Neiti Rrettyn keinot
Saatuaan Bartlettilta kieltävän vastauksen julistuksien jakelemisessa Pemberton kääntyi muiden puoleen. Hänen oli hyvin helppo löytää sijainen, koska paikkakunnalla oli paljon joutilaita miehiä, joista jokainen olisi mielellään tahtonut ansaita puoli puntaa, vaikka Bartlett oli siitä niin halveksivasti luopunut. Ja kello yhdeksän aikaan seuraavana aamuna oli julistus Southernstowen liikekorttelin joka kaupan ikkunassa nähtävänä, ja kaikki varhain nousseet arvailivat, voisiko joku olla niin onnellinen, että ansaitsisi tuhannen punnan palkinnon.
Mellapont näki näitä ilmoituksia tullessaan kotoaan laitakaupungilta ja kirosi hiljaa itsekseen. Ryhdyttyään poliisilaitoksen palvelukseen hän oli alusta saakka odottanut juttua, suurta juttua, tuollaista oikein kuuluisaa juttua, ja nyt hänestä oli tuntunut siltä kuin hän vihdoinkin olisi saanut sellaisen tästä Chancellor-hotellin salaperäisestä tapahtumasta. Hän oli aikonut itse johtaa sen tutkimista, tehdä itse raskaimman työn ja saada kaiken ilmisaannin ja paljastamisen suoman kunnian itselleen. Hän oli tahallaan karttanut kutsumasta apua ulkoapäin, koska hän ei halunnut avukseen vainukoiria Scotland Yardin etsivältä osastolta, jotta ne olisivat voineet pistää nenänsä Southernstoween tai sormensa hänen piirakkaansa. Hän toivoi voivansa sanoa, sitten kun työ oli tehty, että hän oli tehnyt sen kaiken kenenkään avutta omalla viekkaudellaan ja taitavuudellaan. Mutta tässä oli sekaannuttu asiaan, vieläpä niin, ettei hän juuri silloin olisi sitä lainkaan kaivannut. Se oli kiusallista, ja kun hän oli toimittanut tavalliset tehtävänsä poliisiasemalla, meni hän Shelmoren konttoriin ja puhui siitä suoraan. Mutta Shelmore pudisti päätään levittäen kätensä.
"Minun syytäni se ei ole, poliisimestari", vastusti hän. "Minä en ole kuitenkaan ihan varma siitä, olenko kokonaan samaa mieltä kanssanne. Mutta mitä voimmekaan tehdä tuollaiselle nuorelle naiselle, joka on melkein päättäväisin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut? Neiti Pretty tuli tänne vaatimaan, että niin tehtäisiin. Hän sanoi minulle kylmästi, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissa runsaasti käyttövaroja, joiden kanssa hän saa menetellä mielensä mukaan, ja hän ilmoitti minulle vielä lisäksi, että hän tahtoo uhrata vaikka joka pennin päästäkseen holhoojansa murhaajan jäljille. Hän on sellainen nuori nainen, joka kulkee empimättä omaa tietään ja voi tehdä asiat kirotun vastenmielisiksi jokaiselle, jos koettaa häntä vastustaa. Minä en tiedä, ovatko kaikki cornwallilaiset hänen laisiaan, koska en ole tavannut ainoatakaan ennen, mutta hän on — ellei juuri kostonhimoinen, niin ainakin ääriään myöten täynnä sellaista tarmoa, joka haiskahtaa hyvin paljon kostolta. Hän on saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa on kostaa holhoojansa puolesta, eikä hän haikaile mitään. Hän oli ehdottomasti päättänyt tarjota tämän palkinnon, ja ellen olisi toiminut hänen puolestaan, olisi hän käyttänyt jonkun toisen asianajajan apua. Jos vain tuntisitte hänet paremmin —"
Samalla aukaisi Simmons vihreäverhoisen oven, vetäytyen syrjään. "NeitiPretty!" ilmoitti hän.
Neiti Pretty astui huoneeseen, nyökäten ensin Shelmorelle ja sitten Mellapontille. Hän ei ainakaan vielä ollut pukeutunut surupukuun, vaan oli päinvastoin ottanut ylleen hienoimmat vaatteensa, joissa hän näytti hyvin eloisalta ja päättäväisen pirteältä.
"Me puhuimme juuri teistä, neiti Pretty", sanoi Shelmore, vetäen nojatuolin lähemmäksi takkaa ja kohentaen äsken sytytettyä valkeata. "Poliisimestari Mellapont on pahoillaan sen vuoksi, että painatimme tuon palkintojulistuksen."
Neiti Pretty vaipui nojatuoliin ja kääntyi kiivaasti Mellapontiin päin."Saisinko tietää, miksi?" kysyi hän.
Mellapont hieroi leukaansa. Hän ei ollut tottunut väittelemään itsetietoisten nuorten neitosten kanssa ja katsoi nyt tätäkin samoin kuin biologi jotakin uutta ja hämmästyttävää yksilöä.
"Hm!" sanoi hän miettiväisesti. "Sellainen on jo hieman vanhanaikaista, neiti Pretty. Tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asiat meidän, poliisin, haltuun. Jos vain olisitte odottanut hieman, ennen kuin…"
"Minä en ymmärrä lainkaan, miksi minun olisi pitänyt odottaa", keskeytti neiti Pretty. "Sillä aikaa kun odotamme, voi murhaaja päästä pakoon. Minä en sekaannu teidän hommiinne, herra poliisimestari — te seuraatte omia menettelytapojanne ja minä omiani. Holhoojani murhattiin katalasti tässä kaupungissa, ja minä tahdon tietää, kuka hänet on murhannut."
"Ihan niin. Minä otan vilpittömästi osaa tunteisiinne, neiti Pretty", myönsi Mellapont niin kohteliaasti kuin suinkin. "Mutta tällaisissa tapauksissa — salaperäisissä jutuissa — on pieni valtioviisaus useinkin paljoa hyödyllisempi kuin avoin taistelu. Muuten voidaan työskennellä monella eri tavalla, mutta minusta on aina parempi työskennellä salaisesti, niin sanoakseni. Olemme samaa mieltä siitä, että joku murhasi herra Deanen, mutta onko mielessänne jo herännyt siitä jokin teoria?"
Neiti Pretty mietti asiaa hetkisen.
"Luulen jonkun seuranneen häntä tänne Southernstoween", sanoi hän sitten, "jonkun, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia mukanaan. Arvatenkin on tuo vainooja poikennut samaan hotelliin ja seurannut häntä kaupungille. Minulle on ainakin kerrottu, että hotellissa oli sinä iltana paljon matkustavaisia. Useimmat heistä olivat lähteneet seuraavana aamuna, enkä tiedä, voidaanko heidän jälkiään enää seurata. Mutta oletan, että poliisi ehkä voi päästä heidän jäljilleen ja kysellä heiltä."
"Minä puolestani kummastelen seuraavaa tosiseikkaa", huomautti Mellapont. "Miksi herra Deane poistui Chancellor-hotellista niin myöhään illalla — keskiyöllä?"
"Olen ajatellut sitäkin", sanoi neiti Pretty. "Minun luullakseni siihen on ollut jokin syy. Herra Deane nukkui melkein aina huonosti, ja olen kuullut hänen sanovan, ettei hän milloinkaan saanut unta vieraissa vuoteissa. Ollessaan kotonaankin hänen tapanaan oli mennä kävelemään myöhään illalla juuri ennen maatapanoa. Minä luulen hänen silloin yöllä Chancellorissa tunteneen, ettei hän voinutkaan nukkua, minkä vuoksi hän nousi jälleen, pukeutui ja lähti kävelemään kaupungille. Yksinkertaista vai mitä?"
"Se on ainakin varmaa, että hän meni kaupungille, samoin kuin sekin, että hänet murhattiin ja ryöstettiin", huomautti Mellapont. "Ja sekin on varmaa", lisäsi hän, "onnettomuudeksi, ettei meillä ole minkäänlaista johtolankaa rikollisen kiinni saamiseksi. Minä luulen, melkein uskonkin, neiti Pretty, että teidän holhoojanne sai surmansa jonkun kuljeskelijan kädestä, joka myöhemmin ryösti hänet. Mutta lisäksi arvelen, olenpa melkein varmakin siitä, että herra Deane tunsi Southernstowen ja jonkun sen asukkaista ja että hänen oikea tarkoituksensa lähtiessään kaupungille oli mennä vierailulle tuttavansa luokse, vaikka ilta olikin niin myöhäinen."
Neiti Pretty pudisti päätään.
"Kun keskustelimme tästä loma-ajasta", sanoi hän tiukasti, "huomautti herra Deane minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt Southernstowea eikä ikinä oleskellut Englannin tässä osassa. Kuinka hän siis olisi voinut tuntea sen tai jonkun sen asukkaista. Jos ajattelen, että hän tunsi jonkun täällä, että hän silloin meni tapaamaan jotakin henkilöä — jos minun todella pitää niin ajatella jonkin teidän hankkimanne todistuksen perusteella, niin…"
Hän keskeytti pudistaen jälleen päätään, ja Mellapont odotti.
"Niin mitä sitten?" kysyi Mellapont vihdoin. "Jos teidän jolloinkin on pakko niin ajatella, mitä sitten seuraa?"
"Vain tämä", vastasi neiti Pretty, synkkä ilme silmissään. "Vain se, että jään tänne, kunnes saan selville, kuka se tuttava on, voidakseni puhua suuni puhtaaksi hänelle, olkoon hän mies tai nainen. Sen minä teen, vaikka se veisikin minulta jokaisen omistamani pennin. Ja minulla on pennejä paljon."
"Te luotatte siis perinpohjaisiin menettelytapoihin, neiti Pretty?" vihjaisi Mellapont. "Aiotte tunkeutua oikein asian ytimeen, vai mitä?"
"Aion ottaa selville kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, mitä tapahtui holhoojalleni ja liiketoverilleni sinä iltana", sanoi neiti Pretty. "Te saatte jatkaa poliisityötänne ja antaa minun noudattaa omia menettelytapojani. Ellemme me yhdessä voi löytää ja saattaa murhaajaa hirteen, olemme koko raukkoja. Minä tulin puhuttelemaan teitä, herra Shelmore", jatkoi hän kääntyen asianajajan puoleen, "paristakin syystä, nimittäin holhoojani hautajaisista ja siitä kuulustelusta, jossa minunkin pitäisi olla läsnä. Minä aion toimittaa niin, että herra Deane haudataan tänne — olen päättänyt sen ja määrännyt jo ajan ja paikankin. Entä tuo toinen juttu?"
Shelmore katsoi Mellapontiin, joka kiiruhti selittämään.
