— Äitisi voi pahoin. Hän oli pyörtymäisillään astuessaan pieneen salonkiin. Mene hänen luokseen. Tuon eetteriä.
Taiteilija läksi, juoksi hakemaan pullon huoneestaan ja palasi.
Hän löysi heidät itkemässä toinen toisensa sylissä. Annette, joka oli heltynyt "Pauvres Gensin" lukemisesta, antoi tunteensa virrata, ja kreivitär lohdutti itseänsä hiukan, sekoittamalla vaivansa tähän suloiseen suruun, yhdistämällä kyyneleensä tyttärensä kyyneliin.
Bertin odotti jonkun aikaa uskaltamatta puhua ja katsella heitä, itsekin käsittämättömään alakuloisuuteen joutuen.
Hän sanoi vihdoin:
— No, voitteko paremmin?
Kreivitär vastasi:
— Kyllä hiukan. Ei se ole mitään. Oletteko hankkinut hevosen.
— Kyllä, saatte sen aivan heti.
— Kiitos ystäväni, ei tämä mitään ole. Minulla on vain ollut liian paljon suruja viime aikoina.
— Ajuri on saapunut! ilmoitti kohta palvelija.
Ja Bertin, joka oli täynnä salaista tuskaa, tuki vaunun ovelle saakka kalpeata ja vielä voimatonta ystävätärtään, jonka sydämen hän kuuli kovasti sykkivän liivien alla.
Kun hän oli yksin, kysyi hän itseltään: "Mutta mikähän häntä vaivaa? Miksi tämä kohtaus?" Ja hän ryhtyi tutkimaan, kierrellen kehässä totuutta saamatta sitä selville. Vihdoin hän läheni sitä: "No", sanoi hän itsekseen, "onkohan asianlaita niin, että hän luulee minun liehittelevän tytärtään? Ei, se olisi liikaa!" Ja vastustaen nerokkailla ja vilpittömillä perusteilla tätä olettamaansa käsitystä, hän närkästyi siitä, että kreivitär oli voinut hetkeäkään antaa tälle terveelle, melkein isälliselle tunteelle minkäänlaista lemmenkuhertelun leimaa. Hän kiihtyi väitellen kreivitärtä vastaan, hän ei voinut hyväksyä ollenkaan, että tämä uskaltaisi epäillä häntä sellaisesta ilkeydestä, sellaisesta sanoin selittämättömästä alhaisesta teosta, ja hän lupasi itsekseen, tullessaan kohta vastaamaan hänelle, ettei hän ollenkaan säästäisi häneltä kapinallisia sanoja.
Hän läksi kohta mennäkseen kreivittären luo, kärsimättömänä saadakseen antaa selityksensä. Koko ajan sinne kulkiessaan hän valmisti kasvavin kiihkoin perusteluja ja lauseita, joiden piti puhdistaa hänet sellaisesta epäluulosta ja tuottaa hänelle hyvitystä.
Hän tapasi kreivittären leposohvalla, kasvot kärsimyksestä muuttuneina.
— No, sanoi hän kuivasti. Selittäkääpäs minulle siis, rakas ystävätär, äskeinen outo kohtaus.
Hän vastasi murtuneella äänellä:
— Mitä? ettekö vielä ole ymmärtänyt?
— En, minä myönnän sen.
— Kuulkaa Olivier, tutkikaa hyvin sydäntänne.
— Sydäntänikö?
— Niin, oikein sydämenne pohjaa.
— Minä en ymmärrä. Selittäkää ajatuksenne paremmin.
— Hakekaapas oikein sydämenne pohjasta, eikö siellä ole mitään vaarallista teille ja minulle.
— Toistan, etten ymmärrä. Minä arvaan, että on jotakin teidän mielikuvituksessanne, mutta minun omassatunnossani en näe mitään.
— En puhu teille mitään teidän omastatunnostanne, puhun teille sydämestänne.
— En osaa arvata arvoituksia. Pyydän teitä olemaan selvempi puheissanne.
Silloin, kohottaen hitaasti molemmat kätensä, kreivitär otti maalarin kädet, piti ne omissaan ja, aivan kuin joka sana olisi raadellut häntä, virkkoi:
— Varokaa, ystäväni, te olette mielettömästi rakastumaisillanne tyttäreeni.
Bertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka puolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein ja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan siitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.
Kreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen sanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän jatkoi:
— Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä itsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä aamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että olette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen te olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva, minä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan nähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne tuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää ystävyyttä.
Taiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan vilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla, tullessaan.
Kreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten kiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana, hän mutisi:
— Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen samoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy. Kuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun näköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan, kun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä rakastamatta.
— Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista vasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän perusteella: hän rakastaa tytärtä.
Mutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan taiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:
— No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät uudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin teitä minä rakastan katsellessani häntä.
— Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin kovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä tunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.
— Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.
— Tahdotteko todistusta?
— Kyllä.
— Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni huolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille ehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.
— Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää teitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne kuoleman jälkeen.
— Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä: Annetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole voinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän luoksenne muka malliksi.
— Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?
— Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne vakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte niin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään? Tiedättekö sen?
Bertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus oli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:
— Mutta… en tiedä oikein… olin väsynyt… ja sitten, ollakseni suorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.
— Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?
— Aina.
— Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan hän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.
Taiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:
— Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä kohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä muuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin tällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi nähdä luonanne melkein joka päivä.
— Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen teidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti harkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette ymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin vielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme muusta, haluatteko?
Bertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä hän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi neljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.
Hitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos olisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia sydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan salaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta, ja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen ne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut Annetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut olemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja ilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä vaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä? Tähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata. Totisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta ne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa pelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin kissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että hänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden koukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa. Vetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän näitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen hermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen taiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan, kauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima, joka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä muistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä tyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa hänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden uudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen todetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus toi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta. Jos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän tuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista, joka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun liekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut entiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta hiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän hänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen seuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: — rakastetaan vain yhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen olennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen taikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä, oikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta ja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän rakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen määrin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut toisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun ja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin monenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa sidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva X… tahi herra Z… vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön olento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen, muotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät puoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme, sydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme. Rakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien niiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat viehättää meitä erikseen toisissa.
Hänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän suhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt, Annette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä oli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään kummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli yllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä naisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut todellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan tuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut mitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan ja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen ilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun levottomuutta.
Kuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen markiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti omaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan mustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö olla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä naista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa pientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee ohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen omistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja, jota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin fysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi Annettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä vuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän tunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa vastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.
Syvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä häntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen suhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi kreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella ja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia tekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön nähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi, näyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä ja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies ainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän koetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen ajatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne olisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet eivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan erästä pientä alottamaansa taulua: — kadunkulmaus, jossa lauloi sokea, — ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä, niin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen, paletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä tarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.
Sitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja etteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä kuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa — mitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen ajatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien, ohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että hän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti hänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.
Siis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja poikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria, joka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset ovelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan innoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä tarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa isossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä huoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina onnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen eikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin kurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin sohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana, kunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen synkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi, koska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.
Silloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa oli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän avasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei ymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut vieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen vaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. "Siis", sanoi hän itsekseen, "näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos." Mutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi tuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti itsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja lauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet puoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet hänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja huudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.
— Palaan maalta, sanoi hän.
Kaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta, ilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät sinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja metsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan, höyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka pienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin 4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka keikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja talven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane sanoi: "Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina."
Päivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä kuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt. Bertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä; mutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia pankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan — Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, — meni kolme kertaa Vaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli ottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja kääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen ilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin Malesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään kreivitär de Guilleroyn asuntoa: "Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun näkee minun palaavan tänäiltana" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui ajatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen kerran tiedusteli kreivittären vointia.
Kreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa salongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.
Hän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:
— Kas, tekö se olette, ystäväni?
— Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?
— Kiitos, jotenkin hyvin.
Hän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:
— Ja te?
Bertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:
— Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut vähintäkään aihetta.
Kreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan hitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.
— Niin, aivan totta, sanoi Bertin.
— Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.
Bertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton pahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus, vielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä taulunsa edessä.
Kreivitär sanoi tyttärelleen:
— Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.
Taiteilija kysyi:
— Mitä hän sitten teki?
— Hän harjoitteli erästä fantasiaa.
Annette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä katseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään häntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen, ja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin salongin pimeästä nurkasta.
Kreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut taiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja virkkoi:
— Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme yksin täällä.
Taiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista musiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija näyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.
Olivier kysyi:
— Kenen säveltämä se on?
Kreivitär vastasi:
— Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.
Hänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa, sillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi liekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi kreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana, silmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti, ainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.
Rouva de Guilleroy kuiskasi:
— Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?
Bertin hymyili:
— Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki minua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.
— Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä varten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä kuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut; te tulette näkemään miten omituista se on!
Kreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky sävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja, joilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.
Kun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär nousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen sormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät valituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta, joita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen keskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä, aivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen rauhoittumaton kutsu.
Mutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, ja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.
