Ja jos Ilja oisi edes huomannut, mikä kevään kaipaus kidutti tätä sairasvuoteella kalvennutta miestä. Jos oisi tämän huomannut ja sanansa sen mukaan sovittanut. Mutta entisensä on Ilja Huurinainen, vieläkö hän mitään huomaisi tai Yrjön apeasta mielestä välittäisi. Leveästi ja rehennellen hän haastelee, kevättulvista kertoilee. Niin hän kehuu, että jo oli Louhijärvestä liikkeelle lähdetty, tulvan ja jäiden mukana oli suurella ryminällä lähdetty. Siinä välissä mainitsee miten oli rutosti kevät joutunut, miten oli tulista kiirettä pitänyt viimeisten puiden vetämisessä.
Kaiken Ilja lasketteli yhdellä henkäyksellä, vaikea oli siinä lomassa mennä sovinnosta puhumaan. Viimeksi hän joutui kertomaan niistä suohon uponneista tukkikasoista, ja vavahti silloin Yrjö, kun Ilja Huurinainen alkoi tästä asiasta puhua. Mutta Ilja nauroi reippaasti:
— Se kovanonnen röykkiö oli kaikkein pahimpia, niin vetelä suo alla ja ympärillä. Ja kumman kauan paikallaan kesti, emme silloinkaan vielä mitään huomanneet.
— Jospa lienen minä huomannut.
Vaikeasti sanat Yrjön huulilta pääsivät, mutta kun pääsivät, niin jo Ilja Huurinaisen vuolas sanatulva katkesi. Hölmistyneenä hän Yrjöä katselee, että eihän tuo mies vain leikkiä laskene. Mutta outo oli ollut Yrjön äänensointu leikkipuheeksi ja niin outo oli Yrjön näkökin. Sanojaan tapaillen Ilja yrittää:
— Ethän tarkoittane…?
— Jospa tarkoittanen mitä sanoin. Jos hyvinkin lienen huomannut sen tukkikasan liikkumisen. Vaikka et sinä huomannut, niin jos minä lienen huomannut, jos lienee minulle näytetty enteitä ja varoituksia.
Hiljaisuus näitä sanoja seurasi. Tuntui kuin ajan ikuinen ratas oisi äkkiä pysähtynyt kuuntelemaan jo ounastelemaan, että mitä tässä huoneessa tapahtui, mitä outoja tilejä selvittämään nuo kaksi miestä valmistautuivat. Vihdoin Ilja Huurinainen hiljaisuuden katkaisee, yrittää vielä naurahtaa:
— Lienet sinä Yrjö tätä asiaa liiaksi ajatellut sairaana maatessasi.
— Totta puhut, lienen paljon tätä asiaa ajatellut. Lienen nyt ajatellut ja lienen jo silloin ajatellut, vaikka en silloin puhunut. Enteitä minulle näytettiin monenlaisia, tiesin onnettomuuden lähenevän, ka en tuosta puhua voinut, niin oli kieleni kahlittu. Paha kehno kieleni kahlehti, sinulle turmaa toivottelin.
— Minulle? pääsi Ilja Huurinaiselta hämmästynyt huudahdus.
— Ka sinullepa tietenkin, kenellekäs toiselle oisin turmaa toivotellut.Tietänet syyn, hyvin voinet arvata, minkä vuoksi sinulle tuhoa toivoin.Vai oisinko erehtynyt, sano jos öisin erehtynyt?
Vavahtavat Yrjön huulet, kun hän naurahtaa. Ei voinut Ilja Huurinainen kestää hänen katsettaan, tuon sängyssä makaavan kalpean miehen katsetta, joka tunki hänen lävitseen. Alas hän päänsä painaa, masennettuna istuu. Jo tunsi Ilja Huurinainen, monen naisen naurattaja, ensi kerran tilille joutuneensa. Mutta Yrjö toistamiseen naurahtaa:
— Tiesin sinut rehelliseksi mieheksi. Et kiellä tekosiasi, kun ovat kerran ilmi tulleet. Mutta mitäpä tuosta enemmän puhuisimme, siitä puhunemme miten sain enteitä monenlaisia lähenevästä onnettomuudesta.
Ja kaiken kertoi Yrjö, hitaasti ja yksityiskohtia myöten, kaiken näkemänsä ja kokemansa. Koko kärsimystensä raskaan ajan hän Iljalle kuvailee, miten paha kehno oli häntä koston tielle opastanut, miten hän koetti paeta kiusaajaa, mutta ei mihinkään päässyt, kun Ilja itse väkisin tahtoi hänet norjalaisen mieheksi saada. Vaikea hänen oli ollut elää, tuona turmion päivänä kaikkein vaikein, kun tiesi onnettomuuden lähenevän ja kehno kielen kahlehti.
Seurasi pitkä äänettömyys, kun Yrjö oli kertomuksensa lopettanut. Raskaasti hän hengähtää, mutta kirkas on katseensa, kun oli saanut tunnustuksen tehdyksi.
9 — Louhivaaran Patriarkka
Toisin kävi Ilja Huurinaisen. Hän katseensa maahan painaa, lienee syyllisyyden tunto pannut hänet häpeämään, vaikka ei vähää hävennyt Ilja Huurinainen, suuri maailman kiertäjä. Mutta metsien miehen äänettömät kärsimykset olivat hänelle uutta, ennen kokematonta. Oli hän monen miehen naisia nauratellut, mutta tämä mies taisi olla kaikkia muita väkevämpi, vaikka oli näyttänyt niin säyseältä ja hiljaiselta. Lauhkea kuin lammas on Ilja Huurinainen, hiljaa hän kysyy:
— Kosto oli käsissäsi, ei oisi laki sinua rangaissut, mitä varten minut pelastit ja itsesi uhrasit?
— Tottapa hyvät vallat lienevät niin tahtoneet, säästivät sieluni ikuiselta turmiolta. Mutta minua elä kiitä elämästäsi, mistään elä minua kiitä. Tokkopa oisin lakia pelännyt tai muuta tuomaria. Jos tuomari oisi siihen tullut, sillä hetkellä ilmestynyt minua säikyttelemään, niin tokkopa oisin sormeani kohottanut. Toinen tuomari tuli, silmissäni kirkkautena sävähti, minulle voimat antoi. Sitäpä elämästäsi kiittänet ja ylistänet, minulle anteeksi antanet, kun sinulle turmaa toivottelin.
Vavahti Yrjön ääni, mutta vavahti myös Ilja Huurinainen. Toistensa käsiä puristaen he erosivat. Ovessa on jo Ilja Huurinainen menossa, niin siinä hänet vielä Yrjön ääni tavoittaa:
— Naisen jo rauhaan jättänet, kokemattoman naisen. Tai jos viedä mielinet, niin pois vienet minun tupasestani, ja hyvän huolen hänestä pitänet.
Alas päänsä painaa Ilja Huurinainen kuin ruoskalla oisi häntä lyöty. Alas päänsä painaa ja ulos pujahtaa, mies maahan asti nöyryytetty ja masennettu.
Tukinuitto on Louhijoella parhaillaan. Ei ole uittoroikka pitkän pitkä, ei aivan lyhytkään, lieneekö peninkuorman pituinen, lieneekö lähes kaksikin peninkuormaa. Kärki on jo hyvin kaukana, häntäpää on vasta Louhijärvestä irtautunut, siellä joutilaiksi jääneitä uittopuomeja viimeisten tukkien mukana alaspäin lasketaan.
Muutamana päivänä kulkee jokivartta alaspäin outo matkalainen. Ei ole hän tukkimies, vaan nainen on, yksinäinen naisihminen ja suuri vaatemytty on hänellä kantamuksena.
Ei oisi ensi katseella tätä yksinäistä kulkijaa voinut tuntea Louhivaaran ruununtorpan naiseksi. Niin on ulkonäkönsä entisestään muuttunut, kukkeat posket ovat laihtuneet ja kalvenneet, ennen niin sirkeät silmät ovat paljosta itkemisestä turvoksissa. Ja entäs käyntinsä, notkea käyntinsä, miten se on väsyneeksi muuttunut, horjahtelevan hän näyttää. Päänsä hän pitää alas painettuna kuin hävennyt oisi tätä taivallustaan.
Vaikeata on hänen kulkunsa. Ei ole jokivarrella kunnollista polkua, vetisillä suoseuduilla täytyy hänen liukastavia puomipuita myöten astella. Monta kertaa hän putoaa kylmään veteen, likomärät ovat hänen jalkineensa ja hameidensa helmukset. Tietäähän tuon, eivät olleet nämä taipaleet tukkilaiselämään tottumattoman naispoloisen kulkuteitä. Kummako, jos hän on väsynyt, jos käyntinsä jo horjahtelee.
Ketä etsinee hän, yksinäinen kulkija, vahtipaikalta vahtipaikalle hän taivaltaa, jotakin kyselee ja taas eteenpäin lähtee, aina alaspäin alaspäin.
Ketäkö hän etsii, Louhivaaran torpan nainen? Oisihan tuon voinut arvata, itseään Ilja Huurinaista hän on etsimässä, ketäpäs muuta hän täältä hakisi.
Ei ole Ilja Huurinainen viimeisten parin viikon aikana Louhivaaran torpassa käynyt. Sen päivän perästä ei ole kertaakaan käynyt, kun oli Louhivaaran Yrjön parantumista katsomassa.
Siihen asti oli Ilja jokapäiväinen vieras Yrjön kotona, Yrjön naisen lohduttajana hän oli tämän suuressa yksinäisyydessä. Yrjöä kohdannut onnettomuus oli naista pahanpäiväisesti säikähdyttänyt, ensi hädässään hän joutui aivan pois suunniltaan, itki päivät ja itki yöt, heränneet tunnon tuskat tuottivat hänelle kalvavia kärsimyksiä.
Mutta osasi Ilja Huurinainen yksinäistä torpan naista lohdutella. Hän Yrjön sairashuoneelle, toimitti, huolti ja järjesti kaikki asiat parhaan mukaan. Hän oli hyväntekijä, sekä Yrjön että hänen naisensa suuri hyväntekijä ja laajasti hän kuvaili naiselle, miten hän ja Yrjö viime aikoina jo olivat hyviksi ystäviksi tulleet. Parhaita he olivat ystäviä, paljon näistä Yrjön kotioloistakin työmaalla haastelivat ja tarinoivat. Jos lienee Yrjö vähän aavistanut ja ounastellut näitä heidänkin välejänsä, jos tässä näin vähäisessä nyt oli mitä ounastelemista. Eihän Yrjö tästä sen enemmän välittänyt, viisas ja sopuisa mies, vai tästä Yrjö oisi mielipahaa pitänyt, jos naisensa osoitti vieraalle ystävällisyyttä, muun maailman kohteliaisuutta.
