The Project Gutenberg eBook ofLukkoneulaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: LukkoneulaAuthor: J. S. FletcherTranslator: Väinö NymanRelease date: November 21, 2021 [eBook #66783]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKKONEULA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: LukkoneulaAuthor: J. S. FletcherTranslator: Väinö NymanRelease date: November 21, 2021 [eBook #66783]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
Title: Lukkoneula
Author: J. S. FletcherTranslator: Väinö Nyman
Author: J. S. Fletcher
Translator: Väinö Nyman
Release date: November 21, 2021 [eBook #66783]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUKKONEULA ***
Kirj.
J.S. Fletcher
Englanninkielestä suomentanut ["The Safety Pin"]
Väinö Nyman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.
I. Kolmastoista asiakas.II. Kuinka oli vuoteen laita?III. Hiekkakuoppa.IV. Lukkoneula.V. Maisemakortti.VI. Sopiva hetki.VII. Rako seinässä.VIII. Neiti Prettyn keinot.IX. Toverillisella tuulella.X. Naisten vuoro.XI. Kultakello.XII. Vangitut.XIII. Vieläkin ratkaisematta.XIV. Kumpi kultakaivos?XV. Verhoton ikkuna.XVI. Huomioita ja pyrkimyksiä.XVII. Metsä ja hedelmätarha.XVIII. Mustasukkaisuutta.XIX. Keskeytynyt matka.XX. Rengas renkaassa.XXI. Bartlettin takkamatto.XXII. Pahassa pinteessä.XXIII. Mellapontin valtti.XXIV. Kuinka Simmons valvoi etujaan.XXV. Vihreä laakeripuu.
Kolmastoista asiakas
Shelmore, joka siihen aikaan oli kolmenkolmatta ikäinen, oli toiminut asianajajana juuri kuusi kuukautta, ja ehkä hänellä sen vuoksi olikin kaksitoista asiakasta luettelossaan, koska hän oli ryhtynyt harjoittamaan ammattiaan syntymäkaupungissaan, Southernstowessa. Hän oli valinnut alakseen välitysmiehen hyvin varman ammatin, ja hänen suhteensa asiakkaihin oli edullinen hänelle itselleen; hän tunsi siksi hyvin ammattinsa, että tiesi ensi puolen vuoden kokemukset tyydyttäviksi ja lupaaviksi. Toisella aloittelijalla, jonka konttori oli alempana saman kadun varrella, eräällä entisellä toimistotoverilla, joka oli hyväksytty julkiseksi asianajajaksi samaan aikaan kuin hänkin ja joka käsitteli etusijassa rikosasioita, oli epäilemättä enemmän työtä, mutta vähemmän aineellista hyötyä; hänen konttorissaan kävi ehkä enemmän väkeä, mutta Shelmore piti kuitenkin enemmän oman huoneistonsa arvokkaasta rauhasta, keskustellen siellä asiakkaittensa kanssa niin tärkeistä asioista kuin kiinteistöjen luovuttamisesta tahi ostamisesta.
Hän oli nuorekkaaseen tapaansa hieman ylpeä tästä konttoristaan. Katuoveen oli kiinnitetty kaunis kirkkaaksi kiilloitettu messinkilevy, johon oli kauniisti kaiverrettu:Francis D. Shelmore, asianajaja; ja siltä johtavien portaitten päähän tammioveen oli naulattu toinen samanlainen, pienempi, samanlaisin kirjoituksin. Tämän oven takana sijaitsevassa pimeähkössä huoneessa, joka oli asianmukaisesti täynnä papereita, pergamenttirullia ja metallirasioita, istui Shelmoren ainoa konttoristi, ovela, tarkkaavainen ja varhain kehittynyt Simmons Hackdale-niminen nuorukainen ja erään sisemmän, vihreällä verholla peitetyn oven takana istui Shelmore itse sievästi ja hyvällä maulla kalustetussa ja koristellussa yksityiskonttorissaan.
Aina kun joku noista kahdestoista asiakkaasta sattui tulemaan, työskenteli Shelmore kovasti, ja asiakas sai odottaa hieman, konttoristin määrätessä odotusajan pituuden sen mukaan, millaiseksi hän arvosteli asiakkaan arvon ja merkityksen. Mutta sanoaksemme suoran totuuden, Shelmorella oli paljon joutoaikaa, ja se oli hänelle suureksi kunniaksi, että hän käytti siitä osan lisätäkseen omia lakitietojaan ja osan opettaakseen ilman erikoista sopimusta palvelukseensa ottamalleen konttoristille lakia.
Shelmore, joka oli ollut melko täsmällinen poikaiästään asti, oli vieläkin hyvin säännöllinen. Hän saapui konttoriinsa joka aamu juuri kymmentä minuuttia vaille kymmenen, valmistautuen poistumaan sieltä joka ilta kymmentä minuuttia vaille viisi. Hän oli valmis lähtemään sieltä nytkin — tavattoman kauniin syyskuun viime viikon keskiviikko-iltana. Hän oli siivonnut pöytänsä, pannut kirjansa syrjään, pukenut ylleen päällystakkansa ja pannut hatun päähänsä; hänen kovaksi kierretty sateensuojansa oli valmiina otettavaksi mukaan, ja sen vieressä oli sievästi taitettuTimes, valmiina vietäväksi kotiin tädille, neiti Olivia Chaunceylle, jonka kanssa hän asui vanhanaikaisessa talossa Southernstowen vanhimmassa kaupunginosassa. Hän seisoi ikkunan vieressä vetäen sormikkaita käsiinsä täsmällisin liikkein ja katsellen samalla siitä avautuvaa näköalaa. Hän oli tehnyt nämä samat temput joka ilta kuutena kuukautena eikä se olisi saattanut häntä lainkaan toivottomaksi, jos joku erehtymätön profeetta olisi ennustanut, että hän tulee tekemään samoin joka ilta vielä monena pitkänä vuonna. Hänhän ei muuta toivonutkaan kuin hyvin sovitettua, tyyntä ja järjestelmällistä elämää, missä huominen olisi eilisen kaltainen.
