Lehdet puhkesivat esiin. Tässä parisilaisessa puutarhassa asuvat satakielet lauloivat jo nuoressa vihannuudessa, ja kun jono oli ruvennut ajamaan käyden lähestyessään järveä, vaihdettiin ajoneuvosta ajoneuvoon lakkaamatta tervehdyksiä, hymyilyjä ja kohteliaita sanoja, kun pyörät koskettivat toisiaan. Tämä näytti nyt venelautan liukumiselta, jossa istui kilttejä naisia ja herroja. Herttuatar, joka ehtimiseen nyökkäsi päätään hattujen kohotessa ja otsien kumartuessa hänen edessään, näytti luovan yleissilmäyksen ja muistelevan itsekseen mitä hän oletti ihmisistä, aina sen mukaan, kun ne kulkivat hänen ohitsensa.
— Kas, pikkuseni, tuossa on taas kaunis rouva Mandelière, tasavallan kaunotar.
Kevyissä ja siroissa vaunuissa tasavallan kaunotar, nähtävästi välinpitämättömänä tästä kiistämättömästä kunniasta antoi ihailla suuria, tummia silmiään, matalaa otsaansa, komeita mustia hiuksiansa ja vähän liian voimakasta, itsepäistä suutansa.
Hän on hyvin kaunis joka tapauksessa, sanoi Bertin.
Kreivitär ei mielellään kuullut kehuttavan toisia naisia. Hän kohautti hiljaa olkapäitään eikä vastannut mitään.
Mutta nuori tyttö, jossa heräsi äkkiä kilpailuvaisto, uskalsi sanoa:
— Minun mielestäni ei ole.
— Mitä? Etkö sinä pidä häntä kauniina?
— En, hänen kasvonsa ovat aivan kuin musteeseen kastetut.
Herttuatar nauroi ihastuneena.
— Mainiota, pikkuiseni, siinä nyt jo kymmenen vuotta puolet Parisin miehistä ovat olleet hurmaantuneina ihastuksesta tätä neekerinaista kohtaan! Minä luulen, että he pitävät meitä pilkkanaan. Kas, katsohan pikemmin kreivitär Lochristia.
Yksin, valkean villakoiran kanssa, suuressa avonaisessa vaunussa, hienona kuin miniatyrimaalaus, istui vaaleaverinen, ruskeasilmäinen nainen, jonka viehättävät piirteet jo viisi tai kuusi vuotta samalla tapaa olivat olleet hänen puolustajiensa ihastuksen huudahdusten aiheena, ja tervehti kiinteäksi käynyt hymy huulillaan.
Mutta Annette ei näyttänyt vieläkään riemastuneen.
— Oi! virkkoi hän, hänhän ei ole enää viehkeä. Bertin, joka tavallisesti jokapäiväisissä, näihin kahteen kilpailijaan johtuneissa keskusteluissa, ei kannattanut ollenkaan kreivitärtä, suuttui äkkiä nuoren tytön suvaitsemattomuudesta.
— Lempo vieköön, sanoi hän, pidettäköön hänestä enemmän tai vähemmän, viehättävä hän on, ja minä toivon sinun tulevan yhtä kauniiksi kuin hän.
— Sallikaa toki hänen sanoa ajatuksensa, puuttui puheeseen herttuatar. Te huomaatte vain naiset, jotka ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Tämä lapsi on oikeassa, te ylistätte vain lakastuneita.
Bertin huudahti:
— Anteeksi, nainen ei ole todella kaunis, ennenkuin myöhemmin, silloin kun koko hänen ilmeikkyytensä on tullut esille.
Kehittäen sitä ajatusta, että ensimäinen viehkeys on vain yhä kypsyvän kauneuden ulkonainen kiilto, hän todisti, että hienoston miehet eivät erehtyneet kiinnittäessään vain hiukan huomiota nuoriin naisiin heidän loistokaudellaan, ja että he ovat oikeassa julistaessaan naiset kauniiksi vasta heidän kukoistuksensa viimeisellä aikakaudella.
Kreivitär, ollen hyvin mielissään, virkahti:
— Hän on oikeassa, hän arvostelee taiteilijana. Nuoret kasvot ovat hyvin sievät, mutta aina jonkun verran jokapäiväiset.
Ja maalari väitti edelleen osoittaen milloin kasvot menettäen vähitellen nuoruuden epämääräistä suloa, saavat lopullisen muotonsa, luonteensa ja ilmeensä.
Joka sanan jälkeen kreivitär vakuutettuna nyökkäsi hiljaa päätään myöntäen oikeaksi maalarin mielipiteet: ja mitä enemmän Bertin vakuutti oikeudessa puhuvan asianajajan lämmöllä, rikoksesta epäillyn ja asiaansa puolustavan eloisuudella, sitä enemmän kreivitär ilmaisi hyväksymistään katsein ja elein, ikäänkuin he olisivat liittoutuneet tukemaan toisiaan yhteisessä vaarassa, puolustautumaan uhkaavaa ja väärää mielipidettä vastaan. Annette ei kuunnellut heitä ollenkaan kokonaan vaipuneena katselemiseen. Hänen usein naurunhaluiset kasvonsa olivat muuttuneet vakaviksi, ja hän ei puhunut enää mitään tämän iloisen liikkeenvilinän huumaamana. Tämä aurinko, nämä lehdet, nämä ajoneuvot, tämä kaunis, rikas ja iloinen elämä, kaikki se oli häntä varten.
Joka päivä hän voisi tulla näin tänne vuorostansa kaikille tuttuna, kaikkien tervehtimänä ja kadehtimana; miehet osoittaen häntä ehken sanoisivat, että hän oli kaunis. Hän haki miesten ja naisten joukosta ne, jotka näyttivät hänestä kaikkein hienoimmilta, ja kysyi aina heidän nimeänsä välittämättä muusta kuin tavujen yhdistelmästä, jotka toisinaan herättivät hänessä kunnioituksen ja ihailun kaiun, kun hän oli lukenut ne usein sanomalehdistä tai historiasta. Hän ei tottunut tähän kuuluisuuksien ohikulkuun, eikä edes voinut täydellisesti uskoa, että se oli todellinen, aivan kuin jos hän olisi ollut katsomassa jotakin teatteriesitystä. Vuokra-ajurit herättivät hänessä inhonsekaista halveksimista, vaivasivat ja harmittivat häntä, ja hän sanoi äkkiä:
— Minun mielestäni ei pitäisi tänne päästää muita kuin yksityisiä ajoneuvoja.
Bertin vastasi:
— No, neiti, mitä tehdään sitten yhdenvertaisuudella, vapaudella, veljeydellä?
Annette nyrpisti suutaan, joka merkitsi, "se kuuluu toisille" ja jatkoi:
— Olisi toinen puisto vuokra-ajureita varten, esim. Vincennes.
— Olet jäljellä ajastasi, pienokainen, et näy tietävän vielä, että purjehdimme keskellä kansanvaltaa. Muuten, jos tahdot nähdä puiston vapaana kaikesta sekotuksesta, tule tänne aamulla; silloin sinä löydät täältä seuraelämän hienoimman osan, sen parahiston.
Ja Bertin kuvasi tunnettuun, erinomaiseen tapaansa Bois de Boulognen varhain aamulla ratsastajineen ja ratsastajittarineen, tämän valioseuran, jossa kaikki tunsivat toisensa nimeltään, etunimiltä, sukulaisuuksiltaan, arvonimiltään, hyviltä ja huonoilta ominaisuuksiltaan, niinkuin he kaikki eläisivät samassa kaupunginosassa tai samassa pienessä kaupungissa.
— Käyttekö usein siellä? sanoi Annette.
— Hyvin usein; se on todellakin hauskinta mitä Parisissa on.
— Te ratsastatte aamuisin?
— Kyllä kai, neitiseni.
— Ja sitten iltapäivällä te käytte vierailuilla?
— Niin käyn.
— Siis, milloin te teette työtä?
— Niin, minä teen työtä joskus, ja sitte minä olen valinnut erikoisalani taipumukseni mukaan! Kun minä olen kaikkien kauniiden naisten maalari, niin täytyyhän minun nähdä heitä, seurata heitä hiukan kaikkialla.
Annette mutisi nauramatta:
— Jalan ja ratsain?
Taiteilija katsahti häneen hiukan kieroon, mutta tyytyväisenä; hän näytti sanovan: "Kas vain, sinä alat olla henkevä, sinusta tulee vielä hyvä."
Kylmä tuulenpuuska puhalsi; se tuli kaukaa, tuskin vielä talven unesta heränneeltä suurelta tasangolta; ja koko metsä humahti, tuo siro, viluinen, hienon maailman metsä.