Näin Ilja, osasi hän asiat selvitellä ja siloitella, naisen huolet haihdutella. Jo unohti nainen tunnon tuskat, Ilja Huurinaisen metiset sanat, Iljan avulias ystävyys saivat naisen hätänsä unohtamaan.
Kun vain Yrjö oisi vammoistaan parantunut, hänen säyseä ja sopuisa miehensä. No Ilja Huurinainen lähti Yrjöä katsomaan ja lupasi palatessaan tuoda naiselle hyviä terveisiä. Mutta sen päivän perästä ei Ilja Huurinaista ole näkynyt Louhivaaran torpassa.
Arvaa tuon, mihin hätään Yrjön nainen tästä joutui. Jo alkoi hän aavistaa, millainen oli mies Ilja Huurinainen, jo suomukset hänen silmistään putosivat. Ja alkoi hän jo muutakin aavistaa, hyvän ja lauhkean miehensä äänettömiä kärsimyksiä. Mitä lienee Yrjön ja Iljan välillä siellä sairashuoneella tapahtunut, kun ei Ilja tullut enää mitään hänelle kertomaan, ei edes niin paljon jotta silmiään oisi tullut näyttämään.
Kaksi pitkää viikkoa hän oli näitä asioita suuressa yksinäisyydessään ajatellut. Voi miten tuntuikin Louhivaaran torpan yksinäisyys raskaalta ja painostavalta talvisen hälinän jälkeen. Paljon siinä ennätti tuntonsa tuskiin herännyt nainen ajatella ja kärsiä, monta kuumaa kyyneltä itkeä.
Ja nyt hän on menossa Ilja Huurinaista tapaamaan, tahtoi edes jotakin valaistusta saada pimeään yksinäisyyteensä, edes sen verran tietoa, oliko Yrjö enää elossakaan vai joko oli manalle muuttanut ja hänet poloisen ennen kuolemaansa kironnut.
Lapsensa, pienet poikasensa, hän on kahdeltaan kotimiehiksi jättänyt. Luuli hän Ilja Huurinaisen lähempää tapaavansa, jostakin Louhijoen yläpään koskilta löytävänsä, mutta nyt hän on jo puolen pitkää keväistä päivää Louhijoen vartta taivaltanut ja aina häntä alemmas ja alemmas neuvottiin. Näytti siltä kuin oisi Ilja Huurinaisella ollut kiire eteenpäin, pois näiltä Louhivaaran saloilta.
Uupumus jo tahtoo yksinäisen kulkijan voittaa, niin mielellään hetkiseksi levähtämään heittäytyisi. Siellä täällä ovat vahtimiehet jokivarrelle nuotioita viritelleet, voi miten oisi haluttanut lämmittävän nuotion ääreen istahtaa hiukan hengähtämään, likomärkiä jalkineitaan kuivailemaan. Mutta mikä kumma ujous tai muu häpeän tunto lienee häntä eteenpäin ajanut.
Tukkimiehet niin merkitsevästi toisiaan katselevat, kun hän heiltä Ilja Huurinaista kyselee. Vai haki hän Ilja Huurinaista, no tietysti Ilja oli alempana, etupään puolessa. Siellä Ilja tavallisesti pysytteli, sillä näin keväisin oli Iljalla kumma veto väljempään maailmaan. Mikä lienee kiire ollut!
Kun hän nuotion luota eteenpäin lähtee, niin on joskus takanaan naurua kuulevinaan. Ja niinkuin oisi eroittanut korvaansa katkonaisia lauseita:
— Vai Iljaa hän on hakemassa… taas yksi Iljan armaita!
— Ikävä taisi tulla, kun on etsimään lähtenyt!
Liekö sellaisia sanoja lausuttu, mutta niin hän on kuulevinaan, ja silloin hän päänsä vielä alemmas painaa. Ja suuri vaatemyttynsä silloin kahta vertaa raskaammalta tuntuu.
Mitäkö vaatteita hänellä oli tässä mytyssään? Ilja Huurinaisen lahjoittamia vaatteita hänellä siinä on. Siellä ovat Iljan lahjoittamat hienot sukat ja kiiltonahkakengät ja paljon muuta Iljalta saatua hyvyyttä hänellä siellä on.
Aikoiko Yrjön nainen nämä lahjatavarat takaisin Ilja Huurinaiselle antaa? Mistä hän tiesi mitä aikoi, suureen hätään joutunut naispoloinen. Jos lienee ajatellut, että Iljan mieli vielä heltyisi, kun hän saamiaan lahjoja takaisin tarjoaisi. Jos lienee sellainen toivo mielessään kuvastellut tai jos lienee muuta ajatellut, katumustaan ja omaa hyvää miestään. Vai jos ei liene mitään järkevää jaksanut ajatella, otti vain tämän vaatemytyn mukaansa. Yksitellen kaikki Iljan lahjatavarat piilopaikastaan esille; kaivoi, itkien niitä tarkasteli ja niin kaikki mukaansa otti.
Ja miten häntä nyt hävettää tämän vaatemytyn kantaminen, niinkuin kaikki jokivarrella olevat tukkilaiset oisivat arvanneet, että siinä hänellä oli Ilja Huurinaiselta saatuja lahjatavaroita. Niin on arka herännyt omatunto, kaikkea se häpeämään panee. Et voi niin hyvin vaatemyttyäsi kääriä, jotta et luulisi sen synnillisen sisällön jokaiselle vastaantulijalle näkyvän, likaista alennustasi kaikille paljastavan.
Niin hän jokivartta alaspäin taivaltaa ja vihdoin illan suussa hän Ilja Huurinaisen tapasi. Kun tuli vastaan ensimäinen kylä, niin siellä hänet neuvotaan muutamaan lähellä joenrantaa olevaan taloon, jossa Ilja kuului asuntoa pitävän.
Entisellään oli Ilja Huurinainen. Jos lienee näyttänyt vähän rasittuneelta, jos lienevät kasvonsa olleet vähän turvoksissa, valvomisesta vai mistä lienevät olleet. Mutta muuten oli entisellään Ilja, huomaavainen ja sulavakielinen.
Talon parhaimpaan huoneeseen hän Louhivaaran Aliinan saattelee. Siellä ovat hänen tavaransa, tilikirjat ja muut rahalaatikot, suuret matkalaukut ja avatut konjakkipullot pöydällä. Leveästi ja mukavasti näkyi Ilja täällä elävän, tässä mukavassa huoneessa, paljon leveämmin ja mukavammin kuin Louhivaaran pienessä kamarimökissä.
Mutta huomaavainen oli Ilja Louhivaaran Aliinalle, alkaa luistavalla kielellä hänelle selvittää, miten hän jo monta monituista kertaa oli ollut tuomassa hyviä terveisiä Yrjön parantumisesta, mutta jokivarrella olivat hänet aina pysäyttäneet ja takaisin käännyttäneet. Tiesi hän hyvin, millä ikävällä Aliina tietoja odotti, jopa jotta hän ei oisi arvannut ja käsittänyt miten Aliina yksinäisyydessään häntä ikävöi. Mutta minkäs mahtoi, kun tällaista väkeä oli hänellä, eivät ilman nenästävetäjää mihinkään selvinneet, ja uittoaika täällä Louhijoella oli niin lyhyt. Oli tässä rehkimistä, jos ennen tulvan karkuun menoa mieli sieltä korvesta pois ennättää.
Näin Ilja lavertelee. Lomassa hän kuumaa teevettä Aliinalle toimittaa ja päivittelee miten Aliinan jalkineet olivat kastuneet. Kuivamaan ne piti riisua, kuivamaan jalkineet ja kaikki, ei tässä niin kiirettä ollut.
Mutta Aliina ei suostunut likomärkiä jalkineitaan riisumaan. Vastenmielistä ja turhanpäiväistä hänestä on nyt Iljan hyvyys ja touhuaminen. Hän tunsi Iljan valehtelevan. Jos ei liene valehdellut sitäkin, kun kehui Yrjön niin hyvin parantuvan. Sellainen tunto hänellä vain on, että Ilja ei osannut puhua yhtä ainoata totuuden sanaa. Ja tuollaiseen mieheen hän oli niin luottanut, mokomasta kaikkea kuvitellut, hyväntekijänään pitänyt.
Talon nuori nainen, tytärkö vai mikä lie ollut, näkyi jo ennättäneen Ilja Huurinaiseen mielistyä. Teevettä tuodessaan hän huoneessa aikailee, ovipielessä arkana istuvaa Aliinaa epäluuloisesti katselee. Sellainen pystynokka naisihminen hän on ja vihaisesti niskojaan nakkaa huoneesta pois mennessään.
Tämä Louhivaaran torpan naisen olon vielä tukalammaksi teki, maan alle luuli häpeästä vajoavansa.
Mutta Ilja Huurinainen hänelle jo teetä kaataa. Itselleen hän laittoi väkevän totilasin. Oisi Aliinallekin laittanut, mutta kun Aliina jyrkästi kielsi, niin itselleen vain laittoi. Enemmän kuin puoli lasia konjakkia kuuman veden sekaan hulautti.
Aliina huomasi hänen kätensä vapisevan. Ja vasta nyt hän senkin huomaa, että Iljan kieli hiukkasen sammaltaa, Ilja oli juovuksissa jo näin aika päivällä. Jos ei liene niin paljon ollut, mutta kielensä sentään sammalteli ja silmänsä verenkarvaisina punoittivat.
Miten lienee yhtäkkiä Ilja Huurinainen hänestä niin vastenmieliseltä tuntunut, melkein häntä puistatti. Tuo Iljan suuri parta ja kaikki niin ruokottomilta näyttivät, ja entäs nuo parran lomasta välähtelevät valkoiset hampaat, eteenpäin työntyvät vahvat hampaat. Kuin ahnas petoelävä oisi ollut, vielä noilla hampaillaan kiinni iskisi, suuhunsa syödä hotkaiseisi, ahmatti.