"Kuulustelu toimitetaan tänä iltana", sanoi hän. "Siitä tulee vain muodollinen toimitus tänään — todistetaan kuollut puheena olevaksi henkilöksi, ja niin edespäin. Sitten asian käsittely siirretään viikoksi tai kymmeneksi päiväksi, ja tämä jälkimäinen tutkinto on tärkeä. Ehkä meillä silloin, tarkoitan poliisia, on jo enemmän todistuksia. Minä koetan kaikkeni, neiti Pretty. Mutta kuulkaahan nyt, jos teidän palkintojulistuksenne voi saada jonkun puhumaan, ilmoittakaa siitä minulle. Osoittakaamme toisillemme keskinäistä luottamusta älkääkä ryhtykö mihinkään ilman minua. Oletan teidän jäävän tänne vielä joksikin aikaa?"
Neiti Pretty katsoi vakavasti näihin molempiin miehiin.
"Minä en lähde metrinkään päähän tästä kaupungista ennenkuin saan selville, kuka tappoi James Deanen", sanoi hän. "Se on selvää!"
Sitten hän nousi ja nyökättyään huolettomasti poistui. Jäätyään kahdenkesken Shelmore ja Mellapont katsoivat toisiinsa.
"Kai te ymmärrätte jo?" sanoi Shelmore oltuaan hetkisen ääneti.
"Kyllä!" vastasi Mellapont kuivasti. "Hm! Minun luullakseni ei kukaan pysty vetämään tätä nuorta naista nenästä. Sanoitteko häntä vasta yhdeksäntoistavuotiaaksi?"
"Niille paikoin", vastasi Shelmore.
"Hyvä Jumala, millainen hän onkaan yhdeksänkolmatta ikäisenä?" huudahti Mellapont. "Pääministeri, luullakseni. No niin, te ilmoitatte minulle tietysti, jos tästä palkintojulistuksesta on joitakin tuloksia. Älkäämme toimiko ristiin, koska päämäärämme on sama. Toimikaamme yhdessä."
"Minä ilmoitan teille kaikki", sanoi Shelmore. "Ellei lupaus tuhannen punnan palkinnosta, joka maksetaan heti, tuo esille mitään, niin…"
"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Silloin näyttäisi siltä kuin emme milloinkaan saisi mitään tietää. Ja kuitenkin aion seurata omia menetelmiäni. Nuo jalokivet esimerkiksi. Kuka tahansa ne sitten lienee ryöstänytkin, hän haluaa varmasti myydä ne. Ja sen selville saaminen kuuluu myös minun alaani."
"Niin", sanoi Shelmore. "Mutta jos otaksumme, ettei sen, joka ryösti nuo jalokivet, tarvitsekaan niitä myydä, kuinka silloin käy?"
"Mitä?" huudahti Mellapont. "Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan", vastasi Shelmore, "että Deanen kalleudet on ehkä ryöstetty eksyttämistarkoituksessa epäluulojen suuntaamiseksi jollekin toiselle taholle, ikään kuin hänet olisi raa'asti murhattu ja ryöstetty, vaikka hänet todellisuudessa onkin murhattu jonkin muun, tarkoin harkitun suunnitelman takia."
Mellapont tuijotti häneen, käsittäen hänen vihjauksensa, ja kävi miettiväiseksi.
"Minä en vähääkään ollut sitä ajatellut", sanoi hän vihdoin. "Ehkä asian laita onkin niin. Siitä voisimme päättää murhaajan varakkaaksi, sivistyneeksi ja tavattoman ovelaksi henkilöksi, koska hän on kyennyt niin toimimaan. Hm, emme tiedä vielä mitään. Meidän on pakko odottaa."
Neiti Pretty odotti seuraavat pari viikkoa. Hän näki, kuinka hänen holhoojansa haudattiin rauhalliseen kirkkomaahan juuri kaupungin laitaan, syventyi selvittelemään omia asioitaan ja keskusteli säännöllisesti Shelmoren ja Mellapontin kanssa. Mutta hän ei saanut minkäänlaisia uutisia, koska mitään tärkeämpää ei tullut ilmi. Lykätty kuulustelu oli määrättynä päivänä, ja oikeuden puheenjohtaja valamiehineen kuunteli kaikkia vähäpätöisimpiäkin todistuksia, joita oli voitu hankkia. Ja istuttuaan koko päivän valamiehistö ilmoitti päätöksekseen, että tämän katalan murhan oli tehnyt joku tuntematon henkilö, jota oli edelleen etsiskeltävä, ja jokainen poistui oikeudesta sanoen sitä ainoaksi mahdolliseksi päätökseksi ja ajatellen, ettei tämän jälkeen kukaan saisi tietää, kuka tappoi James Deanen.
"Minä tiedän sittenkin varmasti, kuka sen miesraukan tappoi", sanoi muuan hölmömäinen kaupunkilainen neiti Prettyn kuullen, juuri kun tämä poistui oikeussalista. "Tiedänpä niinkin."
"Kuka sitten, jos sen viisaudessasi luulet tietäväsi?" kysyi hänen toverinsa. "Sinä olet todella muita kuolevaisia ovelampi, jos sen tiedät, vaikka tutkintotuomari ja valamiehistö eivät saaneet selville sitä."
"Älä sinä puhu mitään kuolevaisten viisaudesta, sillä se ei kuulu tähän", vastasi hölmö. "Joku noista kirotuista laiskoista roikaleista, joita tänne markkinapäivinä saapuu vetelehtimään ja jotka eivät lähde pois paikkakunnalta yöksikään, on tehnyt tämän ilkeän rikoksen ja tappanut sen herrasmiehen — ehkä heitä on ollut parikin. Heikäläiset nukkuvat juuri sellaisissa paikoissa kuin tuo vanha hiekkakuoppakin on. No niin, herra jatkaa kävelyään sinne asti, he näkevät hänen hienot vaatteensa, kultaiset ketjunsa ja säteilevän timanttineulansa ja nitistävät hänet hengiltä. Se on niin selvä asia kuin vanha keppini tässä — sen ymmärtämiseen ei tarvita tutkintotuomareita, valamiehistöä, poliiseja eikä asianajajia. Minä vannon päässäni olevan enemmän tervettä järkeä kuin kaikilla asianajajilla ja tutkintotuomareilla yhteensä heidän kaikista puheistaan huolimatta."
Neiti Pretty meni asuntoonsa ajattelemaan. Hän mietti aika paljon sinä iltana ja kävi seuraavana aamuna poliisiasemalla puhuttelemassa Mellapontia.
"Minä olen muuttanut mieltäni", sanoi hän lyhyesti Mellapontin tarjottua hänelle tuolin.
"Kokonaan!"
"Niinkö?" kysyi Mellapont. "Kuinka sitten?"
"Nyt ajattelen herra Deanen tunteneen jonkun Southernstowessa ja poistuneen hotellista silloin illalla nimenomaisessa tarkoituksessa tavata tuota henkilöä", sanoi hän. "Ehkä se oli sovittu kohtaus."
"Ei", sanoi Mellapont pontevasti. "Sitä ei lainkaan ollut ennakolta sovittu. Tehän muistatte sisäkön nähneen hänet yöpuvussa valmiina menemään vuoteeseen. Hän nousi sitten ja pukeutui. Mutta nouseminen ja hotellista poistuminen tapahtui tietenkin siitä syystä, että hän niin myöhään sai äkillisen päähänpiston."
"Vaikkapa niinkin", sanoi neiti Pretty. "Hän lähti kaikissa tapauksissa tapaamaan jotakin henkilöä. Ja sen henkilön täytyy asua jossakin murhapaikan läheisyydessä."
"Siellä on ainakin kuusikymmentä taloa, yksinäisiä rakennuksia, huviloita ja kartanoita, joissa asuu hyvämaineisia ja arvokkaita henkilöitä", vastasi Mellapont. "Se on Southernstowen paras asuntokortteli."
"Sinne hän kuitenkin meni, tuonne kortteliin", sanoi neiti Pretty itsepäisesti. "Miksi ette toimita siellä kotitarkastusta kaikissa taloissa? Jos hän on käynyt jossakin noista taloista, niin…"
"Emme tiedä, kävikö hän mahdollisesti jossakin", keskeytti Mellapont. "Hän on ehkä lähtenyt jonnekin vierailulle, mutta luulen, ettei hän sittenkään käynyt missään. Jos hän olisi mennyt niin myöhäiseen aikaan jonnekin, niin on mahdollista, että joku palvelija olisi vastannut hänen koputukseensa tai soittoonsa, ja siinä tapauksessa olisi korvauksenne kiihoittanut palvelijaa esiintymään."
"Otaksukaamme, että hän meni jonnekin sopimuksesta", vihjaisi neitiPretty.
"Siitä voisimme päättää, että hän oli tehnyt sellaisen sopimuksen illalla", sanoi Mellapont. "Emme voi todistaa, että hän olisi puhunut muille kuin Bellingille ja hotellin palvelijoille Chancelloriin tulonsa ja makuuhuoneestaan poistumisensa välillä. Minä puolestani luulen hänen menneen tapaamaan jotakuta, pääsemättä milloinkaan perille."
Neiti Pretty nousi ja katseli poliisimestarin ikävännäköistä huonetta."Oletteko päässyt lainkaan lähemmäksi ratkaisua?" kysyi hän äkkiä.
"Rehellisesti puhuen, en", vastasi Mellapont. "En metriäkään. Koko juttu tuntuu vielä salaperäisemmältä kuin milloinkaan ennen — oikealta ratkaisemattomalta arvoitukselta."
Neiti Pretty nyökkäsi ja poistui, mennen takaisin Chancellor-hotelliin. Hän oli ilmoittanut Bellingille jäävänsä sinne määräämättömäksi ajaksi ja vuokrannut hotellista parhaan makuuhuoneen ja vieressä sijaitsevan arki huoneen. Hän istuutui arkihuoneeseensa ja ajateltuaan vielä kauan aikaa tehdessään sopivaa käsityötä kypsytti lopulta päätöksensä. Se vei hänet kirjoituspöydän ääreen, missä hän yhä kiinteästi harkiten kirjoitti toisen palkintojulistuksen luonnoksen. Saatuaan sen valmiiksi hän vei sen itse Pembertonille sopien samalla kirjanpainajan kanssa kaikista sen painamista, jakelemista ja julkinaulaamista koskevista seikoista, sillä tällä kertaa hän ei halunnut — niin hän sanoi itselleen — neuvotella Shelmoren kanssa tai vaivata häntä tai ketään toista. Tämä oli hänen oma asiansa.
Keskipäivällä seuraavana päivänä oli jokainen Southernstowessa lukenut tämän uuden julistuksen. Sen maksuehdot olivat paljon suurenmoisemmat kuin entisen. Neiti Pretty teki kolme tarjousta. Hän lupasi antaa tuhat puntaa jokaiselle, miehelle tai naiselle, joka voisi todistaa nähneensä James Deanen sen jälkeen kun hän oli poistunut Chancellor-hotellista kuoliniltanaan. Sitten hän takasi antavansa saman summan jokaiselle, joka voisi kertoa jotakin kadonneista jalokivistä. Ja lopuksi hän lupasi lahjoittaa kolmetuhatta puntaa sille, jonka ilmoitusten perusteella James Deanen murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita.
