The Project Gutenberg eBook ofLukemisia lapsille 6This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Lukemisia lapsille 6Author: Zacharias TopeliusRelease date: June 27, 2016 [eBook #52419]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 6 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Lukemisia lapsille 6Author: Zacharias TopeliusRelease date: June 27, 2016 [eBook #52419]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Lukemisia lapsille 6
Author: Zacharias Topelius
Author: Zacharias Topelius
Release date: June 27, 2016 [eBook #52419]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKEMISIA LAPSILLE 6 ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Z. Topelius
Suomentaneet Aatto Suppanen, Em. Tamminen ja Olof Berg
Werner Söderström, Porvoo, 1893.
Mitä sinun tulee rakastaa?Olli Hiihtonen.Pikku Matti.Luistellessa.Miten satuja löytyy.Tuntematon musta lintu.Nähkääs ratsastajaa.Kedon kukkien laulu.Mirtsa ja Mirjam.Jättiläissatu.Joulukuusi.Parempi tie.Pekan seikkailut.Peipon kehtolaulu.Joululaulu.Ensi leivo.Myrsky ja päivänpaiste.Aallottaren hopeamalja.Köyhäin lasten kiitoslaulu.Lehdettömät puut.Vanha tupa.Päivänsäde marraskuussa.Telmyri.Ninive.Joulusatu.Haukan viha kevätyhdistystä kohtaan.Eli Rem.Pappilan tytöt.Auringon kuninkaan lapset.Auringonsota.Prinsessa Ruusunen.Tähtisilmä.Köyhäin lasten kiitoslaulu hoitolaitoksessa.Sydän kimmoavata gummia.
Rakasta yli itsesiSun kotoas ja vanhempaas,Enemmin synnyinmaatasi.Vaan yli kaiken Jumalaas!
Enemmin nöyryytt', totuuttaJa tunnon rauhaa, kunniaaKuin kultaa, turhaa loistoa.Maallista voimaa, liekkumaa.
Enemmin työtä, mieltä vainKuin mukavuutta, turhuutta;Enemmin vapautt' alla lainKuin korkeutta kahleissa.
Jos rakastat näit' enemminKuin harhailuja maailman;Sä, köyhä lapsi kuitenkin.Edessä nöyrry Jumalan.
Laps olet paljon puuttuvaVaivainen, synnillinen vaan;Itsestäs sulla voimiaJa tietoja ei ollenkaan.
Rukoile Isää, Jumalaas,Sua armossansa johtamaan,Saat voiman, neuvon toimintaas,Ja vihdoin saat sä elon maan.
Näin tosi rakkaudessaVahvistut, vartut parhaiten,Näin kelpaat ihmisille jaHerralle, maalle, taivaallen.
Helsingissä Lokakuussa 1871.
Olli.Vuoren kuningas.Otso.
Sali esittää suurta metsää, jossa on korkeita lumikinoksia. Hyvä on, jos on kuusia, mutta yhtä hyvä on ilmankin. Tuolit olkoot puina, jakkarat lumikinoksina, sohva vuorena ja pöytä kukkulana.Vuoren kuningasistuu kuninkaallisessa puvussaan vuorella.
Vuoren kuningasyksin. Tässä minä istun kuninkaan valtakunnassani; ja laajalle ulottuu valtani. Minä hallitsen kaikkia vuoria ja metsiä, honkia ja kuusia, peikkoja ja tonttuja. Minä olen suuri kuningas, mutta jopa alan tulla vanhaksi, kohta täytän kuusituhatta kuusisataa viisikymmentä vuotta. Nuorena ollessani, muutama tuhat vuotta sitten, juoksin kilpaa porojen kanssa Lapin tuntureilla ja pistin poskeeni hyvän paistin, milloin mieleni teki. Mutta nyt ovat jo jalkani kankeat ja tässä istuskelen vaanien lihavaa saalista aamiaisekseni. Kuuteen viikkoon en ole saanut enempää ruokaa kuin yhden laihan oravan ja yhden nälistyneen ahman. Saattaisinhan käskeä peikkojani paistamaan minulle suden aamiaiseksi, hirven päivälliseksi ja karhun illalliseksi, mutta se ei sovi minun arvolleni. Mieluummin varustan itse pöytäni. Mutta kas, tuossa tulee joku. Jospa se edes olisi hevonen. Mitä? Sehän on vain pieni pojan nulikka. Mutta paremman puutteessa saa sekin kelvata aamiaiseksi. Pistäydynpä piiloon vuoren taakse.
Ollitulee hiihtäen ja laulaa samalla nuotilla kuin "Juokse porosein".
Metsän tumman nään valkovaipassaan, riennän, riennän vaan poikki järven jään! Kiidä, suksi, noin yli vuoristoin.
Hei kuinka suksi luistaa lumella! Kas noin, nyt olen keskellä synkkää metsää. Ohoh, miten korkeita vuoria! Ja miten pitkiä jättiläishonkia! Tämä on toista kuin Vihtamäen karjahaka. Mitäs minä oikeastaan läksinkään metsään? Mitäs muuta kuin tervehtimään karhuja.
Tääll' on oravat, tääll' on karhuin maa, tänne sudet saa, tääll' on huuhkajat! Jos nyt peikon nään, kenpä pelkäiskään?
Ei, kukapa täällä pelkäisi. Ollissa on kyllä miestä ottamaan vaikka kuusi karhua niskasta kiinni.
(Katselee ympärilleen).
Niin, vaikkapa olisi pari suttakin. Jospa tässä vain ei olisi niin paksulti lunta. Aina toki tulen toimeen kotkan kanssa. Varsinkin jos olisi rautapiikki sauvani nenässä. Mutta samapa se, tulkoot vain, kolme kettua yht'aikaa. Pahin on pula, mitenkä ne kaikki saatan kotiin, kun ensin pieksen ne kuoliaaksi. Mutta Matti olen, ellen vie kotiin kaikkia jäniksiä, jotka saan surmatuksi. Sitten myyn nahat ja ostan oikean pyssyn, jonka voi ladata selvällä ruudilla. Sitten tulkoon viisikymmentä nykeröturpaista, ilkeätä, tyhmää Otsoa… Huh, mikä tuolla tulee minua kohti kuusien takaa?
Otsokahdella jalalla. Mum, mum, mum, mum.
Olli. Katsos tuota, olisikohan se karhu.
(Aikoo kääntyä, mutta lankee suksilta).
Otso. Mum, mum. Kuka täällä kiljuu metsässä, etten minä saa rauhassa maata pesässäni.
Olli. Hyvä, kiltti Otso kulta, minähän se vain olen, minä, Olli Vihtamäestä, ja minä olen vain huvikseni hiihtelemässä metsässä. Eihän tuossa nyt mitään pahaa liene, että minä vähän lauleskelen lämpimikseni; sillä Otso kulta, minullahan on yllä vain tämä mekko, ja on vähän pakkasenlainen näin aamusilla. Kyllä minä heti menen matkoihini.
Otso(asettuu Ollin eteen). Mum, mum. Jos annat minulle mekon, niin saat mennä. Minä tarvitsen mekon peitteeksi pikku Otsoilleni.
Olli. Ei, kuulehan nyt, Otso; kyllähän minä tämän mekon muuten antaisin, vaan äiti on kotona niin hirveän ankara. Jos palaan mekotta kotiin, Otso kulta, niin saan selkäsaunan. Sentähden saatat kyllä odottaa huomeiseen asti, niin minä Matin ja parin muun kanssa tuon sinulle hyvän lampaannahka-vällyn, että pikku Otsoille tulee oikein hyvä ja lämmin.
Otso(nostaen käpälänsä). Joko annat mekon? Mum, mum, joko annat mekon heti?
Olli. Hyvä, kiltti, pikku Otso kulta, mekko on ihan uusi, siinä on vain yksi ainoa reikä toisessa kyynyspäässä.
Otso. Mum, mum; luulenpa, että olet peloissasi.
Olli. En vähintäkään. Mitenkä minä pelkäisin niin hyvää ja kilttiä pikku Otsoa, joka on sydämmestään hyvä ja kiltti pikku Otso? Mutta katsos, Otso, minä olen niin hämilläni, kun satuimme yhteen niin äkkiarvaamatta. Minä olen aina pitänyt niin paljon karhuista; ne ovat, näes Otso, paljoa ylemmät ja korkeammat kuin muut ilkeät peikot, joita asuu täällä metsässä. Semmoisia tyhmiä tölliköitä en häikäile vähintäkään. Niitä minä otan kurkusta, niin että korvat soivat, näes Otso, ja minä pudistelen heitä turkista, niin että…
Vuoren kuningas(nousee vuoren sivulle seisomaan). No, pudistele nyt minua turkista, koska olet niin rohkea!
Olli(huutaa). Huu! Uhkuu!
Vuoren kuningas. Miksi et ota minua kurkusta, niin että korvat soivat?
Olli. Armollinen peikko, säästäkää henkeni; minä olen vain pikku Olli Vihtamäestä ja olen täällä metsässä huvikseni tuttaviani katsomassa.
Vuoren kuningas. Hyvin mahdollista, mutta ei se estä minua syömästä sinua aamiaisekseni.
Olli. Mitä?
(Yrittää taas pakenemaan.)
Vuoren kuningas(ottaa hänet kiinni). Ole huoletta, poikaseni, en minä niin tarkkaa lukua pidä: kyllä sinä oikein hyvältä maistut.