Ja kuitenkin juuri tällä hetkellä, jos Shelmore vain olisi tiennyt sen, sattui läheisyydessä asioita, jotka eivät kuuluneet lainkaan hänen alaansa ja jotka tulisivat häiritsemään hänen säännöllistä päivittäistä elämäänsä. Kun hän seisoi siinä katsellen kylmästi ikkunasta, näki hän jotakin, mikä ainakin kiinnitti hänen huomiotaan, ellei se juuri kiihdyttänytkään häntä. Hänen konttorinsa sijaitsi nurkkakorttelissa, ja sen ikkunoihin näkyi suuri ala vanhinta kaupungin puolta ja täydellisesti vanhanaikaisen Chancellor-hotellin julkipuoli. Ja Shelmoren huomio kiintyi erään tytön nopeaan ilmestymiseen hotellin pihan portille. Siinä tyttö pysähtyi sekunniksi tai pariksi kivitykselle ja katseli epäröiden ja kysyvästi ympärilleen, kuten ihmiset tekevät nähdessään outoja esineitä tai kohtauksia. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, ja Shelmore oli aivan varma siitä, että hän oli nuori ja kauniskin: muuten hän oli hienosti puettu ja outo paikkakunnalla. Shelmore kummasteli hänen käyttäytymistään tietämättä oikein miksi, mutta nähdessään tytön jälleen katselevan ympärilleen, epäröivän ja sitten äkkiä tulevan kadun poikki häntä kohti, hän sai teoriansa valmiiksi.
"Hän on joutunut johonkin pulaan", mumisi Shelmore, "ja haluaa saada selville jotakin".
Tyttö katosi näkyvistä katukäytävällä kävelevien ihmisten joukkoon, ja Shelmore, saatuaan sormikkaittensa viime sormen haluamaansa kuntoon, otti sievästi käärityn sateensuojansa ja yhtä sievästi taitetunTimesinkäteensä ja valmistautui poistumaan päivittäisen työnsä näyttämöltä. Mutta ennenkuin hän ehti avata viheriäverhoisen oven, kuuli hän ääniä konttoristin huoneesta. Hän pysähtyi, ovi aukeni ja Simmons Hackdalen tarkkaavaiset kasvot ilmestyivät näkyviin samalla kun hänen kätensä ojentautui, tarjoamaan hänelle nimikorttia.
"Nuori hieno nainen", sanoi Simmons lyhyesti, "haluaa neuvotella teidän kanssanne".
Shelmore tarttui korttiin koneellisesti, tuijottaen sen sieviin kirjaimiin. Sen oli tietysti antanut sama tyttö, jota hän oli juuri äsken katsellut ikkunastaan. Ja kirjaimet, joihin hän tuijotti, muodostivat luonnollisesti hänen nimensä —Neiti Cynthia Pretty, St. Meliot's Camborne!— Hyväinen aika, Camborne oli ainakin parin-, kolmensadan kilometrin päässä Cornwallissa! Mitä… hän kohotti äkkiä katseensa, nyökäytti konttoristilleen ja vetäen pois sormikkaat käsistään ja ottaen hatun päästään meni pöytänsä taakse kuin johonkin suojaan. Mutta päästyään sinne jälleen hän kohdisti katseensa oveen…
Kun Simmons Hackdale ohjasi neiti Cynthia Prettyn huoneeseen, sai Shelmore hänestä yleisvaikutelman. Hän oli pitkä, solakka ja notkea, siis ensi otaksuman mukainen, ja kieltämättä viehättävä. Shelmore ei ollut varma siitä, oliko tytön tukka keltainen, tummankeltainen vaiko hieman punertava; hän ei ollut oikein varma tytön silmistäkään, olivatko ne siniset vai sinipunervat, mutta kaikissa tapauksissa valaisi tytön koko olemus konttoria. Ja tyttö oli nuori, ehkä yhdeksäntoista- tai kaksikymmenvuotias; Shelmore ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta nuori hän ainakin oli. Ja äkkiä Shelmorekin tunsi itsensä hyvin nuoreksi, vieläpä hieman vähäpätöiseksi, sillä nähdessään hänet neiti Cynthia Pretty huudahti tahtomattaan.
"Ah!" sanoi hän pysähtyen oven ja pöydän väliin. "Oletteko te herra Shelmore, jonka nimi on katuovessa? Oletteko todellakin? Ah, te näytätte niin hirveän nuorelta ollaksenne asianajaja, jollaista minä juuri tarvitsen."
"Ehkä minä olen vanhempi kuin miltä näytän", vastasi Shelmore saaden takaisin tyyneytensä. "Ja minä vakuutan teille, että olen melko oppinut. Ettekö halua istuutua ja kertoa minulle…"
Hänen vieraansa vaipui lepotuoliin, johon hän viittasi, ristien kätensä syliinsä ja tarkastellen samalla Shelmorea toistamiseen arvostelevasti.