Hän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen näkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli häneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä janoissaan.
— No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti heränneenä:
— Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?
— Ettekö te tiedä sitä?
— En.
— Kuinka, te ette tiedä sitä, te?
— Ei, en totisesti tiedä.
— Schubertin.
Bertin sanoi syvästi vakuutetun näköisenä:
— Se ei minua ollenkaan kummastuta, sehän on uhkea! Te olisitte erinomaisen hyvä, jos alkaisitte sen uudestaan.
Kreivitär alkoi uudestaan, ja Bertin, kääntäen päänsä, alkoi jälleen katsella Annettea, mutta kuunteli myöskin; musiikkia, nauttiakseen yhtaikaa kahdesta huvista.
Sitten, rouva de Guilleroyn palattua entiselle paikalleen, taiteilija noudatti yksinkertaisesti miehen luonnollista viekkautta eikä antanut silmiensä enää kiintyä nuoren tytön vaaleaan profiiliin, hänen neuloessaan vastapäätä äitiänsä toisella puolen lamppua.
Mutta jollei hän nähnyt Annettea, niin hän nautti hänen läsnäolonsa suloisuudesta, niinkuin tunnetaan lämpimän lieden läheisyys; ja halu antaa katseidensa liukua nopeasti häneen ja sitten taas siirtää takaisin kreivittäreen, kiusasi häntä, tuo koulupojan halu kiivetä kadun ikkunaan heti kun opettaja kääntää selkänsä.
Bertin Iäksi pian pois, sillä hänen puheensa oli yhtä lamauksissa kuin hänen ajatuksensa, ja hänen yhtämittainen vaikenemisensa voi antaa aihetta selityksiin.
Heti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve, sillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet mietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta jatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena ja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja kaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan ajatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä hakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän kääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston lumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä kulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin; toisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä istuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen lyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset valonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja ruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän kaupungin suureen puistoon.
Bertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli kävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän oli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.
Hän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen raikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden intohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta loppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän oli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian iltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla kuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt itsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä mukainen.
Mutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten ajatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja kreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka hetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa tämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä syvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten tunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä nuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen sielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa pois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen Annetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti, kun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen läsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.
Yhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston vallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:
— Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt ajattelemaan tytärtään.
Hän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän tunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja haaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita hermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän tahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa oli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja meni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan kirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta halusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan nimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan. Balzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi Hugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi, ja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän otti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti sattuisi.
Kun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda juopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia runoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja koska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän keskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli ennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja naiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun hurmaamien nuorten sydämien kaikuja.
Ei koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja liikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä. Silmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä 20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki melkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen hänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän nousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen keskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa kipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin hänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti runoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:
"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!" Sitten hän meni uudestaan nukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.
Seuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä tarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään. Mutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi mennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta toiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.
Kun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään, niin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa ja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin, että tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti hänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa, erilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen edelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain yhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä aivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi oli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.
Silloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien tunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi ja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne, vapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi mielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin mahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta! Kaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi, saattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi nuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä odottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei voinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet, mitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.
Näiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti hämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen muistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä ja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne järkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: "Noh, tunnenko minä Annettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?" Silloin, tutkien sydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta naista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei ollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: "Ei, minä en rakasta tytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri."
Kuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen sielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin yksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina, suloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa kulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään hautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä luvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun olisivat palanneet Parisiin.
Kaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan, hän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa, mitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.
Guilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko ketään kotona:
— Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi voimakasta iloa.
— Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän pujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että hänen kuultaisiin sinne menevän.
Annette ilmestyi melkein paikalla.
— Hyvää päivää, rakas mestari, sanoi hän arvokkaasti.
Bertin alkoi nauraa, puristi hänen kättään ja istuutuen hänen viereensä virkkoi:
— Arvaapas, miksi olen tullut?
Hän koetti keksiä vastausta jonkun sekunnin.
— Enpä tiedä.
— Viedäkseni sinut äitisi kanssa jalokivikauppiaalle valitsemaan tuota safiiri-ruiskukkaa, jonka lupasin sinulle Roncièresissa.
Nuoren tytön kasvot kirkastuivat onnesta.
— Oi, sanoi hän, ja äiti on mennyt ulos. Mutta hän tulee kohta takaisin. Tehän odotatte häntä, eikö niin?
— Niin, jollei se käy liian pitkäksi.
— Oh, miten röyhkeä te olette, liian pitkäksikö minun kanssani. Te kohtelette minua kuin pikku tyttöä.
— En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.
Bertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä niinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen halun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka saa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään säkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi, hän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota tämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla leikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti. Yhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:
— Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.
Annette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:
— Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.
Taiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:
— Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut tuota mielipidettä.
Hänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää mitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.
— Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut avattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin olisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli muistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin jalokivikauppiaalle.
— Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.
He läksivät, ja muutamia minuutteja myöhemmin he astuivat Montaran kauppaan.
Kun Bertin oli viettänyt koko elämänsä läheisessä ystävyydessä naisten kanssa ja ollut kiintynyt heihin, kun hän oli tehnyt huomioita heistä ja tutkinut heitä, aina ollut tekemisissä heidän kanssaan, kun hänen oli pitänyt saada selville ja keksiä heidän makunsa, tuntea niinkuin hekin heidän pukunsa, muotikysymykset, kaikki heidän yksityiselämänsä vähäpätöiset yksityiskohdat, niin hän oli vihdoin päässyt sille asteelle, että hänellä oli usein samallaisia aistimuksia kuin heillä, ja hän tunsi aina astuessaan johonkin noista kauppapuodeista, joissa myydään heidän kauneuttansa viehättäviä ja hienoja pikkuesineitä, melkein samanlaista huvia kuin mikä sai heidät itsensäkin väräjämään. Häntä huvitti niinkuin heitäkin nuo pienet sirot esineet, joilla he koristautuvat; kankaat viehättivät hänen silmiään, pitsit houkuttelivat hänen käsiään koskettelemaan niitä, kaikkein vähäpätöisimmätkin korukapineet kiinnittivät hänen huomiotaan. Jalokivikaupoissa hän tunsi näytelasikkoja kohtaan jonkinlaista uskonnollista kunnioitusta aivankuin ylellisen, hurmaavan pyhäkön edessä; ja tummalla veralla peitetty pöytä, jolla kultasepän notkeat sormet vierittivät välkähteleviä, kallisarvoisia kiviä, oli hänestä eräänlaatuista arvoa ansaitseva esine.
Kun hän oli pyytänyt kreivittären ja hänen tyttärensä istuutumaan tämän vakavan huonekalun eteen, jolle kumpikin heistä asetti kätensä luonnollisin liikkein, ilmoitti hän kauppiaalle, mitä hän halusi; hänelle näytettiin pienten kukkien malleja.
Sitten levitettiin hänen eteensä safiireja, joista piti valita neljä. Se kesti kauan. Molemmat naiset kynnen kärjellä kääntelivät niitä veralla, ottivat sitten käteensä varovaisesti, katselivat päivää niiden läpi, tutkivat niitä oppineella ja intohimoisella tarkkaavaisuudella. Kun oli asetettu syrjään ne, jotka he olivat eroittaneet, tarvittiin kolme smaragdia lehtiä varten, ja sitten aivan pieni briljantti, joka värisisi keskessä kastepisarana.
Silloin Olivier, jota antamisen ilo hurmasi, sanoi kreivittärelle:
— Tahdotteko tehdä minulle mieliksi ja valita kaksi sormusta?
— Minäkö?
— Niin, toisen itsellenne, toisen Annettelle. Sallikaa minun antaa teille nämä pienet lahjat Roncièresissa viettämieni kahden päivän muistoksi.
Kreivitär kieltäytyi.
Taiteilija pyysi pyytämistään. Seurasi pitkä keskustelu, sanojen ja perusteiden taistelu, jossa Bertin lopuksi ei kuitenkaan ilman vaivaa, — pääsi voitolle.
Tuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa, toiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin, joiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki mahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten väliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla poimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa ne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla ne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti ensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.
Aika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä, joka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja vaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen, oivallinen nautinto naisen sydämelle.
Sitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta pysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka piti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.
Olivier nousi riemusta säteilevänä.
— Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita toimitettavana; lähden siksi matkoihini.
Mutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona kauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän vaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.
He kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan lahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita olivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen kimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät nopeasti läpi tuon "kello-viiden" ihmisjoukon, joka mittelee katukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea ja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän surunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon voimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen kanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen, jonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo kuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen, imartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän naisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä, se pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin silloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen omaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita Annette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan hänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin vaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi, hän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle nuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli: "Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi." Yhtäkkiä välkähti hänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa ehdoton pakenemisen halu.
Hän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa, tässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka eivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin oikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja aiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden ohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa oli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö? Oo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta mielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä yhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän niin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä, että tulisi rakastetuksi.
— Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.
Annette kysyi levottomana:
— Mikä sinun on, äiti?
— Ei mikään, sinähän tiedät, että isoäitisi kuolemasta saakka minulla on usein näitä heikkoudenkohtauksia.