Olli. Malttakaahan vähän; tiedänpä minä yhden, joka maistuisi teidän armostanne paljon paremmalta, ja se on Vihtamäen vanha hiirakko. Se on niin lihava, teidän armonne, että isä aikoi viime syksynä tappaa sen, ja Matti saa tuoda sen tänne aikaisin huomeissa aamuna.
Vuoren kuningas. Hm, hm, hevosenko? Ei, mies on mies, vaikkapa hänestä ei olisikaan muuksi kuin yhdeksi suupalaksi.
Otso. Nöyrä palvelijanne, teidän majesteettinne.
Vuoren kuningas. Hyvää päivää, salaneuvokseni.
Otso. Huvittaako teidän majesteettianne musiikki?
Vuoren kuningas. Kyllä. Välistä minä käsken kosken laulamaan ja silloin minä vieritän säestykseksi muutamia kallion kappaleita tunturilta. Kovaa pitää olla.
Otso. Pikku Ollilla tuntuu olevan hyvin kaunis ääni. Minä tunnustan, että oikein mieleisesti hämmästyin kuullessani semmoisen neron.
Vuoren kuningas, Hm. Paljasta piipitystä vain!
Otso. Tietysti vain piipitystä. Mutta korppiin ja varikseen verraten kaikuu se oikein romantiselta. Tahtoisitteko, majesteetti, käskeä häntä laulamaan, ennenkuin hänet syödään?
Vuoren kuningas. Saattaapa tuo käydä päinsä. Se enentää ruoan halua. Laula, nulikka.
Olli. Mitä?
OtsoEtkö kuule, että majesteetti käskee sinua laulamaan?
Olli. Hyvä, kiltti pikku Otso, minä kyllä laulan kurkun täydeltä, jos sinä vain tanssit.
Otso. Mitä? Luuletko minua muka tanssimestariksi?
Olli. Hyvä, kiltti pikku Otso, sinä olet niin sanomattoman kaino. Tietäähän koko maailma, että sinä olet hienotapainen seuramies ja ett'ei kukaan osaa niin hyvästi tanssia polkka-masurkkaa kuin sinä.
Otso. Minä todellakin saatan kehua tehneeni joitakuita yrityksiä siihen suuntaan, mutta…
Vuoren kuningas. Tanssi, salaneuvos!
Olli. Eiköhän sopisi valssitanssi?
Otso. Mitä hyvänsä; mikä vain huvittaa teidän majesteettianne, se on minunkin suurin iloni.
Olli. Siispä ala tömistää! (Laulaa samalla nuotilla kuin "Ah, sä rakas Augustin").
Hyppää, soma Otsonen, Otsonen, Otsonen,Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!Ei koskaan nähdä saaNoin sievää tanssijaa.Hyppää, soma Otsonen, hyppiös hei!
(Otso valssaa.)
Vuoren kuningas(ihastuksissaan). Täytyypä tunnustaa, että se oli kaunista musiikkia ja hyvin miellyttävää tanssia. Hyppää, soma Otsonen… Laula uudestaan tuo romanssi! Mitenkä se nyt olikaan?
(Hän tanssii mukana.)
Olli(hiivii yhä etemmäksi pois).
Hyppää, jörö Otsonen, Otsonen, Otsonen,Hyppää, ruma peikkokin, hyppiös hei!Ei koskaan nähdä saaNoin tyhmää tanssintaa.Hyppää, pikku Olli, nyt lähdet sä, hei!
(Lähtee livistämään pois suksilla.)
Vuoren kuningas(hengästyneenä). Vielä musiikkia! Vielä musiikkia! Se oli kaunis romanssi. Mutta minne se soittomestari joutui?
Otso(myöskin hengästyneenä). Äläs, laulahan vähän vielä, minä eksyin tahdista. Mihin ihmeesen se Olli hävisi?
Olli(ulkoa). Hyvästi, Vuoren kuningas! Hyvästi, Otso!
Vuoren kuningas. Aamiaiseni! Aamiaiseni! Otso, tules tänne; minä syön sinut hänen sijaansa.
Otso. Nöyrin palvelijanne, teidän majesteettinne. Mum, mum.
(Lähtee juosta lönkyttämään pois.)
Olli(kaukaa ulkoa).
Ei koskaan nähdä saaNoin tyhmää tanssintaa.Hyppää, pikku Olli, nyt hyppiös, hei!
Vuoren kuningas. Se oli kaunista musiikkia (panee nenäänsä nuuskaa), mutta hyvin huono aamiainen.
Mäellä metsän rinteessä on mökki; siinä on ikkuna, niin pieni, että pienen pojan pyöreä, valkotukkainen pää täyttää sen kokonaan, milloin hän katselee ulos. Ennen muinoin oli siinä tiilinen savupiippukin katolla ja seinät olivat punaiseksi maalatut, sievä aita ympäröitsi tupaa ja vehreää perunamaata. Mutta nyt näyttää mökki köyhältä, hyvin köyhältä, savu nousee ilmaan vain turvekaton reiästä ja aita on jo ammoin kaatunut. Rappion syynä on se, että mökissä nyt asuu vanha sokea sotamies ja hänen yhtä vanha vaimonsa; heistä ei ole työntekoon eikä rakentelemiseen; he kuolisivat nälkään, ell'ei ukko kutoelisi verkkoja ja mummo tekisi luutia ja ell'ei pitäjä antaisi heille joka vuosi kolmea tynnyriä viljaa leiväksi.
Paremmalta siellä kaikki näytti neljä viisi vuotta sitte. Silloin asui tuvassa vanhusten kanssa nuori ja ripeä pariskunta, heidän poikansa ja miniänsä; he tekivät ahkerasti työtä, ja elämä oli vauras, kunnes onnettomuus tuli. Eräänä sunnuntaiaamuna näet suuri kirkkovene, jolla koko kylän väki souteli kirkkoon, kaatui myrskyn puuskasta keskelle selkää, ja siihen hukkui nuori mies ja miniä ja monta muuta kyläläistä lisäksi. Molemmat vanhukset olivat sinä päivänä kotona, ukko sokeutensa tähden ja mummo pientä lasta hoitamassa. Kun järven toisella puolella soitettiin kirkkoon, oli se soitto samalla sielukelloina vainajille, jotka Jumala oli niin äkisti kutsunut pois ijäiseen jumalanpalvelukseen taivaasen.
Niinpä molemmat vanhukset jäivät yksin tupaan, yksin huoliensa, köyhyytensä ja pienen poikansapojan kanssa. Sillä ainoa perintö, joka heille jäi molemmilta rakkailta, jotka hukkuivat, oli pienoinen poikaMatti, ja kun hän oli niin pieni, sanottiin häntä tavallisestiPikku Matiksi. Hän oli pyöreä ja punakka kuin kypsi omena, ja rehelliset, kirkkaat sinisilmät hänellä oli ja kellertävä tukka kuin kulta; sepä se olikin ainoa kulta Pikku Matilla tässä maailmassa. Hänen pullakat kasvonsa ne täyttivät aina tuvan ikkunan, milloin vain mitään merkillistä kuului maantieltä. Jos siitä olet ajanut ohitse, niin olet varmaankin nähnyt hänet. Vaan jos satut ajamaan pimeänä ja kolkkona syysiltana, niin näet tulen kirkkaasti loistavan köyhän mökin liedestä. Sokea sotamies istuu ja kutoo nuottaa; vanha mummo lukee ääneen raamatusta, mitenkä köyhät ja sokeat, jotka asuvat pimeyden maassa, näkevät paistavan valkeuden; se valkeus on Jesus Kristus, joka avaa sokeain silmät. Ja Pikku Matti istuu kivipaadella tulen valossa, polvillansa kissa; hän kuuntelee niin hartaasti, kuin tietäisi tarkkaankin, mitä mummo lukee. Mutta viimein tulee niin makea uni hänen sinisilmiinsä, ja hänen pyöreä, punakka poskensa painuu hiljaa mummon polvea vasten. Ja vaikkapa sinä istuisit rikkaimmissakin vaunuissa pimeällä tiellä, niin ilolla ja kateudella kuitenkin katselisit huonon mökin lämpöiseen köyhyyteen. Siellä, on hartautta ja siellä on viattomuutta; siellä on rukouksen rauha, joka parantaa sydämmen surut; siellä on Jumalaan luottamusta, joka haihduttaa kaikki elämän puutteet. Se tupa on rikas; luulisitko sen vaihtavan aarrettansa palatsienkaan kultaan?
Vaan jos sitä tietä matkustat kauniina kesäpäivänä, silloin näet, että lähellä mökkiä on portti; siinä sinun täytyy seisattua, ell'ei kukaan tule avaamaan. Mutta odota vain, kohta on Pikku Matti luonasi. Tuossahan hän jo tulee tuvan ovesta ja juoksee kivien ja kantojen yli, ehtiäkseen hyvään aikaan, ja pitkä kellertävä tukka liehuu tuulessa. Nyt hän jo on portilla; jos sinulla sattuu olemaan vaskirahoja, niin heitä hänelle joku, hän toivoo sitä; mutta mieluimmin uusi raha, joka kiiltää, siitä hän oikein iloitsee. Ei hän tiedä rahan arvoa; vaskinen penninraha ilahuttaa häntä yhtä paljon kuin kultainen kaksikymmen-markkanen. Mutta älä vain heitä rahaa tielle ennenkuin hevonen ja kärrysi pääsevät ohitse portista. Sillä Pikku Matti ei ajattele nenäänsä pitemmälle; kun hän näkee rahan välkkyvän tiellä, hypähtää hän pilkaksensa sen päälle ja antaa portin lyödä hevostasi turpaan. Älä häntä siitä toru; pienenä et sinäkään ollut vähäistäkään viisaampi häntä.
