammo eläessään oli mekkoaan valmistellut tätä matkaa varten, aina sitä valmisteli ja matkalle lähdöstään haasteli. Hyvin Yrjö muisti miten tämä mekko sitten puettiin maammon kuolinpaidaksi, mutta nyt oli se maammolla yllään eikä Yrjön mielestä tässä ollut mitään ihmettelemistä.
Niin he siis toivioretkeläisinä taivaltavat, kulkevat, kulkevat. Soita suuria heidän eteensä aukenee, nevoja silmänkantamattomia, ja silloin aina ihme tapahtui: siloinen silta heidän kulkeakseen ilmestyi, kaunis kapulatie, jota jalan kastumatta ylitse pääsivät. Hän välistä liukastelee, mikä kumma raskaus hänen jalkojaan lienee painanut, häntä suohon vetänyt. Maammonsa häntä ylös auttelee, hänelle haastelee:
— Poikueni, vielä sinun jalkasi pyhien tiellä kompastuu, mutta kun minun neuvoni mukaan askeleesi sovitat, niin hyvin silloin perille päästään.
Miettii Yrjö, miettii mielessään että jopa oli hän kömpelö noiden toisten rinnalla kulkemaan. Vanha metsäherrakin meni niin ketterästi, pitkän kauhtanan helmat vain heilahtelivat, kun se ravasi tuossa hänen isänsä rinnalla. Ja sillä miehellä nyt jalat olivat huonot olleet, jos hän oikein muisti. Ei niistä jaloista ollut paljon mihinkään metsäherran viimeisinä elinvuosina, mutta jopas olivat nyt parantuneet. Hän yksinään oli huono kulkemaan, jos maammo ei oisi ollut häntä auttelemassa, niin jo oisi hän taipaleelle uupunut ja suohon uponnut. Mutta maammo auttoi häntä, kaunis kantajansa, häntä rohkaisi ja opasti oikein askeleensa sovittamaan.
Niin he taivalta tekevät, monta päivää ja viikkoa kulkevat ja jo tuosta heidän eteensä suuri valkea meri aukenee. Ei näkynyt meren takaa rantoja eikä ääriä, ei ollut siinä rannalla laivaa eikä venettä heidän yli kulkea. Mutta kun he rantahiekalla polvilleen lankesivat ja silmänsä ristien maahan asti kumarsivat, niin jo taasen ihme tapahtui. Kun kasvonsa ylös nostivat, niin suuri laiva heidän edessään aalloilla keinui. Kelohongan he siinä äsken olivat vain nähneet uiskentelevan, mutta kelohonka oli laivaksi muuttunut heidän yhteisestä rukouksestaan. Niin he pääsivät kulkemaan sen suuren valkoisen meren yli siihen kaukaiseen saareen, jossa kaikkien pyhien monasteri oli.
Näin Yrjö unessaan toivioretkellä kulkee. Jo kohoaa valkoisen meren aalloista kaukainen saari, jo sieltä kultaisia kupooleja heidän silmiinsä kangastelee. Polvillaan he laivansa kannella jumalaa kiittävät, kun heidän silmiensä oli suotu nähdä tämä toivottu ihanuus, tämä kaukainen matkan määrä.
Jo ovat he laivallaan rantaan laskeneet, jo kultaista kujannetta kulkevat. Ihmeitä asioita oli maammo tästä kaikkien pyhien monasterista kertonut, vielä suurempia ihmeitä perille tultuaan näkivät. Kultaista he kulkevat kujannetta, tuohuksia pyhät miehet tien varressa pitelevät, heille tietä näyttävät. Kellot kumajavat kaikista kirkoista, heitä sisälle hartauteen kutsuvat.
Mutta ennenkuin heidät sisälle kaikkien pyhien kirkkoon päästettiin, piti heidän kulkea korkean kynnyksen yli. Niin heitä opastavat pyhät miehet neuvoivat, että heidän piti riisua kenkänsä ja sitten hypätä kynnyksen yli sisälle päästäkseen. No he kenkänsä riisuvat ja hyppäämään valmistautuvat, jokainen vuoronsa mukaan. Ensin hänen isänsä ja metsäherra hyppäsivät. Hyvin he menivät korkean kynnyksen yli, heidän pitkän kauhtanansa helmukset vain ilmassa hulmahtivat, kun kynnyksen yli keikahtivat. Vielä paremmin hänen maammonsa hyppäsi kauniissa valkoisessa mekossaan, kerran kun mekkonsa helmat kokosi, min silloin jo kynnyksen toisella puolen oli, ja kaikki pyhät miehet ylistivät, että siinä oli hyvä ja jumalalle otollinen kulkija sisälle mennyt.
