Seuraavana päivänä kreivitär sai sähkösanoman, joka ilmoitti Olivierin saapumisen. Hän sai halun paeta, niin kovin pelkäsi hän Bertinin ensimäistä katsetta. Hän olisi tahtonut odottaa vielä viikon tai pari. Yhdessä viikossa voi hoitelemalla itseään muuttaa kokonansa kasvonsa, koska naiset, vieläpä hyvin voivat ja nuoret, jotka joutuvat ulkonaisten vaikutusten alaisiksi, ovat vaikeasti tunnettavissa päivästä toiseen. Mutta tuo ajatus, että hänen pitäisi esiintyä täydessä päivänvalossa taivasalla Olivierin edessä tässä kirkkaassa elokuun valaistuksessa niin pirteän ja raikkaan Annetten rinnalla, teki hänet niin levottomaksi, että hän päätti heti olla menemättä asemalle ja odottaa Bertiniä vierashuoneen puolihämyssä.
Hän oli noussut huoneeseensa ja ajatteli. Lämpimät tuulenhengähdykset liikuttivat aika-ajoittain ikkunanverhoja. Sirkkojen sirinä täytti ilman. Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseään näin surulliseksi. Tämä ei ollut enää tuota masentavaa tuskaa, joka oli murjonut hänen sydäntään, joka oli sitä repinyt ja raadellut vanhan, hellästi rakastetun äitivainajan hengettömän ruumiin ääressä. Tämä tuska, jonka hän oli luullut parantumattomaksi, oli muutamissa päivissä vaimentunut siinä määrässä, ettei se ollut jälellään enää kuin muistossa; mutta hän tunsi nyt kulkevansa uponneena syvään surumielisyyden virtaan, johon hän oli joutunut aivan hiljaan ja josta hän ei enää pääsisi irti.
Hänellä oli halu, vastustamaton halu itkeä, mutta hän ei tahtonut. Joka kerta kun hän tunsi silmäluomensa kosteiksi, hän kuivasi ne ripeästi, nousi kävelemään, katseli puistoa ja mustia korppeja, jotka lentelivät hitaasti suurien havupuiden yläpuolella sinisellä taivaalla. Sitten hän meni peilin eteen, arvosteli itseänsä yhdellä silmäyksellä, poisti kyyneleen jäljen, hipaisten silmäkulmaa riisijauhehuiskulla, ja katseli kelloa koettaen arvata, mille kohden tietä jo Bertin oli saapunut.
Niinkuin kaikki naiset, jotka ovat joko perusteettoman laikka todellisen sielunsurun vallassa, hän oli kiintynyt maalariin mielettömällä hellyydellä. Eikö hän ollut kaikki hänelle kaikki, kaikki, enemmän kuin elämä. Kaikki se miksi tulee ihmisolento, kun sitä rakastaa yksinomaan ja kun tuntee vanhenevansa.
Yhtäkkiä hän kuuli kaukaa piiskan läiskähdyksen, juoksi ikkunaan ja näki kahden täyttä ravia juoksevan hevosen vetämien vaunujen kiertävän puistonurmikkoa. Istuen Annetten vieressä, vaunujen perällä, Olivier heilutti nenäliinaansa huomatessaan kreivittären, joka vastasi tähän merkkiin molemmin käsin heitetyin tervehdyksin. Sitten hän laskeutui alakertaan sydän sykkien, mutta nyt onnellisena, täydellisesti ilosta väräjävänä siitä, että tunsi hänen olevan lähellä, sai puhua hänelle ja nähdä hänet.
He kohtasivat toisensa eteisessä, suuren salongin oven edessä.
Bertin aukasi sylinsä hänelle voimatta vastustaa tunnepurkaustaan, ja äänellä, jota lämmitti todellinen liikutus, hän virkkoi:
— Voi kreivitär parka! Sallikaa minun suudella teitä!
Rouva de Guilleroy sulki silmänsä, kumartui, painautui häntä vasten, ojentaen poskensa, ja kun Bertin painoi niille huulensa, hän kuiskasi tämän korvaan: "rakastan sinua."
Sitten Olivier, päästämättä kreivittären käsiä, joita hän puristi, katseli häntä ja sanoi:
Noh, ja teidän surulliset kasvonne?
Kreivitär tunsi pyörtyvänsä. Taiteilija jatkoi:
— Niin, hiukan kalvakat; mutta se ei tee mitään.
Kiittääkseen häntä kreivitär sopersi:
— Voi, rakas ystävä! — Keksimättä mitään muuta sanottavaa.
Mutta taiteilija oli kääntynyt ympäri hakien takanansa Annettea, joka oli hävinnyt, ja lausui äkkiä:
— Eikös olekin omituista nähdä teidän tyttärenne surupuvussa?
— Miksi? kysyi kreivitär.
Taiteilija huudahti erikoisen innokkaana:
— Kuinka, miksi? Mutta sehän on teidän kuvanne, jonka minä olen maalannut, sehän on minun tekemäni kuva! Sellainen olitte te, kun tapasin teidät muinoin ensimäisen kerran tullessani herttuattaren luo! Tehän muistatte tuon oven, jossa te jouduitte minun katseeni eteen niinkuin fregatti joutuu linnoituksen tykin eteen. Totta totisesti! Kun minä näin hänet asemalla äsken, tuon pienokaisen, seisomassa asemasillalla aivan mustassa puvussa hiuksiensa kultainen loiste kasvojensa ympärillä, niin vereni ei tehnyt kuin yhden kierroksen. Luulin rupeavani itkemään. Sanon teille, että se on sellaista, että siitä voisi tulla hulluksi, kun on tuntenut teidät, niinkuin minä, joka olen katsellut teitä paremmin, kuin kukaan, ja rakastanut teitä enemmän, kuin kukaan ja ikuistuttanut teidät kuvassa, rouva kreivitär. Ah! varmaan luulin, että te olitte lähettänyt hänet yksin rautatieasemalle herättääksenne minussa tämän hämmästyksen. Hyvä Jumala kuinka minä ällistyin! Niinkuin sanoin jo, se on sellaista, että siitä voi tulla hulluksi!
Hän huusi:
— Annette! Nané!
Nuoren tytön ääni vastasi ulkoa, sillä hän antoi sokeria hevoselle:
— Täällä minä olen, täällä.
— Tulehan tänne hiukan.
Hän riensi paikalle.
— Kuule, asetuhan äitisi viereen.
Hän asettui, ja taiteilija vertasi heitä; mutta hän toisti konemaisesti: "niin, se on hämmästyttävää, se on hämmästyttävää", sillä he olivat vähemmän toistensa näköisiä tässä rinnakkain, kuin jättäessään Parisin, kun nuori tyttö oli tässä mustassa puvussa saanut uuden loistavan nuoruuden ilmeen, sen sijaan kun äidillä ei enää pitkään aikaan ollut ollut tuota tukan ja hipiän leimuavaa valaistusta, jolla hän ennen aikaan oli huikaissut ja hurmannut maalarin tavatessaan hänet ensimmäisen kerran.
Sitten kreivitär ja taiteilija astuivat vierashuoneeseen. Bertin näytti säteilevän riemusta.
— Ai! Olipa se sentään hyvä ajatus, että tulin tänne! sanoi hän.
Hän oikaisi puhettaan:
— Oikeastaan se olikin miehenne, joka keksi tämän ajatuksen. Hän käski minun tuomaan teidät Parisiin. Ja minä, tiedättekö, mitä minä ehdottelen? — Ette, eikö niin? — No, minä ehdottelen päinvastoin, että jäämme tänne. Tässä kuumuudessa Parisi on inhoittava, sensijaan kuin maaseutu on suloinen. Jumalani, mitenkä hyvältä tuntuu!
Päivän painuessa iltaan huokui puistosta viileyttä, puiden lehdet alkoivat väristä ja maasta purkautui melkein näkymätöntä höyryä, joka loi taivaanrannalle kevyen, läpinäkyvän verhon. Kolme lehmää kulki pää kumarassa laitumella, syöden ruohoa ahmimalla, ja neljä riikinkukkoa pyrähti kovasti räpyttäen siipiään yöpuulleen seeterille, jossa niillä oli tapana nukkua linnan ikkunan alapuolella. Koiranhaukuntaa kuului kaukaa tasangolta, ja tämän iltapäivän tyyneessä ilmassa lensi ihmisäänten huutoja, yksinäisiä lauseita, joita heiteltiin peltojen poikki toiselta maakaistaleelta toiselle, sekä noita lyhyitä kurkkuäänisiä huutoja, joilla ajeltiin karjaa kotiin.
Ja maalari, paljain päin, silmät loistavina hengitti täysin siemauksin; ja kun kreivitär katseli häntä, sanoi hän:
— Kas tämä on onnea! Kreivitär lähestyi häntä.
— Se ei kestä ikuisesti.
— Ottakaamme se silloin kuin se tulee. Kreivitär virkkoi silloin hymyillen:
— Tähän saakka ette ole pitänyt maaseudusta.