Näin välistä toinen ihminen voi ruveta rumalta näyttämään, komea ja naurava mies voi silmissä petoeläväksi muuttua. Ystävinä on eletty pitkiä aikoja, parhaina ystävinä. On lämpimiä siteitä välille syntynyt, siteitä ja suhteita kaikenlaisia, salassa asuvan vietin veto on herännyt. Ja äkkiä rumuus paljastuu, suomukset silmistä putoavat, ja silloin jo petoeläväksi toista luulee. Säikähtää, että jopa on ahmatin lähelleen laskenut.
Niin nyt Louhivaaran torpan nainen Ilja Huurinaista säikähtää ja vaikea hänen on olla Iljan kanssa samassa huoneessa.
Liekö Ilja Huurinainen mitään huomannut, Aliinan ajatuksia arvannut. Hän edelleen lavertelee, kertoilee miten hän yhtenään Louhivaaran salolle takaisin ikävöi, päivät ja yöt ikävöi. Ei hän sellainen ollut, ei Ilja Huurinainen sellainen mies ollut, että hän tahallaan oisi paennut ja piileksinyt. Vai Ilja Huurinainen sillä tavoin, vielä hän takaisin palaisi Louhivaaraan. Uusia puita Louhivaaran metsistä ostettaisiin ja ensi talvena hän tulisi niitä kaadattamaan, ei sitä niin entisiä ystäviä jätettäisi, unohdettaisi.
Välillä hän hyppää taasen Yrjön luona käynnistään kertomaan. Olivat he Yrjön kanssa paljon haastelleet, menneen talven oloista ja muusta. Ja uniaan Yrjö oli hänelle kertonut, kummallisia unennäköjään, kun hän toivioretkeläisenä kulki kaukaiseen monasteriin. Hän väkinäisesti naurahtaa:
— Jos oisi tuo kumma unennäkö osviitaksi lähetetty, jos minuakin tästä neuvottaisiin toivioretkelle lähtemään.
— Eikös hän mitään muuta kertonut kuin tuota unennäköään? Eikö hän muutakin puhunut?
Aliinan henkeä tuntui ahdistavan, mutta pääsipäs vain tämä kysymys hänen huuliltaan, pääsi hätäisenä, käheänä kuiskauksena. Ja hätkähti silloin Ilja Huurinainen, hämmästyneenä häntä katselee. Mutta sitten hän jälleen nauraa, leveästi ja huolettomasti hän koettaa nauraa:
— Mitäpäs hän muuta oisi puhunut sen kummempaa?
— No vaikkapa näistä meidän väleistämme oisi puhunut. Lienee hän näistä talven pitkään tarpeekseen kärsinyt, ja ajattelin, että jos oisi sairaana maatessaan tämä asia mieleensä tullut.
— Vai niin sinä kuvittelet, nauraa Ilja, mutta hyvin väkinäistä on hänen naurunsa. — Vai sellaisia sinä Aliina, jotta Yrjö oisi niitä huomioitaan minulle haastellut. Mistäpäs minä niin tarkoin muistan, jos lienee siitäkin vähän haasteltu, sovinnossa ja ystävinä tarinoitu.
— Sinä valehtelet, Ilja, hyvin minä näen miten sinä valehtelet.
Aliina on itkuun purskahtamaisillaan, mutta hän vielä toistaa:
— Aina sinä olet minulle valehdellut, kaikista asioista valheita haastellut. Ja tähän asti minä olen sinua uskonut, yksinkertainen ihminen, mutta nyt minä en usko enää. Jo olen saanut niin paljon häpeää tuntea.
Ilja Huurinainen hätääntyi.
— Johan sinä nyt, johan sinä kummia ja ihmeitä. Mitäs häpeämistä sinulla, onkos kukaan mitään sinulle sanonut tai viitannut? Onkos Yrjökään edes niin paljon jotta oisi viitannut, yhdellä sanalla vihjannut?
— Sepä siinä onkin, että hän ei ole minulle vihjannut, vaan on äänettömästi kärsinyt. Pahemmaksi se vain häpeän tuntoni tekee. Jo minä nyt tiedän ja tajuan tunnossani mitä olen tehnyt. Ja näen minä, että on Yrjö sen sanonut sinullekin, siitä haastellut, mitä lienee haastellut. Mutta sinä vielä tahtoisit minun silmäni sokaista.
Jo huomasi Ilja Huurinainen täälläkin tilille joutuneensa. Oli Louhivaaran Yrjö jo hänelle totuuden sanoja puhunut, ja nyt Yrjön nainenkin jo hänen lumouksestaan heräsi. Hän oli sairaalassa saamastaan nöyryytyksestä niin lannistunut, että pysytteli poissa Louhivaaran salolta, Yrjön valtapiirin lähettyviltä. Mutta yhä hän luuli Yrjön naisen lumoissaan kulkevan. Siitä jälleen erehtyi niin luulemaan, kun Aliina moisen pitkän ja vetisen taipaleen takaa tuli häntä tavoittamaan. Mutta nyt näkikin naisen mielen muuksi muuttuneen, oisiko sairaana makaavan miehen kumma voima naiseenkin vaikuttanut. Siltä näytti, että oli Louhivaaran Yrjöllä oma salattu voimansa ja mahtinsa, salaperäinen valta, joka seinänä nousi hänen eteensä, hänet maahan masensi ja voimattomaksi teki. Hänen piti nöyryytettynä, siiville lyötynä pakoon pyrkiä tämän miehen valtapiirin ulottuvilta.
Hän vapisevin käsin lasiinsa tarraa ja ahnaasti siitä juoda hotkaisee pitkän siemauksen, kuin oisi mielinyt nielaista alas kaiken kokemansa nöyryytyksen, kaiken mikä hänen mieltään karvasteli. Niin hän juopi ja sitten taas yrittää puhua Aliinalle:
— Mitäs me sokaisemisesta ja semmoisesta puhumaan, en minä niin pahaa liene tarkoittanut. Hyvää on Ilja Huurinainen tarkoittanut ja hyvää on Iljan jäliltä tähän asti kuulunut. Hyvällä ovat ihmiset häntä muistelleet, missä onkin matkoillaan kulkenut.
— Jos lienee niin muualla, mutta ei kaikille näy hyvä hyväksi koituvan. Niin toivoisin minä, että Ilja Huurinaisen tuomasta hyvästä öisin osattomaksi jäänyt.
Taas talon nuori nainen huoneeseen tuli ja hänen perässään tuli useita miehiäkin. Ketä lienevät olleet Iljan uusia apulaisia, ei Aliina heitä tuntenut. Tilinmaksusta nämä miehet rupesivat Iljalle toimittamaan, suuria tilikirjojaan siinä pöydällä rupesivat levittelemään ja selailemaan, eivät vieraasta tuon enemmän välittäneet. Kiusaantuneena Ilja Huurinainen pullojaan ja lasejaan tilikirjojen tieltä siirtelee.
— Oisi jätetty tämä huomiseen, tuhisee hän, — niin väsynyt olen. Ja muutakin minulla tässä oisi, vieraita…
Mutta Aliina on jo noussut.
— Ei näistä vieraista väliä mitään. Ja kotiin minun jo pitää lähteäkin, on pitkä matka minulla kulkeani.
Ovessa vielä talon nuori nainen yritti häntä pidättää.
— Kantamuksesi unohdat. Vaatteita vai mitä sinulla lienee tuossa mytyssäsi.
— Ilja Huurinaisen ovat ne tavaroita, hänelle omansa antanet.
Tukkilaiset olivat työstään palaneet, koko talo oli niitä nyt tulvillaan. Pihamaalla porisi kivistä kyhätyllä tulisijalla rokkapata. Illallisruokaa siinä tukkilaisjoukolle keitettiin, maukasta ja voimakasta illallisrokkaa suuressa muuripadassa.
Tämän kypsymässä olevan keiton miellyttävä lemu havahdutti Louhivaaran Aliinan nälkänsä muistamaan, voi miten hänen vatsanpohjassaan yhtäkkiä pahasti hiukaisi. Hänen jalkansa horjahtelivat, hän luuli siihen paikkaan kaatuvansa ja pyörtyvänsä, jos ei saisi ruokaa.
Kun muuan tukkilainen näki hänen horjahtelevan ja aittarakennuksen nurkkaan nojaavan, niin tuli hänelle haastelemaan:
— Sairasko olet kulkijanainen, vai jos nälkä sinulla lienee? No eipä hätää mitään, jos sinun on nälkä, niin levähdä vain siinä. Pian tuossa keitto valmistuu ja riittää siitä sinunkin osallesi yksi kupillinen. Ei Ilja Huurinainen ole turhan saita, suopi hän kulkijanaisellekin yhden keittokupillisen.
Säikähti Aliina, kun kuuli Ilja Huurinaisen hyvyyttä ylistettävän, niin säikähti kuin oisi käärmeen piston saanut. Jo nälkänsä ja väsymyksensä unohti, pois lähtee pihamaalta laahustamaan ja mennessään sopertaa:
— Ei minulla nälkä… en minä hänen keitostaan ja muusta hyvyydestään.
Ihmetellen katsoo hänen jälkeensä mies, nuori hyväntahtoinen tukkilainen, ja itsekseen mutisee: "Taisin tyhmiä haastella, lienee jo saanut tarpeekseen Ilja Huurinaisesta, naispoloinen." Sääli hänen tulee väsynyttä kulkijanaista, niin ajattelee, että pitäisi lähteä jälkiä seuraamaan. "Jos hyvinkin vielä joenrantaan menee ja siellä itsensä hukuttaa."
Mutta ei mennyt joenrantaan Louhivaaran Aliina, korpitielle hän painui.Aikoi salojen poikki suoraan Louhivaaraan oikaista.
Miten hän lienee kulkenut tämän taipaleen, lähes kahden peninkuorman pituisen ja melkein tiettömän taipaleen. Kevättulvan alla olivat suot ja nevat, ei ollut niiden yli edes pahaista kapulasiltaa. Miten hän lienee niiden yli kulkenut, miten koko muun matkan taivaltanut, kun jo lähtiessään oli niin väsynyt ja nälkiintynyt.
Koko yön hän levähtämättä kulki ja kun keväisen aamun aurinko teki nousuaan, niin silloin hän jo muutamalle mäenrinteelle näki Louhivaaran. Mutta silloin olivatkin hänen voimansa lopussa, ei jaksanut hän enää kulkuansa jatkaa, vaan siihen mäkirinteen pehmeälle sammaleelle nääntyneenä vaipui. Haikein mielin hän Louhivaaraa katseli, nousevan auringon ensimäiset säteet sen korkeata lakea kultasivat. Kuin luvattu maa se näkyi, hänen luvattu maansa, ja siellä olivat hänen lapsensa, ikävöiden hänen paluutaan odottivat. Mutta hän ei jaksanut perille asti kulkea, hänen täytyi levätä. Jaksaisiko hän enää ensinkään perille päästä vai pitäisikö hänen tähän uupua. Niin hänestä tuntui, että hänen viimeiset voimansa olivat menneet ja tähän hänen piti nääntyä ja menehtyä, oman kotivaaransa näkyviin menehtyä ja kuolla.