Nyt oisi ollut Yrjön vuoro sisälle mennä, mutta suuri ahdistus silloin hänen mielensä valtasi. Hän tunsi jalkansa merkillisen raskaiksi, hän tiesi, ettei pääsisi kynnyksen yli ilman auttajaa. Hän maammoansa kutsuu ja pyytelee, että palaisi maammo takaisin häntä auttamaan, jotta osaisi hän askeleensa oikein sovittaa. Mutta turhat olivat hänen rukouksensa ja hänen hyvän maammonsa kyyneleet. Niin ovella vartioitsevat pyhät miehet sanovat, että omin voimin oli jokaisen tästä koettelemuksen kynnyksestä yli kuljettava. Ken ei siitä sisälle päässyt, sen pitkä toivioretki oli vielä kesken kulkemisen ja hänen pitäisi vielä toinen verta taivaltaa, jotta raskas syntikuormansa keventyisi.
Kehoittavat pyhät miehet kuitenkin Yrjöä vielä yrittämään, mutta joka kerran yrittäessään hän kynnyksen eteen polvilleen kompastuu. Kellot kumajavat korkeudessa hänen yläpuolellaan, niinkuin tuomiota hänelle oisivat kumajaneet. Hän suuressa hädässään ympärilleen katselee, että eikö mistään hänelle auttajaa ilmestyisi.
Silloin hän kansanjoukossa tutut kasvot huomasi. Säikähti Yrjö, kun nämä kasvot näki: Ilja Huurinainen siellä oli, piiloitteli pyhien miesten takana, sieltä hänen hädälleen ilkastellen nauroi. Jo silloin Yrjö tajuaa, että Ilja Huurinainen hänelle kiusaa teki. Miten lienee Iljalle sellainen mahti annettu, että hänen jalkansa herpaisi, hänet polvilleen kynnyksen eteen painoi, hänet esti sisälle pyhien joukkoon pääsemästä.
Tähän hätäänsä Yrjö heräsi. Lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä, hänen valtimoaan koetteli. Diakonissa sisar oli myös huoneessa, valkoisiin vaatteisiin puettu nainen. Lääkärin kasvot olivat parrakkaat ja niin Yrjö ensi hämmingissään luuli, että Ilja Huurinainen häntä oli kädestä pitelemässä, hänelle kiusaa tekemässä. Mutta pian hän erehdyksensä huomaa, hämmästyneenä sopertaa:
— Mihin ne joutuivat, Ilja Huurinainen ja ne muut?
Hymyilee hänelle lääkäri:
— Ei Ilja Huurinaisella mitään hätää. Hän on kyllä terveenä ja paranet sinäkin vielä, sillä kuume on jo häviämässä.
Jo Yrjö vähitellen pääsee tolkuilleen ja huomaa vain unia uneksineensa. Lääkäri ja diakonissa sisar hänelle kertovat, että kaksi kokonaista viikkoa hän oli maannut kuumehoureissa. Mutta ei ollut tämä mikään ihme, hän oli tosiaan saanut aika pahoja vammoja tukkikasan vieriessä. Hänen olkaluunsa ja oikea käsivartensa olivat ruhjoutuneet, monta kylkiluuta oli paikoiltaan irtautunut ja koko ruumis tullut pahoin murjotuksi. Ja sellaisena, huonosti sidottuna, hän oli saanut tehdä kuuden peninkuorman pituisen matkan tänne kunnan sairashuoneelle. Jo oisi siinä heikompi mies henkensä heittänyt, mutta hän oli vahvarakenteinen mies ja niin pelastui elämään. Hänen piti vain maata hiljaa vielä muutamia viikkoja, jotta ruhjoutuneet jäsenet hyvin parantuisivat.
Näin kertovat lääkäri ja diakonissa sisar. Seuraavina päivinä ja viikkoina on Yrjöllä kapaloituna maatessaan hyvää aikaa ajatella kohtaloaan. Pitkiä olivat Yrjön mielestä nämä kauniit keväiset päivät, ennätti siinä tosiaan paljon ajatella. Elävänä hänelle yhä uudestaan ja uudestaan palaa muistoon se kohtalokas päivä, jolloin Ilja Huurinainen ja hän menivät tuon turman tuottaneen tukkikasan luo. Pahan pauloissa Yrjö tajuaa silloin kulkeneensa, pahojen valtojen kahlehtimana ja kammitsoimana. Ei hän vieläkään oikein käsitä, mikä hänet silloin viimeisessä hetkessä sai mielensä muuttamaan, mutta varmaan siihen tulivat hyvät vallat väliin. Tottapa eivät liene tahtoneet Ilja Huurinaisen kuolemaa ja niin antoivat hänelle suuren väkevyyden, vaikka vähäistä ennen oli niin heikoksi ja voimattomaksi itsensä tuntenut.
Kykenivät ne hyvät vallat pahan kahleet kirvoittamaan. Ja hyvältä Yrjöstä nyt tuntuu, sanomattoman hyvältä, kun Ilja Huurinainen ei jäänyt vierivän tukkikasan alle. Aivan kuin sen suuren tukkikasan paino oisi hänen hartioiltaan pois vierähtänyt, niin kevyeltä tuntui olo ja elämä.
