Annettuaan ajatustensa liitää muutamia minuutteja nopeasti Bartlett keskeytti ne. Hän seisoi hetkisen paikallaan, arvostellen itseään. Hän oli siististi, vieläpä hyvinkin puettu, ja tiesi olevansa kunnioitettavan näköinen. Hänen nenänsä oli kyllä ollut punertava ja hänen silmänsä veristyneet hänen poistuessaan Southernstowesta, mutta nyt olivat nämä juoppouden merkit hävinneet. Hän tiesi, koska kerran oli ennen ollut paremmassa asemassa, voivansa käyttäytyä hyvin ja puhua sujuvasti, ja hänellä oli tuo lohduttava tieto siitä, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Ja äkkiä, luottaen kykyynsä näytellä haluamaansa osaa, hän lähti liikkeelle ja meni rohkeasti samaan jalokivikauppaan, josta Kight ja Mary Sanders olivat tulleet esille noin parikymmentä minuuttia sitten. Kauppias, lempeän näköinen silmälaseja käyttävä mies, seisoi myymäläpöytänsä takana tarkastellen tavaroitaan, apulaisen palvellessa kauempana erästä ostajaa.
Bartlett lähestyi kauppiasta.
"Saanko puhella teidän kanssanne kahden kesken hetkisen?" kysyi hän kohteliaasti.
Kauppias näytti hieman hämmästyvän, mutta astui kuitenkin heti myymäläpöydän ohi ja avattuaan erään oven kaupan perällä viittasi vierastaan astumaan sisään. Bartlett totteli katsahtaen häneen tavalla, jonka piti merkitä, että hän tahtoi keskustella omistajan kanssa yksityisesti.
"Asianne?" kysyi kauppias.
"Seikka on sellainen", vastasi Bartlett, "että minä olen yksityisetsivä ja olen saanut hoitaakseni hyvin tärkeän ja arkaluontoisen tehtävän. Teidän luonanne kävi äsken nuori nainen, jonka tunnen ja jota syystä epäilen. Meidän kesken puhuen, mitä hän halusi?"
Kauppias oli tarkasti katsellut Bartlettia. Ja tämä näyttikin varmasti sellaiselta, jollaisia yksityisetsivien luullaan olevan, sillä hänessä oli jotakin sentapaista. "Toivoakseni tässä ei ole mitään vialla", vastasi hän levottomasti. "Jos haluatte tietää, tuli tuo nuori nainen myymään minulle kelloa."
"Arvokasta kultakelloako?" kysyi Bartlett heti.
"Niin, kultakelloa juuri", vastasi kauppias. "Ja arvokasta. Nainen sanoi minulle saaneensa sen äskettäin testamenttilahjana eno-vainajaltaan. Mutta hän sanoi olevansa työläinen ja haluavansa mieluummin sen arvon rahassa kuin kellon ja pyysi minua ostamaan sen."
"Ja te ostitte?"
"Kyllä, ja maksoin hänelle siitä tavattoman hyvän hinnan. Viisikuudetta puntaa", vastasi kauppias. "Hän sai maksuosoituksen. Onko siinä mitään vialla?"
"Maksuosoituksen peruuttaminen on jo liian myöhäistä", sanoi Bartlett."Minä seurasin heitä pankkiin. Tytöllä oli eräs mies mukanaan…"
"Niin, sen tiedän — hänen oma miehensä — hänkin tuli tänne", keskeytti kauppias. "Mutta…"
"Mies ei ole sen enempää hänen miehensä kuin minäkään", sanoi Bartlett. "No niin, minä pelkään, että tuo kello on varastettu. Mutta tämän asian voin selvittää vuorokaudessa. Ja jos kello kuuluu sille henkilölle, jonka omaksi sitä luulen, ette menetä mitään. Sen takaan. Nyt ei sanaakaan tästä kenellekään, kunnes tapaatte minut jälleen tähän samaan aikaan huomenna."
Kauppiaan mieli näytti keventyneen, vaikka hän vieläkin oli hämmästynyt.
"Jos epäilitte noita henkilöitä, miksi ette pidättänyt heitä?" kysyi hän. "Ehkä he…"
Bartlett taputti hänen käsivarttaan.
"Siihen on vielä sittenkin aikaa, kun tulen tänne jälleen", sanoi hän iskien silmää. "Minä voin vangita molemmat tunnin kuluessa. He eivät aavista lainkaan, että olen heidän jäljillään. Pitäkää huolta kellosta, kunnes tapaatte minut tähän samaan aikaan huomenna."
Sitten hän poistui, palaten asuntoonsa syömään päivällistä. Sen jälkeen hän istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti huolellisesti suunnitellun kirjeen neiti Cynthia Prettylle, Southernstowen Chancellor-hotelliin, piirtäen sen alle tilapäisen nimensä Bartonin. Siinä hän sanoi, että hänellä oli tärkeä ilmoitus tehtävänä äskeisen murhenäytelmän johdosta, ja pyysi, että neiti tulisi tapaamaan häntä Portsmouthin asemalle puoli yhdentoista aikaan seuraavana aamuna ja toistaiseksi pitäisi tätä kirjettä ehdottomasti yksityisenä.
Ja neiti Pretty tuli. Hän oli kiihkeä ja utelias. Bartlett arvioi hänet parissa minuutissa ja tiesi sitten, että tytöstä koituisi hänelle kelvollinen kultakaivos. Käyttäytyen kohteliaasti ja kunnioittavasti hän selosti neidille lyhyesti eilisen tapahtuman ja opasti hänet jalokivikauppiaan liikkeeseen. Ja kauppias näytti heille pienessä yksityishuoneessaan kelloa. Neiti Pretty katsahti siihen vain kerran ja kalpeni.
"Taivas varjelkoon!" sanoi hän hiljaa. "Niin, tämä on epäilemättä holhoojani kello!"
Vangitut
Bartlett tunsi kohoavansa suuriin korkeuksiin siinä ammatissa, johon oli vapaaehtoisesti ruvennut vuorokautta aikaisemmin. Hän kääntyi neiti Prettyn puoleen varoittavan ja juhlallisen näköisenä.
"Älkää vain erehtykö, neiti!" sanoi hän. "Katsokaa tarkasti, koska kultakelloissa ei yleensä ole suurtakaan eroa. Te olette siis varma, että tämä on herra Deane-vainajan kello?"
"Minä olen siitä yhtä varma kuin tässä seisomisestani!" vakuutti neiti Pretty. "Ja minun täytyykin olla, koska olen nähnyt tuon kellon satoja kertoja pienestä tytöstä asti. Se kuului holhooja-vainajalleni. Ja te sanotte", lisäsi hän kääntyen kauppiaan puoleen, "ostaneenne sen eilen Mary Sandersilta, Southernstowen Chancellor-hotellin sisäköltä? Silloin…"
"Minä en tiennyt naisen nimeä, arvoisa neiti", keskeytti kauppias. "Hän näytti hyvin kunnioitettavalta nuorelta henkilöltä ja kertoi minulle tarinan, joka minusta tuntui täysin uskottavalta. Mutta tietysti, jos te tunnette kellon…"
"Ah, kellosta ei ole epäilemistäkään!" sanoi neiti Pretty vakuuttavasti. "Muuten on olemassa paljon muitakin ihmisiä, paitsi minua, jotka sen tuntisivat. Mitä nyt on tehtävä?" kysyi hän kääntyen Bartlettin puoleen. "Turvaudummeko poliisiin?"
"Tietysti, neiti!" vastasi Bartlett. "Poliisiin tietysti — Southernstowen poliisiin ja erittäinkin poliisimestari Mellapontiin." Hän puhui kerkeästi ja luottavasti saatuaan selville asemalta tullessaan, että neiti Pretty pitäisi sanansa ja maksaisi hänelle tuhannen punnan korvauksen kellon löytämisestä. "Meidän pitää lähteä sinne heti. Tekin voitte tehdä sen mukavammin seuraamalla minua", jatkoi hän kääntyen kauppiaan puoleen. "Ja teidän on tietysti otettava kello mukaanne."
Kauppias vihjaisi jotakin sopimattomasta ajasta, lausuen samalla toivomuksensa, ettei hän haluaisi menettää mitään tässä jutussa. Mutta Bartlett heilautti kättään.
"Minähän sanoin teille jo eilen, ettette menetä mitään koko jutussa", sanoi hän. "Tämä arvoisa neiti pitää siitä kyllä huolta, koska viisikymmentä puntaa ei merkitse hänelle mitään verrattuna siihen etuun, jonka johtolangan löytäminen hänen holhoojansa murhaajien vangitsemiseksi on tuottanut. Teidän pitää tietysti tulla kanssamme Southernstoween todistamaan, että juuri tuo nainen teille myi kellon."
"Niin kai", vastasi kauppias, alkaen antaa ohjeita apulaiselleen."Siellä pannaan luullakseni toimeen poliisitutkinto?" kysyi hänpistäessään kellon taskuunsa ja ottaessaan hattunsa ja päällystakkinsa."Se merkitsee vielä suurempaa ajanhukkaa!"
"Oikeuden avustaminen ei ole ajanhukkaa, sir", huomautti Bartlett niin arvokkaasti kuin osasi. "Se kuuluu kansalaisvelvollisuuksiin, sir. Eikä tästä jutusta päästäkään paljaalla poliisitutkinnolla, vaan se joutuu valamiehistön käsiteltäväksi."
Kauppias mutisi jotakin, mistä toiset ymmärsivät hänen pahoittelevan, ettei Mary Sanders ollut vienyt kelloa muualle, mutta hän seurasi kuitenkin Bartlettia ja neiti Prettyä asemalle, matkustaen heidän kanssaan Southernstoween. Bartlett ei ollut käynyt kertaakaan tässä pienessä kaupungissa sen jälkeen kun oli nopeasti sieltä poistunut John Hackdalen vaatimuksesta. Hän oli silloin livahtanut tiehensä pitkin takakujia ja varjoisia puistoteitä, mutta nyt hän marssi rohkeasti kadulla tietäen, että useat ihmiset, jotka näkivät ja tunsivat hänet, ihmettelivät hänen uusia vaatteitaan, siistiä ulkomuotoaan ja neiti Prettyn toveruutta. Ja juuri kaupungin keskustassa, tuskin kolmenkymmenenkään metrin päässä poliisiasemalta tuli John Hackdale äkkiä eräästä pankista kadulle, ollen melkein törmätä Bartlettiin, neiti Prettyyn ja jalokivikauppiaaseen. Hän pysähtyi heti ja tarttui Bartlettia käsivarteen.
