Yhtäkkiä hän näki kreivittären, epäili oliko tämä hän, otti kiikarin, tunsi hänet ja voimakkaan liikutuksen myllertämänä istuutui odottamaan häntä.
Kun hän astui sisään, syöksyi taiteilija polvilleen ja tahtoi tarttua hänen käsiinsä, mutta kreivitär veti ne äkkiä takaisin, ja kun Bertin yhä pysyi polvillaan hänen jalkojensa edessä, tuskan vallassa ja silmät kohotettuina häntä kohti, sanoi kreivitär ylimielisesti:
— Mitä te oikein teette, herra? En käsitä teidän asentoanne.
Bertin sopersi:
— Oi rouva, minä rukoilen teitä…
Kreivitär keskeytti hänet säälimättä:
— Nouskaa, te olette naurettava.
Taiteilija nousi pelästyneenä mutisten:
— Mikä teidän on? Älkää kohdelko minua näin, rakastan teitä…
Silloin kreivitär muutamin nopein ja kuivin sanoin osoitti hänelle tahtonsa ja järjesti tilanteen.
— En ymmärrä mitä te tahdotte sanoa! Älkää puhuko minulle koskaan rakkaudestanne, taikka jätän tämän ateljeen ollakseni koskaan tänne palaamatta. Jos te unohdatte ainoatakaan kertaa tämän täällä oloni ehdon, ette koskaan enää tule näkemään minua.
Taiteilija katseli häntä aivan ymmällä tästä kovasydämisyydestä, jota hän ei ollut odottanut; sitten hän käsitti ja lausui hiljaa:
— Tottelen, rouva.
Kreivitär vastasi:
— Erittäin hyvä, sitä odotinkin teiltä! Nyt tehkää työtä, sillä kuva ei ole vielä kohtakaan valmis.
Bertin otti siis palettinsa ja ryhtyi maalaamaan; mutta hänen kätensä vapisivat, hänen himmentyneet silmänsä katsoivat näkemättä; häntä halutti itkeä, niin hän tunsi sydämensä murjotuksi.
Hän koetteli puhella kreivittärelle; tämä tuskin vastasi. Kun Bertin yritti sanoa rouva de Guilleroylle kohteliaisuuden hänen hipiästään, niin pysähdytti tämä hänet niin musertavalla äänensävyllä, että taiteilija sai yhtäkkiä noita rakastavien raivokohtauksia, jotka muuttavat vihaksi hellyyden. Hänen sielussaan ja ruumiissaan tapahtui voimakas hermopuistatus, ja heti paikalla, ilman mitään väliastetta, hän inhosi kreivitärtä. Niin, niin, niinhän oli asianlaita, hänhän oli nainen! Hän oli toisten kaltainen hän myöskin! Ja miksei? Hän oli petollinen, häilyvä ja heikko niinkuin kaikki naiset. Hän oli kiehtonut hänet, viekoitellut tyttöhempukan juonilla, koettanut hurmata häntä antamatta sitten mitään, kiihoittaen häntä, sitten kieltäytyäkseen, käyttäen häntä kohtaan kaikkien kurjien keimailijoiden temppuja, noiden naisten, jotka näyttävät aina valmiilta riisuutumaan niin kauan kuin mies, jonka he saattavat katukoirien kaltaiseksi, ei vielä läähätä himosta.
Sitä pahempi hänelle lopultakin; hän oli omistanut tämän naisen, hän oli vallannut hänet. Kreivitär voi pestä ruumiinsa sienellä ja vastata hänelle röyhkeästi, hän ei kuitenkaan poistaisi mitään, ja hän, Bertin, kyllä unhoittaisi tämän naisen. Todellakin, hän olisi tehnyt suuren mielettömyyden jos olisi ottanut vastuksikseen tuollaisen rakastajattaren, joka olisi kalvanut hänen taiteilijaelämäänsä sievän naisen oikullisin hampain.
Häntä halutti viheltää, samoin kuin hän teki malliensa edessä; mutta kun hän tunsi hermostuneisuuden kasvavan ja pelkäsi tekevänsä jonkun tyhmyyden, niin lyhensi hän istuntoa sanoen menevänsä muka tapaamaan jotakin henkilöä.
Kun he ottivat jäähyväiset erotessaan, niin he varmasti luulivat olevansa kauempana toisistaan kuin sinä päivänä, jolloin he kohtasivat toisensa herttuatar de Mortemainin luona.
Heti kun kreivitär oli lähtenyt, otti Bertin hattunsa ja päällystakkinsa ja meni ulos. Kylmä aurinko vanuntapaisen usvan peittämältä, siniseltä taivaalta, lähetti kaupunkiin kalpeata, hiukan petollisen ja surullisen näköistä valoa.
Käveltyänsä jonkun aikaa nopein ja kiihtynein askelin, tuupaten ohikulkevia, jottei hänen tarvinnut poiketa suorasta viivasta, hänen kova raivonsa kreivitärtä kohtaan mureni epätoivoiseksi suruksi ja katumukseksi. Toistettuaan itselleen kaiken sen, mistä hän oli moittinut tätä, hän muisti, nähdessään toisia naisia kulkevan ohi, kuinka sievä ja viehättävä kreivitär oli. Kuten niin monet muut, jotka eivät sitä tunnusta, oli Bertinkin aina odottanut tuota hyvin harvinaista sattumaa, ainoata runollista ja intohimoista lempeä, joka haaveissa väikkyy sydämissämme. Eikö hän ollut löytämäisillään sitä? Eikö juuri tämä nainen olisi tuonut hänelle tämän melkein mahdottomalta näyttävän onnen? Miksikä sitten ei mitään voi toteuttaa? Miksei voi lujasti siepata kiinni sitä, mitä tavoittelee, tai miksi saavuttaa siitä vain sirpaleita, jotka tekevät tuskallisemmaksi tämän pettymyksien ajojahdin.
Hän ei ollut enää vihoissaan nuorelle naiselle, vaan itse elämälle. Nyt kun hän harkitsi asiaa, niin miksi hän olisi oikeastaan ollut suutuksissaan tälle? Mistä voi hän moittia kreivitärtä loppujen lopuksi? — siitäkö, että tämä oli ollut rakastettava, hyvä ja suloinen hänelle sensijaan että kreivitär voi moittia häntä siitä, että hän oli käyttäytynyt kuin pahantekijä.
Hän palasi kotiin aivan surumielisenä. Hän olisi tahtonut pyytää kreivittäreltä anteeksi, uhrautua hänen puolestaan, saattaa hänet unhoittamaan, ja hän koetti keksiä, millä keinoin hän voisi saada tämän ymmärtämään, kuinka hän, Bertin, kuolemaansa saakka tulisi vastedes aina noudattamaan hänen tahtoaan.
Seuraavana päivänä kreivitär siis saapui tyttärensä seuraamana, niin surumielisesti hymyillen ja niin kärsivän näköisenä, että taiteilija luuli näkevänsä hänen onnettomissa sinisissä silmissään, jotka siihen saakka olivat olleet niin iloiset, koko tämän naisen sydämen huolet, tunnonvaivat ja lohduttoman surun. Hän herätti taiteilijassa sääliä ja saattaaksensa kreivittären unohtamaan Bertin osoitti hänelle varovaisesti pidättyen hienointa huomaavaisuutta. Rouva de Guilleroy vastasi siihen lempeästi, ystävällisesti, kärsivän naisen väsyneellä ja murtuneella tavalla.
Ja taiteilijan valtasi häntä katsellessaan uudestaan hurja halu rakastaa häntä ja tulla rakastetuksi; hän kysyi itseltään, kuinka kreivitär ei ollut enää vihoissaan, kuinka hän voi vielä palata, kuunnella häntä ja vastata hänelle, sen jälkeen kuin tämä muisto oli heidän välillään.
Siitä hetkestä saakka, kun kreivitär voi uudestaan nähdä hänet, kuulla hänen äänensä ja kestää hänen edessään tuota ainoata ajatusta, jonka ei pitänyt jättää häntä, oli selvä, että tämä ajatus ei ollut tullut hänelle sietämättömäksi. Kun nainen vihaa miestä, joka on häntä loukannut, niin ei hän voi tavata tätä ilman, että tämä viha purkautuu. Mutta tämä mies ei voi myöskään pysyä hänelle yhdentekevänä. Naisen täytyy joko vihata häntä taikka antaa hänelle anteeksi. Kun hän antaa anteeksi, silloin ei hän ole enää kaukana rakkaudesta.
