Olisi luullut kaikkien Parisin ajoneuvojen sinä päivänä tekevän pyhiinvaelluksen teollisuuspalatsiin. Kello 9:stä saakka aamulla ne saapuivat kaikkia valtakatuja, kaikkia puistokatuja ja siltoja myöten tätä kaunotaiteiden hallia kohti, johon koko taiteilija-Parisi kutsui koko hienosto-Parisia olemaan läsnä kolmentuhannenneljänsadan taulun näennäisessä vernissauksessa.
Ihmisjono tungeskeli porteilla ja halveksien kuvanveistotaidetta, se nousi suoraapäätä maalaustaideosastoon. Jo portaita kovettaessa kohotettiin silmät tauluja kohti, jotka olivat asetetut portaiden seinille. Sinne ripustetaan eteistaiteilijoiden erityinen luokka, niiden, jotka ovat lähettäneet joko sellaisia teoksia, joilla on harvinaiset mittasuhteet, taikka teoksia, joita ei ole voitu olla vastaanottamatta. Neliönmuotoisessa salissa kuhisi ja vilisi pauhaava ihmisjoukko. Maalarit, jotka esiintyivät isäntinä iltaan saakka, voi tuntea puuhailemisistaan, kaikuvista äänistään ja arvovaltaisista liikkeistään. He alkoivat laahata ystäviänsä hihasta taulujen luo, joita he osoittivat käsivarsillaan, huudahduksin ja asiantuntijain tarmokkain ilmein. Heitä nähtiin kaikenlaisia, isoja, pitkätukkaisia, päässä pehmeät, harmaat tai mustat hatut, jotka olivat sanoin selittämättömän muotoisia, leveitä ja pyöreitä kuin katot, tai niin leveälierisiä, että ne varjostivat koko miehen yläruumiin. Toiset maalarit olivat pieniä, toimeliaita, hentoja tai tanakkoja, iso silkkihuivi kaulassa, puettuina lyhyeen nuttuun tai säkkimäisiin, nuorten maalarien luokalle ominaisiin, eriskummallisiin vaatteihin.
Siellä oli hienojen keikarien ryhmä, bulevarditaiteilijoiden, akateemikkojen ryhmä, jotka kaikki olivat moitteettomia ja koristettuja punaisin nauharuusuin, äärettömän suurin taikka äärettömän pienin, aina heidän erityisen käsityksensä mukaan siitä, mikä oli hienoa ja hyvän tavan mukaista, ja vihdoin porvaritaiteilijain ryhmä perheet mukana, jotka ympäröivät isiä kuin riemukuoro.
Neljällä äärettömän suurella seinäpinnalla ne taulut, jotka olivat saaneet kunnian päästä neliönmuotoiseen saliin, huikaisivat heti sisään astuttaessa värituntujensa loistolla ja kiiltävillä kehyksillä sekä uusilla räikeillä väreillään, joita kohotti vielä vernissa ja joita teki kiiltäviksi ylhäältäpäin lankeava kova päivänvalo.
Tasavallan presidentin muotokuva oli vastapäätä ovea, kun taas toisella seinällä kultakoristeinen kenraali kamelikurkitöyhtöinen hattu päässä, punaverkaisiin housuihin puettuna, oli pajujen alla aivan alastomina lepäävien merenneitojen naapurina; ja näiden vieressä taas haaksirikon kärsinyt laiva melkein kokonaan aallon nielemänä. Vanhanajan piispa, julistamassa raakalaiskuninkaan kirkonkiroukseen, itämainen katu täynnä ruttoon kuolleita, ja Danten varjo tutkimusretkellä helvetissä, valtasivat ja kiehtoivat katseen vastustamattoman voimakkailla ilmeillään.
Nähtiin vielä tuossa suuressa huoneessa ratsuväen hyökkäys, siirtomaan sotilaita metsässä, lehmiä laitumella, kaksi viimevuosisadan aatelismiestä kaksintaistelussa kadunkulmassa, mielenvikainen nainen istumassa rajakivellä, pappi jakamassa sakramenttia kuolevalle, elonkorjaajia, puroja, auringonlasku, kuutamo, lyhyesti, näytteitä kaikesta siitä, mitä tehdään, mitä tekevät ja mitä aina tulevat tekemään maalarit maailman viimeiseen päivään asti.
Keskellä kuuluisien ammattitoveriensa ryhmää ja taideakatemian ja palkintolautakunnan jäsenien joukkoa Olivier Bertin vaihtoi heidän kanssaan mielipiteitä. Huolestuminen ahdisti häntä, levottomuus näytteille asettamansa teoksen johdosta, jonka hän ei arvellut saavan menestystä huolimatta innostuneista onnentoivotuksista.
Hän riensi eteenpäin. Herttuatar de Mortemain ilmestyi sisäänkäytävän ovelle. Tämä kysyi:
— Eikö kreivitär ole saapunut.
— En ole nähnyt häntä.
— Ja herra de Musadieu? — En häntäkään.
— Hän on luvannut minulle olla kello 10 portaiden yläpäässä opastaakseen minua salissa.
— Sallitteko minun tulla hänen sijastaan, herttuatar?
— En, en. Teidän ystävänne tarvitsevat teitä, me tulemme kohta tapaamaan toisemme, sillä toivon varmasti, että me yhdessä syömme aamiaista.
Musadieu juoksi paikalle. Hän oli viipynyt muutamia minuutteja veistokuvakokoelmassa ja pyysi nyt aivan hengästyneenä anteeksi. Hän sanoi:
— Tätä tietä, herttuatar, tätä tietä, alamme oikealta.
He olivat juuri hävinneet päiden vastavirtaan, kun kreivitär de Guilleroy käsikoukussa tyttärensä kanssa astui sisään hakien katseellaan Olivier Bertiniä.
Tämä liittyi heihin ja tervehtien heitä virkkoi:
— Jumalani, kuinka sievät te olette! Totisesti Nannette kaunistuu joka päivä, viikossa hän on muuttunut.
Taiteilija katsoi häntä tutkijasilmällään. Hän lisäsi:
— Viivat ovat vienommat, sulavammat, hipiä on loistavampi. Hän on nyt jo paljon vähemmän pieni tyttö ja paljon enemmän parisitar.
Mutta yhtäkkiä hän palasi päivän suureen asiaan.
— Alkakaamme oikealta, niin tulemme tapaamaan herttuattaren.
Kreivitär, joka tunsi hyvin kaikki maalaustaidetta koskevat seikat ja oli innostunut, kysyi:
— Kaunis näyttely. Huomattava Bonnat, kaksi oivallista Carolus-Durania, ihmeteltävä Puvis de Chavannes, erittäin hämmästyttävä aivan uusi Roll, erinomainen Gervex, ja paljon muita — Beraudeja, Cazineja, Deuzeja, ja vihdoin koko joukko muita hyviä tauluja.
— Ja teidän taulunne? sanoi kreivitär.
— Minua onnitellaan, mutta en ole itse tyytyväinen.
— Te ette ole koskaan tyytyväinen.
— Kyllä, välistä. Mutta tänään, ihan totta, luulen olevani oikeassa.
— Miksi?
— En tiedä ollenkaan.
— Menkäämme katsomaan.