— Nyt minä pidän siitä, koska tapaan teidät siellä. Minä en osaisi enää elää paikassa, jossa teitä ei ole. Kun on nuori, voi rakastaa kaukaa, kirjeissä, ajatuksissa, pelkässä hurmiossa, ehkä sen vuoksi, että tuntee elämän edessään, ehkä myöskin siksi, että silloin ihmisellä on enemmän intohimoa kuin sydämen tarpeita; minun iässäni päinvastoin rakkaus on tullut heikon tottumukseksi, se on haavoittuneen sielun hoitelemista, sielun, joka ei lennä enää kuin toisella siivellä ja pääsee sentähden huonommin kiitämään ihannettaan kohti. Sydän ei enää haltioidu, vaan sillä on itsekkäitä tarpeita. Ja sitten minä tunnen varsin hyvin, ettei minulla enää ole aikaa menetettävänä nauttiakseni loppuosasta elämääni.
— Oi, te vanhus! sanoi kreivitär ja tarttui hänen käteensä.
Taiteilija toisti:
— Niin kyllä, niin kyllä, olen vanha. Kaikki osoittaa sitä: hiukseni, muuttuva luonteeni, saapuva surumielisyys. Tuhattulimaista, siinäpä jotain, jota en ole tähän saakka tuntenut: surumielisyys! Jos minulle olisi sanottu, kun olin 30-vuotias, että jonakin päivänä tulisin surulliseksi, ilman syytä, levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen, niin en olisi sitä uskonut. Se todistaa, että sydämeni myös on vanhentunut.
Kreivitär vastasi hyvin varmana:
— Oi, minulla, minulla on aivan nuori sydän. Se ei ole muuttunut. Se on ehkä nuortunut. Se on ollut 20-vuotias, mutta nyt se ei ole kuin 16-vuotias.
He jäivät pitkäksi aikaa avonaiseen ikkunaan, näin jutellen, sulautuneina ilman tunnelmaa, aivan lähellä toisiansa, lähempänä, kuin he koskaan olivat olleet tällä hellyyden hetkellä, joka oli yhtä hämärä kuin illankin hetki.
Palvelija astui sisään ilmoittaen:
— Rouva kreivitär, päivällinen on pöydässä.
Kreivitär kysyi:
— Oletteko ilmoittanut tyttärelleni?
— Neiti on ruokasalissa. He istuutuivat pöytään kaikki kolme. Ikkunaluukut olivat suljetut, ja kaksi suurta kuusihaaraista kynttelikköä valaisi Annetten kasvoja, peitti hänen päänsä ikäänkuin kultajauheella. Bertin, hymyillen, ei lakannut katselemasta häntä.
— Jumalani, kuinka hän on kaunis mustassa puvussaan, sanoi hän.
Ja hän kääntyi kreivittäreen päin ihaillessaan tytärtä, ikäänkuin kiittääksensä äitiä siitä, että tämä oli valmistanut hänelle moisen huvin.
Kun he palasivat saliin, oli kuu noussut puiston puiden yläpuolelle. Niiden pimeä röykkiö näytti suurelta saarelta, ja niiden tuolla puolen oleva maaseutu oli aivan kuin meri, peittyneenä pieneen sumuun, joka liiteli tasankojen pinnalla.
— Oi äiti, menkäämme kävelemään, sanoi Annette. Kreivitär suostui siihen.
— Minä otan Julion.
— Ota vaan, jos haluat. He läksivät ulos. Nuori tyttö kulki edellä huvitellen koiran kanssa. Kulkiessaan pitkin nurmikkoa he kuulivat lehmien puhaltelevan, jotka herättyään ja tuntiessaan vihollisensa kohottivat päätään katsellakseen. Kauempana kuu pujotteli puiden oksien lomitse hienoa sädevihmaansa, joka lipui maahan saakka kostuttaen lehdet ja levisi tielle pieninä, keltaisina valoläikkinä. Annette ja Julio juoksivat, heillä tuntui olevan molemmilla tänä kirkkaana yönä sama iloinen ja tyhjä sydän, jonka päihtymys purkautui hypyiksi.
Aukeilla paikoilla, joihin kuun valovirta laskeutui kuin kaivoihin, nuori tyttö näytti ilmestykseltä, ja maalari kutsui hänet takaisin hämmästyneenä tästä mustasta näystä, jonka kasvot loistivat kirkkaina. Sitten kuin Annette oli jälleen lähtenyt, Bertin tarttui kreivittären käteen ja puristi sitä, ja usein hän haki hänen huuliansa heidän kulkiessaan varjokkaimmissa paikoissa, ikäänkuin joka kerta Annetten näkeminen olisi elvyttänyt hänen sydämensä kärsimättömyyttä.
Vihdoin he saapuivat tasangon reunalle, josta tuskin enää voi arvata kaukana siellä täällä olevia maatilojen puistikkoja. Maidonkarvaisen huurun läpi, joka peitti pellot, ilmanranta tuli rajattomaksi, ja vieno hiljaisuus, tuon suuren, loistavan ja lämpimän avaran alueen elävä hiljaisuus oli täynnä sanoin lausumatonta toivoa, määrittelemätöntä odotusta, jotka tekevät kesäyöt niin suloisiksi. Hyvin korkealla taivaalla oli muutamia pieniä, pitkiä ja ohuita pilviä, jotka näyttivät muodostuneen hopeasuomuksista. Jos pysyi muutamia sekunteja liikkumattomana, niin kuuli tässä öisessä rauhassa epäselvää ja jatkuvaa elämänsohinaa, tuhansia hentoja kuiskeita, joiden sopusointu muistutti alussa hiljaisuutta.
Läheisellä niityllä päätti viiriäinen kaksinkertaisen huutonsa, ja Julio korvat pystyssä läksi salakavalasti hiipimään linnun molempia huilunääniä kohden. Annette seurasi sitä yhtä kevyenä kuin se, pidättäen henkeään ja kumarassa.
— Ah! sanoi kreivitär jäätyään yksin maalarin kanssa, miksi tällaiset hetket kuin tämä kuluvat niin nopeasti? Ei voi mitään pidättää, ei mitään säilyttää, ei ole edes aikaa nauttia sitä, mikä on hyvä. Se on jo lopussa.
Olivier suuteli hänen kättään ja virkkoi hymyillen:
— Oi, tänä iltana minä en ollenkaan filosofoi. Minä olen kokonaan vaipunut nykyhetkeen.
Kreivitär kuiskasi:
— Te ette rakasta minua niinkuin minä teitä!
— Ah! tosiaanko!…
Kreivitär keskeytti hänet:
— Niin, ette; te rakastatte minussa, niinkuin te sanoitte vallan hyvin ennen päivällistä, naista, joka, tyydyttää teidän sydämenne tarpeet, naista, joka ei koskaan ole tuottanut teille surua ja joka on hiukan luonut onnea teidän elämäänne. Sen minä tiedän, sen minä tunnen. Niin, minä olen tietoinen siitä ja minä iloitsen hehkuvasti siitä, että olen ollut teille hyvä, hyödyllinen ja avuksi. Te olette rakastanut, te rakastatte vielä kaikkea, mitä te löydätte minussa viehättävää, minun huomaavaisuuttani teitä kohtaan, minun ihailuani, minun alituista haluani miellyttää teitä, minun intohimoani ja sitä, että olen lahjoittanut teille koko sisäisen olemukseni. Mutta te ette rakasta minua. Käsitättekö! Oh, minä tunnen sen niinkuin tuntee kylmän ilman henkäyksen. Te rakastatte minussa tuhansia seikkoja, kauneuttani, joka jo lakastuu, uskollisuuttani, henkevyyttäni ja sitä mielipidettä mikä on maailmassa minusta ja mikä minulla on sydämessäni teistä; mutta te ette rakasta minua, ei mitään muuta kuin minua, ymmärrättekö?
Taiteilija hymähti ystävällisesti:
— Minä en oikein ymmärrä. Te järjestätte minulle hyvin odottamatta moittimiskohtauksen.
Kreivitär huudahti:
— Oi, hyvä jumala! Tahtoisin teidät saada ymmärtämään, kuinka minä rakastan teitä, minä! Nähkääs minä koetan esittää, mutta en löydä oikein sanoja. Kun minä ajattelen teitä, niin minä ajattelen teitä aina, minä tunnen sekä ruumiin että sielun pohjaa myöten sanomattoman hurmaavan halun kuulua teille ja vastustamattoman tarpeen antaa teille yhä enemmän itsestäni, tahtoisin uhrautua täydellisesti, sillä ei ole mitään parempaa, rakkaudessa, kuin antaa, antaa yhä kaikki, kaikki, elämänsä, ajatuksensa, ruumiinsa, kaikki mitä omistaa, ja hyvin tuntea antavansa ja olla valmis uskaltamaan kaikki antaaksensa yhä enemmän. Rakastan teitä aina siihen määrään, että rakastan kärsimystäkin teidän puolestanne, aina siihen määrään, että rakastan levottomuuttani, huolia, mustasukkaisuutta, tuskaani, joita minulla on, kun tunnen ettette enää ole hellä minua kohtaan. Minä rakastan teissä jotakuta, jonka itse olen keksinyt, jotakuta, joka ei ole ylhäisön Bertin, jota ihaillaan, jota tunnetaan, jotakuta, joka on yksinomaan minun, joka ei voi enää muuttua, joka ei voi vanheta ja jota minä en voi enää enemmän rakastaa, sillä minulla on häntä katsellakseni silmät, jotka eivät näe muuta kuin hänet. Mutta näitä asioita ei voi sanoa. Ihmisellä ei ole sanoja niitä ilmaistakseen.