"Tekö täällä?" huudahti hän. "Mitä ihmettä te…"
Bartlett riisti irti käsivartensa ja jatkoi matkaansa.
"Nyt en voi palvella teitä, herra Hackdale", sanoi hän hieman alentuvasti ja julkeasti. "Minulla on muita tärkeitä hommia, mutta suon teille minuutin tai pari jälkeenpäin."
Hän marssi eteenpäin, viitaten tovereitaan seuraamaan. Hackdale, joka oli hämmästynyt sanattomaksi, seisoi suu auki tuijottaen hänen ja toisten jälkeen. Hän tuijotti, kunnes näki kaikkien kolmen katoavan kaupungintalon porttikäytävään ja poikkeavan poliisiasemalle. Sitten hän vasta veti syvään henkeä.
"Mitä lempoa tämä oikeastaan merkitsee?" sanoi hän melkein ääneen. "Bartlett, jonka nyt pitäisi olla New Yorkissa, ilmestyy tänne neiti Prettyn ja erään vieraan henkilön seurassa. Ja he menevät poliisiasemalle. Mitä kirottuja temppuja hänellä nyt onkaan mielessä? Hän ei siis olekaan matkustanut! Aikooko hän —?"
Simmons saapui juuri silloin paikalle kantaen toisessa kädessään punaisella nauhalla sidottua asiakirjakääröä. Hänen veljensä tarttui häntä olkapäähän.
"Sim!" huudahti hän, "oletko kuullut konttorissanne mitään tästä Deanen jutusta? Onko neiti Pretty käynyt siellä tänä aamuna tai äskettäin?"
"Ei muutamiin päiviin", vastasi Simmons, huomaten heti veljensä levottomuuden. "Ei, emme ole kuulleet mitään. Mitä uutta neiti Prettystä?"
John Hackdale tuijotti vieläkin porttikäytävään, jonne kummallinen kolmikko oli kadonnut. Hän nyökkäsi sinnepäin.
"Neiti Pretty, muuan outo mies ja tyhjäntoimittaja Bartlett menivät juuri ohitseni poliisiasemalle", sanoi hän. "Jotakin on siis tekeillä! Mutta…"
"Bartlettko?" keskeytti Simmons säpsähtäen. "Jim Bartlettko? Joku sanoi eilen illalla, että…"
"Mitä sitten?" sähähti John. "Mitä?"
"Ei muuta kuin ettei Bartlettia ole missään näkynyt viime aikoina", jatkoi Simmons. "Tuoko sama Bartlett siis? Vieläpä neiti Prettyn ja erään vieraan seurassa? Hm, oliko se vieras etsivän näköinen?"
John Hackdale ei vastannut, ja Simmons huomasi, että hän oli säikähtynyt ja hermostunut.
"Kuulehan nyt, Sim", sanoi John hätäisesti, "Shelmore on neiti Prettyn asianajaja. Juokse ilmoittamaan hänelle, mitä olen kertonut sinulle, ja pyydä häntä tulemaan tänne poliisiasemalle, missä nuo toisetkin ovat Mellapontin luona. Shelmore saa kyllä selville, miksi he ovat saapuneet sinne, ja hän kertoo sitten kaikki sinulle. Sinä voit selostaa minulle asian päivällisaikaan. No, kiiruhda nyt!"
Simmons nyökkäsi ja lähti Shelmoren konttoriin päin, mieli täynnä ajatuksia. Miksi John niin ilmeisen kiihkeästi tahtoi saada selville syyn neiti Prettyn ja Bartlettin käyntiin poliisiasemalla erään oudon miehen seurassa? Miksi John näytti pelästyneeltä? Mitä John tiesi Bartlettista, tai paremmin sanoen, mitä Bartlett tiesi Johnista? Kun Bartlett, ovela kerjäläinen, kirotun sukkela mies ollessaan selvä, sanoi Simmons itsekseen kiivetessään Shelmoren portaita, oli mennyt Mellapontin luo neiti Prettyn kanssa, silloin hän, koira vieköön, myös tiesi jotakin, mutta mitähän se oli? Ja saadakseen sen selville hän kertoi Shelmorelle, mitä hänelle juuri oli ilmoitettu. Mutta hänen hämmästyksekseen Shelmore jäikin istumaan tyynesti, näyttämättä merkkiäkään siitä, että hän aikoi nousta.
"Tämä ei kuulu lainkaan meihin, Hackdale", sanoi hän jyrkästi."Oletteko saanut ne asiakirjat Parmiter ja Pulsfordilta?"
Simmons nolostui: Koska hän itse oli äärettömän utelias, ei hän voinut mitenkään ymmärtää, että joku toinen voi olla toisenlainen. Mutta Shelmore oli nähtävästi ihan välinpitämätön, ja hänen oli siis pakko tuoda esille asiakirjansa, vieläpä istua niiden ääressä koko aamu. Hän arvaili kuitenkin koko ajan, mitä poliisiasemalla nyt hommattiin ja miksi hänen veljensä oli halunnut saada sen niin välttämättä tietää.
Jos John Hackdale tai hänen nuorempi veljensä olisi voinut katsella tiiliseinien läpi poliisimestarin yksityishuoneeseen, olisi hän nähnyt Mellapontin istuvan pöytänsä ääressä ääneti kuuntelemassa sitä selostusta, jonka Bartlett puheenjohtajana esitti täydellisesti, korostaen kaunopuheisesti omaa osuuttansa. Mellapont tunsi Bartlettin, tiesi hänen olevan rappiolle joutuneen miehen, tyhjäntoimittajan, juopon ja rähjäisen siitä saakka, kun hän itse pari vuotta sitten oli saapunut kaupunkiin. Nyt hän kuitenkin ihmetteli koko ajan Bartlettin puhuessa tätä muutosta — tuossa hän seisoi hyvin kunnioitettavana, terveen näköisenä, itsetietoisena ja varmana, ilmaisten lisäksi melkoista kyvykkyyttäkin — ja poliisimestari kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja mistä Bartlett oli saanut ne varat, jotka hän nähtävästi oli tuhlannut pukuvarastoonsa? Mutta hän piti sen omana tietonaan ja teki Bartlettille, sitten kun tämä kelpo mies oli lopettanut kertomuksensa, vain yhden ainoan persoonallisen kysymyksen:
"Asutteko nykyään Portsmouthissa?"
"Olen asunut siellä viimeiset pari kolme viikkoa, herra poliisimestari", vastasi Bartlett heti. "Sain sattumalta hieman rahoja, sir, ja lähdin matkoihini tästä entisestä ympäristöstäni."
Hänen sanoissaan oli jonkinlainen vihjaus siihen, että hän oli uusi Bartlett eikä entinen tyhjäntoimittaja, ja Mellapont nyökkäsi, katsellen kultakelloa, joka oli otettu esille ja laskettu hänen pöydälleen.
"Minä edellytän, neiti Pretty, olevan ehdottomasti totta, että tämä kello on kuulunut herra Deanelle?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi neiti Pretty.
"Oliko hänellä tämä mukanaan tullessaan tänne?" kysyi Mellapont.
"Hänellä oli se mukanaan, kun hän lähti Cambornesta", sanoi neiti Pretty. "Näin sen viime kerran Bristolissa. Herra Deane ja minä lähdimme Cambornesta yhdessä. Me pysähdyimme päiväksi tai pariksi Exeteriin ja jatkoimme vasta sitten matkaamme Bristoliin. Me olimme siellä kolme päivää katsellen paikkakuntaa, ja sitten minä matkustin Bathiin erään ystäväni luo, ja herra Deane jatkoi matkaansa eteenpäin yksinään sisämaahan ja pohjoiseen. Minä näin tuon kellon viime kerran eräässä Bristolin hotellissa, missä hän otti sen taskustaan syödessämme aamiaista ja tarkisti sitä rautatieajan mukaan. Tietysti se on sama kello!"
"Te voitte kai tuntea sen nuoren naisen, joka myi sen teille?" kysyi Mellapont jalokivikauppiaalta. "Minun on tietysti kutsuttava hänet ja se mies tänne. Jos siis tahdotte odottaa, niin…"
Hän nousi tuoliltaan sellaisen miehen tapaan, jolla on edessään tavallista tärkeämpi tehtävä, ja poistui, vielä pyydettyään vieraitaan jäämään huoneeseen siihen saakka, kunnes hän tulisi takaisin. Eräässä kaukaisessa piirikunnassa puhjennut teollisuuslakko, joka oli riistänyt häneltäkin hänen vakinaiset miehensä, oli nyt loppunut ja kaikki hänen miehensä olivat palanneet, jolloin ylimääräiset poliisit oli vapautettu työstä. Mellapont valitsi erään vanhan ja kokeneen siviilipukuisen miehen, nimeltä Nicholson, ja kerrottuaan hänelle lyhyesti äsken kuulemansa seikat lähti miehen kanssa Chancellor-hotelliin. He astuivat sisälle pihan perältä takaportista, ja ensimmäinen henkilö, jonka he siellä näkivät, oli Belling, joka juuri keskusteli erään kauppiaan kanssa yksityishuoneensa ovella. Hän näki Mellapontin katseen ja ymmärrettyään sen merkityksen lähetti kauppiaan pois, viitaten molempia poliisimiehiä astumaan sisään.
"Vihdoinkin olemme saaneet jotakin ilmi, Belling", sanoi Mellapont, kun ovi oli suljettu. "Kuunnelkaahan nyt! Te muistatte kai, että Deanella oli kalleuksia mukanaan, kun hänet viimeksi nähtiin täällä — timanttineula, timanttisormuksia ja kultakello? Luonnollisesti — no niin, kello myytiin eilen eräälle portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle! Ja kenen luulette sen tehneen, Belling?"
"Ei — ei suinkaan kukaan täältä?" kysyi Belling hermostuneesti.
"Täältäpä tietenkin!" vastasi Mellapont. "Sisäkkönne Mary Sanders sen myi."
Belling tuijotti häneen kauhistuneena.
"Mitä te sanotte!" huudahti hän. "Hänkö?"
"Niin", sanoi Mellapont. "Ja hänellä oli mukanaan silloin eräs toinenkin palvelijoistanne, Kight!"
Belling tuijotti nyt vielä kiinteämmin.
"Hyväinen aika!" mutisi hän. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"
"Sekin on totta", vastasi Mellapont. "Missä he nyt ovat, Belling? Minä haluan puhutella heitä."