Pikku Matti söi tavallisesti kovaa leipää ja muikkuja ja kaljaa, mutta välistä saatiin perunoita ja piimämaitoa, ja silloin oli herkkupäivät. Siitä hän vaurastui ja kasvoi vuosi vuodelta yhä pyöreämmäksi. Lukea hän ei osannut muuta kuin rukouksia ja Jumalan kymmenen käskyä. Mutta hän osasi seisoa päälaellaan ja heittää kuperkeikkaa pehmeässä ruohossa; hän osasi heittää kivillä voileipiä pitkin järven kirkasta pintaa kotirannassa, milloin mummo oli siellä hänen paitojaan pesemässä. Hän osasi ajaa tasaista tietä ja ratsastaa juottamaan naapurin hevosta, varsinkin kun joku astui vieressä. Hän osasi erottaa lumessa metsikanan jäljet harakan jäljistä ja tunsi tarkkaan suden jäljet. Hän osasi vuolla päreistä rekiä ja tehdä kuusen kävyistä hevosia ja lehmiä, joille jaloiksi pistettiin tikkuja. Semmoinen oli Pikku Matin ansioluettelo, ja olipa siinä oppia kylliksi niin pienelle miehelle. Mutta ei se riittänyt. Häneltä puuttui yksi hyvin tarpeellinen kapine. En tiedä, pitäisikö sitä mainitakaan. Hänellä ei ollut housuja.
Ja kahdestakin syystä hän oli ilman niitä. Ensiksikin olivat hänen isoisänsä ja mummonsa hyvin köyhät, ja toisekseen oli kaikkein kylän poikien uusimpana muotina juoksennella ilman niitä kapineita, joita ei Matilla ollutkaan. Arkipäivinä he kaikki enimmäkseen olivat paljain säärin, vaan sunnuntaina toki samoin puetut kuin muutkin ihmiset. Pikku Matilla vain ei ollut arkena eikä sunnuntaina noita kapineita, jotka hänellä olisi pitänyt olla, ja se tuotti hänelle viimein paljon huolta.
Pitkään aikaan ei Matti ymmärtänyt itseltään mitään puuttuvan; hän astuskeli pikku paita yllään niin urhollisesti ja iloisesti, kuin ei koko tässä maailmassa olisi koskaan ollutkaan tuommoista joutavaa vaatekappaletta. Mutta mitäs tapahtui? Eräänä sunnuntaiaamuna, kun kaikki ihmiset kokoutuivat rantaan lähtemään kirkkoon, selitti Matti lähtevänsä mukaan.
"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi mummo.
"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
"Sinullahan ei ole vaatteita." Pikku Matti tuli hyvin miettiväisen näköiseksi.
"Kyllä minä voisin lainata sinulle vanhan hameen", sanoi mummo, "mutta silloin kaikki luulisivat sinua tytöksi."
"En minä tahdo olla tyttö. Minä tahdon olla mies", sanoi Matti.
"Kuulepas vain!" sanoi mummo. "Mies on mies, vaikk'ei olisi viispennistä suurempi. Pysy vain kauniisti kotona, Pikku!"
Ja Pikku jäi sillä kertaa kotiin. Mutta kohta sen jälkeen alkoivat kylässä keräjät. Sinne kokoutui paljo ihmisiä ja muiden muassa tuli myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska. Sitä kaikkea muut pojat Pikku Matille kertoivat, ja hän sanoi heti lähtevänsä myöskin kuvakaappia katsomaan.
"Ei se käy päinsä, lapsi kulta", sanoi taaskin mummo.
"Miksi ei?" kysyi Pikku Matti.
"Siellä on ylhäistä väkeä, tuomari, sihteeri, kirjuri, nimismies, lautamies ja siltavouti. Et sinä voi sinne mennä housuitta."
Pikku Matti taisteli itsekseen vähän aikaa; Ilonen ja nuket houkuttelivat hyvin. Viimein sanoi hän: "Mummo, lainatkaa minulle hame…"
"Tuossa se on", sanoi mummo ja nauroi oikein sydämmestään, kun poikanen tepasteli hameessa pitkin tuvan lattiaa. "No, nyt olet aivan kuin tyttö."
"Jos olen kuin tyttö, niin en lähde", sanoi Pikku Matti. "En minä ole tyttö, minä olen mies."
"Kyllä olet ihan kuin tyttö", sanoi mummo. "Mutta saatathan sanoa kaikille, ketä vastaan tulee tiellä, että oletkin mies."
Saatanhan sanoa, ajatteli Pikku Matti, ja niin hän läksi. Tiellä tapasi hänet matkustavainen herra, seisatti hevosensa ja sanoi: "Tiedätkö, pikku tyttö, sanoa, missä keräjiä pidetään?"
"En minä ole tyttö, minä olen mies", sanoi Pikku Matti.
"Etpä juuri mieheltä näytä", sanoi herra.
Pikku Matti ei vastannut mitään, vaan päästyään keräjätalon pihalle huusi hän niin kovasti, että kaikki kuulivat: "En minä ole mikään tyttö, vaikka siltä näytän. Minä olen mies!"
Kaikki ukot ja ämmät nauroivat, kaikki pojat ja tytöt kokoutuivat PikkuMatin ympärille, taputtivat käsiään ja huusivat: "Kas, kas, pikkuMaijaa, mistä sinä olet saanut noin kauniin hameen?"
"Se on mummon hame eikä minun", sanoi Pikku Matti. "En minä ole Maija, vaan Matti, tottahan nyt sen näette."
Silloin suurin ja pahin poika otti Pikku Matin niskaansa, kantoi hänet kuvakaapin luo ja huusi yli koko pihan: "Katsokaa kahden pennin miestä? Katsokaa miestä, joka pitää hametta?"
Pikku Matti suuttui, tarttui pojan tukkaan ja vanutti sitä kaikin voiminsa. "Ei se ole minun hameeni, se on mummon hame!" huusi hän ja alkoi itkeä. Mutta paha poika yhä vain huusi: "Katsokaa hamemiestä!" ja niin sitä juostiin tukistaen ja huutaen ympäri keräjäkartanon pihaa. Ei Pikku Matti ollut vielä koskaan saanut semmoista kyytiä. Hän itki, huusi, raapi ja puri, ja päästyään viimein omille jaloilleen alkoi hän juosta, minkä jaksoi, vaan lankesi hameesen, nousi itku kurkussa ylös, lankesi uudestaan, pääsi jälleen ylös ja juoksi yhä kiivaammin, kunnes taaskin kaatui kuperkeikkaa. Viimein joutui hän hengästyneenä ja itkeä nyyhkyttäen isoisänsä mökille. "Ottakaa pois hame!" huusi hän. "En minä huoli hameesta. Minä olen mies!"
"Älä itke, Pikku", lohdutteli mummo. "Kun kasvat suureksi, voit kyllä näyttää, että olet mies niinkuin muutkin."
"Niin kyllä", sanoi isoisä, "ja ensi kerralla saat lainaksi minun housuni."
He rakastivat niin sydämmestänsä Pikku Mattiansa, nämä isän vanhemmat. Hänhän se oli Jumalaa lähinnä heidän paras lohdutuksensa ja ilonsa maanpäällä; he olisivat kyllä antaneet hänelle vaikka kullankirjaiset samettihousut, jos se vain olisi ollut heidän vallassansa. Nyt sai Pikku voileivän, ja siihen se hänen surunsa unhottui.
Hän kävi tuvan nurkkaan istumaan eikä enää muistanut, miten häpeällistä on miehen pitää hametta.
Jonkun ajan kuluttua oli siinä mökin kohdalla maantiellä ajajia ja astujia, niin että ilma pölystä sakeni, sillä odoteltiin suurta herraa, joka matkusteli ympäri maata, ja niin ylhäinen hän oli, että tuskin kuningaskaan oli paljon korkeampi. Kaikki kokoutuivat näkemään häntä ja hänestä kerrottiin jo edeltäpäin kummallisia asioita. Hän ajaa kultavaunuissa, sanottiin, ja edessä on kaksitoista hevosta; puku on hänellä kiireestä kantapäähän hopeasta ja hienosta kullasta. Mutta pikku lapsilla oli omat ajatuksensa. He kuvittelivat suurella herralla olevan seljässä suuri kontti, täynnä hopearahoja ja lakritsipötkyjä, joita hän oli heittelevä tielle lasten poimia.
Sen huhun kuuli Pikku Mattikin ja heti sanoi tahtovansa päästä mukaan. Hänellä oli kaikessa oma tahtonsa, Pikku raukalla, niinkuin usein muillakin isoisäin ja mummojen kultapojilla.
"Vai tahdot sinä!" sanoi mummo. "Tiedätkö missä sinun tahtosi on? Niin, niin kyllä se on minun taskussani."
"Eikä sinulla ole vaatteitakaan", sanoi isoisä hymyillen. "Tahdotko ehkä taas yllesi mummon hameen?"
"En minä huoli hameesta", tiuskasi Pikku Matti ja sävähti punaiseksi kuin vaapukka kaiken sen häväistyksen muistosta, mitä oli kärsinyt sen vaatekappaleen tähden. "Ei, en minä huoli hameesta. Minä tahdon isoisän housut."