Yhä maalaten verkalleen Bertin mietiskeli täten pienin, tarkoin, selvin ja varmoin perustein; hän tunsi itsensä kirkasälyiseksi, voimakkaaksi ja kykeneväksi itseänsä hilliten vastaanottamaan kaikki tapahtumat.
Tarvitsi vaan olla järkevä, kärsivällinen, uskollinen, ja hän saisi kreivittären takaisin jonakin kauniina päivänä.
Hän osasi odottaa. Rauhoittaakseen kreivitärtä, valloittaakseen hänet takaisin, hän käytti vuorostaan oveluutta, näennäisiin tunnonvaivoihin kätkettyjä hellyydenosoituksia, epäröivää huomaavaisuutta ja välinpitämätöntä käytöstä. Ollen varma tulevasta onnestaan hän pysyi tyynenä; mitäpä hänelle merkitsi, tapahtuiko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin! Tunsipa hän vielä outoa ja erikoisen laatuista huvia siitä, ettei ollenkaan kiirehtinyt, että väijyi häntä, ja sanoi itseksensä: "Hän pelkää!" nähdessään hänen tulevan lapsensa kanssa.
Bertin tunsi, että heidän välillään kehittyi hiljalleen lähestyminen, ja että kreivittären katseihin ilmestyi jotakin vierasta, jotakin väkinäistä, tuskallisen suloista, tuota taistelevan sielun kehoitusta ja heikkenevän tahdon kutsua, joka näyttää sanovan: "Mutta valloita minut toki väkirynnäköllä!"
Jonkun ajan kuluttua kreivitär palasi yksin taiteilijan pidättyväisyydestä rauhoittuneena. Silloin tämä kohteli häntä ystävättärenä, toverina, puhui hänelle elämästään, suunnitelmistaan, taiteestaan, kuin veljelle.
Tämän avomielisyyden viehättämänä kreivitär otti ilolla vastaan neuvonantajattaren tehtävän; häntä mairitteli se, että Bertin näin asetti hänet erikoisasemaan muihin naisiin nähden, ja hän oli vakuutettuna siitä, että tämän taiteellinen kyky hienostuisi tässä läheisessä älyllisessä vuorovaikutuksessa. Mutta kyselemällä hänen mieltään ja osoittamalla hänelle kunnioitustaan taiteilija sai kreivittären siirtymään aivan luonnollisesti neuvonantajan tehtävästä innoittavan papittaren tehtävään. Kreivitär piti hauskana laajentaa näin vaikutustaan tähän etevään mieheen, ja hän suostui melkein siihen, että Bertin rakasti häntä taiteilijana, koska hän innoitti hänen teoksensa.
Eräänä iltana, pitkien keskustelujen jälkeen kuuluisien maalarien rakastajattarista kreivitär liukui hiljaa Bertinin syliin. Hän jäi siihen tällä kertaa koettamatta paeta ja vastasi toisen suudelmiin.
Silloin ei hänellä ollut enää mitään tunnonvaivoja, vaan epämääräinen lankeemuksentunne, ja vastataksensa järkensä moitteisiin hän uskoi, että se oli sallimus. Kun häntä veti Bertinin puoleen hänen sydämensä, joka oli neitsyellinen, ja sielunsa, joka oli tyhjä, ja kun hänen ruumiinsa valtasivat vähitellen voimakkaat hyväilyt, niin hän kiintyi tähän kohta niinkuin kiintyvät hellät naiset, jotka rakastavat ensimäisen kerran.
Taiteilijassa taas tapahtui kova, aistillinen ja runollinen lemmenpurkaus. Hänestä tuntui välistä, että hän oli lähtenyt lentoon jonakin päivänä, kädet ojennettuina, ja että hän oli voinut syleillä voimakkain käsivarsin tuota siivekästä ja suurenmoista unelmaa, joka aina väikkyy meidän toiveittemme yllä.
Hän oli saanut valmiiksi kreivittären muotokuvan, parhaimman varmaan maalauksistaan, sillä hän oli osannut nähdä ja kiinnittää kankaalla tuota jotakin sanoin ilmaisematonta, jota ei juuri koskaan maalari havaitse, tuota sielun heijastusta, mysteerioita ja ilmettä, joka värähtelee kasvoilla ja jota on vaikea siepata kiinni.
Sitten kului kuukausia ja sitten vuosia, jotka tuskin höllensivät sitä sidettä, joka yhdisti toisiinsa kreivitär de Guilleroyn ja maalari Olivier Bertinin. Taiteilijassa ei ollut enää tuota ensi aikojen hurmiota, vaan rauhallista, syvää rakkautta, jonkinlaista rakastavaa ystävyyttä, johon hän oli tottunut.
Kreivittäressä sitävastoin kasvoi lakkaamatta intohimoinen kiintyminen, sellaisten naisten sitkeä kiintymys, jotka antautuvat jollekin miehelle kokonaan ja ainaiseksi. Kunniallisina ja vilpittöminä aviorikoksessaan, niinkuin he olisivat voineet olla sitä avioliitossaankin, he pyhittäytyvät tälle ainoalle hellyydelle, josta mikään ei heitä vieroita. He eivät ainoastaan rakasta rakastajaansa, mutta he tahtovatkin rakastaa häntä, ja silmät yksinomaan häneen kiinnitettyinä askarruttaa heidän sydäntänsä siihen määrin tämän miehen ajatteleminen, ettei mitään vierasta enää voi päästä sinne. He ovat sitoneet elämänsä päättäväisesti, aivan niinkuin sidotaan kädet, ennenkuin hypätään korkealta sillalta veteen, kun osataan uida ja kun tahdotaan kuolla.
Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kreivitär näin oli antautunut, hän tunsi itseänsä ahdistavan pelon Olivier Bertinin uskollisuudesta. Eihän mikään muu pidättänyt tätä kuin ainoastaan hänen miehen tahtonsa, hänen oikkunsa, hänen ohimenevä mieltymyksensä naiseen, jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä, niinkuin hän oli jo kohdannut niitä niin useita toisia! Hän tunsi Bertinin niin vapaaksi ja niin helposti viekotelluksi, hänet, joka eli ilman velvollisuuksia, ilman tottumuksia ja turhia arkailuja, kuten kaikki miehet. Hän oli kaunis, kuuluisa, kaikkialle haluttu, hänellä oli hänen nopeasti heränneiden halujensa saavutettavissa kaikki hienoston naiset, joiden siveys on niin hauras, ja kaikki puolimaailman ja teatterinaiset, jotka tuhlaavat suosiotaan sellaisille miehille, kuin hän. Joku heistä voisi illallisen jälkeen seurata häntä ja miellyttää häntä, vallata hänet ja pitää hänet.
Hän eli siis alituisessa Bertinin menettämisen pelossa, vakoillen hänen käytöstään, hänen esiintymistään, joutuen aivan suunniltaan yhdestä sanasta ja tuskan valtaan heti, kun Bertin ihaili toista naista, kehui viehättäviä kasvoja tahi siroa vartaloa. Kaikki, mitä hän ei tietänyt taiteilijan elämästä, sai hänet vapisemaan ja kaikki mitä hän siitä tiesi, täytti hänet kauhulla. Joka kerran heidän tavatessaan toisensa kreivitär tuli aivan nerokkaaksi kuulustellessaan häntä hänen huomaamattaan, saadaksensa hänet lausumaan ajatuksensa näkemistään henkilöistä, taloista, joissa hän oli syönyt päivällistä, ja mitä vähäpätöisimmistä hänen mielensä vaikutelmista. Ja heti, kun hän luuli vainuavansa jonkun naisen mahdollista vaikutusta, hän vastusti sitä ihmeellisen suurella salakavaluudella ja lukemattomin keinoin.
Oi, usein hän arvasi edeltäpäin nuo lyhyet lemmenkuhertelut, joilla ei ole syvempää pohjaa, jotka kestävät silloin tällöin viikon tai pari jokaisen huomattavan taiteilijan elämässä.