Bertin toisti hyvin hiljaa, useita kertoja peräkkäin:
— Rakas, rakas, rakas, Any.
Julio palasi hyppien löytämättä viiriäistä, joka oli vaiennut sen lähestyessä, ja Annette seurasi sitä aivan juoksusta hengästyneenä.
— En jaksa enää, sanoi hän. Minä tartun teihin, herra maalari.
Hän alkoi nojata Olivieren vapaaseen käsivarteen ja he palasivat kotiin kulkien näin, Bertin heidän keskellään puiden synkissä varjoissa vaeltaen. He eivät puhuneet enää. Maalari kulki eteenpäin näiden molempien naisten valtaamana jonkunlaisen heidän välittömästä kosketuksestaan lähtevän sähkövirran täyttämänä. Hän ei koettanutkaan katsoa heitä, koska hän tunsi heidät lähellä itseään, sulkipa hän silmänsäkin paremmin tunteakseen. He opastivat, he johtivat häntä, ja hän asteli eteenpäin heidän hurmaamanansa, sekä vasemmalla puolella että oikealla puolella olevan, tietämättä kumpi oli vasemmalla, kumpi oikealla puolella, tietämättä, kumpi oli äiti, kumpi oli tytär. Hän antautui tahallaan ja harkitun itsetiedottomalla aistillisuudella tähän aistinharhaan. Koettipa hän vielä sekottaa heidät sydämessäänkin, olla ihan erottamatta heitä ajatuksissaan, ja hän tuuditti haluansa tämän sekotuksen viehätyksellä. Eikö tämä äiti ja tämä tytär, jotka olivat niin samankaltaiset, olleet vain yksi nainen? Ja eikö tytär näyttänyt tulleen maanpäälle yksin omaan verestääkseen hänen entistä rakkauttaan äitiin.
Kun hän uudestaan avasi silmänsä astuessaan linnaan niin tuntui hänestä, että hän nyt juuri olisi viettänyt elämänsä suloisimmat hetket, saanut kokea kaikkein omituisimman ja erittelemättömimmän ja täydellisimmän mielenliikutuksen, jonka mies voi tuntea, nimittäin olla yhtaikaa kahdesta eri naisesta lähtevän samanlaisen hellyyden hurmaamana.
— Ah, mikä erinomainen ilta! sanoi hän, kun he taas istuivat yhdessä lamppujen valossa.
Annette huudahti:
— Minä en tarvitse ollenkaan nukkua, minä; minä viettäisin vaikka koko yön kävelemällä, kun on kaunis ilma.
Kreivitär vilkasi seinäkelloon:
— Oh! kello on jo puoli kaksitoista. On mentävä nukkumaan, lapseni.
He erosivat, jokainen mennen huoneeseensa. Vieläpä nuori tyttökin, jota ei haluttanut mennä nukkumaan, vaipui hyvin pian uneen.
Seuraavana päivänä tavalliseen aikaan, kun kamarineito, avattuansa ikkunaverhot ja luukut, toi teetä ja katseli vielä unenpöpperössä olevaa emäntäänsä, virkkoi hän tälle:
— Rouva on terveemmän näköinen tänään.
— Luuletteko?
— Oi, kyllä. Kreivittären kasvot ovat paljon enemmän levänneen näköiset.
Kreivitär tiesi, vaikkei ollutkaan vielä itse katsellut peiliin, että se oli totta. Hänen sydämensä oli kevyt, hän ei kuullut enää sen voimakasta sykkimistä, ja hän tunsi taas elävänsä. Veri, joka kiersi hänen suonissaan, ei ollut enää niin raju, kuin eilen, kuuma ja kuumeinen, eikä enää kuljettanut koko hänen ruumiiseensa hermostuneisuutta ja levottomuutta, vaan se levitti siihen lämmintä hyvinvointia ja myöskin onnellista itseluottamusta.
Palvelijan poistuttua hän meni katsomaan itseään peilistä. Hän hämmästyi hiukan, sillä hän tunsi itsensä niin hyvinvoivaksi, että hän odotti löytävänsä itsensä uudelleen nuortuneena yhdessä ainoassa yössä useampia vuosia. Sitten hän käsitti tämän toivon lapselliseksi, ja vielä kerran katseltuaan itseänsä hän tyytyi toteamaan, että hänen hipiänsä oli hiukan helakampi, hänen silmänsä eivät enää olleet niin väsyneet ja että hänen huulensa olivat terveemmän väriset kuin eilen. Kun hänen sielunsa oli tyytyväinen, ei hän voinut tulla surulliseksi, ja hän hymyili ajatellen: "Niin, muutamissa päivissä tulen vallan terveeksi. Minä olen saanut kokea liian paljon toipuakseni niin pian."
Mutta hän jäi kauaksi, hyvin kauaksi aikaa istumaan pukeutumispöytänsä ääreen, jolle oli levitetty somassa järjestyksessä, pitsireunaiselle musliiniliinalle, hiotusta kristallista tehdyn peilin eteen, kaikki hänen pienet somistelukojeensa, elefantinluisin varsin, joissa oli hänen kruunulla koristettu nimimerkkinsä. Niitä oli siellä lukemattomia, erilaisia, jotka olivat tarkoitetut arkaluontoisiin ja salaisiin tehtäviin, toiset teräksisiä, aivankuin lääkärin työaseet, joita käytetään lasten pikkuvammoja korjatessa, toiset pyöreitä ja pehmeitä, jotka olivat tehdyt höyhenistä, untuvista, tuntemattomien eläimien nahasta, ja joiden avulla levitettiin hauraalle iholle silitteleviä, tuoksuavia jauheita, rasvaisia tahi nestemäisiä hajuaineita.
Kauan käsitteli hän niitä taitavin sormin, sivellen niillä ihoansa, huulista ohimoihin saakka, kosketellen sitä pehmeämmin, kuin suudelmin, korjaillen epätäydellisesti jälleen ilmaantuneita vivahduksia, vedellen viivoja silmien alle, hoidellen silmäripsiä. Kun hän sitten tuli alakertaan, niin oli hän melkein varma siitä, että ensimmäinen katse, jonka maalari häneen loisi, ei tulisi olemaan liian epäedullinen.
— Missä on herra Bertin? kysyi hän eteisessä kohtaamaltaan palvelijalta. Mies vastasi:
— Herra Bertin on hedelmätarhassa pelaamassa tennistä neidin kanssa.
Hän kuuli jo kaukaa heidän huutavan… Peräkkäin maalarin kaikuva ääni ja nuoren neidon hellä ääni ilmoittivat: viisitoista, kolmekymmentä, neljäkymmentä, etu, toinen etu, voitto.
Hedelmätarha, johon oli tasoitettu kenttä tennistä varten, oli suuri neliönmuotoinen nurmikko, jossa kasvoi omenapuita ja jota ympäröi eripuolilta puisto, kyökki- ja kasvitarha ja linnaan kuuluvat moisiot. Pitkin mäkeä, joka rajoitti sitä kolmelta puolelta niinkuin linnoitetun leirin varustukset, oli istutettu kukkia, pitkiä sarkoja kaikenlaisia kukkia, sekä luonnonkukkia että puutarhakukkia, ruusuja suuressa määrässä, neilikkoja, heliotrooppeja, fuksioita, reseedoita ja paljon muita, jotka antoivat ilmalle hunajan maun, kuten lausui Bertin. Mehiläiset muuten, joiden olkikupuiset pesät olivat rivissä keittiökasvitarhan säleaitaa pitkin, peittivät tämän kukkivan kedon vaalein ja surisevin parvin.
Juuri keskellä tätä hedelmätarhaa oli kaadettu muutamia omenapuita, jotta saataisiin tarpeeksi tilaa tennikselle ja tervattu verkko, joka oli jännitetty poikki tämän alueen, jakoi sen kahteen puoliskoon.
Annette toisella puolen, musta hame kohotettuna hiukan ylöspäin, paljain päin, näyttäen nilkkansa ja puoleksi pohkeensa syöksyessään tavoittelemaan lentävää palloa, kulki edestakaisin, juoksi silmät loistavina, posket punaisina vastustajansa erinomaisen ja varman pelin väsyttämänä ja hengästyttämättä.
Tämä, valkeat flanellihousut kiinnitettynä vyötäisille samanlaisen paidan päälle, lippalakki päässä, myös valkea sekin, ja vatsa hiukan eteenpäin ulkonevana, odotti kylmäverisesti palloa, arvosteli täsmällisesti sen putoamisen, otti vastaan sen ja lähetti takaisin sen kiiruhtamatta, juoksematta sillä hienolla sulavuudella, intohimoisella tarkkaavaisuudella ja ammattimiehen taitavuudella, joka hänelle oli ominaista kaikissa ruumiinharjoituksissa.
Annette huomasi ensiksi äitinsä, hän huudahti:
— Hyvää päivää, äiti; odota yksi minuutti, kun olemme lopettaneet tämän lyönnin.
Tämä yhden sekunnin hajamielisyys toi hänelle tuhon. Pallo syöksyi häntä vasten, nopeana ja matalana, melkein maassa vyöryvänä ja meni ulkopuolelle rajojen.