"Tyttö on varmaankin työssään ensi kerroksessa", vastasi Belling, "ja luullakseni Kight nukkuu paraikaa huoneessaan. Mutta minä voin toimittaa hänet tänne, ja tyttö tulee heti. Lähetänkö noutamaan häntä?"
"Kight ensin", sanoi Mellapont. "Tuokaa hänet tänne ja noutakaa tyttö heti hänen saavuttuaan."
Belling poistui huolestuneena ja hämmästyneenä, ja molemmat poliisimiehet istuutuivat odottamaan. Isäntä palasi kymmenen minuutin kuluttua Kightin kanssa, joka näytti vielä olevan puoleksi nukuksissa ja oli pukeutunut kiireesti. Mellapont nyökkäsi hänelle.
"Hyvää huomenta, Kight", sanoi hän kohteliaasti. "Haluan jutella pari sanaa kanssanne Deanen jutusta. Jos olisitte niin hyvä, Belling", jatkoi hän katsahtaen isäntään, "niin teidän sopisi…"
Beling ymmärsi vihjauksen ja poistui huoneesta. Mutta tällä kertaa hän palasi heti tuoden sisäkön. Tyttö astui huoneeseen epäilemättä mitään, mutta huomattuaan yövahtimestarin hän kalpeni ja huohotti, ja Kight, nähdessään hänet, kirosi heti itsekseen.
"Juuri niin!" sanoi Mellapont. "Mutta se ei auta teitä ollenkaan, Kight. Ottakaamme heti selko asiasta. Mary Sanders, te myitte eilen aamulla kultakellon viidestäkymmenestä punnasta eräälle portsmouthilaiselle jalokivikauppiaalle, ja te, Kight, olitte hänen kanssaan ja odotitte kaupan edustalla hänen sopiessaan asiasta, ja sitten menitte yhdessä siihen pankkiin, johon jalokivikauppias oli antanut maksuosoituksen. Nyt se kello on tunnettu samaksi, jota herra Deane, murhattu mies, oli käyttänyt. Mitä on teillä molemmilla tähän sanomista?"
Hän katsoi toisesta toiseen, kiinnittäen vihdoin katseensa sisäkköön. Tyttö vuoroin kalpeni ja punastui ja vapisi koko ruumiiltaan. Hänen huulensa aukenivat raolleen, mutta Kight sai pistetyksi sanasen väliin, ennenkuin toinen ehti puhua mitään.
"Älä sano mitään!" murahti hän. "Älä niin mitään! Pidä suusi kiinni! He eivät saa minulta tietää mitään!"
"Hyvä on", huomautti Mellapont. "Siinä tapauksessa pitää teidän molempien seurata minua poliisikamariin. Ei, te ette poistu lainkaan tästä huoneesta vaihtamaan pukua tai tekemään muuta. Teidän takaportistanne on sinne vain muutamia askelia, te saatte tulla sinne nykyisessä asussanne. Jos jälkeenpäin haluatte jotakin, tuodaan se teille. Seuratkaa nyt minua — eikä mitään tyhmyyksiä!"
Odottaessaan poliisimestarin huoneessa neiti Pretty tovereineen kuuli vihdoin askelia ja näki hetkisen kuluttua yövahtimestarin, mulkoilevan ja uhmaavan, ja sisäkön, hermostuneen ja pelästyneen, tulevan opastettuina sisään. Nähdessään jalokivikauppiaan Mary Sanders oli vähällä pyörtyä, mutta kääntyi sitten Kightin puoleen.
"Minähän sanoin sinulle, mitä siitä tulisi!" tiuskasi hän. "Minä tiesin sen onnistuvan huonosti. Miksi emme voisi kertoa hänelle ja neidille —"
"Tuki suusi!" keskeytti Kight vihaisesti. "Anna heidän todistaa se, mistä meitä syytetään, koska se on heidän asiansa. Mistä te meitä oikeastaan syytätte?" jatkoi hän julkeasti Mellapontille. "Murhasta varmaankin? Hyvin uskottavaa, vai mitä?"
"Minä syytän teitä, poikaseni, ainakin aluksi siitä, että olette laittomasti pitänyt hallussanne tuota esinettä", vastasi Mellapont viitaten kelloon. "Myöhemmin tulemme kyllä ottamaan selon muustakin."
"Te aiotte luullakseni vangita meidät", ivasi Kight. "Hyvä on, herra poliisimestari, mutta meillä on varmasti yhtä suuri turva laissa kuin muillakin."
"Te saatte tuntea sen suojelusta paljonkin, poikaseni, ennenkuin tästä selviätte", vastasi Mellapont. "Teistä ei siis kumpikaan halua tulla järkiinsä ja puhua asiasta? No, sama se…"
Kun Kight ja sisäkkö oli suljettu lukkojen ja salpojen taakse ja Mellapont oli käskenyt Bartlettin, neiti Prettyn ja jalokivikauppiaan saapua viranomaisten eteen seuraavana aamuna, lähtivät vieraat tiehensä. Bartlett ja jalokivikauppias keskustelivat neiti Prettyn kanssa hetkisen yksityisesti neidin omassa arkihuoneessa hotellissa ja poistuivat sieltä hyvin tyytyväisinä, jopa niin mielissään, että jalokivikauppias todella ehdotti Bartlettille, että he tarjoiluhuoneessa juhlisivat tämän aamun tulosta pullollisella parasta, mutta Bartlett kieltäytyi jyrkästi ja opasti hänet kiireesti asemalle erästä rauhallista sivukujaa pitkin. Sillä Bartlett oli neiti Prettyn ikkunasta nähnyt John Hackdalen maleksivan hotellin läheisyydessä odottamassa eikä lainkaan halunnut tavata häntä nyt. Niinpä myös Bartlett matkusti takaisin Portsmouthiin.
John meni kotiinsa päivälliselle levottomana, hämmentyneenä ja ihmetellen. Vihdoin saapui Simmonskin, joka heti pani merkille vanhemman veljensä kiihkon. Mutta Simmons ei ollut silloin vielä kuullut mitään, joten hän oli yhtä utelias saamaan tietoja asiasta kuin John. Päivällisen jälkeen molemmat palasivat yhdessä kaupungin keskustaan, ja kun he lähestyivät kaupungintaloa, huomasivat he sen edustalle kerääntyneen paljon ihmisiä. Muuan työmies, jolta John uteli tietoja, kääntyi häneen päin ihmetellen.
"Ettekö ole kuullut sitä vielä, herra Hackdale?" vastasi hän. "Siitähän puhutaan jo kaikkialla kaupungissa. He ovat vanginneet Charlie Kightin ja Polly Sandersin tuon vieraan herrasmiehen murhasta. He ovat molemmat tuolla lukkojen ja salpojen takana."
Vieläkin ratkaisematta
Simmons kääntyi äkkiä veljeensä päin, kun työmies lausui viime sanansa. Hän huomasi Johnin säpsähtävän ja näki kummallisen ilmeen hänen kasvoissaan. Simmonsista tuntui kuin se olisi ilmaissut huojennusta ja hämmennystä, mutta kun he poistuivat joukosta, näytti hämmennys pääsevän voitolle.
"Kight ja Mary Sanders!" sanoi John hiljaa. "Siis yövahtimestari ja sisäkkö. Kuinka he olisivat voineet murhata hänet, koska olivat olleet hotellissa koko yön? Ja hänet murhattiin kaukana sieltä."
"Mistä sinä voit sen tietää?" kysyi Simmons melkein ivallisesti. "Hänet löydettiin kyllä hiekkakuopasta, mutta ruumishan on voitu kantaa sinne. Me kuulemme kaikissa tapauksissa tästä enemmän huomenna, koska heidät luultavasti jo aamulla kutsutaan kuulusteluun."
"Huomennako?" huudahti John. Hän oli kärsimätön, koska hän vielä oli levoton ja hämmentynyt Bartlettin palaamisesta. "Kuulehan nyt!" jatkoi hän. "Sinähän tunnet kaikki poliisit, Sim — etkö voisi hankkia joitakin tietoja tänään iltapäivällä?"
"Minä en tunne heitä niinkään hyvin kuin sinä", vastasi Simmons. "Sinähän olet ollut ylimääräisenä poliisina. Tunnustele Mellapontia, mutta he eivät luullakseni suostu kertomaan vielä mitään."
John Hackdale ei halunnut lainkaan kysellä Mellapontilta, koska hänellä oli omat syynsä olla näyttämättä erikoista harrastusta tätä uutta vaihetta kohtaan. Mutta hän vietti levottoman iltapäivän ja yhtä rauhattoman yön arvaillessaan Bartlettin osuutta tähän juttuun ja epäillessään, halusiko Bartlett ilmaista saaneensa häneltä sataviisikymmentä puntaa poistumisensa ja vaitiolonsa palkaksi. Ja kymmenen aikaan seuraavana aamuna hän oli tutkinto-oikeuden istunnossa muiden kuuntelijain joukossa kiihkeänä ja levottomana kuulemassa, mistä Kightiä ja sisäkköä syytettiin.
Yleisössä herätti melkoista huomiota ja pettymystä se, että näitä kahta vangittua ei syytettykään James Deanen murhasta, vaan erään hänelle kuuluneen kapineen, hänen kellonsa, laittomasta hallussapidosta. Mutta John Hackdale ei siitä tuntenut pettymystä eikä hämmästynyt, sillä hän oli harkinnut asian eri puolia, ja hänestä näytti mahdottomalta, että syytös murhasta voisi kohdistua Kightiin ja Mary Sandersiin. Kuulusteluun liittyi kuitenkin pari seikkaa, jotka kummastuttivat häntä — nimittäin ensiksikin se, ettei rouva Champernowne ollut läsnä istunnossa, vaikka Hackdale tiesi hänen olevan kaupungissa, ja toiseksi, ettei Bartlettia, vaikka tämä olikin läsnä, lainkaan kutsuttu todistamaan. Ja todistajien kuulustelu oli melkein vain muodollista. Hackdale sai sen käsityksen, että Mellapont jonkin oman tarkoituksensa vuoksi tahtoi salata jotakin. Mellapont ei tehnyt muuta kuin lyhyesti esitti syytteen vankejaan vastaan, kutsui jalokivikauppiaan todistaman, että he olivat tarjonneet hänelle kelloa ostettavaksi ja että hän oli ostanutkin sen, ja vei vihdoin neiti Prettyn todistajien aitioon vannomaan, että kello varmasti oli ollut hänen holhoojavainajansa omaisuutta. Sitten hän pyysi lykkäystä viikoksi huomauttaen, että herra Deane-vainajan kalleuksista suurin osa oli vielä hukassa ja että syytetyt olivat ainakin tähän asti kieltäytyneet ilmaisemasta mitään.