"Te olette todella älykkään näköinen", sanoi hän. "Ja te olette kaikissa tapauksissa mies ja asianajaja, jollaista minä juuri tarvitsen. Olen joutunut pulaan, herra Shelmore — en ainakaan tiedä, mitä olisi tehtävä. Nimeni on Pretty — Cynthia Pretty, kuten näette kortistani. Asun Cambornessa, Cornwallissa, ja omistan siellä puolet eräästä kuuluisasta tinakaivoksesta. Toinen puoli kuuluu yhtiömiehelleni, herra James Deanelle. Herra Deane on myös holhoojani ja uskottuni ja kaikkea muutakin isävainajani määräyksestä, koska minä olen vasta yhdeksäntoista vanha enkä siis täysi-ikäinen. Sanon tämän vain jonkinlaiseksi johdannoksi todellisille tärkeille asioille. Asia on niin, että herra Deane ja minä olemme viime aikoina matkustelleet. Emme kuitenkaan yhdessä, vaan erikseen. Hän on oleskellut Pohjois-Englannissa, sillä hän pitää hyvin paljon vanhoista kartanoista, muinaisesineistä ja niin edespäin. Minä taas olen ollut Bathissa erään entisen koulutoverini luona. Päätimme herra Deanen kanssa tavata toisemme täällä Southernstowessa, Chancellor-hotellisssa, tänään tai tarkemmin sanoen tänään iltapäivällä. Aiomme viipyä täällä muutamia päiviä voidaksemme tutustua paikkaan ja matkustaa sitten Doveriin ja mannermaalle, Hollantiin, Belgiaan, ehkäpä vielä Saksaankin. No niin, minä saavuin tänne Bathista kaikkine tavaroineni noin puoli tuntia sitten ja ajoin suoraan Chancelloriin. Siellä oli jo varattu minulle huone — herra Deane oli varannut sen saapuessaan tänne maanantaina eli toissapäivänä. Mutta herra Deanea itseään ei näy siellä — hän on kadonnut jäljettömiin."
"Jäljettömiinkö?" huudahti Shelmore. "Kuinka ja miksi?"
"Älkää kysykö minulta", vastasi hänen vieraansa. "Minä en tiedä sitä. Nyt saatte kuulla, mitä tuolla kadun toisella puolen naiskonttoristi sanoi. Isäntä ei ollut kotona enkä saanut paljonkaan selville tytöltä, joka näyttää melko tyhmältä ja lyhytnäköiseltä. Hän sanoi herra Deanen saapuneen sinne maanantaina johonkin, aikaan ja kadonneen sitten salaperäisesti seuraavana iltana, eivätkä he ole nähneet häntä sen jälkeen. Ja koska minun mielestäni piti neuvotella heti jonkun kanssa, tulin ulos hakemaan asianajajaa, jolloin näin nimenne, ja — no niin, muutapa minä en tiedäkään."
"Kuinka vanha herra Deane on?" kysyi Shelmore.
"Hän täytti viime kesäkuussa kuusikymmentäkolme vuotta", vastasi neitiPretty.
"Tiedättekö mitään syytä tähän katoamiseen?"
"Jumala varjelkoon, en! Mitä syytä siihen voisi olla?"
"Koska en tunne häntä, en osaa sanoa. Olisikohan se voinut johtua raha-asioista?"
"Herra Deane on varakas mies. Me olemme yhtiötovereita ja molemmat rikkaita."
"Onko hänellä nykyään ollut joitakin kotihuolia? Onko herra Deane naimisissa?"
"Hän on leski. Hänen vaimonsa kuoli minun ollessani pieni tyttönen."
"Onko hänellä lapsia, jokin poika tai tyttö?"
"Ei. Minä olen kuullut hänen sanovan, ettei hänellä ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa."
"Oliko hän tyytyväinen elämäänsä? Eikö hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"
"Koska olen tuntenut hänet lapsuudestani saakka, niin voinpa melkein sanoa, ettei herra Deanella ollut minkäänlaisia huolia eikä vaikeuksia. Hänen luonteensa oli hyvin aurinkoinen ja iloinen."
"Te ette siis tiedä minkäänlaista syytä, miksi hän olisi kadonnut?"
"En ainoatakaan! Tiedän hänen odottaneen hirveän kiihkeästitätämatkaa manterelle, ja viime kirjeessään, jonka häneltä sain — se on täällä laukussani — hän lupaa uskollisesti odottaa minua Chancellor-hotellissa tänään neljän aikaan. Hän on sellainen mies, että hän täyttää mitä tarkimmin sopimuksensa. Herra Shelmore, minä olen ihan varma siitä, että tässä on jotakin vialla."
Shelmore pani hatun päähänsä.
"Minä tulen kanssanne hotelliin, neiti Pretty", sanoi hän. "TunnenBellingin, isännän, ja parasta on, että puhuttelemme häntä heti."
"Kun olin siellä, oli hän jossakin kaupungilla", huomautti neiti Pretty. "Enkä ymmärrä, voiko hänkään tietää sen enempää kuin ettei herra Deane ole ollut siellä maanantai-illasta asti."
"Herra Deanehan on voinut jättää hänelle jonkun sanan, josta ei konttorineiti tiedä mitään", vihjaisi Shelmore. "Belling on kaikissa tapauksissa tarvitsemamme mies, ja tuolla hän juuri meneekin kotiinsa."
Hän vei uuden asiakkaansa vanhan hotellin pihan poikki ja konttorin ohi erääseen yksityishuoneeseen, missä isäntä, iloisen näköinen keski-ikäinen mies, riisui juuri yltään päällystakkaan ja hattuaan. Hän kumarsi kohteliaasti neiti Prettylle, nyökäyttäen sitten ymmärtävästi päätään Shelmorelle.