Hän havaitsi niin sanoaksemme sisällisesti vaaran, ennenkuin hän edes oli saanut vihiäkään uuden tunteen heräämisestä Olivierissa. Hän havaitsi sen siitä juhlallisesta näöstä, jonka saavat sellaisen miehen silmät ja kasvot, jota ylenmäärin kiihoittaa lemmenhaave.
Silloin hän alkoi kärsiä; hän ei nukkunut, hänen uniansa häiritsivät kiduttavat epäilykset. Yllättääkseen Bertinin hän saapui usein hänen luokseen ilmoittamatta mitään tulostaan, teki hänelle kysymyksiä, jotka näyttivät lapsellisilta, tutkisteli hänen sydäntään ja kuunteli hänen ajatuksiaan koetellen, aivan niinkuin kuunnellaan saadaksensa selvää jossakin elävässä olennossa olevasta taudista. Ja hän itki heti kun oli yksin, vakuutettuna siitä, että jonakin päivänä taiteilija häneltä otettaisiin, että häneltä ryöstettäisiin tämä rakkaus, johon hän oli niin lujasti kiintynyt, koska hän oli siihen asettanut tahtonsa ja lemmenvoimansa mukana kaikki toiveensa ja kaikki unelmansa.
Kun hän sitten huomasi Bertinin taas palaavan luokseen näiden pikaisten loittonemisien jälkeen, tunsi hän myös, ottaessaan hänet takaisin ja omistaessaan hänet uudestaan, aivan kuin kadotetun ja uudestaan löydetyn esineen, hiljaista ja syvää onnea, joka joskus hänen kulkiessaan kirkon ohi, ajoi hänet sinne kiittämään Jumalaa.
Ajatusten alituinen kiinnittäminen siihen, että miellyttäisi Bertiniä enemmän kuin kukaan muu nainen, ja säilyttäisi hänet kaikkia muita vastaan, oli tehnyt hänen koko elämästään keskeytymättömän keimailun taistelun. Hän oli taistellut hänestä, hänen edessään lakkaamatta sulollaan, kauneudellaan, hienoudellaan. Hän tahtoi, että kaikkialla, missä taiteilija kuulisi puhuttavan hänestä, kehuttaisiin hänen viehätystään, aistikkuuttaan, henkevyyttään ja pukujaan. Hän tahtoi miellyttää toisia hänen tähtensä ja viehättää heitä, jotta Bertin olisi ylpeä ja mustasukkainen hänestä. Ja joka kerta kun hän arvasi hänen olevan mustasukkaisen, hän, annettuaan Bertinin hiukan kärsiä, järjesti tälle riemuvoiton, joka taas elvytti hänen rakkauttaan, kiihoittaen hänen turhamielisyyttään.
Sitten ymmärtäen, että mies voi aina tavata seuraelämässä naisen, jonka ruumiillinen viehätys olisi voimakkaampi, koska se oli uusi, turvautui hän kaikkiin keinoihin: hän imarteli ja hemmoitteli taiteilijaa.
Varovaisella ja jatkuvalla tavalla hän antoi ylistyksen virrata hänen ylitseen; hän tuuditteli taiteilijaa ihailullaan ja kietoi häntä kehumisillaan, niin että kaikkialla muualla hän löytäisi ystävyyttä ja vieläpä hellyyttä vähän joka olisi kylmempää ja epätäydellisempää, ja että, jos toiset myöskin rakastivat häntä, hän lopulta kuitenkin huomaisi, ettei kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin kreivitär.
Hän teki talostaan, kahdesta vierashuoneestaan, joihin taiteilija niin usein tuli, paikan, mikä houkutteli hänen taiteilijaylpeyttään yhtä paljon kuin hänen miehensydäntään, parisilaisen paikan, johon hän mieluimmin tuli, jossa kaikki hänen toivomuksensa ja halunsa yhtaikaa tyydytettiin.
Kreivitär ei oppinut ainoastaan keksimään kaikkia hänen makuvaatimuksiaan antaakseen hänelle, tyydyttäessään ne talossaan, sellaisen hyvinvoinnin tunteen, ettei mikään sitä korvaisi, vaan hän ymmärsi herättää uusia sellaisia, luoda hänelle kaikenlaisia herkutteluja, aineellisia ja tunneherkutteluja, pienien huomaavaisuuksien, lemmenihailun ja imartelun tottumuksia! Kreivitär ponnisteli kaikki voimansa viehättääkseen hänen silmiään aistikkaalla hienoudella, hänen hajuhermojaan hienoilla hajuvesillä, hänen korviaan ylistelyillä ja hänen suutaan ravinnolla.
Mutta kun kreivitär oli istuttanut hänen itsekkään ja juhlitun naimattoman miehen sieluunsa ja ruumiiseensa koko joukon pieniä tyrannimaisia tarpeita, kun hän oli hyvin varma siitä, ettei mikään rakastajatar välittäisi niinkuin hän pitää huolta niistä ja ylläpitää niitä sitoaksensa miehen kaikkien elämän pienien nautintojen avulla, niin hän pelkäsi yhtäkkiä, nähdessään Bertinin kyllästyvän omaan kotiinsa, valittavan lakkaamatta yksinäänelämistä ja, kun hän ei voinut tulla kreivittären luo muuten, kuin seuraelämän asettamia varokeinoja noudattaen, koettavan klubissa kaikin keinoin lieventää eristäytymistään, hän pelkäsi, että Bertin alkaisi ajatella naimisiin menoa.
Eräänä päivänä hän kärsi niin suuresti näistä levottomuuksista, että hän toivoi vanhuutta saadaksensa nämä tuskat loppumaan ja levätäksensä jäähtyneessä, rauhallisessa lemmessä.
Vuodet kuluivat kuitenkin eroittamatta heitä. Kreivittären kiinnittämä kahle oli luja ja hän korjasi aina renkaat sikäli kuin ne kuluivat. Mutta hän valvoi alati huolestuneena maalarin sydäntä, niinkuin valvotaan lasta, joka kulkee ajoneuvojen täyttämän kadun poikki, ja joka päivä hän vielä pelkäsi odottamatonta tapahtumaa, joka uhaten väikkyy yllämme.
Kreivi, joka ei epäillyt, eikä ollut mustasukkainen, piti luonnollisena tätä vaimonsa läheistä ystävyyssuhdetta kuuluisaan taiteilijaan, joka otettiin kaikkialla vastaan erittäin huomaavaisesti. Kun nämä kaksi miestä aina tapasivat toisensa, tottuivat he toisiinsa ja lopulta he pitivät toisistaan.
Kun Bertin perjantai-iltana astui ystävättärensä taloon, jossa juhlapäivällisin piti vietettämän Antoinette de Guilleroyn kotiintuloa, ei hän tavannut pienessä Ludvig XV:n salongissa vielä muita kuin herra de Musadieun, joka juuri oli saapunut.
Tämä oli vanha, henkevä mies, josta ehkä olisi voinut tulla merkkihenkilö ja joka ei mistään saanut lohdutusta siitä, mitä hän olisi voinut olla ja mitä hän ei ollut.
Keisarillisten museoiden entisenä hoitajana hänen oli onnistunut tulla nimitetyksi uudestaan tasavallan taidekokoelmien tarkastajaksi. Tämä ei estänyt häntä kuitenkaan ennenkaikkea olemasta ruhtinaiden, kaikkien ruhtinattarien, herttuattarien ja yleensä eurooppalaisen ylimystön ystävä sekä kaikenlaisten taiteilijoiden vannoutunut suojelija. Hänellä oli vilkas äly — hän kykeni pikaisesti huomaamaan asiantilan — sekä sitäpaitsi hyvä puhetaito, joten hän osasi sanoa viehättävästi mitä tavallisimpia asioita, ja kun hänellä sitäpaitsi oli joustava ajatus, joka saattoi hänet helposti mukautumaan kaikkiin ympäristöihin, sekä hieno diplomatin vainu, jolla hän pystyi arvostelemaan ihmisiä ensinäkemältä, niin kulki hän päivät ja illat pääksytysten salongista salonkiin kehittäen valistunutta, hyödytöntä ja lavertelevaa toimeliaisuuttaan.
