The Project Gutenberg eBook ofLukemisia lapsille 4This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lukemisia lapsille 4Author: Zacharias TopeliusRelease date: May 2, 2016 [eBook #51934]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 4 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lukemisia lapsille 4Author: Zacharias TopeliusRelease date: May 2, 2016 [eBook #51934]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Lukemisia lapsille 4
Author: Zacharias Topelius
Author: Zacharias Topelius
Release date: May 2, 2016 [eBook #51934]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 4 ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Z. Topelius
Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
Werner Söderström, Porvoo, 1893.
Valkeille kirsikan kukille.David ja Goljat.Egyptinmaan pääsky.Kylvä kukkia.Poika Sammatista.Kirkonkukko.Kaiku.Soutajapojalleni.Kuihtunut lehti.Ahdin lahja.Makeampi makeaa.Karttapallo.Jättiläinen ja koulupoika.Ole hyvä köyhille.Lotta täti.Metsäkarhu.Tehtaan tyttö.Seppä.Poika Pernajasta.Tyttö Kauttuan rannalta.Rohkeus vaarassa.Kalain elämä meressä.Punainen tupa.Knut Soittelija.Vasaramies.Yövahti.Poika, joka kuuli äänettömyyden puhuvan.Sipi Ilonen.Mylläri.Tukkijunnari.Oppinut poika.Sokurileipuri.Kirkonkellot.Puutarhuri.
Vielä linnut laulaa voi.Vielä metsän laulut soiPoskuselle omenan.Kangas kasvaa kanervan.Kylvetään,Niitetään,Lauletaan ja leikitään.Koski kuohuu ainiaan.Ei sen aarre lopu vaan.
Poika kumartaa nyt vain —Ennen istui polvellain;Neitinen on venynyt,Suuta mull' ei suikkaa nyt.LaveatOpinnatElon on ja laulelmat.Kirsikka ei oksallaanValkokukkaa muistakkaan.
Keväällä taas runko tääUudet umput synnyttää;Niillä yhtä valkoisetKukat on kuin entiset,Viaton.SurutonKukin suku kerran on;Taikavärein vuoret, maaRuusun punaa kimaltaa.
Ah, jos aamukastehenSilloin saisi vilpoisenNämä valkolehtiset,Saisi puhtaat pisaret;VapahanSointuman,Ydinsateen räikkähän,Silkkipukuist' totuuttaYnnä päivänpaistetta!
Älä kevään rintaan tuoHallaa, minkä syksy luo!Älä kevään lehdintäänKuihtumusta kylväkkään!AnoaValoaTaivaan voit ja hoitoa.Kylvä siemen juurtumaanKristuksessa Jumalaan!
Onneton, ken eksyttääLasta, taivaan perijää!Herra, suojaa lasta, oi,Paremmin kuin vanhin voi!KirsikkainRiemuisainValkokukille suo vainVoima marjoiks muuttumaanIloks taivahan ja maan!
Seikkailu.
Henkilöt:
Kuningas Saul.Mikal, hänen tyttärensä.David.Goljat.Abner, Saulin sotapäällikkö.
Näkyy vehreä niitty israelilaisten ja filistealaisten leirin välillä.Etupuolella muutamia puita.
Saul ja Abner tulevat eri tahoilta.
Saul. No, mitä kuuluu, Abner? Eikö kukaan minun sotilaistani uskalla taistella Goljattia vastaan?
Abner. Ei, herra kuningas. Ei kukaan uskalla lähteä sellaista hirviötä vastaan, jonka keihäskin on kolmatta syltä pitkä. Huomatkaa, herra kuningas, että tavallinen mies ei ylety edes hänen miekankahvaansakaan.
Saul. Totta, Kidronin ojain kautta! minä en ole tällaista häväistystä vielä ikänäni kärsinyt! Minun översteilläni ei ole sen vertaa rohkeutta rinnassaan kuin millä kuormapojan repaleella hyvänsä, ja minun kapteenini ja luutnanttini ansaitsisivat selkäsaunan joka mies. Neljäkymmentä päivää on nyt jo tuo filistealainen yllytellyt meitä, eikä koko minun sotajoukossani ole ainoatakaan ritaria, joka uskaltaisi astua miekan, keihään ja kilven kanssa tuota vihollista vastaan.
Abner. Se on rangaistus meidän ylpeydestämme. Meidän täytyy nöyrtyä filistealaisten alamaisuuteen, ett'eivät he meitä kokonaan tuhoa.
Saul. Ei niin kauan, kuin minä olen kuningas ja jaksan kantaa miekkaa sivullani. Minä itse astun taistelemaan Israelin puolesta.
Abner. Mitä aiotkaan, herra kuningas! Sinä olet vanha ja voimaton; Goljat voisi pistää sinut keihääsensä kuin poika nauriin puikkoonsa.
Saul. Kas, tuossa tulee hän uudestaan, se pitkä roikale, meitä ärsyttämään. Se roisto! Minä olen aivan tukehtua kiukusta.
Abner. Väistykäämme vähän syrjemmäksi.
Menevät.
Goljat, sittemmin Saul ja Abner.
Goljat. Kuulkaas, Israelin miehet, missä te piileskelette, pelkurit raukat? Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka uskaltaisi koetella voimia minun kanssani? Neljäkymmentä päivää olen minä jo seisonut joka aamu ja ilta tässä niityllä odotellen vastustajaa, mutta ei kellään ole ollut rohkeutta nähdä edes minun partaanikaan. Mitä pitää minun oikeastaan ajatella teistä, Israelin lapset. Te olette kaikki tyyni kuin varikset aidan seipäissä: kun minä vain paukautan käteni yhteen, tulee teille kiire lentää maihin matkoihinne. Nälkäisiä koiranpentuja te olette; kyllä minä kuulen teidän haukkua räkyttävän, kun käännän teille selkäni, mutta kun polkasen jalkaa ja sanon: makaamaan! ryömitte te nelin kontin piiloon pensaihin. Menkää kotiinne, Israelin miehet, ja pukeutukaa hameihin ja yömyssyihin sekä ruvetkaa neulomaan sukkia ja keittämään puuroa, niin teette edes jotakin hyötyä, ettekä ole täällä vastuksina kilpinenne ja kypäröinenne parempain tiellä! (Kuuntelee.) Ei kukaan vastaa! Astunpahan kerran tämän niityn ympäri, ja kun ensi kerran palaan, onkin se viimeinen kerta. Jos ei silloin ketään tule taistelemaan, huudan minä Danista Bersabaan asti, että koko Israelin kansa on pelkkiä raukkoja ja että yksi ainoa filistealainen on parempi kuin kymmenen tuhatta israelilaista. Eespäin, mars!
Hän menee. Saul ja Abner tulevat.
Saul. Ei, Abner, nyt minä en enää jaksa hillitä mieltäni. Mene leiriin ja huudata, että ken tahtoo taistella Goljattia vastaan ja surmata hänet, hänelle minä annan vaimoksi tyttäreni, prinsessa Mikalin, ja hän on oleva minun poikani sekä korkein mies minun jälkeeni koko valtakunnassa.
Abner. Se on tapahtuva, herra kuningas!
Menee.
Saul yksin, sitte David.
Saul. Ei pidä enää tapahtuman, että tuo pitkä roikale häpäsee meitä. Tosinhan minun käteni ovat hiukan kankeat ja jalkojani kiusaa leini; mutta jos ei kukaan minun väestäni lähde taistelemaan, niin lähden minä niin totta, kuin olen kuningas ja kannan kruunua päässäni. Mutta mikä poikanen tuolta tulee niityn takaa?
Davidyllä leijonantalja, olkapäältä nauhasta riippumassa reppu ja kädessä linko. Hyvää päivää, herra sotilas! Tiedätköhän sanoa minulle, mistä tapaisin veljeni Eliabin, Abi Nadabin ja Samman, jotka palvelevat täällä kuninkaan sotaväessä?
Saul. Kukas sinä olet ja mitä sinulla on asiaa?
David. Olen David, Isain poika, ja isäni lähetti minut tänne tuomaan veljilleni tuoretta leipää ja juustoa.
Saul. Sinäpä näytät minusta reippaalta pojalta. Osaatko sä muutakin kuin juosta toisten asioita?
David. Osaan minä paimentaa lampaita, soittaa harppua ja vähän käyttää linkoa.
Saul. Hyvä on. Mene tuonne leiriin, niin tapaat siellä veljesi.
Davidmenee, mutta kääntyy takaisin. Tiedätkö, herra sotilas, sanoa, mitä tuo pitkä filistealainen tuolla niin ylvästellen kävelee niityllä? Hän minusta näyttää varsin sopivalta korvapuustitella.
Saul. Mitäs se sinuun koskee, pikku poika?
David. Eipä juuri mitään. Minua vain niin erinomaisesti himottaa kiskaista häntä vähän parrasta.
Saul. Voi, poika parka, eivät paremmatkaan miehet kuin sinä uskalla häntä edes katsoakaan. Sen pitkän miehen nimi on Goljat, ja hän on nyt jo neljäkymmentä päivää ärsyttänyt meitä, mutta ei kukaan uskalla mennä taistelemaan.
David. Sepä on suuri häpeä. Ell'ei kukaan muu anna hänelle selkään, niin minä annan.
Saul. Sinäkö?
David. Niin, miksikä en? Tulihan tässä eräänä päivänä leijona ja sieppasi minun laumastani lampaan. Ohoh, ajattelin, olisitpa voinut jättää tuon tekemättä. Minä juoksin leijonan jäljestä, otin sitä kiinni parrasta ja kaadoin sen maahan. Ja tässä on sen leijonan turkki minulla palttona. Eiköpähän mies, joka on ottanut leijonaa parrasta, voi ottaa parrasta yhtä filistealaistakin?
Saul. Oletpa sinä reipas poika; sinä minua miellytät. Mutta mitäs kuningas siitä sanoisi?
David. Kuningas sanoisi: kiitos sulle, kunnon David; hyvin teit, kun voitit sen kerskailijan.
Saul. No niin, minä olen kuningas, ja jos ei kukaan muu uskalla, niin saatathan sinä koettaa.
David. Ohoh, oletko sinä itse kuningas? Minä en ole koskaan ennen nähnyt kuningasta.
Saul. Jos surmaat filistealaisen, niin minä annan sinulle vaimoksi tyttäreni Mikalin, ja sitte saat soitella minulle harppua.
David. Kiitoksia paljon, herra kuningas. Mutta en minä osta sikaa säkissä. Ennenkuin minä otan vaimon, tahdon nähdä, miellyttääkö hän minua.
Saul. Tuollahan hän tuleekin minun sotapäällikköni Abnerin kanssa.
Saul. David. Abner. Mikal.
Mikal. Onko totta, kun sanotaan sinun, isä hyvä, aikovan taistella Goljattia vastaan.
Saul. Saammepahan nähdä, hyvä lapsi.
Mikal. Rakas isä, älä suinkaan mene taistelemaan sitä rumaa partamiestä vastaan! Minä tulin niin levottomaksi sinun tähtesi, että kiiruhdin tänne rukoilemaan, että olisit varovainen. Hyvä, rakas isä, älä mene taistelemaan.
Saul. Oleppas vaiti, pikku hupakko; kuulkaamme, mitä Abnerilla on sanomista.
Abner. Herra kuningas, minä olen tehnyt, niinkuin sinä käskit, mutta ei kukaan huoli lähteä taistelemaan. He sanovat kaikki, ett'eihän kukaan voi taistella sellaista sotilasta vastaan, jonka keihäs on paksu kuin kangastukki.
David ottaa maasta kiven ja pistää sen reppuunsa.
Saul. Mitä sä teet, David?
David. Enpä juuri mitään, herra kuningas. Löysin vain oivallisen linkokiven.
Saul. Kuuleppas, Abner. Kosk'ei kukaan muu tahdo taistella, niin taistelkoon tämä poikanen. Vai mitä, David?
Davidkatsoo hetkisen Mikalta. Kyllä minä taistelen, herra kuningas.
Abner. Tuoko pikku poika menisi taistelemaan Goljattia vastaan?
Saul. No, ken on kaatanut leijonan, voinee toki vähän rinnustella yhden filistealaisenkin kanssa.
Abner. Enpä ole vielä mokomaa kuullut!
Mikal. Vai niin, onko sinun nimesi David ja oletko sinä niin urhollinen poika? Minua miellyttää, että pojalla on rohkeutta rinnassa. Mutta David parka, jospa hän vain ei surmaisi sinua!
Saul. David saakoon minun sotapukuni.
Sovittelee Davidille kypärän, kilven ja miekan.
Davidyrittää astua, mutta ei jaksa; riisuu nauraen Saulin aseet. Ei, herra kuningas, tämä ei mitenkään käy päinsä, en minä ole tottunut tällaisiin koristuksiin. Antakaa minun mennä sellaisena, kuin olen, ainoastaan linkoineni ja kivineni, niin tulen toimeen paljon paremmin.
Saul. Tee miten tahdot, mutta syytä itseäsi, jos hän halkasee sinut kuin morajuuren.
Abner. Kyllä poika on hulluna.
Mikal. David, David, minun sydämmeni sykkii! Jos hän sinut surmaa, ei minulla ole koskaan enää iloista hetkeä!
David. Jos hän surmaa minut, pikku prinsessa, niin testamenttaan minä sinulle harppuni. Kun sitä soittelet, niin minun henkeni suhisee sen kielissä ja kertoo sinulle: muista Davidia, Isain poikaa, joka kuoli nuoruudessansa Dammimin laaksossa filistealaisen Goljatin miekkaan!
Mikal. Ja silloin Mikal itkee siniset silmänsä punaisiksi, ja hänen kyyneleensä putoilevat Davidin harpunkielille, kunnes ne sulavat.
Saul. Ei, lapset, lakatkaa jo, minunkin sydämmeni alkaa pehmitä, eikä nyt ole aikaa ujeltaa. Tuollahan jo Goljat näkyykin palaavan tänne päin. Me muut nyt siirtykäämme vähän syrjemmälle katselemaan taistelua! Rohkeutta, David!
Mikal. Jää hyvästi, David!
David. Hyvästi, prinsessa!
Abner. Pois ja pian! Goljat tulee!
David. Goljat.
Goljatalussa huomaamatta Davidia. Nämä israelilaiset eivät ole sen arvoiset, että minä kuluttaisin kenkiäni täällä mättäikössä heidän tähtensä. Asekan hirvet ja Bitoon jänikset ovat sankareja heidän rinnallaan. Minun kärsivällisyyteni on loppunut ja minä kuulutan heidän häpeänsä ympäri koko maailman.
David. Maltahan vielä vähän, herra Goljat. Onpa tässä yksi, jolla on vähä tekemistä sinun kanssasi.
Goljatkatselee häntä kummastellen. Mitä pikku itikka sinä olet, kun uskallat puhua minulle lankeamatta polvillesi ja rukoilematta minua säästämään henkeäsi?
David. Minä olen David, Isain poika, Betlehemistä, enkä minä ole tullut lankeamaan polvilleni sinun eteesi, vaan taistelemaan.
Goljatnauraen niin, että vatsaansa pitelee. Ha ha ha, ho ho ho, hi hi hi… ei, mene matkoihisi, minä, minä nauran itseni kuoliaaksi, ja olisipa vahinko minun laisestani miehestä. Ho ho hoi, oi oi! minä menehdyn.
Davidäreästi. Naurapahan varovasti, pitkä roikale ja sivalla miekkasi. Saammehan nähdä, kumpi meistä viimeksi nauraa.
Goljatyhä nauraen. Malta, minä en jaksa enää, minä säästän henkesi, itikka, jos vain menet tiehesi. Totta tosiaan, jos elän tämän hauskuuden ohi, syön minä varmaankin koko harjan aamiaisekseni, sillä naurusta sanotaan tulevan hyvän ruokahalun.
David. Niin, jos elät tämän hauskuuden ohi.
Goljat. Mitä nyt? Luulenpa itikan rupeavan surisemaan vielä kotkan nokassakin. Katsos tarkkaan minua. Kuinkahan pitkäksi minua luulet?
David. No, onhan sinulla pituutta noin kuusi kyynärää ja kämmenen leveys. Se ei paljoa merkitse.
Goljat. Vai ei. Ja mitä luulet minun panssarini painavan?
David. Noin viisituhatta vaski-sikliä. Vaan ei sekään merkitse mitään.
Goljat. Entä rauta minun keihäässäni, paljonko se painaa?
David. Noin kuusisataa sikliä. Mitä minä huolin sinun panssaristasi ja keihäästäsi?
Goljat. Sepä olisi ihme. Olenko minä sitte koira, että tulet minua vastaan keppi kädessä?
David. Et olekaan; mutta sinä luotat pituuteesi ja voimaasi ja aseihisi, vaan minä luotan Israelin Jumalaan.
Goljat. Sepä lienee köyhä Jumala, kun hänellä ei ole parempia miehiä lähettää minua vastaan kuin sinut. Laskeudu heti maahan palvelemaan meidän jumaliamme Astarotia ja Baalia, niin minä vain kuritan sinua vitsalla ja päästän sinut menemään.
David. Eikö ole niin sanottu, että jos minä surmaan sinut, saa minun kansani hallita sinun kansaasi? Mutta jos sinä voitat minut, pitää Israelin palveleman filistealaisia.
Goljat. Niin on sanottu. Ja koska sinä, mulikka, välttämättömästi tahdot, niin pistänpähän sinut keihääseni ja hakkaan sinut ruoaksi kanoille filistealaisten kaupungissa Ekronissa.
David. Ja minä otan sinun pääsi, vaan jätän suunnattoman ruumiisi korppien ruoaksi, kun olet häväissyt Israelin Jumalaa.
Goljat. Astarot ja Baal! Astarot ja Baal! Varo, muurahainen, mahtavaa kättäni!
Heittää Davidia keihäällä, mutta David hypähtääsyrjään sen tieltä.
Davidheilutellen linkoansa. Katsokaammepas, auttavatko jumalasi sinua Israelin Jumalaa vastaan.
Heittää kiven. Goljat kaatuu.
Goljatkuolemaisillaan. Voi minua… Kyllä osasit hyvästi. Sinun Jumalasi on suurempi minun jumaliani… Hyvästi, Ekronin ylpeät muurit… filistealaisten sankari on kaatunut… minun kansani pitää palveleman Israelia… minä kuolen…
David. Kuoleva Goljat. Saul. Mikal. Abner.
Davidvetää Goljatin miekan ja polkee häntä niskalle. Voitto! Voitto Israelille!
Saul. Voitto! Voitto ja ihme! Paimenpoika on voittanut kaiken filistealaisten voiman!
Abner. Onko tuo poika loitsittu! Enhän oikein voi uskoa omia silmiäni!
Mikal. David, David on voittanut! David on meidän pelastajamme. David on uskollisin poika koko Israelissa!
Saul. Ylistys ja kunnia Davidille, Goljatin voittajalle! Hän saa palkaksensa minun tyttäreni sekä kultaistuimen minun istuimeni viereen.
Abner. Koko Israelin kansa on kantava häntä kilvillänsä, ja huilut ja rummut ilmoittavat hänen kunniansa Danista aina Bersabaau asti.
Mikal. Israelin tyttäret kylvävät ruusuja ja myrttejä hänen tiellensä, ja Mikal sitoo vehreän seppeleen hänen tummien kiharainsa peitoksi. Isäni ja kuninkaani, katsos, sotilaasi rientävät suurin joukoin julistamaan Davidin kunniaa.
Monta ääntä näyttämön takaa. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle, Israelin pelastajalle!
Saulsynkästi ja ajatuksissaan. Enkö minä ole heidän kuninkaansa, ja nyt he antavat kaiken kunnian tälle poikaselle!
Äänet kuin äsken. Kunnia, kunnia Davidille. Isain pojalle, Israelin sankarille!
Saulhiljaa. Tuo poika tulee vaaralliseksi…
Äänet kuin äsken. Kunnia, kunnia Davidille, Isain pojalle, joka kerran on tuleva Israelin kuninkaaksi!
Saulvielä hiljemmin. Tämän pojan pitää kuoleman.
Davidlaskee maahan Goljatin miekan, paljastaa päänsä ja puhuu nöyrästi. Israelin kansa, mitä sanoja minä tässä kuulen teidän suustanne! Ettekö tiedä, että minä kukistin tämän filistealaisen Jumalan voimalla enkä omallani? Jumala yksin on kyllin väkevä kukistamaan mahtavain ylpeyden, mutta David, Isain poika, on vain köyhä paimenpoika, joka ei mitään voi itsestään. Sentähden kunnia, kunnia Israelin Jumalalle, joka on pelastanut kansansa!
Kaikki. Kunnia, kunnia Israelin Jumalalle, joka on pelastanut kansansa!
DavidSaulille. Nyt voit ottaa henkeni, jos sen katsot hyväksi.
Saultaluttaen hänen luoksensa Mikalin. En minä tahdo henkeäsi, vaan rakkauttasi ja harppuasi. Ota tyttäreni, jos hän on kyllin hyvä Israelin paraimmalle pojalle. Ja soittele joskus minullekin, David!
Mikal. Oletko niin hyvä, että otat minut, David?
David. Niin, otanpa sinut niin totta, kuin ei kukaan vielä tätä ennen ole lingollansa rikastunut.
Abner. Filistealaiset pakenevat joka taholle!
Saul. Israel voittaa!
Kaikki. Kunnia, kunnia, Israelin Jumalalle!
Esirippu laskeutuu.
Oletteko nähneet pientä taloa tuolla maantien varrella, jossa on punaiseksi maalatut seinät, valkoiset ikkunanpielet ja pienoinen rappujen katos sekä keltainen portti. Se näyttää viehättävältä; siinä varmaankin asuu hyviä ihmisiä. Portin vieressä sisäpuolella aivan tien laidassa on suuri tuuhea puu, jossa linnut aina laulelevat ja jonka tuoksu on niin suloinen keväällä, että koko seutu siitä hajahtaa. Kenenkähän tämä rauhallinen talo lienee ja mikä on tuo outo ulkomaalainen puu jota muuten ei koskaan näy täällä kolkossa Pohjolassa?
Monta, monta vuotta sitte asui siinä vanha mummo, ja hänellä oli kolme pikku tyttöä, joista vanhimman nimi oli Iilia, keskimäisen Miilia ja nuorimman Emiilia. Omituiset nimet se mummo oli pannut tyttärilleen! Mikähän olisi tullut neljännen nimeksi, jos sitä olisi ollut?
Ei maksa vaivaa ruveta sitä arvailemaan. Samapa se. Ne kolme tyttöä olivat siivot, tottelevaiset ja hyvät lapset; he eivät koskaan tehneet vastoin äitinsä mieltä. Mitäpä sitte väliä, vaikka heidän nimensä olisivat olleet Ruohonkorsi, Vaapukkamatto ja Räystäsvesi. Eihän nimi mitään vaikuta, ja hullu narri se on, joka itkeskelee siitä, että hänen nimensä on Stiina tai Susanna. Kun vain ollaan hyvä ja hurskas, se on pääasia; silloin aina koristetaan nimensä.
Talossa asui vielä viideskin olento, ja se oli pääsky. Hänen erityinen pikku asuntonsa oli kattohirren alla ja siinä hän vuokraa maksamatta asui koko kesän pikku poikinensa. Talveksi hän aina läksi pitkille ulkomaan matkoille, mutta hän ei matkustanut vaunuilla eikä kuomureellä, eikä hänen myöskään tarvinnut pakata tavaroitaan kapusäkkeihin tai hattukoteloihin. Hän liiteli nopeasti kuin nuoli mustilla, välkkyvillä siivillään, ja olisipa hauska nähdä sitä kyytihevosta, joka voisi juosta helkytellä kilpaa hänen kanssansa, mutta sellaista hevosta ei olekaan. Tuo matkalle lähtö tapahtui joka vuosi samaan aikaan. Eikä kuitenkaan kukaan sanonut pääskylle syksyllä: "mene nyt pois!" Samoin ei kukaan sanonut hänelle keväälläkään: "palaa nyt kotiin!" Mutta hän tiesi sen kenenkään muistuttamatta, ja tytöt sen myöskin tiesivät vallan hyvin, sillä kaikki he rakastivat sitä ahkeraa, kaunista lintua. Kukapa ei pääskyä rakastaisi? Pääskyhän on viehättävin lintu kaikista koko Jumalan vehreässä maassa, ja ken tekee pahaa pääskylle, hänet kyllä saisi varis hakata ja haukka syödä.
Eräänä päivänä syyskuussa, kun haapa ja pihlaja jo alkoivat kellastua ja pilvet kokoutuivat paksuiksi möhkäleiksi taivaalle, istuivat kaikki kolme tyttöä penkillä rappujen katoksen alla ja puhelivat keskenään: "tänään lähtee pääsky!"
"Tirr-tsirr! niinpä lähdenkin", visersi pääsky, kuullen ne sanat istuessaan katon reunalla ja nokkiessaan liinan siementä lähtöaamiaiseksi.
"Mutta sanopas kerran, hyvä pääsky," pyytelivät tytöt, "mihinkä sinä noin lennät joka syksy, missä oleskelet talvella, mitä teet siellä vieraassa maassa ja kuka sinulle näyttää tietä sinne ja sieltä takaisin."
"Tirrirr! olipa siinä monta kysymystä yht'aikaa", visersi pääsky. "Oletteko te koskaan ajatelleet Häntä, joka sanoo keväällä kukille: 'kasvakaa!' ja maan ruoholle: 'tee maa vehreäksi!' Saman Jumalan hyvä, lempeä ääni se sanoo syksyllä pikku linnuille: 'menkää!' ja keväällä: 'tulkaa!' Ja pikku linnut ovat Jumalan kuuliaiset lapset, he kuulevat hänen äänensä, ja hän näyttää heille tien äärettömässä avaruudessa kukoistavain maiden ja pauhaavain merten ylitse. Niin me lennämme pois syksyllä, kun kuulemme sydämmessämme kehoittavan äänen; me lähdemme rakkaasta Pohjolasta ja lennämme muutamissa päivissä tuhansia peninkulmia, kunnes saavumme kauas etelään erääsen maahan, jota sanotaan Egyptiksi."
"Niin, niin," sanoivat tytöt, "sen maan me kyllä tiedämme. Sinnehän Jesus-lapsi pakeni vanhempinensa Herodes-kuninkaan julmuutta. Se lienee varmaankin kaunis maa, kun Jesus sai pienenä ollessaan siellä turvaa."
"On kyllä", sanoi pääsky, "se on kaunis ja siunattu maa! Kukkulat välkkyvät kalleista kivistä ja kullasta, hedelmälliset laaksot tuoksuvat lukemattomista ruusuista ja vedet ovat täynnä kummallisia eläimiä. Jospa näkisitte sen kauniin puun, jossa minä asun! Sen vehreys ei koskaan lakastu minkään talvilumen voimasta, sen kukat tuoksuvat kuin paratiisi ja sen hedelmät ovat oikein kuninkaalliset. Sen oksille minä tein pesäni mahtavan Niilijoen varrella, jossa kultakalat välkkyvät vedenpinnassa; ja siitä minä nousen ylös korkeaan, siniseen ilmaan, lennän polttavan kuumain aavikkojen yli, jossa leijona janoissaan läähättää, ja Sennaarin jättiläisvuorien yli, joiden rotkoista timantit välkkyvät vasten aurinkoa."
"Mutta, miksi sinä, pikku pääsky, sitte haluat keväällä pois siitä siunatusta maasta?"
"Ah, enpä tiedä. Siellä kaukana ei ole mitään talven ja kesän eikä syksyn ja kevään eroa; ei siellä voi erottaa muita kuin sateen ja kuivan ajan. Mutta minä tunnen itsessäni, milloin on Pohjolassa kevät. Silloin minulle tulee omituinen ikävä, minä haluan niin mielelläni nähdä rakasta, syrjäistä kotiseutuani täällä kaukana. Minä muistelen yksinäistä pikku taloa, jonka räystään alla minä olen syntynyt, jossa äitini minulle toi ensimäisen siemenen pikku nokkaani ja jossa hän opetti minua lentämään oksalta oksalle ja katolta katolle. Silloin minusta tuntuu, kuin ei mikään maa koko maan päällä olisi niin ihmeellisen kaunis, niin sydämmeen asti rakas kuin tämä köyhä maa kaukana lumisessa Pohjolassa; ja kun mieleeni johtuivat sen nuoret koivut, sen vehreät niemet ja sen lukemattomat kirkkaat vesipeilit, ah, silloin en olisi tahtonut vaihtaa sen punaisia mansikoita paratiisinkaan kultahedelmiin, ja ennemmin minä asun pienessä yksinkertaisessa pesässäni töllin räystään alla kuin Sennaarin välkkyvien timanttien keskellä. Mitenkä ihmiset rakastanevatkaan isänmaatansa, kun ei edes ilman pääskykään voi unhottaa synnyinseutuaan, vaikka väliin lentää tuhansien peninkulmain päähän toisiin maihin!"
"Niin, niin," sanoivat tytöt, "niinpä pitäisi olla."
"Mutta johan aivan unhotan matkakiireeni", sanoi pääsky. "Tahdotteko minua tuomaan teille jotakin oikein kaunista Egyptistä?"
"Minä tahtoisin mielelläni timantin Sennaarin vuorilta", sanoi Iilia säihkyvin silmin.
"Ja minä", sanoi Miilia, "tahtoisin ennen kaikkea kauniin kultakalanNiilistä."
"Ja minulle, hyvä pääsky, tuo yksi pienoinen siemen siitä puusta, jossa asut siellä Egyptissä", sanoi kainosti Emiilia.
"Tirr-tsirr!" vastasi pääsky ja lensi pois.
Siitä päivästä alkoi syksy ja sade ja likaa teillä ja marjojen keitteleminen sokurin kanssa ja makkarain teko ja paljo muita syksyn toimia. Sitte tuli talvi lumineen ja jäineen, takkavalkeineen ja satuineen, joululahjoineen ja lumiukkoineen ja kaikenlaisine muine toimineen, jotka kuuluvat talveen. Mutta sitte tuli taas kevät, jää alkoi sulaa ja linnut laulaa, maa paljastui, kainoja pikku kukkia pilkisteli aurinkoa kohti, puihin ilmestyi lehtisilmikoita ja pieniä lehtiä, ja paljo muutakin tapahtui sellaista, kuin kuuluu kevääsen. Pitkä talvi oli kulunut niin sukkelaan, että kaikki ihmettelivät.
Sattuivatpa sitte Iilia, Miilia ja Emiilia taas eräänä kauniina aamuna toukokuussa istumaan pikku penkillä rappujen katoksen alla ja puhuivat keskenään: "tänään tulee pääsky!"
"Tirr-tsirr!" Siinäpä hän jo olikin, istui räystäällä nokkimassa heinän siemeniä, sillä hänelle oli tullut matkalla nälkä. Heti kaikki tytöt hypähtivät ylös ja heittivät jokainen sormisuukkosen hänelle. "Toitkos, mitä lupasit?" kysyivät he.
"Titterli!" vastasi pääsky ja samassa putosi suuri välkkyvä timantti Iilian esiliinaan. Kyllä hän sillä kertaa oli sukkela ottamaan lyyryä. Timantti oli niin suuri kuin suurin herne, ja sen loisto niin häikäsevä, että sitä tuskin sieti katsoa; kirkkain lähdevesikään ei ole kirkkaampaa kuin sen kalliin kiven loisto. Mitähän sellainen pikku kivi saattoikaan maksaa, sitä tytöt eivät käsittäneet. Kyllä kaiketi he olisivat ällistyneet, jos olisivat kuulleet, että sen arvo oli toista sataa tuhatta markkaa.
"Kas niin, tytöt," huusi pääsky, "mitä nyt katsoa töllistelette? Toimittakaa pian astiaan vettä Miilian kultakalalle! Timantti kyllä tuli helposti siiven alla, mutta kalasta minulla oli sanomaton vastus, kuljettaa sitä niin pitkä matka fiikunanlehdessä ja pitää siinä muutamia pisaroita Kordofanin kosteikon vettä!"
Eipä Miiliaa tarvinnut kahdesti kiirehtää; pian hän toi suuren lasiastian, joka oli vartavasten tilattu kalan asunnoksi. Se oli leveämpi alapuolelta kuin suusta ja sen pohjassa oli komero, johon saattoi panna kukkia tai elävän vehreävarpusenkin. Olipa hauskaa katsella, kun kala ja lintu tulivat toimeen saman katon alla, ja kun varpunen pikku nokallaan tavoitteli kiiltävää kultakalaa ja kala purstoaan pyöräyttäen ui lintua pakoon. Miilia oli erittäin ihastunut. Hänestä oli parempi tuo elävä kulta kuin kuollut kivi.
Emiilia odotti vaiti ja kärsiväisesti. Kyllähän hän arvasi, ett'ei pääsky, jolla on hyvä muisti, ollut häntäkään unhottanut, eikä hän siinä luulossa pettynytkään. "Otas vastaan, sinä!" visersi pääsky ja pudotti Emiilian avokämmenelle pienen harmaan siemenen, joka ei ollut suurempi tavallista omenan siementä. Ja pääsky lensi heti pois. Uteliaina tulivat toiset sisaret katsomaan, mitä Emiilia oli saanut, ja nähtyään ruman siemenen timantin ja kultakalan rinnalla purskahtivat he nauramaan ja sanoivat: "olipa nyt tuokin lahja tuotava oikein Egyptistä asti! Anna tuo kanoille aamiaiseksi. Pääsky kaiketi tahtoi vain narrata sinua; kyllä hän on tuonut jotain parempaa."
Emiilia malttoi mielensä ja mietti: pitäisiköhän nyt antaa tuo siemen kanoille. Ei toki, minä istutan sen ruukkuun, eiköhän tuosta jotakin kasvaisi. Saattaisipa olla niinkin, että minä olenkin saanut paraan lahjan kaikista.
No nyt, lapset, saatte kuulla mitenkä kävi niiden sisarusten ja heidän lahjainsa. Iilia, joka oli saanut kalliin, ihanan timantin, ei malttanut lakata sitä katselemasta. Päivät päästänsä hän sitä katseli; yöllä hän piti sitä vieressään ja näki siitä unta. Hän ei ajatellut mitään muuta, ei viitsinyt enää rukoilla eikä tehdä työtä, vaan tuli huolimattomaksi, laiskaksi ja tottelemattomaksi. Ja pahin kaikesta oli, että kun hän pian kasvoi jo suureksi, niin hän luuli olevansa suunnattoman rikas, tuli turhamaiseksi ja ylpeäksi, piti koreita vaatteita ja näytti muille, että hän muka oli arvokkaampi toisia tyttöjä. Koska hän oli rikas, oli tietysti monta, jotka häntä imartelivat. Vaan hän antoi monelle kosijalle rukkaset ja valitsi viimein kohteliaimman ja muhkeimman kaikista miehekseen. Se oli oivan näköinen luutnantti, jolla oli mustatut viikset, kultaa kauluksessa ja kultasapeli sivulla. Pari vuotta elettiin hyvin komeasti nuoren pariskunnan kotona, pidettiin loistavia pitoja ja oltiin olevinaan kuin pikku ruhtinaat. Mutta kun se kaikki tehtiin velaksi, jonka panttina oli se harvinaisen suuri ja kaunis timantti, niin tulipa viimein päivä, jolloin ei kukaan enää tahtonut antaa heille lainaa. Sen sijaan tuli eräänä aamuna kaupunginvouti ja pyysi tuhannesti anteeksi, jos hän häiritsi; hänen vain täytyi ottaa takavarikkoon sekä timantti että kaikki muut korut. Siihen se ihanuus meni!
Luutnantti karkasi Amerikkaan. Iilia jäi supi köyhäksi: hänen täytyi ansaita leipänsä piparkakkujen paistamisella ja ryynimakkarain teolla. Rikkaudesta köyhyyteen vie leveä avoin ovi, jota sanotaan turhamaisuudeksi, ja siinä ovessa on aina kulkijoita.
No, mitäs luulette Miiliasta tulleen? Hänestä tuli hyvin runollinen ja tunteellinen mamseli, joka ei tehnyt muuta kuin hoiteli pikku kultakalaansa ja lakkaamatta luuli sitä kipeäksi. Milloin sillä muka oli keuhkotauti, milloin hinkuyskä. Sitä paitsi luki Miilia paljon romaaneja ja kirjoitteli sellaisia värsyjä, joita luetaan takaperin. Hän oli niin äärettömän sivistynyt, ett'ei hän osannut tehdä ainoatakaan työtä kunnollisesti, ja niin sanomattoman arkatuntoinen, että väsytti kaikki, kenen seuraan vain joutui. Kerran makasi kultakala lasiastiassaan kuolleena ja siitä surusta Miilia ei ollut ollenkaan selvitä; hän oli pahoillaan, että oli pannut kalan veteen, johon se tietysti oli hukkuva. Hänen piti nyt saada jokin muu elävä hoidellaksensa, ja hän saikin sylissä pideltävän rakkikoiran, nimeltä Tippe. Ja Tippeä Miilia nyt ryhtyi hyväilemään niinkuin ennen kultakalaa. Tippe oli muka heikkohermoinen ja sairas; sen piti juoman milloin lääkkeitä, milloin kermaa ja vaapukkahilloa; sen piti maata pehmeimmillä tyynyillä eikä se koskaan saanut mennä ulos, ett'ei muka vilustuisi. Mutta äkäinen se Tippe oli, hirveän äkäinen ja pahanknrinen, ja sellaisiin joutavuuksiin Miilia raukka tuhlasi suurimman osan pitkästä elämästään.
Moni mietiskellee ehkä itseksensä, mitähän tulikaan Emiiliasta ja hänen siemenestään. Sen nyt saatte heti kuulla. Kun siemen oli kolme kuukautta ollut ruukussa, alkoivat pienen, vaaleanvehreän taimen sirkkalehdet näkyä. Emiilia heti pani juomalasin ylösalaisin sen päälle ja hoiti kasvin taimea kuin pikku lasta. Se pikku kasvilapsi ei tarvinnut ruokaa, vaan ainoastaan juomaa, ja juoda se sai joka aamu kaikkein kirkkainta lähdevettä. Puolen vuoden kuluttua oli taimi jo niin suuri, että se täytyi panna suurempaan ruukkuun, ja toisen puolen vuoden kuluttua oli se jo lähes kolme kyynärää pitkä. Silloin se istutettiin ulos pehmeään puutarhamultaan lähelle tietä. Ympärille tehtiin aita niin kauaksi, kuin puu oli vielä hento, ja joka talvi lapioitiin runsaasti lunta sen juuren ympärille, ett'ei pakkanen saisi sitä kylmää. Niinpä kasvoi muutamissa vuosissa siitä rumasta pikku siemenestä kaikkein kaunein suuri puu. Niin, se oli sellainen puu, jonka vertaista ei oltu koskaan ennen nähty täällä Pohjolassa. Se kasvoi viimein niin tuuheaksi ja suureksi, että ainakin parikymmentä mummoa sopi juomaan kahvia sen varjossa. Sen tuoksu oli niin voimakas, että koko seutu siltä hajahti, ja sen hedelmä niin suloinen, että sellaista tuskin on Marokon keisarinkaan pöydällä. Huomatkaa, hyvät lapset, että ken rakastaa kukkia ja puita, hänelle ne moninkertaisesti palkitsevat kaikki vaivat.
Emiilia tuli puutansa hoidellessaan myöskin hyväksi ja lempeäksi ihmisiä kohtaan. Joka aamu ja ilta rukoili hän, että pysyisi Jumalan lapsena, ja koko päivän teki hän työtä. Siitä hän pysyi iloisena ja hyvänä itsekin, niin että kaikki häntä rakastivat. Eräs hyvä poika pyysi päästä hänen ystäväkseen. Hän ei paljoa kursaillut, vaan vastasi heti: tule vain, ja niin heistä tuli pariskunta. Ja koska he rakastivat toinen toistansa ja yhä edelleenkin rukoilivat, tekivät työtä ja elivät rehellisesti, niin he olivat myöskin onnelliset eikä heidän tarvinnut kärsiä puutetta jokapäiväisestä leivästä, jona oli voita ja leipää sekä pyhinä vielä lisäksi paistiakin. Ja kun Emiilian sisaret, Iilia ja Miilia jonkun vuoden kuluttua köyhtyivät, kutsui Emiilia heidät luoksensa siihen pikku taloon, jossa heidän äitinsä ennen oli asunut. Kun Iilia ja Miilia näkivät, miten siellä elettiin hyvin työssä ja rukouksessa, rupesivat he itsekin rukoilemaan ja tekemään työtä ja ihmettelivät vain suuresti, mitenkä he olivat aina siihen asti voineet elää ymmärtämättä, millä tavalla totinen onni löydetään maan päällä.
Niin kuluivat vuodet hiljakseen. Iilia, Miilia ja Emiilia tulivat vähitellen vanhoiksi mummoiksi, jotka tavallisesti pitivät myssyä päässään ja neuloivat sukkia Emiilian lapsille ja lapsenlapsille.
Kerran minä astuen pitkin maantietä tulin sen pikku tuvan kohdalle. Egyptinmaan pääsky oli kuollut, tuvan vanha mummo samoin, ja Iilia, Miilia ja Emiilia itse olivat tulleet vanhoiksi. Mutta pääskyn tuomasta siemenestä kasvanut puu oli aina yhtä nuori ja vihanta, se tuoksusi niin sanomattoman suloisesti, vaikka nyt oli syksy, ja hedelmät välkkyivät keltaisina kuin kulta lehtien välistä. Silloin minä ajattelin luonnon ijäistä nuoruutta, vaikka kaikki inhimillinen vanhenee ja katoaa, sekä Jumalan ijankaikkista rakkautta, vaikka ihmisten mieli vaihtelee kuin tuuli. Sydämmeni pehmeni sekä surusta että ilosta, sillä minä ajattelin, miten se puu on elävä vielä satoja vuosia senkin jälkeen, kun sen istuttaja on jo ammoin joutunut maan poveen, ja miten Jumalan kaikkiviisaus on elävä vielä paljon kauemmin kuin se puu, aina ja ijankaikkisesti. Olipa varsin omituista sitä ajatella, ja minä melkein itkin.
Mutta kolme mummoa, myssyt päässä, istuivat puun alla ja joivat kahvia. He viittasivat minua tulemaan luoksensa ja minä näin heidän kasvonsa loistavan hurskaudesta ja iloisesta luottamuksesta, ikäänkuin he olisivat ajatelleet: mitä nyt itket? Surisimmeko me ehkä, että olemme tulleet vanhoiksi ja harmaiksi ja että tämä puu on elävä kauemmin kuin me? Ei, ei, rakastakaamme me Jumalaa ylitse kaikkea ja toinen toistamme, niin sielumme pysyvät nuorina. Joka niin tekee, hän tulee tämän puun kaltaiseksi: joka talven jälkeen, kun lehdet putoavat surusta, tulee uusi kevät, jolloin kukat ilosta aukenevat. Ja mitä sitte, jos me kuolemme? Emmehän me todella kuolekaan; paras osa meidän olemuksestamme elää eikä voi koskaan kuolla. Sillä meidän sielummekin on tämän puun kaltainen: sillekin tulee lyhyen talven jälkeen haihtumaton kevät.
Sitä lukiessani mummojen kasvoista kuulin puusta laulun kuin tuhannen linnun viserrys. Mahdollisesti kyllä ei siinä laulussa ollut sanoja, mutta kyllä minä niitä olin kuitenkin erottavinani. Minusta tuntuivat linnut laulavan seuraavaa pikku laulua:
Sä siunaa, Herra, ahkeratJa rukoilevat lapset,Sä siunaa myöskin iloisatVanhukset harmaahapset,Kun keväällä kukkaset puhkee.
Kuin pohjoisen lumi katoovaOn kullan ja helmein loiste,Ja turha ilo on kastetta,Min kuivaa päivän paiste,Kun keväällä kukkaset puhkee.
Vaan rukous, rakkaus, usko, työPerustavat elon onnen,Jos vaivojen vitsa meitä lyö,Ne antavi voiman ponnen,Kun keväällä kukkaset puhkee.
Jumala työtämme siunatkoonAin' elämän päivinämme;Hän hyvän siemenen hoitakoon,Hänt' aina me ylistämme,Kun keväällä kukkaset puhkee.
Uusi vuosi 1869.
Jo kellot ne kaikuuNyt tornissa yllä,Ja torvikin raikuuYövartian kyllä;Jo on sydän yö,Kaksioista jo lyö,Jäi vuosi ja uus tuli aika ja työ.
Hyv' yötä, sä meilleToit leivästä vajaan,Veit tuskien teille,Veit manalan majaan;Mut kyynelihinToit lohtuakin,Ja Jumalan armoa hädässäkin.
Sä vitsana LuojanLöit rankaisemalla,Sä taas avun, suojanToit armahtamalla,Ett' ilossa meJa tuskissammeTok' ain' Jumalaa yhä kiittäisimme.
Uus vuosi, mi aamunKointähtenä loistat.Ja varjojen haamunYön usmaset poistat,Sä toivoa tuo,Ja onnea suo,Ja Luojalta siunaus kaikille luo!
Oi, lapseni, kiitäNyt taivahan Luojaa,Ain' armosta siitä,Mi meit' yhä suojaa!Uus vuosi on taas,Sä siis JumalaasRukoile, ett' suojaisi hän isänmaasi
Sä kukkia kylvä,Vie haudoille, missäNyt hanki on kylmä,Maa jääkitehissä!Ja haavoihin säVie lääkkehiä,Ne hoitele nuoruuden lempeyllä!
Nyt siis ilon ruskoSun poskillas olkoon,Ja toivo ja uskoNe vahvaksi tulkoon!Kun vuosi on uus,Niin myös iloisuusMeill' olkohon uus sekä Jumalisuus!
Sä ruusuja riistäJa kukkia kanna,Tee seppele niistä,Se maallesi anna,Mi kuihtumatonJa lauhtumatonSun sydämes juurelta poimittu on!
Nyt alamme vuotta.Sen tahdomme päättää,Ja Luojahan luottaa,Jok' onnemme säätää.Hän johdattakoonHän lohduttakoonHän Henkensä voimalla virvoittakoon!
Sammatti on paikkakunta Pohjois-Uudellamaalla. Siellä on paljo vuoria ja järviä sekä korkeita, vanhoja, varjoisia metsiä. Seutu on kaunis, mutta yksinäinen ja köyhä, sillä kovasta hietakankaasta kasvaa vain heikkoa laihoa.
Siellä on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla. Torpassa asui ammoin sitte köyhä mies vaimonsa ja seitsemän lapsensa, viiden pojan ja kahden tytön keralla. Eräänä sunnuntai-aamuna, kun neljäs poika piti vietämän kirkolle kastettavaksi, nousi lumipyryn myräkkä, niin että tuskin voitiin nähdä kättänsä silmäin edestä. "Briitta," sanoi torppari sisarelleen, joka oli siellä häntä auttamassa vaimon sairaana ollessa, "ajappa sinä pojan kanssa kirkolle; minä en voi lähteä, kun olen niukauttanut jalkani."
Briitta ei myrskyä peljännyt, vaan läksi ajamaan, pikku lapsi käärittynä lampaannahka-vällyihin. Kun Briitta kantoi lapsen kirkkoon papin eteen, kysyi pappi: "Mikä pannaan pojalle nimeksi?" Briitta tuosta vähän ällistyi, kun ei ollut kotoa lähtiessään muistanutkaan kysyä vanhemmilta nimeä. "No," sanoi pappi, "eipä tuosta lukua, onhan tänään almanakassaElias; olkoon pojan nimi Elias." Ja hänen ristittiin Eliakseksi. Mutta kun Briitta palasi kotiin ja kertoi, mitenkä oikeastaan kävi, sanoi torppari nauraen: "Mitäpä siitä, vaikka hänet olisi ristittyTuiskuksi!" Torppari oli iloinen ja leikillinen mies kaikessa köyhyydessään; hän ei tiennyt, että tuossa nimessä oli ennustus, ja että hänen pojastaan oli kerran tuleva, niinkuin Juudankansan Eliaksesta, suuri profeetta omassa maassansa.
Torppa oli pieni; mitä suuremmaksi lapsilauma kasvoi, sitä niukemmaksi kävi jokapäiväinen leipä. Mutta torppari ja hänen vaimonsa olivat jumalliset ja ahkerat sekä luottivat Jumalaan, joka antaa ravinnon korpin pojillekin. Heistä oli turhaa nähdä nälkää, kun he voivat ja jaksoivat tehdä työtä. Torppari osasi vähän räätälinammattia, ja kun pojat kasvoivat, niin että voivat vähin autella töissä, ryhtyi hän talviaikoina käymään taloissa ompelemassa vaatteita.
Torpan luona, melkein rappusten vieressä oli suuri mänty, nimeltäIso Mänty. Siinä pojat hyvin mielellään kiipeilivät, ja mies se, joka korkeimmalle pääsi. Eräänä päivänä astui torppari ulos tuvastaan ja näki neljä poikaa ylhäällä männyssä. Kolme vanhinta poikaa sysi ja tyrkki ilon innoissaan toinen toistansa ylimmillä oksilla, mutta neljäs poika Elias istui alempana oksalla seljin runkoa vasten ja luki.
"No, Elias," sanoi isä, "etkö sinäkin tahdokaan koettaa kiivetä korkealle täällä maailmassa? Mitä sinä nyt teet?"
"Luen katkismusta", vastasi poika.
"Kaikkiapa saadaankin kuulla!" ilvehti isä. "Vastahan sinä olet kuudennella vuodella. Tuleppas alas, niin opetan sinut ompelemaan nuttua!"
Elias laskeutui maahan ja oppi kuromaan yhteen nutun eri kappaleet; mutta kun se oli tehty, kiipesi hän jälleen puuhun kirjoinensa. Kuuden vuoden ijässä osasi hän koko katkismuksen ulkoa. Pappi ja kaikki naapurit ihmettelivät kylänluvuissa. "Kuulkaas, isä torppari," sanoi pappi, "tuo poika teidän pitäisi toimittaa kouluun."
"Ei ole varaa", vastasi isä.
Vaan mitenkä olikaan; kun naapurit eivät lakanneet ihmettelemästä pojan suurta oppia, kokosivat vanhemmat säkillisen leipiä, pytyn voita, ja toisen suolaisia muikkuja sekä lähettivät pojan lähimpään kouluun Tammisaareen. Mutta Sammatissapa puhuttiin pelkkää suomea ja Tammisaaren koulussa opetettiin kaikki ruotsiksi. Kovalla poika oli, mutta täytyipä sentään käydä, ja kävikin se, sillä poika oli uuttera. Kohta hän osasi katkismuksensa ulkoa ruotsiksikin. Mutta kauanpa ei ollut kotoa lähettää leipää, voita eikä muikkuja, ja niin täytyi pojan lopettaa koulun käyntinsä parin vuoden kuluttua. Se on tapahtunut monellekin köyhälle pojalle Suomessa.
"Rupea sinä räätäliksi, rakas poikani, ja kulje minun kanssani!" sanoi isä. Pikku Elias huokasi, sillä häntä enimmin huvitti kirjansa, mutta hän oli tottelevainen ja nöyrä ja oppivainen, kulki isänsä kanssa taloissa ja istui pöydällä, niinkuin räätäleillä on tapana, ompeli ja harsi, niin että sormia pakotti. Välistä sattui niinkin, että hänellä oli kirja taskussa ja hän hiipi johonkin nurkkaan lukemaan aikaisin aamusilla ja myöhään iltasilla. Kynttilää hänellä ei ollut pimeänä vuoden aikana, mutta näkeehän lukea päreenkin valossa. Ja hauskinta oli kirja kädessä istua Ison Männyn pitkällä oksalla, varisten raakkuessa sen latvassa. Sieltä Elias aina laulantai-iltoina kiiti täyttä laukkaa naapurin saunaan huuhtomaan päältänsä pois räätäliä, sillä niin köyhä oli torppa, ett'ei se jaksanut pitää omaa saunaa.
"Eliaksesta tulee kelpo räätäli", sanoi isä tyytyväisenä; "eipä olekkaan mikään huonoin konsti, kun osaa ommella kunnolliset napinreiät ja saada napit pysymään, niin ett'eivät lennä irti nutusta joka kerran, kun sattuu syömään vatsansa täyteen."
Elias-poika luuli melkein samaa itsekin. Mutta kun hän yksinään käveli suuressa metsässä tai souteli pienellä ruuhellaan yksin kalastelemassa Valkjärvellä ja jyrkät vuoret katselivat kuviansa syvästä vesipeilistä sekä aikainen aamuaurinko kultasi honkain latvat, silloin tuli pojan mieleen ihmeellisiä ajatuksia. Sinä, joka nyt luet Eliaksen historiaa, etkö tiedä, että yksinäisyys on kaikkein suurten ajatusten äiti? Hänestä tuntui, kuin kuulisi hän luonnon sydämmen sykkivän ja osaisi lukea runoja aaltojen väreistä. Kun tuuli humisi honkain tummissa latvoissa, oli hän kuulevinaan muinaisia, ammoin unhottuneita satuja, ja jokaisella yksinäisen kanervikon mättäällä oli jotakin sanomista hänelle. Tähdet sanoivat: "täällä asuuJumala!" Ja jokainen vaaleanvehreä, nuori kuusenvesa, joka yleni salon sammalikosta, sanoi: "tässä onisänmaa!" Ne kaksi sanaa juurtuivat niin syvälle hänen sydämmeensä, ettei hän koskaan voinut unhottaa niitä.
Kun hän sellaisilta retkiltä palasi torppaan ja isä sanoi: "paikkaappas Vahterin housut!" alkoi hän itkeä. "Mitä itket?" kysyi isä. Poika oli vaiti ja itki, mutta viimein hän tunnusti, että hän mieluummin lukisi kuin ompelisi. "No, minä puhun pastorin kanssa", lohdutti isä.
Pastori sanoi: "lähetä poikasi kouluun Turkuun, siellä hän oppii enemmän kuin Tammisaaressa." Isä mietti asiaa, sillä papin sanoja kannattaa ajatella, ja neuvoteltuaan naapuriensa kanssa ja saatuaan vähän apua hän lähetti pojan Turkuun. "No, mitäs olet lukenut?" kysyi rehtori ruotsiksi. Poika luetteli kaikki lukemansa kirjat suomeksi; hän oli jo unhottanut sen vähäisen ruotsin-taitonsa, jonka oli oppinut Tammisaaressa. Ja kun rehtori rupesi tutkimaan häntä, vastasi hän taaskin kaikki suomeksi. "Ei", sanoi rehtori, "kyllä tämä ei käy päinsä. Mitenkä sinä voisit tulla kouluun, kun et osaa muuta kuin suomea? Mene vain kotiisi, en minä voi ottaa sinua kouluun."
Siihen aikaan luettiin kaikissa kouluissa vain latinaa ja ruotsia; suomeksi voitiin oppia ainoastaan aapinen ja katkismus. Sammattilaisen pojan olisi täytynyt palata kotiinsa ja ruveta räätäliksi, ell'eivät muut opettajat olisi puhuneet hänen puolestansa rehtorille.
Hänet siis koetteeksi otettiin alimmalle luokalle, jossa hän sai kumppaniensa kanssa lukea latinaa ja ruotsia. Kyllä siinä tarvittiin ahkeruutta ja kärsivällisyyttä, mutta vähitellen rupesi kuitenkin onnistumaan, ja poika luki koulussa kolme luokkaa. Mutta silloin loppuivat taas varat köyhästä torpasta, ja Eliaksen täytyi laukku seljässä vaeltaa kotiin ilman vähintäkään toivoa koskaan enää päästä sinne takaisin. Hän rupesi taaskin räätäliksi ja kulki isänsä mukana taloissa, mutta nyt hän jo olikin aika pitkä poika ja taitava ammatissaan, että osasi ommella kuin oiva sälli omin neuvoin sekä mekot että nutut.
Eräänä sunnuntaina hän joutui kirkolla pastorin puheille, joka kysyi häneltä, miten hänen lukunsa edistyi. Eliaksen täytyi tunnustaa, että hän nyt lueskeli vain saksia, neulaa ja silitysrautaa. "Mitä hullua!" virkkoi pastori. "Pyydä isältäsi, että saat tulla pyhinä iltapäiväksi minun luokseni, niin opetan minä sinulle latinaa!"
Tuohon isä suostui, poika kävi pyhä-illat, milloin jousi räätälinammatistaan, pastorin luona ja luki latinaa. Viikon varrella hän nousi tuntia aikaisemmin ja kävi levolle tuntia myöhemmin kuin muut ja käytti ne hetket läksyjensä lukemiseen. Siten hän pääsi niin pitkälle, että pastori kahden vuoden kuluttua sanoi hänelle: "nyt voit mennä Porvoosen lukiolaiseksi."
Ja poika läksi Porvoosen, pääsi lukiolaiseksi! luki ja näki nälkää. Isä ja äiti eivät voineet lähettää hänelle muuta kuin kotikutoista sarkaa, josta hän itse sai ommella itselleen vaatteet, mutta jotainhan hänen piti myöskin syödä ja juoda. Hän läksi lupa-aikoina kyliin ja lauloi siellä leipäkakusta tai ruiskappasesta. Jumalisessa kodissaan oli hän oppinut monta virttä, osasipa hän myöskin muita lauluja, ja aina olivat häntä sekä virret että laulut miellyttäneet. Hyviä kylän ihmisiä liikutti kuulla köyhän lukiolaisen laulavan heille, ja he antoivat mielellään hänelle vähän lisää evässäkkiin. Kun hän sitte laski yhteen saaliinsa, huomasi hän ihmeekseen, että oli laulamalla saanut kokoon kolmekymmentä tynnyriä ruista.
Hyväpä se. Olihan sellaisiakin aikoja, jolloin hänen ei tarvinnut nähdä nälkää. Mutta eipä koko ikäänsä käy olla lukiolaisena, täytyy tulla ylioppilaaksikin. Nyt hän jo osasi ruotsia yllin kyllä, mutta mistä saada rahaa, että voisi lähteä Turun yliopistoon lukemaan? Pitikö hänen nyt uudestaan vielä käydä käsiksi saksiin ja neulaan? Ei hän ei halveksinut vanhoja ystäviään, sittemminkin hänellä aina matkustaessa oli neulaa ja lankaa taskussa, joilla itse ompeli nutusta karisseet napit kiinni, mutta saatakoonpa sillä hyödyllisellä taidolla aikaan mitä muuta hyvänsä, niin ylioppilaaksi sillä ei päästä. Elias kuuli Hämeenlinnassa tarvittavan apulaispoikaa apteekkiin; mitäpäs muuta, hän astuskeli sinne ja selitti saavansa kyllä selon latinaisista lääkkeenmääräyksistä. Hänen onnistui päästä apteekkiin, hän oppi tekemään pillerejä ja lusikkalääkkeitä sekä tuli vähitellen yhtä kelvolliseksi proviisoriksi kuin kuka muu hyvänsä.
Säästettyään kokoon pikku summan matkusti hän yliopistoon ja tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuoden ijässä ja oli oppinut luottamaan Jumalaan sekä muuten itse auttamaan itseänsä; miksipä hän näkisi nälkää? Heti ylioppilaaksi päästyään alkoi hän johtaa pienempäin poikain lukua ja sillä tavalla ansaita jokapäiväistä leipäänsä. Kovapa työ sekin oli, sillä kun 6 tai 8 tuntia päivässä takoo latinaa laiskain poikain päähän, ei juuri ole enää paljoa halua eikä voimia itse lueskella niinä päivinä. Mutta käydä piti omankin luvun, ja se kävi. Kuluipa kuitenkin koko seitsemän vuotta, ennenkuin tämä ylioppilas tiesi kaikki, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen suorittaa kandidaatin-tutkinnot. Mutta silloin, vähää ennen Turun suurta paloa vuonna 1827, olikin hänen tiensä maailmassa turvattu.
No sinä, joka luet tätä pikku kertomusta, tahdotko tietää, mitä tuli Sammatin pojasta, hänestä, joka lukien istuskeli Isossa Männyssä, joka kuuli honkain laulavan, joka paikkasi Vahterin housut ja josta isänsä tahtoi tehdä räätäliä, joka oppi katkismuksensa ulkoa kahdella kielellä, joka oli liian köyhä käymään Tammisaaren koulua, joka töintuskin pääsi Turun kouluun, kun vastasi rehtorille suomeksi, jonka vielä täytyi sieltä palata saksien ja neulan pariin, joka laulamalla kokosi kolmekymmentä tynnyriä rukiita, päästäkseen näkemästä nälkää Porvoon lukiossa, joka teki pillerejä ja lääkkeitä Hämeenlinnassa säästellessään rahaa yliopiston matkalle, jonka siellä täytyi seitsemän vuotta tehdä enemmän työtä muiden opiksi kuin omakseen, niin, tahdotko tietää, mitä tästä pikku Eliaksesta tuli, joka niin omituisella tavalla sai profeetallisen nimensä?
Minä kerron sen. Hänestä tuli yksi kuuluisimpia ja suurimpia miehiä, kuin koskaan on syntynyt Suomessa. Hänestä tuli lääkäri, kirjailija, professori, virsien sepitsijä ja kielentutkija; eikä siinä kyllä, sillä niiksi voi moni muukin kohota; vaan hänestä tuli se mies, joka etäisistä salomaista etsi ja löysi ne vanhat, kauniit, muualta jo ammoin unhottuneet runot, joissa on Suomen kansan vanhimmat muistomerkit muinaisajoilta, Hän liitteli ne kokonaiseksi ja ikäänkuin lahjoitti kansalle sen muinaisuuden ja antoi sille uutta rohkeutta elää ja katsella tulevaisuutta kohti. Tuskinpa oli massamme yhtään niin köyhää tölliä, ett'ei hänen nimensä olisi siinä ollut tuttu ja rakas; tuskin oli mitään niin etäistä maan osaa, ett'ei hänen kuuluisa kansanlaulu-kokoelmansa olisi siellä ollut tuttu ja ihmetelty oppineiden miesten keskuudessa. Ja kun hän hyvin ijäkkäänä kuoli, kokoutuivat sekä rikkaat että köyhät, ylhäiset ja alhaiset hänen hautansa ympärille osoittamaan kunnioitustansa, niinkuin olisi hän ollut kuningas, eikä ollut tulla loppuakaan kauneista ja kalleista kukka ja lehtiseppeleistä, joita laskettiin haudalle hänen muistonsa kunniaksi.
Mitä muuta vielä tahdot tietää Sammatin pojasta? Sitäkö, miten nöyrä, yksinkertainen, jumalinen ja ihmisystävällinen hän oli kaikessa köyhän syntyperänsä ja suuren nimensä maineessa? Hän ajatteli aina mielessään, että muut olivat tehneet paljon enemmän kuin hän. Hän käveli paljain jaloin kesällä ja hiihteli talvella; hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, että missä häntä ei tunnettu, käskettiin häntä kyökkiin palvelusväen pariin istumaan. Hän katsoi itseään aina Jumalan ja kansan palvelijaksi; milloin ei pyhinä sattunut olemaan pappia yksinäisessä Sammatissa, luki hän kirkossa saarnan; ja hän on sepinnyt monta ytimekästä virttä suomalaiseen virsikirjaan. Hän salaa autteli montakin köyhää, oli yhtä lempeä kaikille eikä hänellä ollut yhtään vihamiestä, mutta monta, hyvin monta ystävää. Kas, sellainen mies voi tulla joka pojasta, vaikkapa ei jokainen saakaan niin suurta mainetta.
Jos vielä tahdot tietää hänen nimensäkin, niin sanon sen sinulle, sillä ei sitä voida salata, se on Paikkarin torpasta levinnyt yli maan ja maailman. Joka tuuli on sen kertoellut Suomen kuusille, hongille ja koivuille; joka aalto merellä ja järvellä on kertonut rannoillensa; joka äiti sanonut sen lapsillensa; eikä miespolvi, joka nyt elää, suinkaan unhota sitä kertomatta tuleville miespolville. Sammatin poika oliElias Lönnrot.
Nyt alotamme kummallista satua, jota voisi nimittää näin: "hukka ylpeän perii", mutta jokainen ajateltakoon siitä, mitä tahtoo. Ylpeä saattaa olla, vaikka ei olisi muuta kuin vaapukkamatonen; mitäpä kun saa kunnian olla kirkonkukkona.
Oli kerran kirkonkukko, joka istui kovin korkean tornin päässä. Mistä hän oli kotoisin ja miten hän oli tullut niin korotetuksi maailmassa, ei ole helppo sanoa. Arveltiin hänestä, että isänsä ei ollut mikään oikea kukko, vaan puuseppä, joka taisi puusta vuolla kotkia ja lohikäärmeitä, ja niin luullaan hänen pölkystä vuolleen kukonkin ja köydellä vivuttaneen sen tornin päähän, koska kukko oli niin tyyni laiska, ett'ei voinut oppia edes lentämään.
Kenties tämä luulo oli perätön; kenties kukko muinoin oli päällikkönä mahtavan haltijattaren Gilimiliadolgan kanakopissa, mutta nosti ylpeydessään kapinan hallitsijatartansa vastaan, ja rangaistukseksi siitä muutettiin hänet puukukoksi ja kiinnitettiin kirkontorniin. Näitä ei voi kukaan aivan tarkoin tietää. Oli kuinka oli, siinä istui hän tornin korkeimmassa huipussa, paljon korkeammalla kuin korkein huoneenkatto ja korkein puu seitsemän peninkulman alalla. Niin korkealla hän istui, että maa hänen allansa ei näyttänyt pannukakkua suuremmalta, ja ihmiset olivat ikäänkuin kärpäsinä pannukakulla. Hetken aikaa näki kukko niiden siinä hyristelevän, ja sitten ne jälleen karkoitettiin suurella kärpäis-läpsällä.
Kirkonkukko oli hyvin suuri. Hänellä oli korkea, punaiseksi maalattu harja nokan yläpuolella, lautasen kokoiset, viheriäiset silmät ja erittäin tuuhea pyrstö. Vatsaan mahtui hänelle kolme tynnyriä rukiita, niin ahnas oli hän.
Tietysti hän oli hyvin pöyhkeäkin. Koska hän oli niin iso ja istui niin korkealla, ei kukaan hänen mielestänsä ollut niin suuri herra kuin hän itse. Kaikki kukot ovat ylpeät; sen kyllä näkee heidän käytöksestänsä, kun he rikkatunkiolla rehentelevät ja nostavat nokkansa ilmaan, ikäänkuin jokaiselle tahtoisivat huutaa: mikä huitukka sinä olet? Mutta kirkonkukko oli kaikkein pahimpia. Saammepa nähdä, ett'ei semmoisen koskaan käy hyvin. Moni kopea kukko on päänsä menettänyt, kun herrasväkensä on pitoja valmistellut, ja sitten on kukko parka säälimättä kynitty, pantu paistinpannuun ja syöty, niinkuin siipieläin ainakin, kastimen ja marjahillon kanssa.
Ehkä kirkonkukko tiesi, ett'ei hänestä ollut mestattavaksi ja syötäväksi, ja sepä teki hänen muita kukkoja kopeammaksi. Hänellä oli muutama omituisuus, jota usein tavataan tässä maailmassa, nimittäin, että hän aina käänsi pyrstönsä tuulen mukaan. Sillä tavoin taisi hän katsella ympärilleen joka ilmansuuntaan. Mutta mihinpä hyvänänsä hän kurkisteli suurilla, viheriäisillä silmillään, ei hän missään maailmassa nähnyt vertaistansa. Sentähden rupesi hän uskomaan olevansa koko joukon parempi kaikkia muita, ja että koko maailman pitäisi oleman hänelle alamaisena. Hän ajatteli itsekseen näin:
"Minä olen hyvin suuri kukko, erittäin korkeasukuinen ja komea kukko olenkin. Vertaistani ei löydy kukkojen joukossa. Minä olen todellinen keisari-kukko. Tämä kirkko on silminnähtävästi rakennettu vartavasten minun tähteni, sopivaksi sijaksi korkealle arvolleni. Mistä muusta syystä ihmiset joka pyhä kokoutuisivat tänne kirkon ympärille, kuin minua ihailemaan ja palvelemaan. Niin, suuri kukko olen varmaankin, mahtava kukko, sangen korkeasukuinen ja ihmeellinen kukko minä olen."
Mutta korkeasukuisten on toisinaan jokseenkin ikävä, ja niin oli kirkonkukonkin. Lentää hän ei taitanut, työtä hän ei huolinut tehdä ja syödä hänen ei tarvinnut. Mitä oli tekeminen? Hän milt'ei vähän kadehtinut provastin kanoja, jotka joskus tulla teputtelivat tornin juurelle asti ja kuoputtelivat sukkelasti santaa, löytääksensä sieltä jonkun jyväsen.
Eräänä päivänä tapahtui, että varis sattui lentämään kirkon ylitse, aivan likeltä kirkonkukkoa, joka istui siinä äreänä ja ynseänä, suutuksissaan siitä, että kukaan uskalsi lentää niin korkealle kuin hän tahtoi istua.
"Kvaa, kvaa!" vaakkui varis. "Kuinka voit kukkoseni?"
"Brrr!" ärjähti kukko, pyörähti tuulen mukaan ja käänsi pyrstönsä varikselle. "Minusta sinä ainakin saisit sanoa: teidän ylhäisyytenne."
"Kas vaan!" sanoi varis. "No eikö teidän ylhäisyydellenne ajan pitkään tule jotenkin ikäväksi istua noin yksin, mitään tekemättä? Minun mielestäni pitäisi teidän ylhäisyytenne naida."
"Vai minunko naida!" sanoi kirkonkukko. "Mistä löytäisin kanan, niin komean ja korkeasukuisen, jota arvoani loukkaamatta saattaisin kosia?"
"Teidän ylhäisyytenne, olette oikeassa", vastasi varis. "Semmoista kanaa on tosin vaikea löytää, sillä en muistaakseni koskaan ole kuullut puhuttavan kirkonkanoista. Mutta teidän ylhäisyytenne pitäisi kumminkin johonkin työhön ryhtymän. Niin minä teen. Se lyhentää aikaa ja tekee mielen sekä raittiiksi että iloiseksi."
"Työhön!" ärisi kukko ja katsoi ylenkatseella varista. "Korkeat ja mahtavat eivät koskaan tee työtä. Se ei ole soveliasta."
"Vai niin", ajatteli varis itsekseen, kun lensi tiehensä, "sinä ehtimiseen kurkistelet ympärillesi, herra kukko, ja tiedät kuitenkin niin vähän kuinka maailmassa menetellään. Olen usein nähnyt korkeilla ja mahtavilla olevan enemmän työtä ja enemmän huolta kuin alhaisilla maailmassa. Mutta tuommoiset tyhmän pöyhkeät veikaleet kuin sinä, pidätte sitä arvokkaana, joka ei pane kortta ristiin, vaan läpi-laiskana vetkuttelee muitten palveltavana ja ikävystyy päivihinsä. Huomaakin jo, että kirkonkukko on monen sadan vuoden vanha, ja ajattelee aivan niin kuin moni muinoin hänen nuoruudessaan ajatteli. Mutta nyt ymmärretään jo paremmin kuin ennen, että jokaisen pitää työtä tekemän ja oleman ahkera, jos haluaa tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Sitä kukko ei ymmärrä. Sen vuoksi kun on niin tyyni laiska, sanoo hän vaan: 'se ei ole soveliasta'." — Ja niin oikein olikin. Kukko oli laiska ja ylpeä, siinä koko asia. Monta sataa vuotta oli hän tuolla tornin huipussa istunut vähintäkään tekemättä; hän ei ollut edes laulanutkaan. Niin laiska oli hän, että ei ollut paikaltaankaan liikahtanut satoihin vuosiin. Kohtuullinen selkäsauna olisi ehkä virvoittanut häntä uutteruuteen ja työhön. Mutta kuka olisi rohjennut semmoista yrittää? Sitä paitsi oli hän puusta, ja semmoiseen ei mikään vitsa pysty. Saamme kohta kuulla, kuinka hänen kävi.
Eräänä päivänä, kun kukko totuttuun tapaansa istui tuijottain sini-taivasta kohden ja näytti sangen ajattelevalta, vaikka ei paljon mitään ajatellut, niin näki hän ihmeekseen suuren väkijoukon kirkon ympärillä. "Mitähän tuo merkinnee", ajatteli hän, "eihän tänään pyhä ole?" Pian hän kuitenkin sai siitä selvän.
Se oli mainio nuoralla-tanssija, Karamatti nimeltään, joka oli nuoran jännittänyt kirkontornin ja tapulin välille. Nuoralla hyppi pieni poika ja pieni tyttö; he hyppelivät vastatusten, tehden mitä kummallisimpia käännöksiä. "Vai niin", ajatteli kukko, "eikö tuo muuta ollut? Minä luulin sen olevan jonkun uuden juhlallisuuden, jota nuo tyhmät ihmiset taas täällä viettäisivät minun kunniakseni."
Mutta yht'äkkiä heitti pieni Karamatti sormisuukkosen kansalle ja kiipesi kuin kissa ylös kirkontornia myöten, sillä vanhastaan oli rautapuikkoja lyöty tornin kattoon toinen toistansa ylemmäksi. Näitä myöten kiipesi nyt pieni Karamatti yhä korkeammalle ja tuli viimein lähelle kukkoa. "Hohoo", ajatteli kukko ja näytti vimmatun vihaiselta. Mutta Karamatti ei ollut tuosta millänsäkään, vaan heilaus vain ja yhdellä hyppäyksellä oli hän kukon selässä, istui siihen ratsastamaan ja huusi kaikin voimin: "Hopsan heponi! Hei hopsan heponi!" Nytkös kukko sai suuret silmät. Hän piti tätä kaikkea äärettömänä loukkauksena, hän, joka siinä kopeana istui eikä pitänyt ketään koko maailmassa vertaisenansa. Ja nyt tuossa istui pieni poika nulikka ja piti häntä kannuskurissa, huutaen: "hei hopsan heponi!"
Ensin kukko luuli koko kirkon hajoavan kummastuksesta, kun tämmöistä hävyttömyyttä tapahtui. Mutta kirkko pysyi kauniisti paikoillaan, ja nyt kukko rupesi kovin masentuneena käänteleimään, väänteleimään joka taholle. Mitä oli tekeminen? Hän oli ollut niin laiska, ett'ei ollut oppinut lentämään eikä laulamaan, ja nyt sai pitää hyvänänsä sen kolauksen, jonka hänen ylpeytensä sai, kun koko kansa alahalta huusi: "hyvin, hyvin, oivallisesti", ja katsoi sitä oikein sukkelaksi, että pieni Karamatti piti kirkonkukon kannuskurissa.
Niin tässä maailmassa käy: jos joku on laiska ja ylpeä, tulee vihdoin viimein pieni Karamatti ja pitää häntä kannuskurissa. Usko pois se.
Mutta kirkonkukko ei tullut siitä paljon viisaammaksi. Tuolla istui hän tornin huipussa vuosikaudet peräkkäin; polvi polvelta ihmiset tuolla alahalla kirkossa veisasivat virsiänsä Jumalan kunniaksi, elelivät aikansa ja vaipuivat hautaan, ja uusia ihmisiä tuli sijaan, ja he veisasivat samoja vanhoja virsiä samassa vanhassa kirkossa. Mutta kukko istui aina vain yhtä laiskana ja ylpeänä tornin huipussa, yhä odottaen, että viimein kuitenkin joku ihmeellinen onni olisi häntä kohtaava, hänen suuren isoisuutensa tähden. Kenties toivoi hän tulevansa kullatuksi kirkkaimmalla kullalla, jotta loistaisi kuin aurinko, taikka odotti hän tulevansa julistetuksi koko maailman kukkojen suur'sulttaaniksi. Niin, kukapa sen niin tarkoin tiesi? Hän odotteli odottelemistaan, vaan ei tuota toivottua onnea kuulunutkaan.
"Toivossa aika kuluu", niin kukonkin. Viimein tuli hän kovin vanhaksi ja lahonneeksi, niin että kappale kappaleelta putosi hänestä, kun tuuli kävi. Eräänä päivänä oli kova myrsky. Tuulen puuska kulki vinkuen kirkon yli, puhalsi maahan kukon tornin huipusta ja vei sen halki ilman muassansa järveen. Siellä sai nyt kukko, pyöreyksissään oudosta matkastansa, vihdoin viimeisen kerran katua, ett'ei ollut oppinut lentämään ja laulamaan. Sillä jos hän olisi sitä taitanut, ei hän olisi pudonnut järveen, vaan olisi sen sijaan lentänyt raastuvan katolle ja siellä laulanut niin, että maistraatti ja koko kaupunki olisi ihmetellyt. Mutta nyt vei tuuli hänet järveen, ja aallot ajelivat häntä sinne tänne, niin että hau'it ja ahvenet töllistäen ihmettelivät, mikä merikummitus tuo oli.
Viimein aallot hänet viskasivat rannalle, ja siihen jäi hän makaamaan.
Rannalla oli pieni mökki, ja siinä asui vanha eukko, jolla oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Eräänä päivänä lapset rakensivat rannalle pieniä sulkuja, ikäänkuin kammioiksi kalasille, jotka niihin uiskentelivat tullen mennen. Kun nyt lapset kulkivat vähän matkaa pitkin rantaa, kiviä kokoilemassa, löysivät he kirkonkukon, tuon vanhan vaivaisen, joka siihen aikaan oli varsin surkean näköinen. Laineet olivat kokonaan huuhtoneet maalin hänestä, ja kiviä vasten hankautuen oli hän menettänyt sekä nokkansa että pyrstönsä.