Simmons Hackdale oli muuan niistä ensimmäisistä ihmisistä, jotka näkivät tämän uuden julistuksen, ja hänen kielellensä alkoi valua vettä ja hänen sormensa syyhyivät. Kunpa hän voisi löytää johtolangan, pienimmänkään! Ja samana iltapäivänä, jos hän olisi tiennyt, oli tulossa hänen kaipaamansa tilaisuus. Shelmore kutsui hänet yksityiskonttoriinsa, ilmoittaen antavansa hänelle tärkeän luottamustehtävän. Oli näet ihan välttämätöntä, että joku matkustaisi Yorkshiren Normansholtiin henkilökohtaisesti tarkastamaan siinä kaupungissa sijaitsevaa sir Reville Childerstonen omistamaa kiinteistöä, ja sen vuoksi Simmonsin piti lähteä. Seuraavana päivänä…
Simmons meni kotiinsa laittaakseen itsensä matkakuntoon. Ja sulloessaan matkalaukkuaan täyteen hän muisti, mitä oli kuullut Shelmoren kertovan sir Revillelle merkitystä maisemakortista. Piiliköhän sen takana jotakin?
Toverillisella tuulella
Matkustettuaan kolmesataakahdeksankymmentä kilometriä Simmons huomasi saapuneensa Normansholtiin vaatimattomine matkalaukkuineen kello kuuden aikaan seuraavana iltapäivänä. Koska hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt pohjoisessa Englannissa, näytti hänestä ympäristö harmaalta ja synkältä, sillä hän oli tottunut aurinkoisempaan etelään. Mutta kun hän käveli ikivanhan kauppatorin poikki etsien itselleen asuntoa, huomasivat hänen terävät silmänsä Karhu-nimisen hotellin, joka näytti nykyaikaiselta. Hän poikkesi heti suunnastaan sinne, kirjoitti nimensä matkustajaluetteloon ja tilasi päivällisen. Simmonsilla oli paljon rahaa taskussaan, ja koska hän tiesi saavansa matkakustannuksensa takaisin herra Shelmorelta, joka puolestaan otti ne sir Reville Childerstonen täysinäisestä rahakirstusta, päätti hän elää herroiksi. — Jos tuhlaat omia rahojasi, sanoi Simmons, ole säästäväinen, mutta jos ne ovat jonkun toisen, anna niiden silloin pyöriä. Tämä on sellainen periaate, jota noudattamaan kaikki virkailijat on kasvatettu, Whitehallin hoviherroista vähäpätöisten valiokuntien jäseniin asti.
Hän oli jo päivällisensä puolivälissä Karhun kahvilahuoneessa, kun tarjoilija johti sinne erään reippaan, pirteän näköisen, hänen ikäisensä nuoren herrasmiehen, jonka silmät näyttivät kohteliaan kysyviltä. Tarjoilija viittasi Simmonsiin, joka oli kirjoittanut nimensä ja osoitteensa lisäkoukeroineen luetteloon alakerrassa, ja nuori herrasmies, ottaen päästään jokseenkin keikarimaisen hattunsa, tuli lähemmäksi, hymyillen leveästi.
"Herra Hackdale kai, Southernstowesta?" kysyi hän astuen Simmonsin luo."Herra Simmons Hackdale, vai erehdynkö?"
"Se on nimeni", vastasi Simmons. "Mutta tämä on minulle suuri yllätys."
"Minun nimeni on Swale, Swilford Swale, Pike ja Pilkinsin toimistosta, herra Hackdale", sanoi vieras. "Me saimme tietää herra Shelmorelta tänä aamuna, että te saavutte tänne tänään tarkastamaan sir Reville Childerstonen kiinteistöä, ja koska tiesin varmasti tapaavani teidät täällä Karhussa, juolahti mieleeni pistäytyä tänne toivottaakseni teidät tervetulleeksi tähän ikivanhaan kaupunkiin. Arvatenkaan ette ole milloinkaan ennen käynyt täällä, herra Hackdale?"
"En ikinä enkä missään täällä läheisyydessäkään", vastasi Simmons. "Te olette totisesti hyvin ystävällinen, herra Swale. Jos olisitte tullut hieman aikaisemmin, olisin kutsunut teidät päivälliselle. Mitä haluatte juoda?"
Herra Swale vastasi jo syöneensä päivällistä ja mietittyään hieman päätti juoda lasillisen Karhun kuuluisaa vanhaa portviiniä, ja Simmons, joka ei tähän saakka vielä ollut juonut mitään, päätti seurata hänen esimerkkiään. Herra Swale istuutui lähimmälle tuolille, ja sillä aikaa kun Simmons lopetteli päivällistään, juttelivat he luottavaisesti keskenään nuorten miesten tapaan. Herra Swale kertoi Simmonsille Pike ja Pilkinsin liikkeestä, ja Simmons puhui hänelle isännästään Shelmoresta. Kun he olivat kumpikin juoneet pari lasia sikäläistä kuuluisaa portviiniä, olivat he jo niin hyviä ystäviä, että olivat lakanneet nimittämästä toisiaan herraksi.
"Ja nyt, mitä sinä oikeastaan haluaisit tehdä, veikkonen?" kysyi herra Swale heidän poistuessaan kahvilasta. "Tässä ikivanhassa pikkukaupungissa ei ole kyllä paljonkaan tehtävää, mutta kuitenkin jotakin. Täällä on näyttämö ja elävien kuvien teatteri, ja jos haluat pelata biljardia, voin viedä sinut kerhoon. Tai koska nyt on niin kaunis kuutamo, voin aluksi näytellä sinulle tätä vanhaa kaupunkia, ja sitten poikkeamme erääseen kuuluisaan ravintolaan, jonka isäntä on ystäväni. Hänellä on varastossaan portviiniä, jota voi täydellisesti verrata äsken nauttimaamme. Mikä sinusta on parasta?"
Simmons, jota luonnollinen uteliaisuus pakotti tutustumaan kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, sanoi, että jos valinta annettiin hänelle, hän mieluimmin tahtoi hieman katsella kaupunkia; ja herra Swale, ruveten mielellään hänen oppaakseen, vei hänet mukanaan alkaen kierrellä paikasta toiseen. Hän näytti Simmonsille Market Crossin, Parishkirkon, Moot Hallin, linnan, parin kolmen luostarin rauniot, muutamia ikivanhoja rakennuksia ja muinaisen hirttopaikan, vieden hänet vihdoin erään nurkan ympäri aukiolle, jonka keskellä kohosi pitkä salko.
"Tuollaista et luullakseni — minulle on ainakin niin sanottu, — näe usein Englannissa nykyään, veikkonen", sanoi herra Swale. "Siinä on todellinen, oikea, vanhanaikainen vappuriuku, oikein alkuperäinen ja ikivanha. Niitä ei ole enää montakaan jäljellä, ja tuskinpa niitä on lainkaan sielläpäin, missä sinä asut, vai mitä?"
"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt sellaista", sanoi Simmons. "Mutta olen tietysti kuullut puhuttavan niistä."
"Tätä aukiota", jatkoi opas heilauttaen kättään päänsä ympäri, "sanotaan Vappunurmeksi. Kaupungin asukkaiden oli tapana viettää täällä vanhanaikaisia vappujuhlia, jolloin he tanssivat vappuriuvun ympärillä, ja niin edespäin. Olen kuullut vanhojen kaupunkilaisten puhuvan niistä, vaikka niiden vietto nykyään on jo lopetettu, mutta minäkin olen sentään nähnyt vappuriuvun koristettuna. Tämä on Normansholtin vanhimpia osia, veikkonen, luullakseni tässä asuttiin jo useita satoja vuosia takaperin. Tuolla nurkassa on Riuku-majatalo, minne pujahdamme puolen tunnin kuluttua. Tuolla toisessa nurkassa on hieno vanha talo, Manor House; tarkoitan tuota, jossa on pitkät jyrkät katot ja korkeat päädyt. Siellä tapahtui jotakin hyvin kummallista parikymmentä vuotta sitten. Tosin en muista sitä itse, mutta olen kuullut isäni puhuvan siitä monta kertaa."
"Mitä sitten?" kysyi Simmons.
"Eräs mies, joka asui siellä, katosi äkkiä kummallisesti ja salaperäisesti jäljettömiin", vastasi herra Swale. "Siis samanlainen tapaus, jollaisista kerrotaan tarinoissa ja romaaneissa, mutta vielä merkillisempi. Minä kerron sen kyllä sinulle, jos haluat kuunnella, mutta poiketaanpa ensin Riukuun."
Simmons seurasi uutta ystäväänsä vanhanaikaiseen ravintolaan, joka oli sen näköinen kuin se olisi äsken muutettu sinne jostakin kuningatar Elisabethin tai Tudorien ajoilta ja muistutti kaniininkoppia mukavine loukkoineen ja soppineen. Sen isäntä oli herra Swalen suureksi pettymykseksi mennyt jonnekin koko illaksi, mutta herra Swale tiesi, mitä erityistä portviiniä täältä saisi, ja varaten itselleen ja toverilleen pari lasia vei vieraansa tammella laudoitetun huoneen rauhalliseen nurkkaan, missä räiskyi iloinen takkavalkea. Sitten hän ehdotti, että koska ilta oli vasta alussa, heidän sopisi täällä viettää aikaansa.
"Ja nyt kerron sinulle tuosta Manor Housen tapauksesta", lisäsi hän heidän istuutuessaan lähekkäisiin nojatuoleihin. "Minä olen usein ajatellut ryhtyä laatimaan siitä kertomusta johonkin aikakauskirjaan, mutta epäilen kirjoituskykyäni enkä sitä paitsi tietäisi, kuinka sen lopettaisin. Ehkä sinä voisit tehdä siitä jotakin, veikkonen. Mitä luulet?"
"En osaa sanoa, ennenkuin kuulen tarinan", vastasi Simmons. "Mitä se oikein koskee — jotakin katoamistako?"
"Niin, kummallisinta katoamista, mistä milloinkaan olet kuullut puhuttavan!" myönsi herra Swale. "Tämän kaupungin asukkaat juttelevat siitä vielä nykyäänkin. Tarina kertoo erään miehen katoamisesta, joka asui Manor Housessa parikymmentä vuotta sitten ja jota nimitettiin Arradeaniksi."
"Kuinka sinä sanoitkaan?" kysyi Simmons.
"Arradeane", toisti herra Swale ja tavasi nimen. "Kummallinen nimi, mutta niin se kumminkin oli — Arradeane, James Arradeane, siviili-insinööri."