Sillä aikaa kuin Bertin huusi: "Voitto," ja kun nuori tyttö hämmästyneenä ja yllätettynä syytti taiteilijaa siitä, että tämä oli käyttänyt hänen tarkkaamattomuutta hyväkseen, niin Julio, jota oli harjoitettu hakemaan ja löytämään hävinneitä palloja, aivankuin viidakkoihin pudonneita pyitä, syöksyi sen jälestä, joka vieri hänen edellään nurmikolle, tempasi sen suuhunsa varovaisesti ja toi takaisin heiluttaen häntäänsä.
Maalari tervehti nyt kreivitärtä; mutta kun hän oli kiireissään uudestaan ryhtyäkseen peliin ja häntä innostutti taistelu tyytyväisenä siihen, että tunsi itsensä noreaksi, niin loi hän noihin, häntä varten niin huolellisesti hoidettuihin kasvoisin ainoastaan lyhyen ja hajamielisen katseen; sitten hän kysyi:
— Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja saavani hermokipuja.
— Oi, tietysti, virkkoi tämä.
Kreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli leikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän yhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.
Hänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti, innostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi hurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen hypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui harteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa sekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden hiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.
Ja Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:
— Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?
Niin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän voi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata kaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.
Kun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin kreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti tätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä kissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen, parempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi istuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan hänet rakastavana nojaavan itseensä.
Kun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui hänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen sydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä sanoi hänelle:
— Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla tai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin se! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!
Pöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä päivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät sinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.
Täytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette, — luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli täynnä —, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin kirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat sekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia muita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat tavaroita.
Menomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi mieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan. Kreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien edessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen poskilleen. Hän rukoili — ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka, aivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä haudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä mielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli häntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin ja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä sitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen yksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle äidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat tunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet, runnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa nousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili Jumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki onnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin sitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.
Hän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen pelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi tarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia vaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.
Annette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja sitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin äitinsäkään.
Olivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään ihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.
Kotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin niitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia ajatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten kesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät sekoittaen tuskansa.
Annette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin, loittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.
Mutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti nähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei päästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea huvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset. Hänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja hallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa kätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä menemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian välinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin kuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla on suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja piiska eivät vielä ole voittaneet.
Houkutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus hän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen halua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla, että korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten päässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi mukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli tuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka hän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo palasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen kärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä kantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia toisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen käsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä irti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin päästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti heikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa puheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa koetukselle.
— Sanohan minulle, virkkoi taiteilija, mikä kukka sinua enimmän miellyttää, niin teetän sinulle siitä rintaneulan.
Annette epäröi, yllätettynä.
— Rintaneulan, kuinka?
— Niin, samanvärisistä kivistä: rubiineista, jos se on unikukka: safiireista, jos se on ruiskukka, ja siihen lisäksi pienen smaragdilehden.
Annetten kasvot kirkastuivat tuosta sydämellisestä ilosta, jolla lupaukset ja lahjat elähdyttävät naisen piirteitä.
— Ruiskukka, virkkoi hän, se on sievä!
— No, olkoon menneeksi ruiskukka. Me menemme sen tilaamaan, heti kun olemme palanneet Parisiin.
Tyttö ei lähtenyt enää poimimaan kukkia, sillä häntä kiinnitti nyt taiteilijaan ajatus tuosta koristeesta, josta hän koetteli muodostaa itsellensä havainnollisen kuvan. Hän kysyi:
— Kestääkö kauan valmistaa sellaista esinettä?
Bertin nauroi, hän tunsi tytön valloitetuksi.
— Enpä tiedä, riippuu vaikeuksista. Tulemme kiiruhtamaan jalokivikauppiasta.
Annetten päähän juolahti yhtäkkiä kirvelevä ajatus. — Mutta minähän en voisi sitä käyttää, koska minulla on täysi suru.
Taiteilija oli pujottanut käsivartensa nuoren tytön käsivarren alle, ja vetäen häntä lähelle itseänsä:
— No, sinä säilytät rintaneulan, kunnes suruaikasi loppuu, se ei estä sinua sitä katselemasta.
Niinkuin eilen illallakin, Bertin oli heidän olkapäittensä välillä lujasti kiinni puristuneena ja kahlehdittuna, ja nähdäksensä kohoavan itseänsä kohti heidän siniset samankaltaiset silmänsä, pienine mustine terineen, hän puhui heille vuorotellen kääntäen päätään toisesta toiseen. Kun oli täysi päivänpaiste, niin hän vähemmän sekotti nyt kreivitärtä Annetteen, mutta hän sekoitti yhä enemmän tytärtä siihen muistoon, joka syntyi hänelle uudestaan siitä, mitä äiti oli ollut hänelle. Häntä halutti suudella kumpaakin heistä, toista löytääksensä uudestaan hänen poskiltaan ja niskastaan hiukan sitä ruusun- ja vaaleanväristä viehkeyttä, josta hän ennen oli nauttinut ja jonka hän näki nyt ihmeellisesti uudestaan ilmestyneen, toista, koska hän rakasti häntä yhä ja tunsi hänestä lähtevän voimakkaan kehoituksen uudistaa entinen tapa. Vieläpä hän totesi tällä hetkellä, ja käsitti että hänen jo jonkun aikaa laimentunut kaipuunsa ja hänen rakkautensa kreivittäreen olivat elpyneet uuden eloon heränneen nuoruuden nähdessään.
Annette läksi uudestaan hakemaan kukkia. Olivier ei kutsunut häntä enää takaisin, ikäänkuin hänen käsivartensa läheinen kosketus ja sen jättämän ilon tyydytys olisivat häntä rauhoittaneet, vaan hän seurasi tyttöä kaikissa hänen liikkeissään sillä mielihyvällä, jota tuntee nähdessään olentoja tahi esineitä, jotka kiehtovat silmiämme ja hurmaavat niitä. Kun hän palasi tuoden kimpun, taiteilija hengitti voimakkaammin, hakien, ajattelemattaan, takin hänestä, jotakin hänen hengityksestään, jotakin hänen ihonsa lämmöstä, hänen juoksustaan väräjävästä ilmasta. Hän katseli neitoa ihastuksella niinkuin katsellaan aamuruskoa, niinkuin kuunnellaan musiikkia, mielihyvän vavahduksin, kun tyttö kumartui, nousi uudestaan, kohotti molemmat käsivartensa yhtäaikaa korjatakseen tukkalaitettaan. Ja sitten yhä enemmän, hetki hetkeltä, hän loitsimistaan esiinloitsi taiteilijassa entisyyden! Annettella oli naurunilmauksia, pieniä sieviä eleitä, liikkeitä, jotka synnyttivät Bertinin suussa uudestaan ennen aikaan annettujen ja saatujen suudelmien maun: hän teki kaukaisesta entisyydestä, josta Bertin oli kadottanut tarkan aistimuksen, jotakin haaveillun nykyisyyden kaltaista; hän sekoitti aikakaudet, päivät, sydämensä iät, ja sytyttäen uudestaan kylmenneet tunteet liitti, ilman että taiteilija aavistikaan, menneen ajan tulevaan aikaan, muiston toivoon.
Hän kysyi itseltään, tarkasti tutkien muistonsa pohjia, oliko kreivittärellä täydellisimmässä kukkeudessaan ollut tämä vuohen notkea viehätys, tämä rohkea, oikullinen, vastustamaton viehätys, kuin juoksevan ja hyppivän eläimen sulo. Ei, hän oli ollut kehittyneempi ja vähemmän luonnonraikas. Kaupunginlapsena ja sitten myöskin naisena, joka ei koskaan ollut hengittänyt maaseudun ilmaa ja elänyt ruohokenttien keskuudessa, hän oli tullut kauniiksi seinien sisällä eikä taivaan auringon paisteessa.
Kun he olivat palanneet linnaan, ryhtyi kreivitär kirjoittamaan kirjeitä pienellä matalalla pöydällä, ikkunan komerossa; Annette nousi huoneeseensa, ja maalari läksi uudestaan kävelemään hitain askelin, sikari suussa, kädet selän takana, puiston kiemurtelevia teitä. Mutta hän ei mennyt niin kauaksi, että olisi menettänyt näkyvistä talon valkeaa julkisivua ja suippokärkistä kattoa. Heti kun se oli hävinnyt puu- taikka pensasryhmien taakse, lankesi varjo hänen sydämelleen, aivan kuin pilvi peittää auringon, ja kun se uudestaan näkyi keskeltä vihannuuksia, pysähtyi hän muutamiksi sekunneiksi katsellakseen korkeiden ikkunoiden kahta ääriviivaa. Sitten hän taas alkoi kävellä.
Hän tunsi itsensä rauhattomaksi, mutta tyytyväiseksi. Mihin? Kaikkeen.