Muistelee Yrjö ihmeellistä unennäköäänkin, kun he toivioretkelle kaukaiseen monasteriin kulkivat. Sieti Yrjön aprikoida, minkä vuoksi hänet estettiin korkean kynnyksen yli pyhien joukkoon pääsemästä. Mitä varten hänen jalkansa olivat niin raskaat, mikä kumma syntikuorma niitä painoi, vaikka hän oli pelastanut Iljan hengen ja melkein oman henkensä Iljan hyväksi uhrannut? Ensin Yrjö arvelee, että jos pyhät miehet eivät oisi tästä vielä tietäneet, vaan luulivat hänen murhamiehenä pyhien joukkoon pyrkivän. Mutta pitihän sellaisten kaikki asiat tietää, salatuimmatkin seikat, niin varmaan nuo hänenkin hyvän työnsä tiesivät.
Oli siinä miettimistä, miten pyhät miehet niin menettelivät, hänet suurena syntisenä takaisin käännyttivät. Kun diakonissa sisar Yrjön mielestä näytti hyvältä ja hurskaalta naiselta, niin päätti Yrjö häneltä neuvoa kysyä, että mitä tuo ajattelisi hänen unestaan.
Paljon he puhuivat näistä asioista. Kun Yrjö oli unensa kertonut, niin kertoi vähitellen kaiken muunkin diakonissa sisarelle. Ja niin selitti diakonissa sisar, että Yrjön pahat ajatukset ja aivotukset ne olivat raskaana syntikuormana hänen jalkojaan painaneet. Sitä varten hänen maammonsa jo matkalla sai häntä suohon sortumasta autella ja perillä ei hän pyhien joukkoon päässyt, ennenkuin oisi kokonaan siitä taakastaan vapautunut. Ei se vielä vapauttanut häntä, että oli Ilja Huurinaisen kuolemasta pelastanut. Vielä hänen piti sopia Iljan kanssa, tunnustaa Iljalle, miten oli hänen kuolemaansa toivotellut. Asia oli niin, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä kuolemansynnin, tulla murhamiehen veroiseksi, vaikka kätensä olivatkin veritahroista puhtaat.
No ei diakonissa sisar tahtonut sanoa, että Yrjö oisi aivan niin suuri syntinen ollut. Paha oli Iljakin ollut, paljon oli onnettomuutta hänelle tuottanut, onnettomuutta ja muuta kärsimystä. Mutta paras oli sittenkin niin, että Yrjö taivutti mielensä sovintoon.
— Se saattaa Iljallekin hyväksi koitua, arveli diakonissa sisar.
Epäili Yrjö mielessään, välittäisikö Ilja Huurinainen hänen sovinnon tarjouksestaan. Jos vielä nauraisi hänelle Ilja, niin siinä oisi nolausta tarpeeksi. Mutta tottapa pyhät miehetkin siitä näkisivät, miten paatunut mies oli Ilja Huurinainen.
Ajatteli Yrjö naistaankin, mutta vaikea hänen oli näitä ajatuksiaan mennä diakonissa sisarelle puhumaan. Niin hän itsekseen mietiskelee, pitikö hänen naisellekin antaa anteeksi kaikki kärsimänsä, olla niinkuin ei mitään pahempaa oisi tapahtunut. Merkillistä, kun ei unessa hänelle naisesta mitään näytetty. Iljasta vain näytettiin, ei naisesta mitään. Ja siitähän oikeastaan kaikki oli alkuisin, hänen kärsimyksensä ja koettelemuksensa. Tottapa pyhien miesten oisi pitänyt tämä tietää, kun kaiken muunkin niin hyvin tiesivät. Eivät vain tahtoneet hänelle kaikkea valaista, kaikkea neuvoa ja opastaa. Vai oisiko asia ollut niin, että pyhien miesten mielestä ei naisen petollisuus ollut niin suuri synti. Mutta Yrjön mielestä se oli raskas synti, kaikkia muita raskaampi ja tuotti hänelle monta tuskallista ajatusta yksinäisinä hetkinään.
Niin Yrjön ikävät viikot vierivät, ja jo muutamana kauniina keväisenä päivänä Ilja Huurinainen tuli häntä katsomaan. Niin hän terveenä ja päivän paahtamana ilmestyi Yrjön sairashuoneeseen kuin Louhivaaran salojen väkevä keväthengähdys, kuin oisi tahallaan tullut metsien miehen mieltä kiusaamaan.
Sovinnosta piti Yrjön ruveta Iljalle puhumaan, mutta voi miten vaikealta tuntui sovinnosta puhuminen, kun mieleensä kaikki kärsimänsä vääryydet tulvahtivat.