Piintyneet päähänpistot ovat parantumattomien tautien tavoin kalvavan sitkeitä. Kun ne kerran ovat päässeet sieluun, ne raatelevat sitä, ne eivät anna sille enää vapautta ajatella mitään eikä mieltyä mihinkään asiaan. Niinpä kreivitär, mitä hän tekikin kotonansa taikka muualla yksin tahi ihmisten ympäröimänä, ei voinut enää irroittaa itsestään sitä ajatusta, joka oli hänet vallannut palatessaan tyttärensä rinnalla kotiin: "Onko mahdollista, että Olivier, nähdessään heidät melkein joka päivä uudestaan ei haluaisi lakkaamatta mielessään verrata heitä?"
Varmasti hänen täytyi se tehdä vastoin tahtoaan, aina jatkuvasti, koska hänen mielessään kummitteli tuo yhdennäköisyys, joka ei hetkeksikään unhoittunut, jota vielä lisäsi ennen aikaan tavoiteltu eleiden ja sanojen jäljittely. Joka kerta kun Bertin astui sisään, ajatteli kreivitär tätä rinnanasettelua, hän luki sen taiteilijan katseista, arvasi sen ja selitti sitä sydämessään ja päässään. Silloin häntä kiusasi tarve piiloittautua, hävitä ja olla enää näyttäytymättä tyttärensä läheisyydessä. Hän kärsi muuten kaikin tavoin siitä, ettei tuntenut enää olevansa kotonaan talossaan. Se pahastuminen asemansa menettämisen johdosta, jota hän oli tuntenut sinä iltana, jolloin kaikkien silmät katselivat Annettea kuvan edessä, lisääntyi, jatkui ja hermostutti häntä välistä. Hän saarnasi itselleen lakkaamatta tuota sisällistä vapautumisen tarvetta, tuota tunnustamatonta halua lähettää tyttärensä pois luotaan, aivan kuin häiritsevän ja itsepäisen vieraan, ja hän työskenteli siihen suuntaan, itsetiedottomalla oveluudella, uudestaan sen tarpeen vallassa, että saisi edes taistellen säilyttää vielä, kaikesta huolimatta, rakastamansa miehen.
Koska hän ei voinut liiaksi jouduttaa Annetten naimisiinmenoa, jota heidän äskeinen surunsa vielä vähän viivytti, niin pelkäsi hän epäselvästi ja kovasti, että joku tapahtuma, mikä tahansa, aiheuttaisi tämän suunnitelman raukeamisen, ja hän koetteli melkein vastoin tahtoaan saada tyttärensä sydämessä syntymään lempeä markiisia kohtaan.
Kaikki se ovela diplomatia, jota hän oli käyttänyt jo niin kauan aikaa säilyttääkseen Olivierin itsellään, sai hänessä nyt uuden, hienomman, salaisemman muodon, ja se kehittyi yrityksessä saada nuoret mieltymään toisiinsa, ilman että nämä kaksi miestä tapaisivat toisiaan.
Kun maalari, joka oli tottunut työskentelemään aamupäivin, ei syönyt aamiaista koskaan ulkona eikä tavallisesti pitänyt muuta kuin iltakutsuja ystävilleen, niin pyysi kreivitär usein markiisin aamiaiselle. Tämä saapui levittäen ympärilleen aamuratsastuksen pirteyttä, jonkinlaisen aamuilman tuulahduksen. Ja hän puhui iloisesti kaikista ylhäisön asioista, jotka näyttävät joka päivä leijailevan Bois de Boulognen teillä hevosurheilua harrastavan ja loistavan Parisin hienoston aamuhetkien yllä. Annette kuunteli häntä huvitettuna, hän mieltyi markiisin jokapäiväisiin mielihommiin, jotka tämä näin hänelle kertoi, aivan tuoreina ja aivan kuin hienon sävyn vernissoimina. Nuorten läheinen tuttavuus rakentui heidän välilleen, jonkunlainen harras ystävyys, jota yhteinen ja intohimoinen mieltymys hevosiin luonnollisesti lujitti. Hänen lähdettyänsä kreivitär ja kreivi ylistivät taitavasti markiisia, sanoivat hänestä mitä sanoa piti, jotta nuori tyttö ymmärtäisi riippuvan yksinomaan hänestä itsestään, tahtoiko hän mennä naimisiin markiisin kanssa, jos tämä häntä miellytti.