Kuumia kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Mitä hän lienee siinä itkenyt ja ajatellut, väsynyt kulkija? Jos lienee tällä matkalla tuntemaansa häpeää ja nöyryytystä muistellut, jos lienee muutakin mieleensä tullut. Jos lienee ajatellut omaa hyvää miestään, jolle hän oli niin paljon kärsimyksiä tuottanut, äänettömiä kärsimyksiä. Mistä sen tietää, mitä kaikkia ajatuksia lienee mieleensä tullut, yhä kuumempina ja vuolaampina kyyneleensä virtaavat, yhä alemmas hän päänsä painaa.
Hänen ympärillään soi ja humisi kevätaamun heräävä riemu. Joka suunnalta kuuluu teirien kuherrusta, soidinmetsojen kotkotusta, pyiden vihellystä. Sinisalojen ja kaukaisten vaarojen yllä häilyy ja värisee nousevan auringon säteissä hienoa auerta, keväisen aamun auerta, joka lämmintä päivää ennustaa. Kauniit ovat Louhivaaran rajasalot tänä keväisenä aamuna, parhaassa hääasussaan ne koreilevat ja kaikkialla hääilo humisee. Mutta alemmas vain päänsä painaa itkevä nainen, ei uskaltanut hän enää silmiänsä nostaa kevätaamun kirkkauteen. Niin syvä oli häpeän tunto sydämessään.
Mutta kas kun kevätaamun aurinko tietään kulkee, niin kaikki paikat se silloin katselee ja huomaa. Sen lämmittävät säteet itkevän naisen löysivät, vilusta värisevän ja väsyneen naispoloisen, ja hyväillen ne hänet uneen uuvuttivat. Jo tunsi kangistuneissa jäsenissään suloista raukeutta, lämmittävää raukeutta. Päänsä, josta huivi oli kaulalle solunut, pehmeälle sammalmättäälle painui.
Kauan hän nukkui pehmeällä sammalvuoteellaan. Kun hän havahtui unestaan, oli kevätpäivän aurinko jo korkealla keskitaivaalla. Ihmetellen hän ympärilleen katselee, häntä yhä niin raukaisi tuo lämmittävä aurinko, ja ajatukset olivat väsyneet. Ei hän jaksanut päästä selvyyteen, missä oli nukkumassa, mutta kun hyvältä tuntui lepääminen, niin mieli jo uudestaan mätästä vasten painautua.
Mutta silloin hänelle tuli sellainen tunto, että hän ei ollutkaan yksinään, vaan joku istui hänen lähellään, missä lienee istunut ja häntä odottanut. Hän toistamiseen ympäristöään silmäilee ja silloin hän todella huomasi ylempänä mäkirinteellä jonkun istuvan. Pahanpäiväisesti hän säikähti, luuli näkyjä näkevänsä: Niin oli kuin Yrjö oisi siellä istunut, hartiat kumarassa matalalla kivellä.
Yrjö siellä olikin istumassa, ei hän mitään näkyjä nähnyt. Nyt nousi istuja hiukan vaivaloisesti ja läksi hänen luokseen astelemaan. Jo silloin Aliina kaiken muisti, millä matkalla hän oli, ja kaiken muunkin tällä matkalla kokemansa hän muisti. Ja Yrjö nyt oli tullut, hänet parahiksi yhyttänyt tästä makaamasta. Tietysti Yrjökin kaiken arvasi. Hän päänsä alas painaa ja nöyränä odottaa, että jos Yrjö löisi hänet kuoliaaksi tai mitä muuta hänelle tekisi. Ei hän sanaa sanoisi, ei ääntä päästäisi, sillä ansainnut hän oli lyömisen ja kaiken muunkin häpeän.
Mutta eihän Yrjö häntä lyönyt, häntä lähetessään vain virkahtaa:
— Arvasin sinun olevan uuvuksissa, niin annoin levähtää.
Ei Aliina uskaltanut silmiänsä nostaa, yhä alemmas päätään painaa ja sopertaa:
— Lienet jo kauan istunut ja minua odottanut?
— Mitäpä minä niin kauan öisin odottanut, jos puolituntia öisin tuossa kivellä istunut.
Pienen selkäreppunsa hihnoja hän on korjailevinaan, niitä nykii ja tässä puuhassaan hän tuskin naiseensa ehtii vilkaisemaan. Antoi tuo mokoma kantamus yhtäkkiä työtä ja hommaa. Vasta tovin kuluttua taas joutuu sanomaan.
— Itsekin olin väsynyt pitkästä kulkemisesta, niin hyvää tuo levähtäminen teki.
Aliina ajattelee, että hänen pitäisi nousta. Mutta vaikea hänen oli nousta, jalat niin kipeiltä tuntuivat. Tuskin kärsi niitä liikuttaa, vielä vähemmän maahan polkea.
— Jos lienevät jalkasi lyöttyneet, arvelee Yrjö. Ei hän nytkään naiseensa katsonut, mutta mistä lie huomannut vai liekö muuten arvannut, että Aliinan jalat olivat kipeät.
— Jos ne ovat pahasti lyöttyneet, lisää hän, — niin oisi parasta kengät riisua.
Aliina yritti kävellä. Hän hammasta puree ja askeleen ottaa, mutta silloin teki mieli huutamaan, niin viilsi kipeästi jalkoja.
— Jos pitänee kengät riisua, huohottaa hän ja takaisin sammaleelle vaipuu.
— Arvasinhan minä, kengät pitää riisua, puhelee Yrjö.
Yhtäkkiä hän vilkastuu ja alkaa touhuta kenkien riisumista. Aliina yritti itse vetää kenkiä pois jaloistaan, mutta nepä eivät lähteneetkään. Ne olivat päiväpaisteessa kuivuneet ja käpertyneet, Yrjön apuun Aliinan piti turvautua. Polvillaan on Yrjö maassa hänen edessään, hellävaroen hän koettaa kenkiä riisua. Voi miten hän osasi hellävaroen vetää, mokoma kömpelö mies. Toisella kädellään hän nilkasta pitelee ja toisella kenkää vetää, vähitellen hivuttaa. Siinä hän puhelee:
— Ei tätä auta väkisin nyhtäistä, niin on päässyt veitikka käppyrään kuivamaan. Näin tämä pitää ottaa, vähitellen hivutella hivutella. On se tuo keväinen aurinko aika poika nahkaa kuivaamaan, nahkaa ja muuta tavaraa, joka on sattunut vähän kastumaan.
Voi miten Aliina häpesi ryvettyneitä hameitaan ja kaikkea. Jo oli Yrjö löytösen löytänyt, mitä lienee ajatellut, kun hänet tällaisessa kunnossa löysi, niinkuin ryvettyneen kulkulaisen, kylän kujasten juoksijan ja nuohojan.
Mutta Yrjö vain kenkien riisumisessa askartelee. Jo hän on saanut toisen kengän irroitetuksi ja toista nyt samalla tavoin hivuttelee. Ei hän naiseensa katsahda, vaan oisiko muuten tämän ajatukset arvannut, kun alkaa haastella:
— Heti minä sinun uupuneen arvasin, kun tästä makaamasta löysin. Tapasin tänä aamuna tuolla kylässä Iikka Penttisen, niin hän kertoi sinut siellä nähneensä. Niin Iikka arveli, että tottapa lienet ollut minun vointiani tietämässä ja jos hyvinkin vielä matkalla sinut tavoittaisin.
Aliina tunsi miten veri hänen poskilleen kohosi, polttavana ne värjäsi. Tietysti Yrjö oli kaikesta selvillä, kaikista hänen matkoistaan ja muustakin. Ei Yrjö Ilja Huurinaisesta mitään maininnut, mutta varmaan Yrjö arvasi, että Iljaa hän oli ollut tapaamassa, ja nyt Yrjö oli metsästä hänet löytänyt. Eikö liene Yrjö häntä etsinytkin, kun sai Iikka Penttiseltä hänen matkastaan tietää.
Mutta yhä Yrjö hänen jalkojensa kanssa hommailee ja puuhaa. Hän on saanut kengät riisutuksi ja jalkariepuja nyt aukoo ja irroittelee. Siinä vasta kävi selville miten pahasti jalat olivat lyöttyneet, monesta paikasta ne vereslihalla olivat ja hiukan kuivumaan päässyt jalkariepu oli haavoihin kiinni tarttunut.
— Jopa ovat, jopa ovat pahaksi menneet, hokee Yrjö. — Ei näitä näin voi irti repiä, kuiviltaan kiskoa. Pitäisi ensin vähän liottaa, vedellä kostutella. Jos tässä vuottelisit, niin minä tuolla notkossa kävisin, sieltä vettä lipillä toisin. On siellä kirkasvetinen puro, niin siitä vettä toisin.
— Ei nyt tähän vettä hakemaan, kävelen minä sinne asti.
— Ka jos voinet kävellä, kun minä vähän auttelen.
Niin he purolle kulkevat, Yrjö naistaan kainaloista kannattaa, melkein kantamalla hänet viepi ja koko ajan hokee, että jos ei vain liian pahasti koskisi.
Hyvää teki Aliinan jaloille purosen viileä vesi, voi miten teki hyvää. Ja mistä lie Yrjö arvannut, että naisensa oli janoissaankin. Jo hän on koivusta tuohta kiskomassa, lippiä rakentamassa. Kauniin tekaisi lipin, sen Aliinan käteen toimittaa ja nyt hän jo selkäreppuaan penkoo, mitä sieltä penkonee.
Ahnaasti Aliina virkistävää vettä särpii, Yrjö ei häneen katsahdakaan, vaan yhä reppuaan kaivelee. Niin Aliina uskalsi ensimäisen kerran silmänsä kohottaa, salavihkaa mieheensä katsahtaa. Voi miten hänen sydämeensä koski Yrjön muuttunut ulkonäkö: Yrjön posket ovat laihtuneet, melkein ne ovat kuopallaan ja niin kalpeaksi on Yrjö mennyt. Ja mitäs Yrjön partaan on ilmestynyt, niinkuin jauhoa oisi siroitettu tai muuta harmaata. Harmaantumaan on Yrjö ruvennut ja hänen oikea olkapäänsä näkyy yhä olevan hyvin kipeä. Koko se olkapää on kohonnut korkeammalle kuin toinen ja hiukan eteenpäin työntynyt. Niin näyttää kuin vinoon oisivat Yrjön leveät hartiat menneet ja parantuneet. Kun Yrjö on kovin laihtunut, niin näkyy vika vielä terävämmin.