Ilma tuntui hänestä puhtaalta, elämä suloiselta sinä päivänä. Hän tunsi uudestaan ruumiissaan pienen pojan keveyttä, halua juosta ja siepata käsillään kiinni keltaisia perhosia, jotka hyppelivät nurmikon yllä, niinkuin ne olisivat ripustetut kimmoavien lankojen päihin. Hän hyräili oopperasäveleitä. Useita kertoja peräkkäin hän toisti Gounodin kuuluisaa lausetta: "salli minun katsella kasvojasi", keksien siinä syvän ja hellän ilmeen, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Yhtäkkiä hän kysyi itseltään, kuinka voi tapahtua, että hän niin nopeasti oli tullut erilaiseksi eilisestä. Silloin Parisissa hän oli tyytymätön kaikkeen, kyllästynyt ja ärtynyt, tänään rauhallinen, kaikkeen tyytyväinen; olisi luullut, että joku suopea Jumala olisi muuttanut hänen sielunsa. "Tuon hyvän Jumalan," ajatteli hän, "olisi pitänyt muuttaa myöskin ruumiini samalla kertaa ja nuorentaa minua hiukan." Yhtäkkiä hän huomasi Julion, joka ajeli otusta tiheikössä. Hän kutsui sen, ja kun koira oli tullut ja asettanut hänen kätensä alle pitkien, kiharoiden korvien reunustaman, hienon päänsä, Bertin istuutui ruohostoon sitä paremmin hyväilläkseen, sanoi sille ystävällisiä sanoja, asetti sen syliinsä, ja heltyen sitä silittelemään suuteli sitä, niinkuin tekevät naiset, joiden sydän tulee liikutetuksi joka tilaisuudessa.
Päivällisen jälkeen sen sijaan, että olisi menty ulos, kuten eilen, vietettiin ilta kolminkesken salongissa.
Kreivitär sanoi yhtäkkiä:
— Meidän täytynee kuitenkin lähteä Parisiin.
Olivier huudahti:
— Oi, älkää puhuko vielä siitä! Te ette tahtoneet lähteä Roncièrestä, kun minä en ollut täällä; minä saavuin ja nyt te ette ajattele mitään muuta, kuin pois livistämistä.
— Mutta, rakas ystäväni, sanoi kreivitär, emmehän voi kuitenkaan asua täällä rajattoman kauan kaikki kolme.
— Eihän ole kysymystäkään rajattoman pitkästä ajasta, vaan muutamista päivistä.
— Kuinka monta kertaa olen oleskellut teidän luonanne kokonaisia viikkoja?
— Niin, kyllä, mutta toisissa olosuhteissa, kun talo oli auki kaikille ihmisille.
Silloin Annette virkkoi mielistelevällä äänellä:
— Oi, äiti! vielä muutamia päiviä, kaksi tai kolme päivää. Hän opettaa minua niin hyvin pelaamaan tennistä. Minä suutun menettäessäni, ja sitten jälkeenpäin minä olen tyytyväinen, että olen edistynyt.
Vielä samana aamuna kreivitär oli aikonut pidentää aina sunnuntaihin saakka tätä ystävän salaperäistä oleskelua, ja nyt hän tahtoi lähteä, tietämättä miksi. Tämä päivä, jonka hän oli toivonut tulevan niin hyväksi, jätti hänen sieluunsa sanomattoman ja läpitunkevan surumielisyyden, aiheettoman pelon, sitkeän ja epämääräisen niinkuin aavistus.
Ollessaan yksin huoneessaan, hän koetti tutkia, mistä hänelle johtui tämä uusi synkkämielisyyden puuska.
Oliko hän joutunut sellaisen huomaamattoman mielenliikutuksen valtaan, jonka lievä kosketus oli niin ohimenevää laatua, että järki sitä ei ollenkaan muistanut, mutta jonka värähtely pysyy sydämen herkimmissä kielissä? Ehkä. Mikä mielenliikutus? Hän muisteli kyllä joitakuita hämäriä ikävyyksiä tuhansissa tunnevivahduksissa, joita hän oli läpäissyt ja joita jokainen minuutti toi mukanaan! Niin, ne olivat todellakin liian pieniä aiheuttaakseen hänelle mielenmasennusta. "Minä olen liian vaativainen, ajatteli hän. Minulla ei ole oikeutta näin kiusata itseäni."
Hän aukasi ikkunan, hengittääkseen yön ilmaa, ja jäi siihen, nojaten kyynärpäihinsä, katselemaan kuuta.
Heikko narina sai hänet katsahtamaan alaspäin. Olivier käveli linnan edessä. — Miksi sanoi hän menevänsä huoneeseensa; miksei hän minulle ilmoittanut, että hän menisi uudestaan ulos? Miksei hän pyytänyt minua tulemaan kanssaan? Hän tietää hyvin, että se olisi tehnyt minut onnelliseksi? Mitä hän siis ajattelee?
Tämä ajatus, ettei taiteilija ollut tahtonut häntä mukaansa tälle kävelylle, että hän oli pitänyt parempana mennä yksin tänä kauniina yönä ja yksin sikari suussa, sillä hän näki tulen punasen valon, yksin, kun hän olisi voinut valmistaa hänelle tämän ilon, että olisi vienyt hänet mukanaan; tämä ajatus, että Bertin ei lakkaamatta tarvinnut häntä, ei lakkaamatta halunnut häntä, heitti hänen sieluunsa uuden katkeruuden idun.
Hän meni sulkemaan ikkunansa, ettei näkisi häntä, ettei tulisi viekoitelluksi puhuttelemaan häntä, kun Bertin kohotti silmänsä ja huomasi hänet. Hän huudahti:
— Kas, te haaveilette tähtien valossa, kreivitär?
Tämä vastasi:
— Niin, te myöskin, mikäli näen?
— Oo, minä, minä tupakoin aivan yksinkertaisesti.
Kreivitär ei voinut vastustaa haluansa kysyä:
— Kuinka ette ole ilmoittanut minulle, että menette ulos?
— Tahdoin vaan polttaa yhden sikarin. Menen muuten sisään.
— Hyvää yötä, siis, ystäväni.
— Hyvää yötä kreivitär.
Kreivitär peräytyi aina matalalle tuolilleen saakka, istuutui siihen ja itki; kamarineitsyt, joka oli kutsuttu häntä riisumaan, nähdessään hänen punaset silmänsä, sanoi säälien:
— Ah, rouva tulee taas hankkimaan itsellensä surkeannäköiset kasvot huomiseksi.
Kreivitär nukkui huonosti kuumeen ja painajaisten ahdistamana.
Heti herättyänsä, ennenkuin soitti palvelijaa, hän avasi itse ikkunan ja verhot katsellakseen itseänsä peilistä. Hän oli hyvin väsyneen näköinen, silmäluomet paisuneet, hipiä keltainen; ja suru, jota hän sen johdosta tunsi, oli niin voimakas, että häntä halutti ilmoittaa olevansa sairas, jäädä vuoteeseen ja olla näyttäytymättä iltaan saakka.
Sitten yhtäkkiä lähtemisen tarve syntyi hänessä vastustamattomana; hän tahtoi lähteä heti ensimäisellä junalla, jättää tämän kirkkaan paikan, jossa nähtiin liian paljon maaseudun täydessä päivänvalossa murheen ja elämän häviämättömiä väsymyksen merkkejä. Parisissa eletään asuntojen puolivarjossa, joihin raskaat verhot, vieläpä keskellä päivää, eivät päästä tulemaan kuin lievää valoa. Siellä hän tulisi taas ennalleen, tulisi kauniiksi omatessaan tuon kalpeuden, jota tarvitaan tässä himmeässä ja hillityssä valaistuksessa. Silloin Annetten kasvot kulkivat hänen silmiensä ohi punaisina, tukka hiukan epäjärjestyksessä, niin raikkaina, — kun hän pelasi tennistä. Hän käsitti nyt tuon tuntemattoman levottomuuden, josta hänen sielunsa oli kärsinyt. Hän ei ollenkaan kadehtinut tyttärensä kauneutta, ei todellakaan, vaan hän tunsi, hän tunnusti itsellensä ensimäisen kerran, ettei enää pitänyt näyttäytyä hänen rinnallaan kirkkaassa päivänvalossa.
Hän soitti, ja ennenkuin joi teetä, antoi määräykset lähtöä varten, kirjoitti sähkösanomat, tilasipa vielä sähköteitse päivällisenkin kaupungista, teki tilinsä selviksi, jakeli viimeiset käskyt, järjesti kaikki vähemmässä kuin puolessa tunnissa kuumeentapaisen ja kasvavan kärsimättömyyden vallassa.
Kun hän tuli alakertaan, niin Annette ja Olivier, jotka olivat jo edeltäpäin saaneet tietää hänen päätöksestään, tiedustelivat häneltä sitä hämmästyneenä. Sitten nähdessään, ettei hän voinut esittää mitään tarkkaa ja selvää syytä tähän äkilliseen lähtöön, he alkoivat hiukan murista ja osoittivat tyytymättömyyttään aina siihen saakka, kun he erkanivat rautatienasemalla Parisissa.
Kreivitär kysyi ojentaessaan kättänsä jäähyväisiksi maalarille:
— Tahdotteko tulla huomenna päivällisille?
Hän vastasi hiukan äreänä:
— Tietystikin minä tulen. Yhdentekevää muuten, mutta ei ollut kaunista se mitä te teitte. Meillä oli niin hyvä siellä maalla, kaikilla kolmella.