Mutta tällöin sattui päivän ensimmäinen huomiota herättävä tapaus. Ennen kuin oikeuden puheenjohtaja ehti vastata Mellapontin pyyntöön, kääntyi Kight äkkiä toverinsa puoleen kuiskaten hänelle jotakin. Tyttö nyökkäsi kiihkeästi kuin olisi empimättä hyväksynyt Kightin sanat, ja Kight katsoi viranomaisiin, viitaten samalla pöytään, jonka ääressä istui useita paikallisia asianajajia.
"Me tahdomme asianajajan", sanoi hän rohkeasti. "Ja pyydämme siksi herra Shelmorea — saammeko puhua hänelle?"
Puheenjohtaja katsoi Mellapontiin, joka vielä seisoi. Ja Mellapont silmäsi syytettyjen aitioon päin, nyökkäsi ja istuutui.
"Meidän on parasta lykätä istunto puoleksi tunniksi antaaksemme herra Shelmorelle tilaisuuden puhella syytettyjen kanssa", sanoi puheenjohtaja, katsoen asianajajien pöytään. "Tarkoitan", lisäsi hän, "jos herra Shelmore suostuu ottamaan vastaan sen tehtävän."
"Meillä on kylliksi rahaa maksaaksemme herra Shelmorelle", sanoi Kight yhä rohkeana ja itsetietoisena. "Me haluamme juuri hänet emmekä ketään toista."
Shelmore, josta rikosjutut tuntuivat vastenmielisiltä ja joka oli tullut oikeuteen vain neiti Prettyn pyynnöstä, ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä kuullessaan tämän suoran vaatimuksen, mutta hän nousi, meni syytettyjen aitioon ja alkoi kuiskaillen neuvotella Kightin kanssa. Sen jälkeen hän kääntyi puheenjohtajan puoleen pyytäen, että hänen sallittaisiin keskustella vankien kanssa viereisessä huoneessa. Ja sinne hän hetkisen kuluttua menikin heidän ja parin poliisin kanssa, jolloin viranomaiset poistuivat paikoiltaan verhojen taakse, ja yleisö, jota sali oli tungokseen asti täynnä, alkoi jäätyään oman onnensa nojaan arvailla, mitä vielä saisi kuulla. Sillä hyvin ilmeistä oli, että Kight ja Mary Sanders aikoivat kertoa jotakin.
Niin kului puoli tuntia. Kuuntelijain joukossa oli kolme miestä, jotka salaa mielessään pohtivat pian tulevien paljastusten mahdollisuuksia. Kuinka ne tulisivat vaikuttamaan häneen itseensä ja rouva Champernowneen, arvaili John Hackdale. Saisiko hän tietää jotakin sellaista, mistä olisi hänelle hyötyä, ihmetteli Simmons. Aikoivatkohan vangit kertoa jotakin sellaista, mikä vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa, tuumi Bartlett. Kaikki nämä katsoivat salavihkaa Shelmoreen, kun hän vihdoinkin palasi saliin, hyötymättä kuitenkaan mitään näkemästään. Shelmore oli nähtävästi ihan tyyni.
Vangit palasivat aitioon, viranomaiset tulivat taas saliin, ja Shelmore nousi seisomaan asianajajien pöydän äärestä, kääntyen heihin päin.
"Minä olen nyt saanut neuvotella molempien syytettyjen kanssa", lausui hän rauhallisella äänellä, "ja voin myös ilmaista, että he minun neuvostani ovat luopuneet edelliseltä kannaltaan ja nyt tunnustavat itsensä syyllisiksi siihen, että he ovat pitäneet laittomasti hallussaan kultakelloa, jonka he täydellisesti myöntävät olleen herra James Deane-vainajan omaisuutta. He ovat myös valtuuttaneet minut ilmaisemaan oikeudelle täydellisen ja, kuten he väittävät, ehdottomasti uskottavan selostuksen siitä tavasta, kuinka he saivat haltuunsa tämän kellon ja muutamia muitakin arvoesineitä, joiden piilopaikan he ovat ilmoittaneet minulle. Siis lyhyesti sanoen, syytetyt haluavat keventää mieltänsä tunnustamalla kaikki ja myös palauttamalla, mitä ovat ottaneet. Ne viisikymmentä puntaa, jotka he saivat myydessään kellon, ovat vielä koskematta ja luovutetaan takaisin samoin kuin kaikki muutkin arvoesineet. Esitän nyt tämän kaiken arvoisalle oikeudelle, koska teidän tulee, kun vangit ovat valmiit tunnustamaan itsensä, syyllisiksi, jättää heidät lakimääräisiin käräjiin tuomittaviksi ja koska aion, ottaen huomioon heidän halunsa saada hyvittää tekemänsä vahingon, pyytää teitä päästämään heidät vapaiksi takuuta vastaan…"
Mellapont nousi äkkiä istuimeltaan. "Minä vastustan jokaista sellaista pyyntöä, arvoisa oikeus", sanoi hän. "Tästä voi nimittäin kehittyä vielä toinen vakavampi syytös. Sen vuoksi minä ehdottomasti vastustan heidän päästämistään väliaikaiseen vapauteen."
"Minä en tiedä lainkaan, mitä poliisimestari Mellapontilla on mielessä", huomautti Shelmore. "Mutta sittenkin aion uudistaa pyyntöni lopetettuani sanottavani. Hyvät herrat, nyt ryhdyn näiden molempien syytettyjen toivomuksesta tekemään selkoa siitä, kuinka he ovat hankkineet ja saaneet haltuunsa nämä kalleudet. He tajuavat molemmat täydellisesti, että he ovat tehneet väärin langetessaan äkilliseen kiusaukseen, eivätkä voi vedota mihinkään lieventävään asianhaaraan, vaikka kummallakin on oikeus — jota he voivat käyttää jälkeenpäin — tuoda esille todistuksia entisestä rehellisestä luonteestaan. Mitä jutun yksityiskohtiin tulee, niin arvoisa oikeus muistaa kai yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että äskettäin eräs James Deane, Cambornesta Cornwallista, tuli asumaan Southernstowen Chancellor-hotelliin ja poistui hotellista noin puolenyön tienoissa tuloiltanaan ja että hänen ruumiinsa löydettiin pari päivää myöhemmin eräästä hylätystä hiekkakuopasta kaupungin pohjoislaidalta. Kaikki ovat tähän saakka luulleet, että herra Deanella oli kuollessaan mukanaan paljon kalleuksia ja suuri summa rahaa ja että hänet murhattiin niiden vuoksi — siis lyhyesti sanoen, että hänellä poistuessaan hotellista sinä yönä oli rahansa ja kalleutensa mukanaan. Mutta totuus on kuitenkin sellainen, ettei hän ottanutkaan niitä mukaansa, vaan herra Deanen rahat, joita on melko suuri summa, ja hänen kalleutensa ovat näiden molempien syytettyjen hallussa, ja minä olen valmis heidän ohjeensa mukaan luovuttamaan ne poliisille heti tämän istunnon päätyttyä."
Tämä ilmoitus herätti väkisinkin kiihkeätä mutinaa yleisön joukossa, mutta Shelmore jatkoi tyynesti.
"Minut on valtuutettu kertomaan oikeudelle tarkasti koko tapahtuma", sanoi hän. "Puheena olevana iltana vei Mary Sanders herra Deanen huoneeseen lasillisen kuumaa maitoa. Herra Deane istui lukemassa, yöpuku ja aamunuttu yllään. Mary Sanders näki hänen pukupöydällään hänen kultakellonsa, ketjuineen, hänen timanttineulansa ja sormuksensa, jonkun verran rahaa ja kukkaron. Herra Deane käski hänen tuoda teetä seitsemän aikaan seuraavana aamuna, ja tyttö tekikin niin. Mutta tullessaan herra Deanen huoneeseen hän näki, ettei herra Deane ollutkaan siellä. Pukupöydällä olivat kuitenkin vielä ne kalleudet ja rahat, jotka hän oli nähnyt siinä edellisenä iltana. Hän oli olettanut herra Deanen poistuneen huoneestaan hetkiseksi ja meni itsekin tiehensä. Mutta myöhemmin huomattuaan, ettei herra Deane ollutkaan palannut, hän otaksui Deanen menneen kävelemään ennen aamiaista. Ja vieläkin myöhemmin, kun hänestä ei näkynyt jälkeäkään, hän otti rahat, kalleudet ja kukkaron pukupöydältä pistäen ne herra Deanen vaatteiden alle erääseen sen huoneen lipastoon, aikoen puhua siitä herra Deanelle, jahka tämä palaisi. Mutta herra Deane ei palannut lainkaan, ja vihdoin levisi uutinen herra Deanen ruumiin löytämisestä Chancellor-hotelliin. Mary Sanders kuuli sen ja tietysti silloin muisti, mitä oli tehnyt kalleuksille ja rahoille. Ja hän kertoi sen Kightille. Heti sen jälkeen poliisimestari Mellapont kuulusteli Kightiä ja Mary Sandersia, jolloin nämä päättelivät kuulemastaan ja löydön aiheuttamista juoruista poliisin ehdottomasti uskovan, että Deanella oli rahat taskussaan, sormukset sormissaan ja kallisarvoinen timanttineula kaulahuivissaan poistuessaan yöllä hotellista ja että Deane oli murhattu niiden vuoksi. Ja sen vuoksi — vaikken koetakaan väittää heitä syyttömiksi yhtä vähän kuin he itsekään sitä haluavat — he eivät voineet vastustaa kiusausta, vaan päättivät anastaa nämä kalleudet. Mary Sanders otti eri esineet lipastosta, jonne oli ne piilottanut, ja antoi ne Kightille, joka vei ne omaan kätköönsä. Ja kuta pitemmälti aikaa kului, sitä turvallisemmiksi he tunsivat itsensä, ja toissapäivänä, jolloin he viettivät lomapäivänsä Portsmouthissa, he päättivät ottaa kellon mukaansa ja myydä sen siellä, ja tuloksena siitä oli, että he nyt ovat joutuneet kiinni. Tämä on ehdoton totuuskoko jutussa, mikäli se koskee näitä kahta. Poliisimestari Mellapont vihjaisi äsken jotakin vakavammasta syytöksestä eikä tietenkään voinut tarkoittaa muuta kuin herra Deanen murhaa. Mutta, hyvät herrat, nämä kaksi syytettyä eivät kumpikaan tiedä siitä mitään. Molemmat voivat helposti todistaa, että he sinä yönä, jolloin murha epäilemättä tapahtui, olivat Chancellor-hotellissa, poistumatta kertaakaan sen ovien ulkopuolelle. Kuten jo äsken sanoin minut on valtuutettu myöntämään heidät syyllisiksi nyt esillä olevassa asiassa, ja minä voin myös luovuttaa poliisille heti kaiken muun kaivatun omaisuuden, paitsi kelloa, joka jo onkin poliisin hallussa. Vangit joutuvat ensi käräjiin tuomittaviksi, mutta uskallan heidän tunnustuksensa, korvaushalunsa ja heidän entisen ehdottoman rehellisen luonteensa vuoksi esittää asianmukaiseksi, että heidät päästetään takuuta vastaan vapaalle jalalle."