Kuumia kyyneliä Aliinan silmiin herahtaa. Hän ajattelee, että nyt hänen pitää kaikki Yrjölle tunnustaa. Polvillaan Yrjön eteen ryömiä ja kaikki tunnustaa, miten huono ja kelvoton hän on Yrjön naiseksi.
Mistä sen tiesi, jos lie Yrjö jälleen hänen ajatuksensa arvannut. Jos lie nähnyt naisensa kyyneleet, vaikka ei sinne päin katsonut. Merkillinen mies näkemään ja huomaamaan, ja niin alkaa hän muuta touhuta, syömistä Aliinalle toimittaa. Hän vetää repustaan voileipiä, kauniita ja maukkaita voileipiä, tunkee niitä Aliinan käteen ja puhelee:
— Tällaisia sieltä matkaan eväitä panivat, niin jos sinäkin näitä vähän maistanet. Hyviä siellä oli ihmisiä, pelkkää hyvyyttä minulle osoittivat, lääkäri ja diakonissa sisar ja kaikki. Mielikseen siellä mies makaa niiden hoidossa, vaikka koko kesän makaisi, jos ei muu ikävä kotiin ajaisi. Et kipuja tunne, et vaivoja mitään siellä maatessasi, niin ne osaavat ihmisen hoitaa ja parannella.
Näin Yrjö sairaalan oloja kehuu ja ylistelee, on itsekin voileipiä syövinään. Mutta oisikos raahtinut itse syödä, vaikka lie nälissään ollut. Yhden ainoan voileivän itse söi, kaikki muut Aliinan käteen tunki ja nyt hän taasen reppuaan kaivelee.
Käärettä hän nyt sieltä etsii, olivat sairaalasta antaneet hänelle mukaan oikeata käärekangasta, niin että itse saattoi kotona pienempiä haavoja ja muita vikoja hoidella. Ja kaikkea muutakin hänellä oli, salvoja ja voiteita monta lajia. Kaikki nämä tavarat hän nyt esille penkoo, jokaisen käärön ja jokaisen pullon yksitellen aukoo, kaikki ne Aliinan eteen nähtäviksi levittää.
Osasi Yrjö touhuta, ihmetellä Aliinan pitää sitä tavaran paljoutta, mikä Yrjön repusta ilmestyi. Ja Yrjö hänelle selvittelee, mihin vammaan mitäkin voidetta pitää käyttää. Kaikki Yrjö tietää, niin on paljon oppia saanut ja muuta tietoa.
— Se diakonissa, sisar nämä tavarat mukaan pani, haastelee Yrjö. — Niin sanoi lähtiessäni, että vienet nämä mukanasi, kun niin kaukana salolla elätte. Jos naisesikin milloin mitä sattuisi tarvitsemaan, niin siltäkin varalta vähän panemme mukaan. Ja nythän näitä tarvitaan, jo sattui se diakonissa sisaren hyvyys paikalleen. Siunattu ihminen, mistä tuo lienee tämän arvannut, kun huomasi tätä käärettä näin runsaasti varustaa.
Jo Yrjö käärekangasta purkaa ja yhtenä he nyt ryhtyvät lyöttyneitä jalkoja voitelemaan ja käärimään. Ihmetellä Aliinan piti Yrjön kätevyyttä ja tietoviisautta, niinkuin lääkäri tai muu tohtori oisi ollut. Ja siinä melkein unohtui Aliinalta häpeän tuntonsa, niin osasi Yrjö hänen mielensä muuhun johdattaa.
Vasta kun hetkisen kuluttua metsäpolkua pitkin astelevat, niin silloin taasen Aliina kaiken muistaa, häpeänsä ja katumuksensa. Yrjö hänen edellään kulkee ja koko ajan hän näkee, miten Yrjön oikea olkapää on toista korkeammalla, miten Yrjön laihtuneet hartiat ovat vinoon vääntyneet. Ei hän saanut silmiään noista luiseviksi ja kulmikkaiksi muuttuneista hartioista käännetyksi, ne häntä koko ajan syyttävät ja nöyryyttävät. Hän salaa kyyneliään pyyhkii, päätään alas painaa, jotta ei Yrjö mitään huomaisi, jos taakseen sattuisi katsahtamaan.
Niin he Louhivaaraan tulivat. Jo vaaran rinnettä ylös nousevat, jo pienen oraspeltotieran piennarta astelevat. Siinä taas Yrjö alkaa mielissään haastella:
— Ka näkyypä luoja oraan antaneen talviaisen alla hyvin säilyä. Hyvin oras säilyneen näkyy ja kuivapa on tuossa jo perunamaa. Jos pitänee jo huomenna ruveta häneen siementä panemaan. Lantaa ensin häneen panemme navettatönöstä ja sitten siemenen, niin tottapa jumala hyvän perunan kasvattanee.
Piha-aidan luona lehmä ikävissään ammuu. Arvasi Aliina lehmän lypsäjäänsä ikävöivän, toista vuorokautta se oli saanut pakottavia utariaan kannella. Ja lehmän vieressä vasikka ynyi, jos lie janoaan ynissyt.
Mutta jopa kotimiehet heidän tulonsa huomasivat. Jo heidän pienet poikasensa Lauri ja Johannes tulijoita vastaan kilpaa juosta kirmaisevat. Nuorempi Johannes oli isän lempipoika ja suoraan isänsä syliin hän täydestä juoksustaan paiskautuu. Mieli Aliina varoittaa, että isän olkapää oli kipeä, mutta ei kyyneliltään sanoja saanut. Ja oisikos Yrjö tällä hetkellä kipeätä olkapäätään muistanut, korkealla ilmassa hän jo Johannes poikaansa kiikuttaa.
Miten lienevätkään Aliinasta nyt nuo lapsensa jumalan luomat niin rakkailta tuntuneet. Miten lienevät nuo ikävöivät elukat ja kaikki täällä heidän pienessä tolpassaan niin rakkailta tuntuneet, kaikki esineet ja muut, mikä vain silmään sattui. Kuin luvattu maa, jonka luuli jo kadottaneensa, mutta johon sai jälleen palata.
Paljon oli sinä kesänä työtä Louhivaaran vartiopiirin ruununmetsissä. Kaikki hakatut lohkot kun piti syksyllä tapahtuvaa metsänkylvöä varten puhdistaa, niin siinä oli tarpeeksi tekemistä.
Pitkiä aikoja oli metsäherra Louhivaarassa näitä töitä valvomassa ja Yrjö myös oli ahkerasti mukana. Hänen kipeä olkapäänsä vähitellen parantui ja laihtuneet hartiat pyöristyivät. Vähän vinoksi ne jäivät, mutta muuten Yrjön terveys palasi entiselleen.
Liekö Yrjö vieläkään uskonut tuohon uuden metsän kylvämiseen. Entistä vähäpuheisempi hän on metsäherran seurassa, vaieten tämän laajoja esitelmiä, runsasta puhetulvaa kuuntelee. Jos lie taasen Yrjö pitänyt metsäherran suunnitelmia runon rakentamisena, tuulen tavoittamisena.
Kerran kun kulkivat Louhivaaran alla olevan koivikkonotkon kautta, niin rupesi metsäherra puhumaan siitä talvellisesta asiasta, Louhivaaran viljelysmaiden lunastamisesta. Hyvän aikaa Yrjö antoi hänen haastella, sitten virkahtaa:
— Jos jättänemme tämän asian tuonnemmaksi.
— Mitä varten se pitäisi tuonnemmaksi jättää? intoutuu metsäherra.
— Ka pienet ovat vielä nuo pojat jumalan luomat, ei heistä vielä maita raivaamaan, ojia kaivamaan.
— Eihän maa siitä karkuun mene, vaikkapa ei heti ojia kaivettaisikaan.
Koettaa metsäherra Yrjölle selvittää miten tärkeätä oisi asian päätökseen saattaminen, mutta Yrjö vain vastaan väittää.
— Tuonnemmaksi pitänee jättää, vuotta paria tuonnemmaksi. Kun nuo pojat vähän kasvaisivat, niin sitten siitä puhunemme.
Huomasi metsäherra Yrjön kiusaantuvan, jos tätä puhetta vielä jatkettaisiin. Niin hän jätti asian sillä kertaa, päätti odotella sopivampaa tilaisuutta.
Kotona Louhivaaran torpassa näyttävät asiat päältä päin katsoen entistä latuaan kulkevan. Paljon on kuitenkin muutoksia tapahtunut, syvällisiä muutoksia. Yrjön nainen on nyt täydellisesti parantunut entisistä heikkouksistaan, ei hän enää kylille ikävöi, ei suuremman maailman oloja kaipaa. Nöyränä ja hyvänä hän Louhivaaran pienessä tupasessa askaroi, hyvä on lapsilleen, hyvä myös miehelleen olla halajaa.
Hyvä on Yrjökin naiselleen. Ei heidän kesken ole konsanaan puhuttu menneen talven tapahtumista, kumpainenkin näkyi tahtovan nämä tapahtumat unhoituksen yöhön painaa.
Ja kuitenkin tuntee Aliina, että miehensä yhä niistä kärsii. Päältä päin näytti Yrjö jo täysin parantuneen, mutta syvemmällä sisässä mikä kohta lie ollut vielä epäkunnossa. Mikä näkymätön vamma lie jäytänyt Yrjöä, ei Yrjö valitellut, mutta sitä suurempaa huolta asia Aliinalle tuottaa. Hän usein salassa itsekseen itkee ja ajattelee, että jospa Yrjö ei voinutkaan antaa hänelle anteeksi. Vaikka Yrjö tahtoi, niin ei voinut hänen rikostaan unohtaa ja siitä nyt kärsii.
Hän vihdoin Yrjölle rupeaa siitä haastelemaan:
— Jos oisi meidän helpompi toisin elää.
Yrjö häntä ihmetellen katselee.
— Miten toisin olet meidän elämäämme ajatellut? Miten se helpommaksi tulisi?