Anette oli muuten nopeasti käsittänyt sen, ja, harkiten lapsellisen viattomasti, piti aivan selvänä sitä, että ottaisi miehekseen tämän kauniin pojan, joka antaisi hänelle, muiden tyydytysten ohessa, senkin, jota hän piti kaikkia muita parempana, nimittäin tilaisuuden ratsastaa joka aamu hänen rinnallaan hurjaa vauhtia puhdasverisen selässä.
He huomasivat eräänä päivänä olevansa kihloissa, aivan luonnollisesti, vaihdettuaan käden puristuksen ja hymyilyn, ja tästä avioliitosta puhuttiin niinkuin aikoja sitten päätetystä asiasta. Silloin markiisi alkoi tuoda lahjoja. Herttuatar kohteli Anettea kuin omaa tytärtään. Siis koko tämä asia oli lämmitetty yhteisestä sopimuksesta pienellä läheisen ystävyyden tulella, päivän rauhallisina hetkinä, ja markiisi, jolla oli muuten paljon muita hommia, suhteita, palveluksia ja velvollisuuksia, tuli harvoin käymään illalla.
Silloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko ystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään kupin teetä 10 ja 12 välillä.
Heti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä kalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui. Bertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota ei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus: "On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät toistemme vieressä."
Bertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän ilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi toisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan rasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään kouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei ollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa huvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä esineitä.
Jo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär oli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin hymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli asettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan epäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!
Taiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen johtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen astumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin esiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta asianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de Farandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli ainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän taas toivoi vielä erehtyneensä.
Oh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin hänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä, puhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta häneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin näin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan hänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen rakkauden.
Tämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän oli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12 vuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut lopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja intohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä sydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean ja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut siinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua ystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun turvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa rakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle on tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä omistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että toiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa päivissä melkein vieraaksi!
Vieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin sanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli jotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä, voittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein mitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.
Bertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan enemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi Annetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi kyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman, mutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien tapahtumien ja sattumien varaan.
Hän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista näiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta hienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin yhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun, niin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja kun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille varattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät arvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.
Annette ei muuten puhunut koskaan hänen läsnäollessaan markiisi de Farandalista. Tekikö hän tämän jonkinlaisesta vaistomaisesta häveliäisyydestä, vaiko ehkä jostakin noista salaisista naissydämen sisäisistä näkemyksistä, jotka saattavat heidät aavistamaan, mitä he eivät tiedä.
Viikot seurasivat toisiaan mitään muuttamatta tässä elämässä, ja syksy oli tullut tuoden mukanansa eduskunnan istunnot aikaisempaan kuin tavallisesti valtiollisten vaarojen vuoksi.
Istuntojen uudestaan avaamisen päivänä, kreivi de Guilleroyn piti viedä tähän tilaisuuteen rouva de Mortemainin, markiisin ja Annetten aamiaisen jälkeen, joka syötiin heillä. Ainoastaan kreivitär, joka oli yksinäistynyt yhä kasvavaan suruunsa, oli selittänyt jäävänsä kotiin.
Oltiin noustu pöydästä, juotiin kahvia suuressa salongissa, oltiin iloisia. Kreivi, joka oli onnellinen parlamentintöiden uudestaan alkamisesta, hänen ainoasta huvistaan, puhui melkein henkevästi nykyisestä tilanteesta ja tasavallan vaikeuksista; markiisi, lopullisestikin rakastuneena, vastasi hänelle innokkaasti, katsellen Annettea; ja herttuatar oli melkein yhtä paljon tyytyväinen veljenpoikansa tunteenilmauksiin kuin hallituksen ahdinkotilaan. Salongin ilma oli täynnä ensi kerran uudestaan sytytettyjen lämpöjohtojen synnyttämää voimakasta lämpöä; sitä huokui kankaista, matoista, seinistä, ja siihen purkautui nopeasti tukehtuneiden kukkien tuoksu. Tässä suljetussa huoneessa, johon kahvi myös levitti hyvää tuoksuansa, oli jotakin perin tuttavallista, kodikasta, ja tyydytettyä, kun ovi avattiin Olivier Bertinille.
Hän pysähtyi kynnykselle, niin ällistyneenä, että hän oli kahdenvaiheilla astuako sisään, vai ei, ällistyneenä kuin petetty aviomies, joka näkee vaimonsa rikoksen. Sekava viha ja mielenliikutus tukehduttivat häntä niin kovasti, että hän tunsi rakkauden kalvaman sydämensä sykinnän. Kaikki mitä häneltä oli salattu, ja mitä hän oli itseltään salannut, selveni hänelle nyt nähdessään markiisin asettuneena taloon sulhasena!