"Minä vastustan kaikkea sellaista jyrkästi", sanoi Mellapont kiivaasti. "Pyydän arvoisalta oikeudelta, ettei ryhdyttäisi tätä ehdotusta käsittelemään, vaan määrätään syytetyt jäämään vankilaan viikoksi tästä päivästä lukien."
Mellapont pääsi tahtonsa perille. Mutta siitä huolimatta Shelmore astui tunnin kuluttua poliisiasemalle poliisimestarin yksityiskonttoriin ruskeaan paperiin kääritty kotelo kädessään. Irroitettuaan paperin hän laski vanhan sikaarilaatikon Mellapontin eteen.
"Päättäen Kightin puheista", sanoi hän, "on kaikki varastettu omaisuus tässä. Hän neuvoi minulle tarkasti paikan, mihin oli sen piilottanut, käskien minua tuomaan sen teille. Katsokaa nyt, mitä siellä on."
Mellapont avasi ääneti laatikon ja nosti siitä peitoksi sullotun paperikerroksen. Silloin ilmestyivät näkyviin timanttineula, molemmat sormukset, jonkun verran metallirahaa ja kukkaro, jossa oli melko paljon seteleitä. Mellapont ryhtyi heti niitä laskemaan.
"Kaksisataakolmekymmentäviisi puntaa", huomautti hän. "Melkoinen summa mukana kuljetettavaksi."
"Hän oli lähdössä mantereelle", sanoi Shelmore. "Niin, muutapa en voi tehdä." Hän keskeytti katsoen kysyvästi Mellapontiin. "Ajatteletteko todella, että näitä molempia voidaan mahdollisesti syyttää jostakin muusta?" kysyi hän sitten.
"Tässä pitää miettiä muutamia seikkoja", vastasi Mellapont. "Muistelkaa aluksi sitä, että Sanders valehteli meille kysellessämme häneltä asiaa ensi kerran. Hän sanoi, että kun hän vei sinne teetä aamulla, eivät rahat eivätkä kalleudet, jotka hän oli nähnyt pukupöydällä edellisenä iltana, olleetkaan siinä enää. Nyt hän väittää päinvastaista, eikä se ole lainkaan hänen edukseen. Ja sitä paitsi liittyy tähän muuan vielä paljon vakavampi seikka."
"Mikä sitten?" kysyi Shelmore.
Mellapont katsoi häneen terävästi, melkeinpä kyynillisesti.
"Kuinka voitte tietää, ettei näillä molemmilla ole ollut rikostoveria?" kysyi hän. "Mitä ajattelette tästä olettamuksesta?"
"Te olitte —" aloitti Shelmore, mutta keskeytti. "En oikein ymmärrä.Missä suhteessa tarkoitatte?"
"Kuinka voisin tietää varmasti, ettei heillä ollut rikostoveria, joka seurasi Deanea hotellista, tietäen Deanen jättäneen tämän kaiken jälkeensä, ja murhasi hänet?" vastasi Mellapont. "Se on hyvinkin mahdollista."
"Se osoittaisi, että koko juttu oli huolellisesti suunniteltu", sanoiShelmore.
"No niin, miksi ei?" kysyi Mellapont. "Tähän asti on kaikki hyvin, herra Shelmore, mutta minä tahdon ratkaista tämän jutun täydellisesti. En tahdo väittää, että Kight ja Sanders murhasivat Deanen tai että he tekivät salaliiton jonkun kolmannen henkilön kanssa murhatakseen hänet; tahdon vain väittää mahdolliseksi, että he ovat syyllisiä johonkin salajuoneen ja että heidän päästämisensä vapaaksi takuuta vastaan olisi hyvin tyhmä teko, ennenkuin tiedämme enemmän. Tämä murha on hyvin salaperäinen, ja vaikka olen työskennellyt kovasti saadakseni sen selville, en ole saanut mitään johtolankaa enkä, vihjausta, ellei", lisäsi hän nauraen, mikä tuntui ilmaisevan epäilyä, "ellei jokin, minkä olen saanut haltuuni, ole johtolanka, jollainen se luultavasti ei ole!"
"Mikä se on?" kysyi Shelmore.
"No niin, voinhan näyttää sen teille", vastasi Mellapont. "Uskon salaisuuden teille näin kahden kesken. En ole maininnut siitä sanaakaan enkä näyttänyt sitä kellekään. Sattui niin, että seuraavana päivänä Deanen ruumiin löydön jälkeen menin yksinäni hiekkakuoppaan ja katselin siellä hyvin tarkasti ympärilleni nähdäkseni, voisinko keksiä siellä jotakin. Kauan aikaa hylättynä olleen kuopan pohja, kuten ehkä olette huomannut, on kasvanut täyteen jäykkää pitkää ruohoa, johon tuskin on mahdollista jättääkään mitään jälkiä. Niinpä emme mekään löytäneet varsinaisia meitä hyödyttäviä merkkejä siitä, että joku oli siellä käynyt. Mutta ruohikosta, kasvavien pensaitten välistä, hyvin läheltä sitä paikkaa, jossa Deanen ruumis lepäsi, silloin kun se löydettiin, löysin tämän."
Hän oli puhuessaan ottanut takkinsa taskusta lompakon ja kaivoi nyt sen sisimmästä osastosta esille pienen esineen, pidellen sitä hyppysillään.
"Katsokaapa!" sanoi hän. "Tiedättekö, mikä tämä on? Kalvosinnapin emaljoitu etupuoli. Se on ollut kiinnitetty kultaiseen tai hopeiseen alustaan tai muuhun metalliin, lähtenyt irti ja pudonnut sitten hiekkakuoppaan. Se ei ole peräisin uhrin kalvosinnapeista, koska ne olivat täyttä kultaa. Mutta onkohan murhaaja ehkä pudottanut sen?"
"Kunpa voisitte ottaa sen selville!" sanoi Shelmore.
"Niin, kunpa!" vastasi Mellapont. "Sepä se, mutta kuka tietää? Nykyään, herra Shelmore, olemme vielä yhtä pitkällä kuin ennenkin todelliseen murhaajaan nähden. Tämänaamuinen tutkinto ei auta meitä hitustakaan. Yhä vielä on ratkaisematta, kuka tappoi James Deanen ja miksi?"
John Hackdale oli tehnyt saman johtopäätöksen ennen poistumistaan oikeudesta, ja hänen levottomuutensa vain eneni, kun hän ajatteli Bartlettia ja tämän mahdollisuuksia tuottaa vaikeuksia. Hän tunkeutui Bartlettin luo joukon läpi istunnon loputtua ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Bartlett rypisti otsansa ja riuhtautui vapaaksi.
"Antakaa minun olla rauhassa, Hackdale", kuiskasi hän merkitsevästi."Minä en ole lainkaan teidän käytettävissänne, hyvä herra."
"Te saitte rahaa minulta", vastasi Hackdale samalla tavalla. "Rahaa —"
"Jonka olin ansainnut!" keskeytti Bartlett pahansuovasta. "Menkää kertomaan jokaiselle, miksi annoitte minulle, jos uskallatte."
Sitten hän meni eteenpäin muiden mukana, ja Hackdale poistui nolona. Hän ei huomannut, että Simmons oli ollut juuri hänen takanaan ja nähnyt tämän kohtauksen, eikä sitäkään, että Simmonsin tarkat korvat olivat kuulleet Bartlettin viimeisen ivallisen huomautuksen.
Kumpi kultakaivos?
Bartlett oli tyynesti katsellut John Hackdalea oikeuden istunnon aikana ja huomannut, kuinka levottomana tämä oli kuunnellut jokaista ilmi tullutta seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin Hackdale olisi tuntenut huojennusta, kun todistettiin, että Kight rikostovereineen oli pitänyt hallussaan kelloa, mutta levottomuutta ja hätääntymistä jälleen, kun Shelmore selitti heidän matkaansa, ja Hackdalen tuska oli yltynyt melkein ilmeiseen mielenliikutukseen asti, kun Shelmore sanoi, viitaten Mellapontin salaiseen vihjaukseen tulevasta syytöksestä, olevan helposti todistettavissa, etteivät syytetyt olleet kumpikaan hetkeksikään poistuneet Chancellor-hotellista murhailtana. Bartlett tiesi tai luuli tietävänsä, mitä Hackdale ajatteli. Jos oli ihan varmaa, että Kight ja Sanders, vaikka olivatkin syyllisiä Deanen rahojen ja kalleuksien varastamiseen, olivat ehdottomasti syyttömiä hänen murhaansa, niin silloin voitiin alkuperäinen kysymys — kuka tappoi James Deanen? — vieläkin toistaa. Bartlett uskoi John Hackdalen joko tietävän vastauksen tähän kysymykseen tai ainakin vahvasti epäilevän vastauksen laatua — nähtävästi hän suojeli jotakin henkilöä — joko itseään tai toista, ja hänen levottomuutensa johtui siitä. Ja Bartlett oli myös nähnyt tämän levottomuuden lisääntyvän, kun hän oli Hackdalelle tiuskaissut uhmaavan vastauksensa oikeussalin ulkopuolella — sitä ei voitu epäilläkään, sanoi hän itsekseen poistuessaan. John Hackdale siis pelkäsi häntä ja myös sitä, mitä hän voisi kertoa. Hyvä niinkin, tuumi Bartlett, jälleen virnistäen, hänen tehtävänsä oli nyt selvä: piti vain ajatella, kuinka parhaiten kääntäisi tämän pelon omaksi onnekseen ja edukseen.