Kun he saapuivat taulun eteen, — kaksi talonpoikaistyttöä kylpemässä purossa — ihaili sitä jo sen eteen pysähtynyt joukko. Kreivitär iloitsi siitä ja sanoi aivan hiljaa:
— Mutta sehän on ihastuttava, se on pieni helmi. Te ette ole tehnyt mitään sen parempaa.
Taiteilija puristautui aivan lähelle häntä, tahtoen osoittaa hänelle rakkauttaan ja kiitollisuuttaan joka sanasta, joka tyynnytti hänen kärsimystään, ja joka sitoi hänen haavansa. Ja nopeasti juolahti hänen mieleensä ajatuksia, jotka vakuuttivat kreivittären olevan oikeassa, sillä pitihän tämän nähdä oikein älykkäillä parisittaren silmillään. Taiteilija unhoitti, rauhoittaakseen pelkoansa, että jo kaksitoista vuotta hän oli moittinut kreivitärtä juuri siitä, että tämä ihaili liian paljon teeskenteleviä, hienoja, herkullisia aiheita, muodin vaatimia tunteita ja valheellisia vivahduksia, mutta ei koskaan taidetta yksin, hienoston aatteista, tarkoitusperistä ja ennakkoluuloista vapautunutta taidetta.
Vieden heitä kauemmaksi Bertin sanoi:
— Jatkakaamme. Ja hän kuljetti heitä pitkän aikaa salista saliin, näyttäen heille tauluja, selittäen heille aiheita, onnellisena heidän keskellään, onnellisena heidän kauttaan.
Äkkiä kysyi kreivitär.
— Kuinka paljon kello on?
— Puoli yksi.
— Oh, menkäämme nopeasti syömään aamiaista. Herttuatar kai odottaa meitä Ledoyenillä, johonka hän on minua pyytänyt tuomaan teidät, jollemme tapaisi toisiamme salissa.
Keskellä puu- ja pensasryhmää sijaitseva ravintola näytti liian täydeltä ja väräjävältä mehiläispesältä. Sekava äänten ja huutojen sorina, lasien ja lautasten kilinä kuului ympäri, läksi sieltä kaikista selkoselällään olevista ikkunoista ja suurista ovista. Pöydät, syömisen hommassa olevien ihmisten ahdistamina ja ympäröiminä, oli asetuttu pitkiin riveihin läheisille teille, oikealle ja vasemmalle puolelle ahdasta kujannetta, jossa vahtimestarit juoksentelivat puolikuuroina ja pää pyörällä huudoista, pitäen käsissään lihalla, kalalla ja hedelmillä täytettyjä vateja.
Taloa kiertävällä parvekkeella oli sellainen naisten ja miesten tungos, että olisi luullut sen olevan elävää tahdasta. Kaikki nämä nauroivat, huusivat toisilleen, joivat ja söivät viinien elähdyttäminä ja tulvillaan sitä iloa, joka eräinä päivinä auringon kanssa valuu Parisin yli.
Vahtimestari vei yläkertaan kreivittären, Annetten ja Bertinin heille varattuun ruokasaliin, jossa herttuatar odotti.
Sinne astuttuaan huomasi maalari herttuattaren vieressä markiisi de Farandalin, puuhailevana ja hymyilevänä ojentaessaan kätensä ottaaksensa vastaan kreivittären ja hänen tyttärensä päivänvarjot ja vaipat. Bertin tunsi sellaista vastenmielisyyttä, että häntä halutti yhtäkkiä lausua kiihoittavia ja karkeita sanoja.
Herttuatar selitti tavanneensa veljenpoikansa ja että Musadieun oli vienyt mukanansa kaunotaiteiden ministeri; Bertin ajatellessa, että tämä keikaileva markiisi oli menevä naimisiin Annetten kanssa, että hän oli tullut tänne hänen tähtensä, että hän katseli nuorta tyttöä aivan kuin hänen aviovuoteeseensa määrättyä, hermostui, ja hänessä syntyi vastustamishalu, niinkuin olisi tahdottu kieltää hänen oikeutensa, hänen salaiset ja pyhät oikeutensa.
Heti kun oli istuuduttu pöytään, omisti markiisi, joka istui nuoren tytön vieressä, hänelle kaiken huolensa touhuavana niinkuin ainakin miehet, joille on annettu mielistelyoikeus.
Hänen katseensa olivat ystävällisiä, mutta maalarista ne näyttivät julkeilta ja tutkivilta, hänen hymyilynsä oli tyytyväistä, melkeinpä hellää, hänen lemmenkuhertelunsa tuttavallista ja virallista. Hänen tavoissaan ja hänen sanoissaan ilmeni jo jotakin päättäväistä, ikäänkuin osoituksena kohta tapahtuvasta haltuunsa ottamisesta.
Herttuatar ja kreivitär näyttivät suosivan ja hyväksyvän tämän kosijan käytöksen, ja he loivat toisiinsa yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.
Kohta aamiaisen loputtua palattiin näyttelyyn. Saleissa oli sellainen väentungos, että näytti mahdottomalta sinne pyrkiä. Ihmisistä huokuva kuumuus, hameiden ja hiestyneiden vaatteitten haju teki ilman siellä inhoittavaksi ja raskaaksi. Ei enää katseltu tauluja, vaan kasvoja ja pukuja, etsittiin tuttuja ihmisiä; toisinaan tapahtui tuuppimista tässä taajassa ihmisjoukossa, joka halkaistiin hetkeksi vernissaajoitten kulkiessa korkeine kaksiosaisine tikapuineen. He huusivat: "Huomio, herrat, huomio naiset."
Viiden minuutin kuluttua kreivitär ja Olivier huomasivat olevansa erotettuina toisista. Taiteilija tahtoi hakea näitä, mutta kreivitär sanoi, nojaten häneen:
— Eikö meillä ole hyvä näinkin? Antakaa heidän siis olla, koska kerran on sovittu, että jos me kadotamme heidät, niin tapaamme toisemme jälleen kello 4 ravintolahuoneessa.
— Sehän on totta, vastasi Bertin. Mutta hän oli kokonaan vaipunut ajattelemaan sitä, että markiisi oli Annetten seurassa ja yhä jatkoi keikailevaa ja narrimaista laverteluaan tälle. Kreivitär kuiskasi:
— Siis, te rakastatte minua yhä? Taiteilija vastasi aivan ajatuksissaan:
— Niin, tietysti.
Mutta hän haki päiden yläpuolelta markiisi de Farandalin harmaata hattua.
Kun rouva de Guilleroy näki Bertinin hajamielisyyden, tahtoi hän johtaa takaisin tämän ajatukset itseensä ja jatkoi:
— Jos te tietäisitte kuinka ihailen teidän tämänvuotista tauluanne.Se on teidän mestariteoksenne.
Taiteilija hymyili unhoittaen äkkiä nuoret muistaaksensa vain tämänaamuiset huolensa.
— Todellako? Niinkö arvelette?
— Niin, minä pidän sitä kaikkia teidän muita teoksianne parempana.
— Se on tuottanut minulle paljon tuskaa. Mairittelevin sanoin kreivitär lumosi hänet uudestaan, tietäen hyvin jo pitkäaikaisesta kokemuksesta, ettei mikään vaikuttanut niin voimakkaasti taiteilijaan kuin hellä ja jatkuva imartelu. Kiehdottuna, elähdytettynä ja ilahtuneena näistä suloisista sanoista taiteilija alkoi taas jutella; hän ei nähnyt enää muita kuin kreivittären, ei kuunnellut muita kuin häntä tässä suuressa aaltoilevassa, meluavassa väentungoksessa.