Muutamia sekunteja tämä vihuri pani väräjämään puiden hennot lehdet ja olkapäitä peittävät vaatteet. Kaikki naiset, melkein samanlaisella liikkeellä, asettivat takaisin käsivarrelleen ja kaulaansa sieltä pudonneen verhon; ja hevoset alkoivat ravata toisesta päästä viertotietä toiseen aivan kuin tuo kirpeä tuulenryöppy, joka lähestyi, olisi piiskan sivalluksen tavoin kiihoittanut niitä.
Palattiin nopeasti kotiin hevosten päitsivitjojen hopeisesti helähdellessä ja laskeutuvan auringon vinosti valaessa punaista valoansa.
— Palaatteko kotiinne? sanoi kreivitär maalarille, jonka kaikki tavat hän tunsi.
— En, menen klubiin.
— Siis me viemme teidät sinne ohimennessä.
— Se sopii hyvin, kaunis kiitos.
— Ja milloinka kutsutte meidät herttuattaren kanssa aamiaiselle?
— Sanokaa, mikä päivä teille paraiten sopii.
Tämä parisittarien mielimaalari, jonka hänen ihailijansa olivat kastaneet "realistiseksi Watteauksi" ja jota hänen halventajansa kutsuivat "hameiden ja vaippojen valokuvaajaksi," piti usein joko aamiais- tai päivälliskutsuja niille kauniille naisille, joiden piirteet hän oli ikuistuttanut, ja toisillekin kuuluisille tunnetuille, joita huvittivat suuresti nämä pikku pidot vanhan pojan asunnossa.
— Ylihuomenna?
— Sopiiko teille, rakas herttuatar? kysyi rouva de Guilleroy.
— Kyllä kai. Tehän olette herttainen. Herra Bertin ei koskaan muista minua kun on kysymys näistä tilaisuuksista. Näkee kyllä etten minä enää ole nuori.
Kreivitär, joka oli tottunut pitämään taiteilijan kotia hiukan kuin omanaan, jatkoi:
— Ei ketään muita kuin me neljä, jotka olemme näissä vaunuissa, herttuatar, Annette, minä ja te, eikö niin, suuri taiteilija?
— Niin, ei ketään muita, sanoi tämä laskeutuessaan vaunuista, ja minä annan tarjota teille krapuja elsassilaiseen tapaan valmistettuina.
— Oh, te aiotte herättää intohimoja pienokaisessa.
Bertin seisoi vaunun ovella, sanoi jäähyväiset ja meni sitten nopeasti klubin pääkäytävän eteiseen, heitti harteiltaan päällystakkinsa ja antoi keppinsä lakeijajoukolle, joka oli noussut seisomaan kuin sotilaat upseerin ohi kulkiessa, sitten hän nousi leveitä portaita, astui toisen palvelijarivin ohitse, joka oli puettu lyhyihin housuihin lykkäsi auki oven ja tunsi itsensä yhtäkkiä reippaaksi kuin nuori mies kuullessaan käytävän toisesta päästä floretin iskujen jatkuvaa helinää, jalkojen polkemista maahan ja voimakkaita huutoja: — sattunut — minun vuoroni — ohi — minun vuoroni — sattunut — teidän vuoronne.
Miekkailusalissa miekkailijat, puettuina harmaaseen palttinakankaaseen, nahkaliiveihin, housunlahkeet tiukasti sidottuina nilkkojen ympäri, jonkunlainen esiliina vatsan suojana, toinen käsi taivutettuna ilmassa, toisessa kädessä, jonka hansikas teki tavattoman suureksi, ohut ja taipuisa floretti, syöksyivät eteenpäin ja oikaisivat itsensä äkillisen joustavasti konelaitteilla varustettujen marionettien tavoin.
Toiset lepäilivät, tarinoivat, vielä hengästyneinä, punaisina, hikisinä, nenäliina kädessä pyyhkiäkseen otsaansa ja kaulaansa; toiset istuivat suurta salia neliönmuotoisesti reunustavalla sohvalla ja katselivat otteluja. Liverdy Landata vastaan ja klubin isäntä Taillade Rocdianea vastaan.
Bertin tervehti häntä hymyillen pudistaen kättä.
— Minä pidätän teidät itselleni, huusi hänelle paroni de Baverie.
— Olen teidän käytettävissänne, rakkaani.
— Ja hän meni vaatetushuoneeseen riisuutumaan. Pitkään aikaan ei hän ollut tuntenut itseänsä näin reippaaksi ja voimakkaaksi, ja aavistaen että hän tulisi tekemään erinomaisia hyökkäyksiä, hän kiiruhti saliin kärsimättömänä kuin koulupoika, joka lähtee leikkimään. Ja heti kun hän oli vastustajansa edessä, kävi hän tämän kimppuun tavattoman hurjasti ja kymmenessä minuutissa satutettuaan häntä 11 kertaa väsytti hän tämän niin, että paroni pyysi armoa; sitten Bertin miekkaili Punisimontin ja ammattitoverinsa Amary Maldantin kanssa.
Sitten kylmä suihku, joka jäähdytti hänen huohottavaa ruumistaan, muistutti hänen kylpyjään 20-vuotisena, jolloin hän Parisin ympäristön silloilta hyppäsi päistikkaa Seine-virtaan keskellä syksyä hämmästyttääkseen porvareita.
— Sinä syöt täällä päivällistä? kysyi häneltä Maldant.
— Syön kyllä.
— Meillä on pöytä Liverdyn, Rocdianen ja Landan kanssa: kiiruhda, kello on neljännestä yli seitsemän.
Ruokasali oli täynnä ihmisvilinää ja sorinaa.
Siellä olivat kaikki Parisin öiset kuljeskelijat, sekä toimettomat että toimeliaat, kaikki ne, jotka kello 7:stä illalla eivät tiedä mitä tehdä ja syövät päivällistä klubissa takertuakseen aina, miten kulloinkin sattuu, johonkin tai johonkuhun.
Kun nuo viisi ystävää olivat istuutuneet, sanoi pankkiiri Liverdy, nelikymmenvuotias, lyhyt ja tanakka mies, Bertinille:
— Te olitte hurjalla tuulella tänä iltana.
Maalari vastasi:
— Niin, tänään minä suorittaisin hämmästyttäviä tekoja. Toiset hymyilivät, ja maisemamaalari Amary Maldant, pieni, kaljupäinen, harmaapartainen herra sanoi ovelan näköisenä:
— Minäkin tunnen usein voiman palaavan huhtikuussa; se saa minut versoamaan muutamia lehtiä, puolitusinaa korkeintaan, sitten se purkautuu tunteiksi; mutta ei koskaan kanna mitään hedelmää.
Markiisi de Rocdiane ja kreivi de Landa surkuttelivat häntä. He olivat molemmat vanhempia kuin Liverdy, eikä kuitenkaan harjaantunutkaan silmä voinut tarkasti määrätä heidän ikäänsä. He olivat molemmat klubimiehiä, hevosmiehiä ja miekkailijoita, joiden ruumiin lakkaamattomat harjoitukset olivat tehneet teräslujaksi; he kerskailivat olevansa kaikessa nuorempia kuin uuden sukupolven hermostuneet poikaveitikat.
Rocdiane, joka oli hyvää syntyperää, kävi kaikissa salongeissa, mutta häntä epäiltiin kaikenlaatuisesta rahakeinottelusta, mikä ei ollutkaan hämmästyttävää, sanoi Bertin, kun hän niin paljon oli elänyt pelihuoneessa. Hän oli ollut naimisissa ja eronnut vaimostaan, joka maksoi hänelle eläkkeen; belgialaisten ja portugalilaisten pankkien johtajana hänen tarmokkaiden donquichotte-kasvojensa ilmeistä näkyi, että hän ylpeili tuosta vähän himmenneestä kaikkeen pystyvän aatelismiehen kunniasta, jota puhdisti aika-ajoittain kaksintaistelussa saadusta haavasta vuotava veri.
Kreivi de Landa, hyväluontoinen jättiläinen, joka mahtaili vartalollaan ja leveillä hartioillaan, oli tosin naimisissa ja kahden lapsen isä, mutta hän taipui tuskin kolme kertaa viikossa syömään päivällistä kotona, ja oleskeli muut päivät klubissa ystäviensä seurassa miekkailuharjoitusten jälkeen.
— Klubi on perhe, sanoi hän. Niiden perhe, joilla ei varsinaista perhettä vielä ole, niiden, joilla ei sitä koskaan tule olemaan ja niiden, joilla on ikävä omassaan.
Keskustelu oli joutunut taas kysymykseen naisista ja jatkui tarinoista muistoihin, muistoista kerskailuihin, sekä vihdoin varomattomien salaisuuksien ilmaisuihin.