Simmons kuunteli niin tarkasti, että korvia melkein kipristeli. Arradeaneko? James Arradeaneko? Kun ensimmäiset neljä kirjainta jätetään pois, saatiin Deane, James Deane — siis Southernstowessa murhatun miehen nimi. Ja hän muisti äkkiä neiti Prettyn ja hänen ensi vierailunsa Shelmoren luona. Neitihän oli sanonut, että hänen holhoojansa oli ammatiltaan siviili-insinööri. Olikohan mahdollista, että hän sattumalta oli…
"Niin", sanoi hän tyynesti. "Entä tarina?"
Herra Swale siemaisi viiniään tuntijan tapaan ja otti nojatuolissaan entistä mukavamman asennon.
"Kerron sen sinulle", vastasi hän. "Kummallisempaa juttua en ole ikinä kuullut. Muutamat sen erityiskohdat ovat ainakin sellaisia, nimittäin ne, joissa kerrotaan varsinaisesta katoamisesta. Kaikki tapahtui näin, kuten isäni on minulle kertonut. Mutta sinun pitää ensiksikin tietää, että parikymmentä tai viisikolmatta vuotta sitten otaksuttiin täällä naapuristossa olevan suuria hiilikerrostumia. Niitä luultiin hyvin runsaiksi, noita suonia, joita piti olla kaikkialla kaupunkimme ympäristössä, ja ihmiset alkoivat rikastua jo ennakolta, ja tänne saapui paljon muukalaisia katsomaan, mitä täällä oli ansaittavana. Näiden vieraiden joukossa oli sekin mies, James Arradeane. Hän oli ammatiltaan siviili-insinööri, mutta hänellä oli selvästi paljon omiakin varoja. Kukaan ei saanut tietää, mistä hän tuli, mutta hän tuli, toi vaimonsakin mukanaan ja vuokrasi tuon ikivanhan Manor Housen, jonka sinulle äsken näytin, asettui sinne asumaan eikä salannut keltään, että hän oli saapunut tänne tutkimaan maaperää. Hän teki jonkunlaisen sopimuksen erään yhtiön kanssa, joka silloin perustettiin tänne; he toimittivat paljon porauksia eräällä maa-alueella, jonka olivat ostaneet juuri kauppalan ulkopuolelta, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Päättäen isäni puheista, ja hän oli tuntenut sen miehen hyvin —"
"Elääkö isäsi vielä?" keskeytti Simmons.
"Hän kuoli viisi vuotta sitten"; vastasi Swale "Niin, päättäen hänen puheistaan tämä Arradeane ei ollut mitenkään riippuvainen ammatistaan, vaan näytti vain odottelevan sopivaa liikeyritystä, johon olisi voinut sijoittaa rahansa. Kaupungissa tiedettiin vallan hyvin, että sekä hänellä että hänen vaimollaan oli varoja — isäni sanoi hänen rouvaansa hyvin kauniiksi ja viisaaksikin —"
"Päästäkseni oikein perille kaikesta tästä, veikkonen", keskeytti Simmons, "haluaisin kysyä, kuinka vanhoja nämä molemmat olivat siihen aikaan?"
"No, he olivat siihen aikaan vielä nuoria, alle kolmenkymmenen, rouva ainakin", vastasi Swale "Mies oli ehkä hieman vanhempi. Hienoa väkeä — heillä oli hyvä valjakko, ja he esiintyivät hieman suurellisesti, kuten ehkä ymmärtänet. Mutta kaupunkilaiset saivat jotenkin tietää, etteivät he sopineet yhteen, että heidän välillään oli erimielisyyksiä. Heillä ei ollut ainoatakaan lasta, mutta rouva Arradeanen veli asui heidän luonaan. Tämä veli oli tuollainen loinen, joka ei milloinkaan tehnyt muuta kuin kuljeskeli paikasta toiseen huvituksissa, sisarensa kustannuksella tietysti, ja herra Arradeanen sanottiin vastustaneen sitä kovasti ja tahtoneen lähettää veljen pois, mistä rouva Arradeane ei halunnut kuulla puhuttavankaan, koska hän oli pitänyt huolta tästä veljestään koko ikänsä, vaikka hän ei vielä ollutkaan vanha, ja kieltäytyi eroamasta hänestä. Kaikki tämä tiedettiin kaupungissa, koska tällaisessa pienessä paikassa on mahdotonta salata mitään, veikkonen. Ja isäni sanoi sen ehkä Olleenkin pääaiheena riitaan, tai niitä oli ollut muitakin vähäisempiä, mutta ainakin tiedettiin yleisesti, ettei Arradeane sopinut vaimonsa kanssa — palvelijat tiesivät sen ja kertoivat siitä muille — ja äkkiä Arradeane sitten hävisi olemattomiin."
"Poistui rouvansa luota?" vihjaisi Simmons.
"Niin, mitä kummallisimmalla tavalla", vastasi Swale. "Ja juuri tämän katoamisen laatu hämmästytti kaikkia. Mainitsen aluksi, että tämän Arradeanen, isäni kertomuksesta päättäen, tunsi jokainen kaupunkilainen, koska hän oli sellainen mies, että hän helposti saavutti suosiota. No niin, kuten jo äsken sanoin sinulle, hän asui vaimoineen nurkkatalossa, ikivanhassa Manor Housessa, jonka äsken näytin sinulle, ja hänen lankonsa asui siellä myös. Eräänä aamuna istuutuivat nämä kolme syömään aamiaista. Palvelijatar, joka tarjoili heille, sanoi heidän käyttäytyneen hyvin ystävällisesti ja miellyttävästi toisiaan kohtaan. Hän kuuli Arradeanen sanovan, että hänen piti mennä kymmenen aikaan Karhuun tapaamaan paria kaivosten asiantuntijaa, ja sisäkkö näkikin hänen poistuvan talosta siinä tarkoituksessa kymmentä minuuttia vaille kymmenen; hän näki myös Arradeanen kääntyvän Vappunurmen nurkasta kauppatorille Karhun hotelliin päin. Mutta siitä hetkestä lähtien tähän saakka, veikkonen, ei kukaan Normansholtissa ole nähnyt tuota miestä jälleen. Sisäkkö näki hänet viimeksi, kun hän kääntyi nurkasta, ja sitten hän katosi kuin tina tuhkaan."
"Mahdotonta!" sanoi Simmons. "Jonkun on varmasti täytynyt nähdä hänet."
"Minä sanon sinulle, että jokainen tämän kaupungin asukas tunsi hänet hyvin", vakuutti Swale. "Ja tämä kaupunki oli paljon pienempi parikymmentä vuotta sitten kuin nyt, eikä täällä vieläkään ole muuta kuin noin seitsemän- tai kahdeksantuhatta asukasta. Kukaan ei nähnyt Arradeanea sitten, ei ainakaan kukaan tullut ilmoittamaan nähneensä häntä tuona aamuna, kun häntä ruvettiin kaipaamaan. Käännyttyään aukion nurkasta hän katosi kokonaan, juuri kuin olisi painunut maahan tai liidellyt taivaaseen. Häntä ei tietysti osattu kaivata muutamiin tunteihin — oikeastaan vasta seuraavana päivänä, ei ennen. Hän ei palannut kotiinsa välipalalle katoamispäivänään, ei päivälliselle, eikä häntä näkynyt illallakaan. Hänen vaimonsa ei kuitenkaan välittänyt siitä suurestikaan, kun luuli miehensä poistuneen kaupungista jonnekin noiden asiantuntijoiden kanssa, joista hän oli puhunut, ja jääneen yöksi heidän luokseen. Mutta kun hän ei saanut minkäänlaisia tietoja häneltä seuraavanakaan päivänä, aloitti hän tiedustelunsa. Silloin tuli totuus ilmi. Hän ei ollut käynytkään Karhussa. Ne miehet, jotka hänen piti siellä tavata, olivat odottaneet tunnin ja sitten poistuneet. Kukaan ei ollut nähnyt häntä, kuten jo sanoinkin. Tässä kaupungissa on kolme rautatieasemaa, vaikka tämä onkin näin pieni — nimittäin kolmen eri linjan, veikkonen. No niin, häntä ei ollut nähty millään niistäkään. Hän ei ollut vuokrannut ajoneuvojakaan, ja kuitenkin hän oli poistunut, siis jalkaisin. Ihmiset arvailivat, oliko hän poikennut linnaan ja pudonnut raunioiden väliin — siellä on näet muutamia hyvin ilkeitä paikkoja. Mutta vaikka häntä haettiin sieltä, täältä ja joka paikasta ja tiedusteltiin kaikkialta ympäristöstä, ei hänestä kuultu tavuakaan sen jälkeen. Hän oli kerrassaan kadonnut."
"Onko kukaan laatinut siitä mitään teoriaa?" kysyi Simmons, joka tyynesti painoi kaikki mieleensä, koettaen samalla ratkaista tätä arvoitusta.
"Isälläni oli muuan teoria, joka luultavasti osui oikeaan", vastasi Swale. "Se oli tällainen. Juuri tuolta Vappunurmen nurkasta, missä hän katosi sisäkön näkyvistä, lähtee jonkunlainen sola eli kuja, joka sivuaa talojen takaseiniä. Ja tämä erityinen kuja vie kauppatorin taitse kaupungin laitaniityille. Kun menee niittyjen poikki, saapuu isoon metsään, joka jatkuu kaakkoon päin noin kolme kilometriä. Isäni luuli Arradeanen pujahtaneen tähän solaan, menneen niittyjen poikki tiheiden pensastojen suojassa metsään, kulkeneen sen läpi ja sitten päästyään toiselle puolen kävelleen hyvin aution seudun halki jollekin rautatielle, joka ei lainkaan poikkea kaupunkiimme, ja nousseen junaan jollakin pienellä asemalla, missä häntä ei tunnettu. Ymmärrätkö?"
"Hyvä teoria", sanoi Simmons kehuen. "Minäkin luulisin hänen tehneen niin. Mutta — hänen rahansa?"
"Ah niin!" vastasi Swale. "Niistä otettiin tietysti selko. Kuten jo sanoin, olivat sekä hän että hänen vaimonsa varakkaita ihmisiä; heillä oli molemmilla rahaa. Mies ei ollut velkaa kenellekään kaupungissa, sillä hän oli sellainen henkilö, joka aina maksaa käteisellä. Hänellä ei ollut pankkitiliäkään tässä kaupungissa, hän kun säilytti rahojaan parinkymmenen kilometrin päässä Alsthfordin pankissa. No niin, kun alettiin panna toimeen kyselyjä hänen katoamisensa johdosta, saatiin selville, että hän pari päivää aikaisemmin oli ottanut melkein joka pennin pois tililtään, joka oli ollut suuri, ja samalla vienyt mukanaan suuren joukon arvopapereita, jotka olivat olleet myös talletettuina pankkiin. Hän ei ollut ilmoittanut mitään syytä menettelyynsä. Hän vei siis rahansa mukanaan. Kuje vain, veikkonen, ovela kuje — hän halusi poistua vaimonsa luota. Niin sen asian laita oli."