"Vielä vai! Kaikkeapa kuullakin saa!" sanoi isoisä. "No, tulehan ja taluta minua vinnille, niin koetamme, miten ne housut sinulle sopivat."
Et usko, miten Pikku Matti riemastui! Hän juoksi kuin kissa portaita myöten, niin että isoisä tuskin pääsi perästä. Tultiin suuren, vehreäksi maalatun arkun luo, joka oli kauimpana vinnin nurkassa ja jota Pikku oli aina ihmetellen katsellut joka kerran, kun oli vinnillä käynyt. Arkku avattiin ja isoisä kysyi:
"Tahdotkos nuo tuolla olevat housut?"
"Tahdon. Ja miekan myös. Ja hatun."
"Vai niin, veitikka! Saat kaiken, jos lupaat pysyä portin luona etkä mene tielle yhtään kauemmaksi."
"Lupaan, lupaan."
Tuskin isoisä ja Matti olivat päässeet tupaan, kun nimismies jo kiiti maantiellä kuin ukonilma. "Maaherra saapuu, väistykää kaikki!" hän huusi niin että tuvan ikkunalasi helisi. Nyt tuli kiire, isoisän housut vedettiin Matin jalkaan, ja sepä näytti hauskalta; poika olisi mahtunut ryömimään piiloon toiseen lahkeeseen, niin suuret ja väljät olivat housut. Lahkeet käärittiin alhaalta kaksin kerroin ja sidottiin huivilla kainaloiden alle. Ja takki oli varmaan tehty jättiläiselle! Hihat lakaisivat lattiaa ja takin helma kulki perässä kuin laahustin. Mummo huokaisi ja nosti lievettä ja hihoja kymmenillä neuloilla. Auttoihan se vähän.
Lopuksi painettiin korkea sotilashattu poikasen päähän. Sinne se katosikin, hatun sisään! Onneksi isoisä ei nähnyt tätä komeutta, hän olisi purskahtanut nauruun ja nolannut soturimme pahasti. Kun hattuun sullottiin heiniä, se ei sentään painunut ihan kainaloihin asti. Pitkä ja raskas miekka sidottiin vyölle, ja nyt oli pikku soturi valmis maailmaa valloittamaan.
Pullukka poika katosi kokonaan vaatteiden sisään kuin särki mereen, vain punaiset posket ja pienet avoimet sinisilmät näkyivät. Jo muutaman askelen jälkeen putoilivat mummon neulat tuvan lattialle, hattu keikahteli puolelta toiselle ja sankarimme oli alituiseen kompastua miekkaansa. Vanhukset nauroivat makeasti. Isoisä suuteli poikasen nenännipukkaa. "Herra sinua siunatkoon, rakas poikani, jospa ei koskaan huonompi mies kuin sinä kantaisi porilaisten vanhaa univormua!"
"Huomaa nyt!" sanoi ukko. "Kun suuri herra tulee, tee kunniaa näin!" Ja vanhus opetti poikasen seisomaan suorana kuin tikku, näyttämään uljaalta, pitämään vasen kätensä suorana pitkin sivua ja oikea käsi otsalla.
"Kyllä, ukko", sanoi Pikku Matti, joka oli aina hyvin oppivainen.
Tuskin ehti pienokainen paikallensa portin viereen, kun jo kaukaa maantieltä näkyi tomua ja korkea herra tuli ajaen, niin että kivet säkenöivät. Nyt hän jo oli ihan lähellä ja millaista vauhtia! Vaan silloin kuski äkisti pysäytti hevoset ja samalla huusi: portti auki, heti! Asia oli niin, että siltavouti itse oli mahtavuudessaan asettunut pitämään huolta portista, että kaikki kävisi oikein ja portti lentäisi komentaessa yht'äkkiä auki, niin että ylhäinen herra saisi hyvän käsityksen teillä vallitsevasta järjestyksestä. Mutta vaunujen lähestyessä huimaa vauhtia sattuikin niin hullusti, että siltavouti tahtoi samalla kumartaa oikein kaikkein nöyrimmästi, ja loiskis! oli hän pitkällään maantien ojassa. Siitä käskyläinen, joka odotteli komentosanaa portin vieressä, niin hämmästyi, ett'ei osannut ajatellakaan portin avaamista ilman esimiehensä käskyä. Niin oli portti asianomaisesti suljettuna korkeiden asianomaisten edessä.
Vaunujen täytyi pysähtyä, ylhäinen herra katsahti kummastellen ulos, ja kuski yhä huusi: portti auki! Silloin Pikku Matti rohkasihe, astui vaikka hyvin vaivallakin esiin, avasi portin ja teki kunniaa aivan niin, kuin isoisä oli opettanut, melkein samaan tapaan kuin istumaan oppinut koiran pentu. Kuski rappasi hevosia, ne hypähtivät lähtemään, mutta silloin huusi herra vaunuista: "Seis!" ja vaunut pysähtyivät uudestaan.
"Mikä Pikkuliini sinä olet porilaisten univormussa?" huusi ylhäinen herra Pikku Matille, nauraen niin, että vaunut tärisivät. Pikku Matti ei ymmärtänyt mitään, hän muisti vain sen, mitä isoisä oli opettanut, ja teki uudestaan kunniaa niin kankeasti ja juhlallisesti kuin mahdollista. Se huvitti vielä enemmän ylhäistä herraa, hän kyseli ihmisiltä pojan vanhempia, ja siltavouti, ehdittyään jo ryömiä ylös ojasta, kertoi kiireesti, että poika oli orpo raukka ja asui isoisänsä, vanhan ja sokean sotamies-höpelön Hakkurin luona. Siltavouti lausui nuo sanansa semmoisella halveksivalla äänellä, kuin välistä saa kuulla, milloin mahtava vouti puhuu pitäjänsä köyhistä: mutta hyvinpä hän kummastui, kun ylhäinen herra heti astui vaunuistaan alas ja läksi suoraa päätä mökkiin.
No, sepä vasta! Mummovanhus oli säikäyksestä pudota istuimeltaan, kun niin ylhäinen vieras astui halpaan tupaan; mutta isoisä, joka ei mitään nähnyt, oli rohkeampi ja viittasi kohteliaasti sinne päin, jossa tiesi penkin olevan.
"Herran rauha, hyvät ystävät", sanoi vieras. "Minusta sinä näytät vanhalta tutulta", jatkoi hän, tarkkaan katsellen isoisää. "Etkö ole Hakkuri N:o 39 minun entisestä komppaniastani?"
"Olen, herra kapteeni", vastasi isoisä hyvin kummastellen, sillä hän tunsi äänen.
"No, Jumalan kiitos, että sinut viimeinkin löysin", sanoi maaherra. "Joko olet unhottanut, että sinähän se juuri otit tulisimmassa taistelussa minut selkääsi ja kaalamalla kannoit joen poikki, kun minä haavoitettuna ja tunnottomana olin vähällä joutua vihollisten käsiin? Ja vaikka sinä et sitä muistaisikaan, luuletko minun koskaan sitä unhottavan? Rauhan tultua minä etsin sinua kauan; vaan kun en saanut vähintäkään tietoa, luulin sinun jo kuolleen. Mutta nyt sinut löysin ja nyt minä pidän huolta sinusta, vaimostasi ja pikku poikasesta. Aika poika!" Ja silloin otti maaherra poikaa kainaloista, nosti hänet ylös ja suuteli häntä, niin että hattu putosi pikku mieheltä, sapeli kalisi ja kaikki mummon neulat pääsivät frakista ja housuista.
"Älä, maltahan!" sanoi Pikku maaherralle. "Johan sinä pudotit hatun ja ukko toruu."
"Hyvä armollinen herra", sanoi mummo hyvin häpeissään Pikun puolesta, "olkaa niin armollinen, ett'ette pahastu, että poika puhuu suutansa myöten; hän, Herra paratkoon, ei ole tottunut ihmisten seuraan."
"Ukko saa paremman hatun sijaan", sanoi maaherra. "Ja te, hyvä mummo,olkaa huoletta pojan pikku suusta; onhan hyvä olla mies puolestaan.Kuules, Pikku, sinusta näyttää voivan tulla aikaa myöten aika mies.Tekeekö mielesi kunnon sotilaaksi, niinkuin ukkosikin on ollut?"
"Ukko sanoo, että riippuu siitä, ketä vastaan saan taistella", vastasiPikku.
"Oletpa sinä aika veitikka", sanoi maaherra nauraen. "Eipä sinulta näy rohkeutta puuttuvan."
"Niin, armollinen herra, se tulee siitä, että hänellä tänäpäivänä on ensi kertaa housut jalassa, ja rohkeus tulee housujen mukana."
"Sanokaa ennemmin, että se tulee porilaisten univormun mukana", sanoi maaherra. "Paljo ruudinsavua ja paljo kunniaa on tuossa kuluneessa univormussa, ja semmoiset muistot kulkevat suvusta sukuun. Mutta nyt on jo toinen aika, ja pojasta voi vielä tulla tuki isänmaallensa. Oletko sinä väkevä, pikku mies?"
Pikku ei vastannut; hän vain ojensi oikean keskisormensa, vetämään muka sormikoukkua maaherran kanssa.
"Kyllä jo näen", sanoi maaherra hymyillen, "että sinusta tulee väkevä kuin karhu, kunhan vain kätesi ehtii kasvaa. Tahdotko lähteä minun kanssani syömään pehmeätä leipää ja juomaan maitoa joka päivä? Ehkäpä saat siellä joskus myöskin lakritsia ja vesirinkelejä, jos olet kiltti."
"Saanko hevosenkin ratsastaa?" kysyi Pikku.
"Kyllä, se on tietty, se", sanoi maaherra.
Pikku Matti mietti hetkisen asiata. Hänen pikku silmänsä katsoivat milloin maaherraa, milloin isoisää ja milloin mummoa ja sitte taas maaherraa. Viimein hän hiipi ukon seljän taakse ja sanoi: "Minä jään ukon ja mummon luo."
"Mutta", sanoi sotamies-vanhus liikutetulla äänellä, "rakas Pikku, ukon luona saat vain kovaa leipää ja vettä ja muikun silakkaa. Etkö kuule, että armollinen herra tarjoaa sinulle pehmeätä leipää ja maitoa ja muuta hyvää, ja ajatteles, että saat hevosen ratsastellaksesi!"
"Minä jään ukon luo; en minä lähde ukon luota!" kiisti Pikku Matti itku kurkussa.
"Sinä olet hyvä poika", sanoi maaherra kyynelsilmin ja taputellen poikasta pullealle poskelle. "Niin, jää sinä vain ukon luo; minä kyllä pidän huolta, ett'ei ukon, mummon eikä sinun tarvitse koskaan nähdä nälkää, ja kun sinusta kerran tulee kunnon mies maailmaan, niin tule minun luokseni, jos silloin enää olen elossa; minä annan sinulle maata kyntää ja metsää hakata, ja tulkoonpa sinusta sotamies tai talonpoika, sama se, kunhan vain pysyt isänmaasi rehellisenä ja uskollisena poikana. Tahdotko pysyä, Pikku?"
"Tahdon", vastasi poika vakavasti ja jyrkästi.
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!" sanoivat ukko ja mummo liikutettuina.
"Ja Jumala siunatkoon rakasta isänmaatamme ja antakoon sille monta niin uskollista poikaa kuin sinä, Pikku", sanoi maaherra. "Sillä", jatkoi hän, "moni karkaa pois köyhältä, kovalta leivältä etsimään pehmeitä kakkuja, ja mitä he sillä voittavat, tietää yksin Jumala ja heidän omattuntonsa; ei ainakaan heidän maansa siitä hyödy. Mutta kunnioita isääsi ja äitiäsi heidän köyhyydessänsä, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä!"
"Sehän on aapisessa", sanoi Pikku Matti.
"Niin on. Mutta se ei ole kaikkien sydämmessä", vastasi maaherra.
Mä olen lintu, mi kiidän täälläNyt järven jäälläKirkkaalla säälläJa ohjaan suuntani etäisilleJa riemuisilleMaan rantamille.Hei, talvikotkani, lennä vain!
Olen tuuli: kiertelen kiiruisastiJa hartahastiJään rantaan asti.Karkasee kylmä, ja notkein säärinSaan mailman ääriin:Näin lennän, häärin.Hei, talvituuleni, lennä vain!
Olen vapaa henki, mi siteet raastanJa poistan saastanMun synnynmaastan'.Uljuutta suosin, pois korskan suistan,Hilpeenä luistanJa määrän muistan.Kevääsen kasvaos, talvimaa!
Suvenkorennon keskustelu syksyllä pikku Maijun kanssa.
"Hyvää päivää, Maiju!"
"Hyvää päivää, hyvää päivää, suvenkorento!"
"Nyt on syksy."
"Niin on, suvenkorento."
"Lehdet kellastuvat ja illat tulevat niin pimeiksi."
"Mutta sinä vain lentelet. Sinusta on sama, onko syksy vai kevät."
"Se tulee siitä, että minä olen yksi niistä, jotka lapsena ovat istuneet luonnon sylissä, ja siinä minä niin lämpisin, ett'ei minua koskaan palele. Ja onhan meillä nyt sitä paitsi pyhän Briitan kesä."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"7 päivä lokakuuta on Briitan päivä, ruotsalaisen pyhimyksen Briitan muistoksi. Hän oli hurskas ja hyvä, ja sentähden pukeutuu koko luonto jäähyväisiksi kauneimpaan pukuunsa hänen rakastetun muistonsa kunniaksi. Joka syksy, kun jo luullaan talven olevan aivan lähellä ja kaikki on niin kolkkoa ja lakastunutta metsissä, silloin tulee vielä muutamia kauniita päiviä pyhimys Briitan nimipäivän aikaan, niin että on päivänpaistetta, lauhkeaa ja melkein kevään kaltaista ilmassa. Syksy istuu, korea, keltainen juhlapuku yllänsä, ja ottaa vastaan lähtövierailulle viimeisiä muuttolintuja. Silloin katsoo kesä vielä kerran ovesta, yllä vehreä, kulunut metsästyspuku, ja sanoo syksylle; onko lupa astua sisään? — On, ole niin hyvä, sanoo syksy; tässä on sammalpenkki; tahdotko, serkku, käydä istumaan, vaikka minulla sattumalta on siistimiset vielä vähän kesken näin aamukorvalla? — En, kiitoksia, vastaa kesä; minä tulin vain ranskalaiselle vierailulle; ei ole aikaa, sillä pohjoisnavan juna lähtee Egyptiin tänä iltana kello seitsemän. — Oh, ei mitään kiirettä, sanoo syksy; lähteehän pyhä Briittakin Roomaan tervehtimään paavia, ja hän vielä istuu kuorimassa omenia nälkäisille lapsilleen. — No, jos niin on, sanoo kesä, niin viivynpähän vielä vähän ja katson, miten olet hoitanut minun kaalejani ja vieläkö georgiinit kukkivat… Ja kesä käy istumaan vehreälle mättäälle, ja syksy tarjoilee hänelle päärynöitä, puoloja ja paistettuja sieniä, ja niin — huuuu, puhaltaa myrsky lähtömerkin, ja pohjoisnavan juna lähtee Afrikkaan kaikkine matkustajineen, viheriävarpusineen ja peipponeen, niin että vinkuu ilmassa. Varis on aikonut lähteä mukaan; hän päivittelee ilmanlaatua ja aikoo muuttaa Viroon, mutta ehtii aina liian myöhään rautatielle. Harakka on vuokrannut talveksi huoneen, vaikka tosin vain ulkohuoneen, ja nauraa hänelle lähimmästä koivusta. Ja nyt ryhtyy syksy siistimään asuntoansa, ja luuta viiltää yli vetten ja maan; kaikki hän lakasee pois, lehdet puista, ankat lammikoista ja lapset karviaispensaista. Nyt on läksyjen ja makkarain aika…"
"Ja satujen aika, suvenkorento! Muista, että olet velkaa minulle yhden sadun!"
"Mitä? Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalmiinan helmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?"
"Eivät toki, mutta…"
"Kerro sinä jotakin minulle, vaikkapa vain vaihteeksi."
"En minä muista yhtään."
"Etsi!"
"En minä löydä."
"Tahdotko oppia löytämään satuja?"
"Tahdon, tahdon niin mielelläni, suvenkorento!"
"Oli kerran muutamia pikku lapsia panttisilla, ja he olivat sopineet, että ken ei osannut lunastaa panttiansa, hän sai istua ja tyhjin suin katsella, kun toiset söivät mansikkamaitoa. Eräs poika tuomittiin lunastamaan panttinsa sadun kertomisella, mutta hän ei muistanut yhtään. Hän läksi koulumestarin luo ja sanoi: Hyvä maisteri, olkaa hyvä, antakaa minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. — Vai niin, sanoi koulumestari; mitä on 9 kerta 7? — Eihän se ole satu, arveli poika. — Onpa kyllä, sanoi koulumestari, se on hyvä satu ja sen nimi on kertotaulu; tyydy siihen, ei minulla muuta ole.
"Poika läksi etsimään satuja ja saapui enonsa luo, joka oli kenraali. Mitä? sanoi kenraali; tiedätkö, mitä merkitsee: osoittaa kunniaa! — Eihän se ole satu, arveli poika. — Onpahan toki, vastasi kenraali, se on oivallinen satu, ja sen nimi on aseharjoittelu. Tyydy siihen, ei minulla muuta ole.
"Vielä meni poika kumminsa luo, joka oli valtioneuvos. Rakas kummi, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. — Hyvin mielelläni, vastasi kummi; tässä on ritarikunnan tähti, kaulassa kannettava Stanislain toisen luokan merkki kruunuineen ja miekkoineen. — Vaan eihän se ole satu, nyyhkytti poika. — Tottahan, sanoi kummi: se on kunnia: ei minulla muuta ole; tyydy siihen!
"Poika käveli edelleen ja saapui tätinsä luo, joka oli sala-vaatetusrouvana armollisen herttuattaren palveluksessa. Rakas täti, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa! — Heti paikalla, sanoi täti; kas, tässä on irtanainen tukkapalmikko, muuta ei minulla ole. — Eihän tuo ole mikään satu, huokasi poika. — Onhan toki, sanoi täti; se on täydellisyys; tyydy siihen.
"Vielä läksi poika kävelemään ja tuli teurastajan luo, joka möi lihaa torilla. Varsin mielelläni, sanoi teurastaja, jos niin vähällä voin palvella: kas tässä on sianjalka ja kaksi sylttykoipea, ei minulla ole muuta. — Mutta se ei ole satu, arveli poika. — Mitä lorua? vastasi teurastaja; eikö kelpaa? Onhan se silavaa!
"Poika käveli vielä ja joutui täti Ullan luo, joka kirjoitteli kirjoja, ja sieltä hän ainakin luuli saavansa hyvän sadun. Täti Ulla olikin heti valmis ja antoi hänelle kirjan, jossa oli siveyttä opettavia kertomuksia 'sivistyneelle nuorisolle'. — Mutta ovatko nämä sitte satuja? huokasi poika. — Mitä nyt? vastasi täti Ulla. Eikö kelpaa? Onhan se suurinta viisautta, se on siveysoppia.
"Nyt oli poika parka aivan neuvoton ja meni torpparin luo, joka hakkasi puita metsässä. Hyvä torppari, anna minulle satu, muuten en saa mansikkamaitoa. — No, sanoi torppari, se nyt ei ole mikään konsti; mene vain metsään; siellähän kasvaa satuja joka oksalla.
"Poika meni metsään, ja kun hän katseli ympärilleen, kasvoi satuja joka puun latvassa ja joka oksalla. Ne kurkistelivat koivun lehtien takaa, niitä riippui kuin käpyjä kuusissa, ja katajapensaat olivat niin täpötäynnä kauniita kertomuksia, että tuskin näkyi marjojakaan. Poika alkoi poimia, ja kohta olivat taskut täynnä. Kun taskuihin ei enää mahtunut, poimi hän lakkiinsa, ja kun sekin täyttyi, otti hän vielä syliinsä niin paljon, kuin suinkin jaksoi kantaa. Onpa tämä merkillistä, ajatteli hän itsekseen: tästä ei eno, ei kummi eikä kumpikaan täti, ei teurastaja eikä koulumestari tiedä niin mitään.
"Niin, näetkös, sanoi kataja, joka aina oli luonnostaan vähän pisteliäs, se tulee siitä, että he ovat olleet liian kylläiset eikä heidän ole koskaan tehnyt mieli mansikkamaitoa.
"Mutta koulumestari on niin laiha; hän ei suinkaan ole koskaan ollut kylläinen, sanoi poika.
"Hän on kylläinen suuresta opistansa, vastasi kataja ja rapsautti niin veitikkamaisesti teräviä neulojansa.
"Sitte palasi poika suurine taakkoineen kotiin ja sai mansikkamaitoa, ja satuja oli hänellä kyllin kyllä koko pitkäksi talveksi aina kevääsen asti. Mutta nyt minä kerron, mitenkä satuja löytyy monesta muustakin paikasta kuin katajapensaista."
"Kerro, kerro, suvenkorento!"
"Kesällä lähde aikaisin aamusilla ulos, kun on kastetta vielä ruohossa, ja etsi pitkin ojanvarsia; siellä on satuja kuin helmiä tuhansittain. Mene sitte järven rannalle, milloin pieniä väreitä kulkee pitkin vedenpintaa, kirkkaita raitoja välillä; ne ovat satuja sinikirjaimilla kirjoitettuja; niitä pitää sinun oppia lukemaan. Syksyllä kuuntele korkeain honkien huminaa, jotka kertovat jättiläissatuja muinaisajoilta. Taikka etsi niitä kanervikosta, se tietää sanomattoman paljon, ja keltaisista lehdistä, jotka tietävät vielä enemmän; mutta ne ovat ikäviä, surullisia satuja, jotka on kirjoitettu keltaisilla ja vaaleanpunaisilla kirjaimilla; niistä tullaan niin helposti surumieliseksi. Talvella lue jääkukkien hienoja värsyjä ikkunanruuduista ja tavaile kaikki kauniit kuvat, jotka kuura maalailee metsän oksille. Kun tulee kevätpuoli, katsele tarkkaan värien välkyntää iltataivaalta; sieltä löydät kaikkien satujen lumolinnan, ja se on kirkas kuin kulta. Syksyt, talvet ja keväät lue tähtien hopeasatuja; ne ovat kaikista saduista korkeimmat, paraimmat ja puhtaimmat koko luonnossa, sentähden että Jumala on itse kirjoittanut ne korkealle, siniselle iltataivaalle.
"Oi, pikku Maiju, jospa tietäisit, miten sanomattoman paljon suuri, rikas, kaunis luonto vielä osaa kertoa sinulle paljon, paljon enemmän, kuin minä nyt osaisin luetellakaan! Kaikilla vuorilla ja kivillä, kaikilla puilla, pensailla ja pikku ruohoilla, kaikilla metsän, ilman ja meren eläimillä on omat kertomuksensa. Ei mikään ole kuollutta, kaikki elää, kaikki henkii ja tuntee, ajattelee ja puhuu; miten täyteen saisitkaan sydämmesi ja esiliinasi, jos vain tahtoisit niitä kuunnella! Jos luonto milloin vaikenee, niin ett'et sen enää kuule puhuvan, niin merkitsee se että sinun sielusi on tullut harmaaksi ja vanhaksi; mutta miksi rupeisit kantamaan harmaita hiuksia sielussasi? Ole aina nuori, sinä pikku Maiju, ole aina Jumalan hyvä lapsi sydämmeltäsi, vaikka tulisitkin niin vanhaksi ja harmaaksi kuin mummo, joka istuu kiikkutuolissa. Silloin kuulet aina luonnon puhuvan, kuulet aina enkelien laulavan Jumalan kiitosta kirkkaassa korkeudessa, ja silloin eivät myöskään maailman huolet sinua koskaan palele."
Kas, niin se oli se tarina.
[Talvella 1871 nähtiin tuntemattomia, mustia lintuja monin paikoin Ruotsissa ja Suomessa. Ei tiedetä, miksikä ne keskellä talvea olivat eteläisistä kotiseuduistansa muuttaneet, vaan muutamat luulevat, että niitä oli tykkien jyske peljästyttänyt.]
Musta lintu, musta lintu,Mistä oletkaan?— Etelästä, etelästä,Lintu kaukomaan.
Miksi saavuit, miksi saavuit,Maihin pohjaisiin?— Siks kun Ruotsin, siks kun SuomenHanki hohtaa niin.
Miks kuin murheen, miks kuin murheen,Rukous musta sä?— Lunta vastaan, lunta vastaanNiin voin näkyä.
Musta lintu, musta lintu,Miksi ilkut sä?— Kun nyt täytyy, kun nyt täytyyMonen itkeä.
Kenties maas on, kenties maas onMurheen vallassa?— Oikein: Ranska, oikein: RanskaVuotaa hurmetta.
Senvuoks saavuit, senvuoks saavuitMurhepuvussa?— Etkö suris, etkö surisSynnyinmaata sa?
Musta lintu, musta lintu,Ymmärrän nyt tään?— Jos sen tiedät, jos sen tiedät,Miksi kysytkään?
Tammikuussa 1871.
Mä tiedän tarinan, jonka kaikkikin tietävät, vaikk'ei kukaan arvaa, mitä se merkitsee. Se on laulu, jota kaikki laulavat, vaan ei kukaan laula sitä loppuun asti. Sitä jo mummo lauloi pienenä ollessaan ja sitä kuunteli jo isoisä kyynärän pituisena; ja eilen vanha Doora sen vielä lauloi kaksvuotiselle pojalle. Ja hänen laulaessaan ratsasti pikku, poika hänen polvellaan niinkuin mies ratsullansa, ja hepo juoksi, vaan ei päässyt paikasta, eikä päässyt poikakaan sen etemmäksi. Mutta laulu ei ollut nykyajan lauluja, se oli muinaisajoilta; siinä oli iloa ja siinä oli murhetta, oli miekan kalsketta ja oli lapsen vienoa ääntä. Ja mitenkä olikaan, niin sydämmeni heltyi; mitä enemmän kuulin, sitä enemmän yhä kuuntelin; minä kapsahdin vanhalle Dooralle kaulaan ja pyysin häntä laulamaan uudestaan. Silloin Doora hymyili: siinä lienee muuta, paljo muuta kuin laulun sävel ja kuin lapsen leperrys! siinä asuu menneet ajat; ja jos tahdot kuulla, niin kyllä minä laulan; kuule nyt, nyt alkaa se laulu uudestaan:
Nähkääs ratsastajaa!…
Kerran, enemmän kuin viisi sataa vuotta sitte, oli pieni kuninkaanpoika. Hookan hän oli nimeltään ja kahdeksan vuotta vanha, kaunis ja valkoverinen, lempeän lempeät sinisilmät ja pehmoiset posket, punakat kuin omena.
Hänen isänsä Maunu-kuninkaan omana oli koko Ruotsin valtakunta ja koko Suomi, kaikki sen vuoret ja metsät, järvet ja meret, kaupungit ja kylät; hänellä oli monta laivaa ja urhollisia sotajoukkoja, muhkeita ritareja, välkkyviä miekkoja, sotaratsuja, jousia, keihäitä ja kiiltäviä sotapukuja. Oli siellä kuninkaan hovissa myöskin monta ylhäistä rouvaa ja suloisia neitosia; mutta kaunein ja muhkein kaikista oli kuninkaan puoliso Blanka-kuningatar, pikku Hookan-prinssin äiti. Hän istui kerran purpuraan puetussa huoneessaan kuninkaan linnassa, pikku prinssi sylissä. Poikanen ratsasti äitinsä polvella, niinkuin lapsilla on tapana, ja silloin lauloi kaunis kuningatar:
Nähkääs ratsastajaa!Blankolla se ajaa.
Olihan se kauniisti tehty, että niin muhkea kuningatar tahtoi olla rakkaimman pikku poikasensa hevosena.
Ratsastaminen hyvin miellytti prinssiä. Hän oli mielihyvällä monesti katsellut, miten ritarit ja asemiehet ohjasivat korskuvia ratsujaan linnanpihaan tai ajaa lennättivät ulos portista, niin että kaviot säkenöivät. Hän oli kesällä istunut äitinsä vieressä kunnia-istuimella katselemassa suuria turnausleikkejä, joita pidettiin aituuksen sisässä. Siinä olivat kreivit ja herttuat ratsastaneet vastakkain, pitkät keihäät ojossa; torvet pärisivät, höyhentöyhdöt häilyivät hatuissa, hevoset hirnuivat ja tomupilvessä kupertui ritareja toinen toisensa päälle avaralla kentällä, joka oli lipuilla koristeltu. Sitä ei prinssi Hookan voinut unhottaa; hän oli niin monesti uneksinut kerran pääsevänsä hänkin istumaan ratsun selkään ja saavansa miekan, haarniskan ja kannukset, niinkuin muillakin kuninkaanpojilla oli. Ja silloin hän tahtoi ratsastaa kauas, kauas pois, maailman ympäri, urhotöihin ja seikkailuihin! Sentähden kun hän siinä ratsasti äitinsä polvella, alkoivat hänen kauniit silmänsä loistaa, ja kun äiti lauloi:
Nähkääs ratsastajaa!Blankalla se ajaa;
niin poika lapselliseen tapaansa kysyi:
Mihin ratsu rientää?
Sepä kysymys! Kenties hän odotteli äitin vastaavan: turnausleikkeihin, taikka: tuonne pyhälle maalle, jonne niin moni urhollinen ritari on ratsastanut edeltä, vaikk'ei moni ole sieltä palannut. Vai aikoiko hän ratsastaa Suomen synkkiin metsiin, joissa hänen isoisänsä isoisä kuuluisa Birger Jaarli oli ennen muinoin taistellut noitia ja pakanoita vastaan? Mutta hänen äitillään kuningattarella oli muuta mielessä; hän oli viisas kuningatar, ja hän mietti, mitenkä pikku prinssi oli kerran saava uusia maita ja valtakuntia aivan ilman miekan iskua. Siispä kun poikanen kysyi:
Mihin ratsu rientää?
niin äiti käänti hänen pikku päätään taapäin, suuteli häntä ja lauloi:
Kosimaan sun vieväOn se neitiä sievää.
Oli sievä pikku neiti, jota kuningatar ajatteli, ja se neiti makasi vielä kätkyessä. Mutta hänpä olikin morsian, jota kannatti ajatella, sillä hän oli kuninkaan tytär ja sitä paitsi mahtavan valtakunnan perijä. Sen tiesi kuningatar, vaan ei pikku prinssi. Kun kuningatar lauloi:
Kosimaan sun vieväOn se neittä sievää,
kysyi poika vain:
Mikä nimi armaan?
Niin, se oli suuri salaisuus. Kuningatar ei olisi mistään hinnasta ilmaissut sitä kellekään kammarirouvalle, munkille eikä ritarille, eipä edes puolisollensakaan kuninkaalle. Sillä hänen ajatuksensa tarkoittivat kokonaista kuningaskuntaa, eikä sitä sovi kertoa kaikille lörpöttelijöille. Saattoipa muutenkin tulla vaikeaksi semmoisen morsiamen saaminen: sinne saattoi kyllä karttua kosijoita joka ilmansuunnalta. Vaan kuitenkin, kun prinssi niin viattomasti kysyi:
Mikä nimi armaan?
ei kuningatar voinut hillitä äitinsydäntänsä, vaan taivutti prinssin kiharaisen pään syliinsä, peitti hänen molemmat silmänsä ja kuiskasi:
Margareetta varmaan.
Niin se oli. Margareetta oli Tanskan kuninkaan Valdemarin tytär ja kruunun perijä. Hänet piti prinssi Hookanin kerran saada morsiameksensa ja hänen kanssansa koko Tanskan valtakunta. Sen tulevaisuusajatuksen tahtoi viisas Blanka-kuningatar ikäänkuin laulaa pojan sydämmeen jo hänen pienenä ollessaan, että hän mieheksi vartuttuaan panisi sen toimeen. Prinssi Hookanin piti kerran kantaman päässänsä Ruotsin, Norjan ja Tanskan kaikkia kruunuja. Sentähden hän vielä kerran suuteli poikaa ja kuiskasi vielä kerran puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan:
Margareetta varmaan.
Samassa astui Maunu-kuningas kuningattaren huoneesen ja hänen jäljissään tuli kaksi kammarirouvaa, jotka olivat kuningatarta palvelemassa. Kuningas rakasti kauniita lauluja, ja ilokseen hän kuunteli kuningattaren laulua. Ja kun hän nyt tullessaan kuuli kuningattaren laulavan, vaan ei kuullut sanoja, kysyi hän, mikä laulu se oli.
Kuningatar Blankalla, kuten jo sanottiin, ei ollut halua ilmaista tulevaisuusaikeitaan kuninkaalle, joka ei juuri osannut pitää asioita salassa, ja vielä vähemmin hän niitä halusi ilmaista kammarirouville. Niinpä hän vastasi laulaneensa vain lasten leperrystä pikku poikaselleen.
"Laulakaapas se kuitenkin vielä kerran", sanoi kuningas. "Minusta se oli kaunis laulu."
"Se on hullunkurinen", sanoi kuningatar. "Siinä puhutaan, miten eräs nuori ritari kosii hovineitoa, ja alussa kävi hyvin, vaan viimein huonosti. Tahdotteko, kuninkaallinen majesteetti, kuulla lopun?"
"Tahdon kyllä, laulakaa vain!" kehoitti kuningas. Kuningatar lauloi:
Hovihin kun saapui hänMuut kaikki oli poissa,Vaan vanha akka koissa…
"Sepä lienee tuntunut nuoresta ritarista oikein kiusalliselta", virkkoi kuningas. "No, mitä se vanha lohikäärme teki, joka kotoa vartioitsi?"
… TytärtäänKehräämäänHän neuvoi rohdinlankaa.
"Vai niin, olipahan siellä kuitenkin nuorikin tytär kotona. No, mitenkä sitte kävi?" kysyi kuningas.
Kehrää, kehrää tyttöni!Huomenna saapuu sulhosi.
Maunu-kuningas nauroi. "Kas vain! Akka tahtoi huvittaa tytärtään, ett'ei työ tuntuisi liian ikävältä. Kuinkas sitte kävi?"
KehrätessäänSiin itkikin hän…
"Voi pikku raukkaa!"
Vaan sulho ei tullut ensinkään.
"Sehän oli hyvin liikuttavaa", sanoi kuningas. "Vai ei se sulho tullut ensinkään."
Vuotta kun vieri toista,Tuli se kullasta loistain…
"Ahah, sen kyllä luulin", sanoi kuningas. "Muuten olisikin ollut perin surullista. No, sittehän oli, niinkuin olla pitikin. Vai eikö nuori ritari saanut sydänkäpystänsä?"
Ei kenkään käsitä moista,
lauloi kuningatar, ja siihen se laulu loppui.
"Mitä sillä tarkoitat, rakkahin kuningattareni?" kysyi kuningas."Minusta laulu oli kyllin selvä."
"Herrani ja kuninkaani", vastasi Blanka-kuningatar, "tavallisesti on tämmöisissä lauluissa aina jotakin, joka jää arvattavaksi. Ja se se juuri onkin asian sukkela puoli."
"Kyllä kai!" sanoi kuningas. "Ikäänkuin ei tuosta ymmärrettäisi, että siinä tuli muhkeat häät. Kiitos laulusta, kyllä se oli huvittava. Ja nyt minä otan pikku Hookanin kanssani; hänen pitää oppiman ratsastamaan muillakin hevosilla kuin äitinsä polvella. Lähdetkö minun kanssani tallimestarin luo, pikku renki?"
"Lähden, lähden", sanoi poika, hypähti isänsä syliin, ja siihen ne unohtuivat Margareetat ja koko laulut.
* * * * *
Kuningas Valdemarin tytär Margareetta kasvoi isänsä kodissa Tanskassa viisaaksi pikku prinsessaksi, jolla oli vilkkaat mustat silmät ja reipas mieli. Jo kuuden vuoden ijässä oli hänellä monta kosijaa, jotka kaiketi enemmän ajattelivat Tanskan kruunua kuin pikku prinsessaa. Se, mikä ennen oli salaisuus, oli nyt kaikille tiettynä, sillä ritareja ja neuvosherroja ratsasteli Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisten hovien väliä neuvottelemassa prinssin ja prinsessan liitosta. Välistä oli kihlaus sovittuna, sitte se purjettiin ja sitte taas sovittiin uudelleen. Kymmenen vuoden ijässä Margareetta tuskin tiesi itsekään, oliko hän kihloissa vai eikö; ylhäiset herrat eivät viitsineet kysyä täyskasvuistenkaan morsianten mieltä, mitäpä sitte lasten. Pikku Margareetasta oli hupaista, että häntä niin tavoiteltiin, mutta vielä hupaisempaa oli hänestä vedellä vanhoja neuvosherroja parrasta, kun he tulivat hänen isänsä luo kosinta-asioille. Ja silloin prinsessan ankara hovirouva Mertta antoi Margareetalle vitsaa; sillä siihen aikaan oli vielä tapana antaa myöskin prinsseille ja prinsessoille vitsaa, milloin olivat vallattomat.
Yhdentoista vuoden ijässä läksi Margareetta kauniina kesäaamuna lapsuutensa ystävän Ingegerd Knuutintyttären kanssa leikkimään isänsä linnan puistoon, joka oli meren rannalla. Valkoisia purjeita näkyi ulapalla, ja molempia lapsia huvitti litteiden kivien heitteleminen pitkin vedenpintaa, että saivat "voileipiä".
"Nyt leikimme niin", sanoi Margareetta, "että minä heitän yhden kiven kullekin kosijalleni, ja kenen kivellä tulee enin voileipiä, hänet minä otan."
"Niitä kiviä tulee paljo", sanoi Ingegerd. "Minä toivoisin, ettäRuotsin ja Norjan prinssi Hookan saisi enimmän voileipiä."
"Saammepahan nähdä, miten sukkela hän on", sanoi prinsessa nauraen. "Nyt minä heitän Meklenburgin kreivin. No, se upposi paikalla, hän saa heti rukkaset. Kuka sitte?"
"Brandenbnrgin rajakreivi."
"Kas niin! Brandenburgin rajakreivillä sain yhden voileivän; siitä en tule kylläiseksi. Kuka sitte?"
"Holsteinin herttua."
"Olkoon menneeksi herttua punatukkineen. Kolme voileipää! Pitänee tästä ruveta herttuattareksi. Kuka sitte?"
"Flanderin kreivi."
"Häh! Flander upposi. Onko vielä ketä?"
"On Saksin prinssi."
"Hänkö, jonka nenä on melkein halki miekan iskusta? — Jopahan! Hänellä sain neljä voileipää. Jo nyt riittää, Ingegerd. Eihän millään voi saada enempää."
"Koetahan vielä; ehkäpä tästä löytyy joku." Ja Ingegerd valitsi oikein hyvän litteän kiven.
"Älä luulekaan, että prinssi Hookan koskaan saa edes minun pikku sormeanikaan", sanoi Margareetta nauraen ja pyörähtäen korkeilla punaisilla kannoillaan sekä heittäen vallattomasti kiven, katsomatta sinne päinkään. Mutta Hookan teki kuusi voileipää.
"Äh", huusivat molemmat tytöt yht'aikaa.
Silloin rapisi lehdikossa ja nuori, muhkea ritari ratsasti puistoon, ja hänen kanssansa kullasta ja purpurasta loistavia asemiehiä. Hänen haarniskansa välkkyi auringonpaisteessa ja valkoinen höyhentöyhtö häilyi vienossa kesätuulessa. Hän hypähti ratsunsa seljästä maahan, astui kohteliaasti tyttöjen luo, laskeutui toiselle polvelleen Margareetan eteen ja sanoi:
"Kaikkein suloisin neiti, minä olen tullut maiden ja merien yliosoittamaan teille ritarillista kunnioitustani. Minä olen prinssiHookan, ja teidän korkean isänne suostumuksella lasken Ruotsin jaNorjan kruunut teidän jalkainne juureen."
Margareetta punastui näistä sanoista, niinkuin olisi jo ollut kuudentoista ijässä. Mutta koska hän todella vasta oli täyttänyt yksitoista, rohkasihe hän pian ja sanoi:
"Sinäkö se teit kuusi voileipää?"
Prinssi Hookan ei oikein tiennyt, mitä hänen piti vastata niin hullunkuriseen kysymykseen, jonka kuuli kuninkaallisen morsiamensa huulilta; mutta huomaten hänen säihkyvistä silmistään, ett'ei hän suinkaan ollut niin ymmärtämätön, kuin oli olevinaan, sanoi hän:
"En kuutta voileipää, jalo neiti, vaan kuusi kruunua minä tahtoisin voivani tarjota teille, jos vain sallisitte minun panna tämän sormuksen sormeenne." Ja hän painoi arvaamattoman kalliin timanttisormuksen morsiamen pienoiseen sormeen.
Neiti Margareetta salli sen estelemättä tapahtua, sillä syystä kyllä oli nuori prinssi hänen mielestänsä suloisin sulhanen, kuin hän saattoi toivoa. Mutta niin ilman mitään hän ei tahtonut antautua. Hän päästi sormuksen sormestaan, oli katselevinaan sitä hyvin tarkkaan ja sanoi: "Onko tuo harmaata kiveä, tuo tuossa?"
"Ei, korkeasukuinen neiti", sanoi prinssi, "se on Indiasta tuotu timantti."
"Jospa se olisi harmaata kiveä, niin saisin vielä kerran koettaa onneani", sanoi neiti. Ja samalla hän pyörähti ja viskasi sormuksen niin kauas mereen, kuin jaksoi. "Näetkös", sanoi hän, "ei tehnyt yhtään voileipää!"
"Ei tehnyt sentähden, että se niin vastahakoisesti luiskahti sormestanne", vastasi prinssi osoittamatta vähääkään kummastusta. "Mutta", jatkoi hän, "jos sallitte, niin koetanpahan tällä." Ja hän päästi suuren kultametaljin, joka hänellä riippui ritarivitjoissa haarniskan päällä, ja viskasi voimakkaasti sen pitkin kirkasta merenpintaa. Raskas kultaraha hyppeli hyppelemistään, kunnes viimein painui; voitiin lukea kahdeksan voileipää.
Silloin ojensi neiti Margareetta kätensä prinssi Hookanille, sanoen:
"Et sinä varsin huonosti viskaa! Tulevalla kerralla viskelemme kruunuja."
Muutamien viikkojen kuluttua olivat prinssi Hookanin ja neiti Margareetan häät. Ja suuret ja muhkeat ne häät olivat, niitä vietettiin yli koko Tanskan valtakunnan; turnausleikkejä ja kilpa-ajoja pidettiin, juotiin viiniä kaivoista ja paistettiin kokonaisia härkiä. Mutta hääiltana sai morsian Mertta-rouvalta vitsaa, kun puri sulhastansa suudellessa.
Margareetta lähetettiin jonkun ajan kuluttua prinssi Hookanin kanssa Norjaan sen maan kuningattareksi. Mertta-rouva ja vitsa läksivät mukaan pitämään yhä edelleenkin kuningatarta kurissa. Hyvää se lienee vaikuttanutkin, sillä kun neiti Margareetta kasvoi ja vaurastui järkevämmäksi, tuli hänestä viisain ja uljain kuningatar, kuin koskaan on pitänyt kruunua Pohjolassa.
Kahdeksan vuoden kuluttua häistä toivat keijukaiset kuningatar Margareetalle pikku prinssin, jolle pantiin nimeksi Olavi. Hän oli lempeä ja sinisilmäinen; ratsastaminen häntäkin hyvin huvitti.
Kerran istui Olavi-prinssi äitinsä polvella, ja äiti lauloi hänelle tanskalaista laulua, miten ritari Niilo Ebbesen surmasi talonpoikain kiduttajan kreivi Gertin. Mutta kuningatar Margareetan ääni oli karkea eikä niin kaunis kuin kuningatar Blankan.
Kuningas Hookan tuli sisään ja kuunteli vähän aikaa laulua. Silloin johtui hänelle mieleen oman äitinsä ratsulaulu, ja hän pyysi pojan polvelleen.
"Niin laula sinä", sanoi kuningatar. "Minussa ja minun äänessäni onkin enempi rautaa kuin sinussa." Hookan-kuningas lauloi:
Nähkääs ratsastajaa!Blankalla se ajaa.
"Se oli sinun äitisi", sanoi kuningatar.
"Oli", sanoi kuningas ja lauloi edelleen.
Mihin ratsu rientää?Kosimaan sun vieväOn se neittä sievää.Mikä nimi armaan?Margareetta varmaan.
"Se olin minä", sanoi kuningatar.
"En tiedä, ymmärrätkö laulun loppupuolta", sanoi kuningas, "se laulettiinkin vain alun hämmentämiseksi:
"Hovihin kun saapui hän,Muut kaikki oli poissa,Vaan vanha akka koissa."
"No, sen voit jättää laulamatta", arveli kuningatar. "Mutta miten oli loppu?"
"Vaan sulho ei tullut ensinkään",
"Tulipahan", sanoi kuningatar Margareetta.
"Niin, tulipa kuitenkin", myönsi Hookan-kuningas.
Ja sekä kuningas että kuningatar nauroi. Pikku Olavi-prinssi ratsasti maailmaan isänsä polvella, niinkuin isä oli ratsastanut äitinsä polvella. Heistä kaikista olisi paljokin kertomista, mutta tämä riittää laulusta. Senhän tuntee joka lapsi vielä tänäkin päivänä, mutta monikaan ei tiedä, kenestä se ensi kerran laulettiin. Pikku poika, joka nyt ratsastaa polvella, ei tunne enää Hookan-prinssiä, joka ratsasti kosimaan, eikä pikku tyttö, joka laulaa nukelleen Margareetasta, enää tiedä, kuka se laulun Margareetta oli. Kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat kuolevat, niinkuin muutkin ihmiset; mutta kauniit ja iloiset laulut eivät kuole; ne ratsastavat sävelten siivillä ajasta aikaan.