Markiisi de Rocdiane antoi arvata rakastajattarensa tarkoista viittauksista; ne olivat ylhäisön naisia, joiden nimiä hän ei sanonut, tehdäksensä arvostelemisen mielenkiintoisemmaksi. Pankkiiri de Liverdy ilmaisi omansa etunimiltä. Hän kertoi: "Olin mitä parhaimmissa väleissä siihen aikaan erään diplomaatin rouvan kanssa. Niin eräänä iltana lähtiessäni hänen luotaan sanoin hänelle: 'Pikku Margueriteni…'" Hän pysähtyi toisten hymyillessä, sitten hän jatkoi: "Mitä! Minulta tipahti erehdyksessä muuan sana. Pitäisi ottaa tavakseen nimittää kaikkia naisia Sophieksi."
Olivier Bertin, joka oli hyvin hillitty, tavallisesti selitti, kun häneltä tiedusteltiin: — Minä, minä tyydyn malleihin.
Oltiin häntä uskovinaan, ja Landa, joka oli tavallinen tyttöjen ahdistelija, haltioitui ajatellessaan kaikkia niitä sieviä herkkupaloja, jotka juoksentelivat kaduilla, ja kaikkia niitä nuoria naisia, jotka riisuutuivat alastomiksi taiteilijan edessä kymmenestä markasta tunnilta.
Sikäli kuin pullot tyhjenivät kaikki nämä "harmahtavat", kuten heitä kutsuivat klubin nuoremmat jäsenet, kaikki nämä harmahtavat, joiden kasvot punottivat, tulistuivat kiihtyneiden himojen ja kuohuvien halujen järkyttäminä.
Rocdiane vajosi kahvin jälkeen vielä totuudenmukaisempiin yksityiselämänsä paljastuksiin ja unhoitti hienoston naiset ylistääksensä tavallisia ilotyttöjä.
— Parisi, sanoi hän paloviinalasi kädessä, on ainoa kaupunki, jossa mies ei vanhene, ainoa, jossa hän 50-vuotisena, jos hän vain on luja ja hyvin säilynyt, voi löytää aina 18-vuotisen tyttöheitukan, kauniin kuin enkelin, rakastaakseen häntä.
Landa, joka taas oli löytänyt oikean Rocdianensa liköörien vaikutuksen jälkeen, osoitti innokkaasti hyväksymistä, ja luetteli nuoria tyttöjä, jotka häntä ihailivat vielä joka päivä.
Mutta Liverdy, joka oli epäilevämpi ja väitti tietävänsä tarkasti, minkä arvoiset naiset ovat, mutisi:
— Niin, he sanovat teille, että he teitä rakastavat. Landa vastasi:
— He todistavat sen meille, rakkaani.
— Nämä todistukset eivät ole luotettavia.
— Ne riittävät minulle.
Rocdiane huudahti:
— Mutta he ajattelevatkin sitä, saakeli soikoon. Luuletteko te, että pieni 20-vuotias, sievä tytön typykkä, joka jo 5 tai 6 vuotta viettää juhlivaa elämää Parisissa, jossa meidän viiksemme ovat hänet opettaneet ja pilanneet suutelojen maun, osaa vielä erottaa 30-vuotisen miehen suutelon 60-vuotiaan suutelosta? Vielä mitä, turhaa lorua! Hän on liian paljon nähnyt ja liian paljon tuntenut. Kuulkaahan, minä lyön vetoa siitä, että hän rakastaa enemmän, sydämensä pohjasta todellakin enemmän vanhaa pankkiiria kuin nuorta keikailijaa. Tietääkö hän sitä, ajatteleeko hän sitä? Onko miehillä täällä ikää? Ei, rakkaani, me nuorrumme harmaantuessamme, ja mitä enemmän me harmaannumme, sitä enemmän meille sitä osoitetaan ja sitä enemmän sitä uskoo.
He nousivat pöydästä, alkoholi oli noussut heidän päähänsä ja kiihoitti heitä, he olivat valmiit lähtemään kaikille valloituksille. He alkoivat keskustella iltansa käyttämisestä. Bertin puhui sirkuksesta, Rocdiane Hippodromista, Maldant Edenistä ja Landa Folies-Bergérestä, kun heidän korviinsa kuului hiljaisena ja kaukaisena viulujen viritys.
— Kas, tänään on siis musiikkia klubissa, sanoi Rocdiane.
— Niin, vastasi Bertin. Jos viettäisimme siellä 10 minuuttia ennenkuin lähdemme pois.
— Niin, menkäämme sinne.
He kulkivat salin läpi, sitten biljardihuoneen ja vihdoin pelisalin läpi ja saapuivat jonkinmoiseen aitioon, joka oli parvekkeen yläpuolella. Neljä herraa, vaipuneina nojatuoleihin, odotti jo soittoa hartaan näköisinä, samalla kun alhaalla keskellä tyhjiä tuolirivejä kymmenkunta muuta pakinoi istuen tai seisten.
Orkesterin johtaja näpäytti hiljaa muutamia kertoja jousellaan nuottitelineeseen: aloitettiin.
Olivier Bertin rakasti intohimoisesti musiikkia; niinkuin rakastetaan opiumia. Se saattoi hänet haaveilemaan. Heti kun soittokoneiden sävelvirta oli häntä koskettanut, hän tunsi joutuvansa jonkinlaiseen hermopäihtymykseen, joka teki hänen ruumiinsa ja älynsä uskomattoman väräjäviksi. Hänen mielikuvituksensa kiiti kuin hullu sävelten hurmaamana, suloisten unelmien ja ihanien haaveiden läpi. Silmät suljettuina, jalat toistensa yli ristissä, käsivarret velttoina, hän kuunteli ääniä ja näki asioita, jotka kulkivat hänen sekä aistillisten että henkisten silmiensä ohitse.
Orkesteri soitti Haydnin synfoniaa, ja heti kun maalari oli laskenut silmäluomet katseensa eteen, näki hän uudestaan metsän, ajoneuvojen joukon ympärillään, ja vastapäätä isoissa vaunuissa kreivittären ja hänen tyttärensä. Hän kuuli heidän äänensä, seurasi heidän sanojansa, tunsi vaunujen nytkähdykset ja hengitti lehtien tuoksun täyttämää ilmaa.
Kolme kertaa hänen naapurinsa, joka puhui hänelle, keskeytti tämän näyn, joka alkoi kolme kertaa uudestaan, niinkuin alkaa uudestaan meren yli matkustettuamme laivan vaaruminen liikkumattomassa vuoteessa.
Sitten se laajeni, piteni kaukaiseksi matkaksi, noiden kahden naisen yhä istuessa hänen edessään milloin rautatiellä, milloin outojen hotellien pöydässä. Koko tämän soittoesityksen aikana seurasivat he häntä näin, aivankuin he olisivat tämän kirkkaassa auringonvalossa tehdyn huviajelun aikana painaneet kasvojensa kuvan hänen silmänsä näköpohjaan.
Hiljaisuus, sitten liikutettujen tuolien kolina ja äänet kartoittivat uniusvan, ja hän huomasi ympärillään yhä uinahtelevina neljä ystäväänsä alkuperäisissä tarkkaavaisissa asennoissaan, mutta vaan uneen vaipuneina.
Kun hän oli heidät herättänyt, sanoi hän:
— No, mitä nyt teemme?
— Minä, vastasi kursailematta Rocdiane, haluan vielä hiukan nukkua täällä.
— Ja minä myöskin, lausui Landa.
Bertin nousi:
— No niin, minä puolestani menen kotiin, olen hiukan väsynyt.
Hän tunsi itsensä päinvastoin hyvin virkeäksi, mutta halusi mennä pois, koska hän entisestä kokemuksestaan tunsi, miten illat klubissa loppuivat — baccarapöydän ääressä —, ja sitä hän pelkäsi.
Hän meni siis kotiin, ja hermostuneen yön jälkeen, sellaisen yön, joka saattaa taiteilijat siihen aivotoiminnan tilaan, jota kutsutaan innoitukseksi, hän seuraavana päivänä päätti jäädä kotiin ja työskennellä iltaan saakka.
Siitä tuli erinomainen päivä, noita helpon tuotannon päiviä, jolloin ajatus tuntuu laskeutuvan käsiin ja itsestään kiinnittyvän kankaalle.
Ovet suljettuina, maailmasta erotettuna hiljaisessa asunnossaan, johon ei päästetty ketään, ateljeen ystävällisessä rauhassa, silmä kirkkaana, mieli selkeänä, ylen kiihoitettuna, hän nautti tuota onnea, joka on suotu vain taiteilijoille, nimittäin riemulla luoda teoksensa. Ei mitään muuta enää ollut olemassa häntä varten näiden työnhetkien aikana, kuin se kangaspalanen, jossa syntyi kuva hänen siveltimensä hyväilevistä kosketuksista, ja hänet täytti näinä runsaan tuotannon hetkinä päihtyvän ja leviävän, voimakkaasti kuohuvan elämän outo ja hyvä tunne. Illalla hän oli niin nääntynyt kuin terveellisen rasituksen jälkeen, ja hän meni nukkumaan täynnä hauskoja ajatuksia seuraavan päivän aamiaisista. Pöytä oli kukin koristettu, ruokalista hyvin valikoitu rouva de Guilleroylle, joka oli hieno herkuttelija, ja huolimatta tarmokkaista vastustuksista, jotka eivät kuitenkaan kestäneet kauan, taiteilija pakotti vieraansa juomaan sampanjaa.