Kiittääkseen häntä Bertin kuiskasi aivan lähellä hänen korvaansa:
— Minulla on hurja halu suudella teitä.
Lämmin liikutus ailahti kreivittäressä, ja kohottaen taiteilijaan loistavat silmänsä, hän uudisti kysymyksen:
— Siis, te rakastatte minua yhä?
Ja Bertin vastasi sillä äänensävyllä, jota kreivitär tahtoi ja jota hän ei ollenkaan äsken ollut kuullut:
— Niin, rakastan teitä, kallis Any.
— Tulkaa usein minua tervehtimään illoin, sanoi rouva de Guilleroy.Nyt kun tyttäreni on kotona, niin en paljon lähde ulos.
Heti kun kreivitär tunsi taiteilijassa tämän odottamattoman hellyyden jälleenheräämisen, kuohahti hänessä suuri onnen tunne. Kun nyt Olivierin hiukset olivat aivan valkeat ja hän ikänsä puolesta jo oli tasaantunut, pelkäsi kreivitär vähemmän sitä, että joku toinen nainen viehättäisi häntä, kuin sitä, että Olivier yksinäisyyden kauhusta menisi naimisiin. Tämä pelko, joka jo oli vanha, kasvoi lakkaamatta, herätti hänen mielessään suunnitelmia, joita ei voinut toteuttaa, saadaksensa taiteilijan pysymään luonaan niin paljon kuin mahdollista, sekä välttämään sitä, että hän viettäisi pitkiä iltoja tyhjän asuntonsa kylmässä äänettömyydessä. Kun kreivitär ei aina voinut kutsua häntä luokseen ja pidättää siellä, niin hän johdatti Bertinin mieleen huvituksia, lähetti hänet teatteriin, sai hänet ottamaan osaa seuraelämään, nähden hänet mieluimmin toisten naisten keskellä, kuin surullisessa asunnossaan.
Kreivitär jatkoi vastaten taiteilijan salaiseen ajatukseen.
— Ai, jos voisin pitää teidät aina, kuinka teitä hemmottelisin. Luvatkaa minulle tulla hyvin usein, koska nyt olen tavallisesti kotona.
— Minä lupaan sen teille.
Ääni kuiskasi kreivittären korvan luona:
— Äiti.
Kreivitär säpsähti ja kääntyi ympäri. Annette, herttuatar ja markiisi olivat saavuttaneet heidät.
— Kello on 4, sanoi herttuatar, olen hyvin väsynyt ja haluan poistua.
Kreivitär vastasi:
— Minä lähden myöskin, en jaksa enää.
He saapuivat sisäportaille, jotka lähtevät parvekkeille, joilla piirustukset ja vesivärimaalaukset ovat rivissä, ja jotka kohoavat yläpuolelle ääretöntä lasikattoista puutarhaa, johon kuvanveistoteokset ovat asetetut näytteille.
Näiden portaiden lepotasolta nähtiin toisesta päästä toiseen jättiläismäinen kasvilava täynnä veistokuvia, jotka oli pystytetty teille, viheriöiden pensasryhmien ympärille ja yläpuolelle ihmisjoukkoa, joka peitti käytävien pinnan liikkuvana ja mustana virtana. Marmoripatsaat pistivät esiin tästä hattujen ja harteiden mustasta matosta, läpäisten sen tuhansista kohdin: ne näyttivät loistavilta, niin valkeita ne olivat.
Kun Bertin otti jäähyväiset naisilta uloskäytävän ovella, kysyi rouva de Guilleroy häneltä hiljaa:
— Siis, te tulette tänä iltana.
— Niin, varmasti.
Ja taiteilija palasi näyttelyyn keskustellakseen toveriensa kanssa päivän vaikutelmista.
Maalarit ja kuvanveistäjät seisoivat ryhmissä patsaiden ympärillä, ravintolahuoneen edessä, ja siellä keskusteltiin niinkuin joka vuosi ennenkin kannattaen tai vastustaen samoja aatteita, samoin perustein melkein samanlaisista teoksista. Olivier, joka tavallisesti vilkkaasti otti osaa näihin keskusteluihin, koska hänellä oli erikoinen nolaava vastaamis- ja hyökkäyskyky ja erityinen henkevän teoreetikon maine, josta hän oli ylpeä, koetteli kaikin tavoin innostua, mutta se, mitä hän vastasi totuttuun tapaansa, ei herättänyt hänessä enemmän mielenkiintoa kuin se, mitä hän kuuli, ja häntä halutti mennä tiehensä, olla kuulematta enää mitään, olla ymmärtämättä enää mitään, tietäen jo edeltäpäin kaiken mitä sanottaisiin näistä vanhoista taidekysymyksistä, joiden kaikki näkökannat hän tunsi.
Hän piti kuitenkin näistä asioista, ja oli pitänyt näistä tähän saakka melkein yksipuolisella tavalla, mutta tänä päivänä hänen huomionsa käänsi niistä pois muuan noita hentoja ja hellittämättömiä mietteitä, noita pieniä huolia, joiden ei ollenkaan tarvitsisi liikuttaa meitä, mutta jotka kaikesta huolimatta pysyvät paikallaan, sanoi tai teki mitä tahansa, syventyneenä meidän ajatuksiimme niinkuin näkymätön oas pistettynä lihaamme.
Vieläpä oli hän unhoittanut näytteellä olevan taulunsa aiheuttamat huolensakin muistellakseen vain markiisin epämiellyttävää käyttäytymistä Annetten seurassa. Mitä se oikeastaan hänelle kuului? Oliko hänellä mitään oikeutta siihen? Miksi olisi hän oikeastaan tahtonut estää tätä arvokasta avioliittoa, joka edeltäpäin oli määrätty ja kaikessa suhteessa sopiva? Mutta mikään järkeily ei poistanut tuota mieliharmin ja tyytymättömyyden vaikutelmaa, jonka hän oli saanut nähdessään Farandalin puhuvan ja hymyilevän sulhasena katseellaan hyväillen nuoren tytön kasvoja.
Kun hän illalla astui kreivittären salonkiin ja tapasi hänet yksin tyttärensä kanssa jatkamassa lampun valossa peitetyötänsä, niin hän töin tuskin sai pidättäytyneeksi lausumasta markiisista pilkallisia ja häijyjä sanoja ja paljastamasta Annetten silmissä koko hänen hienon käytöksensä verhoaman mitättömyytensä.