Heti kun kreivitär oli yksin tyttärensä kanssa vaunuissa, jotka veivät hänet kotiinsa, tunsi hän yhtäkkiä itsensä tyyneksi, rauhoittuneeksi, aivan kuin hän olisi läpäissyt kovin pelätyn taudinkohtauksen. Hän hengitti paremmin, hymyili taloille, tunsi jälleen riemuiten koko tämän kaupungin, josta aitoparisilaiset näyttävät kuljettavan tutunomaisia yksityiskohtia silmissään ja sydämessään. Jokainen huomattu puoti herätti hänessä mielikuvan kokonaisesta rivistä samalla bulevardilla toisiaan seuraavia, ja saattoi arvaamaan kauppiaan kasvot, jotka niin usein olivat nähdyt näyteikkunan takaa. Hän tunsi itsensä pelastuneeksi! Mistä? Rauhoittuneeksi! Miksi? Itseensäluottavaksi! Minkä johdosta?
Kun vaunut olivat pysähtyneet ajoportin holviin, nousi hän niistä kevyesti ja astui sisään, niinkuin paetaan portaiden varjoon, sitten salin varjoon ja sitten huoneensa varjoon. Sitten hän jäi seisomaan hetkeksi tyytyväisenä siihen, että oli siellä turvassa, tässä Parisin hämärässä ja epämääräisessä päivänvalossa, joka valaisee tuskin, antaa arvata yhtä paljon kuin nähdä, jossa voidaan näyttää, mitä halutaan ja peittää, mitä tahdotaan; ja harkitsematon muisto loistavasta valosta, jossa kylpi koko maaseutu, säilyi vielä hänessä loppuneen kärsimyksen vaikutelmana. Kun hän meni ruokasaliin päivälliselle, hänen miehensä, joka juuri oli tullut kotiin, suuteli häntä hellästi ja sanoi hymyillen:
— Ah, tiesinpä hyvin minä, että ystävämme Bertin toisi teidät sieltä. Enpä ollutkaan typerä lähettäessäni hänet sinne.
Annette vastasi vakavasti, tuolla erikoisella äänellä, joka hänellä oli aina, silloin kun hän laski leikkiä nauramatta:
— Oi, hänellä oli paljon vaivaa. Äiti ei tahtonut voida tehdä päätöstä.
Kreivitär ei sanonut mitään, hän oli hämillään.
Kun oli kielletty päästämästä ketään sisään, ei sinä iltana ollut vieraita. Seuraavan päivän rouva de Guilleroy vietti kokonaan erilaisissa kauppaliikkeissä valitakseen ja tilatakseen kaikkea, mitä tarvitsi. Hän piti nuoruudestaan, melkein lapsuudestaan saakka noista pitkistä koettelemistilaisuuksista suurien makasiinien peilien edessä. Astuttuaan tällaiseen liikkeeseen, hän tunsi iloitsevansa ajatellessaan kaikkien yksityisseikkojen pikkumaista uudistumista näiden Parisin-elämän kulissien sisässä. Hän rakasti suuresti niiden neitien hameiden kahinaa, jotka kiirehtivät hänen luokseen hänen sisään astuessaan, heidän hymyilyään, heidän tavaran tarjoilemistaan, heidän tiedustelujaan, ja rouva ompelijatar, muotikauppias, tahi kureliivikauppias, oli hänestä tärkeä henkilö, jota hän kohteli taiteilijana tiedustellessaan häneltä neuvoa näissä asioissa. Hän piti vielä erittäin siitä, että nuorten tyttöjen taitavat kädet koskettelivat häntä riisuessaan häneltä vaatteet ja pukiessaan hänet uudestaan ja antaessaan hänen pyöriä hellävaroin viehättävän loistonsa heijastuksen edessä. Se vavahdus, jonka heidän kevyet sormensa aiheuttivat kulkiessaan hänen ihollaan, hänen kaulallaan taikka hiuksillaan, oli hänen hienon naisen elämänsä parhaita ja suloisimpia pikkuherkutteluja.
Sinä päivänä kuitenkin hän tunsi tulevansa tuskallisena astumaan, ilman verhoa ja paljain päin, näiden kaikkien, vilpistelemättömien peilien eteen. Hänen ensimäinen käyntinsä muotikauppiaalla rauhoitti hänet. Ne kolme hattua, jotka hän valitsi, sopivat hänelle ihastuttavasti, sitä hänen ei tarvinnut epäillä, ja kun kauppias oli sanonut hänelle vakaumuksella; "Oi, rouva kreivitär, vaaleaveristen ei pitäisi koskaan jättää surupukua," hän läksi hyvin tyytyväisenä ja astui täynnä itseluottamusta toisten tavaranhankkijoiden luo.
Sitten hän löysi kotoaan häntä tervehtimässä käyneen herttuattaren kirjelipun, jossa ilmoitettiin hänen palaavan illalla; sitten hän kirjoitti kirjeitä; senjälkeen hän haaveili jonkun aikaa hämmästyneenä siitä, että tämä yksinkertainen paikanvaihdos olisi siirtänyt menneisyyteen, joka näytti jo niin kaukaiselta, sen suuren onnettomuuden, joka oli häntä raadellut. Eipä hän edes voinut tulla vakuutetuksi siitä, että hänen paluunsa Roncièrestä olisi tapahtunut vasta eilen, niin suuresti oli hänen sieluntilansa muuttunut hänen Parisiin tulonsa jälkeen, ikäänkuin olisi tämä vähäpätöinen siirtyminen toiseen paikkaan lääkinnyt haavat umpeen.
Bertin saapui päivällisaikaan ja huudahti hänet nähdessään:
— Te olette huikaiseva tänä iltana! Ja tämä huudahdus levitti kreivittäreen lämpimän onnen ailahduksen.
Pöydästä noustua kreivi, joka oli intohimoinen biljardin pelaaja, tarjoutui pelaamaan yhden pelin Bertinin kanssa, ja molemmat naiset seurasivat heitä biljardisaliin, jossa kahvi tarjottiin.
Miehet pelasivat vielä kun herttuatar ilmestyi ja kaikki palasivat salonkiin. Rouva de Corbelle, ääni itkun tummentamana, ja hänen miehensä saapuivat samaan aikaan. Jonkun minuutin tuntui siltä, sanojen valittavasta äänestä päättäen, että kaikki aikoivat ruveta itkemään; mutta vähitellen mielenliikutusten ja kyselyjen jälkeen muuttui ajatuksen suunta toiseksi; äänten soinnut kirkastuivat yhtäkkiä ja alettiin jutella luonnollisesti, aivan kuin se onnettomuuden varjo, joka aivan yhtaikaa oli synkistyttänyt kaikki nämä ihmiset, yhtäkkiä olisi haihtunut.
Silloin Bertin nousi, tarttui Annetten käteen, vei hänet äitinsä kuvan alle heijastuslampun kirkkaaseen valoon ja kysyi:
— Eikö se ole ällistyttävää?
Herttuatar hämmästyi niin, että hän tuntui olevan suunniltaan ja hoki:
— Jumalani! onko se mahdollista! Jumalani! onko se mahdollista! Sehän on uudestaan eloonherännyt! Ja minä en huomannut sitä astuessani sisään! Oi, pikku Anyni, kun saan uudestaan nähdä teidät, minä, joka tunsin teidät niin hyvin silloin ensimmäisessä naisensurussanne, ei, toisessa, sillä te olitte jo kadottanut isänne! Oh, tämä Annette, mustassa puvussa, tuollaisena, sehän on hänen äitinsä, joka on uudestaan palannut maanpäälle! Mikä ihme! Ilman tuota muotokuvaa en olisi sitä huomannut! Teidän tyttärenne on hyvin teidän näköisenne todellisuudessa, mutta hän on vielä enemmän näköisenne tässä taulussa.
Musadieu ilmestyi saatuansa tietää rouva de Guilleroyn paluusta, ja pitäen tärkeänä saada ensimmäisten joukossa esittää hänelle "tuskallisen myötätunnon ilmaisunsa".
Hän keskeytti tervehdyksensä huomatessaan taulun edessä seisovan nuoren tytön, joka oli asetettu samaan loistavaan valaistukseen, ja joka näytti kuvan elävältä sisarelta. Hän huudahti:
— Ah, tosiaankin, siinäpä kummastuttavimpia seikkoja, mitä koskaan olen nähnyt.
Ja Corbellet, joiden käsitys seurasi aina vakaantuneita mielipiteitä, ihmettelivät puolestaan hillitymmällä innolla.
Kreivittären sydän alkoi pusertua kokoon. Se pusertui vähitellen, aivankuin kaikkien näiden ihmisten hämmästyksenhuudahdukset olisivat puristaneet sitä, haavoittaen sitä. Sanomatta mitään hän katseli tytärtään kuvansa vieressä, ja hermostuminen valtasi hänet. Häntä halutti huutaa: "Mutta vaietkaahan toki! tiedänhän hyvin, että hän on näköiseni!"
Illan loppuun saakka hän pysyi alakuloisena, kadottaen uudestaan sen itseluottamuksen, jonka hän oli saavuttanut edellisenä päivänä.
Bertin keskusteli hänen kanssaan, kun ilmoitettiin markiisi Farandal. Maalari, nähdessään hänen astuvan sisään ja lähestyvän talon emäntää, nousi, livahti nojatuolinsa taakse mutisten: "no, niin mainiota! siinähän se nyt on, se suuri tyhmyri," sitten tehtyänsä kierroksen hiipi ovelle ja hävisi.