— Jos niin tulisi helpommaksi, että minä menisin pois. Vaikka vähäksi aikaa menisin… Kirvesvaaran vanhan Marjatan tänne pyytäisimme. Hän lapsia vaalisi, elukoita hoitelisi… minä muuanne menisin vähäksi aikaa.
Vielä enemmän ihmeisiinsä Yrjö tästä odottamattomasta ehdotuksesta tulee. Ikävöikö hänen naisensa muuanne, eikö ollutkaan vielä entisestä kaipauksestaan parantunut, vaan yhä ikävöi? Hänen sydäntään tuska kouristaa, mutta kuitenkin hän sanoo:
— Ka jos sinä muuanne ikävöinet, niin tottapa pitänee vanha Marjatta kutsua.
-— En minä muuanne ikävöi ja vaikea minun oisi nyt täältä lähteä.
Kyyneleitä pyrkii Aliinan silmiin kohoamaan, mutta hän niitä alas nieleskelee ja edelleen puhuu hiljaisella äänellä:
— Mielelläni minä täällä öisin, en hennoisi noita lapsiani jättää. En lapsiani enkä muuta hennoisi jättää, jo tiedän nyt ja tajuan, millaista on olo muualla. Vaan ajattelin, että jos sinun oisi helpompi niin elää, kun eivät kaikki ikävät muistot oisi mieltäsi kiusaamassa.
Jo Yrjö käsitti naisensa ajatukset. Liekö Yrjönkin sisässä oudot kielet ruvenneet värisemään vai miten lie olonsa yhtäkkiä niin tukalaksi tuntenut. Miten tuo nainen nyt rupesi moisia haastelemaan, poislähdöstään ja vanhasta Marjatasta puhumaan. Ikäänkuin Marjalasta oisi mihinkään ollut, vanhasta ja vaivaisesta käppyrästä, tähän oisi tullut narisemaan, vaivojaan valittelemaan.
— Eihän siitä Marjatasta mihin, mitenkä nyt Marjattaa noutamaan, alkaa hän tenätä. — Jos ei sinulla ikävä muuanne liene, niin mitäpä Marjattaan turvautuisimme, ventovieraaseen ihmiseen. Parempi on näin elääksemme, omissa oloissa. Enkä minä niistä, jos lie mitä tapahtunut, niin en minä niitä muistele.
Siihen asia jäi. Hyvältä tuntui Aliinasta, kun Yrjö tahtoi hänet edelleen Louhivaarassa pitää. Miten onnelliseksi hän tunsikaan olonsa tämän jälkeen, miten hartaasti hän toivoi, että Yrjökin vähitellen entiselleen tulisi.
Jos liekin Yrjö jo ollut parantumassa, mutta sisäiset vammat ovat usein niin vaikeita. Toiset ihmiset helpommin kohentuvat, toisten parantuminen sujuu hitaasti. Vasta vähitellen, vähitellen näkymättömät haavat arpeutuvat ja sitten kerran ihme tapahtuu. Voi sattua niin, että kärsivä ihminen yhtäkkiä tervehtymisensä tuntoon havahtuu. Joku onnekas tapahtuma, näköjään vähäpätöinen tapahtuma voi saada aikaan sellaisen ihmeen, että elämä odottamatta rupeaa valoisalta ja aivan uudelta näyttämään.
Kärsivällisyyttä pitää vain ihmisillä olla tämän muutoksen odottamiseen ja Louhivaaran eläjillä oli kärsivällisyyttä. Eivät nämä yksinkertaiset ihmiset lähteneet muualta apua etsimään, vaan hiljaisuudessa oman kuormansa kantoivat. Ei Yrjö itse lähtenyt eikä naisensa toivonut lähtevän.
Niin meni kesä ja meni talvi, taasen kevät joutui. Ihmeellinen oli tämä kevät, tuli niin rutosti ja niin aikaisin. Ei oikein ennättänyt huomata, kun lumi jo mailta hävisi, kevättulvat parhaillaan kuohuivat.
Ahkerasti Yrjö soidinmetsoa pyytää ja kalankudussa kulkee. Pojat ovat jo niin varttuneet, että alkavat hänen mukaansa pyrkiä, nuo pojat jumalan luomat. No eihän tuo niin ihme ollut, Lauri oli jo kymmenvuotias, Johannes poikanen paria vuotta nuorempi. Vaan jos Johannes olikin nuorempi, niin eipä häntä vähemmän erämatkoille vetänyt. Jos ei lie enemmän vetänyt kuin vanhempaa veljeään, kaikki Louhivaaran Hännisien erämiesveret näkyi Johannes perineen. Ilmankos olikin Johannes Yrjön lempipoika.
Mutta tämä poikien varttuminen tuo Yrjön mieleen uusia ajatuksia. Usein hän nyt Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa kulkiessaan metsäherran ehdotuksia muistelee. Miten lienevätkään nyt nuo ehdotukset niin uudessa valaistuksessa kuvastaneet. Jo piti Yrjön ruveta entisten niittytierojensa ojia siivoamaan, jo teki kovin mielensä uutta ojitusta avaamaan. Oisi saanut nähdä, millaista tuossa oli maaperä, jos oisi vähän tuota metsää raivannut, muutaman uuden niittysaran muokannut.
Naurisvaaran metsäkylvöksillä ei Yrjö ole kertaakaan käynyt. Syksyllä oli kylvö toimitettu ja niin metsäherra silloin vakuutti, että tänä kesänä kylvö jo orastamaan rupeaisi. Monasti Yrjö ajatteli, että pitäisi käydä näitä kylvöksiä kerran katsomassa, mutta mikä lie kumma pelko sinne lähtemästä häntä pidättänyt.
Mutta kun metsäherra juhannuksen jälkeen tuli Louhivaarassa käymään, niin silloin piti hänen mukanaan lähteä. Ja ihme oli tapahtunut, ei Yrjö hyvään aikaan omia silmiään mielinyt uskoa: Kuokalla toukitusta maanpinnasta kohosi kauniita männyntaimia. Kovin pieniä nämä taimet vielä olivat, pieniä ja hentoja. Ah kuin olivat hentoja, mutta runsaasti niitä oli nousemassa. Hyvin oli metsän jumala antanut siemenen itää.
Kuin suuri taakka oisi pudonnut Yrjön hartioilta, kun hän tämän ihmeen näki. Aivan piti metsäherrasta pois kääntyä ja häneltä salassa silmänsä ristiä, niin syvästi tämä jumalan hyvyys Yrjön mieltä liikutti. Koko suuri metsä hänen ympärillään, kaikki tuntui yhdellä heilauksella uudeksi ja valoisaksi muuttuneen. Metsäherra hänelle intoutuneena kuvailee:
— Näetkös, Yrjö, kun muutamia vuosia odotamme, niin kaunis männikkö tässä jo ylenee, kaunis ja tasainen männikkö. Sitä vain sitten harvennellaan, joka kesä puhdistetaan ja harvennellaan, lopusta luoja huolen pitää. Mikä oisi mieluisampaa työtä kuin uuden metsän kasvattelu, sepähän ihme jos ei siihen työhön suurten metsien elämää rakastava mies lämpenisi.
Ei Yrjö mitään puhunut, mutta jo näkee hän mielikuvituksessaan kaikki kylvetyt alat kauniin männikkömetsän peittäminä. Niin uusi elämä vanhan tilalle astui, ikuinen elämä kulki kiertokulkuaan ja mukanaan hänet vei. Väkisin mukaansa vei. Hän jo luuli haavoittuneensa, paikalleen vanhentuneensa, mutta nyt tunsi suonissaan nuoren elämän läikähtelevän ja kohisevan.
Kotimatkallaan he Louhivaaran alla olevassa koivikkonotkelmassa tapasivat Yrjön naisen ja molemmat pojat. Lehdeksessä oli Aliina poikien kanssa, olivat parahiksi saaneet lehdestaakkansa valmiiksi ja nyt hankkiutuivat kotiin lähtemään. Suuren taakan oli Aliina itselleen valmistanut ja poikasille pari kerppua mieheen. Näiden taakkojansa painoa he nyt siinä lähtötouhussaan tunnustelevat, poikaset koettavat äitinsä taakkaa maasta kohottaa. Yhtenä he ponnistavat, mutta eipäs vain raskas taakka hievahtanut. Oli äidillä voimia, jos lie heilläkin jo ollut.
On siinä telmimistä ja ilakoimista. Pojat toisiaan sysivät ja nauravat ja Aliina heidän mukanaan nauraa ja kujeilee.
Sekö telmiminen vai kesäpäivän lämpö lie pannut Aliinan posket niin kummasti hohtamaan ja hehkumaan. Jo taaskin piti Yrjön ruveta omia silmiään epäilemään, niin kauniilta hänen naisensa näytti, niin kauniilta ja nuortuneelta. He ovat aivan lähelle pajupehkon suojaan pysähtyneet, siitä telmijöitä tarkastelevat. Metsäherra veitikka Yrjöä kylkeen sysii ja alkaa hänelle haastella:
— Näetkös, Yrjö, aivan nuo pojan vekarat silmissä kasvavat. Ja tuo naisesikin päivä päivältä nuorenee ja norjenee. Jo meidän nyt pitää ruveta vakavasti ajattelemaan näiden maiden viljelykseen panemista. Sinä myöhästyt, Yrjö, jos ei tätä asiaa jo tänä kesänä alulle panna.
— Ka jos pitänee tänä kesänä asia panna alkuun, myönnyttää Yrjö. —Hyvin nuo pojat näkyvät kasvavan ja menestyvän.
Yrjön povessa värisi ihmeellisiä tunteita, niin riemukkaita ja päätä viipottavia. Jos ei oisi metsäherra ollut mukana, niin mene tiedä mitä oisi pannut typeryyksiä tekemään. Hyvin oisi se ihme saattanut tapahtua, että hän oisi hyökännyt täältä piilopaikastaan ja yhtynyt tuohon naisensa ja poikiensa toimimiseen. Liekö metsäherra hänen ajatuksensa arvannut, kun ilvehtii:
— Hyvin pojat kasvavat ja menestyvät. Ja mistä sen tiesi, jos vielä muitakin ihmeitä rupeaa tapahtumaan!
He astuivat piilopaikastaan esiin. Metsäherra nauroi merkitsevästi, osasi tuo runon rakentaja. Nauroi ja Yrjön naiselle silmää iski veitikka.
— Vai mitä sinä ajattelet, Aliina, eikös niitä vielä voi ihmeitä tapahtua?