Jo pitemmän aikaa oli hänellä tapana näillä iltavierailuilla hiukan uneliaana usein vaieta ja istua välinpitämättömässä asennossa, niinkuin ainakin vanha ystävä, joka ei enää ujostele. Vaipuneena nojatuoliinsa sääret ristiin toistensa yli heitettyinä, nojaten päätään taaksepäin, hän haaveili puhuessaan ja lepuutti tässä läheisen ystävyyden rauhassa ruumistaan ja henkeään. Mutta yhtäkkiä heräsi hänessä uudestaan niiden miesten eloisa toimeliaisuus, jotka näkevät vaivaa miellyttääkseen, joiden mieltä kiinnittää se, mitä he tahtovat sanoa ja jotka hakevat määrätyille henkilöille puhuessaan loistavampia ja harvinaisempia sanoja koristaakseen ajatuksiaan ja tehdäksensä ne mielistelevimmiksi. Hän ei antanut enää keskustelun kulkea kituuttaen, vaan ylläpiti ja vilkastutti sitä ja kiihoitti sitä innostuksella, ja hän tunsi saadessaan kreivittären ja hänen tyttärensä purskahtamaan nauruun tai nähdessään heidän liikutettuina kohottavan häneen hämmästyneet silmänsä tahi, kun he lakkasivat työskentelemästä kuunnellakseen häntä, mielihyvän hivelyä, vähäistä menestyksen värähtelyä, joka palkitsi hänen vaivansa.
Hän palasi nyt joka kerran, kun tiesi heidän olevan yksin, eikä koskaan, kenties, hän ollut viettänyt niin suloisia iltoja.
Rouva de Guilleroy, jonka alituista pelkoa tämä ahkera vierailu rauhoitti, ponnisteli kaikin tavoin vetääksensä häntä puoleensa ja pidättääkseen häntä luonaan. Hän kieltäytyi päivälliskutsuista kaupungissa, tanssiaisista, teatterinäytännöistä, saadaksensa vain tuon ilon kello kolmen aikaan uloslähtiessään heittää sähkösanomalaatikkoon pienen sinisen lipun, joka sisälsi: "Näkemiin". Ensiaikoina, tahtoen päästä nopeammin taiteilijan kanssa kahdenkeskiseen seurusteluun, jota tämä halusi, hän lähetti tyttärensä nukkumaan heti kun kello löi 10. Sitten nähdessään eräänä päivänä, että taiteilija kummasteli tätä ja kysyi nauraen, kohdeltiinko Annettea vielä pikkuisena, kilttinä lapsena, hän myönsi neljännestunnin armonaikaa, senjälkeen puoli tuntia ja vihdoin tunnin. Bertin ei jäänyt muuten kauemmaksi aikaa sen jälkeenkään kuin tyttö oli lähtenyt, ikäänkuin puolet siitä viehätyksestä, joka häntä pidätti tässä salongissa olisi juuri lähtenyt Annettesta. Siirtäen kohta pienen, matalan mielinojatuolinsa kreivittären jalkojen luo, Bertin istuutui aivan lähelle tätä ja asetti toisinaan hyväilevin liikkein poskensa hänen polvelleen. Kreivitär antoi hänelle kätensä, jonka Bertin piti omissaan ja hänen mielenkiihkonsa laskeutui kohta, hän lakkasi puhumasta ja näytti tässä hellässä hiljaisuudessa lepäävän tekemistään ponnistuksista.
Kreivitär ymmärsi kyllä vähitellen naisen vainullaan, että Annette kiehtoi Bertiniä melkein yhtä paljon kuin hän itse. Hän ei ollenkaan siitä suuttunut, onnellisena siitä, että taiteilija voi löytää heidän seurastaan jotakin siitä perheestä, jonka hän oli häneltä riistänyt; ja hän kahlehti taiteilijan mahdollisimman lujasti heidän molempien kesken näytellen äidin osaa, että Bertin uskoisi olevansa melkein kuin tämän tytön isä ja että uusi hellyydenvivahdus liittyisi kaikkeen siihen, mikä hänet kiinnitti tähän taloon.
Hänen keimailunsa, joka aina pysyi valppaana, mutta joka oli tullut levottomaksi heti kun hän tunsi joka puolelta kuin pieninä, vielä melkein huomaamattomina pistoksina ne lukemattomat hyökkäykset itseänsä vastaan, jotka johtuivat Annetten iästä, sai toimeliaimman luonteen. Tullaksensa yhtä solakaksi kuin Annette, hän yhä edelleenkin oli juomatta mitään, ja todellakin, hänen vartalonsa hoikentuminen palautti hänelle uudestaan nuoren tytön muodon siihen määrin, että selästä heitä tuskin voi erottaa; mutta hänen laihtuneet kasvonsa kärsivät tästä hoitotavasta. Ennen sileäksi pingoittunut iho rypistyi ja sai kellertävän vivahduksen, mikä teki lapsen upean verekkyyden vielä loistavammaksi. Silloin hän hoiteli kasvojansa näyttelijättärien tavoin, ja vaikka hän näin hankkikin itsellensä kirkkaassa päivänvalossa vähän epäiltävän kalpeuden, niin saavutti hän tulen valossa tuon teennäisen ja viehättävän heleyden, joka antaa hyvin maalatuille naisille verrattoman hipiän.
Tämän rappeutumisen toteaminen ja teennäisten keinojen käyttäminen muunsivat hänen elintapojaan. Hän vältti niin paljon kuin mahdollista kaikkia vertailuja päivänvalossa ja tavoitteli niitä lamppujen valossa, joka tuotti hänelle etusijan. Tuntiessaan itsensä väsyneeksi, kalpeaksi, vanhentuneemmaksi kuin tavallisesti, hänellä oli avuliaita päänkipuja, jotka estivät häntä menemästä tanssiaisiin tai teatteriin; mutta niinä päivinä, jolloin hän tunsi olevansa täydessä kauneudessaan, hän esiintyi voitonriemuisena ja näytteli ison siskon osaa pikkuäidin vakavalla vaativaisuudella. Käyttääksensä yhä melkein samanlaisia pukuja kuin tyttärensä, hän antoi tälle nuoren rouvan vaatteita, jotka olivat vähän liian vakavia hänelle; ja Annette, jossa yhä enemmän ilmeni iloinen ja leikkisä luonne, käytti niitä ilakoivan hilpeänä, mikä teki hänet vielä sievemmäksi. Hän taipui koko sydämestään äitinsä keimaileviin vehkeisiin, näytteli hänen kanssaan vaistomaisesti pieniä viehättämiskohtauksia, osasi suudella häntä oikeaan aikaan, kiertää hellästi kätensä hänen vyötärölleen, osoittaa elein, hyväilyin ja nerokkain päähänpistoin, kuinka he olivat sieviä molemmat ja kuinka he olivat toistensa näköisiä.
Lakkaamatta nähdessään heidät yhdessä ja verratessaan heitä tuli Olivier Bertin toisinaan melkein sekottaneeksi heidät. Välistä kun nuori tyttö puhui hänelle hänen katsoessaan muualle hän oli pakotettu kysymään: "Kumpi heistä sanoi sen?" Vieläpä usein hän huvikseen leikki sekotuspeliä heidän ollessaan kolmin Ludvig XV:nen tyylisessä vaateverhosalongissa. Bertin sulki silloin silmänsä ja pyysi heitä ensin tekemään hänelle saman kysymyksen peräkkäin, sitten vaihtaen järjestystä kysymään samaa, että hän voisi tuntea äänet. He koettivat niin taitavasti löytää samat äänenvivahdukset, sanoa samat lauseet samoin äänensävyin, että hän ei usein arvannut. Heidän oli onnistunut todellakin päästä niin pitkälle tässä lausumisen yhtäläisyydessä, että palvelijat vastasivat: "Kyllä rouva", tytölle ja "kyllä neiti", äidille.