Hän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen asiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka hankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän näet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin paljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän tarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden akatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain ja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän osasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen hyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi siten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän ja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi kuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin laaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä, mutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia, kaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina jokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin saakka.
Maalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen tekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten palveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren maailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä, toimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen työhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti kunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista seurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa hänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul Adelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.
Bertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään oli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: "Hän on Jules Vernen tietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan."
Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua valtiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti huolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti varsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä ranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo 18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan todisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja, koska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina epävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin typerä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä ja kunniansa vaaran alaisiksi.
Mutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän ei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin ja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas Vladimirin.
Taiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen parhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden huhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra Bismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.
Herra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä pyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät yksin. —
— Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te sotahuhuista?
Herra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä, ja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen tovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä tulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja niin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän piirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in tapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään toisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan heidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän sijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti, vaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti aina tarkoituksensa. "Tahdon rauhaa", sanoo hän. Oli totta, hän tahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä häikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina asevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin rykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme vastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna: "Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta joka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin. Lyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari."
— Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi herra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee rauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän aina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön ja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan saavuttamiseksi!
Palvelija ilmoitti: — rouva herttuatar de Mortemain.
Ovessa, jonka molemmat puolet oli avattu, näkyi suuri ja roteva nainen, joka astui sisään arvokkaasti.
Guilleroy syöksyi esiin, suuteli hänen sormiansa ja kysyi: — Mitenkä voitte, herttuatar?
Molemmat toiset herrat tervehtivät häntä jonkunlaisella hienolla tuttavallisuudella, sillä herttuatar käyttäytyi sekä sydämellisesti että myöskin äkkipikaisesti.
Hän oli kenraali, herttua de Mortemainin leski, hänen ainoa tyttärensä oli naimisissa Salian ruhtinaan kanssa, itse oli hän markiisi de Farandalin tytär, suurta syntyperää ja kuninkaallisen rikas. Hänen asuntoonsa Varennen kadulla kokoontuivat koko ylhäisön kuuluisuudet tapaamaan ja kehuskelemaan toisiaan. Ei mikään ylhäisyys matkustanut Parisin kautta syömättä päivällistä hänen pöydässään, eikä kukaan voinut olla yleisen puheen esineenä ilman, että hän kohta halusi tutustua tähän henkilöön. Herttuattaren piti saada nähdä hänet, keskustella hänen kanssaan ja arvostella häntä. Se huvitti häntä suuresti, se piti hänen elämänsä vireissä, se ylläpiti hänessä kytevän ylimielisen, hyväntahtoisen uteliaisuuden liekkiä.
Tuskin oli hän istuutunut kun sama palvelija huusi: — Herra parooni ja rouva paroonitar de Corbelle.
He olivat nuoria, parooni kaljupäinen ja lihava, paroonitar hento, hieno, tummaverinen.
Tällä parilla oli Ranskan ylhäisön keskuudessa erikoinen asema, josta he saivat yksinomaan kiittää tunnontarkkaa tuttavuuksiensa valitsemista. Vaikka he olivat alhaista aatelia, eikä heillä ollut suurempaa arvoa, eivätkä he olleet henkeviä, niin heidän kuitenkin sen kautta, että antoivat kaikkia toimiansa johtaa äärimmäisen rakkauden siihen, mikä on valikoitua, hienoa ja huoliteltua, oli onnistunut yksinomaan ahkerasti seurustelemalla kaikkein ylhäisimmissä taloissa, näyttämällä korkeimmassa määrässä kuninkaallisia, hurskaita, moitteettomia mielipiteitä, kunnioittamalla kaikkea, mitä tuli kunnioittaa, halveksimalla kaikkea, mitä tuli halveksia, sekä vielä sen kautta, etteivät koskaan pettyneet yhdestäkään hienon maailman oppisäännöstä, eivät koskaan epäröineet yhdestäkään sopivan käytöstavan yksityiskohdasta, päästä siihen, että he monen silmissä olivat highlifen hienoimpana kukkana. Heidän mielipiteensä muodosti jonkinmoisen hienon käytöstavan lakikirjan, ja heidän läsnäolonsa jossain talossa hankki tälle aito kunnioitettavuuden valtakirjan.
Corbellet olivat kreivi de Guilleroyn sukua.
— No, sanoi herttuatar hämmästyneenä, ja teidän vaimonne?
— Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän tulee kohta.
Kun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran esiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar de Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen vastaan ja suojelukseensa.
Kaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan rikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi "pienokaiseni," kuultiin vielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän tunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi kerran tavanneet toisensa.
Musadieu oli lähestynyt, hän kysyi:
— Onko herttuatar ollut katsomassa "kohtuuttomien" näyttelyä?
— Ei, mikä se on?
— Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja.Niitä on kaksi erittäin taitavaa.
— Mahtava rouva mutisi halveksivasti:
— En pidä noiden herrojen pilasta.
Herttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt mitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan yhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti — koskaan oikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi — taiteilijoita ja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli antanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin ei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen harkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle tuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus jostakin keksinnöstä.
Hän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi ja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana, koska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa kaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä ruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä Kaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.
Musadieu alkoi uudestaan:
— Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu MarieLambourg'in murhaaja?
Herttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:
— En ole kuullut, kertokaapas se minulle.
Ja Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha, hän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän puhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle mahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli hänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä, ettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun hän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän nojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan pieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut gummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät kahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä käsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat, harvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti värjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine valkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.
Kun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli luultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle, aukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi vaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka olivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen hiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian täyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan vyötäröistä ja hymyili.
Huudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin tietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen äitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä ja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka, hän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin vielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä pidettiin viehättävinä molempia.
Ihastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:
— Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa rinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa näköiset!
Tehtiin vertauksia; kaksi mielipidettä muodostui heti. Musadieun, Corbellein ja de Guilleroyn käsityksen mukaan kreivitär ja hänen tyttärensä olivat toistensa näköisiä ainoastaan hipiän, hiusten ja varsinkin silmien puolesta, jotka olivat kokonaan samanlaiset, samalla tavalla täynnä mustia silmäterän siniselle kehälle tippuneiden pienen pienten mustetahrojen kaltaisia pilkkuja. Mutta vähän ajan kuluttua kun nuori tyttö olisi tullut naiseksi, eivät he enää ollenkaan olisi yhdennäköisiä.
Herttuattaren ja Olivier Bertinin mielestä he päinvastoin olivat kaikissa suhteissa saman-näköisiä, ja ainoastaan ikäero teki heidät erinäköisiksi. Maalari sanoi:
— Onpa hän muuttunut kolmessa vuodessa: En olisi häntä enää tuntenut, enkä uskaltane häntä sinutella.
Kreivitär alkoi nauraa.
— Ai, totta tosiaan! Tahtoisinpa nähdä teidän sanovan "te"Antoinettelle.
Nuori tyttö, jonka veitikkamaisen aroissa piirteissä jo näkyi tuleva mahtipontisuus, virkkoi:
— Minäpä en uskaltaisi sanoa "sinä" herra Bertin'ille. Äiti hymyili.
— Säilytä tämä huono tapa, sallin sen sinulle. Te teette kyllä pian uudestaan tuttavuutta.
Mutta Annette pyöritti päätä.
— Ei, ei. Se saattaisi minut hämille.
— Herttuatar suuteli tyttöä ja tarkasti sitten häntä asiantuntijana ja harrastajana.
— Kas niin, pikkuiseni, katsoppas minua suoraan silmiin. Niin, sinulla on aivan äitisi katse; sinä et tule hullumman näköiseksi, kun olet saanut hiukan loistoa. Sinun on lihottava, ei paljon, mutta hiukan; sinä olet laihanpuoleinen.
Kreivitär huudahti:
— Oi, älkää sanoko hänelle sitä.
— Ja miksei?
— On niin hauskaa olla solakka! Minä tulen laihduttamaan itseäni.
Mutta rouva de Mortemain suuttui unhoittaen vihansa vimmassa nuoren tytön läsnäolon.
