(Kesäinen leikki.)
Mäntymäki lähellä järveä näkyy ja vehreä niitty vuoren juurella. Siinä esiytyvät haltiatar Satakauno, pikku Kaarle, monta kukkaa, joitakuita puita, sammal, sanajalka, myyrä, käki, peippo, sammakko, vuori, maa, ilma, vesi ja tuli. On varhainen kevätaamu. Kaikilla kukilla on seppele, puilla ja elementeillä kruunu päässä.
Kukat laulavat. [Kedon kukkien laulu.]
Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan.Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.Hänen vehreän kesk'kesähuonehens' me,Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.
Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.Niin loistanut ei jalo SalomokaanKuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.
Käki
Päivä nousee merestä,Kukkuu!Kaste päilyy metsässä,Kukkuu!Päivä avaa kukan terää.Viehättävä niitty, herää!Kevät on nyt kaunoisin.Kukkuu!
Vuokkoanemone (hieroo unen silmistään).
Nousen mielin iloisin.
Orvokkiviola (haukottelee).
Vielä maata mielisin.
Angervo(poika).
Yöllä jo hän suutaan soittaa,Häirii unen parhaankin.
Esikköprimula.
Yh, sä laiska! Päivä koittaa.Aamuhetki kultaa tuo.
Metsätähtitrientalis.
Ken se tuolta saapuu luo?
Ketoneilikkadianthus.
Se on poika pienokainen,Kunkin kukan tuntevainen,Yksi meidän ystävä.
Nokkonenurtica.
Enpä häntä polta mä.
Takiainenarctium (poika).
En mä häntä pistä takkiin.
Kurjenpolvigeranium.
Turhaa tuosta loruillakkin,Kun me kukin puolestammeHälle kaulaan kapsahdamme.
Lemmikkimyosotis.
Kaunis puhe! Oi, jos vaanMua ei hän muistakkaan!
Kurjenmiekkairis.
Kohta mar he alkaa lyödäToisiaan!
Mustikkavaccinium.
Mun saa hän syödä,Siniseks kun käyn.
Mansikan kukkafragaria.
Ja mun,Jahka oikein punastun.
VirmajuuriValeriana.
Näette, rakkaat, turhan vaivan:Hän vain halaa lemuista;Niin hän lausuu usein aivan.
Tähtimöstellaria.
Hiljaa! Hän on paikalla!
(Pikku Kaarle tulee, kirja kainalossa.)
Kaarle.
Huomenta, mun niittyni,Kaste, päivä, kukkani!Tiedättekö, kukat, sitä,Ett' on tänään pyhä? Mitä?
Kieloconvallaria.
Siks se kuuluu mainittavan.Mutta Herraa rakastavanPyhä päiv' on jokainen.
Kaarle.
Joko Herraa ylistitte.Aamuvirren visersitte?
Esikko.
Jos me unhotamme sen.Ei ois kenttää vehreää,Järven peittäis paksu jää,Olis kylmä päivä taivaan,Kaatuisimme itse meMaahan kuihtuneina aivan.
Kaarle.
Teille ei, kuin linnuille.Ole kieltä, mieltä luotu,Jolla Luojaa kiitätte;Vaan on teille lemu suotu:Mykkä kiitosvirsi tuoNousee maasta Luojan luo…Nukuitteko makeasti?
Orvokki.
Hupuss' olin aamuun asti.
Sinivuokko.
Minut peitti lehti kuiva.
Päivänkukkachrysanthemum.
Kylvin kasteessa kuin uiva.
Voikukkataraxacum.
Lukin kanssa riitelin.
Tädykeveronica.
Minä pyörryin sumuihin.
Rengaskukkacalendula.
Silmät peittoon sitasin.
Apilastrifolium.
Mulle hörräs kimalainen.
Ruusupensasrosa.
Mulle hurras sontiainen.
Harakanhattucampanula.
Aamukirkkoon minä soitin.
Tervakkolychnis.
Kärpästä mä kiinni koitin.
Mansikan kukka.
Konna katsoi minua.
Kurjenpolvi.
Yöllä vesikorvoaKännä kantoi, apuaAntoi muurahainen.
Koiranputkiheracleum.
ToukkaTuli luoksein laiha, soukka,Parrakas; mä annoin, houkka,Sille simakeittoain.
Takiainen.
Ruokaa sullot kaikkiin vain!Kirpun jalan katkasin.
Hikiheinämilium.
Iltapostiin kirjoitin.
Tähtimö.
Hallalta mä korjasinKupuun munat korennon.
Kaarle.
Kiitos sulle olkohon!Vaan nyt lekotellessammeOlkoon tämä koulunammeMaisterina olen mä,Synnyin Floran [Kukatar] päivänä.Kehno olen opissani,Puutteinen on latinani;Opettajakunta keksiMinut hieman hölmöiseksi.Ei nyt siitä huolita.Tässä teidän huoneessaOlen tiedonlähde jalo,Josta teille virtaa valo…Sinä, vesikuusonen,Hevon hännän muotoinen,Sano, punaliivinen,Kuinka monta sinullaTakissa on nappia?
Vesikuusihippuris (poika).
Yks.
Kaarle.
Ei muuta? — Tyttö kulta,Tädyke, mä kysyn sulta,Kuinka monta nappiaSull' on kukkalaudalla?
Tädyke.
Kaks.
Kaarle.
No, KurjenmiekallaKuinka monta?
Kurjenmiekka.
Kolme vaan.
Kastikainenaira.
Saman sanoa mä saan.
Kaarle.
Vai niin. Entä Virmajuuri,Onko sulla luku suuri?
Virmajuuri.
Neljä.
Nokkonen.
Mulla myös.
Kaarle.
No, mitä?Koko neljä! Kas vain sitä!Esikkoni, entä sulla?
Esikko.
Viisi.
Harakanhattu.
Mulla myös.
Orvokki.
Ja mulla.
Lemmikki.
Mullakin, ole varma siitä.
Koiranputki.
Mull' on viisi pitkää niitä.
Kaarle.
Parvi sangen suurenmoinen!No, mä teidät panna voinenSamaan luokkaan lukemaan. —Kuinka monta, ruoholaukka,Sulla lienee, poika raukka?
Ruoholaukkaallium.
Kuus.
Kielo.
Ja mulla.
Kaarle.
KorkeaanLuokkaan kuulutte, te poijat:Neidet Narsissit, Leukoijat,Hyasintit, TulppaanitSamaan kuuluvat ja Lilja…Ruoholaukka, ollos hiljaa!Niityllä sä melusit;Muista, nyt sä kouluun lähdet!Kuulutteko, Metsätähdet,Tänne?
Metsätähti.
Seitsemän on nastaaMeillä.
Kanerva.
Mulla kahdeksan.
Mustikka.
Mullakin.
Kaarle.
No, sepä vasta!
Haprorheum.
Yhdeksän on mulla niitä.
Kurjenpolvi.
Mulla — kun ei sekään riitä —Kymmenen on.
Apilas.
Anteeks suo!Mullakin on luku tuo.
Neilikka.
Mulla myös.
Tähtimö.
Ja myöskin mulla.
Reseda.
Minulla on kaksitoista.
Kaarle.
Sepä sangen suurenmoista!
Vuokko.
Summa suurempi voi tullaMeille, jos on aikaa sullaLaskea.
Kaarle.
KakstoistakaanEikö riitä? Tosiaan!Monta keikailevaa lasta,Joill' on monta somaa nastaa!Muistoon tämän merkitsemme.
(Merkitsee luokat.)
Mänty.
Kysy meiltä! kertonemme.
Kuusi.
Kysy talvivihannuutta!
Pihlaja.
Kysy marjain mehuisuutta!
Haapa.
Kysy, kuinka lehti puhkee.
Tuomi.
Kuinka juopi kukka muhkee!
Kataja.
Kysy havuin terävyyttä!
Tammi.
Kysy kasvin kestävyyttä!
Sanajalka.
Kysy, kuinka minä kylvän,
Sammal.
Kuinka puen vuoren ylvään!
Koivu.
Kysy! Käki toivees kuulee.
Ilma.
Kysy multa, kuinka tuulee!
Vuori.
Kysy, kuinka taon malmit.
Maa.
Kysy, mist' on jyvät valmiit!
Vesi.
Kysy, kuinka heiluu laivas!
Tuli.
Kysy, kuinka leimuu taivas!
Aurinko.
Kysy, kuinka pilvet kultaan!
Sammakko.
Silmäs luo myös tänne multaan;Kalan kutemista kysy,Kysy, kuinka mato hiipii,Kuinka käärme veessä pysyy!
Peippo.
Kysy, mist' on kotkan siipi,Kysy leivon laulamista!
Myyrä.
Mulla kun on kaivamistaMättähässä luona jalkas,Niin mä kerron siitä palkaksMeistä nelijalkaisista.
Kaarle.
Armaat ystäväiseni,Olen kärkäs peräti,Oikein ahnas tietämään,Paljon tulen kysymään;Siis vain mulle vastatkaatte!Selittää te kaikki saatte.Vaan nyt käyt mä hiukan tuollaMäntymäessä päivän puolla.Siell' on kukkatyttö, jollaTääll' on liian märkä ollaHänen kanssaan palajan,Teille sitte kumarran.
(Hän menee).
Kaikki.
Palaa, palaa! Hyvästi!
Tädyke.
Ken se tyttö lienevi,Jonka luokse hän niin kiitää?
Kanerva.
Mustasukkainenko siitäOlet?
Tädyke.
Kyllä.
Kurjenmiekka.
Takkiainen,Vene tänne pikaan vainen!Koko niityn kastaakinKukkatytöt kyynelin;Kuivin jaloin täst' ei päästä.
Esikko.
Nokkaviisas, lorus säästä!
Vuokko.
Esikko, sä tyttö raiska,Miks on Satakauno laiska?Puiden varjot lyhenee,Uunikuuman tortunlainenAurinkoinen valkeneeTaivaan vadissa kuin vainenSokeroituna; ei vaanSatakauno saavukkaan.
Esikko.
Heti hän on ehtivä.Hän on ihmis-ystävä;Pienten lasten luo hän jääpi.Unin heitä miellyttääpi.Kun he herää unelmistaIhmeisistä, iloisista,Niin, kas, koko kammari.Kukkalemuin tuoksuupi…Satakauno oli se.
(Haltiatar Satakauno eli Bellis tulee.)
Metsätähti.
Tuossa on hän!
Satakauno.
KaikilleHyvää päivää toivottaaSaan ja paljon vihantaaViivyin, älkää kummastelko:Pienen pojan jäljet johtiSuoraan tätä paikkaa kohti;Niistä täytyi saada selko.Kysyin päivän säteheltä,Tutkin tuulen sälköseltä:Sainkin tietää; tännepäinKäyvät jäljet, jotka näin,Ovat kuninkaan … mut mäSit' en oikein ymmärrä
Apilas.
Täällä oli hän.
Harakanhattu.
Nyt tuollaAstuvi hän kummun puolla.Johtaa pientä kukkaa…
Satakauno.
Kas,Hän on kukkain kuningasVarrottu! Nyt — saatte kuulla —Vuoret vonkuu, alkaa tuulla,Pauhu meren kaukaisenRantaan raikuu riemuiten,Linnut — tuhansin on niitä —Hänen ympärillään liitää.
(Kaarle tulee, taluttaen Vanamoa, molemmilla seppele päässä).
Vuokko.
Nyt hän puhuu kukallen.
Kaarle(Vanamolle eli linnealle).
Kysyt, miks sua lempinen.Siks, kun olet pienoinen,Nöyrä, puhdas, viaton,Tuskin tohdit katsees nostaaMättäästä, mi kehtos on.Tiedä, mull' on verraton,Kaunis, viisas kirja, jostaTiedän: pienin maailmassaSuurin onpi taivahassa;Tien hän enkelten luo löytää…Vaan kas meidän kukkapöytää!
Satakauno.
Pieni poika ihmislasten,Tulit tänne, mitä vasten?Kuni lintu häkissäänTuomittuna ikävään,Yhden vapaapäivän sait,Onnellisna meidät hait,Täällä kaikk' on tuttujasi,Ystäviäs, sukuasi:Jylhä metsä isäsi,Kaunis niitty äitisi,Puro vilpas veljyesi,Kukin kukka siskosesi.Niittypuron tuolla puolla,Metsäin takapuolla, tuollaVuorten, vetten takan' onValtakuntas verraton.
Kaarle. Ei, maltappa, Satakauno; mitä sanot? Etkö tiedä, että minua koulussa pidetään tyhmänä?
Satakauno.
Siemen pien' on honka vasta,Linnan laatii pieni lasta.Niin ei pientä puolaintaUnhoteta, tallata;Niin ei diadeemiaKoskaan kunnioiteta.
Kaarle. Lörpöttelet, Satakauno. Luulet tietäväs enemmän kuin muut, kun sinulla on niin monta nastaa, vaan ne ovat kaikki yhteen kasvettuneet.
Satakauno.
Sinut suuri MestariHuonettansa lähettiSiivoomaan ja sulle noissaLuonnon laajan kartanoissaTarvittavat tiedot soi.Oi, kuin varroimme sua, oi!Suvun jälkeen syntyi toinen— Sen sai aikaan aurinkoinen —;Sua kaikki vartoivat,Joka keväält' tutkivat,Kyselivät syksyn tullen:Eikö tulle hän jo mullen?Vaan ne kuihtuin kuolivat.Syntyi taas ja laskivatTunnit asti tulosi.Katso ympärillesi,Tänään meille riemu näytä.Odotus tuo pitkä täytä.Vuoren, metsän kanssa annaMeidän kruunu päähäs panna.Tehdä näin sun kuuluisaksiLuonnon lasten kuninkaaksi!
Kaarle. Satakauno, oletko lukenut raamattua?
Satakauno.
Luonnon kirja opettaaPaljon Herran kunniaa.
Kaarle. Minä luen siis teille kirjoitettua sanaa.
Satakauno.
Lue! Kaiken juomme senKuni aamusatehen.
Kaarle(lukee). "Ja Jumala sanoi: vihoittakoon maa ja kasvakoon ruohon, jossa siemen on, ja hedelmälliset puut, jotka hedelmän kantavat lainsa jälkeen, jossa sen siemen on maan päällä. Ja tapahtui niin. Ja maa vihoitti ja kasvoi ruohon, jossa siemen oli lainsa jälkeen, ja hedelmälliset puut, joiden siemen oli itsessänsä lainsa jälkeen. Ja Jumala näki sen hyväksi. Ja tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä"… Käsitättekö nyt, ketä odottaneet olette?
Satakauno.
Ymmärrän nyt, että meTuhat vuotta vuotimmeHäntä, elon antavaista,Häntä, Isää taivahaista,Häntä, joka kaikki voi,Joka kaikki hyvin loi.Huomaan: Eedenissä ihanPuuttui suru, synti, viha,Paha, surun tuoja turma,Syksy, kesäriemun surma,Talvi tuima tuiskuineen,Kuurosateet rakeineen,Viikate, mi meidät niittää:Saimme Jumalaa vain kiittää.
Kaarle.
Kun Hän, alkulähde hyvän,Vartoomanne ainiaan,Vihdoinkin on ilmestyväPalkitsemaan, kostamaan,Niin Hän rauhan rakentaa,Entiselleen uudistaa;Silloin kukat, ruohosetkin,Ihmiset ja eläimetkin,Koko luotuin jakso suuri,Hyvä, puhdas, uus on juuri,Tullen täten sopivaksiHerran, Luojan palvelijaksi.
Kaikki kukat. Amen.
Kaarle.
Niitty nuori, ihanainen!Kauan kukkas kaunokainenLuojaa kiitti sanoittaLintuin kanssa kilvalla.Kauan unhotettuna,Tiedotonna, kainonaNäytti kukoistukses aikaLuojan kaikkivallan taikaa.Luonnon kirkossa sait LuojaaPalvella, sun onnes Suojaa.Päivin Luojan raamattuEtees oli avattuYli ilman, vetten, maan,Yli tähtein yöllä vaan.Niittyni, nyt parhaimpihinKiedo itses seppelihin:Nyt sull' Luoja palkan soi,Pyhää nyt sä viettää voitHartain mielin, riemuisana,Seuranasi Herran sana.Nyt sä oikein voit sen tietää,Kenetkruunata sun sietää.
Kaikki kukat. Amen.
(Ensinnä Kaarle ja sitte kaikki kukat nostavat seppelen päästänsä, laskevat sen maahan sekä panevat kätensä ristiin. Puut laskevat kruununsa pois ja kumartavat).
Kaarle.
Jos mä kukkisin ruohona aamullaJa jo illalla kuivaisin pois,Elämäin lyhyt, kaunis ja kukkaisa,Kevätpäivyen kaltainen ois,Ja mä tietäisin: saanPuvun lahjana maan,Sekä: taivas mun näkevi vain —Tekisin toki työs,Ylistäisinpä myösIki-armoas, oi Jumalain!
Isä, suur' olet, viisahin, voimallisin,On hallussas taivas ja maa;Sanojais, ylistystäsi pieninkinJyvä, halvin kors' julistaa.Tomu vain olen, miHaen jälkiäsi,Salatiesi mä viitoitsen.Nimes voimalla vaanSylissäin pidän maanPyhitänpä niin sinullen.
Näe heikot ja pienet,Sä voimallinen!He nyt astuvat istuimes luo.Tomu on he, mut kuulet Sä, taivahinen,Kun Sun mahtias kiittävät nuo.Väen kukkihin luotSekä voimasi suotMyös halpahan kaarnasehen;Nimes kirkasta vain,Ole suojamme ain',Ota lapsesi taivahasen!
(Kaarle seisoo kukkien ympäröimänä. Vanamo nojautuu hänen rintaansa vastaan. Aurinko paistaa kirkkaana, ja kukat tuoksuvat).
Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua. Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt, mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä. Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei edes kiittänytkään pois juostessaan.
Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä. "Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua rakastaisivat?"
Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se olikin hänen ainoa huvinsa.
Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa, söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi. Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää, hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!"
Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?"
Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset, nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!… Tulipa vanha herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä. No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua!
Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä vasta hänen kuoltuansa.
No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista, ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi sellaista visukinttua!
Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle, jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin. Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta, eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä, sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi.
Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt heeivät voienää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään. Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan; mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia saitureja on maailmassa.
Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle, kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä, jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa! Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan: Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa välikappaleesi.Sinunnimesi olkoon ylistetty!
Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut. Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon. Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä. Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi, joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon, että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän, kysy ensin, joko aika on tullut!"
Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?"
Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi: "en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi! Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan kaupungin?"
Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa."
Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin", kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa, tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan. "Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle.
Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle. Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään. Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle.
Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi: "hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan. Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan, jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?"
Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?"
"Minä, sanoi tulitikku.
"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain alkuaineiden pikkunen juoksupoika."
Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan.
Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon.
"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki", sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei vielä, ei vielä!"
Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti. Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat.
Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen oli ollut tulitikkulaatikko. — "Voi sinua onneton tulitikku, mitä nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi leikattu haapapuun sydämmestä."
Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja vastasi:
"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani. Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan, koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani. Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä, että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi."
Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta", sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!"
Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta, jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen omana.
Tien suuren varrella tässä työtäTeen päivää, yötä.Täst' ajaa vaskisin rattain laukkaaSanoma kaukaa.Sen suitset pitääMun käten', ohjaanSen länteen, itäänEtelään, pohjaan,Vaan istun kaikessa kiirussainVain paikallain.
Hei, helskyy — kuulehan tuota vasta!Jokainen nasta:Nyt miete kiitävi kiirein aniMun sormistani,Ja pian kylläMaan ympär' aivanSe pantsar' ylläTien riemuin raivaa,Mut lyijyraskas on ajaja:Täss' istun ma!
Ja väsyneenä täss' istuissani,Saan langassaniTakaisin tietoja kaukaisistaTapahtumista.PaperikaistaKuin puro juoksee,Kaikista maistaTuo tiedot luokse;Viivoina on ne ja pisteinä;Ne tavaan mä.
Ne mulle kertovat kaikenmoista— En kieli noista —;Lukea riemuista, surullistaSaan kaistasista:Nyt sormuksestaTaas onnitellaan,Nyt rukkasistaJo surkutellaan;Nyt rahaa, nauloja, rautaa saaTaas ilmoittaa.
Euroopan onni on langassaniMun huostassani;Paremmin tiedän kuin kielipalotTään ajan olot.Monesti mielisJa olis hupaa,Jos noista kielis;Vaan ei ol' lupaa.Ah, joka päivänä halkeen — niin! —Mä uutisiin.
Tien suuren varrella tässä työtäTeen päivää, yötä.Ohitse sormeni aika liitääJa mailma kiitää.Sekunniss' entääMaan halki sana;Mä pysyn sentäänTäss' istuvana.Ken ehtis kuskia muistamaan?Siis aja vaan!
Sä kasvoit hiljaisissa laaksoloissaRypälten jaloin kotiseutuvilla;Saleissa metsän elit korkeoissa,Kirkasten lähtehitten rantamilla.
Sä olit paimentyttö köyhä, kaino,Et tiennyt mailman suurten taistelusta. —Kun maatas kohtas vieraan sorto, vaino,Lähetit ylös monta rukousta.
Ja Herra, joka syöksee koroitetun,Voimansa käsin nöyrän nousta antaa,Sun uskos näki, löys sun unohdetun,Soi sulle voimaa sotisopaa kantaa.
Näin saavuit Israelin DebooranaSä hennoin käsivarsin kaatamahanNe, jotka mailmassa on mahtavana,Siteitä sorrettujen ratkomahan.
Kun saavuit, hajaantui kuin tomupilvetJokainen joukko voitollinen, suuri;Sä särjit vaunut, kypärät ja kilvet,Eteesi murtui mahtavakin muuri.
Kuin raekuuro lyöpi viljan hiekkaan,Niin mainees löi, jos saavuit vaikka mihin.Sua vastaan turhaan turvattihin miekkaan,Ja turhaan sodan nuolet karaistihin.
Sun kansas vuoti vertä, suitsui maasi,Vaan jaksoi hädän, kuolon, kahleet voittaa.Kun olit turva itse kuninkaasi,Pyhäksi tahdottiin sua kunnioittaa.
Sä tahdoit kunnian vain Herrall' antaa.Ainoinen halus oli käydä sotiinOnneksi kurjan maasi, kalpaa kantaa,Unohtua ja päästä jälleen kotiin.
Niin unohduit, kun hätä poistui maasta,Työs täyttyi, päästit kädestäsi kalvan,Vihollisesi sai sun vangiks raastaaJa polttaa lavalla kuin noidan halvan.
Ristissä käsin, kelpo lapsen tapaan,Rukoilit, kun sun päivääs ilta seuras;Liekeissä taivaasen lens' henkes vapaa,Hurskaana, aivan syytön uhriteuras.
Ei hautaa sulla, tuhaks haihtui luistos,Sai nimes, mainees häijyn herjauksen;Vuos'satain halki säilyy toki muistos,Vaan pyövelisi vaipuu unhotukseen.
Jos miss' on isänmaista harrastusta,Jos missä käsi urhotöihin ryhtyy,Johanna d'Arc, sä lisäät innostusta,Uroihin kaikkihin sun voimaas yhtyy.
Suo, Herra, meille suuret ajatukset,Kun käymme taisteluun; suo into pyhä;Suo nöyrinä myös kestää kamppaukset;Heikoissa väkevä Sä ollos yhä!
Kun asuin saaristossa, näkyi kammarini ikkunaan aukea meri leveästä salmesta luoteen puolelta. Pohjanlahti levitti silmieni eteen laajan, kauniin vesipeilinsä, välistä kirkkaana kuin tasaisin lasi, täynnä pitkiä hienoja hopeaviiruja; oikein sopiva paikka Aallottaren sisaruksinensa leikitellä keskipäivän auringonpaisteessa. Toisinaan oli peili kyllä yhtä kirkas, mutta ei enää niin tasainen, sillä siinä silloin kävi myrskyn jäljestä maininki, pitkiä, korkeita ja mykyräisiä aallonharjoja; näytti suuri meri ikäänkuin nukkuvan ja läähättävän ankaran taistelun jälkeen, sen rinta kohoili ja laskehti; se huokui raskaasti, mutta rauhassa se kuitenkin oli. Ja erään kerran taas tuli kylmä pohjatuuli pohjoisnavalta ja kylvi rannoille Lapinmaan kultahietaa. Silloin meren peili särkyi miljooneiksi palasiksi, sen aallot nousivat kuin mylvivät buhveli-härjät puskemaan saaria ja kareja; äärimmät kalliot, ollen ikäänkuin ulkomuureina vihollisen hyökkäystä vastaan, olivat aivan valkoisina kuohusta, joka roiskui ylös korkeain kuusten latvoihin asti.
Siinä sinertävässä etäisyydessä näkyivät Höyhensaaret joka ilta nousevan meren syvyydestä ja joka aamu jälleen painuvan aaltojen pinnan alle. Mutta etempää lännestä näkyi aivan taivaan rannalta suuri yksinäinen kallio,Petter Matin kivi. Ei kenkään enää tiennyt, kuka tämä Petter Matti oli ollut, josta kivi oli saanut nimensä; ehkäpä hän oli vain köyhä kalastaja, joka siellä piteli verkkojansa ja makaili monena valoisana elokuun kuutamoyönä yksinään kuin merenkuningas Ahti kalliolla. Minä olin nähnyt sitä kiveä aina lapsuudestani asti ja aina oli se näyttänyt minusta niin merkillisen salaperäiseltä, se kun oli niin suuri ja yksinäinen ja niin kaukana poissa ihmisten teiltä tienoilta aavassa autiossa meressä. Minä aina mielessäni kuvittelin, että joku jättiläinen lienee sen sinne heittänyt, ja että se siellä seisoo kuin kirkontorni vedessä, pelottavan syvää joka puolella. Välistä se kokonaan hävisi sumun sekaan, välistä näytti paljon korkeammalta kuin ennen, milloin nimittäin kaukaiset esineetkajastivatmerestä ja näyttivät ikäänkuin ylemmä nostetuilta, joka tapahtuu silloin, kun kaukainen ilma on vähän samea ja aurinko on alhaalla. Ja silloin paistoivat punertavat aamupilvet niin ihmeellisen kauniisti Petter Matin kivelle; se näytti aivan palavan ilmi tulessa, se säkenöitsi kullan ja tulen karvaiselta tuolla kaukana meren siniviiruisten aaltojen keskellä.
Kerran oli Petter Matin kivi saanut yht'äkkiä asukkaan; sen huipulla liikkui jotakin jättiläisen kaltaista. Haamu oli kyllä ihmisen, mutta millainen ihminen! Hän oli vähintään yhdeksän kyynärää pitkä, siitä päättäen, kun hän levitti käsivartensa taivasta vasten. Minulle johtui mieleen Ahti; hänköhän se olisi? Seuraavana päivänä sain kuulla pienen kalastaja-pojan olleen kivellä etsimässä vesilinnun munia — hän näet ei kuulunut kevät-yhdistykseen — ja kivellä seisoessaan kajasti hän ja kasvoi niin merkillisesti ilmaa vasten, että näytti paljon pitemmältä kaikkia niitä jättiläisiä, joita välistä näytellään rahasta kuin petoja.
Siitä päivästä asti minun hyvin teki mieleni nähdä Petter Matin kiveä aivan läheltä, ja itsekseni mietiskelin, miten ihmeellistähän olisikaan seisoa sen huipulla ja ojentaa käteni taivasta vasten. Minä tunsin erään vanhan kalastajan, joka aina joka maanantai purjehti kiven ohi ulommaksi merelle yksinäiseen kalastuspaikkaansa ja joka lauantai palasi kaupunkiin tuomaan suolaisia silakoita nelikoissa. Muutamana kauniina maanantai-aamuna, kun puhalteli kohtuullisen kova lounatuuli, että oli hyvä purjehtia kiven luo ja sieltä takaisin, huusin vanhaa ystävääni, ja hän suostui rupeamaan luotsikseni; niinpä laskimme kohti aavaa merta. Se oli pitkä matka, paljon pitempi, kuin olin luullutkaan; minä arvasin sen peninkulmaksi, mutta sitä oli kolmattakin. Mitä etemmäksi poistuimme saarista ja niiden pienistä kalakojuista, sitä yksinäisemmiltä ja autiommilta alkoivat minusta näyttää nuo aavat siniseljät, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Minä odottelin Petter Matin kiven kasvavan suuremmaksi, mikäli sitä lähestyimme; olinpa aivan vakuutettu, että se muka oli hirvittävän korkea vuori. Mutta se päinvastoin ennemmin pieneni kuin suureni, ja kun pääsimme sen luo, oli se tuskin suurempi tavallista heinälatoa. Nyt vasta huomasin sen näyttäneen matkan päähän suurelta ainoastaan sentähden, että se seisoi niin yksinään aavalla sileällä pinnalla, takanansa ainoastaan sinertävä ilma, eikä lähellä mitään, johon sitä olisi voitu verrata.
Totta puhuakseni ei tuo kivi läheltä katsoen näyttänyt yhtään kummallisemmalta kuin moni muukaan kallio merenrannalla. Mutta yksinäisyys pani siihen jotakin tavatonta, juhlallista ja salaperäistä. Se oli seisonut siinä niin yksinään monta, monta sataa vuotta, ja koko sen pitkän ajan olivat meren aallot voimattomina murtuneet sen röhmyisiä kylkiä vasten. Mitähän kaikkea se oli saanutkaan kokea, vaikk'ei se osannut sitä kertoa. Aallot eivät olleet kirjoittaneet nimiänsä vuoreen, vuosisatain lumet ja päiväpaisteet olivat samoin jättäneet puumerkkinsä piirtämättä. Pohjoissivu oli kuohun voimasta hankautunut aivan sileäksi; muissa sivuissa näkyi ruskeita raitoja, veden eri korkeuden merkkejä. Hienoinen, harmaa sammal, seassa meren vehreätä limaa, peitti sen osan kiven pinnasta, joka ei ollut veden alla. Lukemattomat linnut olivat tehneet valkoisia merkkejä kivelle, ja meidän lähestyessämme lensi parikymmentä kalalokkia pahasti rääkyen ylös tuolta leposijaltaan, jota niin harvoin häirittiin. Ne ottivat meitä vastaan kuin rosvoja, liitelivät aivan likellä ympärillämme, aikoen vain pyrkiä hakkaamaan pois silmiämme, niin että meidän täytyi puolustautua airoilla. Lokit taistelivat oman isänmaansa puolesta; olihan heillä pesät kalliolla.
Minä kiipesin ylös liukkaalle kalliolle. Sen päällys oli melkein tasainen ja noin kammarin lattian kokoinen. Kukoistava punainen horsma ja kuihtuva viinapensas olivat löytäneet jalansijaa päivän puolelta raosta raakkujen ja merihauran välistä. Kaikki tahtoo elää; yksin kova kalliokin ponnistaa voimiaan ja koettaa kantaa kukkia ja hedelmiä!
Mitä tuo on? Kirjainko? Ei, ei tosiaankaan kirjain, vaan ehkä puumerkki, ell'ei se ollut vain tuollainen harakanvarvas, kuin luonto itse usein piirtelee sileihin kallionkylkiin. Minä kumarruin ja raaputin sammalen pois kivestä. Sellaisia merkkejä näytti olleen parikymmentäkin hakattuna länsisivuun ja melkein yhtä monta itäiseen. Monta niistä oli melkein näkymättömäksi kulunut sateen, auringon ja merenaaltojen voimasta. Mutta miksi ne olivat hakatut ikäänkuin kahteen vihollisleiriin? Olivatko lokit ja sorsat taistelleet Petter Matin kivestä? Ei sitä kukaan tiennyt, kivi oli ääneti, meri mutisi jotakin, mutta pitäähän se ääntä aina. Se ei osaa olla vaiti, mutta ei saa kertoakaan.
Minulle johtui mieleen kalastajapoika, joka oli kasvanut jättiläiseksi. Miksipä minä en voisi kilvoitella hänen kanssansa? Petter Matin kivi, joka itse näyttää matkan päähän jättiläiseltä, voi kuvitella tuolla etäällä oleskeleville pikku ihmisille mitä hyvänsä. Minä nousin varpailleni kiven korkeimmalle kohdalle, levitin käsivarteni myllynsiiviksi ja käännyin hitaasti ja juhlallisesti ympäri kuin torni. Ah, miten nyt lienen näyttänyt hirvittävän suurelta ja korkealta sinertävää ilmaa vasten! Eivätköhän vain ihmiset rannalla sanoneet: siinä Petter Matti ottaa aurinkoa alas taivaalta!
"Ehkä nyt jo lähdemme?" sanoi kalastaja.
Me läksimmekin, ja tuntuipa oikein hupaiselta jälleen päästä ihmisten pariin sieltä autiolta mereltä. Pitkän ajan kuluttua tästä päivästä etsin minä jotakin vanhoista Kustaa Vaasan aikaisista papereista. Ihmeekseni puhuttiin niissä yksinäisistä meren kivistä, joille hylkeet nousevat "päivää paistattamaan". Hylkeenampujat saivat paraat saaliinsa sellaisilta kiviltä, joita sentähden sanottiinkinhyljekiviksija pidettiin hyvin arvokkaina. Eri kyläin pyydystäjät joutuivat riitaan hyljekivistä, menivät oikeuteen ja pyysivät, ett'ei kukaan muu saisi siellä pyydystää. Nyt minä ymmärsin, miksi puumerkit oli Petter Matin kiveen hakattu kahteen leiriin.
Mutta olipa siinä kivessä muutakin merkillistä. Jos se kolmesataa vuotta sitte oli hyljekivi, niin pitihän sen silloin olla niin matalalla vedenpinnasta, että hylkeet pääsivät sille nousemaan. Ja nyt se oli vähintään kuusi kyynärää korkeampi. Niin paljon on siis veden täytynyt aleta siitä asti ja yhtä paljon Suomen rannikon nousta ylemmäksi merta kolmessa sadassa vuodessa. Eikö se ole merkillistä? Mutta niin kuitenkin on. Joka vuosisadassa on Pohjois-Suomi, samoin kuin Pohjois-Ruotsikin valloittanut mereltä hyvän kappaleen maata, joka on kuivanut, kun meren vesi on vähennyt kaksi kyynärää alemmaksi. Ja Etelä-Suomi voittaa kyynärän korkeudelta maata. Niin kasvaa maa ja valloittaa yhä uusia aloja Ahdin valtakunnasta. Sen tietää Petter Matin kivi. Olipa sillä kuitenkin jotain sanomista, vaikka olikin kivi. Hän sanoi minulle: "sinun maasi kasvaa!"
"Jospa nyt katsahtaisin ulos!" sanoi pikku muurahainen.
"Maltahan vähän", varoitti emämuurahainen, "minä ensin katson, miltä maailma näyttää." Ja hän katsahti ulos muurahaiskeon laessa olevasta aukosta, mutta ei nähnyt mitään, kun aurinko paistoi hänelle vasten silmiä.
"Nyt minä katson!" sanoi taas pikku muurahainen ja ryömi ylös reiästä.
Muurahaiskeko oli rakennettu suuren kuusen alle. Aurinko paistoi vehreihin oksiin, jää suli oksain alta, pieni jääpuikko pudota pötkähti muurahaiskeolle ja katkasi jalan pikku muurahaiselta, joka oli ryöminyt ulos keosta.
"Miten nyt kävi?" sanoi emämuurahainen.
"Minulta vain jalka katkesi", vastasi lapsi.
Emämuurahainen säikähti, veti lapsensa takaisin sisään ja alkoi laastaroida jalkaa pihkalla. Se tuntuikin jo olevan aivan lujasti kiinni, mutta kun muurahaislapsi yritti astumaan, putosi jalka pois.
"Ei tämä näin käy päinsä; meidän täytyy lähteä lääkäriin!" sanoi emämuurahainen.
Hän teki kuivaneesta menneenkesäisestä kielolehdestä pienen pussin, pisti jalan siihen, otti lapsen selkäänsä ja läksi matkalle. Muurahaiskeko oli mäellä aivan likellä rautatietä, ja emämuurahainen tiesi, milloin junan piti tulla. Hän jäi siis odottelemaan ja juna tuli. Sur! rurrr! emämuurahainen hyppäsi kiskolta pyörään, hyrräsi muutamia kertoja ympäri, mutta pääsi lapsineen kuitenkin onnellisesti vaunuun ja matkusti ilman lippua Helsinkiin.
Perille päästyään astui emämuurahainen hyvin varovasti alas, katsoen, ett'ei vain joutunut kenenkään jalan alle, ja kiipesi rohkeasti eräihin ajurinvaunuihin, yhä kantaen lasta seljässään ja jalkaa pussissa.
"Nyt ajamme lääkäriin. Mitähän hevonen arvellee näin raskaasta kuormasta?" tuumaili emämuurahainen.
"Mitähän valkoisia vuoria nuo ovat?" kysyi pikku muurahainen, kun ajoivat suurten kivikartanoiden ohi.
"Ne ovat sellaisia kekoja, joissa ihmiset asuvat", vastasi emämuurahainen. "Kekolaisia me kaikki olemme." He saapuivat suureen klinikkaan, sillä ajurin kärryissä oli istunut eräs nuori lääkäri, joka oli käynyt Pietarissa kuulemassa Kristiina Nilsonin laulavan Ahdin laulua.
Muurahainen unhotti kyytirahan maksamatta ja kiipesi rappuja ylös, lapsi seljässä. Päälääkäri istui pöytänsä edessä kirjan ääressä lukemassa, miten uusia neniä tehdään. Emämuurahainen kiipesi pöydälle ja hiipi kirjalle. Lääkäri huomasi hänet ja näpäytti häntä pois sormellaan, mutta muurahainen tarttui leukapielillään kiinni lehteen ja alkoi kertoa jääpuikon ja pojan jalan historiaa.
"Vai niin, eikö mitään muuta?" sanoi tohtori ja yritti panemaan kiinni pikku muurahaisen jalkaa. Mutta hänen pihtinsä olivat liian suuret, niin että hän vahingossa nykäsikin pois terveen jalan.
"Mitä nyt?" kysäsi emämuurahainen.
"Eipä juuri mitään, minulta vain pääsi irti toinenkin jalka", sanoi pikku muurahainen kärsiväisesti.
Tohtori syytti silmälasejaan ja läksi etsimään pienempiä pihtejä, mutta emämuurahainen ei ruvennut enää odottelemaan, vaan pisti molemmat irtonaiset jalat pussiin, otti lapsen selkäänsä ja ryömi kiireimmiten tiehensä.
"Kyllä kaiketi meidän pitää lähteä vesilääkäri Ewerthin luo", sanoi emämuurahainen, ja kohta hänen onnistuikin löytää toinen ajuri, joka läksi viemään saman lääkärin luo lihavaa herraa, joka aikoi laihtua.
Tohtori Ewerth seisoi suuren kylpyammeen luona juuri pistämäisillään siihen lihavaa herraa, kun emämuurahainen kiipesi hänen kädelleen, tullakseen huomatuksi. Lääkäri heti pisti kätensä veteen, ja sinne jäivät muurahaiset.
Emämuurahainen kuitenkin kohta kiipesi kylpyammen laidalle ja huutaen neuvoi lastansa pitämään kiinni hameen liepeestä. Mutta päästyään vaarasta ei emämuurahainen enää nähnytkään missään lastansa, sillä lihava herra mellasteli vettä ammeessa niin pahasti, että kaikki oli yhtenä koskena.
"Mitenkä on sinun asiasi?" huusi emä.
"Vähäsen märkä vain, ja nyt minä juuri hukun!" kuului muurahaislapsen hento ääni kuohuvasta ammeesta.
Emämuurahainen heti viskautui koskeen ja veti sanomattomalla vaivalla lapsensa kuivalle. Mutta se oli jo kuollut.
"Kyllähän minun pitää matkustaa kansanlääkärin Bäckin luo", virkkoi emämuurahainen itsekseen. Ja tohtori Bäck silloin sattumalta oli Helsingissä, muuten olisi muurahaisen täytynyt odottaa höyrylaivan lähtöä Vaasaan, sillä eihän hän sinne asti olisi jaksanut kävellä lumikinosten läpi. Niinpä hän läksi kuolleen lapsensa ja molempain irtonaisten jalkain kanssa sen miehen luo, joka oli tohtori ilman tohtorinhattua.
Tohtori Bäck otti suurennuslasin, katsoi kuollutta muurahaislasta ja irtonaisia jalkoja ja sanoi: "Tätä pitää hieroa; mutta minä en sitä osaa, kun minulla on liian suuret ja paksut sormet."
Muurahaisemä mietiskeli ja olisi mielellään pyytänyt kärpäsiä avukseen, ne kun ovat niin kuuluisia hierojia, mutta ne olivat kaikki kuolleena siihen aikaan vuodesta. "Maltappas, minä katson suuren kyökinuunin solaan", sanoi hän.
Muurahainen ryömi uunin taa ja löysi puolikuolleen sirkan, joka oli siellä maannut syksystä asti. Sen hän hyvin suurella vaivalla veti takaperin päivän valoon. Hetkisen kuluttua virkosi sirkka eloon ja alkoi iloisesti hieroa muurahaislasta. "No, noin sen pitää käydä!" sanoi tohtori Bäck ja osoitti sukkapuikolla, miten sirkan piti oikein taitavasti hieroman, että se olisi oikeaa "massaasia", joksi oppineet sanovat hieromistaitoa.
Kolme minuuttia tai vähän neljättä hieroi sirkka, ja muurahaislapsi virkosi henkiin, josta emämuurahainen tietysti hyvin iloitsi. Sitte sovitettiin irtonaiset jalat paikoilleen, ja pikku muurahainen oli aivan terve.
"Mitä nyt saan maksaa suuresta vaivastanne, herra tohtori?" kysyi muurahaisemä.
"Sinun pitää antaa omassa tuvassasi ruokaa leppäkertulle, kun hän ensi kerran tulee muurahaiskeolle", vastasi tohtori Bäck.
"Sen minä kyllä teen", vakuutti emämuurahainen iloissaan, "minä annan hänelle hunajakakkua ja kuusen pihkaa niin paljon, kuin hän vain jaksaa syödä."
"Hyvä on", sanoi Bäck. "Ja hyvästi nyt, täällä on vielä kuusi kättä ja neljä jalkaa odottamassa."
Kun muurahainen palasi keollensa, oli jo kevät, ja kaikki naapurit olivat ryömineet esiin pesistään sekä alkaneet raivata muurahaistietä, joka kulki metsämäen poikki, sillä lumikinokset olivat jättäneet paljon roskaa jälkeensä. Kaikki keon asujamet tietysti hyvin iloitsivat ja ihmettelivät, kaikki tahtoivat katsoa ja tunnustella, olivatko muurahaislapsen jalat todellakin oikein hyvästi kiinni. Silloinpa tulikin eräs leppäkerttu väsyksissä, nälkäisenä ja viluissaan, kiiveten ensimäisten mäelle nousseiden ruohonkorsien yli. Muurahaiset tempasivat terävät, kuusenhavuiset keihäänsä ja läksivät pois ajamaan tuota vierasta kulkulaista. Mutta emämuurahainen nousi takajaloilleen seisomaan, nosti pitkän vehreän ruohonkorren, leppäkerttua puolustaen, ja pyysi häntä tupaansa aterialle. Keon sisällä laitettiin kohta aika muhkeat pidot, ett'ei sellaisia muistettu pitkään aikaan olleen. Sirkka soitteli ruokamusiikkia ja muurahaislapsi tanssi terveillä jaloillaan. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja pikku keväänpoika lensi suhisevin siivin vehreän metsämäen yli.