Huvikseen jäljittelemällä ja matkimalla toistensa liikkeitä he olivat siten saavuttaneet sellaisen käynnin ja eleiden yhtäläisyyden, että herra de Guilleroy itse nähdessään toisen taikka toisen heistä pimeän huoneen perällä sekotti heidät joka hetki ja kysyi: "Sinäkö siellä olet, Annette, vai äitisi?"
Tästä luonnollisesta ja halutusta, todellisesta ja hankitusta yhtäläisyydestä oli maalarin mieleen ja sydämeen syntynyt omituinen vaikutelma kaksoisolennosta, entisestä ja uudesta, hyvin tunnetusta ja melkein tuntemattomasta, kahdesta ruumiista, jotka olivat tehdyt toistensa jälkeen samasta lihasta, samasta yhä jatkuvasta naisesta, joka oli nuortunut ja tullut uudestaan siksi mikä hän oli ollut. Ja hän oli heidän luonaan jakaantuneena heidän molempien kesken, levottomana, hämmentyneenä, tuntien äitiä kohtaan uudestaan herännyttä hehkua ja omistaen tyttärelle epämääräistä hellyyttä.
Parisissa, heinäkuun 20 p:nä.
Kello 11 j.p.p. "Ystäväni, äitini on juuri kuollut Roncièressä. Lähdemme kello 12 yöllä. Älkää tulko, sillä emme ilmoita kenellekään asiasta. Surkutelkaa minua ja ajatelkaa minua.
Teidän Any."
Heinäkuun 21 p:nä, kello 12.
"Ystävä parkani, olisin lähtenyt kaikesta huolimatta, jollen olisi tottunut pitämään teidän tahtoanne käskynä. Ajattelen teitä eilisestä alkaen ja sydäntä särkevä tuska kalvaa rintaani. Ajattelen, kuinka te äänettöminä matkustatte tänä yönä istuen vastapäätä tytärtänne ja miestänne niukasti valaistussa rautatievaunussa, joka teidät kuljettaa lähemmäksi vainajaa. Minä näen teidät kaikki kolme tuon pienen öljylampun valossa, teidät itkevänä ja Annetten nyyhkivänä. Näen teidän saapuvan asemalle, ajavan tuon kauhean ikävän taipaleen vaunuissa, astuvan linnaan palvelijoiden ympäröimänä, syöksyvän portaissa sitä huonetta kohti, sitä vuodetta kohti, jossa hän lepää, näen teidän luovan ensimäisen katseenne häneen ja painavan suudelman hänen liikkumattomille, laihoille kasvoilleen. Ja minä ajattelen teidän sydäntänne, tuota teidän sydän-parkaanne, josta puolet kuuluu minulle ja joka nyt särkyy, joka nyt niin kovin kärsii, joka tahtoo tukehduttaa teidät ja tuottaa minullekin niin paljon tuskaa tällä hetkellä.
Suutelen teidän kyynelien täyttämiä silmiänne syvästi säälien.
Olivier."
Heinäkuun 24 p., Roncièressä.
"Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko, äiti, sen päivän jolloin… Muistatko, äiti, sen porsliininuken, jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä. Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin, eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa ja hänen ilmeitänsä.
Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella; ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki, niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha tekisi meidät hulluiksi.
Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat. Oi, kuinka kauheata!
Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua, ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti teitä nyt juuri.
Anne."
Parisissa, heinäkuun 25 p.
Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä, ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa. Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä läheisyydessäni.
On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa, joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos. Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni. Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun. Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin. Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta. Kyselen itsekseni: "Mihinkä aion lähteä?" Ja vastaan itselleni. "En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni". No, niin, en voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.
Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne, kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle jonkinmoisen halun nähdä teitä.
Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen, että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: "Avuksi" kun minulla ei enää ole teitä.
Suutelen jalkojanne, että te säälisitte minua
Olivier."
Roncièressä, heinäkuun 30 p.
"Ystäväni.
Kiitos kirjeestänne. Tarvitsen niin suuresti saada tietää, että te rakastatte minua! Olen elänyt hirvittäviä päiviä. Luulin todellakin, että tuska tappaisi minut vuorostaan. Rintaani oli kasautunut aivan kuin kärsimyksen ruuhka, joka kasvoi lakkaamatta, tukehdutti ja kuristi minua. Lääkäri oli kutsuttu lieventämään hermokohtauksia, joita minulla oli 4 tai 5 kertaa päivässä; hän ruiskutti minuun morfiinia, joka teki minut melkein hulluksi, ja nyt vallitseva kova kuumuus pahensi tilaani, saattoi minut äärimmäiseen kiihtymykseen, joka läheni hourailua. Olen vähän rauhallisempi viime perjantaina purkautuneen ukkosilman jälkeen. Minun täytyy sanoa, että hautajaisista saakka en enää ollenkaan itkenyt, ja sitten rajuilman aikana, jonka lähestyminen oli saattanut minut kuohuksiin, tunsin yhtäkkiä kyynelien alkavan lähteä silmistäni verkalleen, harvalukuisina, pieninä, polttavina. Oi noita ensimäisiä kyyneleitä kuinka ne tuottivat tuskaa! Ne raatelivat minua aivan kuin niillä olisi ollut kynnet ja minun kurkkuni oli niin tiukasti kiristynyt, ettei hengitys kulkenut läpi. Sitten nämä kyyneleet tulivat nopeammiksi, suuremmiksi, haaleammiksi. Ne purkautuivat silmistäni niinkuin lähteestä, ja niitä tuli niin paljon, niin paljon, että nenäliinani niistä aivan kastui, että täytyi ottaa toinen. Ja tuo suuri surun rykelmä tuntui pehmenevän, sulavan, virtaavan ulos silmien kautta.
Tuosta hetkestä alkaen itken aamusta iltaan ja se auttaa minua. Lopulta tulisi varmaa hulluksi tai kuolisi, jollei voisi itkeä. Olen myöskin hyvin yksinäni. Mieheni on kiertelemässä ympäristössä ja tahdoin mielelläni, että hän ottaisi mukaansa Annetten vähän virkistääkseen ja lohduttaakseen häntä. He kulkevat vaunuissa tai ratsain 8 tai 10 peninkulmaa Roncièrestä ja Annette palaa luokseni ruusunpunaisena nuoruudestaan, surustaan huolimatta, ja silmät eloa säkenöivinä tämän maaseudun raikkaan ilman ja liikunnan elähdyttäminä. Kuinka kaunista onkaan elää tuossa iässä! Arvelen että tulemme jäämään tänne vielä pariksi taikka kolmeksi viikoksi; sitten huolimatta elokuusta palaamme Parisiin syystä, jonka tiedätte.
Lähetän teille kaikki, mitä sydämestäni on jäljellä
Ani."
Parisi, elokuun 4 p.
"En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni, ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti, en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä, taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet; minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.
Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.
Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani. Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille, polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu. Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen, ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta. Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan, jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka syön klubissa.
Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea, sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.
Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä, menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa huomenna.
Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla, se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain muruja, jotka eivät muodosta palaakaan — te, te olette minulla, rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla, samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä, jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.
Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani kaukana teistä.
Olivier".
Roncières, elokuun 8 päivänä.
"Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.
Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi, heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te, minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.
Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet, suudeltaviksi.