— Pienokainen päihtyy, sanoi kreivitär.
Herttuatar vastasi suopeana:
— Hyvä Jumala! Täytyyhän hänen kuitenkin joskus ensikerran päihtyä.
Palatessaan ateljeehen kaikki tunsivat olevansa hiukan tuon kevyen iloisuuden vallassa, joka kohottaa ihmistä aivan kuin siivet kasvaisivat jalkoihin.
Herttuattaren ja kreivittären, joilla oli Ranskan äitien komitean kokous, piti saattaa nuori tyttö kotiin ennenkuin menivät sinne, mutta Bertin tarjoutui jalan tekemään pienen kierroksen hänen kanssaan ja viemään hänet Malesherbesin bulevardille; he läksivät yhdessä.
— Kulkekaamme pisintä tietä, sanoi Nannette.
— Tahdotko kuljeskella Monceaun puistossa? Se on sievä paikka.Katselemme siellä pikku palleroisia ja imettäjiä.
— Miksei, tahdonpa niinkin.
He kulkivat Velasquezin katua, astuivat sisään kullatusta ja suurenmoisesta ristikkoportista, joka on samalla tämän puistojen helmen sekä tuntomerkkinä, että sisäänkäytävänä, tämän hienon puiston, joka levittää keskelle Parisia teennäistä ja vihantaa suloansa ruhtinaallisten yksityisasuntojen ryhmän ympäröimänä.
Pitkin leveitä käytäviä, jotka taitavassa kaaressa kulkevat nurmikkojen ja puu- ja pensasryhmien keskitse, joukko rantatuoleilla istuvia miehiä ja naisia katselee ohikulkevia, sillä aikaa kuin varjoisiin paikkoihin pistäytyvillä ja purojen tavoin kiemurtelevilla poluilla lapsiparvia kaivelee hiekkaa, juoksentelee, hyppii nuoraa, imettäjien velttojen tai äitien huolestuneiden katseiden heitä seuratessa. Äärettömän suuret puut, joiden latvat olivat pyöristyneet kuvuiksi, niinkuin lehvärakennukset, jättiläismäiset kastanjat, joiden painavaa lehdistöä koristivat pisaroiden tavoin niihin sirotellut punaiset tahi valkeat tertut, hienonnäköiset sykomorit, koristeelliset vaahterat taitavasti muokattuine runkoineen muuttavat hienoiksi perspektiiveiksi suuret mutkittelevat nurmikot.
On kuuma, turtturikyyhkyset kuhertelevat lehvistössä ja seurustelevat naapuriensa kanssa puunlatvasta toiseen, samalla kun varpuset kylpevät sadekaaressa, jolla aurinko valaisee kastelukojeista lyhyelle nurmelle tippuvaa hienonhienoa vesipärskettä. Jalustoillaan näyttävät valkeat muistopatsaat onnellisilta tässä vihannassa rehevyydessä. Nuori marmoripoika vetää jalastaan orjantappurapiikkiä, jota on vaikea löytää, aivan kuin hän olisi saanut sen aivan äsken jalkaansa juostessaan Dianan jälkeen, joka pakenee tuolla kauempana pensaiden keskellä piiloutuvaa järveä kohti; läheisyydessä näkyy temppelin raunioita.
Toiset patsaat suutelevat toisiansa, hellinä ja kylminä pensastoryhmien reunassa, taikka haaveilevat, mietiskelevät. Vesiputous vaahtoilee ja lorisee sieviä kallionlohkareita myöten. Patsaan muotoiseksi katkaistu puu on köynnöskasvin ympäröimä; eräällä haudalla on muistokirjoitus. Patsasrungot, jotka on kohotettu nurmikolle, eivät muistuta enemmän Akropolia kuin tämä hieno, pieni puisto muistuttaa luonnonmetsää.
Se on teennäinen ja viehättävä paikka, johonka kaupungin asukkaat tulevat katselemaan lavoissa kasvatettuja kukkia, ja ihailemaan niinkuin ihaillaan teatterissa elämän näytelmää, tätä rakastettavaa esitystä, jonka tarjoaa keskellä Parisia kaunis luonto.
Olivier Bertin oli jo useita vuosia tottunut joka päivä tulemaan tähän suosittuun paikkaan nähdäksensä parisittarien liikkuvan oikeissa kehyksissään. "Se on puisto, joka on tehty hienoja vaatteita varten," sanoi hän, "huonosti puetut ihmiset herättävät siellä kauhua." Ja hän kuljeskeli siellä tuntikausia, hän tunsi sen kaikki kasvit ja tavalliset kävelijät.
Hän astui nyt Annetten rinnalla käytäviä pitkin; hänen katsettaan viehätti puutarhan kirjava ja vilkas elämä.
— Oi mikä suloinen lapsi, huudahti Annette.
Hän katseli pientä, vaaleakiharaista poikaa, joka tuijotti häneen sinisillä silmillään, hämmästyneen ja ihastuneen näköisenä.
Sitten hän tarkasti kaikkia lapsia; ja se nautinto, jonka hänelle tuotti näiden elävien, nauhoilla koristettujen nukkien katseleminen, teki hänet lavertelevaksi ja avomieliseksi.
Hän astui lyhyin askelin, lausui Bertinille huomionsa, mietteensä pienokaisista, imettäjistä, äideistä. Isot lapset saivat hänet huudahtamaan ilosta ja kalpeat lapset herättivät hänessä sääliä.
Taiteilija kuunteli häntä enemmän huvitettuna hänestä kuin pienokaisista, ja unhoittamatta maalaustaidetta hän mutisi:
— Sehän on suloista!
Hän ajatteli nimittäin, että hänen pitäisi tehdä erinomainen taulu, joka kuvaisi puiston nurkkausta ja imettäjien, äitien ja lapsien ryhmää. Kuinka hän ei ollut sitä ennen ajatellut?
— Sinä pidät noista pikku vekaroista?
— Minä jumaloin niitä.
Nähdessään Nannetten katselevan lapsia Bertin tunsi, että tällä oli halu ottaa niitä syliinsä, suudella niitä, hoidella niitä, tulevan äidin oleellinen ja hellä halu; ja häntä kummastutti tämä salainen vaisto, joka oli kätketty naisen ruumiiseen.
Kun Nannette oli halukas puhumaan, kyseli taiteilija häneltä, mistä hän erittäin piti. Hän tunnusti yksinkertaisen sievästi toivovansa menestystä, mainetta hienossa maailmassa, hän halusi kauniita hevosia, joita hän tunsi melkein kuin hevoshuijari, sillä Roncièresin maatilalla kasvatettiin myös hevosia; eikä hän ollenkaan ollut huolissaan sulhasesta enemmän kuin asunnosta, jonka aina löytäisi vuokrattavina olevien joukosta.
He lähestyivät järveä, jossa uiskenteli kaksi joutsenta ja kuusi ankkaa yhtä puhtaina ja rauhallisina kuin porsliinilinnut. Ja he kulkivat nuoren naisen ohi, joka istui tuolilla, kirja avattuna sylissään, silmät kohotettuina ylöspäin, sielu lähteneenä haaveiluun.
Hän ei hievahtanut enemmän kuin vahanukke. Hän oli ruma, vaatimaton, yksinkertaisesti puettu, ja ei ollenkaan näyttänyt haluavan miellyttää; hän oli ehkä opettajatar; hän oli lähtenyt haaveilemaan jonkin lauseen tai sanan vaikutuksesta, joka oli hurmannut hänen sydämensä. Hän jatkoi luultavasti toiveidensa purkautumisen mukaan kirjassa alettua seikkailua.
Bertin pysähtyi hämmästyneenä.
— On kaunista, sanoi hän, antautua noin haaveisiin. He olivat kulkeneet hänen ohitsensa. He kääntyivät takaisin ja palasivat vielä ilman, että hän heitä huomasi, niin suurella tarkkaavaisuudella hän seurasi ajatuksensa kaukaista lentoa.
Maalari sano Annettelle:
— Kuulehan, pienokaiseni, olisikohan sinusta ikävää kerran taikka pari istua minulle mallina erästä henkilökuvaa varten?
— Ei suinkaan, päinvastoin!
— Katselehan tuota neitiä, joka haaveilee ihanteiden maailmassa.
— Tuolla tuolillako?