Hän oli aikonut palata Portsmouthiin tutkinnon loputtua, mutta nyt, ajateltuaan asiaa hieman enemmän, hän poistui rautatieasemalta, käveli kaupungin itäiselle laidalle, poikkesi rauhalliseen ravintolaan, jossa hänet tunnettiin, ja tilasi sieltä huoneen pariksi päiväksi, sanoen emännälle, että hänellä oli hieman puuhaa naapuristossa ja että hän halusi rauhallista, mukavaa asuntoa. Emäntä, johon hänen pulskistunut, pirteä olemuksensa, ilmeisesti riittävät rahavaransa ja yleensä muuttunut käytöksensä vaikuttivat edullisesti, lausui hänet tervetulleeksi ja valmisti hänelle pyynnöstä lämpimän päivällisen, tarjoillen sen vieraalleen yksityisessä huoneessa. Bartlett, joka oli syönyt aamiaista hyvin varhain Portsmouthissa, söi hyvällä ruokahalulla, kiirehtimättä lainkaan, ja ryyppäsi sitten määräannoksen rommia. Ja syödessään ja juodessaan ja jälkeenpäin ryypiskellessään ja tupakoidessaan hän koetti jäljitellä kuuluisia kenraaleja valmistellen tulevaa taistelusuunnitelmaansa. Ja kaiken tämän ajattelemisen, suunnittelemisen ja vehkeilyn takana piili muuan peruskysymys, joka hänen mielestään oli erinomaisen tärkeä, nimittäin tämä: Kummalta naiselta todennäköisemmin voisi kiristää enemmän rahaa — neiti Prettyltäkö vai rouva Champernownelta? Tai toisin sanoen, mikä menettelytapa tuottaisi hänelle enimmän hyötyä, neiti Prettyn lupaamien toisten palkintojen tavoitteluko vai rouva Champernownen kiristäminen?
Hän pohti näitä asioita huolellisesti ja kiirehtimättä. Ensiksi hän kiinnitti huomionsa neiti Prettyyn. Hän oli jo saanut tuhannen punnan palkinnon, jonka neiti oli tarjonnut kalleuksia koskevasta ilmoituksesta. Neiti Pretty oli antanut hänelle maksuosoituksen koko summalle heti, kun yhdessä jalokivikauppiaan kera oli puhuteltu Mellapontia eilen, ja Bartlett oli palannut Portsmouthiin rahoineen ja avannut pankkitilin, tuntien itsensä pankista poistuessaan monta tuumaa pitemmäksi kuin sinne mennessään. Niin, sen hän oli ansainnut melko helposti paljaalla onnenpotkaisulla. Neiti Pretty oli eronnut rahoistaan pahoittelematta — hän oli sanassaan pysyvä nuori nainen. Mutta… voisikohan yhtä helposti saada häneltä vielä enemmän rahaa? Hän oli tarjonnut samanlaisen palkinnon jokaiselle, joka voi todistaa nähneensä Deanen sinä yönä, kun hänet murhattiin. No niin, hän, Barttlett, oli totisesti nähnyt herra Deanen ja puhutellutkin häntä — toinen harvinainen onnenpotkaus, kerrassaan merkillinen, mutta kuinka voisi sen todistaa? Se oli mahdotonta — ainakin oli mahdotonta todistaa sitä neiti Prettylle. Vaikka neiti oli niin kerkeästi antanut maksuosoituksen, jotta sillä saisi nostaa ensimmäisen palkinnon, oli Bartlett hänessä huomannut muutamia sellaisia pieniä piirteitä, jotka olivat ilmaisseet terävää älyä ja asiallisuutta. Niinpä vaadittaisiin paljon enemmän kuin pelkkä vakuutus, että joku oli tavannut herra Deanen, vieläpä puhellut hänen kanssaan.
Hän voisi kyllä todistaa sen seuraavalla tavalla ja sanoa: "Minä tapasin Deanen, ja hän kysyi minulta, missä rouva Champernowne asuu. Ashenhurst-huvilassa, sanoin minä, ja hän lähti kävelemään sinnepäin. Myöhemmin, kun kerroin John Hackdalelle tästä tapahtumasta, Hackdale antoi minulle melko suuren rahasumman, jonka hän luullakseni oli saanut rouva Champernownelta, matkarahoiksi Amerikkaan, ettei kukaan voisi kysellä minulta, ja lupasi minulle yhtä paljon Amerikkaan saavuttuani. Se vahvistaa ilmoitukseni todenperäisyyden." Mutta se sekoittaisi juttuun toisen seikan, ja hän luopui siitä. Ja hän luopui myös tavoittelemasta kolmatta, kaikkein suurinta palkkiota, kolmeatuhatta puntaa, sellaisista varmoista tiedoista, joiden perusteella Deanen oikea murhaaja voitaisiin vangita ja tuomita. Mitä epäilyttäviä asioita hän otaksuikin olevan Deanen ja rouva Champernownen taikka rouva Champernownen ja Hackdalen välillä, silti hän ei aavistanut lainkaan kuka oli tappanut James Deanen, eikä nähnyt mitään mahdollisuutta sen selville saamiseen: murha oli hänen mielestään salaperäinen tapahtuma, jota ei milloinkaan selvitettäisi. Ei, hän ei nähnyt toiveita kolmannen eikä toisenkaan palkinnon saamisesta, minkä vuoksi hän päätteli, että neiti Pretty kultakaivoksena, aarrekammiona ja lypsylehmänä oli loppuun kulutettu, väsytetty ja tyhjennetty. No niin, hän oli kuitenkin hyötynyt mahdollisimman paljon saadessaan tuhat puntaa.
Mutta olihan rouva Champernowne jäljellä. Ja rouva Champernowne oli rikas, hyvin rikas nainen. Hän oikein kieri rahassa, sanoivat kaikki ne, jotka tiesivät jotakin. Ja hän oli hyvin vaikutusvaltainen nainen, suoraan sanoen suuri yhteiskunnallisesti, julkisesti ja poliittisesti, suuri joka tavalla. Hän oli Southernstowen pormestari, St. Peterin ja St. Paulin sairaalan tarkastaja, Auberonin armeliaisuuslaitoksen johtokunnan puheenjohtaja, Southernstowen vanhoillisen naisyhdistyksen presidentti, ja taivas yksin tiesi, mitä hän ei ollut, tuumi Bartlett. Ja nyt tämä rouva aikoi mennä naimisiin Childerstonen puistotilan omistajan, sir Reville Childerstonen kanssa ja päästä ladyksi. Se oli tärkeä, hyvin tärkeä seikka, koska sir Reville ei ollut nykyaikainen nousukas, vaan jo viidestoista parooni samaa sukua ja paljon ennen kuin hänen esi-isänsä olivat saavuttaneet aatelisarvonsa, olivat he asuneet Childerstonessa vuosisatoja. Rouva Champernowne eli tuleva lady Childerstone oli siis varmasti oikea henkilö, joka suostuisi maksamaan paljonkin, ettei hänen nimeään sekoitettaisi mihinkään - niin sanottuun häväistysjuttuun.
Bartlett pysyi hyvin tyynenä koko iltapäivän, ja rauhallisen ravintolan emäntä, joka oli ennen vanhaan tiennyt hänen olevan hyvin kärkkään juopottelemaan, hämmästyi huomatessaan hänen käyneen perin kohtuulliseksi ja juovan teetä kello viiden aikaan. Sen jälkeen lähti hän lyhyelle kävelylle läheisille kujille ja pyysi palattuaan kynän, mustetta ja paperia. Koska hän oli ollut aikoinaan taitava konttoristi, oli hän ylpeä kauniista käsialastaan ja koettikin nyt tehdä parastaan sepittäessään seuraavan kirjeen.
"Waggoner's Rest keskiviikkoiltana.
Arvoisa Herra!
Ehkä olisi parhaaksi jokaiselle asianomaiselle, jos tulisitte luokseni yksityisasuntooni edellä mainittuun taloon tänä iltana teille sopivimpaan aikaan.
KunnioittavimminJames Bartlett."
Osoittaen tämän lyhyen ja kaavamaisen ilmoituksen herra John Hackdalelle, 23 St. Sigfrid-aukion varrelle, Bartlett antoi sen ja puoli shillingiä emännän pojalle, jonka piti viedä se heti perille, ja istuutui sitten odottamaan tulosta. Mutta hän oli varma siitä, että Hackdale tulisi, ja niin kävikin kello seitsemän aikaan.
Hackdalelle olisi ollut hyödyksi, jos hän olisi voinut teeskennellä välinpitämättömyyttä, ellei juuri päättäväisyyttä Bartlettia kohtaan. Mutta Bartlett huomasi heti hänen entisen levottomuutensa. Hackdale katsahti häneen heti huoneeseen tultuaan kuin hermostunut ihminen kummalliseen elukkaan, joka ehkä voi äkkiä hypätä hänen niskaansa. Hän vastasi Bartlettin kohteliaiseen tervehdykseen vain nyökäten, istuutui tuoliin, johon Bartlett oli viitannut, ja virkkoi melkein äreästi: "Mitä te haluatte? Näettehän, että minä olen tullut."
"Tahdon puhua asioista, herra Hackdale, pelkistä asioista", vastasi Bartlett, "kunkin asianomaisen hyödyksi, kuten jo kirjeessäni mainitsin. Minulla on jotakin kerrottavaa ja luullakseni tiedätte, kuka on sopivin ostaja. Mutta ellette tiedä, voin kääntyä jonkun toisen puoleen."
"Te ette siis pysy tekemässänne sopimuksessa?" sanoi Hackdale.
"Se johtuu asianhaaroista", vastasi Bartlett. "Jos huomaa tulleensa petetyksi…"
"Petetyksikö?" huudahti Hackdale. "Tarkoitatteko…"
"Voiko sitä sanoa muuksi kuin petokseksi, kun miehelle annetaan pari penniä parin shillingin asemesta?" kysyi Bartlett. "Minä sanoin sen vain vertauksen vuoksi, tietysti, mutta arvaatte kyllä tarkoituksen."
Hackdale katsoi ovelle.
"Me olemme täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin", sanoi Bartlett vakuuttavasti. "Siinä on kaksinkertainen ovi, kuten näette, ja sen takana on vain pitkä ja tyhjä autotalli. Sanokaa siis, mitä ikinä haluatte."
Mutta Hackdale hiljensi äänensä kuiskaukseksi.