— Niin aina, te olette aina tuon luisevan muodin puolella, koska laihoja on helpompi pukea kuin lihavia. Minä taas olen lihavien naisten sukupolvea! Nykyään on laihojen naisten aika! Tämä saattaa minut ajattelemaan Egyptin lehmiä; minä en tosiaankaan ymmärrä miehiä, jotka näyttävät ihailevan teidän luurankojanne. Meidän aikanamme he vaativat parempaa. Hän vaikeni keskellä hymyilyjä, sitten hän jatkoi:
— Katsele äitiäsi, pienokainen, hän on erittäin sievä, juuri parhaimmillaan, koeta tulla hänen kaltaisekseen.
Mentiin ruokasaliin. Kun oli istuuduttu, alkoi Musadieu uudestaan keskustelun.
— Minä sanon, että miesten pitää olla laihoja, koska he ovat tehdyt ruumiinliikkeitä varten, jotka vaativat notkeutta ja vikkelyyttä, joita ei voi mitenkään tehdä suurivatsainen. Mitä naisiin tulee on asianlaita hiukan erilainen. Eikö se ole teidän mielipiteenne, Corbelle?
Corbelle joutui pahempaan kuin pulaan, koska herttuatar oli lihava ja hänen oma vaimonsa hyvin laiha! Mutta paroonitar tuli miehensä avuksi ja päättävästi asettui laihojen puolelle. Edellisenä vuonna hänen oli täytynyt taistella alkavaa lihavuutta vastaan, jonka hän voitti hyvin nopeasti.
Rouva de Guilleroy kysyi:
— Sanokaa miten te menettelitte.
Ja paroonitar selitti kaikkien nykyajan hienojen naisten käyttämän menettelyn. Ei juotu syödessä. Vasta tunti aterian jälkeen oli sallittu nauttia kupillinen hyvin kuumaa, polttavaa teetä. Se onnistui kaikille. Hän mainitsi hämmästyttäviä esimerkkiä lihavista naisista, jotka olivat tulleet kolmessa kuukaudessa solakammiksi kuin veitsenterä. Herttuatar vimmastui ja huudahti!
— Jumalani! mitenkä tyhmää on kiusata itseänsä noin! Te ette pidä mistään, ette kerrassa mistään, ei edes sampanjasta. Kuulkaahan, Bertin, te, joka olette taiteilija, mitä tästä ajattelette?
— Mutta, arvoisa, minä olen maalari ja minä verhoan kuvattavani vaatteilla, minusta se on yhdentekevää? Jos olisin kuvanveistäjä, niin minä valittaisin tätä asianlaitaa.
— Mutta te olette mies, mitä te pidätte parempana?
— Minäkö? Hyvin ravittua hienoutta, sitä mitä minun keittäjättäreni kutsuu jyvillä hyvin syötetyksi kananpojaksi. Se ei ole lihava, mutta se on täyteläinen ja hienonnäköinen.
Tämä vertaus herätti naurua; mutta kreivitär katseli epäuskoisena tytärtään ja mutisi:
— Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina, eivät vanhene.
Tätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki kuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava henkilö saanut liian nopeasti laihtua.
Tämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin hienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän sulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä markiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan että Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen, matalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri suu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.
Bertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän hänen puoleensa ja virkkoi:
— Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla toistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi. Viikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan politiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei tarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden nimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan mielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden joukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää ollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta kuin levätä.
Neitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen katseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli valmiina lähtemään liikkeelle.
Mutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin palloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että he käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa ihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.
Silloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten äly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut virikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat heikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin heikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.
Hänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia, puoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi kaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte yhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti on hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset, joiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja päivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä tulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi olennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet, mielipiteet ja halut.
Hän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä, että kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja heidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina, jotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen valio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että kun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden maaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta todellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän turhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien tyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja viinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.
— He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään ja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä; syrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta, sillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä maailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan päässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he eivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät pysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan, eivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat sen käsittämisen onnesta.
Parooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa seurapiiriä.
Hän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka sulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää, typerin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka todistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä kilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta jotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.
Bertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä, pysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä kun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän puheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka jättämättä mitään mainitsematta.
Nämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman huvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen kamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli hänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän sitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten terveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana huolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän söi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa ajelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla näkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan saakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten henkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä jonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta, lopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen arkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka näennäisesti on huono.
Kuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että yleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.
Herttuattaren, — jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää iloisuuttaan, — rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän sanoi vihdoin:
— No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan naurusta.
Mutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:
— Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin nauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja nauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä, mutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä te näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä näette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin, niin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä, kiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan. Mutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan tekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.
Musadieu pysähdytti hänet:
— Anteeksi, te olette ankara, ettehän itsekään, rakas ystävä, näy kuitenkaan halveksivan tätä hienostoa, jota niin pilkkaatte.
Bertin hymyili:
— Minäkö? Pidän siitä.
— No, mitenkä sitten on ymmärrettävä…?
— Minä halveksinkin itseäni hiukan epäiltävän rodun sekasikiönä.
— Kaikki tuo on vain vaikutuksen tavoittelemista.
Ja kun Bertin väitti, ettei hän tavoitellut sellaista, niin herttuatar lopetti keskustelun selittäen, että kaikki taiteilijat mielellään uskottelivat ihmisille mahdottomia.
Keskustelu tuli silloin yleiseksi, hipaisi kevyesti kaikkea, hyvänsävyisenä, jokapäiväisenä, ystävällisenä ja hillittynä, ja kun päivällinen lähestyi loppuansa, kreivitär huudahti yhtäkkiä osoittaen edessään olevia täysiä viinilaseja:
— No, en ole mitään juonut, en pisaraakaan; nyt näemme, tulenko laihtumaan.
Herttuatar tahtoi raivostuneena pakottaa hänet nielemään edes pari siemausta kivennäisvettä; se oli turhaa, ja hän huudahti:
— Oi sinua typerää, tyttäresi on pannut pääsi pyörälle. Pyydän teitä, Guilleroy, estäkää vaimoanne tällaisesta mielettömyydestä.
Kreivi, joka juuri parhaillaan selitti Musadieulle Ameriikassa keksittyä puimakonetta, ei ollut kuullut herttuattaren puhetta.
— Mitä mielettömyyttä, herttuatar?
— Sitä, että hän tahtoo laihtua.
Kreivi loi vaimoonsa hyväntahtoisen ja välinpitämättömän katseen.
— Asianlaita on nyt kerta kaikkiaan niin, että minulla ei ole tapana vastustella häntä.
Kreivitär oli noussut pöydästä tarttuen naapurin käsivarteen; kreivi tarjosi omansa herttuattarelle ja mentiin suureen saliin, koska pieni vierashuone oli varattu vain päivävierailuja varten.
Tämä sali oli hyvin avara ja valoisa. Sen neljää seinää peittivät valkean ja kullanvärisiin kehyksiin asetetut leveät, kauniit vaaleansilkkiset, vanhamalliset kangasverhot, jotka lamppujen ja kynttiläkruunun valossa saivat vienon ja heleän, kuutamoisen värivivahduksen. Pääseinän keskellä näytti Olivier Bertinin maalaama kreivittären muotokuva asuvan ja elähdyttävän huonetta. Se oli siinä kotonaan. Se yhdisti itse salongin ulkonäkyyn nuoren vaimon hymyilynsä, suloisen katseensa, vaaleiden hiuksiensa keveän viehätyksen. Oli muuten melkein totuttu tapa, jonkunlainen hienon käytöksen ilmaisu, aivankuin ristinmerkin teko kirkkoon astuttaessa, onnitella mallia taiteilijan teoksen johdosta joka kerran kun pysähdyttiin sen eteen.
Musadieu ei koskaan jättänyt sitä tekemättä. Koska hänen mielipiteillään valtion valtuuttamana erikoistuntijana oli jonkinmoisen laillisen ammattimiehen lausunnon arvo, niin hän piti velvollisuutenansa usein vakaumuksella ilmituoda tämän taulun etevämmyys.
— Totisesti, sanoi hän, kas siinä on kaunein nykyaikainen muotokuva, jonka tunnen. Siinä on ihmeellinen elämä.
Kreivi de Guilleroy, jossa tottumus saada kuulla tätä taulua kehuttavan oli juurruttanut vakuutuksen siitä, että hänellä oli talossaan mestariteos, lähestyi tehostaakseen Musadieun sanojen vaikutusta, ja minuutin tai pari he molemmat kasasivat kaikki mahdolliset käytetyt ja teknilliset lauseparret ylistääkseen tämän taulun sekä näennäisiä että tarkoitettuja hyviä ominaisuuksia.