— Niin. No! Sinä istuisit myöskin tuolilla, avaisit kirjan sylissäsi ja koettelisit tehdä niinkuin hänkin. Oletko milloinkaan haaveillut ja uneksinut aivan valveilla?
— Kyllä kai.
— Mitä olet haaveillut?
Taiteilija koetteli saada häntä tekemään tunnustuksia näiltä retkiltään haaveiden maailmaan; mutta hän ei tahtonut ollenkaan tunnustaa, vastasi kiertelevästi kysymyksiin, katseli ankkoja, jotka uivat niille heitettyä leipää hakemaan, ja näytti olevan hämillään aivan kuin Bertin olisi koskettanut jotakin hänelle arkaa kohtaa.
Sitten vaihtaakseen keskustelunaihetta Nannette kertoi elämästään Roncièressä, puhui isoäidistään, jolle hän oli saanut lukea paljon ääneen joka päivä ja joka nyt mahtoi olla hyvin yksin ja surullinen.
Maalari oli häntä kuunnellessaan iloinen kuin lintu, iloisempi kuin hän koskaan oli ollut. Kaikki mitä Nannette hänelle kertoi, kaikki nuo pienet, mitättömät ja ala-arvoiset tyttöelämän yksinkertaiset pikkuseikat huvittivat häntä ja herättivät hänessä mielenkiintoa.
— Istuutukaamme, sanoi hän.
He istuutuivat veden rannalle. Molemmat joutsenet tulivat uiskentelemaan heidän eteensä toivoen saavansa jotakin ravintoa.
Bertin tunsi itsessään heräävän muistoja, noita häipyneitä, unhoitukseen vajonneita muistoja, jotka yhtäkkiä palaavat, ei tiedä miksi. Niitä kohosi nopeasti kaikenlaisia, lukuisia, niin lukuisia yhdellä kertaa, että hänestä tuntui kuin joku käsi olisi pöyhötellyt hänen muistinsa pohjasakkaa.
Hän koetti tutkia, miksi hänessä tapahtui tämä entisen elämän kuohahtelu, joka jo useita kertoja, kuitenkin vähemmän kuin tänä päivänä, oli hänessä tuntunut. Aina oli olemassa joku syy näille äkillisille esiinpulpahtamisille, todellinen ja yksinkertainen syy, usein joku tuoksu, hajuvesi. Kuinka usein oli jonkun ohikulkevan naisen puvusta löyhähtänyt hajuveden tuoksu herättänyt eloon koko sarjan häipyneitä tapahtumia! Vanhojen pullojen pohjalta, joita hän löysi pukeutumispöydältä, hän oli löytänyt usein elämänsä sirpaleita; ja kaikki nuo harhailevat hajut kaduilta, pelloilta, taloista ja huonekaluista, sekä miellyttävät että vastenmieliset, kesäillan lämpimät tuoksut ja talvi-iltojen kylmät, elvyttivät hänessä aina kaukaisia muistoja, aivan kuin hajuvedet säilyttävät itsessään palsamoituja, kuolleita esineitä yrttien tapaan, jotka estävät muumiot mätänemästä.
Kostea ruohoko vai kastanjan kukatko näin herättivät eloon entisyyden? Eivät. Mikä siis? Hänen silmänsäkö siis oli syynä tähän sisäiseen kuohuntaan? Mitä hän sitten oli nähnyt? Ei mitään. Kohdattujen henkilöiden joukossa ehken yksi ainoa muistutti jotakin entisajan tuttua ja olisi siis ilman, että hän olisi tuntenut sitä, pannut hänen sydämessään soimaan kaikki menneen ajan kellot.
Ehkä se oli joku ääni pikemminkin? Hyvin usein nimittäin sattumalta kuultu pianonsoitto, joku tuntematon ääni, vieläpä posetiivikin, joka torilla soitti vanhanaikuista säveltä, oli yhtäkkiä tehnyt hänet 20 vuotta nuoremmaksi, paisuttaen hänen rintansa unhoittuneista hellistä tunteista.
Mutta tämä hälyytys jatkui lakkaamatta, käsittämättömänä, melkein ärsyttävänä. Mitä oli sitten hänen ympärillään, hänen luonaan sellaista, joka sillä tavalla herätti eloon sammuneet tunteet?
— Ilma käy vähän viileäksi, sanoi taiteilija, lähtekäämme pois.
He nousivat ja alkoivat uudestaan marssia. Taiteilija katseli penkillä istuvia köyhiä, joille tuolin lunastaminen oli liian kallista.
Annette huomasi nyt myöskin heidät ja häntä huolestutti heidän toimeentulonsa, heidän ammattinsa; häntä kummastutti, että vaikka he olivat niin kurjan näköisiä, he tulivat tänne laiskottelemaan, tähän kauniiseen, yleiseen puistoon.
Vielä enemmän kuin äsken Olivier johtui menneisiin vuosiin. Hänestä tuntui kuin joku kärpänen olisi lentänyt hänen korviensa ympärillä ja täyttänyt ne kuluneiden päivien epäselvällä surinalla.
Kun nuori tyttö näki hänen haaveilevan, kysyi hän:
— Mikä teitä vaivaa? Näytätte surulliselta. Taiteilija säpsähti aivan sydämen pohjaan saakka. Kuka oli sanonut tämän? Nannette, vaiko hänen äitinsä? Ei tosin hänen äitinsä nykyisellä äänellään, vaan hänen äitinsä entisajan äänellä, joka oli niin muuttunut, että hän juuri ja juuri tunsi sen.
Bertin vastasi hymyillen:
— Ei minua mikään vaivaa, sinä olet minusta erittäin hauska ja kiltti, sinä muistutat minulle äitiäsi.
Kuinka hän ei ollut pikemmin huomannut tätä ennen aikaan hänelle niin tuttavallisen sanan outoa kaikua, joka nyt läksi näiltä uusilta huulilta.
— Puhu vielä, hän sanoi.
— Mistä?
— Sano minulle, mitä sinun opettajattaresi ovat sinulle opettaneet.Piditkö sinä heistä?
Nannette alkoi jutella.
Ja Bertin kuunteli. Hänet valtasi kasvava hämmennys, hän väijyi, hän odotti tämän nuoren, hänen sydämelleen melkein tuntemattoman tytön lauseiden keskeltä jotakin sanaa, ääntä, naurua, joka tuntui jääneen hänen kurkkuunsa hänen äitinsä nuoruudesta. Korostukset toisinaan saivat hänet säpsähtämään hämmästyksestä. Tosin oli heidän sanojensa välillä sellaisia eroavaisuuksia, ettei hän ollut heti huomannut niiden yhdenmukaisuutta, sellaisia, ettei hän enää niitä sekottanut toisiinsa; mutta tämä erilaisuus teki ainoastaan vaikuttavammaksi äidin puheen äkillisen eloonheräämisen. Tähän saakka hän oli todennut heidän kasvojensa yhdennäköisyyden ystävällisin ja uteliain katsein, mutta kas nyt tämän kuolleista heränneen äänen salaisuus sekotti heidät sillä tapaa, että kääntäessään pois päätään, ettei enää näkisi nuorta tyttöä, hän toisinaan kysyi itsekseen, eikö puhuja ollutkin, kreivitär, joka puhui näin kaksitoista vuotta takaperin.
Kun taiteilija sitten tämän esiinloitsimansa harhakuvan erehdyttämänä kääntyi uudestaan tytön puoleen, niin huomasi hän jälleen kohdatessaan tämän katseen vielä hiukan sitä riutumista, joka heidän hellyytensä ensimäisinä aikoina ilmeni kreivittären silmissä.
He olivat jo 3 kertaa kiertäneet puiston kulkien yhä samojen henkilöiden, samojen imettäjien, samojen lapsien ohi.
Annette tarkasti nyt taloja, jotka ympäröivät puutarhaa, ja kyseli niiden asukkaiden nimiä.
Hän tahtoi tietää kaikki näistä ihmisistä, hän kuulusteli ahmivan uteliaasti, näytti täyttävän tiedoilla naisenmuistinsa, ja kasvot mielenkiinnon kirkastamina kuunteli silmillään yhtä paljon kuin korvillaan.
Mutta saapuessaan puistomajaan, joka erottaa molemmat portit ulkobulevardista, Bertin huomasi, että kello kohta löi 4.
— Oi, sanoi hän, täytyy lähteä kotiin.
He kulkivat hiljaa Malesherbesin bulevardille.
Erottuaan nuoresta tytöstä taiteilija suuntasi kulkunsa Concordin torille, tehdäksensä vierailun Seinen toiselle rannalle.
Hän hyräili itsekseen, häntä halutti juosta, hän olisi mielellään hyppinyt penkkien yli, niin ketteräksi tunsi hän itsensä. Parisi näytti hänestä säteilevämmältä, kauniimmalta kuin koskaan ennen. "Totisesti, ajatteli hän, kevät vernissoi uudestaan koko maailman."