Anne."
Saadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä tuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa ajuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan että herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja alkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin jos hän olisi odottanut itse vaimoa.
Ei koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin noina 24 tuntina.
Nähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo ojennetuin käsin, huudahtaen:
— Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!
Toinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin siihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen oleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.
Molemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen nurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan tarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä uudelleen.
— Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.
— Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti ja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti. Tunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.
— Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?
— En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä tulemaan tänne.
— Mitä hän tekee kaiket päivät?
— Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä hänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa, että hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän ymmärrätte?
— Ja Annette?
— Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi vielä:
— Onko hän kovasti surrut?
— Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä kauan.
Hiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:
— Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee taas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla hälinää ja nähdä liikettä.
— Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on itsestään määrätty paikka.
Ja he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy kuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon heräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen näyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli maalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli sanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa kuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä, koetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin melkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset, sitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän jättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka sitten hälvenee uudestaan ilmaan.
Kesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä, jonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet säveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan parvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä ja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin saakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa valossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa ruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien hajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita lähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin puetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän tielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.
Guilleroy mutisi säteilevänä:
— Olen mieluummin täällä kuin siellä.
— Ja minä, vastasi Bertin, olisin paljon mieluummin siellä kuin täällä.
— Mitä joutavia!
— Totisesti! Minusta on Parisi tänä kesänä innoittavan löyhkäävä.
— Ei, rakkaani, se on kuitenkin aina Parisi.
Edustaja näytti olevan tyytyväinen päiväänsä; se oli noita harvoja veitikkamaisen kuohunnan päiviä, jolloin vakavat miehet tekevät tyhmyyksiä. Hän katseli kahta ilotyttöä, jotka söivät läheisessä pöydässä päivällistä kolmen nuoren, laihan ja kaikissa suhteissa moitteettoman näköisen herran kanssa, ja hän tiedusteli salakavalasti kaikkia tunnettuja ja merkitsevimpiä puolimaailman naisia, joiden nimiä hän kuuli joka päivä mainittavan. Sitten hän sanoi hiljaa, syvän katumuksen äänellä:
— Te olette onnellinen, kun olette pysynyt naimattomana, te! Te voitte tehdä ja nähdä niin paljon asioita.
Mutta maalari huudahti, ja samaten kuin kaikki, joita joku ajatus ahdistaa, hän uskoi Guilleroylle surunsa ja yksinäisyytensä. Kaikki hän sanoi, esitti loppuun saakka surumielisyytensä tarinan ja kertoi sydämenkeventämistarpeesta naivisti, kuinka hän olisi halunnut rakkautta ja hänen rinnallaan elävän naisen läheisyyttä. Kreivi vuorostaan myönsi, että avioliitossakin oli hyvä olla. Saaden takaisin parlamentaarisen puhekykynsä ylistääkseen perhe-elämänsä suloisuutta hän kehui kovin kreivitärtä, ja Olivier hyväksyi tämän kaiken vakuuttavasti nyökäyttämällä päätään tuontuostakin.
Onnellisena siitä, että kuuli puhuttavan kreivittärestä, mutta kadehtien tuota kotionnea, jota Guilleroy ylisti velvollisuuden vuoksi, maalari lopuksi virkkoi vilpittömällä vakaumuksella:
— Niin, teillä on ollut onni, teillä!
Edustaja mairiteltuna myönsi sen; sitten hän jatkoi:
— Tahtoisin mielelläni, että hän palaisi Parisiin; todellakin, hän tuottaa minulle huolta tällä hetkellä. Kuulkaahan, koska teillä on ikävä Parisissa, niin teidänhän pitäisi mennä Roncièresiin ja tuoda hänet tänne, hän kuulee, teitä, sillä te olette hänen paras ystävänsä sen sijaan kuin aviomies… tehän tiedätte… Ihastuneena sanoi Olivier:
— Parempaahan minä en toivokaan. Mutta kuitenkin, luuletteko te, ettei hänestä olisi harmillista nähdä minun tulevan näin?
— Ei ollenkaan; mitä joutavia, rakas ystävä.
— No sitten minä suostun. Lähden huomenna kello 1 junassa. Täytyykö lähettää sähkösanoma?
— Ei, minä pidän huolen siitä. Minä ilmoitan hänelle asiasta, jotta teillä olisi vaunut vastassa asemalla.
Kun he olivat lopettaneet päivällisen, niin he laskeutuivat bulevardeille; mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kreivi jätti yhtäkkiä maalarin muka hyvin tärkeän asian vuoksi, jonka hän oli kokonaan unhoittanut.
Kreivitär ja hänen tyttärensä, puettuina mustiin harsopukuihin, olivat juuri istuutuneet vastakkain pöydän ääreen aamiaista syömään Roncièresin avarassa ruokasalissa. Naiviin tyyliin maalatut esi-isien kuvat, toinen panssaritakissa, toinen ihotakissa, jälkimmäinen puuteroitu Ranskan kaartinupseeri, edellinen restauratsionieversti, jatkoivat seinillä edesmenneiden Guilleroyden kokoelmaa; niiden vanhoista kehyksistä lohkeili kultaus. Kaksi palvelijaa hiljaisin askelin kulkien alkoi äänettöminä tarjoilla ruokia näille kahdelle naiselle; kärpäset muodostivat pöydän keskikohdalla katosta riippuvan kristallikruunun ympärillä pienen pyöreän ja pörisevän mustien pilkkujen pilven.
— Avatkaa ikkunat, sanoi kreivitär, täällä on hiukan viileä.
Kolme korkeata ikkunaa, jotka ulottuivat lattiasta kattoon ja olivat leveät kuin ammottavat aukot, avattiin selkoselälleen. Lauhkea ilmanleyhähdys, joka toi mukanansa lämmintä ruohon tuoksua ja kaukaista hälyä tasangolta, tunkeutui äkkiä sisään näistä kolmesta suuresta aukosta sekoittuen linnan paksuihin muureihin suljetun syvän huoneen hiukan kosteaan ilmaan.
— Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin siemauksin.
Molempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat auringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen hiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää puiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen, jotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina silmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.
— Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi kreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä olisi liian kuuma aukealla.
— Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.
— Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.
— Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion saalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala, kuinka se on lystikäs!
Lykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi:"Rohkeasti, Julio, rohkeasti!"
Nurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen syöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään vatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien toisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan ja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean kirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat lennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa noita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä oli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta, kun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä, pelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä seuratakseen.
Annette huusi ikkunasta:
— Innokkaasti, Julio, innokkaasti.
Ja espanjalainen koira kiihtyi, tuli yhä rohkeammaksi, haukkui kovemmin ja uskalsipa tulla aivan lautasten kohdalle ollen tahtovinaan purra. Lehmät alkoivat tulla levottomiksi ja niiden ihon hermostuneet vavahdukset, joilla ne karkoittivat kärpäsiä, tulivat lukuisammiksi ja pitemmiksi.