Otettuansa vastaan äskentulleen tervehdykset kreivitär haki silmillään Olivieria jatkaaksensa hänen kanssaan keskustelua, joka huvitti häntä. Kun hän ei enää nähnyt Bertiniä, kysyi hän:
— Mitä! onko suuri taiteilija lähtenyt? Hänen miehensä vastasi:
— Luulenpa, että on, rakkaani, minä näin hänen juuri poistuvan englantilaiseen tapaan.
Kreivitär hämmästyi, tuumi muutaman hetken, sitten ryhtyi juttelemaan markiisin kanssa.
Läheiset tuttavat vetäytyivät muuten hienotunteisina kohta pois, sillä heille oli avattu vain puoleksi talon ovet, niin pian onnettomuuden jälkeen.
Sitten kun kreivitär taas lepäsi vuoteessaan, ilmestyivät uudestaan kaikki ne tuskat, jotka olivat häntä ahdistaneet maalla. Ne saivat vain hänen käsityksessään yhä selvemmän ja täsmällisemmän muodon; hän tunsi vanhentuneensa.
Sinä iltana hän ensimmäisen kerran oli käsittänyt, että hänen salongissaan, jossa siihen saakka häntä yksin oli ihailtu, mairiteltu, juhlittu, rakastettu, toinen, hänen tyttärensä, anasti hänen paikkansa. Hän oli käsittänyt sen, yhtäkkiä, tuntiessaan suosion-ilmaisujen kohdistuvan Annetteen. Tässä valtakunnassa, kauniin naisen talossa, tässä kuningaskunnassa, jossa hän ei siedä mitään varjoon jäämistä, josta hän poistaa hienolla ja sitkeällä huolella kaiken pelottavan vertailun, johon hän ei päästä vertaisiansa muuten kuin koettaakseen tehdä niistä alamaisia, hän näki hyvin, että hänen tyttärensä oli tulemaisillaan hallitsijattareksi. Kuinka olikin ollut outoa, tuo sydämen kokoon vetäytyminen, kun kaikki nuo silmät olivat kääntyneet Annetteen, jota Bertin piti kädestä seisoen taulun vieressä. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä hävinneeksi näyttämöltä, virastaan erotetuksi, valtaistuimeltaan syrjäytetyksi. Kaikki katselivat Annettea, kukaan ei enää kääntynyt häneen päin! Hän oli niin tottunut kuulemaan ylistelyjä ja imarteluja, joka kerran kun ihailtiin hänen muotokuvaansa, hän oli niin varma kehuskelevista lauseista, joista hän tosin ei enää välittänyt, mutta joiden hän siitä huolimatta tunsi hivelevän itseänsä, että tämä hylkääminen, tämä odottamaton luopuminen, tämä ihailu, joka omistettiin yhtäkkiä kokonaan hänen tyttärelleen, oli häntä liikuttanut, hämmästyttänyt ja järkyttänyt enemmän, kuin jos olisi ollut kysymys mistä kilpailusta tahansa, missä tilaisuudessa tahansa.
Mutta kun hän oli noita luonteita, jotka kaikissa vaikeissa kohtauksissa ensimmäisen masennuksen jälkeen taistelevat vastaan ja löytävät lohdutustarpeita, hän ajatteli, että kun hänen tyttärensä kerran olisi mennyt naimisiin, kun he lakkaisivat elämästä saman katon alla, hänen ei enää tarvitsisi kestää tätä lakkaamatonta vertailua, joka alkoi käydä hänelle liian vaivalloiseksi hänen ystävänsä katseiden edessä.
Mutta isku oli kuitenkin ollut liian kova. Hän sai kuumetta eikä nukkunut ollenkaan.
Aamulla hän heräsi väsyneenä ja raukeana, ja silloin syntyi hänessä vastustamaton tarve saada rohkaisua, tukea, pyytää apua joltakin, joka voisi parantaa kaikki nämä kärsimykset, kaikki nämä henkiset ja ruumiilliset vaivat. Hän tunsi itsensä todellakin niin pahoinvoivaksi, niin heikoksi, että hän sai päähänsä kysyä neuvoa lääkäriltä. Hän tulisi ehkä vakavasti sairaaksi, sillä ei ollut luonnollista, että hän näin muutamassa tunnissa kävi läpi nämä perättäin seuraavat tuskan ja rauhoittumisen vaihtelut. Hän kutsutti siis lääkärin sähkösanomalla ja odotti.
Tämä saapui kello 11 aikaan. Hän oli noita vakavia hienoston lääkäreitä, joiden kykeneväisyyden takaavat heidän kunniamerkkinsä ja arvonimensä, joiden taidokkuus on ainakin tavallisen tiedon vertainen ja joilla on, erityisesti päästäksensä selville naisten vaivoista, viisaita sanoja, jotka ovat tehokkaampia kuin lääke.
Hän astui sisään, tervehti, katseli potilastaan ja hymyillen sanoi:
— No, eihän se ole niin vakavaa. Sellaisin silmin, kuin teidän, ei olla koskaan kovin sairas.
Kreivitär oli hänelle heti kiitollinen tästä alusta ja kertoi hänelle heikkoutensa, hermostumisensa, alakuloisuutensa, sitten, erityisesti korostamatta, huolestuttavan huonon ulkonäkönsä. Kuunneltuansa häntä tarkkaavaisen näköisenä, kyselemättä muuten mitään muuta kuin hänen ruokahaluansa, ikäänkuin hän tuntisi hyvin tämän naistaudin salaisen luonteen, hän kuunteli torvella, tutki, koetteli sormenpäillä olkapäiden ihoa, punnitsi kädessään hänen käsivarsiansa, epäilemättä oivallettuaan hänen ajatuksensa, ja käsitettyään käytännöllisen lääkärin terävällä vainulla, joka näkee verhojen alle, että kreivitär kysyi häneltä neuvoa paljon enemmän kauneutensa puolesta kuin terveytensä, sitten hän sanoi:
— Niin, meillä on vähäverisyyttä, hermohäiriöitä. Eikä se ole kummastuttava, koska te juuri olette saanut kokea suurta surua. Minä annan teille pienen reseptin, joka asettaa tämän hyvään järjestykseen. Mutta ennen kaikkea on syötävä vahvistavia ruokia, nautittava lihalientä, on oltava juomatta vettä, ja juotava olutta. Minä tahdon ilmoittaa teille erinomaisen tehdasmerkin. Älkää väsyttäkö itseänne valvomisella, vaan kävelkää niin paljon kuin mahdollista. Nukkukaa paljon ja lihokaa hiukan. Siinä kaikki, mitä voin teille neuvoa, rouva ja kaunis potilas.
Kreivitär oli kuunnellut häntä innokkaalla mielenkiinnolla, koettaen arvata, mitä lisäksi oli ajateltu, mutta sanomatta jätetty.
Hän tarttui viimeiseen sanaan.
— Niin, olen laihtunut. Olin hiukan liian lihava yhteen aikaan, ja olen ehkä heikontunut laihduttamisruokajärjestystä noudattaessani.
— Ilman mitään epäilystä. Ei ole paha pysyä laihana, kun on aina ollut laiha, mutta kun laihtuu periaatteellisista syistä, niin se tapahtuu aina jonkun muun kustannuksella. Mutta tämä kaikeksi onneksi korjautuu nopeasti. Hyvästi, rouva.
Kreivitär tunsi itsensä paremmaksi, pirteämmäksi; ja hän tahtoi, että mentiin hakemaan aamiaiseksi lääkärin neuvomaa olutta, liikkeen pääpaikasta, jotta saataisiin se tuoreempana.
Hän nousi pöydästä, kun Bertin saapui.
— Minä se olen vieläkin, sanoi hän, yhä minä. Tahdoin kysyä teiltä jotakin. Aiotteko tehdä nyt jotakin aivan kohta?
— Emme, ei mitään; miksi niin?
— Ja Annette?
— Ei hänkään.
— Siis voitteko tulla minun luokseni kello 4 tienoissa.
— Niin, mutta minkä vuoksi?
— Minä laadin luonnosta haaveilun henkilökuvaan, josta olen teille puhunut kysyessäni teiltä, voisiko tyttärenne joitakuita hetkiä istua mallina. Olisi minulle suureksi avuksi, jos voisin saada hänet tänään vaikka yhdeksi tunniksi. Tahdotteko?
Kreivitär epäröi, haluttomana, tietämättä miksi. Hän vastasi kuitenkin:
— No, olkoon sovittu, ystäväni, me tulemme luoksenne kello 4.
— Kiitos. Te olette itse ystävällisyys.
Bertin läksi valmistamaan kangasta ja tutkimaan aihetta ollaksensa liiaksi väsyttämättä mallia.
Silloin kreivitär läksi ulos yksin jalkasin, täydentääkseen ostojansa. Hän laskeutui ensin suurille keskuskaduille, sitten palasi taas Malesherbesin bulevardille hitain askelin, sillä hän tunsi jalkansa väsyneiksi. Kulkiessaan Pyhän Augustinuksen kirkon ohi valtasi hänet halu mennä kirkkoon ja levätä siellä. Hän lykkäsi vanusilkillä täytettyä ovea, huokasi helpotuksesta hengittäessään laajan kirkon laivan raitista ilmaa, otti tuolin ja istuutui.