Tämä oli hänelle sellainen hetki, jolloin kovin kiihtynyt mieli käsittää kaikki suuremmalla mielihyvällä, jolloin silmä näkee paremmin, tuntuu herkemmältä vaikutuksille ja kirkkaammalta, jolloin nautitaan voimakkaampaa iloa katsellessa ja tuntiessa, aivan kuin kaikkivoipa käsi olisi uudestaan verestänyt kaikki maan värit, jälleen elvyttänyt kaikki olentojen liikkeet, ja asettanut meissä, niinkuin korjataan seisahtuvan kellon koneisto, aistimme uudestaan toimimaan.
Hän ajatteli, kooten katseellaan tuhansia hauskoja asioita: "Ja mennä sanomaan sitten, että minä toisinaan en ymmärrä".
Ja hän tunsi älynsä niin vapaaksi ja niin teräväksi, että koko hänen taiteellinen työnsä näytti hänestä mitättömältä, ja hän suunnitteli aivan uutta elämänilmaisemistapaa, todellisempaa ja alkuperäisempää. Ja yhtäkkiä hänet valtasi halu palata kotiin ja tehdä työtä; hän kulki samaa tietä takaisin ja sulkeutui ateljeehensa.
Mutta heti kun hän oli yksin vastapäätä alkamaansa taulua, tämä into, joka äsken hehkui hänen veressään, laimeni yhtäkkiä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, istuutui sohvalle ja alkoi haaveilla.
Se jonkinlainen onnellinen välinpitämättömyys, jossa hän eli, se tyytyväisen ihmisen huolettomuus, jonka kaikki tarpeet ovat täytetyt, katosi hänen sydämestään aivan hiljaa, niinkuin jotakin olisi häneltä puuttunut. Hän tunsi talonsa tyhjäksi, ja autioksi suuren ateljeensa. Silloin katsellessaan ympäri hänestä näytti kuin naisen varjo, jonka läsnäolo hänelle oli suloinen, olisi kulkenut ohi. Jo pitemmän aikaa hän oli unhoittanut rakastajan kärsimättömyyden, joka odottaa rakastettunsa paluuta, ja kas nyt yhtäkkiä hän tunsi tämän olevan kaukana ja hän halusi häntä luokseen kuin hermostunut nuorimies.
Hän heltyi ajatellessaan kuinka he olivat rakastaneet toisiaan, ja hän huomasi tässä laajassa huoneustossa, johon kreivitär oli usein tullut, lukemattomia muistoja hänestä, hänen eleistään, hänen sanoistaan, hänen suudelmistaan. Hän muisti määrättyjä päiviä, määrättyjä tunteja ja määrättyjä hetkiä; ja hän tunsi aivan kuin itseänsä hipaisevan entisten hyväilyjen.
Hän nousi taas, sillä hän ei voinut enää pysyä paikallaan, ja alkoi marssia ajatellen uudestaan, että huolimatta tästä suhteesta, joka oli täyttänyt hänen elämänsä, hän pysyi hyvin yksinäisenä, aina yksinäisenä. Pitkien työtuntien jälkeen katsellessaan ympärilleen hämmästyneenä kuin unesta heräävä ihminen, joka palaa elämään, hän ei nähnyt eikä tuntenut muita kuin seiniä kätensä ja äänensä saavutettavina. Hänen oli täytynyt, kun hänellä ei ollut naista kotonaan, eikä voinut tavata kuin varkaan varovaisuudella sitä, jota rakasti, viettää kituuttaen vapaat hetkensä kaikissa noissa julkisissa paikoissa, joissa saadaan, joissa ostetaan jonkinmoisia ajantappamiskeinoja. Hänellä oli tuttavuuksia klubissa, tuttavuuksia sirkuksessa ja hippodromissa määrättyinä päivinä, tuttavuuksia operassa, tuttavuuksia vähän kaikkialla, jottei hänen tarvitsisi palata kotiin, jossa hän olisi oleskellut epäilemättä mielellään, jos hän olisi elänyt rakastettunsa lähellä.
Ennen aikaan, määrättyinä hellän hurmautumisen hetkinä, hän oli kärsinyt kauheasti siitä, ettei ollut voinut ottaa rakastettuansa, säilyttää häntä luonaan; sitten kun hänen intonsa oli laimentunut, hän oli hyväksynyt vastustuksetta heidän erossa pysymisensä ja hänen vapautensa. Nyt hän katui sitä, aivan kuin hän olisi alkanut uudestaan rakastaa.
Ja tämä hellyyden paluu valtasi hänet näin äkkiä melkein syyttä, koska oli niin kaunis ilma ulkona, ja ehkä siksi, että hän oli jälleen äsken tuntenut tämän naisen nuortuneen äänen. Kuinka vähän tarvitaankaan liikuttamaan miehen sydäntä, vanhenevan miehen, jossa menneen muisto herättää kaihoa.
Niinkuin ennenkin syntyi hänessä tarve saada nähdä kreivitär, se kuohahti hänen mieleensä ja hänen ruumiiseensa kuumeen tavoin; ja hän rupesi ajattelemaan tätä, hiukan kuin nuoret rakastuneet poikaset, ylistellen häntä sydämessään ja hurmaantui itsekin kohottaakseen haluaan; sitten hän päätti, vaikka hän olikin nähnyt kreivittären aamulla, mennä vielä samana iltana pyytämään häneltä kupin teetä.
Hetket tuntuivat hänestä pitkiltä, ja mennessään Malesherbesin bulevardille, kova pelko valtasi hänet siitä, ettei hän ehken tapaisikaan häntä, ja olisi pakotettu viettämään vielä tämänkin illan yksinään, niinkuin hän kuitenkin oli viettänyt monta muuta.
Kun hänen kysymykseensä: "Onko kreivitär kotona?" — palvelija vastasi: — "Kyllä herra," tunsi hän itsessään ilonailahduksen. Bertin sanoi riemuitsevalla äänellä: "Minä se olen vieläkin," ilmestyessään tuon pienen salongin kynnykselle, jossa molemmat naiset työskentelivät korkea- ja solakkajalkaisen englantilaisesta metallista valmistetun vaaleanpunakaihtimisen kaksihaaraisen lampun valossa.
Kreivitär huudahti:
— Kuinka tekö! Mikä onni!
— Niin kyllä, minä. Minä tunsin itseni yksinäiseksi, hyvin yksinäiseksi ja siksi tulin.
— Kuinka kauniisti tehty!
— Odotatteko jotakuta?
— Ei… ehkä… Eihän voi tietää…
Bertin istuutui ja katseli halveksivan näköisenä paksua, harmaata villakangasta, jota naiset ahkerasti ompelivat pitkillä puuneuloilla.
Bertin kysyi:
— Mitä nuo ovat?
— Vuodepeitteitä.
— Köyhienkö?
— Niin, tietysti.
— Nehän ovat hyvin rumia.
— Ne ovat hyvin lämpimiä.
— Mahdollisesti, mutta hyvin rumia, varsinkin tällaisessa Ludvig XV:n mallisessa salongissa, jossa kaikki hyväilee silmää. Jollei köyhienne vuoksi, niin ystävienne tähden teidän pitäisi tehdä rakkauslahjanne vähän hienomman näköisiksi.
— Hyvä Jumala niitä miehiä — sanoi kreivitär kohauttaen olkapäitään — mutta niitähän valmistetaan tällä hetkellä kaikkialla, näitä peitteitä.
— Tiedän sen hyvin, liiankin hyvin. Ei enää voi käydä missään iltavierailulla näkemättä tuota inhoittavaa, harmaata ryysyä viruvan mitä sievimmillä tuolettipöydillä ja siroimmilla huonekaluilla. Tänä keväänä harjoitetaan epäaistikasta hyväntekeväisyyttä.
Voidaksensa arvostella, mitä Bertin sanoi, levitti kreivitär kankaan, jota hän piti, vieressään olevalle tyhjälle silkkipäällyksiselle tuolille, sitten hän myönsi välinpitämättömästi:
— Niin todellakin, se on ruma.
Ja hän ryhtyi uudestaan työhön. Nuo kaksi vierekkäin olevaa päätä, jotka olivat kumarruksissa aivan läheisten lamppujen valaisemina, saivat hiuksiinsa ruusunpunaisen valovirran, joka levisi kasvojen iholle, vaatteille ja liikkuville käsille; he katselivat työtänsä tuolla naisten kevyellä ja jatkuvalla tarkkaavaisuudella, naisten, jotka ovat tottuneet sormitöihin, joita silmä seuraa ilman että ajatus siihen kiintyy.