Kaikki olivat kohottaneet silmänsä seinää kohti ja näyttivät ihastuneilta. Olivier Bertin, joka jo oli tottunut näihin ylistyksiin, joihin hän ei kiinnittänyt enemmän huomiota kuin kysymyksiin jonkun terveydestä kadulla kohdatessa, kohotti kuitenkin heijastuslamppua, joka oli asetettu kuvan eteen sitä valaisemaan, oikeaan asentoonsa, koska palvelija huolimattomuudesta oli asettanut sen vinoon.
Sitten istuuduttiin ja kreivi lähestyi herttuatarta, joka sanoi hänelle:
— Luulen, että veljenpoikani tulee minua täältä hakemaan ja pyytämään teiltä kupin teetä.
Jo jonkun aikaa olivat heidän toivomuksensa kohdanneet toisensa ja he aavistivat toistensa ajatukset, vaikkeivät olleet niitä toisilleen lausuneet.
Herttuatar de Mortemainin veli, markiisi de Farandal, oli melkein täydellisesti tuhlattuaan omaisuutensa pelissä, kuollut pudotessaan hevosen selästä jättäen jälkeensä lesken ja pojan. Tämä nuori mies, joka nyt oli 28-vuotias, oli Europan enimmän haluttuja kotiljongin johtajia, sillä usein hänet kutsuttiin Wieniin ja Lontooseen koristaakseen siroilla valssiliikkeillään ruhtinaiden tanssiaisia. Ja vaikka hän olikin aivan varaton, pysyi hän kuitenkin yhteiskunnallisen asemansa, perheensä, nimensä ja melkein kuninkaallisten sukulaistensa vuoksi yhtenä Parisin haetuimmista ja kadehdituimmista miehistä. Piti vakaannuttaa tämä liian nuori, tanssin ja urheiluelämän hankkima maine, ja rikkaan, hyvin rikkaan avioliiton jälkeen asettaa seuraelämässä saavutettujen menestyksien sijaan valtiolliset. Heti kun markiisi pääsisi edustajaksi, niin hän tämän ainoan seikan johdosta tulisi vastaisen valtakunnanistuimen tueksi, yhdeksi kuninkaan neuvonantajista ja puolueensa johtomiehistä.
Herttuatar, jolla oli hyvät tiedot kaikista asioista, tunsi kreivi de Guilleroyn äärettömän suuren omaisuuden; hän oli selvillä siitä, että tämä oli varovainen aarteen kokooja, joka asui yksinkertaisessa huoneustossa, kun hän olisi voinut elää suurena herrana jossakin Parisin komeimmassa yksityispalatsissa. Hän tiesi kreivin aina onnistuneet keinottelut, hänen hienon liikemiesvainunsa, hänen osanottonsa kaikkiin tuottavimpiin liikeyrityksiin, joita kymmenen vuoden kuluessa oli Ranskassa tehty; ja hän oli saanut ajatuksen naittaa veljenpojallensa tämän normandilaisen edustajan tyttären, jolle tämä avioliitto tuottaisi arvokkaamman aseman, hallitsijaa ympäröivässä ylhäisimmässä seurapiirissä. Guilleroy, joka itse oli mennyt rikkaisiin naimisiin ja lisännyt taitavasti yksityisomaisuuttaan, hautoi nyt muita kunnianhimoisia tuumia.
Hän uskoi kuninkaan palaavan ja tahtoi sinä hetkenä olla kykenevä käyttämään hyväkseen tätä tapausta mitä täydellisimmäliä tavalla.
Yksinkertaisena edustajana hän ei ollut suurenkaan arvoinen. Markiisi de Farandalin appi-isänä, jonka esi-isät olivat olleet Ranskan kuninkaallisen suvun uskollisia ja suosittuja läheisiä tuttavia, hän kohoaisi ensimäisten riviin.
Herttuattaren ystävyys hänen vaimoaan kohtaan antoi sitäpaitsi tälle liitolle hyvin arvokkaan ja läheisen ystävyyden luonteen, ja peläten, että joku toinen tyttö kohtaisi markiisin ja miellyttäisi tätä, hän oli kutsuttanut omansa Parisiin, jouduttaakseen tapauksia.
Rouva de Mortemain, joka aavisti ja arvasi nämät suunnitelmat, suostui niihin kaikessa hiljaisuudessa, ja sinäkin päivänä, vaikkei hän ollutkaan saanut edeltäpäin tietää nuoren tytön äkillisestä paluusta, hän oli pyytänyt veljenpoikaansa tulemaan Guilleroyn luo, totuttaakseen häntä vähitellen usein käymään tässä talossa.
Ensimäisen kerran kreivi ja herttuatar peitetyin sanoin puhuivat näistä toivomuksistaan ja erotessaan olivat he tehneet liittosopimuksen.
Toisessa päässä salonkia naurettiin. Herra de Musadieu kertoi parhaillaan paroonitar de Corbellelle erään neekerilähetystön esittämisestä tasavallan presidentille, kun ilmoitettiin markiisi de Farandal.
Hän ilmestyi ovelle ja pysähtyi. Nopealla ja tottuneella liikkeellä hän asetti monokelin oikeaan silmäänsä ja jätti sen siihen aivan kuin tutkiakseen salonkia, mihinkä hän aikoi astua, mutta myöskin antaakseen ehkä siellä oleville ihmisille aikaa nähdä häntä ja kiinnittää huomiota hänen tuloonsa. Sitten huomaamattomalla posken ja kulmakarvan liikahduksella hän pudotti tuon pienen, mustaan silkkinauhaan kiinnitetyn lasipalan, ja astui sitten reippaasti rouva de Guilleroyn luo, jonka ojennettua kättä hän suuteli kumartaen hyvin syvään. Samoin teki hän myöskin tädillensä, sitten hän tervehti kätellen kaikkia toisia kulkien toisesta henkilöstä toiseen sulavan hienosti.
Hän oli suurikasvuinen, ruskeanpuna-viiksinen poika, jo vähän kaljupäinen, vartaloltaan upseerin näköinen, ryhti englantilaisen urheilijan. Tunsi hänet nähdessään heti miehen, jonka raajat olivat enemmän harjoitetut kuin pää ja joka ei pidä muusta kuin siitä, mikä kehittää ruumiillista voimaa ja tehokkuutta. Hänellä oli kuitenkin tietoja, sillä hän oli opiskellut ja opiskeli vieläkin joka päivä kovasti älyään jännittämällä kaikkea, mikä olisi hänelle hyödyllistä tietää: historiaa, erittäin kiinnittäen huomiota vuosilukuihin ja erehtyen usein asioista, kansantalouden alkeita, jotka ovat välttämättömät edustajalle, ja sosiologian perusteita, joita hallitsevat kansanluokat tarvitsevat.
Musadieu piti häntä suuressa arvossa, hän sanoi: "Hänestä tulee merkkihenkilö." Bertin antoi tunnustuksen hänen notkeudelleen ja voimakkuudelleen. He kävivät samoissa miekkailuharjoituksissa, metsästivät usein yhdessä ja kohtasivat usein toisensa ratsastamassa Bois de Boulognen tiellä. Heidän kesken oli syntynyt yhteisten harrastusten sympatia, tuo vaistomainen vapaamuurarisuus, jonka aiheuttaa kahden henkilön välillä aivan kuin itsestään löydetty keskustelun aihe, joka miellyttää kumpaakin.
Kun markiisi esitettiin Annette de Guilleroylle, aavisti hän heti tätinsä suunnitelmat, ja kumarrettuaan hän loi neitiin pikaisen, asianharrastajan katseen.
Hän piti tyttöä sievänä ja erittäinkin paljon lupaavana, sillä hän oli niin paljon johtanut kotiljongeja, että hän ymmärsi nuoria tyttöjä ja voi varmasti edeltäpäin sanoa heidän tulevan kauneutensa laadun, niinkuin ammattimies, joka maistaa liian nuorta viiniä.