Hehkuva puna kohosi Aliinan poskille. Mutta Yrjö ei tällä hetkellä muuta osannut, tarttui toisella kädellään naisensa lehdeskantamukseen ja sen kevyesti olalleen pakkasi.
Poikien silmät pyöristyivät, olipas tuolla isällä vielä enemmän voimia kuin äidillä. Suuren oli äiti lehdestaakan rakentanut, mutta yhdellä kädellään isä sen olalleen nakkasi. Ja innostuneina pojat ryhtyvät toimittamaan:
— Koetapas isä, jos vielä nämäkin taakat jaksaisit kantaa. Koetahan jaksatko!
Kilpaa pojat retuuttavat taakkojaan isänsä jalkojen juureen, Yrjö epäilee:
— Tokko jaksanen kaikkia, mutta jos huvikseni yrittäisin.
Hän kahmaisi toiseen käteensä molempien kantamusten takkavitsat ja heitti ne yhtenä mykkyränä olalleen.
— Ja nyt itse kantajat perästä, niin tulee vapaa kyyti kotiin!
Siitäkös vasta ilo ja riemu nousi. Yrjö kyykkysilleen painautuu, pojat toisiaan tuuppien hänen hartioilleen kapuavat. Aliina hätäilee, että jos Yrjön kipeään olkapäähän vielä koskisi tämä liikanainen voimain ponnistus.
-— Tokkopa tuohon enää koskenee, naurahtaa Yrjö. Hän on saanut molemmat pojat olkapäilleen ja niin nousee hän kävelemään.
Kelpasi tuota kantamusta nyt katsella. Mutta kevyesti ja tasaisesti Yrjö taakkoineen astelee, kevyesti Louhivaaran laelle nousee. Jo oli hän nuortunut, Louhivaaran salojen väkevä uroskontio. Ihaillen Aliinan silmät hänen joustavaa kulkuaan seurasivat.
On kulunut alun toistakymmentä vuotta edellä kerrotuista tapahtumista. Tämä aika on oikeastaan varsin lyhyt suurten metsien elämässä, mutta kummia asioita on tänä lyhyenä aikana Louhivaaran salolla tapahtunut. Niin on tapahtunut kummia, että vaikea on enää vanhaa Louhivaaraa entiseksi tuntea. Vaaran lounaiselta palteelta on sievoinen ala ikimetsää pois kaadettu ja sen paikalla nyt viljapeltoja aaltoilee. Vielä enemmän on avattu viljelysmaita vaaran alla olevaan notkoon, siellä on kaunista niitty ojitusta, siellä on kauramaata ja ruisvainiota. Kaikkea siellä on runsaasti, vain päärmeinä on vanhaa kaunista koivumetsää. On sitäkin sentään vähän säästetty.
Ja entäs tuolla vaaran tasaisella laella, mitäs kummia muutoksia siellä on tapahtunut? Minne sieltä on hävinnyt Louhivaaran pieni ruununtorppa?
No tallella on sekin vielä. Tuolla torpan vanha tupanen pohjoistuulelta suojaavien honkien ja kuusten alla kyhjöttää. Melkein niiden piilossa se siellä kyhjöttää, mutta siitä vähän erillään on kokonainen ryhmä uusia rakennuksia. On siellä sievä kivinavetta, on uudet saunat ja uudet riihet, on aittoja ja suojuksia monenlaisia. Ja kaiken komeutena on muhkea asuinrakennus. Sen toinen pää on kai jo monta vuotta ollut valmiina, mutta toinen pää on upouusi, vasta valmistumassa. Sen ympäriltä rakennustelineitä parhaillaan raivataan, yksi mies vielä katolla vasaroi ja naputtelee. Mitä hän siellä naputellee, viimeisiä kattopäreitä paikalleen naputellee.
Nyt jo lakkasi naputtelemasta, vasaransa ja muut kompeensa laatikkoon kokoilee ja tikapuita myöten katolta maahan laskeutuu. Vanha mies hän on ja kuivettunut, mutta ketterä on vielä jaloiltaan. Ketterästi tikapuilla liikkuu, vielä ketterämmin maahan päästyään pyörähtelee. Nyt hän jo toisia komentelee ja hoputtaa, että joutavat rojut piti sukkelaan jaloista pois raivata.
— Ja entäs lipputanko, vieläkös se on metsässä kasvamassa vai missä se on?
— Täällä on, täällä on! kuuluu ääni vanhan tupasen puolelta, ja nuori mies sieltä tulee, pitkää kolottua riukua perässään vetää. — Valmis tämä on, ei sen puolesta mitään hätää.
— No sukkelaan se sitten pystyyn! Pojat, käykääpäs avuksi ja nostakaa se paikalleen.
— Eihän tätä paikalleen, ennenkuin nuorat ja lippu on saatu. Mitenkäs tätä ilman.
— No siinä on minulla, nuorasta ja lipusta ei ole tietoakaan.
— Emäntä niitä tuvassa kuntoon laittaa, ilmoittaa yksi nuoremmista miehistä.
— Vai vasta niitä nyt kuntoon laitetaan, hyvät ihmiset tätä nahjustelemista. Juhannus on jo oikeastaan alkanut ja metsäherra voi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä. No jos hän nyt tulee ja lippu ei ole paikallaan liehumassa, niin viaton olen minä siihen häpeään. Käteni pesen puhtaiksi ja emäntä itse kaikesta vastatkoon. Vai nyt hän muka lippua laittamaan, on siinä järjestys!
Niin vanha mies komentelee ja hätäilee. Mutta nyt jo pelmahtikin rakennuksen toisessa päässä olevan tuvan ovesta valkoista ja sinistä. Sieltä komeata lippua rakennusmiehille lennätetään.
Emäntä itse on lippua tuomassa, rehevä ja täyteläinen naisihminen. Kukapa hänet oisi ensi katseella Louhivaaran entiseksi Aliinaksi tuntenut, niin on levinnyt ja paisunut. Mutta eihän tuo niin kummakaan, nyt ollaan jo vähän toista kaikin puolin, Louhivaaran ruununtorpan naisesta on tullut Louhivaaran uutistalon emäntä. Siitä tämä leviäminen ja paisuminen.
Hengästynyt on Aliina ja anteeksi pyytelee, kun hän sattui hiukan viivähtämään.
— Ei tässä mitään, nuo pojat vain joutavaa hätäilivät!
Näin toimessaan tepasteleva ketterä äijä hänelle selvittää. Pojat toisilleen ja emännälle silmää iskevät, salaa naureskelevat. Osasi tuo isä Louhivaaran Aliinaa mielistellä.
Emäntä vanhalle rakennusmiehelle päivänpaisteena hymyilee. Hyvin hän tunsi tämän ketterän vanhuksen tavat ja luonteen, hyvin muutkin Louhivaaran eläjät tämän kuivettuneen miehen käppyrän tunsivat. Kukapa hän muu oli kuin Iikka Penttinen, Ilja Huurinaisen entinen mittamies. Vanha mies oli Iikka jo Ilja Huurinaisen loiston päivinä, nyt hän on yhä vanhemmaksi tullut.
Aika päiviä on Iikka Penttinen norjalaisen hommat jättänyt ja rakennusmieheksi herennyt, poikineen hän maita kiertelee, rakennusurakoita tekee. Hyvässä maineessa on Iikka, kilpaa hänelle työtä tarjotaan, mutta louhivaaralaiset aina muiden rinnalla etusijan saivat. Melkein joka vuosi on Iikka Penttinen ollut poikineen Louhivaarassa. Milloin lie mitäkin rakennettu, milloin riihtä ja tupaa salvettu, milloin uutta kivinavettaa ja vilja-aittoja vuovattu. Hohhoijaa, oli täällä Louhivaarassa rakentamista ja muuta vuovaamista, ei konsanaan tätä taloa valmiiksi saatu.
Lipputanko on nyt rakennuksen päähän paikalleen pystytetty. Pojat nuoria selvittelevät, yksi heistä rakennuksen harjalla seisoo, sieltä määräyksiään jakelee.
— No nyt veljet veikkoset, alkakaapas vetää, niin nähdään eikö tuo jo kohoaisi!
Pojat vetävät ja vetävät, tasaisesti ja kauniisti lippu kohoaa. Nyt se jo rakennuksen harjan sivuutti, nyt tuuli siihen tarttui ja levälleen sinivalkoisen vaatteen pelmahutti. Voi miten komeana se korkeudessaan hulmuaa, nokat pystyssä emäntä ja vanha Iikka ja pojat sitä tarkastelevat. Vihdoin Iikka yleisen mielialan näillä sanoilla tulkitsi:
— No nyt metsäherra meidän puolesta saisi Louhivaaraan ilmestyä.Tulkoon vain nyt juhannusvieraaksi metsäherra, valmiina ollaan!
— Hyväillen aika, eihän vielä olla valmiina! hätääntyy Aliina emäntä. —Juhannuskoivut, juhannuskoivuista ei ole tietoakaan.
Kävi selville, että juhannuskoivut oli Yrjö itse ottanut huolehtiakseen ja sille matkalleen unohtunut.
Vanhan Iikan kielenkärjellä jo pyöri kipakka sana tästä kuulumattomasta nahjustelemisesta, mutta hän muisti, ettei Aliina emännän kuullen sopinut kipakoita sanoja käytellä. Yrjöstä varsinkaan ei Aliina emännän kuullen sopinut moittivaa sanaa sanoa, niin hän alkaa varsin säyseästi tiedustella:
— Minnehän tuo Yrjö oisi unohtunut?
— Jos lienevät siellä Naurisvaaran metsäkylvöksillä. Johannes poika kun on vasta kotiutunut, niin jos lienee Yrjö mennyt hänelle niitä nuoria männiköttä näyttämään. On niistä niin paljon puhunut, ikävällä Johannesta kotiin odotellut.
Ei Aliina erehtynyt, Naurisvaaran selkosilla ovat Yrjö ja Johannes, siellä he kiirehtimättä kuljeskelevat ja aikailevat. Kun Johannes poika on ollut metsänvartijakoulussa, niin pitihän Yrjön nyt näytellä hänelle kaikki ihmeet, mitä sillä aikaa oli täällä metsässä tapahtunut. Piti näytellä vanhimmat kylvöalat, joilla nouseva metsä oli jo kauniiksi männiköksi varttunut; piti myös uudet kylvökset näytellä. Vasta pari vuotta takaperin ne oli tehty uuden lohkohakkauksen jälkeen, mutta hyvällä alulla on jo sielläkin nouseva taimisto, jo maanpinnan hyvin peittää.