Huoneen neljässä kulmassa neljä muuta kiinalaista porsliinilamppua, jotka seisoivat vanhoilla, kullatuilla puujalustoilla, levittivät kudotuille seinäverhoille vienoa ja säännöllistä valoa, jota vielä lievensi lampun kuvun peitteeksi asetetut pitsikuultokuvat.
Bertin otti hyvin matalan tuolin, kääpiömäisen nojatuolin, johon hän juuri sopi istumaan, mutta jonka hän aina mieluimmin valitsi keskustellessaan kreivittären kanssa, koska hän siinä oli melkein hänen jalkojensa luona.
Kreivitär sanoi taiteilijalle:
— Te teitte pitkän kävelyn äsken Nannetten kanssa puistossa.
— Niin. Me lavertelimme keskenämme kuin vanhat ystävät. Pidän paljon tyttärestänne. Hän on aivan teidän näköisenne. Kun hän lausuu muutamia lauseita, niin luulisi teidän unhottaneen äänenne hänen suuhunsa.
— Mieheni on jo hyvin usein sanonut minulle samaa.
Bertin katseli heitä heidän työskennellessään lamppujen kirkkaassa valossa, ja sama huolestuttava ajatus, josta hän usein oli kärsinyt ja josta vielä tänäkin päivänä oli kärsinyt, nimittäin ajatus hänen omasta autiosta, elottomasta, äänettömästä asunnostaan, joka pysyi kylmänä, oli minkälainen ilma tahansa ja kuinka paljon lämmitettiinkin uuneja ja lämpöjohtoja, saattoi hänet murheelliseksi, aivan kuin hän nyt ensimäisen kerran olisi hyvin käsittänyt yksinäisyyden.
Hän olisi varmaan tahtonut olla tämän vaimon miehenä eikä hänen rakastajanaan! Ennen aikaan hän halusi viedä hänet, ottaa hänet tältä mieheltä, ryöstää hänet täydellisesti häneltä. Tänään hän kadehti häntä, tuota petettyä aviomiestä, joka aina sai asua tämän naisen luona kodin tottuneissa oloissa ja hänen hyväilevässä seurustelussaan. Katsellessaan kreivitärtä Bertin tunsi sydämensä täyttyvän entisistä muistoista, jotka hän olisi tahtonut sanoa hänelle. Totisesti hän rakasti häntä yhä vielä, vieläpä hiukan enemmänkin, paljoa enemmän tänään, kuin hän oli rakastanut häntä pitkään aikaan; ja tämä tarve ilmaista hänelle tämä nuortuminen, johon kreivitär tulisi olemaan tyytyväinen, saattoi Bertinin toivomaan, että nuori tyttö lähetettäisiin nukkumaan mitä pikemmin. Hänet valtasi niin kovin tämä halu saada olla yksin rouva de Guilleroyn kanssa, lähestyä häntä lähelle hänen polviaan, joille hän asettaisi päänsä, tarttua hänen käsiinsä, joista putoaisi köyhien peite, puuneulat ja villakerä, joka pyörisi nojatuolin alle purkautuneen langan päässä, niin suuressa määrässä, että hän katseli kelloa, ei puhunut mitään ja arveli, että todellakin oli väärin totuttaa nuoria tyttöjä viettämään iltaa täysikasvaneiden kanssa.
Askeleet häiritsivät hiljaisuutta viereisessä salongissa, ja palvelija, jonka pää tuli näkyviin, ilmoitti: — herra de Musadieu.
Olivier Bertin sai pienen hillityn raivokohtauksen, ja kun hän puristi kaunotaiteiden tarkastajan kättä, niin turisi hän suurta halua tarttua hänen olkapäihinsä ja heittää hänet ulos.
Musadieu oli täynnä uutisia: Ministeristö tulisi kukistumaan ja kuiskailtiin markiisi de Rocdianen skandaalista. Hän lisäsi, katsellen nuorta tyttöä: "Minä kerron sen vähän myöhemmin."
Kreivitär kohotti silmänsä seinäkelloon ja totesi, että kello kohta olisi kymmenen.
— On aika mennä nukkumaan, lapseni, sanoi hän tyttärelleen.
Annette taivutti mitään sanomatta kankaan kokoon, kääri langan kerälle, suuteli äitiänsä poskille, ojensi kätensä molemmille miehille ja meni ketterästi pois, aivan kuin hän olisi liukunut liikuttamatta ilmaa ohimennessään.
Hänen poistuttuansa kysyi kreivitär:
— No, teidän skandaalijuttunne?
Väitetään, että markiisi de Rocdiane, kaikessa ystävyydessä erottuaan vaimostaan, joka maksoi hänelle markiisin mielestä riittämättömän eläkkeen, oli keksinyt, saadaksensa sen kaksinkertaiseksi, varman ja omituisen keinon. Markiisitar, jota markiisin käskystä oli pidetty silmällä, oli antanut yllättää itsensä rakkauskohtauksessa, ja oli saanut lunastaa uudella eläkkeellä polisikomisarion laatiman pöytäkirjan.
Kreivitär kuunteli uteliain katsein, kädet liikkumattomina, pitäen sylissään keskeytynyttä työtä.
Bertin, jota Musadieun läsnäolo tuskastutti nuoren tytön lähdettyä, suuttui, ja vakuutti närkästyneen miehen tavoin, joka tietää ja joka ei ole tahtonut puhua kenellekään tästä parjauksesta, että se oli inhoittava valhe, noita häpeällisiä juoruja, joita hienoston ihmiset eivät koskaan saisi kuunnella ja toistaa. Hän tulistui nyt noustuaan seisomaan uunia vasten, hermostuneen miehen näköisenä, joka oli valmis tekemään tästä jutusta henkilökohtaisen kysymyksen.
Rocdiane oli hänen ystävänsä, ja jos olisikin voitu muutamissa tapauksissa moittia häntä kevytmielisyydestä, niin ei voitu syyttää häntä eikä edes epäilläkään mistään todella arveluttavasta teosta. Musadieu kummastui, joutui hämilleen, puolustautui, peruutti sanojansa, pyysi anteeksi.
— Anteeksi, sanoi hän, olen kuullut tästä puhuttavan juuri äsken herttuatar de Mortemainen luona.
Bertin kysyi:
— Kuka teille kertoi sen? Nainen epäilemättä.
— Ei ollenkaan, markiisi de Farandal. Harmistuneena vastasi maalari:
— Minua ei ollenkaan kummastuta, että hän on sen tehnyt!
Syntyi hiljaisuus. Kreivitär alkoi uudestaan tehdä työtä. SittenOlivier jatkoi tyynellä äänellä:
— Minä tiedän varmasti, että se ei ole totta.
Hän ei tietänyt mitään, koska hän kuuli puhuttavan ensimmäisen kerran tästä seikkailusta.
Musadieu valmistautui peräytymisretkelle, koska hän tunsi tilanteen käyvän vaaralliseksi, ja puhui jo aikomuksestaan lähteä tekemään vierailun Corbellelle, kun kreivi de Guilleroy, joka palasi kaupungista päivällisiltä, ilmestyi.
Bertin istuutui uudestaan masentuneena, menettäen nyt kaiken toivonsa päästä vapautumaan aviomiehestä.
— Tiedättekö, sanoi kreivi, siitä suuresta skandaalista, jota huhutaan tänä iltana?
Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän?
— Näyttää siltä, että Rocdiane on yllättänyt vaimonsa rikollisessa keskustelussa ja antanut hänen maksaa tämän varomattoman teon hyvin kalliisti.
Silloin Bertin sekä äänen että eleiden puolesta hyvin surullisen näköisenä asetti kätensä de Guilleroyn polvelle toistaen ystävällisin ja lempein sanoin, mitä hän juuri äsken oli syytänyt Musadieulle vasten kasvoja.
Ja kreivi, puoleksi vakuutettuna sekä suuttuneena siitä, että oli toistanut ajattelemattomasti epäilyksenalaista, toisen mainetta alentavaa asiaa, puolusti tietämättömyyttään ja viattomuuttaan Kerrotaan todellakin niin paljon valheita ja ilkeyksiä!
Yhtäkkiä kaikki olivat yksimielisiä siitä, että maailma syyttää, epäilee ja panettelee valitettavan kevyesti. Ja he näyttivät kaikki neljä viidessä minuutissa tulevan vakuutetuiksi siitä, että kaikki kuiskaillut puheet olivat valheita, ettei naisilla koskaan ole niitä rakastajia, joita heillä luullaan olevan, että miehet eivät koskaan tee niitä konnantöitä, joista heitä syytetään, ja että pinta yleensä on huonompi kuin ydin.
Bertin, joka ei enää ollut suutuksissaan Musadieulle, sitten kuin de Guilleroy oli saapunut, puhui tälle imartelevasti, siirsi keskustelun hänen suosimiinsa aiheisiin, avasi hänen sanatulvansa sulun. Ja kreivi näytti tyytyväiseltä kuin ainakin mies, joka tuo mukanansa rauhaa ja sydämellisyyttä.