Hän vaihtoi neidin kanssa ainoastaan muutamia merkityksettömiä lauseparsia, meni sitten istumaan paroonitar de Corbellen viereen laverrellakseen hänen kanssaan puoliääneen.
Kutsut lopetettiin aikaiseen, ja kun kaikki olivat lähteneet, lapsi mennyt nukkumaan, lamput sammutetut, palvelijat nousseet huoneisiinsa, niin kreivi de Guilleroy, astuen edestakaisin salongissa, jota valaisi ainoastaan kaksi kynttilää, pidätti vielä kauan nojatuolissa torkkuilevaa kreivitärtä kehittääkseen toiveitaan, seikkaperäisesti selittääkseen menettelyä, mitä oli seurattava, ja näyttääksensä ennakkotoimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä kaikkiin suunnitelmiin, menestysmahdollisuuksiin ja varovaisuuskeinoihin nähden.
Oli myöhäistä, kun hän vetäytyi makuuhuoneeseensa, ihastuneena muuten iltaansa mutisten:
— Luulenpa vaan, että asia päättyy meille eduksi.
"Milloinka tulette, ystäväni? En ole teitä nähnyt kolmeen päivään, ja se on minusta pitkä aika. Tyttäreni antaa minulle tosin paljon ajattelemisen aihetta ja puuhaa, mutta te tiedätte, etten voi enää olla ilman teitä."
Maalari, joka piirteli luonnoksia hakien yhä uutta aihetta, luki uudestaan kreivittären lipun, avasi sitten kirjoituspöydän laatikon ja asetti sen toisten kirjeiden joukkoon, jotka olivat kasautuneet sinne heidän suhteensa alusta alkaen.
He olivat tottuneet, koska se hienoston elämän vuoksi oli helppoa, tapaamaan toisensa melkein joka päivä. Silloin tällöin kreivitär tuli taiteilijan luo, ja antaen hänen yhä työskennellä eteenpäin, istuutui tunniksi tai pariksi nojatuoliin, jossa hän ennen oli mallina istunut. Mutta kun hän pelkäsi vähän palvelijain huomautuksia, niin hän piti edullisempana näitä jokapäiväisiä kohtauksia, näitä pieniä lemmenilmaisuja varten, ottaa taiteilijan vastaan luonansa, tai kohdata hänet jossakin salongissa.
Laadittiin hiukan edeltäpäin nämä suunnitelmat, jotka näyttivät aivan luonnollisilta herra de Guilleroysta.
Ainakin kaksi kertaa viikossa maalari söi päivällistä kreivittären luona, muutamien ystävien seurassa; maanantaisin hän tervehti tätä säännöllisesti tämän aitiossa oopperassa; sitten he tapasivat toisensa siinä tai siinä määrätyssä talossa, johon sattuma toi heidät yhtaikaa. Bertin liesi ne illat, jolloin kreivitär oli kotona, ja hän tuli silloin juomaan kupin teetä tämän luo. Hän tunsi tällöin, kreivittären välittömässä läheisyydessä, niin hellästi ja turvallisesti viihtyvänsä tässä kypsyneessä lemmessä, tunsi niin täydellisesti olevansa tottumuksensa vallassa saada tavata hänet jossakin, viettää hänen rinnallaan muutamia hetkiä, vaihtaa muutamia sanoja, kehittää joitakuita ajatuksia, että hän tarvitsi, vaikka hänen hellyytensä voimakas liekki jo pitkän aikaa oli ollut vaimentunut, uudelleen nähdä häntä.
Kodin halu, halu eloisassa, asutussa talossa viettää yhteisiä aterioita ja iltoja, joissa keskustellaan väsymättä jo pitkän aikaa tunnettujen ihmisten kanssa, tämä läheisen seurustelun, kanssakäymisen ja ystävyyden halu, joka uinuu jokaisessa ihmissydämessä ja jota jokainen vanhapoika kuljettaa ovelta ovelle ystäviensä koteihin, joihin he sijoittavat vähän itsestään, lisäsi itsekkyyden voimaa hänen rakkauden tunteihinsa. Tässä talossa, jossa häntä rakastettiin ja hemmoteltiin, jossa hän löysi kaikkea, hän voi vielä lepuuttaa ja lellitellä yksinäisyyttään.
Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt ystäviänsä, joille tyttären paluu kai oli antanut askaroimista, ja hänellä oli jo ikävä, vieläpä hän oli vähän harmistunutkin siitä, etteivät he olleet kutsuneet häntä aikasemmin, koska hän oli niin hienotunteinen, ettei hän tahtonut ensiksi kiinnittää heidän huomiotaan siihen.
Kreivittären kirje ajoi hänet äkkiä liikkeelle kuin piiskan isku. Kello oli 3 iltapäivällä. Hän päätti välittömästi lähteä Guilleroylle tavatakseen rouvan ennen kuin tämä menisi ulos.
Taiteilija soitti, kamaripalvelija ilmestyi.
— Minkälainen ilma, Jose?
— Hyvin kaunis, herra.
— Lämminkö?
— On kyllä, herra.
— Valkeat liivit, sininen takki, harmaa hattu.
Hän kävi aina hienosti puettuna. Mutta vaikka hänen vaatteittensa kuosi olikin moitteeton, niin kuitenkin se tapa, jolla hän pukeutui, jolla hän käveli, vatsa kireästi valkeihin liiveihin tiukattuna, harmaa, korkea huopahattu hiukan takaraivolla, näytti heti ilmaisevan, että hän oli taiteilija ja naimaton.
Kun hän saapui kreivittären luo, sanottiin hänelle, että tämä oli lähdössä huviajelulle Bois de Boulognelle. Bertin oli tyytymätön ja odotti.
Tapansa mukaan hän alkoi astella edestakaisin salongissa kulkien toiselta istuimelta toiseen, ikkunoiden luota seinien luo tuossa suuressa, verhojen himmentämässä huoneessa. Hennoilla, kultajalkaisilla pöydillä oli kaikenlaisia pikkuesineitä, hyödyttömiä, sieviä ja kallisarvoisia huiskin haiskin laitetussa epäjärjestyksessä. Siinä oli pieniä, vanhanaikuisia, koristeellisia kultarasioita, pienoiskokoisia nuuskarasioita, pieniä norsunluisia kuvapatsaita, sitten aivan uudenaikaisia esineitä himmeästä hopeasta, totisen lystikkäitä, joissa näkyi englantilainen maku: pienenpieni hellauuni, ja sen päällä kissa, joka joi kastrullista, paperossikotelo, joka oli ison leivän näköinen, kahvipannu tulitikkujen säilyttämistä varten, ja sitten tulenvarjostimessa kokonainen nuken juhla-asu, kaulaketjuja, rannerenkaita, sormuksia, rintaneuloja, korvarenkaita briljantteineen, safireineen, rubineineen, smaragdeineen, pienenpieni mielikuvitelma, jonka näyttivät valmistaneen kääpiöiden korusepät.
Aika-ajoittain hän sattui koskettamaan esinettä, jonka hän itse oli antanut jonakin syntymäpäivänä, hän otti sen käteensä, piteli sitä ja tarkasteli sitä haaveilevan välinpitämättömästi, sitten asetti hän sen takaisin paikalleen.
Yhdessä nurkassa oli harvoin avattuja korukantisia kirjoja pienen, pyöreän sohvan edessä seisovalla yksijalkaisella pöydällä. Siinä nähtiin myös Revue de Deux Mondes, vähän rypistyneenä, liiaksi käytettynä, joidenkuiden lehtien kulmat käännettyinä, aivan kuin olisi sitä luettu ja taas uudestaan luettu, sitten toisia vielä aukileikkaamattomia julkaisuja, niinkuin Arts Modernes, jota hankittanee ainoastaan sen korkean hinnan vuoksi, sen tilaus kun maksaa 400 markkaa vuodessa ja Fuillelibre, ohut sinikantinen vihkonen, jossa kaikkein uusimmat runoilijat esittivät mietteitään, ne, joita kutsutaan "hermostuneiksi". Ikkunoiden välissä seisoi kreivittären kirjoituspöytä, viimevuosisataismallinen, siro huonekalu, jonka ääressä hän kirjoitti vastaukset vierailujen aikana tuotuihin kiireellisiin kysymyksiin. Vielä oli muutamia teoksia kirjoituspöydällä, kodin suosittuja kirjoja naisen ajatuksen ja sydämen ilmaisijoina: Musset, Manon Lescaut, Werther; ja näyttääkseen, ettei pulmallisempien tunnekysymysten ja sielunelämän salaisuudet olleet outoja tässä talossa, oli siellä näiden lisäksi: les Fleurs du mal, le Rouge et le Noir, la Femme au XVIII siècle, Adolphe.