"Minä annoin teille sataviisikymmentä puntaa sillä nimenomaisella ehdolla, että sinä iltana matkustatte Southamptoniin jatkaaksenne sieltä seuraavana päivänä matkaanne Amerikkaan", sanoi hän, "ja teidän piti saada sähköteitse sinne yhtä paljon heti, kun ilmoitatte minulle saapuneenne New Yorkiin. Mutta te ette matkustanut lainkaan New Yorkiin, otitte vain rahani…"
"En teidän", keskeytti Bartlett.
"Te ette pitänyt kuitenkaan lupaustanne!" lopetti Hackdale.
"Lupauksia voidaan verrata piirakankuoreen, kuten vanhassa sananlaskussa sanotaan", huomautti Bartlett. "Ne tehdään vain rikottaviksi."
"Ei silloin, kun on puhe rehellisistä ja kunniallisista ihmisistä", sanoi Hackdale.
"Minun luullakseni on parasta, ettemme puhu lainkaan rehellisyydestä emmekä kunniantunnosta", sanoi Bartlett kuivasti. "Ne tuntuvat hieman asiaankuulumattomilta. Puhukaamme liikeasioista. Minä en luonnollisestikaan matkustanut New Yorkiin. Aioin kyllä, mutta silloin en ollut nähnyt neiti Prettyn julistusta hänen tarjoamastaan palkinnosta. Minä näin sen kuitenkin melkein heti erottuani teistä, kun sulloin kapineitani matkalaukkuun. Ja silloin muutin mieltäni. Katsokaas, minähän olisin saanut teidän kauttanne vain kolmesataa puntaa. Mutta neiti Pretty tarjosi paljon enemmän."
Hackdale katseli Bartlettia hyvin tarkkaan ja pani merkille hänen hyvän pukunsa, puhtaan paitansa, uudet kenkänsä ja hänen ulkonaisen säädyllisyytensä.
"Näyttää siltä, kuin olisitte jo saanut osan neiti Prettyn rahoista", sanoi hän katkerasti. "Asunne on hyvässä kunnossa."
"Erehdyitte, hyvä mies", vastasi Bartlett. "Nämä hienot liinavaatteet — puhuakseni jälleen vertauksellisesti — on ostettu teidän tai paremmin sanoen teidän asiakkaanne rahoilla. Ja nyt haluan", jatkoi hän ruveten äkkiä hyvin päättäväiseksi, "saada selville, aikooko hän käyttäytyä järkevästi, suostuuko hän maksamaan minulle kohtuullisen korvauksen vaikenemisestani? Sataviisikymmentä puntaa on kuin kirpunpurema eikä kolmekaan sataa ole mitään. Neiti Pretty on valmis maksamaan kolmetuhatta, mutta kuinka korkealle aikoo toinen kohottaa tarjouksensa? Tarkoitan erästä naista, ja te tiedätte kyllä, ketä."
"Mutta entä jos vakuutan teille, ettei hän suostu maksamaan penniäkään enempää — mitä silloin tapahtuu?" kysyi Hackdale.
"Silloin minä panen hatun päähäni, menen poliisimestari Mellapontin puheille ja kerron hänelle kaikki tietoni. Ja samalla voin sivumennen käväistä myös neiti Prettyn luona Chancellor-hotellissa ja kerrottuani hänelle kaikki hommani vaatia nuo kolmetuhatta puntaa", sanoi Bartlett. "Niin silloin käy, hyvä mies! Mutta", jatkoi hän, katsellen Hackdalea tarkasti ja viekkaasti, "se kai ei saa mennä niin pitkälle — ei missään tapauksessa."
"Miksi ei?" kysyi Hackdale.
"Koska", vastasi Bartlett kumartuen eteenpäin nojatuolissaan ja laskien kätensä Hackdalen polvelle, "hieno nainen, jonka yhteiskunnallinen ja yleinen arvo on suuri ja joka aikoo mennä naimisiin paroonin kanssa, ei voi sietää, että hänestä on liikkeellä rumia huhuja, eikä sitäkään, että poliisi kysellen sekaantuu likeisiin juttuihin. Ja minussa juuri näette sen miehen, joka voi panna huhut liikkeelle ja tutkimuksen alulle. Hackdale, minä olen kuin äärettömän suuren säiliön poikki rakennettu vahva pato — jälleen vertauksellisesti. Ja mainiostipa minä sanoinkin verratessani itseäni patoon. Särkekää minut, niin esille syöksyy hävittävä tulva. Ymmärrättekö nyt?"
"Mihin oikeastaan pyritte, Bartlett?" kysyi Hackdale. "Ajatteletteko todella, että sananen teiltä voisi —"
"Te pelkäätte lausua sitä ääneen!" ivaili Bartlett. "Hyvä mies, te ette tiedä lainkaan, niitä minä tiedän. Te ette tiedä sitäkään, kuinka ovela minä olen. He eivät maininneet nimeäni tänään oikeudessa, mutta minä juuri omassa persoonassani hain esille sen kultakellon ja vangitutin herra Charles Kightin ja neiti Mary Sandersin. Ja minä tiedän paljon enemmän kuin te ja teidän asiakkaanne aavistattekaan, ja nyt sanon teille, jos olette järkeviä: maksakaa Jim Bartlettille vaikenemisesta kerta kaikkiaan ja olkaa turvassa!"
"Kuinka voi tietää, etteivät muut tiedä samaa kuin tekin?" kysyiHackdale.
"Silloin ette ole tarkannut asioita, hyvä mies", sanoi Bartlett luottavaisesti. "Minä tiedän väitteeni olevan ehdottomasti totta. Kukaan ei tiedä, mitä minä tiedän tästä asiasta, ei kukaan! Valmistakaa kultainen avain, Hackdale, pistäkää se rintani kassakaapin avaimenreikään ja vääntäkää, niin salaisuus jää lukon taakse ikuisiksi ajoiksi."
"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Hackdale. "Sanokaa summa."
Bartlett heilautti kättänsä.
"Tämä on niin tärkeä asia", vastasi hän huolettomasti, "että siitä pitää keskustella asiakkaanne kanssa".
"Asiakkaani kanssa?" huudahti Hackdale. "Rouva —"
"Hsh! Meidän ei tarvitse mainita nimiä", sanoi Bartlett. "Niin, tuon naisen kanssa. Minä ehdotan, että viette minut hänen luokseen. Miksi ei? Minä olen säädyllinen, käyttäydyn hyvin, puhun mainiosti, ja seurustelutapani ovat sellaiset kuin niiden pitää ollakin. Ennen vanhaan liikuin melko hienoissa seurapiireissä, herra Hackdale, ja minua voitiin melkein sanoa herrasmieheksi."
Hackdale siveli leukaansa ajatellen ja ihmetellen. Bartlett oli kuin arvoitus, jota ei voinut ratkaista. Mutta kun hän äkkiä muisti, että rouva Champernowne voi joskus olla kova kuin marmori ja sitkeä kuin teräs, niin miksi ei voisi viedä Bartlettia hänen luokseen. Ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kumartui Bartlett vielä lähemmäksi ja katseli häntä kyynillisesti hymyillen.
"Miksi olette niin haluton esittelemään minut persoonallisesti tälle arvoisalle naiselle?" kysyi hän. "Miksi olette ryhtynyt suojelemaan häntä, hyvä mies? Kuulkaas, miksi ette katso omaa etuanne ollenkaan? Teillähän on hallussanne salaisuus, minun salaisuuteni, jos niin halutaan sanoa, tai mieluummin ainakin osa siitä. Tehän tiedätte, mitä olen kertonut teille. Miksi ette käännä sitä omaksi hyödyksenne? Mutta… ehkä te olette jo tehnytkin niin — vai mitä?"
Hackdale hämmentyi hieman Bartlettin ivallisen katseen edessä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän todellisuudessa ollut levoton rouva Champernownen, vaan itsensä vuoksi. Hackdale ei lainkaan aavistanut hänen salaisuuttaan eikä myöskään, miksi hän niin hirveästi pelkäsi, että hänen nimensä ehkä voitaisiin mainita Deanen jutun yhteydessä — hän tiesi vain, että siinä piili jokin salaisuus ja että rouva pelkäsi. Hän ajatteli vain sitä, mikä koski tai voi koskea häntä itseään. Hän aavisti kuitenkin, että jos rouva Champernowne joutuisi pulaan, joutuisi hänkin. Kaikki nykyiset suunnitelmat voisivat silloin mennä myttyyn eikä hän ehkä saisikaan uutta virkaansa, ja kaikki olisi pilalla. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi paljon tietääkseen rouva Champernownella olevan mitä vahvimmat ja vakavimmat syyt toivoessaan pysyvän salaisuutena, että hän tiesi jotakin Deanesta, ja nyt oli rouva Champernownen päätöksen edistäminen Hackdalen omien etujen mukaista. Rouva voi olla hänelle ja hänen uralleen äärettömäksi hyödyksi joko rouva Champernownena tai lady Childerstonena, ja häntä oli sen vuoksi suojeltava mistä hinnasta tahansa. Bartlett oli nähtävästi välttämätön osa kustannuksista — ja ehkä rouva voi iskeä kiinni häneen paremmin.
Hackdale nousi äkkiä tuoliltaan.
"No hyvä sitten", sanoi hän. "Tulkaa mukaani nyt!"
"Heti valmis", vastasi Bartlett, "kun olen saanut ylleni päällystakkani ja hattuni. Haluatteko ryypyn ennen lähtöänne, herra Hackdale?"
"Ei, kiitoksia", vastasi Hackdale. "Mutta älkää välittäkö minusta."
"Minä en milloinkaan juo neuvotellessani asioista, sir", vastasi Bartlett. "En ainakaan nyt, missään tapauksessa. Minä olen lopettanut sen tavan. Kun mies alkaa tehdä rahaa…"
Hän naurahti omalle sukkeluudelleen ja saattoi vieraansa ulos. Mutta ravintolan edustalla Hackdale otti johdon käsiinsä ja lähti kävelemään edellä. Hän vei Bartlettin kaupungin koillisosan läpi suoraan Ashenhurst-huvilaan. Kun hän koputti oveen, aukaisi sen Jane Pratt. —
Verhoton ikkuna
Sisäkkö tervehti Hackdalea tavallisella viehättävällä ja tyynellä hymyllään, mutta katsoi kysyvästi Bartlettiin, jolloin tämän opas kiiruhti selittämään.