Kaksi palvelijaa astui sisään pehmeällä matolla kuulumattomin askelin kantaen teepöytää, jossa kiehuva vesi höyrysi sievässä, kiiltävässä teekeittiössä väkiviinalampun sinisen liekin lämmittämänä.
Kreivitär nousi, valmisti kuuman juoman niin varovaisesti ja huolellisesti kuin venäläiset sen tekevät, tarjosi sitten kupin Musadieulle, toisen Bertinille ja palasi kädessään lautaset, jotka sisälsivät hanhenmaksavoileipiä ja pieniä itävaltalaisia ja englantilaisia sokerileivoksia.
Kreivi oli lähestynyt liikkuvaa pöytää, jossa myös oli rivissä marjamehuja, liköörejä ja laseja, teki grogin, pujahti sitten varovaisesti läheiseen huoneeseen ja hävisi.
Bertin huomasi uudestaan olevansa yksin vastapäätä Musadieuta, ja hänet valtasi taas äkkiä halu toimittaa ulos tuo häiritsijä, joka vauhtiin päästyään piti pitkiä esitelmiä, kertoi juttuja, toisti sanoja, tekasipa itsekin niitä. Ja maalari katseli lakkaamatta seinäkelloa, jonka pitkä viisari lähestyi kahtatoista yöllä. Kreivitär näki hänen katseensa, käsitti että hän koetti saada puhutella häntä, ja sillä maailmannaisten taidolla, jotka kykenevät muuttamaan pienillä vivahduksilla keskustelun sävyä ja salongin ilmapiiriä ja tekemään ymmärrettäväksi mitään sanomatta, että on jäätävä taikka on lähdettävä, hän levitti pelkällä käyttäytymisellään, kasvojensa ja silmiensä ikävystyneillä ilmeillä kylmyyttä ympärilleen, aivan kuin hän olisi juuri avannut ikkunat auki.
Musadieu tunsi tämän ilmavirran jähmetyttävän ajatuksiaan, ja kysymättä itseltään minkätähden, syntyi hänessä halu nousta ja lähteä tiehensä.
Bertin, hienona maailmanmiehenä, nousi myös lähteäkseen. Molemmat miehet vetäytyivät yhdessä kulkien kahden salongin läpi kreivittären seuraamana, joka jutteli yhä maalarin kanssa. Hän pidätti tämän eteisen kynnyksellä jotakin selitystä varten, sillä aikaa kun Musadieu lakeijan auttamana veti päällystakin harteilleen. Kun rouva de Guilleroy yhä puhui Bertinille, niin kaunotaiteidentarkastaja odotettuansa joitakuita sekunteja portaiden oven edessä, jota toinen palvelija piti avattuna, päätti lähteä yksin, jottei tarvitsisi seisoa kahdenkesken palvelijan kanssa.
Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä ja kreivitär sanoi taiteilijalle mitä luontevimmin:
— Mutta oikeastaan, miksi te lähdette niin pian? Eihän ole vielä keskiyö. Jääkäähän toki vielä hetkeksi.
Ja he palasivat yhdessä pieneen salonkiin.
Heti kun he olivat istuutuneet, sanoi Bertin:
— Hyvä Jumala, kuinka tuo otus minua hermostutti!
— Ja minkätähden?
— Hän riisti minulta hiukan teistä.
— Oh, eipä juuri paljonkaan.
— Mahdollista kyllä, minua hän häiritsi.
— Oletteko mustasukkainen?
— Eihän se ole mitään mustasukkaisena olemista, jos pitää jotakin henkilöä kiusallisena.
Taiteilija oli ottanut pienen nojatuolinsa, ja istuen nyt aivan lähellä kreivitärtä, hän piteli sormissaan hänen hameensa kangasta sanoen hänelle, mikä lämmin tunteen ailahdus sinä päivänä täytti hänen sydämensä. Kreivitär kuunteli hämmästyneenä, ihastuneena, ja laski hiljaa kätensä hänen valkeille hiuksilleen, joita hän silitti lempeästi aivan kuin kiittääkseen häntä.
— Tahtoisin niin mielelläni elää teidän luonanne, sanoi Bertin.
Hän ajatteli aina tuota epäilemättä läheisessä huoneessa nukkuvaa aviomiestä ja jatkoi:
— Ainoastaan avioliitto voi todella yhdistää kaksi ihmiselämää.
Kreivitär kuiskasi:
— Ystävä parkani — täynnä sääliä häntä sekä myöskin itseään kohtaan.
Taiteilija oli asettanut poskensa kreivittären syliin ja katseli häntä hellästi, hiukan kaihomielisen, tuskallisen hellästi, eikä niin hehkuvasti enää kuin äsken, kun heidät erotti tytär, puoliso ja Musadieu.
Rouva de Guilleroy sanoi hymyillen, liikuttaen yhä kevyesti sormiansaOlivierin pään päällä:
— Jumalani, kuinka valkea te olette! Teidän viimeisetkin mustat hiuksenne ovat hävinneet.
— Valitettavasti! Tiedän sen, vanheneminen käy nopeasti.
Kreivitär pelkäsi tehneensä hänet surulliseksi.
— Oi, tehän olitte muuten harmaa hyvin nuorena. Minä olen nähnyt teidät aina mustan- ja valkeankirjavana.
— Niin kyllä, se on totta.
Poistaaksensa kokonaan sen kaihon vivahduksen, jonka hän oli herättänyt, kreivitär kumartui ja kohottaen taiteilijan pään käsiensä väliin, painoi hänen otsalleen hitaasti ja hellästi suudelmia, noita pitkiä suudelmia, jotka eivät näytä koskaan loppuvan.
Sitten he katsoivat toisiaan, koettaen nähdä silmiensä pohjassa lempensä heijastuksen.
— Tahtoisinpa mielelläni, sanoi Bertin, viettää kokonaisen päivän teidän luonanne.
Taiteilija tunsi nimittäin itseänsä epäselvästi vaivaavan sanomattoman läheisen ystävyyden tarpeen.
Hän oli luullut äsken, että talossa olleiden henkilöiden poislähtö olisi kylliksi hänelle voidaksensa toteuttaa tätä aamusta alkaen herännyttä haluansa, ja nyt, kun hän oli yksin rakastajattarensa kanssa, kun hän tunsi otsallaan hänen lämpimät kätensä ja poskellaan hänen vaatteensa läpi hänen lämpimän ruumiinsa, hän huomasikin itsessään saman levottomuuden, saman tuntemattoman ja pakenevan rakkauden halun.
Ja hän arveli nyt, että ehkä ulkopuolella tätä taloa, metsässä, jossa he olisivat aivan kahden, eikä ketään muita ihmisiä heidän läheisyydessään, tämä hänen sydämensä rauhattomuus tyyntyisi ja häviäisi.
Kreivitär vastasi:
— Kuinka te olette lapsellinen! Mutta mehän näemme toisemme melkein joka päivä.
Taiteilija rukoili häntä tulemaan syömään hänen kanssaan aamiaista jossakin Parisin ympäristössä, niinkuin he olivat ennenkin tehneet neljä tahi viisi kertaa.
Kreivitärtä hämmästytti tämä päähänpisto, jota oli nyt niin vaikea toteuttaa hänen tyttärensä palattua.
Hän tulisi kuitenkin koettamaan, heti kun hänen miehensä lähtee Roncesiin, mutta se ei voisi tapahtua ennenkuin vernissajaisten jälkeen seuraavana lauantaina.
— Ja sillä välin, sanoi Bertin, milloin saan nähdä teidät?
— Huomeniltana Corbellien luona. Tulkaa muuten tänne torstaina kello 3, jos olette vapaa, ja minä luulen, että meidän pitää yhdessä syödä päivällistä perjantaina herttuattaren luona.
— Niin, aivan oikein! Taiteilija nousi.
— Hyvästi.
— Hyvästi, ystäväni.
Bertin jäi seisomaan voimatta lähteä, sillä hän ei ollut saanut sanotuksi juuri mitään siitä, mitä oli tullut sanomaan, ja hänen aivonsa jäivät täyteen ilmaisemattomia ajatuksia, hänen sydämensä täyteen sekavia, kuohuvia tunteita, jotka eivät olleet ollenkaan päässeet ilmoille.
Hän toisti "hyvästi" ja tarttui kreivittären käsiin.
— Hyvästi ystäväni!
— Rakastan teitä.
Kreivitär hymyili hänelle sitä hymyä, jossa nainen osoittaa miehelle yhdessä sekunnissa kaikki, mitä hän on tälle antanut.
Väräjävin sydämin Bertin toisti kolmannen kerran:
— Hyvästi.
Ja hän läksi.