Kirjojen vieressä soma käsipeili, kultaseppätaidon mestariteos, jonka lasi oli käännetty nurin kirjailtua neliönmuotoista samettiliinaa vasten, että voitaisiin sen selkäpuolella ihailla merkillistä kulta- ja hopeakorutyötä. Bertin otti sen ja katseli siihen. Jo muutamien vuosien aikana oli hän kauheasti vanhentunut, ja vaikka hän pitikin kasvojansa enemmän itsenäisen näköisinä kuin ennen, häntä alkoi huolestuttaa hänen täyteläiset poskensa ja ryppyyn vetäytyvä ihonsa.
Ovi avautui hänen takanaan.
— Hyvää päivää, herra Bertin, sanoi Annette.
— Hyvää päivää, pienokaiseni, mitenkä voit?
— Erittäin hyvin, ja te?
— Kuinka, sinä et tosiaankaan sinuttele minua.
— En, se on totta, se saattaa minut hämille.
— Mitä joutavia!
— Niin, se saattaa minut hämille. Te peloitatte minua.
— Miksi niin?
— Koska… Koska te ette ole kyllin nuori, ettekä kyllin vanha!…
Maalari alkoi nauraa.
— Tällaisen syyn kuultuani en tahdo enää ehdottomasti vaatia sitä.
Annette punastui yhtäkkiä aina siihen kohtaan saakka, missä ensimmäiset hiukset kasvavat, ja jatkoi hämillään:
— Äitini on käskenyt minua sanomaan teille, että hän tulee kohta alas, ja kysymään teiltä, tahtoisitteko tulla kanssamme Bois de Boulogneen.
— Kyllä kai, aiotteko mennä kahdenkesken?
— Emme, aiomme mennä herttuatar de Mortemainin kanssa.
— Erittäin hyvä, tietysti minä tulen.
— Siis sallitte, että menen ottamaan hattuni?
— Mene, lapseni.
Kun hän astui ulos, tuli kreivitär sisään verhottuna, valmiina lähtemään. Hän ojensi kätensä.
— Teitä ei ole näkynyt? Mitä te teette.
— En tahtonut häiritä teitä tähän aikaan.
Se tapa jolla kreivitär lausui, "Olivier", ilmaisi kaikki hänen moitteensa ja koko hänen rakkautensa.
— Te olette maailman paras nainen, virkkoi maalari tämän nimensä korostuksen liikuttamana.
Kun tämä pieni lemmensanavaihto oli loppunut ja asiat järjestetty, alkoi kreivitär taas hienon keskustelun äänilajissa:
— Me menemme hakemaan herttuatarta hänen asunnostaan, ja sitten teemme kierroksen Bois de Boulognessa. Täytyy näyttää kaikki tämä Annettelle.
Isot avonaiset vaunut odottivat ajoportilla.
Bertin istuutui vastapäätä naisia, ja vaunut läksivät liikkeelle innostuneiden hevosten kavioiden kapsaessa kaikuvassa holvissa.
Pitkin koko bulevardia, joka vei Madeleineen päin, näytti uuden kevään koko riemu virtaavan taivaasta elävien päälle.
Lämmin ilma ja aurinko antoivat miehille juhlallisen, naisille rakastettavan näön, saattoivat katupojat heittelemään kuperkeikkaa valkeiden kokkipoikien kanssa, jotka olivat asettaneet korinsa penkeille juostakseen ja leikkiäkseen veljiensä, nuorien katurakkien kanssa; koirilla näkyi olleen kiire, portinvartioiden kanarialinnut visertelivät kurkkunsa käheiksi; ainoastaan ajurien rattaiden eteen valjastetut, vanhat hevoskaakit kulkea lönköttivät kuolemaa kohti vaeltavien väsyneessä tahdissa. Kreivitär kuiskasi:
— Oi, mikä kaunis päivä, kuinka hauska on elää.
Maalari katseli voimakkaassa päivänvalossa vuorotellen äitiä ja tytärtä. Todellakin, he olivat erilaisia, mutta niin samannäköisiä samalla, että tytär oli ehdottomasti kuin äidin olemuksen jatkoa, tehty samasta verestä, samasta lihasta, saman elämän elähdyttämä. Heidän silmänsä erityisesti, nuo siniset, mustepilkkutahraiset silmät, jotka olivat niin kirkkaat tyttärellä ja vähän haalistuneet äidillä, suuntasivat häneen niin samanlaisen katseen hänen heille puhuessaan, että hän odotti kuulevansa heidän vastaavan samoja asioita. Hän oli hämmästynyt todetessaan, että, kun he nauroivat tai juttelivat, hänellä oli edessään kaksi eri naista, toinen, joka oli elänyt ja toinen, joka alkoi elää. Ei, hän ei voinut edeltäpäin nähdä, mitä tulisi tästä lapsesta, kun hänen nuori älynsä vielä uinuvien halujen ja vaistojen vaikutuksen alaisena olisi kehittynyt ja avautunut keskellä elämäntapahtumia. Hän oli pieni, sievä, uusi henkilö, valmis onnen ja rakkauden seikkailuihin, vielä tuntematon ja tietämätön, joka läksi kuin laiva satamasta, sen sijaan että hänen äitinsä sinne palasi kuljettuansa elämän läpi ja rakastettuansa.
Bertin heltyi ajatellessaan, että kreivitär oli juuri valinnut hänet ja vieläkin antoi etusijan hänelle, tämä yhä sievä nainen, joka mukavasti keinui komeissa vaunuissa kevään leudossa ilmassa.
Kun taiteilija katseissaan ilmaisi rouva de Guilleroylle kiitollisuutensa tästä, niin tämä arvasi sen, ja taiteilijasta tuntui kuin olisi se tullut ilmi hänen hameensa kahinassa.
Vuorostaan Bertin lausui hiljaa:
— Oi, todellakin, mikä ihana päivä!
Kun oli otettu herttuatar mukaan Varennen kadulta, niin he ajoivat kiitäen Invaliidin kirkkoa kohti, kulkivat Seinen yli ja saapuivat Champs-Élysées-kadulle jatkaen edelleen Tähden riemuporttia kohti keskellä ajoneuvotulvaa.
Nuori tyttö oli istuutunut Olivierin viereen, selkä ajajaan päin, ja hän avasi tähän ajoneuvojen virtaan ahnaat ja luonnonterveet silmänsä. Aika-ajoittain, kun herttuatar ja kreivitär ottivat vastaan tervehdyksiä lyhyellä päännyökkäyksellä, hän kysyi: "Kuka se on." Bertin mainitsi nimeltään Pontaiglinit taikka Puicelcit, taikka Lochristen kreivittären taikka kauniin rouva Mandelièren.
Nyt kuljettiin pitkin Bois de Boulognen valtatietä, keskellä pyörien rätinää ja heilahduksia. Kun tungos oli pienempi kuin riemuportin edessä, näyttivät ajoneuvot kilpailevan keskenänsä loppumattomassa jonossa. Vuokra-ajurien ajopelit, raskaat avonaiset vaunut, juhlalliset kahdeksanpyöräiset, kulkivat vuorotellen toistensa ohi; yhtäkkiä sivuuttivat ne yhden ainoan ravaajan vetämät nopeat Victoria-vaunut, jotka kuljettivat hurjassa vauhdissa läpi tämän vyöryvän ihmisjoukon, porvarillisen ja ylimyksellisen, läpi kaikkien seurapiirien, kaikkien kansanluokkien, kaikkien arvoasteiden, nuorta velttoa naista, jonka kirkasvärinen ja julkea puku heitti ajoneuvoihin, joita se hipaisi, tuntemattoman kukan outoa tuoksua.
— Kukas tuo nainen on? kysyi Annette.
— En tiedä, vastasi Bertin, samalla kun herttuatar ja kreivitär vaihtoivat hymyilyn.