"Entä vaimo?" kysyi Simmons. "Mihin hän joutui?"
"Hän jäi asumaan tänne vielä joksikin aikaa", vastasi Swale. "Päättäen isäni puheista hän ei ensi tiedustelujen jälkeen milloinkaan enää koettanut löytää Arradeanea. Kaiketi hän tiesi jotakin sellaista, mitä eivät muut tienneet. Oli miten oli, noin kolmen kuukauden kuluttua hän myi kaiken Manor Housen irtaimiston ja matkusti pois veljineen — Lontooseen, kuten täällä kerrottiin. Eikä kukaan ole heistä sen jälkeen kuullut sanaakaan, ei niin mitään. Mutta siitä jutellaan tietysti vieläkin, koska miehen ovela katoaminen oli herättänyt ihmisissä ihmettelyä. Sukkela temppu tuo, että mies voi livahtaa huomaamatta ja jälkiä jättämättä pois sellaiselta paikkakunnalta, missä kaikki tunsivat hänet. Ja kuten jo sanoin, siitä voisi saada harvinaisen hyvän alun jollekin jutulle, mutta en tiedä, riittävätkö sinunkaan kykysi sellaisen kirjoittamiseen."
"En ainakaan ole vielä yrittänyt", sanoi Simmons kuivasti. "Ehkä minulla olisi kykyä. Ja kaikki tämä tapahtui — milloin sinä sanoitkaan?"
"Parikymmentä tai kolmekolmatta vuotta takaperin", vastasi Swale."Juuri ennenkuin minä ilmestyin tänne kyynelten laaksoon."
"Täällä Normansholtissa on siis paljon sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole vielä unhottaneet noita kolmea?" vihjaisi Simmons. "Täytyy olla."
"Hyväinen aika, veikkonen, niitä on vaikka kuinka paljon!" vakuutti Swale. "Joukoittain! Jos isäntä olisi ollut kotona, olisi hän voinut kertoa sinulle tämän jutun paremmin kuin minä, koska hän oli tuntenut Arradeanen tarpeeksi hyvin. Hän olisi kertonut, mitä oli itse saanut nähdä, mutta minä voin ainoastaan toistaa, mitä isälläni oli tapana jutella."
"Niin, tässä maailmassa tapahtuu hyvin paljon kummallista", huomauttiSimmons. "Me kuulemme sellaista paljonkin oman ammattimme alalla."
"Se on totta, veikkonen", sanoi herra Swale juhlallisesti. "Niin me teemme. Se johtuu yksinkertaisesti ammatistamme. Ah, kunpa ihmiset tietäisivät, millaisia salaisuuksia meille lakimiehille uskotaan! Haluatko vielä toisen lasillisen viiniä, veikkonen?"
"No ehkä yhden vielä", vastasi Simmons. "Minulla on huomenna paljon hommaa."
Ja hän toimittikin nämä tehtävänsä aamulla, tarkasteli vielä toistamiseen vanhaa kaupunkia ja nousi sitten varhain iltapuolella etelään päin kiitävään junaan. Ja hän matkusti kotiin varmana siitä, että James Arradeane oli James Deane ja rouva Arradeane rouva Champernowne ja että tuo vetelehtijäveli oli herra Alfred, jonka sukunimi näytti olevan kaikille tuntematon.
Naisten vuoro
Simmonsin luonnostaan terävä järki, jota vielä lainopillinen harjoitus oli terästänyt, työskenteli melko uutterasti hänen kiitäessään kotia kohti. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen oli onnistunut tehdä hyvä keksintö. Muutamat erityisseikat olivat ilmeisiä ja hän alkoi niitä luokitella ja järjestellä. Sitä miestä, joka oli kadonnut Normansholtista, oli nimitetty James Arradeaneksi, ja hän oli ollut ammatiltaan siviili-insinööri. Southernstowesta löydetyn murhatun miehen nimi oli James Deane, ja hänkin oli neiti Prettyn puheiden mukaan ammatiltaan siviili-insinööri. Normansholtissa asuneella rouva Arradeanella oli ollut veli, joka oli asunut hänen luonaan ja ollut tyhjäntoimittaja; Southernstowessa asuvalla rouva Champernownella oli myös veli, joka asui hänen luonaan tyhjäntoimittajana ja oli sen näköinen kuin ei milloinkaan olisi ollut muuntapainen. Niin paljon kuin Simmons voi päätellä asioista sen kertomuksen mukaan, jonka oli kuullut uudelta ystävältään Swilford Swalelta, olisivat Normansholtissa asuneet herra ja rouva Arradeane nykyään sen ikäiset kuin äsken kuollut herra Deane ja vielä elävä rouva Champernowne. Oliko siis James Deane sama henkilö kuin James Arradeane? Oliko rouva Champernowne sama nainen kuin kuin rouva Arradeane? Simmons oli taipuvainen vastaamaan molempiin kysymyksiin myöntävästi. Southernstowessa sattuneen salaperäisen murhan alusta asti hän oli merkinnyt muistiin kaikki yksityiskohdat, ja nyt matkustaessaan etelään hän alkoi muistaa seikkoja, jotka eivät olleet näyttäneet hyvinkään tärkeiltä hänen ensi kerran kuullessaan niistä puhuttavan, mutta jotka nyt tuntuivat melko tärkeiltä, kun hän katseli niitä sen valossa, mitä sattumalta oli saanut selville Normansholtissa.
Hän alkoi punnita muutamia niistä istuessaan ravintolavaunun mukavassa nurkkauksessa. Hänellä oli taskussaan paljon leikkeleitä, jotka hän oli koonnut paikallislehdistä ja joissa kaikissa kerrottiin Deanen murhasta. Hän otti ne esille, etsien niiden joukosta käsiinsä selostuksen lykätystä kuulustelusta. Chancellor-hotellin isäntä, Belling, oli silloin ollut todistajien joukossa. Bellingin todistus oli hyvin täydellinen, koska tuomari puolestaan ja Shelmore neiti Prettyn puolesta olivat pakottaneet hänet kertomaan kaikki, mitä hän vain muisti parista keskustelustaan murhatun kanssa. Simmons tarkasteli nyt huolellisesti näitä kysymyksiä ja vastauksia. Ja niistä selveni selvästi ja erehtymättömästi ainakin se, että kun Deane meni eläviinkuviin kohtalokkaana maanantai-iltana, hän näki silloin rouva Champernownen, sillä kun hän palasi Chancelloriin, kysyi hän Bellingiltä, kuka tuo nainen oli, ja puhui hänestä jälkeenpäin Bellingille. Olikohan siis, kysyi Simmons itseltään, Deane eli kuten hän nyt uskoi Deanen olleen Arradeane tuntenut rouva Champernownen vaimokseen, jonka luota hän oli karannut Normansholtista noin parikymmentä vuotta sitten?
Simmons uskoi, että näin todella oli käynyt. Ja jos asia oli niin, valaisi se melkoisesti juttua. Hänestä näytti siltä, että se, mitä jälkeenpäin tapahtui tuona iltana, kävi näin: Deane eli Arradeane oli poistuttuaan huoneeseensa yöksi saanut äkkiä päähänsä lähteä tapaamaan rouva Champernownea ja sen vuoksi noussut ja mennyt, vaikka silloin olikin jo ollut niin myöhä. Ja se herätti useitakin kysymyksiä. Tapasiko Deane rouva Champernownen? Jos hän tapasi, niin missä ja mihin aikaan? Miksi Deane oli halunnut häntä tavata? Tämä viime kysymys pani Simmonsin jälleen tutkimaan sanomalehtileikkeleitä, ja hän tarkasteli taas Bellingin todistusta. Ah, tuossahan olikin pari kolme tärkeätä kysymystä ja vastausta:
"Mitä te kerroitte hänelle rouva Champernownesta?"
"Vain sen, että hän on Southernstowen pormestari, hyvin viisas nainen ja hyvin menestyvä liikealallakin — siis sellaista, mitä jokainen olisi vieraalle kertonut jostakin kaupungin huomattavasta henkilöstä — tavallista puhelua."
"Ettekö muuta?"
"No niin, muistaakseni kerroin hänelle niistä huhuistakin, että rouva Champernownen luullaan menevän naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa tai ainakin aikovan mennä."
Tämä viime vastaus tuntui Simmonsista hyvin tärkeältä, ja hän ihmetteli lukiessaan jatkoa, ettei tuomari valamiehineen ollut nähtävästi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta he eivät tienneet eivätkä voineet epäilläkään sitä, mitä hän, Simmons, tiesi. Tietäessään, että Deane hyvin todennäköisesti oli Arradeane ja että rouva Champernowne oli rouva Arradeane, hän oli nyt ymmärtävinään tämän rouvan luokse tehdyn salaisen vierailun tarkoituksen. Deane oli nähtävästi tahtonut ilmaista hänelle olevansa vielä hengissä ja kieltää häntä panemasta itseään alttiiksi kaksinnaimisen vaaralle.
Mutta — entä murha? Kuka oli ampunut Deanen? Tekikö sen rouva Champernowne vai herra Alfred, vai olivatko he yhtä viattomia suin hänkin, ja joutuiko Deane, kuten Mellapont nähtävästi ajatteli, sellaisten kulkurien käsiin, jotka olivat leiriytyneet hiekkakuoppaan sinä päivänä olleiden markkinaan jälkeen? Simmons tiesi tarpeeksi hyvin sinä yönä liikkuneen paikkakunnalla kummallisia, haaksirikkoisia henkilöitä, eikä sitä voitu sanoa muuta kuin hyväksyttäväksi teoriaksi, kun ajateltiin, että Deane oli joutunut sellaisten ihmisten uhriksi. Mutta tietäessään, mitä hän nyt luuli tietävänsä, tuntui hänestä, että rouva Champernownea voitiin kyllä epäillä — vakavistakin syistä. Simmons oli hyvin tarkkaavainen nuori mies, joka piti silmällä ihmisiä ja ajatteli kaikkea näkemäänsä. Hän luuli rouva Champernownea hyvin kunnianhimoiseksi naiseksi, joka epäilemättä halusi päästä Childerstonen puistokartanon valtiattareksi ja ladyksi. Ja jos hän todella oli rouva Arradeane ja Arradeanen henki oli hänen ja hänen haluamansa yhteiskunnallisen aseman välillä ja jos hän sai tilaisuuden vapauttaa itsensä tästä esteestä, niin —?