"Onko rouva Champernowne kotona, Jennie?" kysyi hän. "Juuri niin. Tällä herralla ja minulla on hieman keskusteltavaa hänen kanssaan. Mutta minä ensin. Voitteko viedä hänet pieneen aamuhuoneeseen niin kauaksi aikaa, kun juttelen rouva Champernownen kanssa?"
Ja ikäänkuin varmana tytön vastauksesta Hackdale astui halliin, viitaten toveriaan seuraamaan. Jane Pratt aukaisi läheisen pieneen huoneen oven, väänsi sähkön palamaan ja siirtyi syrjään päästääkseen Bartlettin sisälle. Mutta Hackdale jäi ovelle odottamaan, kunnes tyttö oli poistunut kauemmaksi halliin ja mennyt toiseen huoneeseen. Hän tiesi rouva Champernownen tahtovan tavata häntä heti — ja hetkistä myöhemmin hän jo totteli Jane Prattin viittaavaa kättä ja meni eteenpäin.
Rouva Champernowne oli yksinään salongissa, suuressa ja loistavasti valaistussa huoneessa, jonka ikkunat aukenivat nurmikolle päin. Hän istui leveän ikkunasyvennykseen asetetun kirjoituspulpettinsa ääressä, nähtävästi kirjoittamassa kirjeitä. Hackdale huomasi mennessään huoneen poikki hänen luokseen, ettei kierrekaihtimia eikä verhoja oltu vedetty ikkunan eteen ja että sähkölampuista lähtevät kirkkaat sädekimput valaisivat viheriää nurmikkoa ja puutarhan koristeellisia pensaikkoja. Mutta hän näki tämän kaiken vain vilahdukselta, koska hän melkein heti kohdisti katseensa rouva Champernowneen, jonka silmissä hän huomasi levottomuutta.
"Mitä nyt?" sanoi rouva viitaten läheiseen tuoliin. "Mikä nyt on hätänä?"
Hackdale istuutui, kumartuen hänen puoleensa. "Olen pahoillani, rouva Champernowne", vastasi hän hiljaa, "mutta minun oli pakko tulla luoksenne heti, sillä mielestäni se oli parasta. Muuta en olisi voinut tehdäkään. Sama ikävä juttu, rouva Champernowne. Tarkoitan tuota miestä, josta silloin kerroin teille. Hän on tullut takaisin."
Rouva Champernowne löi kätensä hämmästyneenä yhteen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hän katsoi Hackdaleen hyvin pelästyneenä.
"Tehän sanoitte päässeenne hänestä irti", mutisi hän. "Ikuisiksi ajoiksi!"
"Niin luulinkin", sanoi Hackdale surullisesti. "Koetin parastani, annoin hänelle ne rahat — sataviisikymmentä puntaa — ja lupasin hänelle yhtä paljon sähköteitse heti, kun kuulen hänen nousseen maihin New Yorkissa. Mutta hän ei matkustanut. Tosin en tiedä, mitä hän teki, mutta varmaa on, että hän lähti kaupungista sinä iltana jonnekin. Ja sen paikan täytyy olla jossakin täällä läheisyydessä, koska hän on voinut seurata asioiden kulkua. Hän juuri löysi sen kellon ja antoi sellaisia tietoja, jotka johtivat Chancellorin kahden palvelijan vangitsemiseen. Te olette tietysti kuullut, mitä tapahtui oikeudessa tänä aamuna, vaikka ette siellä ollutkaan."
"Kyllä", vastasi rouva Champernowne. Hän vaikeni hetkiseksi, tarkastellen Hackdalea ja pyöritellen sormuksia lihavissa sormissaan. "Vai hänkö vainusi sen esille?" sanoi hän vihdoin. "Tuoko sama mies?"
"Sama mies juuri!" vakuutti Hackdale. "Hän on vaarallinen, häikäilemätön ja viekas. Hän on saanut tuhannen punnan suuruisen palkinnon, jonka neiti Pretty tarjosi, jos voitaisiin ilmoittaa jotakin hävinneistä kalleuksista. En aavista, kuinka paljon hän tietää asiasta — tietää siitä, mihin hän alussa vihjaisi. Te tiedätte kyllä, mitä tarkoitan. Mutta pelkään hänen tietävän enemmän kuin hän on tähän saakka kertonut. Nyt on kysymys siitä, mitä hän voi kertoa."
"Ettekö voi sitä aavistaa tai laatia jonkinlaista teoriaa?" kysyi rouvaChampernowne levottomasti.
"Kyllä voin", vastasi Hackdale hitaasti, hiljentäen ääntään vieläkin. "Minähän ilmoitin teille silloin tuon miehen kertoneen, että Deane oli pysäyttänyt hänet sinä yönä North Barin läheisyydessä ja mainiten nimenne kysynyt tietä kotiinne. Hän oli kertonut Deanelle, missä huvilanne sijaitsee ja nähnyt hänen lähtevän kävelemään tänne päin. Hän ei silloin myöntänyt sen enempää, ja tietysti minä lahjoin hänet pitämään suunsa kiinni siitäkin. Mutta nyt luulen, rouva Champernowne, että hän seurasi Deanea ja näki hänet seurassanne asuntonne likellä."
Hän katseli rouva Champernownia tarkasti, lausuessaan viime sanansa, ja huomasi hänen levottomuutensa enenevän. Silloin hän alkoi arvailla. Oliko mahdollista…
"Nyt haluaisin tietää", sanoi rouva Champernowne äkkiä, "onko hän kertonut samaa jollekin toiselle kuin teille? Onko?"
"Siitä olen ihan varma", vastasi Hackdale, "ettei hän ole kertonut sitä kellekään. Hän tietää voivansa saada teiltä paljon enemmän kuin keltään toiselta — jos näet se seikka, että Deane silloin tuli tapaamaan teitä ja tapasikin, todella on pidettävä salassa. Onko se välttämätöntä, rouva Champernowne?"
Rouva Champernowne loi häneen oudon, mutta vakavan katseen.
"On!" vastasi hän. "Ihan välttämätöntä!"
"Siinä tapauksessa on suostuttava tuon miehen vaatimuksiin", sanoi Hackdale. "Niin se on. Siitä väitteleminen ei hyödytä mitään, koska hänellä on valta käsissään."
"Mutta mihin se päättyy?" kysyi rouva Champernowne. "Jos hänelle annetaan enemmän, ilmestyy hän jälleen jonkun ajan kuluttua näkyviin. Siis jatkuvaa kiristystä. Jos hänet voitaisiin vaientaa kerta kaikkiaan…"
"Siihen keksitään ehkä jokin keino", huomautti Hackdale. "Olen ajatellut asioita tullessani tänne. Mutta sallikaa minun ensin kysyä teiltä erästä asiaa. Tehän tunnette minut, rouva Champernowne, ja tiedätte myös, että olen koettanut auttaa teitä parhaan kykyni mukaan tässä asiassa. Tuntuuko teistä kokonaan mahdottomalta, että menisitte poliisin, poliisimestari Mellapontin, luo ja kertoisitte hänelle, mitä tiedätte tästä asiasta, päästäksenne täydellisesti eroon koko jutusta? Ikuisiksi ajoiksi, että voisitte näpsäyttää sormianne kiristäjälle? Ajatelkaa nyt, rouva Champernowne."
Rouva Champernowne oli vaiti. Hackdale ei voinut sanoa ajatteliko hän vai eikö. Hän alkoi sivellä sormillaan edestakaisin imupaperia edessään, siirtäen katseensa sormistaan Hackdaleen ja Hackdalesta sormiinsa. Hänen silmäinsä ilme muuttui oudoksi, ja sitten hän alkoi puhua.
"Ihan mahdotonta!" sanoi hän kovalla, väkinäisellä äänellä. "Se mies on ostettava! Kerta kaikkiaan. Mutta toivoisin olevani täysin varma…"
"Varma mistä, rouva Champernowne?" kysyi Hackdale hänen vaietessaan.
"Soisin voivani olla ehdottomasti varma siitä, ettei kukaan muu tiedä, mitä se mies tietää", vastasi hän. "Jos vain voisin olla varma siitä…"
"Minun mielestäni voitte olla täydellisesti varma, ja siihen on hyvin yksinkertainen syy", huomautti Hackdale. "Minä ainakin olen varma."
"Mistä syystä ja miksi olette tullut tänne?"
"Seuraavasta", vastasi Hackdale luottavaisesti naurahtaen. "JosSouthernstowessa vain olisi joku, joka tietäisi, mitä hänkin tietää,olisi jo aikoja sitten koetettu saada neiti Prettyn tarjoama palkinto.Ei, rouva Champernowne, hän on ainoa, joka sen tietää, ja ainoa vaara."
"Silloin hänet on ostettava", toisti rouva tiukasti. "Mutta kuinka voimme saada varmuuden hänen jatkuvasta vaikenemisestaan? Te viittasitte johonkin mielipiteeseenne. Millainen se on?"
"En neuvoisi antamaan hänelle suurta rahasummaa", sanoi Hackdale. "Hän voisi tuhlata sen ja sitten vaatia enemmän. Mielipiteeni on se, että hänelle annettaisiin jonkinlainen eläke tai elinkorko — niin ja niin paljon vuodessa."
"Koko hänen elämänsä ajaksiko?" kysyi rouva Champernowne.
Hackdale katsoi häneen merkitsevästi.
"Eläessään hän voi kertoa milloin tahansa samat asiat kuin nytkin", sanoi hän. "Niin, elinkorko on luvattava hänelle koko hänen elämänsä ajaksi."
"Kuka se mies on?" kysyi rouva Champernowne äkkiä.
"James Bartlett", vastasi Hackdale. "James Bartlett."
Rouva Champernownen ilme vääristyi inhosta.
"Bartlettko?" huudahti hän. "Mutta hänhän on juoppo! Ja juoppo lörpöttelee."
Mutta Hackdale pudisti päätään.
"Hän oli kyllä sellainen ennen", sanoi hän, "mutta nyt hän näyttää parantaneen tapansa ja tulleen hyvin kohtuulliseksi — liiankin kohtuulliseksi, minun mielestäni. Luulen rahojen parantaneen hänet. Hän on nyt luullakseni siirtänyt myötätuntonsa pankkitiliin, jota hän näyttää ainakin haluavan kovin mielellään suurentaa. Ei, jos hänen vaatimuksiinsa suostutaan vihjaamallani tavalla, ei hän puhu. En tunne ainoatakaan täkäläistä, joka olisi niin hyvin selvillä omista eduistaan kuin hän nykyään."