"Minulle kerrottiin juuri neiti Prettyn saapumisesta ja hänen tekemistään tiedusteluista, minne herra Deane on joutunut", sanoi hän siirtäen tuoleja lähemmäs vierailleen. "Jaha, te olette heti kääntynyt lainopillisen neuvonantajan puoleen, neiti, mutta toivokaamme, ettei se ole tarpeen. Ja kuitenkin se on totta, herra Shelmore, etten tiedä mitään herra Deanesta. Hän ei ole täällä enkä tiedä, missä hän oleskelee."
"Kertokaa minulle vain kaikki, mitä tiedätte", vastasi Shelmore. "Neiti Pretty on luonnollisesti levoton hänen vuokseen ja pelkää hänelle tapahtuneen ehkä jotakin."
"No niin, sir, herra Deane näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka voi täydellisesti pitää huolta itsestään", vastasi isäntä istuutuessaan vieraitaan vastapäätä. "Mutta minä kerron teille kaikki tietoni. Herra Deane saapui tänne luullakseni Lontoosta maanantai-iltapäivällä noin kello neljän aikaan. Hän tilasi itselleen huoneen, numero seitsemännen. Sitten hän tilasi huoneen holhokilleen, neiti Prettylle, jonka sanoi saapuvan tänne keskiviikkona — numero yhdennentoista. Neiti Pretty on nyt tullut, ja huone on kunnossa hänelle. Mutta missä on hänen holhoojansa! Minä en voi kertoa teille muuta kuin tämän: Herra Deanen tavarat vietiin hänen huoneeseensa, ja hän meni sinne itsekin pyytäen tuomaan teetä. Sitten hän tuli syömään päivällistä kello seitsemän aikaan. Sen jälkeen hän tuli luokseni ravintolan tarjoiluhuoneeseen ja kysyi minulta, onko täällä joitakin erityisiä huvittelupaikkoja. Minä kerroin hänelle täällä juuri avatusta elävienkuvien teatterista, jollaista ei ennen milloinkaan ole ollut Southernstowessa ja jota kyllä kannattaa mennä katsomaan. Hän sanoi menevänsä sinne ja lähtikin, tullen takaisin noin kymmenen aikaan tai hieman myöhemmin, jolloin hän pyysi minua juomaan lasillisen kanssaan. Hän saikin sitten viskyä ja soodaa tähän samaan huoneeseen — herra Deane istui juuri tuossa samassa tuolissa kuin nyt te, herra Shelmore. Me keskustelimme teatterista ja nykyään noihin laitoksiin sijoitetuista pääomista. Sitte hän huomautti nähneensä teatterissa erään melko kauniin naisen, jonka hän sanoi istuneen jonkunlaisella kunniapaikalla ja näyttäneen paikalliselta kuuluisuudelta. Minä sanoin hänelle naisen olleen rouva Champernownen, Southerstowen pormestarin. Se kiinnitti suuresti hänen mieltään, ja hän sanoi, että vaikka hän oli kuullut ennenkin puhuttavan naispormestareista, ei hän kuitenkaan ollut milloinkaan nähnyt sellaista virantoimituksessa. Minä kerroin hänelle silloin, että rouva Champernowne on hyvin teräväjärkinen, taitava nainen ja omistaa erään kaupunkimme suurimmista liikkeistä ja että hän tultuaan Southernstoween noin parikymmentä vuotta sitten on aina harrastanut kaikkia kaupunkimme asioita ja toimii nyt jo toista vuotta pormestarina. Sitten keskustelimme jonkun aikaa naisten osanotosta valtiolliseen ja kunnalliseen elämään, ja noin yhdentoista aikaan hän sanoi menevänsä nukkumaan. Me sanoimme toisillemme hyvää yötä portaitten juurella, ja silloin näin hänen viimeisen kerran, herra Shelmore. En ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen."
"Entä palvelijanne?" huomautti Shelmore.
"Ah, niinpä totisesti!" vakuutti Belling. "Sisäkkö näki hänet viimeksi."
"Millaisissa olosuhteissa?" kysyi Shelmore.
"No niin", vastasi isäntä, "muutamien minuuttien, ehkä noin kymmenen tai viidentoista minuutin kuluttua siitä, kun hän oli mennyt yläkertaan, hän soitti sisäkön luokseen pyytäen häneltä lasillisen kuumaa maitoa. Tyttö tuli alas hakemaan sitä hänelle ja kun hän palasi se mukanaan, oli herra Deane, seuraavana aamuna tytöltä saamani selostuksen mukaan, istunut yöpuvussaan lepotuolissa ja lukenut jotakin kirjaa. Hän oli käskenyt tytön tuoda hänelle teetä ja kuivia korppuja juuri seitsemän aikaan seuraavana aamuna. Tyttö sanoi hänelle hyvää yötä mennen tiehensä ja jättänyt hänet sinne maistelemaan kuumaa maitoaan ja lukemaan kirjaansa — ja nyt olette saanut tietää kaikki."
"Hän oli siis täällä ainakin vielä myöhään maanantai-iltana", huomauttiShelmore. "No niin, mutta siirrytään tiistai-aamuun kello seitsemään.Mutta silloin tapahtui?"
"Tiistai-aamuna kello seitsemän sisäkkö vei hänelle teen ja korput", jatkoi Belling. "Koska hänen koputukseensa ei vastattu, meni hän huoneeseen, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Hän otaksui silloin herra Deanen menneen kylpyhuoneeseen, minkä vuoksi hän laski teen pöydälle ja lähti huoneesta, vieden sinne kuitenkin hetkisen kuluttua kuumaa vettä. Herra Deane ei ollut siellä silloinkaan, emmekä ole nähneet häntä milloinkaan sen koommin emmekä kuulleet hänestä mitään. Kuten jo äsken sanoin, näki hänet viimeksi sisäkkö myöhään maanantai-iltana, jolloin herra Deane oli aikeissa mennä nukkumaan tai ainakin oli siihen valmistunut."