Yhtäkkiä koira juoksun vauhdissa, jota se ei voinut ajoissa hillitä, joutui täydessä loikkauksessa niin lähelle yhtä lehmää, että sen, ollaksensa tekemättä kuperkeikkaa lehmän päälle, täytyi hypätä sen yli. Harppauksen hipaisemana painava eläin pelästyi, ja kohottaen ensin päänsä nousi sitten hitaasti neljälle jalalleen pärskyttäen sieramiaan. Nähdessään sen pystyssä molemmat toiset lehmät myöskin seurasivat sitä; Julio alkoi tanssia niiden ympärillä voitonriemun tanssia, Annetten sitä onnitellessa.
— Hyvä, Julio, hyvä!
— No, sanoi kreivitär, tule toki syömään aamiaista.
Mutta nuori tyttö asetti kätensä silmien suojaksi ja ilmoitti:
— Kas! Sähkösanomantuoja.
Vehnä- ja kaurapeltojen keskelle häviävällä näkymättömällä polulla näkyi sininen pusero liukuvan tähkien pinnalla ja tuli linnaa kohti miehen tahdinmukaisin askelin.
— Jumalani! mutisi kreivitär, kunhan se vain ei olisi mikään huono uutinen.
Häntä puistatti vielä se kauhu, jonka jättää meihin pitkäksi aikaa jonkun rakastamamme henkilön kuolema, josta saamme tiedon sähkösanomalla. Hän ei voinut nyt enää katkaista tuota liimattua nauhaa avatakseen pientä sinistä paperilippua tuntematta sormiensa väräjävän ja mielensä joutuvan liikutuksen valtaan sekä luulematta että tästä kuoresta, jota oli niin vaikea avata, lähtisi taas surua, joka saisi hänen kyyneleensä uudelleen virtaamaan.
Annette päinvastoin, joka oli täynnä aivan uutta uteliaisuutta, rakasti kaikkea outoa mikä esiintyi. Hänen sydämensä, jota elämä ensimäisen kerran oli murjonut, ei voinut odottaa muuta kuin iloja tuosta jalkasinkulkevan kirjeenkantajan kupeella riippuvasta mustasta ja pelottavasta laukusta, joka kylvää niin paljon mielenliikutusta pitkin kaupungin katuja ja kylien teitä.
Kreivitär ei syönyt enää, seuraten ajatuksissaan tuota lähestyvää miestä, muutamien sanojen tuojaa, muutamien sanojen, jotka ehkä haavoittaisivat häntä kuin veitsen isku kurkkuun. Tiedon saamisen hätä teki hänet läähättäväksi, ja hän koetti arvata, mikä tämä niin kiireellinen uutinen olisi. Minkä johdosta? Keneltä? Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä Olivier. Olisiko hän sairas? Ehkä myös kuollut.
Ne 10 minuuttia, jotka hänen piti odottaa, tuntuivat hänestä loppumattomilta; sittenkuin hän oli repäissyt auki sähkösanoman ja tuntenut miehensä nimen, hän luki: "Ilmoitan sinulle, että ystävämme Bertin lähtee Roncièresiin yhden junalla. Lähetä keveät, nelipyöräiset asemalle. Hellät terveiset."
— No, äiti? kysyi Annette.
— Se on vain ilmoitus siitä, että Olivier Bertin tulee meitä tervehtimään.
— Ai, mikä onni! Ja milloin?
— Heti kohta.
— Kello neljäkö?
— Niin.
— Oi, kuinka hauskaa!
Mutta kreivitär oli kalvennut, sillä uusi huoli oli jo jonkun aikaa yltymistään yltynyt hänessä, ja maalarin äkillinen saapuminen tuntui hänestä yhtä kiusalliselta uhkaukselta kuin kaikki se mitä hän oli voinut aavistaa.
— Sinä menet hakemaan häntä vaunuilla, sanoi äiti tyttärelleen.
— Ja sinä, äiti, etkö sinä tulekaan?
— En, odotan teitä täällä.
— Miksikä? — Se on hänestä ikävää.
— En tunne voivani oikein hyvin.
— Sinä tahdoit äsken mennä kävelemään aina Bervilleen saakka.
— Niin, mutta aamiainen teki minulle pahaa.
— Mutta siihen mennessä sinä voit jo paremmin.
— En, minä nousen huoneeseeni. Ilmoita sitten minulle, kun olette saapuneet.
— Kyllä, äiti.
Annettuansa käskyn hevosten valjastamisesta määrätyllä Retkellä ja huoneiden kuntoon laittamisesta, kreivitär vetäytyi huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.
Siihen saakka oli hänen elämänsä kulunut melkein ilman kärsimyksiä; sen tasaista kulkua oli katkaissut vain rakkaus Olivieriin, ja sen rauhaa oli häirinnyt vain tämän rakkauden säilyttämisen huoli. Hän oli aina onnistunut, aina voittanut tässä taistelussa. Hänen sydäntänsä olivat suloisasti tuudittaneet menestys ja ylistys. Se oli tullut vaativaksi maailmannaisen sydämeksi, jolle kuuluu kaikki suloisuudet maanpäällä. Suostuttuansa loistavaan avioliittoon, jossa mieltymyksellä ei ollut suurta osaa, otettuansa sitten vastaan rakkauden onnellisen elämän täydennyksenä, päätettyänsä alkaa rikoksellisen suhteen suureksi osaksi hurmautumisesta, hiukan uskoen tunteen merkityksen sellaisenaan korvaukseksi jokapäiväisen elämän kulusta, hän oli vetäytynyt ja varustautunut tähän onneensa, jonka sattuma oli hänelle antanut haluamatta muuta kuin puolustaa sitä jokapäiväisiä yllätyksiä vastaan. Hän oli siis kauniin naisen hyväntahtoisuudella ottanut vastaan kaikki esiintyvät viehättävät tapahtumat, ja kun hän oli hyvin vähän seikkailunhaluinen eikä häntä vaivanneet uudet tarpeet tai oudot halut, ollen hellä, sitkeä ja ennakolta huomaava, tyytyväinen nykyiseen ja luonnostaan huolestunut tulevaisuudesta, hän oli osannut nauttia niistä alkeista, joita hänelle oli suonut kohtalo, säästeliään älykkäästi ja varovaisesti.
Mutta vähitellen, ilman että hän uskalsi tunnustaakaan itselleen, oli hänen sieluunsa hiipinyt himmeä mielle kuluneista päivistä ja lisääntyvästä iästä. Tämä oli hänen ajatuksissaan aivankuin jonkinlainen pieni syyhy, joka ei koskaan lakannut. Mutta tietäen hyvin, että elämän alamäkeä kulkeminen jatkui loppumattomasti, että kun se kerran alkoi, niin se ei enää pysähtynyt, ja alistuen vaistomaisesti tähän vaaraan, hän sulki silmänsä antaen liukua itsensä alaspäin säilyttääkseen haaveensa, jottei häntä pyörryttäisi odottava kuilu, ja jottei hän heikkoudesta joutuisi epätoivoon.
Hän eli siis hymyillen hiukan teennäisesti ylpeillen siitä, että pysyi niin kauan kauniina; ja kun Annette esiintyi hänen rinnallaan 18-vuotiaan viehkeydessään, niin hän sensijaan, että olisi kärsinyt tästä naapuruudesta, oli päinvastoin ylpeä siitä, että hänen, täysikypsän naisen, taitavasti kehittyneelle viehätykselle annettiin etusija tämän nuoren tytön ensimäisen nuoruuden säteilevään loistoon puhjenneen sulon rinnalla.