Päästyään ajatuksissaan näin pitkälle Simmons äkkiä muisti jotakin, mikä hämmästytti häntä. Hän oli ollut läsnä monessa neiti Prettyn ja Shelmoren välisessä keskustelussa ja kuunnellut muitakin heidän neuvottelujaan väliseinän mukavasta raosta. Hän muisti nyt, että Shelmore, tahtoessaan saada selkoa jutun kaikista yksityiskohdista, oli kysellyt neiti Prettyltä paljonkin herra Deanesta. Ja neiti Prettyn vastauksista hän oli saanut tietää, että Deane vaimoineen oli saapunut Cornwalliin muutamia vuosia sitten etsimään jotakin teollisuuden haaraa, johon olisi voinut sijoittaa rahansa; että hän oli ruvennut neiti Prettyn isän yhtiötoveriksi erääseen tinakaivokseen; että herra ja rouva Pretty olivat kuolleet ja määränneet Deanen tyttärensä holhoojaksi; että rouva Deanekin oli kuollut, ja lopuksi, ettei Deanella, mikäli neiti Pretty tiesi, ollut ainoatakaan sukulaista, koska herra Deane itse oli niin sanonut hänelle monta kertaa.
Tämä kohotti Simmonsin eteen ylipääsemättömän tiiliseinän, käyttääksemme hänen omaa sanontatapaansa. Jos tämä Deane oli sama Arradeane, joka jätti rouva Arradeanen asumaan Normansholtiin, niin kuka oli se rouva Deane, joka oli seurannut häntä Camborneen?
"No, tämäpä on visaista!" mutisi Simmons. "Tuohon pieneen seikkaan liittyy enemmän kuin aavistankaan. Kuinka ranskalaiset sanovatkaan —cherchez la femme— etsikää naista! Tässä jutussa on juuri kiusallisinta se, ettei tiedä, mistä aloittaisi hakemisensa."
Sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat neiti Prettyyn varman vaiston nojalla. Hän oli sittenkin ainoa saapuvilla oleva henkilö, joka tiesi jotakin Deanen elämästä ja puuhista Cambornessa. Hänellä oli joitakin omia tietoja, ja jotakin hän oli kuullut Deanelta. Neiti Prettyä piti siis lähestyä, ja hän päättikin niin tehdä.
Simmons kulutti iltansa jossakin kaupungilla hänen ikäistensä nuorten miesten tavalla. Joskus hän poikkesi kerhoon, joskus pelasi biljardia tai pistäytyi Chancelloriin tunniksi juttelemaan jonkun siellä tapaamansa tuttavan kanssa. Sen vuoksi ei kukaan, joka näki Simmonsin poikkeavan Chancelloriin eräänä iltana pian kotiintulonsa jälkeen, voinut siitä päättää, että hän meni sinne missään varmassa tarkoituksessa; päinvastoin olisi ajateltu, että hän vain maleksi paikasta toiseen, kuten useimmat nuoret miehet, puotipalvelijat, konttoristit ja muut sellaiset, tekivät iltaisin. Mutta tällä kertaa Simmons ei mennyt biljardisaliin tai tarjoiluhuoneeseen, vaan kääntyi pieneen pohjakerroksessa sijaitsevaan anniskelutupaan, jonka avoimesta ovesta voi pitää silmällä kahvilan ovea. Siellä ei ollut ketään sillä hetkellä, ja hän istui siellä yksinään poltellen savuketta, siemaisten silloin tällöin kulauksen portviiniä ja odotellen. Hän odotti, kunnes hotellin vieraat, jotka tähän aikaan söivät päivällistä, alkoivat poistua kahvilasta ja kunnes hän näki neiti Prettyn tulevan ulos ja nousevan yläkertaan vanhoja tammiportaita myöten. Silloin Simmons pysäytti avoimen oven ohitse menevän sisäkön, Mary Sandersin, ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
"Kuulkaahan", kuiskasi hän iskien silmää, "minä haluan puhutella neiti Prettyä tärkeän asian vuoksi. Menkää senvuoksi sinne ja sanokaa hänelle, että Shelmoren konttoristi, herra Hackdale, on täällä ja haluaa keskustella hänen kanssaan hetkisen."
Mary Sanders meni yläkertaan, katosi käytävän varjoihin, palasi pian ja viittasi Simmonsia seuraamaan. Tyttö vei hänet neiti Prettyn yksityiseen arkihuoneeseen ja sulki sitten oven hänen kumartavan vartalonsa takana. Neiti Pretty, joka istui nojatuolissa takan ääressä kirja kädessään, näytti ihmettelevän. Hän oli tietysti usein nähnyt Simmonsin Shelmoren konttorissa ja aina ihmetellyt, miksi hänen tukkansa oli niin punainen, hänen silmänsä niin liki toisiaan ja hänen nenänsä niin terävä. Mutta arvellen, että hänen ilmestymisensä tänne merkitsi uutisia, hän käski Simmonsin istuutua. Ja Simmons istuutui, laski hatun polvelleen, risti luisevat sormensa sen ympärille ja katseli neiti Prettyä kuin kettu kaniininluolaa, tuumien, saisiko sieltä mitään.
"Jaha", sanoi neiti Pretty, "tulitteko tuomaan minulle jotakin viestiä herra Shelmorelta?"
"En", vastasi Simmons. "Minä tulin tänne yksityisesti omasta aloitteestani, neiti Pretty. Teette minulle suuren palveluksen, jos käsittelette kaikkea sanottavaani täydellisesti yksityisenä ja luottamuksessa kerrottuna." Hän kumartui eteenpäin hattunsa yli ja hiljensi ääntään. "Neiti Pretty", jatkoi hän, "te haluatte varmaankin hyvin mielellänne saada selon siitä, kuka tappoi holhoojanne?"
"Entä sitten?" kysyi neiti Pretty.
"Juttu on hyvin pulmallinen", sanoi Simmons varmasti. "Hyvin pulmallinen. Johtolankaa on vaikea löytää, enkä luule Mellapontinkaan saaneen mitään selville."
"Oletteko te sitten?" kysyi neiti Pretty.
Simmons kohotti kätensä ja silitti leukaansa miettiväisesti.
"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että voisin ansaita tarjoamanne palkinnon", vastasi hän. "Minunkin on päästävä eteenpäin maailmassa, neiti Pretty, ja ne rahat auttaisivat minut suunnittelemalleni uralle. Neiti Pretty, tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, että salaatte tämän haastattelun ehdottomasti ja vastaatte minulle niihin pariin kolmeen kysymykseen, jotka aion teille esittää?"
"Jos vastaukseni ja vaikenemiseni auttavat teitä löytämään holhoojani murhaajan, niin kyllä", vastasi neiti Pretty.
"En uskaltaisi pyytää vaikenemista enkä vastauksia, ellei minulla olisi sitä päämäärää", vastasi Simmons. "No niin, neiti Pretty, ette luullakseni ymmärrä kysymyksiäni, mutta uskokaa minua, että ne ovat selviä. Ensiksikin, muistatteko herra Deanen vaimon, joka minun ymmärtääkseni on ollut kuolleena jo muutamia vuosia?"
"Muistanko rouva Deanen?" huudahti neiti Pretty. "Tietysti minä muistan, koska olin tuttu hänen kanssaan koko ikäni, kunnes hän kuoli."
"Oliko hän niin vanha kuin herra Deane tai likipitäin?" kysyi Simmons.
"Hän oli paljon nuorempi, kymmentä tai kahtatoista vuotta nuorempi."
"Rakastiko herra Deane häntä suuresti?"
"Intohimoisesti! Hän oli hirveästi suruissaan vaimon kuoleman jälkeen. Muistan sen vallan hyvin", sanoi neiti Pretty. "Olin silloin viisitoistavuotias."
"Te ette ehkä muista heidän tuloaan niille seuduille?" kysyi Simmons.
"En vähääkään, mutta olen kuullut isäni ja äitini puhuvan siitä. Rouva Deane oli silloin ollut nuorikko. He olivat vasta äsken menneet naimisiin."
"Voisitteko ilmoittaa minulle tarkoin, milloin he saapuivat Camborneen, neiti Pretty — ainakin, minä vuonna?"
"Voisin kyllä, jos tarkastelisin tilikirjojani kotona."
"Vielä muuan kysymys, neiti Pretty. Tiedättekö rouva Deanen omaa sukunimeä ennen hänen naimisiinmenoaan?"
"Kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Rouva Deane luki paljon ja hänellä oli paljon kirjoja, pääasiallisesti runoutta. Hänen kuoltuaan herra Deane antoi ne minulle. Minulla on täällä mukananikin muuan, jonka pistin laukkuuni lähtiessäni kotoa. Hänen nimensä on sen esilehdellä."
Hän otti viereiseltä pöydältä käteensä kirjojen ja kuvalehtien joukosta erään ohuen ja nähtävästi paljon luetun kirjan ja antoi sen vieraalleen. Ja Simmons katsoi, painaen jälleen uuden nimen muistiinsa.
"Nora le Geyt", sanoi hän mietiskelevästi. "Hm, tämä kajahtaa jonkun näyttelijättären nimeltä, neiti Pretty."
"Kuinka tarkka te olettekaan!" huomautti neiti Pretty. "Rouva Deane olikin ollut näyttelijätär. Mutta paitsi hänen miestään, ei meidän seudullamme tiennyt siitä kukaan muu kuin minä. Hän piti minusta hyvin paljon, kun olin pieni tyttönen, ja minä oleskelin tavallisesti hyvin paljon heidän talossaan, joka oli meidän talomme vieressä. Rouva Deane lausui minulle joskus runoja ja kun tulin vanhemmaksi, aloin ihmetellä häntä. Ja kerran, vähän ennen hänen kuolemaansa — hän kuoli hyvin äkkiä — sanoin hänelle, että hän luullakseni jolloinkin oli ollut näyttelijätär, ja silloin hän kertoi minulle kuuluneensa teatteriin ennen naimisiinmenoaan herra Deanen kanssa. Hän ei halunnut ilmaista sitä kenellekään, koska cornwallilaiset ovat hyvin ankaria ja luulevat teatteria paholaisen tyyssijaksi. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä tällä kaikella on tekemistä holhoojani murhassa?"
Simmons kohotti kättään anteeksipyytävästi.
"Teidän pitää suoda minulle anteeksi, neiti Pretty", sanoi hän kohteliaasti. "Meidän lakimiesten on pakko pitää salaisuuksia ja vaatia samaa muiltakin. Olkaa kärsivällinen minua kohtaan, neiti Pretty. En koetakaan salata teiltä, että minulla on muuan vaikutelma — epämääräinen ja muodoton vielä, mutta kuitenkin kieltämätön — herra Deanen surullisesta kohtalosta ja minä aion toimia sen mukaan — niin aion tehdä, vakuutan teille."