"Huomasikohan sisäkkö, oliko vuoteessa levätty?" kysyi Shelmore."Tarkoitan — tiistai-aamua."
"Ah, kyllä! Minä kysyin sitä häneltä, ja hän vastasi myöntävästi. Siinä oli varmasti maattu, sillä kävin siellä itse myöhemmin katsomassa."
Shelmore katsoi neiti Prettyyn, joka kuunteli tarkkaavaisesti keskustelua, kasvojenilmeen alkaessa käydä jo hyvin hämmästyneeksi. Äkkiä hän kysyi Bellingiltä kiireiseen suoraan tapaansa:
"Milloin te kaipasitte holhoojaani ensi kerran?"
Belling katsoi Shelmoreen, hymyillen, näyttäen tahtovan vihjaista, että mies käsittää varmasti tämänkin tilanteen paremmin kuin nainen.
"Niin, neiti", vastasi hän kääntyen kysyjän puoleen, "ehkä minä en huomannut kaivata häntä ennenkuin myöhään aamupäivällä. Meillä oli paljon vieraita eilen aamulla, ja minulla oli sen vuoksi hyvin kiire. Vasta noin yhdentoista aikaan juolahti äkkiä mieleeni, etten ollut vielä tavannut herra Deanea. Silloin kysyin sisäköltä ja sain kuulla kaiken sen, mitä nyt olen teille kertonut. Tyttö otaksui tietysti herra Deanen nousseen varhain ja menneen aamukävelylle ennen aamiaista, kuten niin monet muutkin herrasmiehet tekevät."
"Se tarkoittaa, että hän oli ottanut vaatteet mukaansa", sanoi neitiPretty tiukasti. "Hän ei ole suinkaan poistunut talosta yöpuvussaan.Mutta näkikö kukaan hänen menevän ulos?"
"Niin", huomautti Shelmore nousten tuoliltaan, "siinäpä se onkin: näkikö kukaan hänen menevän ulos? Hänen on täytynyt poistua talosta myöhäisen yön ja varhaisen aamun välillä. Mutta tässä voi turvautua vain yhteen keinoon. Belling, meidän on neuvoteltava poliisin kanssa. Minä näen puhelimen tuolla nurkassa. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että soitan kaupungintalolle? Tällaisessa asiassa ei saa hukata hetkistäkään."
Hän meni lattian poikki puhelimeen ja kääntyi sitten parin minuutin kuluttua seuralaistensa puoleen.
"Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Mellapont tulee tänne itse — poliisimestari Mellapont."
Kuinka oli vuoteen laita?
Hetkisen kuluttua astuikin isännän yksityiseen vastaanottohuoneeseen mies, jota, jos hänellä olisi ollut siviilipuku hienon, tiukan mustaraitaisen, sinisen univormun asemesta, yhdeksän henkilöä kymmenestä olisi luullut siviilipukuiseksi henkikaartilaiseksi. Hän oli melko pitkä, tukeva mies, kasvot olivat päättäväisen älykkäät, ja nyt hän kohdisti tiukan, kysyvän katseen neiti Cynthia Prettyyn samalla kun nyökäytti päätään huolettomasti Bellingille ja Shelmorelle.
"Hyvää iltaa, herra Belling — iltaa, herra Shelmore", aloitti hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee — täältä Chancelloristako on muuan herrasmies hävinnyt ihan jäljettömiin? Oliko hän tämän nuoren neidin holhooja, vai mitä? Niinkö? Kas vain! Millaiset ovat ulkonaiset seikat?"
Hän istuutui lepotuoliin ja kuunteli tarkkaavasti Shelmoren lyhyttä selostusta. Sitten hän kääntyi vilkkaasti isännän puoleen.
"Miksi ette ilmoittanut minulle tästä heti, Belling, kaivatessanne tuota herrasmiestä?" kysyi hän melkein virallisen ankarasti. "Siitä on jo kulunut hyvän joukon toista vuorokautta, kun kaipasitte häntä, ja minä kuulen nyt vasta ensi kerran puhuttavan siitä."
Belling levitti kätensä pudistaen päätään.
"Siinä te olette kyllä oikeassa, herra poliisimestari", vastasi hän, "mutta jos olisitte hoitanut tällaista virkaa niin monta vuotta kuin minä, tietäisitte hotellien vieraiden usein tekevän kummallisia asioita. Minä sain aluksi vain sellaisen käsityksen, että tämä herrasmies oli lähtenyt kävelemään ja mennyt kauemmaksi aikomaansa päämäärää, syönyt aamiaisensa jossakin ja palaisi tavalliseen aikaan välipalalle. Sitten vaivauduin menemään hänen huoneeseensakin ja koska näin hänen nukkuneen vuoteessaan, tuki se ensi otaksumaani. Myöhemmin, kun häntä ei vieläkään kuulunut tulevaksi ja päivä — eilinen — kului pitemmälle, juolahti mieleeni, että herra Deanella on ehkä ystäviä naapuristossa ja että hän on mennyt aamiaiselle heidän luokseen viipyäkseen siellä koko päivän. Ja kuta enemmän aikaa kului, sitä oikeammaksi otaksuin toista mielipidettäni, että hänellä oli ystäviä. Te kai huomaatte tästä —"
"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Mellapont kääntyen neiti Prettyn puoleen. "Onko teidän holhoojallanne joitakin ystäviä tai tuttavia Southernstowessa tai sen ympäristössä?" kysyi hän. "Tarkoitan, teidän tietääksenne?"
"Minun tietääkseni ei", vastasi neiti Pretty. "Minä olen todella ihan varma siitä, ettei hänellä ole. Herra Deane ei ole ennen viime maanantaita milloinkaan käynyt Southernstowessa eikä tunne ketään täällä eikä läheisyydessäkään. Me keskustelimme melko paljon Southernstowesta suunnitellessamme lomaamme. Hän halusi katsella tuomiokirkkoa, vanhoja valleja ja kaikkia vanhoja kirkkoja ja taloja täällä, ja jos hän olisi tuntenut jonkun täkäläisen tai läheisyydessä asuvan, olen varma, että hän olisi maininnut siitä minulle. Sen tiedän, ettei hän ole milloinkaan ennen oleskellut Englannin tässä osassa."
"Tämä näyttää kumoavan toisen teorianne, herra Belling", huomauttiMellapont. "Mutta tehän aioitte juuri huomauttaa —"
"Minä aioin vain sanoa, että herra Deanen poissaolo näytti sopivan siihen, mitä hän kertoi minulle holhokkinsa tulosta", sanoi Belling. "Hän sanoi neiti Prettyn saapuvan tänne vasta keskiviikkona iltapäivällä. No niin, hän voi siis keskiviikon iltapäivään saakka tehdä mitä vain haluaisi, koska hänellä ei sitä ennen ollut mitään sovittua kohtausta, jonka vuoksi tarvitsisi pysytellä sisällä. Onko siis mikään uskottavampaa kuin se, että jos hänellä on ystäviä — minä sanon jos, muistakaa se — täällä tai jossakin läheisyydessä, hän viipyy heidän luonaan, kunnes hänen on aika tulla tapaamaan neiti Prettyä? Minä olin luullakseni oikeutettu ajattelemaan niin. Tänne saapuu useinkin herrasmiehiä, jotka tilattuaan huoneen ja saatuaan tavaransa sinne poistuvat tapaamaan jotakin henkilöä, palaamatta pariin kolmeen päivään. Minä ajattelin tässäkin tapauksessa samoin, luulin hänen menneen tapaamaan jotakin henkilöä ja jääneen hänen luokseen."
"Nuo ovat vain teorioja", sanoi Mellapont. "Puhukaamme nyt selvistä tosiseikoista. Ja peittelemätön totuus on sellainen, että herra Deane oli makuuhuoneessaan, numero seitsemännessä, täällä Chancellor-hotellissa kello yhdentoista aikaan maanantai-iltana ja että hän seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan oli hävinnyt jäljettömiin. Mutta milloin hän siis poistui? Maanantai-iltanako vaiko tiistai-aamuna. Herra Belling, sallikaa minun vaihtaa pari sanaa sen sisäkön kanssa, josta olemme kuulleet puhuttavan. Tuokaa hänet tänne."
Belling poistui huoneesta, ja Mellapont, katsahdettuaan oveen, kumartui neiti Prettyn puoleen.
"Olikohan holhoojallanne ehkä paljonkin rahaa mukanaan?" kysyi hän tyynesti. "Käteistä rahaa?"
"Oli kyllä", vastasi neiti Pretty heti. "Hänellä oli kai paljonkin rahaa, koska aioimme matkustaa mantereelle. Hän otti sitä paitsi aina paljon mukaansa lähtiessään matkoille. Minä tiedän sen, sillä olen usein ennenkin matkustellut hänen kanssaan."
"Entä kalleuksia? Tarkoitan kelloa, ketjuja ja muita sellaisia esineitä", vihjaisi Mellapont. "Arvokkaita jalokiviäkin ehkä?"
"Hänellä oli koko joukko kalliita jalokiviä mukanaan", vastasi neitiPretty. "Voinpa melkein sanoa sitä hänen heikkoudekseen."
"Hm!" mumisi Mellapont katsahtaen Shelmoreen. "Ah, onpa hyvä, että saimme tietää näinkin paljon, vai mitä, Shelmore? Kuten ehkä muistatte, oli maanantaina markkinat, ja silloin tänne aina kokoontuu epäilyttäviä henkilöitä, jotka viipyvät paikkakunnalla myöhään seuraavaan aamuun. Kuitenkin — mutta täältähän sisäkkö jo tuleekin."
Belling palasi tuoden mukanaan nuoren naisen, joka katsoi kysyvästi ja uteliaasti häntä odottaviin henkilöihin, mutta pääasiallisesti kuitenkin poliisimestariin, ja tämä puolestaan katsoi häneen terävästi ja arvioivasti kuin olisi tahtonut arvostella hänen luotettavaisuuttaan.
"Tässä on Mary Sanders", sanoi isäntä. "Hän näki herra Deanen viimeksi."
"Ihan niin", myönsi Mellapont. "Ja mihin aikaan se tapahtui, Mary?"
"Juuri yhdentoista jälkeen maanantai-iltana, sir", vastasi sisäkkö epäröimättä.
"Siis silloin, kun veitte hänelle kuumaa maitoa, näitte hänen olevan aikeissa mennä nukkumaan ja kuulitte hänen määräyksensä, että toisitte hänelle teetä seuraavana aamuna kello seitsemän?"
"Niin, sir."
"Eikä hän ollut huoneessaan seuraavana aamuna seitsemän aikaan teidän mennessänne sinne?"
"Ei, sir."
"Hän ei siis lainkaan juonut teidän sinne viemäänne teetä?"
"Ah ei, sir; teehen ei lainkaan koskettu."
Mellapont vaikeni kokonaiseksi minuutiksi. Sisäkkö, joka näytti maltilliselta valppaalta nuorelta naiselta, katsoi häneen vakavasti. Sitten Mellapont äkkiä kumartui eteenpäin, katsoi tyttöön tiukasti ja pikemminkin kuiskasi kuin ääneen lausui seuraavan kysymyksen:
"Kuinka oli vuoteen laita, Mary? Mitä te siitä tiedätte?"
Sisäkkö säpsähti ja punastui vähän.
"Mitä te oikeastaan tarkoitatte, sir?"
"Tarkoitan, oliko vuoteessa maattu, Mary — oliko vuode sen näköinen?Ollessanne sisäkkönä olette kai kokenut kaikenlaista? Minä huomaanteillä olevan omat mielipiteenne tästä hyvin tärkeästä seikasta.Ilmaiskaa ne minulle, Mary."
Tyttö hymyili hieman, vilkaisten salavihkaa isäntäänsä.
"No niin, sir", sanoi hän, "minä ajattelin todella jotakin, koska ei herrasmiestä kuulunut kotiin ennen aamiaista, ja sen vuoksi tarkastelin lähemmin huonetta ja erittäinkin vuodetta. Luulen, että hän meni vuoteeseen, mutta ei pysynyt siinä. Otaksun hänen hypänneen siitä pois hyvin nopeasti."
Mellapont läimäytti kämmenillä polviansa ja siirsi katseensa hitaasti ja merkitsevästi Bellingistä Shelmoreen ja Shelmoresta neiti Prettyyn.
"Hän luulee herra Deanen menneen vuoteeseen ja nousseen siitä jälleen melko äkkiä", sanoi hän jonkinlaiseen draamalliseen tapaan. "Kuinka tulitte sitä otaksuneeksi, Mary?" jatkoi hän kääntyen jälleen sisäkön puoleen. "Teillä on varmaankin omat syynne?"
"No niin, sir, kun katsoin vuodetta tarkemmin, ei se näyttänyt sellaiselta kuin siinä olisi nukuttu koko yötä", vastasi Mary. "Ylimmäisessä pieluksessa oli vain yksi ainoa kuoppa, ja lakanat olivat ihan suorat ja rypistymättömät. Näytti siltä kuin herra olisi mennyt vuoteeseen, muistanut samalla jotakin, noussut jälleen eikä sitten enää pannut maata."
Mellapont löi jälleen polviinsa.
"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Kerrassaan ihmeellistä! Herra Deane menee vuoteeseen, mutta nousee heti jälleen. Kuulkaas, Mary, te olette varmaankin sellainen tyttö, että pidätte silmänne auki. Kun veitte herra Deanelle kuumaa maitoa, mihin laskitte tarjottimenne?"
"Pukupöydälle, sir; ihan lähelle sitä paikkaa, missä hän istui nojatuolissa lukien."
"Huomasitteko mitään tuolla pukupöydällä? Tietysti huomasitte. Mutta mitä?"
"No niin, sir, en voinut olla näkemättä niitä, koska ne olivat siinä pöydän keskellä. Näin kultakellon ketjuineen, timanttineulan ja muutamia sormuksia — timanttisormuksia, luullakseni."
"Hänellä oli pari arvokasta timanttisormusta", huomautti neiti Pretty.
"Ihan niin", sanoi Mellapont. "Kuulkaahan nyt, Mary, olivatko nuo esineet pukupöydällä teidän mennessänne sinne seuraavana aamuna?"
"Ei, sir; pöydällä ei ollut mitään muuta kuin harjoja, kampoja ja muita sellaisia esineitä. En nähnyt mitään arvokkaampaa."
Mellapont kääntyi, nyökäyttäen pari kolme kertaa Shelmorelle.
"Mikään ei voisi olla selvempää", sanoi hän hiljaisella luottavaisella äänellä. "Herra Deane nousi ja pukeutui, ottipa vielä kalleutensa mukaansa mennessään ulos toissailtana. Mary!"
"Sir!"
"Minä oletan, että teidän tehtäviinne kuuluu pitää huolta tuosta käytävästä tai osastosta tai miksi sitä nyt sanotaankaan, missä makuuhuone numero seitsemän sijaitsee?"
"Kyllä, sir. Se on ensi kerroksessa. Siellä on kuusi huonetta, numerot kolme, viisi ja seitsemän toisella ja nelonen, kuutonen ja kahdeksikko toisella puolen."
"Mihin aikaan lopetitte työnne sinä iltana?"
"Tavalliseen aikaan, sir; puoli kaksitoista."
"Näittekö sattumaltakaan herra Deanen poistuvan huoneestaan?"
"En, sir; varmasti en!"
"Jos otaksumme, että hän olisi halunnut jotakin teidän lopetettuanne työnne, niin keltä hän olisi sen saanut?"
"Kightilta, yövahtimestarilta, sir. Jos makuuhuoneista soitetaan puoli kahdentoista jälkeen, on Kightin vuoro palvella vieraita."
Mellapont kääntyi Bellingin puoleen viitaten kädellään.
"Nyt tulee Kightin vuoro!" komensi hän.
Belling nyökkäsi sisäkölle.
"Lähettäkää Kight tänne, Mary", sanoi hän. "Heti."
Kun sisäkkö oli mennyt, pysyivät kaikki ääneti. Se johtui suurimmaksi osaksi Mellapontin käyttäytymisestä, hän kun risti käsivartensa leveälle rinnalleen, käänsi kasvonsa kattoa kohti ja kohdistettuaan katseensa jotakin todellista tai kuviteltua paikkaa kohti näytti vaipuvan syviin ajatuksiin, palaten maailmaan vasta sitten kun muuan tanakka mies, viheriä esiliina edessä, tuli huoneeseen ja katsoi kysyvästi Bellingiin.
"Poliisimestari haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä, Kight", sanoi isäntä.