Hän oivalsi katkeruudesta vavahtaen kaikki, mitä hän ei tahtonut tietää ja mitä hänelle ei uskallettu sanoa. Hän ei kysynyt itseltään ollenkaan, miksi häneltä oli salattu kaikki tämä naimisiinmeno. Hän arvasi sen; ja hänen silmänsä, jotka kävivät koviksi, kohtasivat kreivittären, joka punastui. He ymmärsivät toisensa.
Kun hän oli istuutunut, vaikenivat kaikki hetkisen, hänen odottamaton tulonsa oli herpaissut ajatuksien lennon, sitten herttuatar alkoi puhua hänelle; Bertin vastasi lyhyesti, oudosti sointuvalla, äkkiä muuttuneella äänellä. Hän katseli ympärilleen, näitä ihmisiä, jotka alkoivat uudestaan jutella ja arveli itsekseen: "He ovat pettäneet minua, he saavat sen maksaa." Hän oli siitä suuruksissaan erittäinkin kreivittärelle ja Annettelle, jonka viattomasta teeskentelystä hän yhtäkkiä pääsi selville.
Kreivi huudahti katsahtaen silloin kelloa:
— Oh, Oh. On aika lähteä.
Sitten kääntyen maalariin hän virkkoi:
— Me lähdemme parlamentin istuntojen avajaisiin. Vaimoni jää yksin tänne. Tahdotteko seurata meitä; se olisi meistä erittäin hauskaa?
Olivier vastasi kuivasti:
— En, kiitos, teidän kamarinne ei houkuttele minua.
Annette lähestyi silloin häntä ja ottaen iloisen ilmeensä lausui:
— Oi, tulkaahan toki, rakas mestari! Minä olen varma siitä, että te tulette huvittamaan meitä paljon enemmän kuin edustajat.
— En, totisesti en. Teillä kyllä tulee olemaan hauskaa ilman minuakin.
Kun Annette arvasi hänet tyytymättömäksi ja harmistuneeksi, niin pyysi hän pyytämistään, näyttääkseen herttaiselta.
— Mutta tulkaa kuitenkin, herra maalari. Minä vakuutan teille, että minä en voi olla ilman teitä.
Muutamia sanoja tipahti Bertinin suusta niin voimakkaasti, ettei hän voinut enää niitä pysähdyttää eikä lieventää niiden sävyä.
— Pyh! Te voitte tulla toimeen ilman minua niinkuin kaikki muutkin.
Annette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:
— Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.
Taiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka näytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän virkkoi:
— Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.
— Miksi sitten?
— Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän kuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä sinuttelemista minun suustani.
— Kreivitär kiirehti sanomaan:
— Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette mene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että hän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.
Kreivi huusi:
— No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.
Ja ne, joiden piti seurata häntä, nousivat, lähtivät hänen kanssaan tavanmukaisesi puristettuaan kättä ja annettuaan lähtösuudelmat, joita muuten herttuatar, kreivitär ja hänen tyttärensä vaihtoivat joka kerran tavatessaan, samoin kuin joka kerran erotessaan.
He jäivät yksin, Bertin ja kreivitär, seisomaan suljetun oven gobeliiniverhojen taa.
— Istukaa, ystäväni, sanoi kreivitär lempeästi.
Mutta Bertin virkkoi melkein kiivaasti:
— En, kiitos, minä lähden myöskin. Kreivitär kuiskasi rukoilevana:
— Oi, miksi?
— Siksi ettei tämä ole minun aikani, näyttää siltä. Pyydän anteeksi teiltä, että tulin ilmoittamatta.
— Olivier, mikä teidän on?
— Ei mikään! Minä kadun vain, että olen häirinnyt järjestettyä huvitilaisuutta.
Kreivitär tarttui hänen käteensä.
— Mitä te tarkoitatte? Sehän oli heidän lähtöhetkensä, koska he tulevat olemaan läsnä istuntojen avajaisissa. Minä jäin. Teillä päinvastoin on ollut aivan onnellinen ajatus tullessanne tänään, jolloin olen yksin. Bertin virnisti.
— Onnellinen ajatus, niin minulla on todellakin ollut onnellinen ajatus.
Kreivitär tarttui hänen molempiin ranteisiinsa, ja katsoen häntä syvästi silmiin, hän kuiskasi hiljaisella äänellä:
— Tunnustakaa minulle, että te rakastatte häntä. Bertin vapautti kätensä, koska hän ei enää voinut hillitä kärsimättömyyttään:
— Mutta te olette hullu tuota samaa ajatusta hokiessanne!
Rouva de Guilleroy tarttui hänen käsivarsiinsa, ja sormet puristettuina hänen hihoihinsa, rukoillen häntä, lausui:
— Olivier! tunnustakaa! tunnustakaa! Tahdon mieluummin saada tietää, minä tahdon mieluummin… Oh, te ette ymmärrä, minkälaiseksi minun elämäni on muuttunut.
Bertin kohautti olkapäitään:
— Mitä minä voin siihen. Onko minun vikani, että teidän päänne menee pyörälle!
Kreivitär piti hänestä kiinni, veti hänet toiseen salonkiin, taaemmaisempaan, jossa ei heitä kuultaisi. Hän laahasi Bertiniä takin kankaasta kiinni pitäen, takertuneena häneen, läähättäen: Vietyänsä hänet pienelle pyöreälle sohvalle saakka, hän pakotti Bertinin siihen istuutumaan ja asettui itse hänen viereensä.
— Olivier, ystäväni, ainoa ystäväni, rukoilen teitä, sanokaa minulle, että rakastatte häntä. Tiedän sen, tunnen sen kaikesta, mitä te teette, en voi sitä epäillä, menehdyn siitä, mutta tahdon tietää sen teidän suustanne!
Kun taiteilija vastusteli vielä, niin vaipui kreivitär polvilleen hänen jalkojansa vasten. Hänen äänensä korisi.
— Oh! ystäväni, ystäväni, ainoa ystäväni, onko totta, että rakastatte häntä?
Taiteilija huudahti, koettaessaan nostaa häntä ylös:
— Ei ole, ei totisesti ei! Vannon teille, että ei ole totta.
Kreivitär ojensi kätensä hänen suutaan kohti, painoi sormensa sen eteen, sulkeakseen sen, ja sopersi:
— Ooh, älkää valehdelko. Minä kärsin liiaksi! Sitten antaen painua päänsä tämän miehen polville hän alkoi nyyhkyttää.
Bertin ei nähnyt kuin hänen niskansa, suuren joukon vaaleita hiuksia, joihin sekaantui paljon valkeita hiuksia ja hänet valtasi ääretön sääli, ääretön tuska.
Tarttuen täysin kourin tähän runsaaseen tukkaan hän kohotti kreivittären voimakkaasti ylös, kääntäen itseänsä kohti kaksi epätoivoista silmää, joista kyyneleet tipahtelivat. Ja sitten painaen näille vedentäyttämille silmille huulensa kerta toisensa perästä hän toisti:
— Any! Any! rakas, rakas Anyni!
Silloin kreivitär, koettaen hymyillä ja puhuen samallaisella epäröivällä äänellä kuin lapset, joita suru tukehduttaa, sanoi:
— Oh, ystäväni, sanokaa minulle ainoastaan, että te rakastatte minuakin vielä hiukan.
Bertin alkoi uudestaan suudella häntä!
— Kyllä, rakastan teitä, rakas Anyni!
Rouva de Guilleroy nousi, istuutui hänen viereensä, tarttui uudestaan hänen käsiinsä, katseli häntä ja haastoi hellästi:
— Olemme jo niin kauan rakastaneet toisiamme. Sen ei pitäisi näin loppua.
Bertin kysyi, pusertaen häntä rintaansa vasten:
— Miksi se loppuisi?
— Koska olen vanha ja Annette on liiaksi sen näköinen, kuin minä olin, silloin kun te tutustuitte minuun!
Silloin taiteilija kämmenellänsä sulki tuon valittavan suun sanoen:
— Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että erehdytte!
Kreivitär toisti:
— Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!
— Bertin hoki:
— Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin surullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:
— Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule olemaan hauskat.
— Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.
Pari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi salonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.
Kello löi.
— Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär, teidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole rauhallisia!
Bertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen aikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin molempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.
— Hyvästi ystäväni.
— Hyvästi, ystävättäreni!
Ja oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.
Hän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin, alkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun saatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan kuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin, hän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin ruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset voimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi kotiinsa miettimään.
Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä Monceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen, joka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan oli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon huonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen, vastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut itsellensä tunnustaa.
Mitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt naimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä kaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi mitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.
Hän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle koskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin, sillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää kynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia, ja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen, kauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan, rinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin voimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä; koko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja hänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma muistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle muiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen. Entä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä ja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja, ja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä haltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä ateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa kuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen ilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet nauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.
Hän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut häntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa miehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman. Tämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja nyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen rakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta sisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama rakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka saa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää, hän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä osakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön ihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen menisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta, sitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu ulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä voimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä hermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä pitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin juhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan auenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla entistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja suuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen muinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja jota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle ja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan nähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin hän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette kankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille kasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot olivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen vallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin tunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle, niinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin virrassa lipuva alus kuuluu laineelle!