"Teillä on siinä jotakin työskentelemisen arvoista!" huomautti neiti Pretty kuivimmalla tavallaan. "Jos saatte käsiinne sen miehen, joka tappoi holhoojani, ja toimitatte hänet hirteen, saatte kolmetuhatta puntaa, herra Simmons. Sellaista rahasummaa ette saakaan käsiinne joka päivä."
Simmons tiesi sen vallan hyvin, ja siksi hän poistuessaan neiti Prettyn luota päätti lujemmin kuin milloinkaan ennen ottaa selon tästä salaisuudesta. Hän vaivasi aivojaan yöt päivät keksiäkseen uusia suunnitelmia ja menettelytapoja. Ja seuraavana sunnuntai-iltana hänen päähänsä juolahti mainio tuuma. Simmonskin, kuten useimmat muut Southernstowen nuorukaiset, piti jumalanpalveluksia mainioina tilaisuuksina paikkakunnan nuorten naisten katselemiseen ja heidän joukostaan viehättävimpien kanssa tutustumiseen. Hän sattui tänä erityisenä sunnuntai-iltana pistäytymään St. Gregoryn kirkkoon, missä saatiin kuunnella Southernstowen parasta soittoa, ja näki läheisessä penkissä rouva Champernownen viehättävän sisäkön, Jane Prattin, muistaen samalla, että Jane muinoin (Simmons oli kerran käynyt alkeiskouluakin) oli ollut hänen koulutoverinsa. Jane eli Jennie, kuten Simmons oli kuullut häntä nimitettävän, ei ollut niin kaunis kuin viehättävä, mutta Simmons oli kuitenkin paljon ennen jumalanpalveluksen loppua päättänyt ryhtyä häntä piirittämään.
Hän väijyi tyttöä portilla ja lörpöteltyään hänen kanssaan hetkisen kirkkomaalla ehdotti, että he lähtisivät kävelemään ja neiti Pratt suostui, koska hänellä ei silloin ollut ketään toista nuorta miestä käsillä ja koska Simmons oli, ellei juuri täysin pätevä asianajaja, niin ainakin sydämestään ja sielustaan lakimies, joka sunnuntaisin käytti mustaa hännystakkia, silkkihattua ja sitruunanvärisiä silosormikkaita. Ja pienenevän kuun valossa ja rauhallisen kujan yksinäisyydessä matkalla Ashenhurst-huvilaan herra Simmons ja neiti Pratt olivat hyvin tuttavallisia keskenään ja sopivat niin mainiosti yhteen, että lopulta kävelivät käsitysten. Mutta neiti Pratt huudahti äkkiä, painautuen lähemmäksi saattajaansa. Hän viittasi pensaikkoon ja surkastuneihin puihin, joita oli heidän lähellään.
"Huh, minä en lainkaan huomannut matkamme suuntaa!" sanoi hän. "Tuolla on se hiekkakuoppa, josta murhattu mies löydettiin."
"Niin onkin", vastasi herra Simmons kiertäen miehekkään käsivartensa neiti Prattin solakan vartalon ympärille. "Sinun ei tarvitse pelätä aaveita eikä muutakaan silloin, kun minä olen mukana. Kummallinen juttu muuten, vai mitä? Ja vieläpä niin lähellä teidän taloanne."
"Niin", sanoi neiti Pratt, saaden takaisin tavallisen tyyneytensä. "Eikö ollutkin? Kuulehan — minä en voisi kertoa sitä sinulle, ellet olisi asianajaja, mutta tiedänhän, etteivät asianajajat milloinkaan ilmaise toisten salaisuuksia — minä olen ihmetellyt kovasti erästä seikkaa, jonka todistajaksi jouduin samana maanantai-iltana. Minä näin rouva Champernownen keskustelevan erään miehen kanssa likellä huvilaa kello kahdentoista aikaan yöllä. Niin juuri! Luulin ensin, että se oli sir Reville Childerstone saattamassa emäntääni kotiin, mutta siinä erehdyin. Se mies oli ihan outo minulle, ja sitten olen arvellut…"
Simmons pysäytti neiti Prattin, ja he keskustelivat kauan kuiskaillen. Lopuksi hän sanoi neiti Prattille: "Ei hiiskahdustakaan tästä asiasta!" Ja he erosivat ymmärtäen toisensa täydellisesti. Simmons lähti kotiaan kohti tavattoman iloisena, sillä kuulemansa perusteella hän oli nyt ihan varma siitä, että Deane ja rouva Champernowne olivat tavanneet toisensa murhailtana.
Kultakello
Simmons tuli asuntoonsa sinä iltana täydellisesti varmana siitä, että Deanen murhaan liittyvä salaisuus oli rouva Champernownen hallussa. Hän oli jo varma siitäkin, että Deane oli sama Arradeane, joka kerran oli asunut Normansholtissa; että rouva Champernowne oli rouva Arradeane ja että herra Alfred oli vetelehtivä laiska veli. Tämän kaiken perusteella voitiin olettaa vaikka mitä. Ehkä rouva Champernowne oli ampunut Deanen omin käsin — se ei tuntunut hänestä lainkaan mahdottomalta. Ehkä herra Alfred ampui hänet, mikä oli vähemmän otaksuttavaa, mutta kuitenkin mahdollista. Ehkä joku kulkuri, joku hylkiö markkinoilta, oli tehnyt ryöstömurhan. Simmonsista tämä tuntui mitättömältä yksityiskohdalta verrattuna siihen tosiseikkaan, että mikäli nyt voi päätellä asioista, Arradeane oli nähnyt ja tuntenut vaimonsa elävienkuvien teatterissa ja jälkeenpäin haastatellut häntä hänen omassa puutarhassaan. Mies ja vaimo olivat tavanneet toisensa, sitä ei voitu kieltää. Mutta mitä heidän kohtaamisensa jälkeen tapahtui, sitä Simmons ei vielä tiennyt, mutta aikoi ottaa siitä selon. Muuten hän oli jo saanut päähänsä toisen olettamuksen, joka vahvistui tunti tunnilta, kunnes se häntä oikein kiusasi. Tiesikö hänen veljensä, John Hackdale, jotakin rouva Champernownen salaisuudesta? Tiesikö hänkin, että murhattu mies tapasi rouva Champernownen kuoliniltanaan? Siis lyhyesti sanoen, oliko John perehtynyt noihin asioihin, joita peittävän verhon läpi eivät poliisit eivätkä siviilihenkilöt olleet kyenneet tunkeutumaan?
Simmons osasi asianmukaisesti nimittää kutakin ilmiötä, ja hänellä oli syytä epäillä veljeään. Nuoruudestaan huolimatta hän oli paatunut kyynikko. Hän oli oivallisen epäileväinen kaikkea hyväntahtoisuutta kohtaan; kukaan ei hänen mielestään tehnyt milloinkaan mitään palkatta, mutta jos joku niin teki, oli hän hölmö. Jos milloin tahansa näet jonkun henkilön saavuttavan paremman aseman ja varallisuutta, mietti Simmons mielessään, voit olla ihan varma siitä, että hänen ylentämisensä on ollut jonkun etujen mukaista. Ja hän teki itselleen kysymyksen, jota hän sanoi hyvin ilkeäksi: Miksi oli rouva Champernowne alkuvalmisteluitta ja hetken mielijohteesta ylentänyt Johnin varajohtajasta, josta toimesta oli palkkaa vain kuusi puntaa viikossa, sellaiseen asemaan, josta, kuten Simmons oli saanut selville, maksettiin hyvin suuri palkka?
Mikä oli ollut siihen syynä ja vaikutteena? Hänestä oli nurinkurista uskoa, että tämä toivottava ylennys oli johtunut Johnin liikemieslahjoista ja taitavuudesta, samoin kuin sekin, että pitäisi myöntää Johnin olevan ainoan sopivan henkilön tuohon toimeen. Simmons tunsi tarpeeksi paljon maailmaa tietääkseen, että oli olemassa kymmenittäin, jopa sadoittainkin sellaisia miehiä, ihan yhtä hyvin, ellei paremminkin sopivia kuin John tämän uuden yhtiön yhdistettyyn johtajan ja sihteerin toimeen; vieläpä he olisivat kiihkeästi ottaneet tämän toimen vastaan kahdesta kolmasosasta siitä palkasta, jonka John tulisi saamaan. Ei, sitä pötyä ei Simmons uskonut, sillä hän tiesi paremmin, kuinka oli asian laita. Tällä nopealla ylenemisellä oli kyllä omat syynsä — eikö ollut merkillistä, että se tapahtui juuri seuraavana päivänä Deanen ruumiin löytämisen jälkeen? John tiesi siis jotakin, ja tämä uusi virka suurine palkkoineen oli vain lahjus, että hän pitäisi suunsa kiinni. Mutta mitä hän siis tiesi?
"Siitä on minun otettava selko!" mumisi Simmons pistäessään avaimen täysihoitolansa lukon reikään. "Se on minun etujeni mukaista. Pidä silmällä numero yhtä, Sim, veikkonen — ja tässä tapauksessa on numero yksi paras ystäväni!"
Hän oli koko ikänsä kuullut Johnin toistelevan tätä kallisarvoista totuutta niin usein, että se oli käynyt hänelle oikeaksi evankeliumiksi — hänellä ei todella ollutkaan muuta uskoa. Hän ei tuntenut olevansa lainkaan kiitollisuudenvelassa Johnille siitä, että tämä oli elättänyt, vaatettanut ja kasvattanut hänet ja hankkinut hänelle vihdoin toimen. Simmons sanoi Johnin tehneen sen kaiken omaksi hyödykseen; eihän olisi lainkaan käynyt päinsä sallia Southernstowen asukkaiden sanoa, että John Hackdale, niin ripeä ja eteenpäinpyrkivä nuori mies, antoi nuoremman veljensä käyttää resuisia housuja ja rikkinäisiä kenkiä ja jäädä opetusta vaille. John tiesi kyllä, ettei mikään kannattanut niin hyvin kuin uljaana ja kunnollisena esiintyminen. Niin ainakin päätteli Simmons, tuntematta lainkaan tunnontuskia epäillessään veljensä jollakin tavoin sekaantuneen tähän Arradeane-Champernownen salaisuuteen ja päättäessään pitää häntä tämän jälkeen tarkasti silmällä. Simmonsilla oli nyt edessään maali, jonka läpi hän aikoi potkaista onnen jalkapallon ja jonka poikkipuusta riippui suuri julistus, luvaten voittajalle kolmetuhatta puntaa.