Hän oli uskonnollinen niinkuin monet parisittaret. Hän uskoi Jumalaan ilman mitään epäilystä, koska ei voinut otaksua maailmaa ilman Luojaa. Mutta muodostaen, niinkuin tekevät kaikki ihmiset, jumaluuden ominaisuudet heidän silmiensä nähtäväksi luodun aineen luonteen mukaiseksi, hän henkilöi melkein Iäisen Olennon sen mukaan, mitä hän tiesi hänen teoistaan, omaamatta sitä varten hyvin tarkkoja ajatuksia siitä, mitä voi olla todellisuudessa tämä salaperäinen Luoja.
Hän uskoi siihen lujasti, rukoili teoreettisesti, ja pelkäsi hyvin epämääräisesti, sillä hän ei ymmärtänyt täysin tietoisesti sen tarkoituksia ja tahtoa, koska hänellä ei ollut kuin hyvin rajoitettu luottamus pappeihin, joita hän piti kaikkia sotapalveluksessa niskoittelevien talonpoikien poikina. Hänen isänsä, parisilainen porvari, ei ollut määrännyt hänelle mitään hartaudennoudattamisen ohjeita, ja siksi hän oli harjoittanut sitä veltosti naimisiin menoonsa saakka. Kun silloin uusi elämän-tilanne järjesti tarkemmin hänen selvästi näkyvät velvollisuutensa kirkkoa kohtaan, oli hän mukautunut täsmällisesti tähän lievään orjuuteen.
Hän oli lukuisien lastenseimien suojelija, ja hyvin huomattavassa asemassa eläen ei hän koskaan laiminlyönyt sunnuntaisin kello yhden messua, jakoi almuja itsensä vuoksi suorastaan, ja maailman vuoksi, seurakunnan papin välityksellä.
Usein hän oli rukoillut pelkästä velvollisuudesta, niinkuin sotilas on vahdissa kenraalin ovella, joskus hän oli rukoillut siksi, että hänen sydämensä oli surullinen, varsinkin kun hän pelkäsi Olivierin hylkäävän hänet. Uskomatta taivaalle silloin rukouksensa syytä, kohdellen Jumalaa yhtä naivin teeskentelevästi kuin miestänsä, pyysi hän häneltä apua itselleen. Isänsä kuollessa, ennen aikaan, sitten aivan äskettäin äitinsä kuollessa, hänellä oli ollut voimakkaita, tulisen hartauden, intohimoisten avunhuutojen puuskia, ja hän oli hehkuvasti purkanut sydämensä Hänelle, joka valvoo ihmisten kohtaloita ja lohduttaa heitä.
Ja nyt tänä päivänä, tässä kirkossa, johon hän juuri oli tullut sattumalta, hän tunsi yhtäkkiä syvästi tarvitsevansa rukoilla, rukoilla ei kenenkään eikä minkään puolesta, vaan itsensä puolesta, yksin, aivan kuten hän jo äskettäin oli rukoillut äitinsä haudalla. Hän tarvitsi apua jostakin, ja hän kutsui avuksensa Jumalaa, niinkuin hän oli kutsunut lääkäriä samana aamuna.
Hän jäi kauaksi aikaa polvilleen kirkon hiljaisuuteen, jota häiritsi aika-ajoittain askeleiden töminä. Sitten yhtäkkiä aivan kuin jokin kello olisi soinut hänen sydämessään, hänen muistonsa heräsi, hän veti taskukellonsa esille, säpsähti nähdessään, että se kohta olisi neljä, ja kiirehti pois ottamaan tytärtään, jota Olivier jo kai odotti.
He tapasivat taiteilijan ateljeessa, tutkimassa kankaallaan "Haaveilun" mallin asentoa. Hän tahtoi kuvata tarkasti sen, mitä oli nähnyt Monceaun puistossa Annetten kanssa kävellessään: köyhän haaveilevan tytön, avattu kirja sylissä. Hän oli kauan ollut kahdenvaiheilla, tekisikö hän sen rumaksi vai kauniiksi? Rumana sillä olisi enemmän luonnetta, se herättäisi enemmän ajatuksia, enemmän tunnetta, sisältäisi enemmän opetusta. Sievänä se viehättäisi enemmän, levittäisi enemmän suloa, miellyttäisi enemmän.
Halu tehdä harjoitelma nuoren ystävättärensä mukaan ratkaisi asian. Haaveilijatar tulisi sieväksi, ja voisi siis toteuttaa runollisen haaveensa jonakin kauniina päivänä, sensijaan kun hän rumana olisi tuomittu loppumattomaan ja toivottomaan haaveiluun.
Molempien naisten astuttua huoneeseen, sanoi Olivier hieroen käsiänsä:
— No, niin, neiti Nané, tulemme siis työskentelemään yhdessä.
Kreivitär näytti huolestuneelta. Hän istuutui nojatuoliin ja katseli Olivieria, joka asetti haluttuun valaistukseen rautasäleisen puutarhatuolin. Hän avasi sitten kirjastonsa hakeaksensa kirjaa, ja hiukan epäröityänsä sanoi:
— Mitä hän lukee, tyttärenne?
— Herra Jumala, mitä tahdotte. Antakaa hänelle joku Victor Hugon teoksista.
— La Légende des siècles?
— Olkoon menneeksi.
Bertin jatkoi sitten:
— Pienokaiseni: istuuduppas tuonne ja ota tämä runokokoelma. Hae sieltä sivu… sivu 336, josta sinä löydät kappaleen nimeltä: les Pauvres Gens. Omista se aivan kuin juotaisiin parasta viiniä, aivan hitaasti, sanasanalta, ja anna itsesi hurmautua, heltyä. Kuuntele, mitä sinulle sanoo sydämesi, sitten, sulje kirja, kohota silmäsi, ajattele ja haaveile… Minäpä valmistan sillä aikaa työkojeeni.
Hän meni nurkkaan levittelemään värejä paletille, mutta tyhjennellen tuolle ohuelle laudalle lyijytuupeja, joista läksi kiemurrellen ohuita värikäärmeitä, hän käänsi tuon tuostakin päätään katsellakseen nuorta tyttöä, joka oli syventynyt lukemiseen.
Hänen sydäntään kiersi, hänen sormensa vapisivat, hän ei tietänyt enää, mitä hän teki ja sotki värisävyt sekoittaessaan pieniä tahdasläjiä, — siihen määrään hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän ilmestyksen, tämän, tässä samassa paikassa nyt 12 vuoden jälkeen tapahtuneen uuden eloonheräämisen edessä vastustamattoman liikutuksen valtaan.
Nyt Annette oli lopettanut lukemisen ja katseli eteensä. Lähestyttyään häntä taiteilija huomasi hänen silmissään kaksi kirkasta pisaraa, jotka irtauduttuaan alkoivat juosta poskille. Hän vavahti aivan kuin iskusta, joka saattaa miehen suunniltaan, ja mutisi kääntyen kreivittäreen:
— Jumalani, kuinka hän on kaunis!
Mutta hän jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään rouva de Guilleroyn kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot.
Silmät selkoselällään, jonkinlaisen kauhun täyttämänä hän katseli heitä, tytärtään ja Bertiniä. Tämä lähestyi, tullen levottomaksi, ja kysyi:
— Mikä teidän on?
— Tahdon puhua kanssanne.
Noustuaan kreivitär sanoi Annettelle nopeasti:
— Odota hetkinen, lapseni, minulla on hiukan sanomista herraBertinille.
Sitten hän meni viereiseen vierashuoneeseen, jossa usein taiteilijan luona kävijät saivat odottaa. Bertin seurasi häntä, pää pyörällä, mitään ymmärtämättä. Kun he olivat kahden, tarttui kreivitär hänen molempiin käsiinsä ja sopersi:
— Olivier, Olivier, pyydän teitä, älkää ottako häntä malliksenne!
Taiteilija mutisi aivan ymmällä:
— Mutta miksei?
Hän vastasi hätääntyneellä äänellä:
— Miksei, miksei? Hän kysyy sitä. Te ette siis tunne sitä, te, miksei? Oh! minun olisi pitänyt arvata se aikaisemmin, minun, mutta äsken vasta tulin siitä selville… Minä en voi teille sanoa mitään nyt… en mitään… Menkää hakemaan tytärtäni, kertokaa hänelle, että olen pahoinvoipa, lähettäkää hakemaan ajuri ja tulkaa tiedustelemaan vointiani tunnin perästä. Otan teidät vastaan yksin!
— Mutta loppujen lopuksi, mikä teitä vaivaa?
Kreivitär näytti valmiilta joutumaan hermokohtauksen valtaan.
— Antakaa minun olla. En tahdo puhua täällä. Menkää hakemaan tytärtäni ja toimittakaa ajuri.
Bertinin täytyi totella. Hän palasi ateljeehen. Annette, mitään aavistamatta, oli ryhtynyt uudestaan lukemaan, sydän tulvillaan tuon runollisen ja sääliä herättävän tarinan aiheuttamaa surumielisyyttä. Olivier sanoi hänelle: