The Project Gutenberg eBook ofLukemisia lapsille 3This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lukemisia lapsille 3Author: Zacharias TopeliusRelease date: April 24, 2016 [eBook #51853]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 3 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lukemisia lapsille 3Author: Zacharias TopeliusRelease date: April 24, 2016 [eBook #51853]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Lukemisia lapsille 3
Author: Zacharias Topelius
Author: Zacharias Topelius
Release date: April 24, 2016 [eBook #51853]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 3 ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Z. Topelius
Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
Werner Söderström, Porvoo, 1893.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi.Noora, joka ei tahtonut olla lapsi.Paimentyttö.Tyttö marjassa.Vuoden-ajat.Tomu.Pudonnut kenkä.Turun linnan tonttu-ukko.Ulpukka.Metsästäjän ensimmäinen saalis.Pellava.Kalle ja Kaisa.Varro vähän.Koivun mahtavat toiveet hiirenkorva-ajalla.Kuinka Prithiof ratsasti Vapunpäivänä."Parempi" ja "huonompi".Peikkojen joulu.Kun on Juhannus.Kukkain haltian ja Aallottaren satuja.Totuuden helmi.Jouluyö.Pienten lintujen valitus.Kauniinta metsässä.Heinänteko.Satu Lillin nenästä.Koivu ja tähti.Merimiehen koti-ikävä.Suuria, kirkkaita tähtiä.
Historia, jonka nyt kerron, on hyvin lyhyt, mutta niin merkillinen, että siitä niin suuret kuin pienetkin selvästi näkevät, miten Jumala tahtoo, että lasten tulee pitää kunniassa vanhempiansa. Sillä lasten kiittämättömyys ja halveksiminen vanhempia kohtaan on kaikkein suurin synti ja sitä varmaan kovasti rangaistaan, ell'ei tänään tai huomenna, niin ainakin vast'edes, kun lapset kasvavat suuriksi.
Tämäkin on vain vanha historia, jota moni jo on kertonut ennen minua, mutta kyllä sitä kannattaa kuulla vieläkin kerran.
Oli mies ja vaimo, joilla oli luonansa vanha isä, ja heillä oli itselläänkin lapsia. Vanha ukko, se isänisä, oli jo ihan harmaa sekä niin vanha ja heikko, ett'ei hän jaksanut vakavasti pitää kättänsä, jos siihen otti jotakin.
Kun hän istui pöydässä syömässä muiden kanssa, ei hän saanutkaan lusikkaa viedyksi suuhunsa kaatamatta keittoa päällensä. Se ei muiden mielestä ollut sopivata. He sentähden sitoivat ukolle kaulaan ruokaliinan niinkuin pikku lapselle. Mutta ukon kädet vapisivat sittekin ja hän yhä läikytteli keittoa puhtaalle ruokaliinalle. Vaan eihän hän sitä osannut estää.
Mies ja vaimo olivat kiittämättömät ja kovasydämmiset. He eivät muistelleet, miten paljon vaivaa ja puuhaa heidän vanhempansa olivat heistä nähneet silloin, kuin he olivat pienet ja taitamattomat, Sentähden he sanoivat ankarasti: "jos ukko ei lakkaa tuhraamasta ruokaliinaa, niin saa hän syödä tuolla nurkassa yksinään."
Mutta ukko ei voinut sitä auttaa, hän oli niin vanha. Sentähden nuo armottomat ihmiset panivat hänet nurkkaan ja antoivat hänelle puukaukalon; ukko sai siitä päivästä alkain istua nurkassa syömässä yksin, mutta mies ja vaimo söivät pöydässä kuten ennenkin.
Se hyvin suretti vanhaa ukkoa, sillä raskastapa on nähdä itseään vanhana halveksittavan ainoastaan vanhuuden tähden ja omain lastensa puolelta. Kiittämätön sydän on raskain taakka, kuin maa päällään kantaa.
Mutta ukko kuitenkin istui nurkassaan ja itki niin hiljaa, ett'ei kukaan nähnyt kyyneliä, jotka juoksivat pitkin kurttuisia kasvoja alas lumivalkoiselle parralle. Ainoastaan Jumala, joka näkee kaikki, näki myöskin vanhuksen surun ja ihmisten kovuuden, ja hän tiesi keinon nöyryyttää armottomat.
Eräänä päivänä istui ukko, kuten tavallista, nurkassansa; mies ja vaimo istuivat pöydässä ja lattialla istui heidän pieni nelivuotinen poikansa vuoleksien puupalasta. Mies kysyi häneltä: "Mitäs nyt teet, poikaseni?"
Poika vastasi: "minä vuolen kaukaloa."
"No, mitäs sillä teet?" kysyi isä.
"Kun te, isä ja äiti, tulette vanhoiksi, panen minä teidät nurkkaan syömään kaukalosta, niinkuin ukko nyt syö."
Mies ja vaimo katsoivat silmäkkäin, ja Jumala avasi heidän silmänsä, niin että he näkivät suuren syntinsä ja kiittämättömyytensä, ja heistä tuntui omantunnon ääni puhuvan lapsen suun kautta, sanoen: "jos te ylönkatsotte vanhempianne heidän vanhuudessansa, niin teidän lapsenne katsovat teitä ylön, kun kerran vanhenette."
Ja molemmat menivät itkien nurkkaan ukon luo, syleilivät häntä ja sanoivat: "Anna anteeksi, me olemme tehneet niin pahasti sinua kohtaan! Täst'edes pitää sinun istua meidän kanssamme pöydässä ja paraassa paikassa. Sillä nyt me tiedämme, ett'ei koskaan pidä unhotettaman pyhää ja kaunista neljättä käskyä: 'kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs sinulle hyvin kävis ja sinä kauan eläisit maan päällä'."
"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.
Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö. Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket, jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti, mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö. Se oli rumasti tehty.
"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.
"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi. Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä luulet, Selma?"
Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä: "niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."
Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.
Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi. Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka, joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa, niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin tahallaan.
Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli. Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen, miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.
Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä. Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt, ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti; se näytti hyvin hauskalta.
Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle, kun olen suuri tyttö?"
Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen, ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"
Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"
Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla, kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?" Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa, muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään: "mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään muuta ystävää kuin minä itse."
Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi, siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme takaisin kesäiseen iloomme!"
Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään, katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala, että saamme olla hänen lapsiansa!"
Mä läksin ulos aamulla,Kun kirkas päivä koitti.Ohuissa olin vaatteissa,Ja tuuli metsää soitti.Tie ohitseni luisti vain,Ja metsä juoksi vastahain.Hei, heijuu, hei!Ja soi joka ainoa oksa
Pussissa oli leipänenJa uljuutta, ei huolta.Ja karja kulki korpehenHarjumme tätä puolta.Mua suuri kuusi katseli,Ja puro riemuin lauleli.Hei, heijuu, hei!Ja soi joka ainoa oksa.
Kanerviin istuin kankaallenSukkaani kutomahanJa mietin, onko yhtään, kenMua ehtii muistamahan.Niin muistin äiti vainajaa…Ken kotona nyt asustaa?…Hei, heijuu, hei!Ja soi joka ainoa oksa.
Tulipa kuuma päivä, kas!Kärpästä lensi, parmaa.Vajosi suohon kellokas;Ei kättä vahvaa, varmaa.Hei, tartuin silloin sarviin sen,Se kirkontornin painoinen.Hei, heijuu, hei!Ja soi joka ainoa oksa.
Kun lehmä pääsi kuivallen,Niin otso näkyi tiellä.Löin häntä; hänpä ymmärs sen,Hän seisoi ujomiellä.Pois lötkötti hän viitaan päin:Mitäpä hän mun lehmälläin?Hei, heijuu, hei!Ja soi joka ainoa oksa.
Hei, sadetta en pelkää vainJa nälkää kanssa karjan!On pehmyt lato suojanain:Punaisen poimin marjan;Purosta kahvimyllyn saan;Jumala muistaa poloistaan.Hei, heijuu, hei!Ja soi joka ainoa oksa.
Yksinpuhe.Metsäseutu järven rannalla.
Maria(tulee keveässä kesäpuvussaan, päässä paimenhattu, kori käsivarressa, heitellen sormisuukkosia jollekin, jota ei näy).
Hyvästi, äiti, hyvästi, hyvästi! Siellä hän vielä seisoo rappusilla ihmetellen, mihin minä lähden metsään eksymään. Hyvästi, hyvästi! ei minulla ole mitään hätää eikä vaaraa, minä vain lähden poimimaan vaapukoita päivälliseksi. Vaapukoita ja maitoa, ah, sepä on suloista!
Onpa nyt aikaisin aamusilla, ja kaste kimaltelee helminä ruohokossa. Aurinko on vielä jotenkin alhaalla; mutta kyllä se nousee ylemmäksi. Hän vain ei nuku liian myöhään, eikä hän väsykään koskaan. Minä tahtoisin olla kesän auringon kaltainen: aikainen ja kirkassilmäinen minä tahtoisin olla, hellästi ja lämpimästi minä tahtoisin katsella sekä hyviä että pahoja.
Miten ihanata on kuitenkin olla aikaisin ylhäällä, kun silloin koko maailma loistaa terveydestä ja nuoruudesta! Yöllä oli niin pimeä, kun on näet jo syyspuoli, ja minä luin eilisiltana sata ja kaksikymmentä tähteä. Tulipa silloin surullinen ajatus mieleeni. Minä mietin: katsos, nyt hukkuu ja häviää kaikki kauneus maan päältä! Mutta nyt, kun kaikki elää ja säteilee, en enää muistakkaan lyhyttä suruani. Minä olen niin iloinen, niin iloinen; minä tahtoisin olla peipponen ja kiikkua niin korkealla koivun oksilla. Taikka… niin se juuri on, minä tahtoisin panna käteni ristiin ja sanoa: minä kiitän sinua, hyvä Jumala, että olet luonut maan niin kauniiksi ja suonut meille sen armon, että saamme palvella ja kunniottaa sinun kaikkivaltaasi!
Katsos, miten tyyni hän nyt on, tuo kirkas järvi! Vaan osaapa se myrskytäkin… huh, miten valkoinen se silloin osaa olla vihasta! Mutta nyt on hän kaikkein kirkkain pöytäpeili, ja pikku kalat hyppivät päivänpaisteessa. Tuolla saaren rannassa uiskentelee vene; oh, jopa hänet tunnenkin, se on meidän veneemme ja Fridolf siellä lappaa verkkojansa salmesta. Lähellä venettä uiskentelee sorsa poikaparvensa kera. Yksi, kaksi, kolme… seitsemän niitä on, minä näen ne aivan selvään. Veneen airot ovat ihan hiljaa, Fridolf nostaa hiljaa pyssynsä. Mitä hän aikoo? Ryhtyykö hän todellakin ampumaan noita lintu raukkoja? Fridolf! Fridolf!… Hän ei voi kuulla niin pitkän matkan takaa. Huh, miten minua pelottaa! Eikö satu yhtään armeliasta paarmaa, joka voisi purra häntä käteen juuri silloin, kuin hän aikoo lauaista? (Hän peittää silmänsä käsillään. Kuuluu pyssyn pamaus etäältä. Maria katsahtaa ylös.)
Puh! nyt se pamahti. Voitto! voitto! Kaikki seitsemän lentää pois; Fridolf on ampunut ohitse! Maltappas, sinä salamurhaaja, kyllä saat kuulla, kun minä kotiin palaan!
Mutta mitä mä ajattelenkaan, kun en vielä ole poiminut ainoatakaan marjaa! (Hän poimii.) Mansikat ja muuramet ovat jo olleet ja menneet, ja maaramet eli mesimarjat ovat täällä hyvin harvinaisia. Mustikoita kyllä voisi saada, ja jo alkavat puolatkin kypsyä. No, jospa poimisin variksenmarjoja, niin kyllähän korini pian täyttyisi. Mutta eipäs; kun tahdotaan tehdäyksiasia kunnolla, niin ei pidä alottaakahta. Vaapukkapuuroa, vaapukka-kreemiä, vaapukoita maidon kanssa, vaapukkamehua veden seassa juoda, kun ollaan sairas, ja vaapukkateetä, kun ollaan vilustunut… kas niin, näissä pensaissa kasvaa kokonainen ansioluettelo. Ja sitte vielä ehkä kermankin kanssa… niin, työmies on palkkansa ansainnut. Jospa nyt vain tietäisin paraan tien. Kas, siinä se temppu on, mihin päin maailmassa mennään. (Niiaa.) Olkaa hyvä ja sanokaa, hyvä herra Leppäkanto, pitääkö minun astua tätä rantatietä?… Ah niin, hän tietysti on yksissä neuvoin meren kanssa, hän rakastaa vetelää tavaraa, ja sentähden hän myöntävästi nyökkäilee. (Niiaa.) Mutta antakaa anteeksi, hyvä herra Kaislanen, mitä te sanotte?… Hän kumartaa… nöyrin palvelijanne, hän kumartelee ja kursailee lakkaamatta, hän hyväksyy mitä hyvänsä. Se kyllä on hyvin kohteliasta, matta eipä siitä juuri viisastu. Ehkäpä herra Koivuliini osaa minua hyvästä tahdostaan neuvoa. Mitä? Hän pudistaa pitkää, vihreätä, käherrettyä tukkaansa, ja se merkitsee: hyvä Maria, sinä voit itse hoidella itseäsi. Kiitoksia hyvin paljon! Eikö ole enää ketään, ken näyttäisi minulle tietä? Tuskinpa maksaa vaivaa kysyäkään herroilta Tuomiselta, Tammeliinilta, Haapalaiselta, Lehmukselta tai Vaahteraiselta, ja kukapa uskaltaisi edes kääntyäkään metsän ylimysten, Kuuselan, Mäntysen tai Honkoliinin puoleen! Mutta kukas minua hameen helmoista tempoo? Ah, sehän onkin vanha ystävämme, kyyryselkäinen, pienimyhkyräinen pikku Katajainen, niin hyödyllinen ja kuitenkin niin halveksittu ja hyljeksitty tässä maailmassa. Olkaa hyvä, neuvokaa minua. Mielelläni, vastaa hän. Tyttö, sanoo hän, astu suoraa tietä elämän läpi, nosta hameesi helmat äläkä huoli yhtään muutamista kannoista, kivistä, kaatuneista puunrungoista tai joistakuista metsään levitetyistä hämähäkin verkoista.
Kiitoksia, Katajainen. Mutta olkaa hyvä ja sanokaa, onko täällä käärmeitä ruohokossa. On niitä, vastaa hän. Niin minä varustaudun puolustamaan itseäni. Minä otan pienen linkkuveitseni — antakaa anteeksi, herra Pihlaja — ja leikkaan kepin käteeni. Kas niin, nyt on minulla hyvä ase noitia ja petoja vastaan. Rohkeutta minulta ei puutu ja… riks, raks, mikä siinä rasahtelee kaatuneen haavan luona?
Oh, metson poikahan tuossa vain juoksi sukkelin jaloin korkeassa ruohossa. Jospa minun keppini nyt olisi ollut pyssy, niin minä (tähtää) niin,enminä olisikaan ampunut häntä. Minä olisin sanonut hänelle: elä, lennä, ole vapaa ja iloinen, niinkuin minäkin; se on parempi kuin syödä sinut gurkkujen ja puolukkain kanssa ja täyttää päänaluseni sinun höyhenilläsi.
Mutta aivanhan minulta unohtuu marjain poiminta. Yks, kaks, kolme neljä, mirri soitteli selvään, mulla marjat tääll' ovat vielä. Minulla ei todellakaan ole aikaa katsoa, onko marjoissa matoja. Mikä elämä, hyvänen aika, noilla vaapukkamadoilla on! Syntyä, elää, kasvaa ja asua pienessä punaisessa tuvassa, jossa on pehmeät, mehuisat ja tuoksuvat seinät ja jossa on kaikkea yltä kyllä, niinkuin herra Hiilikoukulla pannukakku-vuoressa, se olisi monenkin mielestä suurin onni. Mutta tiedänpä siinä yhden puutteen: ei ole vapautta! Niin, ell'ei tuo mato liene toukka, joka kerran saa siivet, kun aika joutuu.
Kas, miten kauneita pensaita ja niin täynnä marjoja! Tässä on vaapukkain kotimaa, tässä on kuudes maanosa: Europpa, Aasia, Afrikka, Amerikka, Polyneesia ja Vaapukkala. Poimi, poimi, marjat vieriskelevät koriin! Koivussa istuu varis ja katselee ihmetellen häntä. Niin, katso vain, kyllä minä katsoa kestän. Souda pois saaristoon lapsille marjan poimintoon… Mikäs se oli? Orava vain, luullakseni. Hän ikäänkuin hypähti puolikuusesta latvaan asti yhdellä loikkauksella.
Aurinko nousee ylemmäksi, kaste kuivaa ja alkaa tulla kuuma metsässä. (Ottaa pois hatun päästään.) Miten yksinäistä, kaunista ja hiljaista täällä on! Jotka istuvat koko päivän kammarissaan tai astuskelevat hiekoitetuilla käytävillä kauneissa puutarhoissa, he eivät koskaan tiedä, miten hyvältä tuntuu välistä yksinkin kävellä laajassa metsässä. Ah, miten kaunis on maailma! Miten suuri on Jumala! Ja miten pieni minä olen täällä muhkeassa metsässä?
Kas sitä, nyt tarttui taaskin hameeni vaapukan varsiin. Hämähäkin verkkoja minulla on esiliinassani ja liepeissä nurmennukkaa. Enkä ole koskaan nähnyt kauniimpia vaapukoita. Kuulehan, mitä tuo varis raakkuu tuossa oksalla: pane suurimmat päälle, suurimmat päälle, saat kiitosta! Mutta tuolta pihlajasta visertää sen sijaan leppälintu: ei petosta, ei petosta! Mikä ollaan, siltä pitää näytettämänkin. Ei, pikku Maria, älä valehtele omaksi kiitokseksi, koeta ennemmin sitä ansaita!
Yksi vaapukka on tuossa suurempi kaikkia muita. Sen annan sille, jota kaikkein enimmin rakastan. Hihhei, niin ja ei, ken hän on, sitä tiedetä ei!
Olipa kerran tyttö poimimassa vaapukoita metsässä. Hänen luokseen tuli metsän nuori prinssi kuusiluolasta ja sanoi: myöppäs minulle vaapukkasi! — Mitäs niistä annat minulle? kysyi tyttö. — Minä annan sulle kultapalatsin ja prinssin-sydämmeni, vastasi prinssi. — Ei, kiitoksia, sanoi tyttö, anna mulle ennemmin voileipä, minulla on niin nälkä. — Silloin prinssi nauroi, niin että hänen sydämmensä hyppi, ja hän muuttui harakaksi, mutta se harakka lenteli oksalta oksalle koko matkan, missä tyttö astui, ja nauroi lakkaamatta. Olipa sitä nyt siinäkin nauramista.
Metsänhaltia hoi, tahdotko marjojani?
(Kaiku vastaa: marjojasi.)
Annatko mulle niistä metsälinnasi?
(Kaiku: metsälinnani.)
Ehkäpä myöskin sydämmesi?
(Kaiku: sydämmeni.)
Ei, kiitoksia vain.
(Kaiku: kiitoksia vain.)
Eipä kiittämistä. Minä menen kotiin äitin luo.
(Kaiku: kotiin äitin luo.)
Hyvästi nyt, hyvästi!
(Kaiku joka taholta: hyvästi, hyvästi, hyvästi!)
(Maria lähtee hypistellen pois.)
(Koulutytöt opettajattarelleen.)
Näyttämö esittää kouluhuonetta, jossa on kirjoitustaulu.
Henkilöt:
Saturnia.Talvi: (turkit yllä ja luistimet kädessä).Maija: Kevät (vehreä, kukitettu).Julia: Kesä (punainen, viuhka kädessä).Lucia: Syksy (keltainen, omenia muassa).
Saturnia.
Huomenta herttaisinta, jalo neiti!Kai, kunniaa ei suurta mulla lieneTunnettu olla? Olen Saturnia.Saturnus-hovimestarin mä vaimo.Tuon, joka ajan meren takapuollaHallitsee kartanoa Tähtilinnan.On kunnon ukkoni jo ijäkäsVaan raitis, rivakka. Hän pitää tähdetKäskystä korkeasta kurissaJa tarttuu pyrstötähtein kaulukseen,Kun puskea maapalloa ne mielii.Kavalat, häijyt kielet väittävätOmia lapsiansa hänen syövän.Tuo, kautta kunniani, valhe on.Mitenkä saattaa uskoa tuon kaskun,Mä kysyn vain, kun neljä tyttölastaOn sievää mulla, hänen vaimollaan?Nuo mansikkaiset neljä nähdä saatte,Töyräältä Tähtilinnan poimitut.Mä tuon ne kanssani, kun juuri heidänParhaakseen teille nöyrän pyynnön teen.Lapsista, hyvinhän sen arvannette,On monta puuhaa, murhetta ja tuskaa.Väkemme, kiertotähtein tiellä pyöriiHe usein; joskus muhvini he saavat,Auringon yli hunnuks laittavat sen:Taas kiemuroita kuuhun piirtävät,Mun valokuvakseni niitä väittäin.No niin; on mulla tytöt julman kiltit,Vaan varsin vallattomat; valitustaMaapallolta niin usein kuulen heistä,Kun isän puuhissa he täällä käy.Siis (kumartaa) kunnioitettava kunnon neiti,Mä mielin panna heidät kaikki kouluunIhmistymään. Ja kun mä en maan päälläVoi tietää koulua niin kunnollistaKuin juuri tämä teidän johtamanneAisoissa äkäpussit pitämään,Niin teen nyt teille nöyrän pyynnön, ettäMun lapseni sais ensi luokkaan tulla,Jos eivät ylemmä. Siis hyvä olkaaJa kuulustelkaa heitä! Luonnon lapsetHe ovat, kuten näette, siistimättä,Kuin lintu vapaat, vilppahat kuin tuuli.Heit' ihmistymään saakaa! Tuoss'on yksi.(Talvi tulee.)Hän vanhin tyttäreni Talvi on,Sai viime vuonna, raukka, vilutaudinJa makas alla tyynyin valkoisten!Siks iho kovin kelmeä on hällä.Vaan vakuutan, ei huonoimpia hänLuistellessa ja hiihdännässä suinkaan.Käy esiin, niiaa sievästi!… Kas niin!
Talvi.
On lunta mulla yllä,Mä talvi olenkin.Mä suksin hiihdän kylläJa liikun luistimin.Taivaani pilvet kattaa,Niin pitkä yöni on;On metsän' laulamattaJa järven' aalloton.
Vaan älä pelkää tuosta!Tulehmain lämmittääJa sallii sadun juostaJa leikit järjestää.Kun joulukuusi loistaa,Unohtuu pimeä.Turkissain kätken toistaSisartain, Kevättä.
Saturnia.
Talvesta esiin, Maija! Laiska MaijaJo, häntä nyt saa aina odottaa!(Maija astuu esiin turkeista.)Hän siinä on. Laps, joka poimit vuokkos,Ja tanssit sääskein kanssa? Kuinka jaksoiKäkönen? Eikö kuku selvään hän?Jo puro pojan myllyä kai käyttää?Sanonpa sulle, sirkkuseni, ettäJos huolimaton olet toiste, saatVähemmän tyydyttäväedistykseen.Äidille sievä kumarrus nyt tee!
Maija.
Mä olen kevään henki.Heräjän lumesta,Pois saan jääkyynelenkiJärveltä, nurmelta.On Pohjolassa täälläNiin lyhyt aikani:Kaikk' ihanuus maan päälläÄkisti haihtuupi.
Mä synnyin pohattanaKöyhässä mökissäin;Nyt olen valtiaana,Vaikk' kahleist' unta näin.Hyljätty olin aniKuin lehti lähtenyt;Vaan kukka-aarrettaniEt laskea voi nyt.
Saturnia.
Anteeksi lapsimainen kerskaus suokaa!Runoilijat on hänet pilanneet.Nyt, Julia, on vuoros!(Julia tulee).Tässä on hän,Mansikkaposki, tyttäreni kolmas.Anteeksi, hän on päivettynyt hiemanHeinässä, leikkuussa ja marjamailla!Ei käytäkkään hän päivänvarjostinta.Hengähdä, lapsi, hiukan!… No, nyt niiaa!
Julia(leyhytellen viuhkalla)
Mä kesäpäiv' olen ruusuinen,Kun niitty on sulotuoksuinen;Vien tanssiin tuulen ja lainehenkin,Saan tuoksumaan havuneulasenkin,Rukiisen ruiskukat tihutan,Kanervat kastehin saunoitan.
Eloni kaikki on tuokio vaan.Menneestä hetkest' en huolikkaan,En myös, jos syys kovin myrskyileepiJa vettä virtana viskeleepi.Reunalla lähtehen hengähdin,Ijäistä valoa uneksin.
Saturnia.
Sä hellä laps! Niin saattaa uneksia.Vaan Luciani, kuudantytön, vuoroOn nyt. Hän kuihtumuksen puvussaanVaan omenaiset poskusillaan kantaa.(Lucia tulee.)Työmuurahainen, missä nokesitNoin itses? Vai sä puit maamiehen riihtä.Puolukkahuulet häll' on, anteeks suokaa;Metsässä sieniä hän vasta poimi.No, älä pelkää, tyttö! kumarra!
Lucia.
Syys olen valju, mi sadon tuo,On kultatähkiä mulla.Suruinen sydän, mun lahjan' suoLohduksi mielesi tulla!On mulla musta ja kylmä yö;Pois puista myrskyni lehdet lyö,Ja aika kolkko on sulla.
Vaan pyhäpuvunkin syksy saa,Vaikk' irti lehdet on puista.Kuin morsian pihlaja punoittaa,Kun puidaan riemuten ruistaTaivaalla iltaisin pilkuttaaEns tähti kirkas ja kuiskuttaa:Mä aina mielin sua muistaa.
Saturnia.
Kuin näetten, on tässä kaikki neljä.Kuulusteletteko tai tahdotteko,Niin kuulustelen heitä teidän kuullen?Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?
Talvi(lukien).
Taivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.
Saturnia.
Yön tähtikirjaa oikein tavasit.No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?
Talvi(lukien kuin läksyä).
Eläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset,Krapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka…
Saturnia.
Eikö kukaan muista enempää?(Lucia nostaa käden).Lucia!
Lucia.
Skorpioni, Joutsimies, Kauris…
Talvi(keskeyttäen).
Vesimies, Kalat.
Saturnia.
Niin! Maija, kirjoitappa taululle!(Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)No, mitä kuvailee se kirjaimisto?
Maija. Kevättuulen käsialaa veden pinnalla.
Saturnia.Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.Julia, osaatko sä historiaa?
Julia.
Alussa loi Jumala taivaan ja maan.
Saturnia.
Tietääkö kenkään vielä?(Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)Mitä sitte?
Talvi.
Maa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.
Maija. Jumala sanoi: tulkoon valkeus!
Julia.
Ja valkeus tuli.
Saturnia.
Se alkuna on kaiken historian.Nyt seuraa laskutaito. Lucia,Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!
Lucia(taulun edessä).
Syys-, Huhti-, Kesä-, MarraskuullaOn päivää kolmekymmentä,Kahdeksankolmatt' Helmikuulla…
Saturnia.
Noh?(Talvi nostaa kätensä.)Talvi!
Talvi.
Vaan muilla yksineljättä.
Saturnia.
Mikä on tulos?
Lucia(laskee yhteen).
Kolmesataa kuusikymmentä viisi.
Saturnia.
Niin oikein. Jätämme muut laskutavatJa käymme luonnonhistoriaan. Siis eiköMun oppilaani osaa fysiikkaa,Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta?(Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)Sen tiesin; sillä professorin taitoOn tytöilläni luonnon kunnissa.Jätämme sen; me muutoin luomakunnanSaisimme osin lajitelluin, kuinTarjottimella teetä, etehemme.He uskonnossa luonnon raamatunLävitse osaa. Kielistä he taitaaVain laineen loiskeen, tuulen huminanJa ukkosjyryn, linnun viserryksen.Saattaisko saada erisvapautta?Kysely loppui; koulu arvostelkoon.Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan,Julia toiseen, Lucia kolmanteenJa Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!Kättänne hyvyydestä suutelemme,Kun lasten puutteita te siedätte.Opettajalle oppilas ei lahjaaSaa antaa; vaan kuin kultaomenainenHopeamaljassa on kiitossana;Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.No, onko teillä kultasanaa kellään?(Kaikki nostavat kätensä.)No niin, siis kukin lahjan antakoon!
Talvi(opettajattarelle.)
Mä hyisiksi talviksi lahjoitanLohduksesi lieden leimuavan,Suon tunnon rauhankin kultaisen,Elon taistelun ollessa myrskyisen,Ja tarjoan palkaksi vaivojenSydämmien nuorien siunauksen.
Maija.
Jos talvesi pitk' olis kuinkakin,Niin taas kevät saapuvi takaisin.Nuoruuden kukkivan ainiaanLuon askeleitasi seuraamaan,Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan,Totuuden tiet' yhä kulkemahan.
Julia.
Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa,Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.Suvipäivä kun paistavi ruusuihin,Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin.Luon' niiden sulle mä tarjoanKodin lämpöisen, sylin rakastavan.
Lucia.
Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo,Hedelmiä syys vain luontohon luo.Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,Sua viel' elon syksynä muistelevatJa kutsuvat taivahan siunauksenYlitsesi elosi illallen.
Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.
Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen, että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi, niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa. Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.
Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa. "Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään silmällä kaikkia öillä liikkujoita.
Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui. Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.
Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja ilmaiseksi."
Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan! Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut, sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.
Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa tarkoittanut.
Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua, sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan; Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.
Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina, päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.
Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti. Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta. Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa väärän epäilyksen uhrina.
Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä, että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa. Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista! Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta. Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään merkkiä hänen terävistä hampaistaan.
Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä, milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä. Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte, kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa myyräin vehkeiltä.
Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla. Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli. Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.
Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä, tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta. "Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti odottamaan.
Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne" (hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta sokuripalaa. "Tuo onminunpalani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin" hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.
Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?" Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi. Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.
Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta; sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan, väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta, eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä apua.
Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!" Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon, Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta. Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.
Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se, jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.
Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää. Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään Tomua kohtaan.
Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä koira!"
Tapaus Cargerin nurkassa. [Torimatamien tavallisimpia pysähdyspaikkojaHelsingin kauppatorilla.]
Matami Strömistuu nurkassa, edessään kori rinkelejä, kakkuja y.m.
Ensimmäinen laulu.
Kuulkaa, te poikaset kullat!Täss' olis korput ja pullat,Kaikista parahat rinkilät!Tulkaatte, saattepa maistaa!Äsken mä ennätin paistaaRanskan leivätki pehmeät!Porvoon tippoja kannan,[Leivontataidon uusia keksintöjä siilien aikaan.]Myös pipparkakkuja annan!Entäs vintiöt hempeät!
Noh, tytöt, ukot ja akat!Näättekö, täydet on vakat,Tulkaa halvalla ostamaan!Puolesta hinnasta myönnän,Kahdesta neljä jo työnnän,Hiukan tingin mä toisinaanÄlkää mun antako tässäSeisoa häpeämässä!Rakkaat ystävät, tulkaa vaan!
Ei, ketään ei tule. Tässä minä istun ja huudan ääneni sorruksiin, eikä kukaan huoli ostaa. Tänään minä toivoin tekeväni hyvät kaupat, koska tänään sattuu juuri olemaan joulun aatto. Kaikkea vielä! Kaikki ihmiset juoksevat Clopattiin ja Forsströmiin ja Ekbergiin taikka mikä niiden kaikkein ylhäisten nimi onkaan! Yksin Sipoon ukotkin juoksevat Catanista ostamaan kultahetuleisia karamelleja; eivätkä häpeäkään! Ja me köyhät rinkelimatamit saamme istua tässä, korit täynnä ja kukkarot tyhjinä. (Lyö yhteen käsiänsä.) Huh, miten on pakkanen!
No, kun en tullu kysyneeksi Sipoon ukoilta, ovatko he kuulleet mitään sisareni lapsista! Se raukka kuoli viime syksynä, enkä minä vieläkään tiedä, kuka on korjannut lapsi raukat. Minä olen, Jumalan kiitos! saanut hiukan kokoon palaneilla vehnäsillä ja happamilla korpuilla ja hoitelisin niin mielelläni sisareni tyttöä. Hänestä saisi tulla minulle tytön typykkä ja kaiken rihkamani perijä. — Mutta kas, tuossahan toki tulee yksi rouva. Nyt minä panen ensin ranttahinnan ja sitte tingin. Se juuri on rouville mieleen.
Rouva. No, hyvä matami, mitä hyvää teillä on korissa? Onko siinä mitään, joka kelpaisi lapsille?
Matami Ström. Tahdotteko koristeltuja vaiko sileitä? Sahramileipää, jossa on paljo rusinoita taikka jossa on vähä? Korvapuusteja vaiko hirvensarvia?
Rouva. Mitä maksaa rinkeli?
Matami. Neljäkymmentä penniä, mutta olkoon nyt tällä kertaa kahdestakymmenestä.
Rouva. Vai kaksikymmentä penniä? Onko moista kuultu? Tuollaisia rinkelejä minä saan Blomhergistä ja Vesterlundista kahdeksalla pennillä; mutta teidän tähtenne saatan maksaa kaksitoista.
Matami. Teidän tähtenne menköön nyt kuudestatoista.
Rouva. Saatte neljätoista.
Matami. Ei alle kuudentoista. Senhän jo maksavat paljaat jauhotkin.
Rouva. Oh, kyllä te osaatte paistaa paljaasta vedestäkin.
Matami. Hyvä rouva, puut ovat niin kalliit tänä vuonna. Kuusitoista penniä! Sillä tuskin saan yhtä pilkettäkään.
Rouva. Puitako? Miksi ette lämmitä sitte kivihiilillä?
Matami. Taikka yhtä hyvin kivillä!
Rouva. No, voisitte sitte kerjätä puitanne. Eikö meillä ole rouvasväen yhdistys? Otatteko neljätoista penniä?
Matami. Kuusitoista, kuten sanoin.
Rouva. Sitte pitäkää rinkilänne. Ne varmaan ovatkin happamet. Ikään kuin ei meillä, paremmilla ihmisillä, olisi muita menoja! Sokuri on kallistunut, kahvi on kallistunut, ja mitä luulette otettavan ihan yksinkertaisista hatunnauhoista Bolinin puodissa? (Mennessään:) Miten rahvaallakin on suuret vaatimukset! Se se on seuraus elinkeino-vapaudesta ja katuvalaistuksesta. Mutta koska nyt kerran olen niin lähellä, niin menenpähän Beckerin puotiin tinkimään, että saan uuden silkkileninkini sadasta markasta. (Menee.)
Matami(yksinään). Kyllä minä tunnen nuo armolliset rouvat. Korvoittain he panevat menemään ja teelusikoittain säästävät. Mutta tässäpä tulee pikku poika.
Poika. Mitä maksaa piparkakku?
Matami. Kaksi penniä kappale, kunnon pikku poika. Montakos tahdot?
Poika(tarjoten vaskirahaa). Olkaa hyvä, antakaa minulle kolme piparkakkua, yksi minulle, yksi Nannelle ja yksi Mimmille.
Matami. Mutta tässä on vain neljä penniä.
Poika. Ei minulla ole enempää, hyvä matami.
Matami. No, Jumala siunatkoon lapsia. Täss' on kolme piparkakkua. Anna nyt kauniisti toisille osansa.
Poika. Hyvästi, hyvä matami. (Menee.)
Matami. Hyvästi, hyvästi! Ei siitä kaupasta rikastu, mutta paljous sen tekee, sanoi entinen akka. Mitäpä voisikaan kieltää rakkailta pikku lapsilta! Niin, tietysti, kerjäläistyttöjä minä en suvaitse, en! — Mutta kas, tuossa tulee torikorppi, pradajerska. [Lupaa pyytämättömiä kaupustelijoita, enimmäkseen juutalaisnaisia, jotka arviokaupalla ostelevat maalaisilta tukuttain tavaroita.] Nyt hän on siepannut itselleen kaikki, mitä hyvää vain on ollut torilla.
Pradajerska. Kuulkaas, matami, nyt voitte juuri myödä koko korinne arviokaupassa minulle, niin pääsette kerrassaan kaikesta. Minä aion juuri lähteä Viaporiin.
Matami. Vai niin! Vai minä möisin polkuhinnasta vehnäseni teille, ja te sitte kiskoisitte nelinkertaisen hinnan niiltä vanki raukoilta. Ei toki, vaikka minä en koskaan hyötyisi enää penniäkään! Ikäänkuin minä en tietäisi, mikä ja millainen te olette!
Pradajerska(kädet puuskassa). No, mikä ja millainen minä sitte olen?
Matami. Sen minä kyllä sanon. (Laulaa.)
Toinen laulu.
Akka, joka vaihtaa, hyörii,Ostaa paljon tyhjällään;Joka kieppuu, joka pyörii,Liukas kieli lärpällään;Joka ryöstää, pauhaa, pettääPiikasia yhtenään;Joka kiskoo, nylkee, kettää,Pradajerska nimeltään.
"Onkos vanhoj' takkii herrall'?""Rouvall' vanhoj' hattuj' lie?""Mitä maksaa? Yhdell' kerrall'Vuohet, porsaat ostan mie!""Turhaan, tyttö, tingit sieltä,Kuorma on mun ostaman'!""Hölmö kansa, pois vaan tieltä,Pradajerska olenhan!"
Pradajerska. Te, kokoon painunut prenikka! Hapan, kuivanut, hiiren syömä rinkilä! Pitääkö minun kynsiä teiltä silmät päästä?
Matami. Olkaa nyt hyvällä hiljaa! Ettekö näe, että tuossa tulee poliisi ja rummuttaja?
Pradajerska. Te nokinen uuninluuta! Paistumaton tahdasmykyrä! Te… (Rummun ääni kuuluu loittoa.)
Matami. Ettekö kuule rumpua? Eivätköhän vain rummuta jotakin varastettua kalua, jonka te olette kätkenyt?
Pradajerska. Minä en ole sitä kätkenyt enkä nähnyt. Hyvästi, matami. Minä olen ihan viaton, minä en ile nähnyt hopealusikoita enkä ottanut supiturkkia. Kuulkaa hyvä kelpo matami… te juuri tarvitsisitte hyvän, lämpöisen myssyn ja minulla on ihan teille sopiva… ja jos joku kysyy minua, niin tehän ette ole minua nähnyt… ja myssyssä on oikeat silkkinauhat, sen minä takaan. Hyvästi, kaikkein paras pikku matami, hyvästi, hyvästi! (Menee.)
Matami. Hyvästi!… Kas, siinä ole oikein paras noita laatuaan. Mutta mitähän ne rummuttavat nyt oikeastaan? Nyt on jotain taas pudonnut. Helsinkiläiset nämä eivät teekään muuta kuin pudottelevat milloin mitäkin. Kyllä ne pudottaisivat omat nenänipukkansakin, jos ne vain eivät olisi jäätyneet kiinni… Ja kun minä en tohdi jättää korianikaan. Ei, silloin saattaisi käydä, kuten eilen. Vähän vain käänsin selkääni sinne päin ja heti hävisi paras vehnäleipäni! Sellainen se on meillä poliisi. Jospa se edes olisi ollut homehtunut ja vanha leipä! Mutta eipäs, kerjäläispennun piti saada tuoretta, sille ei kelvannut huonompi. Kyllä minä näin tytön, kun se juoksi heinäkuormien väliin. Ihan tästä joutuu toivottamaksi. Niin, minä aivan vihastun joka kerran, kuin näen tuollaisia pieniä kerjäläistyttöjä. Niin, niin, kyllä sen jo saatoinkin arvata. Tuossa on taas yksi.
(Pieni kerjäläistyttö laulaa:)
Kolmas laulu.
Varpunen väikkyy lennossaanTaivaalla viluissansa.Hanki on hänen vuoteenaan.Pilvi on peittonansa.
Vaikka on harmaa, rumakinTuo puku sulla yllä,Laulusi harras kuitenkinTaivaalle kelpaa kyllä.
Raukka, nyt yksin sirkutat!On lujat talven paulat.Kun kevätsäät taas joutuvat,Paremmin silloin laulat.
Tyttö(matami Strömille). Hyvä, kiltti matami, antakaa minulle muuan penni!
Matami. Ahah, etkö juuri sinä eilen varastanut minun vehnäleipääni?
Tyttö. Hyvä, kiltti matami, en minä ole koskaan varastanut mitään.
Matami. Kyllä se olit juuri sinä. Missä on kenkä toisesta jalastasi?
Tyttö. Hyvä, kiltti matami, minulta putosi toinen kenkä.
Matami. Puhu suora totuus. Tuon kengän olet sinä varastanut, vaan et saanut varastetuksi toista. Maltahan, minä toimitan, että poliisi saa sinut käsiinsä.
Tyttö. Hyvä, kiltti matami, minä niin pelkään poliisia. (Juoksee pois.)
Matami. Juokse sinä, kyllä ne sinut kiinni saavat. Nyt tulee rumpu Frenckellin kirjakaupan kulmaan, mutta ajavat niin huimasti ja minä olen tullut ikään kuin vähän huonokuuloiseksi viime aikoina. (Hän kuuntelee ja rummun pärinä kuuluu aivan läheltä.)
Ääni(ulkoa). Kuulutus. Koska rrrr, rrrr… ja koska rrrr, rrrr… ja koska rrrr, rrrr… niin rrrr, rrrr… neljä sataa markkaa. Pormestari ja neuvosmiehet.
Matami Ström. Neljä sataa markkaa! Ne ovat varastaneet neljä sataa markkaa! Jospa sen lienee tehnyt tuo kerjäläispentu! Ottakaa kiinni varas! Ottakaa kiinni! Se on tuo tyttö, jolla on ruudullinen kaulaliina… Katsokaa, miten hän juoksee! Ahah, nyt sai poliisi hänet kiinni… He tuovat hänet tänne.
(Poliisi vetää pientä tyttöä kanssansa.)
Poliisi. Vai niin. Matami sanoo sinua varkaaksi.
Tyttö. Hyvä, kiltti poliisikuski, älä tee minulle pahaa, minä varastin vain pienen heinätullon, joka oli torilla.
Matami. Niin, niin, sinä tunnustat! No, mitä sinä sitte teit heinätullolla?
Tyttö. Hyvä, kiltti matami, minä panin sen pääni alle, kun makasin viime yönä lumihangella Kockin tallin vieressä.
Poliisi. Lapsi raukka!… Te, matami, saisitte vähän hävetä, kun vaivaatte poliisia tuollaisella joutavalla.
Matami(hämillään). Tietysti… mitä minä huolin heinätullosta… mutta koska ne varastivat eilen minulta vehnäleivän…
Poliisi. Vai niin (ottaa tytön uudestaan kiinni); sinäkö se olit, hä?
Tyttö. Ai, ai, hyvä, kiltti poliisiukko, päästä minut, päästä minut, että saan etsiä tätiäni!
Matami. Mitä sinä tädistä lörpöttelet? Oletko sinä Sipoosta?
Tyttö. Olen minä juuri Sipoosta, hyvä, kiltti matami. Isäni on kuollut ja äitini nimi oli Edla Adolfina Josefina Silfverström, ja hän kuoli viime syksynä, ja nyt minä tulin tänne etsimään tätiäni. Mutta minä en muista hänen nimeänsä. Se oli vähän kuin Broms tai Fagerström tai jotakin sinne päin.
Matami(tempaa tytön luokseen). Herranen aika, lapsi, mitä sinä sanot! Sittehän sinä juuri olet minun sisareni pikku tyttö, jota minä olen etsinyt Sipoosta ja koko Europasta! Pikku Lotta, minä juuri olen sinun tätisi!
Lotta. Voi, voi, hyvä, kiltti täti Fagerström, älä anna poliisin ottaa minua!
Matami. Ström minun nimeni on eikä Fagerström. Ja minäkö antaisin poliisin ottaa sinut? Ei, tässä meitä on kaksi, sanoi kettu pitäessään hanhea pyrstöstä.
Poliisi. Vai niin? Rupeatteko te, matami, vastustamaan esivaltaa? Te häpäsette poliisia!
Lotta. Voi, täti Broms, nyt hän vie minut!
Matami. Ström minun nimeni on, Ström eikä Broms. (Uhaten). Tahdonpa nähdä, kuka uskaltaa loukata Lotan pikku sormeakaan.