Väkevää pihkan lemua on ilmassa, metsien nuortuneen elämän voimakasta virtailua. Eikö se taittuisi, eikö se huumaisi suurten metsien elämää rakastavaa miestä kauniina kesäisenä päivänä, kesäisen auringon lämmön lekottaessa. Ei yhtään ihme, jos juhannuskoivut Yrjön mielestä unohtuivat.
Ja kun mukana on hänen lempipoikansa, jota hän on ikävöiden kotiin odottanut kaksivuotisen poissaolon jälkeen. Voi miten komeaksi mieheksi olikin Johannes näinä vuosina varttunut. Nuorukainen oli kotoa lähtiessään, nyt on roteva mies, leveähartiainen ja kirkassilmäinen. Ihaillen Yrjö salavihkaa poikaansa tarkastelee, ihaillen hänen haasteinaan kuuntelee. Niin hyvin osasi Johannes haastella kaikista asioista, paljon oli hän koulussa oppia saanut, oppia ja muuta tietoviisautta.
Niin he kuljeskelevat ja aikailevat, Louhivaaran piirin vanha metsänvartija ja tuleva metsänvartija.
No eihän Yrjökään vielä niin vanha ollut, vain muutamia vuosia yli viidenkymmenen. Parhaissa voimissaan hän on vielä, terve ja raikas on poskiensa väri, metsien nuortuneen elämän raikkaus hänen poskillaan kuvastelee ja joustavat ovat askeleensa. Yrjön komea täysparta vain on vahvasti harmaantunut. Silloin kovien koettelemusten vuotena harmaantuminen alkoi ja siitä lähtien se on hitaasti jatkunut, vuosi vuodelta on uutta hopeaa partaan ja hiuksiin ilmestynyt.
Lienevätkö ne koettelemukset muuta jälkeä jättäneet? Jos lienevät vähän jättäneet, jos lienee välistä häivähtänyt syvässä katseessaan äänettömien kärsimysten jälkiä. Mutta puhdas ja kirkas on muuten hänen katseensa, siitä katseesta näkyy, että Yrjö on takaisin saavuttanut hyvän ja lapsellisen elämänuskonsa, vanhauskoiselta äiti vainajaltaan perimänsä elämänuskon, joka kerran jo oli pahasti särkymässä. Oman naisensa hyvyys ja elämänsä menestyminen ovat Yrjön mielen takaisin tyyneen sopusointuun saattaneet. Tyynenä ja hätäilemättä hän askareissaan liikkuu ja hommailee, metsien mietiskelijä. Niin hän on Haavoittunut kuin nuo Louhivaaran salojen kuuset, patriarkka hän on ulkonäöltään, mutta ikuinen nuoruus katseessaan kuvastelee.
Hän rakkaalle Johannes pojalleen haastelee:
— Niin olen itsekseni mietiskellyt, että nyt pitänee sieltä meidän omalta kotipalstaltakin vähän metsää kaataa, pieni ala puhtaaksi ottaa. Sinä kun olet oppia saanut, niin sinäpä häneen sitten uuden taimiston kylvänet.
— Raahtisitko isä nähdä sen kauniin hongikon kaatamista?
— Mikäpä auttanee, tiukalla pitää tuo talon kuntoon laittaminen, alituinen rakentaminen ja viljamaiden avaaminen. Monta on siinä saatu kovaa kokea, niin jos metsältä nyt vähän apua ottaisimme, kun sinä niitä asioita paremmin ymmärrät.
Näin Yrjö haastelee, suuren luottamuksen hän pani Johannes poikaansa. Pitkät ja raskaat vuodet hän oli raatanut ja ahertanut, ensin yksinään, viime vuosina Lauri poikansa kera. Paljon oli työtä pitänyt tehdä, mutta metsäänsä hän oli säästänyt, siitä ajasta unelmoinut, kun rakas Johannes poikansa koulun käyneenä miehenä kotiin palajaisi. Hänelle säästi metsänhoidon, oman metsänsä antimien heruttelun.
Liikutusta Johannes mielessään tuntee. Kovin paljon tuo isä näkyi hänestä toivovan, kunpa hän vain voisi kaikki isänsä toiveet täyttää. Mutta parastaan hän mieli yrittää, jo oli hän kauan kotiin ikävöinyt ja ajatellut, miten isänsä ja Lauri veljensä hänen poissaollessaan saivat kahdeltaan ponnistella. Nyt hän isänsä paikalle astuisi, jo saisi isä päästä vähän helpommille päiville.
Kauan saivat kotona odotella juhannuskoivuja, ikäväkseen asti. Eivät Yrjön ja Johanneksen mieleen juhannuskoivut muistuneet, oli heillä metsässä niin paljon muuta näkemistä ja aikailemista. Vasta pitkän rupeaman viivyteltyään paluumatkalle muistivat lähteä.
Nyt he ovat jo ennättäneet Louhivaaran alla oleville uutisviljelyksille. Johanneksen Lauri veli siellä oli uutta ojitusta raivaamassa ja siihen hänen luokseen he jälleen pysähtyivät.
Iloisena Lauri työssään viheltelee. Hän oli aina iloinen veitikka, hartiakas ja väkevä korvenraataja, oikea jättiläinen kooltaan ja ruumiinvoimiltaan, mutta mieleltään iloinen ja vallaton poikaveitikka. Suurta kannon jämilästä hän nyt irti vääntää ja Johannes veljensä ryhtyi häntä auttamaan.
Ihaillen Yrjö katselee, kun molemmat veljekset nyt yhtenä puskevat ja vääntävät. Oli tuo Lauri aika poika ponnistamaan, mutta jopa oli nyt Johanneksellakin voimia. Karhuja olivat nuo pojat jumalan luomat voimiltaan, pois piti kohota maasta tuon kannon jämilään, mokoman veitikan. Lujaan oli juurensa maahan iskenyt, oikein vakinaiseksi taloksi asettunut olemaan, mutta jopahan nyt joutui majanmuutto eteen.
Työnsä lomassa muisti Johannes huomauttaa:
— Etköhän, isä, menisi tuonne metsään niitä juhannuskoivuja valikoimaan. Jos äiti niitä jo kotona ikävöinee.
— Ka pitäneepä tosiaan lähteäni, hyvä oli kun muistutit.
Mielellään hän vielä oisi poikiensa työtä katsellut, mutta pitihän äidille juhannuskoivut hommata. Jos hyvinkin metsäherra pian tulisi, kun oli luvannut heille juhannusaattona saapua. Ja saisivat nuo muutenkin olla juhannuskoivut pihaa somistamassa.
Mutta ei metsään jouduttuaan juhannuskoivujen valikoimiseen vielä kiirettä pitänyt. Niin on täällä kotinotkon koivikossa paljon kaikenlaista näkemistä ja tarkastelemista. On lihava maaperä heinää puskenut, putkea monenlaista ja angervoa kasvaa ryöhöttänyt, polviaan myöten sai Yrjö siinä kahlata. On kukkaa kukkivaista ja lemua mehiläistä houkuttelemassa ja noita pesiviä lintuja kun on metsän jumala siunannut. Jos mihin pehkoon ja pensaaseen kurkistit, niin sirkutusta ja sirinää sieltä kuului, jo oli siellä asukkaansa. Hän muutamaa kaunista koivahaista mielii juhannuskoivukseen ruveta hakkaamaan, mutta sieltäpä närhi hänelle rähähtää, riitelemään rupeaa, että tännekös tulet. Hän sovittelee ja haastelee:
— No elähän nyt noin minulle riitele, enhän minä väkisin. Pidä veikkonen omasi, sovussa elänemme. Näetkös, johan minä pois menen, muualta menen juhannuskoivua etsimään.
Sellaisia tuli esteitä väliin. Nyt hän toisaalta juhannuskoivua etsii, mutta siellä teiren poikueen yhyttää. Se häntä pakoon mennä vilistää sakeassa heinikossa ja teiriemo hätääntyneenä siipiään räpistelee, häntä toisaalle kokee houkutella. Hän taas tälle haastelemaan:
— Ka pelästytinkö minä mörkö! Ei minulla pahaa mielessä, vaan jos lienen pelästyttänyt, niin lähdenhän minä muuanne, sovinnolla lähden.
Niin hän yrittelee ja yrittelee juhannuskoivua etsimään, mutta aina nousi esteitä ja vastuksia hänen tielleen. Nyt hän on jo kirveensäkin unohtanut, mihin lienee unohtanut. Piti lähteä sitä etsimään, omia jälkiään tarkastelemaan.
Pojat ojituksella ahertelevat. Lauri veitikka veljelleen silmää iskee ja naurahtelee:
— Kuuletkos kun isä siellä juhannuskoivuja hakkaa!
Johannes myös nauraa:
— Kuulenhan minä, aivan metsä isän kirveen iskuista kumahtelee. Pian nyt äiti juhannuskoivut saapi. Jos lie jo ikäväkseen niitä odottanut, niin pian nyt joutuvat!
Oli tuo isä. Hyvin he tietävät miten vaikea isän on ruveta tämän kotinotkon kauniita koivuja kaatamaan, kun metsän eläjien pahastuvan pelkäsi.
Mutta kukas tuolta nyt vaaralta alas tuovaa metsätietä kiiruhtaa? Äitihän sieltä tulee, rehevänä ja täyteläisenä, nopeasta kulusta hengästyneenä heidän luokseen laskeutuu. Jo näkyy äidille tulleen ikävä ja hoppu juhannuskoivujaan, jo on itse niitä noutamaan lähtenyt.
Ja ketäs nuo pienet paitaressut ovat äidin helmuksissa ja ympärillä? Heidän pikku siskosiaan ne ovat, kolme pientä kirkassilmäistä tytön typykkää. Niin oli Aliina, kauan väliä pidettyään, uudestaan alkanut hedelmöidä. Louhivaaran maistako tämä siunaus lie häneen tarttunut.
Nyt lapset jo suuret veljensä huomasivat, heidän luokseen juosta viilettävät.
— Meillä on lippu! Meillä on kaunis lippu! Niin he hengästyneinä toimittavat. He olivat olleet pellon pientareella ensimäisiä mansikoita etsimässä, kun lippu ylös vedettiin. Mutta nyt he ovat jo sen ihmeen nähneet ja suurille veikoilleen siitä kilpaa kertovat. On siinä toimittamista, miten lippu tuulessa hulmuaa. Hyvin korkealla, melkein pilvissä asti hulmuaa, saivat he sen uskoa.