Mutta Simmons ei olisi ollut niin levollinen, käveltyään sunnuntai-iltana rouva Champernownen viehättävän sisäkön kanssa, jos olisi tiennyt, että noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hänestä oli muuan toinen viekas vainukoira samoilla jäljillä kuin hänkin. Bartlett! Tämä kelpo herrasmies oli luettuaan ja painettuaan mieleensä sen julistuksen sisällön, jota Pemberton oli pyytänyt häntä jakelemaan, alkanut nopeasti ajatella. Hän piti John Hackdalelle antamansa lupauksen ja poistui Southernstowesta viimeisessä junassa, mutta ennenkuin juna lähti Portsmouthiin, kolmenkymmenen kilometrin päähän Southernstowesta, oli hän päättänyt olla matkustamatta New Yorkiin tai edes Southamptoniin ja antaa noille molemmille paikoille pitkän nenän. Sillä Bartlett, vaikka hän oli viime vuosina ollut maleksija ja parantumaton tyhjäntoimittaja, oli aikoinaan ollut jokseenkin älykäs ja ovela mies, eikä viimeaikainen rommin palvonta ollut vielä täydellisesti kuolettanut hänen kykyjään. Tämä juttu alkoi hänelle selvitä. Siihen liittyi jokin salaisuus, ja hänellä oli tavallaan sen avain. Hän oli ensin ajatellut, että John Hackdale oli vaatinut hänen vaiteliaisuuttaan, koska häväistysjuttu tai kyseleminen voisi suututtaa rouva Champernownea, Southernstowen pormestaria. Mutta nyt hän näki siinä piilevän jotakin muuta. Hänet oli riennetty toimittamaan pois tieltä — lahjottu vetäytymään syrjään. Sataviisikymmentä puntaa taskussa ja toiset sataviisikymmentä tiedossa oli kyllä mainio asia, mutta ei tarpeeksi. Ei missään tapauksessa tarpeeksi… erittäinkään tuohon palkintojulistukseen verrattuna. Amerikkaanko? Ei missään nimessä! Portsmouthiin aluksi ja siistiin asuntoon, minne hän voi piiloutua kypsyttämään suunnitelmiaan — joko kiristääkseen rouva Champernownelta rahaa tai tehdäkseen jotakin, mikä toimittaisi hänelle neiti Prettyn palkinnon.
Bartlett vietti sen yön eräässä halvassa hotellissa ja herättyään varhain seuraavana aamuna arvosteli tilannetta tehden useita päätöksiä, jotka suureksi osaksi johtuivat siitä, että hänellä oli sataviisikymmentä puntaa taskussaan. Hän aikoi vuokrata itselleen vaatimattoman asunnon Portsmouthista, sitten ostaa uuden puvun, uusia kaulahuiveja ja uudet kengät, viettää rauhallista elämää ja olla hyvin varovainen rommin juomisessa. Hän tahtoi hoitaa aivojaan ja terästää järkeään, hankkia itselleen kaikki Southernstowessa ilmestyvät ja muutkin sanomalehdet, joissa kerrottiin lähemmin tuosta "Hiekkakuoppamurhasta", kuten Deane-juttua oli ruvettu nimittämään, ja vahvistaa itseään ensimmäiseen suoraan hyökkäykseen, jossa tarvittiin yksityiskohtaisia tietoja. Sen hän oli päättänyt varmasti, että hän ansaitsisi rahaa joko neiti Prettyltä tai rouva Champernownelta. Ne rahat, jotka hänellä oli taskussaan, olivat tietysti tulleet rouva Champernownelta eikä John Hackdalelta. Ja kyynillisesti nauraen hän mutisi, että siellä, mistä nämä olivat kotoisin, oli vielä paljon jäljellä. Kiristetty raha tai palkintoraha olivat hänestä yhtä hyvää.
Bartlettilla oli vielä sen verran tarmoa jäljellä, että hän kykeni toteuttamaan päätöksensä. Hän sai rauhallisen ja mukavan asunnon Portseassa erään lesken huvilassa, uudisti vaatevarastonsa ja vähensi järkevästi liiallista rommin nauttimista; hänen emäntänsä mielestä hän oli tyyni, hyvin käyttäytyvä mies, joka söi ateriansa määrättyinä aikoina, käveli ulkosalla melkoisen paljon, maksoi laskunsa säännöllisesti joka lauantai aamiaispöydässä ja osti ja luki kovin paljon lehtiä. Hän nimitti itseään siellä Bartoniksi, sanoen ansainneensa hieman rahaa työskenneltyään kovasti koko ikänsä ja haluavansa nyt nauttia levosta jonkun aikaa. Ja hän olikin todella tarpeeksi levollinen lukiessaan lehtiään ja leikellessään niistä uutisiaan, jotka sitten pani säilöön vanhaan lompakkoonsa. Kaikissa näissä uutisissa kerrottiin Deanen murhasta ja kuulustelusta eikä niissä ollut paljoakaan uutta, mitä niiden lukija ja kokooja ei olisi entuudestaan tiennyt. Mutta eräänä iltana, kun Bartlett silmäili Portsmouthin iltalehtiä, hän luki neiti Prettyn tekemästä uudesta palkintotarjouksesta, ja hänen alkoi tehdä mieli noita rahoja enemmän kuin milloinkaan ennen. Kolmetuhatta puntaa! Hän olisi jättänyt rouva Champernownen kidutettavaksi, hirtettäväksi, mestattavaksi tai poltettavaksi, jos palkinto olisi puoleksikin noin suuri ja käteisellä maksettava.
Bartlett meni kaupungille tavalliselle aamukävelylleen seuraavana päivänä ja mietti asioita. Palaisikohan hän Southernstoween kertomaan neiti Prettylle kaiken sen, mitä todella tiesi? Jos neiti ja hänen lainoppinut neuvonantajansa ja poliisi ryhtyisivät seuraamaan sitä heikkoa johtolankaa, jonka hän saattoi ilmoittaa, saisiko hän silloin palkinnon? Mutta kaikissa tapauksissa hän voisi saada jo heti kaksituhatta puntaa, koska se summa tarjottiin kelle tahansa, joka oli nähnyt Deanen murhailtana. Hän oli nähnyt Deanen — hän, Bartlett! Mutta äkkiä karmivat kylmänväreet hänen selkäänsä, vaikka hänen sydäntään lämmittivät palkinnon toiveet, sillä hänen mieleensä johtui, että neiti Pretty ehkä vaatisi häntä todistamaan nähneensä Deanen. Hänen oli kyllä helppo väittää, että hän oli nähnyt Deanen, mutta kuinka hän voisi sen todistaa?
No niin, se voisi ehkä sittenkin kelvata jonkinlaiseksi todistukseksi, jos hän samalla todistaisi John Hackdalen antaneen hänelle rahaa, paljon rahaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni ja matkustaisi heti tiehensä — mutta silloin Hackdale voisi ehkä kieltää milloinkaan niin tehneensä — voisi todella sanoa rouva Champernownen lahjoittaneen rahat armeliaisuudesta auttaakseen häviölle joutunutta southernstowelaista pääsemään uudestaan alkuun. Ehkä olisi parasta mennä suoraan rouva Champernownen luo kiristämään ja tarjoamaan hänelle sen ehdon, että hän sai mieluummin maksaa kuin päästää hänet turvautumaan neiti Prettyyn. Mutta taas hän epäröi. Vähän ennen tätä tapahtumaa oli Bartlett joutunut hieman tekemisiin Southernstowen poliisin kanssa, ja hänen oli ollut pakko esiintyä maistraatissa, jonka puheenjohtajana oli toiminut pormestari, rouva Champernowne. Hän muisti rouvan ankaran lujan esiintymisen ja kavahti ajatustakin joutua taas tekemisiin hänen kanssaan. Ei, mutta entä jos hän menisikin neiti Prettyn luo ja kertoisi hänelle tietonsa. Kunpa hänellä vain olisi ollut enemmän kerrottavaa!
Bartlettin aamiaiskävely vei hänet koneellisesti hänen tavalliseen käyntipaikkaansa, erääseen ravintolaan suurliikenteisen kadun varrelle. Hän tilasi lasillisen mielijuomaansa ja pysähtyi pikari kädessään tarjoiluhuoneen kaari-ikkunan viereen katselemaan vilkasta katuliikennettä ja uudestaan miettimään suunnitelmiaan ja pulmiaan. Ja äkkiä hän säpsähti nähdessään pari henkilöä, jotka hän southernstowelaisena tunsi tarpeeksi hyvin. Hän katsoi katsomistaan ja alkoi ihmetellä.
Nuo henkilöt olivat mies ja nainen — Kight, Chancellorhotellin yövahtimestari, ja Mary Sanders, sisäkkö. He olivat molemmat pukeutuneet parhaimpiin vaatteihinsa ja nähtävästi saapuneet kaupunkiin siksi päiväksi huvittelemaan. Mutta Bartlettin terävät silmät, hänen katsellessaan heidän hommiaan kadun toisella puolen, näkivät heidän etsivän jotakin. He kävelivät käytävällä tirkistäen eri kauppoihin ja pysähtyivät sitten äkkiä erään kello- ja jalokivikaupan edustalle. Kohta sen huomattuaan he perääntyivät ja aloittivat nähtävästi hyvin kiihkeän väittelyn, joka vihdoin päättyi siihen, että Mary Sanders poistui Kightin luota ja astui jalokivikauppaan. Hän viipyi siellä jonkun aikaa, ja Kight odotti. Mary tuli vihdoin kadulle liittyen toveriinsa, ja nyt seurasi toinen väittely, jonka kuluessa Kight näytti paheksuvan jotakin hänelle ilmaistua asiaa. Mutta vihdoin, nähtävästi Maryn houkutuksesta, hän meni tytön kera takaisin kauppaan, ja he viipyivät siellä noin kymmenen minuuttia. Sitten he tulivat ulos ja lähtivät kävelemään katua pitkin. Ja Bartlett, siemaistuaan lopun rommistaan, livahti kadulle ja seurasi heitä turvallisen välimatkan päässä.
Kight ja hänen toverinsa kävelivät hitaasti eteenpäin, kunnes saapuivat erään pankin edustalle. Nainen meni sisään, ja Kight odotti ulkopuolella. Eikä hänen tarvinnut odottaakaan pitkää aikaa, sillä Mary Sanders tuli pian kadulle jälleen ja työnsi käsilaukkuunsa jotakin, mikä Bartlettista näytti setelitukolta. Tyttö nyökkäsi iloisesti ja tyynnyttävästi Kightille, ja yhdessä he sitten lähtivät satamaan päin, missä on kaupungin huvittelupaikkoja. Ja Bartlett antoi heidän mennä ja palasi ravintolaansa miettimään.
Se kohtuullisuus, jota Bartlett oli pakottautunut noudattamaan Portsmouthiin tulonsa jälkeen, oli terästänyt hänen luontaista älyään. Nyt hän ajatteli hartaasti ja ovelasti. Hän oli moneen kertaan lukenut selostuksia murhajutusta ja muisteli nyt yövahtimestarin ja sisäkön todistuksia, kiinnittäen erityisesti huomionsa siihen, mitä tyttö oli sanonut Deanen rahoista ja jalokivistä, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä viedessään Deanelle kuumaa maitoa murhailtana. Entä jos… jos…