Luulipa hän vielä olevansa onnellisen ja rauhallisen aikakauden alussa, kun hänen äitinsä kuolema iski häntä keskelle sydäntä. Tämä aiheutti ensimäisinä päivinä noita syviä epätoivon hetkiä, jotka eivät anna tilaa millekään muulle ajatukselle. Hän oli aamusta iltaan vaipuneena lohduttomaan suruun koettaen muistella tuhansia seikkoja vainajasta, helliä sanoja, hänen entistä ulkonäköään, vaatteita, joita hän oli ennen käyttänyt, aivankuin hän olisi koonnut muistonsa pohjaan pyhäinjäännöksiä ja poiminut hävinneestä menneisyydestä kaikki ne herttaiset ja pienet muistot, jotka nyt antoivat virikettä hänen julmille kuvitelmilleen. Kun hän sitten oli tullut siihen epätoivon puuskaan, että hänellä oli tuontuostakin hermo- ja pyörtymiskohtauksia, niin tämä kasaantunut tuska purskahti kyyneleiksi, joita yöt päivät virtasi hänen silmistään.
Eräänä aamuna, kun hänen kamarineitonsa astui huoneeseen ja oli avannut ikkunaluukut ja verhot kysyen: "Kuinka voi rouva tänään?" hän vastasi tuntiessaan itsensä itkemisestä kovin uupuneeksi: "En ollenkaan hyvin. Totisesti en enää jaksa."
Kamarineiti, joka piti teetarjotinta, katseli emäntäänsä, ja liikutettuna siitä, että näki hänet niin kalpeana valkeassa vuoteessa, sopersi surullisella ja vilpittömällä äänellä:
— Todellakin, rouva on hyvin huonon näköinen. Rouva tekisi hyvin, jos hoitaisi itseänsä.
Äänensävy, jolla tämä sanottiin, teki kreivittären sydämeen pienen pistoksen, aivan kuin neulankärki, ja heti kamarineidon lähdettyä hän nousi mennäkseen katsomaan kasvojaan suuresta kaappipeilistä.
Hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään siinä itsensä, hän kauhistui sisäänpainuneita poskia, punaisia silmiä, ja koko sitä hävitystä, jonka olivat hänessä aikaansaaneet nämä muutamat kärsimyksenpäivät. Hänen kasvonsa, jotka hän tunsi niin hyvin, joita hän oli katsellut niin monenlaisesta erilaisesta peilistä, joiden kaikki ilmeet, kaikki hienoudet, kaikki hymyilyt hän tunsi, joiden kalpeutta hän oli usein lieventänyt, joiden pieniä väsymyksen merkkejä korjaillut ja joista hän oli hävittänyt hienoja ryppyjä, jotka näkyivät täydessä päivänvalossa silmäkulmissa, näyttivät hänestä yhtäkkiä toisen naisen kasvoilta, uusilta kasvoilta, jotka olivat menettäneet alkuperäisen muotonsa ja jotka olivat parantumattomasti sairaat.
Nähdäkseen itsensä paremmin, paremmin todetakseen tämän odottamattoman onnettomuuden, hän lähestyi peiliä, niin että kosketti sitä otsallaan ja että hänen hengityksensä, levittäen vesihuurun lasille, himmensi ja poisti melkein sen kalpean kuvan, jota hän katseli. Hänen täytyi silloin ottaa nenäliina pyyhkiäksensä pois hengityksensä sumun, ja vavahtaen oudosta liikutuksesta hän tutki kauan ja kärsivällisesti kasvojensa muutoksia. Kevyin sormin hän ojenteli poskien ihoa, siloitti otsanahkaa, kohotti hiukset, ja käänsi silmäluomet nurin nähdäksensä silmävalkuaisen. Sitten hän avasi suunsa, tarkasti vähän tummenneita hampaitaan, joissa kimalteli kultamurusia, häntä huolestutti sinertävät ikenet ja keltainen ihonväri poskien ja ohimojen yläpuolella.
Hän kiintyi niin tähän lakastuvan kauneuden tarkasteluun, ettei hän kuullut ovea avattavan ja että hän säpsähti sydämensä pohjaan saakka, kun hänen kamarineitonsa hänen takanaan seisten sanoi hänelle:
— Rouva on unhoittanut juoda teensä.
Kreivitär kääntyi hämillään, yllätettynä, häpeissään, ja palvelijatar arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi:
— Rouva on liiaksi itkenyt, ei mikään ole sen pahempaa iholle kuin kyyneleet. Ne tyhjentävät sen. Ne ovat vedeksi muuttuvaa verta.
Kun kreivitär lisäsi surullisesti:
— Onhan sitä jo ikääkin, niin kamarineito huudahti:
— Oi, rouva ei ole vielä siinä iässä! Muutamia päiviä lepoa ja mitään ei ole enää näkyvissä. Mutta rouvan täytyy kävellä ja varoa hyvin itkemistä.
Heti pukeuduttuansa kreivitär meni puistoon, ensimäisen kerran äitinsä kuoleman jälkeen hän kävi pienessä hedelmäpuutarhassa, jossa hän ennen mielellään hoiteli ja poimi kukkia, sitten hän kulki purolle saakka ja käveli sitä pitkin aina aamiaiseen saakka.
Istuutuessaan vastapäätä miestään, tyttärensä viereen, hän kysyi, saadaksensa tietää heidän ajatuksensa:
— Tunnen itseni paremmaksi tänään. Minun ei enää pitäisi olla niin kalpea.
Kreivi vastasi:
— Oo, te olette vielä hyvin huonon näköinen.
Hänen sydämensä närkästyi ja itkemishalu kostutti hänen silmänsä, sillä hän oli jo tottunut kyynelehtimään.
Aina iltaan saakka, sen jälkeisenä päivänä ja seuraavina päivinä, joko hän sitten ajatteli äitiänsä taikka itseänsä, hän tunsi joka hetki nyyhkytysten paisuttavan kurkkuansa ja nousevan hänen silmäluomiinsa; mutta ollaksensa päästämättä niitä leviämään ja uurtamaan hänen poskiaan hän pidätti ne itsessään, ja yli-inhimillisillä tahdonponnistuksilla siirtäen ajatuksensa muihin asioihin, pitäen sitä kurissa, hilliten sitä ja poistaen sen kärsimyksistään, hän ponnisteli kaikki voimansa lohduttautuakseen, virkistyäkseen, ollakseen enää ajattelematta surullisia asioita, että saisi hipiänsä terveyden takaisin.
Erittäinkään hän ei tahtonut palata Parisiin ja ottaa vastaan Olivier Bertiniä olematta tullut entiselleen. Käsittäen että hän oli liiaksi laihtunut, ja että hänen ikäistensä naisten ihon täytyy olla täysi voidakseen säilyä verevänä, hän haki ruokahalua maanteillä ja läheisissä metsissä kuljeskelemalla, ja vaikka hän palasi väsyneenä ja nälättä, hän koetteli kuitenkin väkisin syödä paljon.
Kreivi, joka tahtoi hänet takaisin Parisiin, ei ymmärtänyt ollenkaan hänen itsepäisyyttään. Vihdoin hänen voittamattoman vastustuksensa nähdessään hän selitti lähtevänsä yksin jättäen kreivittärelle täyden vapauden palata, milloin häntä haluttaisi.