Kääntyessään yövahtimestarin puoleen Mellapont ei näyttänyt niin arvostelevalta kuin puhutellessaan sisäkköä. Hän teki ensi kysymyksensä näennäisen huolettomasti.
"Te olette työssä puoli kahdestatoista seitsemään, vai mitä, Kight?" kysyi hän.
"En, sir. Minä olen työssä kello yhdestätoista illalla kello kahdeksaan aamulla."
"Puolen tunnin ero toisaalle ja tunnin ero toisaalle päin. Hyvä on! Te olitte kaikissa tapauksissa työssä maanantai-iltana?"
"Tapani mukaan, sir."
"Tunsitteko herra Deanen, tuon numero seitsemässä asuvan herran?"
"Kyllä, sir. Näin hänen sanovan hyvää yötä herra Bellingille, kun hän meni yläkertaan maanantai-iltana."
"Näittekö hänen tulevan vielä alakertaan samana iltana?"
"En, sir."
"Ettekä varhain seuraavana aamunakaan?"
"En, sir."
"Ette siis nähnyt häntä lainkaan koko yönä?"
"En ole nähnyt häntä vilahdukseltakaan sen jälkeen kun hän meni yläkertaan, sir."
"Olisiko hän voinut tulla alas ja poistua talosta teidän huomaamattanne?"
"Voin tuskin ymmärtää, kuinka se olisi käynyt päinsä, sir. Se olisi varmasti ollut mahdotonta tavallista tietä."
"Miksi — miksi mahdotonta?"
"No niin, sir, isäntä kyllä ymmärtää tarkoitukseni. Katsokaa, tuo vanha ulkopiha on jonkinlainen pääkäytävä talon läpi julkipuolelta takaosaan asti. Kuten tiedätte, päästään julkipuolen portista High-kadulle ja takaportista Sepulchre-kujalle. Molemmat portit lukitaan kello yhdentoista aikaan minun tullessani toimeeni — sen teen ensi työkseni. Minulla on pihan puolivälissä pieni huone, jonka ovi on aina auki. Jos joku haluaa tulla tänne yöllä — tarkoitan myöhäisiä matkustajia, moottoripyöräilijöitä, automiehiä ja muita sellaisia — pitää heidän soittaa minulle ulkopuolelta. Ja jos joku haluaa poistua, pitää minun samoin avata menijälle jompikumpi portti. Hotellista voidaan kuitenkin poistua vaivaamatta minua, jos vain tiedetään, kuinka."
"Ah, täältä voidaan siis päästä kadulle vaivaamatta teitä, Kight?" sanoi Mellapont. "Mutta minkä kautta?"
"Katsokaas, sir; Sepulchre-kujalle johtavassa suuressa portissa on pienempi ovi, joka on kiinni vain säpillä. Jokainen hotellin asukas voi päästä kadulle siitä ovesta, mutta ei pääse jälleen sisään soittamatta minulle."
Mellapont kääntyi Shelmoreen päin nyökäten vakuuttavasti.
"Herra Deane poistui siitä ovesta!" sanoi hän. "Hyvä juttu, mutta milloin? Kight!"
"Sir!"
"Poistuitteko tuona yönä pihalla sijaitsevasta pienestä huoneestanne minnekään kello yhdentoista ja kahdeksan välillä? Kävittekö jossakin talon muussa osassa?"
"Kävin parikin kertaa. Minulla on huoneessani juomia yön varalta. Vein viskyä ja soodaa numero viiteentoista toiseen kerrokseen — se herra oli saapunut kaupunkiin hyvin myöhäisessä junassa. Hän jutteli kanssani muutamia minuutteja."
"Entä toisen kerran?"
"Vein kupillisen kahvia ja vehnäleipää numero viitoseen tänä aamuna kuuden aikaan, sir. Siellä asui muuan moottoripyöräilijä, joka halusi lähteä matkalle varhain."
"Ja viivyitte kummallakin kerralla yläkerrassa muutamia minuutteja?"
"Vain muutamia, sir."
"Ja kuitenkin voi noina muutamina minuutteina kuka tahansa tulla alakertaan huomaamatta ja poistua porttiovesta Sepulchre-kujalle. Niinkö?"
"Mahdollisesti, sir", myönsi Kight virnistellen, "mutta tuskinpa sentään niinkään helposti. Sehän todistaisi, että poistuja tuntee talon, tuon oven ja Sepulchre-kujan. Ja minun tietääkseni tämä herra oli ihan outo paikkakunnalla."
Mellapont nousi tuoliltaan.
"Minä olen joka tapauksessa", sanoi hän kääntyen Bellingin puoleen, "ihan varma siitä, että herra Deane mentyään huoneeseensa maanantai-iltana nousi jälleen heti, pukeutui, tuli alakertaan ja pujahti kadulle Kightin ollessa numero viidessätoista. Nyt on kysymys vain siitä, mihin hän meni ja missä hän oleskelee. Sen selville saaminen kuuluu minun tehtäviini, ja minä panenkin tiedustelut heti alulle. Herra Shelmore, teidän pitää tulla kanssani konttoriini. Neiti Pretty, neuvon teitä rauhoittumaan ja syömään jotakin päivälliseksi. Älkää olko sen hermostuneempi ja levottomampi kuin on luonnollista, sillä koetan tehdä kaikkeni. No niin, herra Shelmore."
Shelmore viipyi vain hetkisen sanoakseen neiti Prettylle, että hän lähettäisi tätinsä, neiti Chaunceyn, tänne illalla, ja poistui sitten Mellapontin kanssa hotellista. Poliisimestari taputti häntä olkapäähän.
"Herra Shelmore", kuiskasi hän, "älkää hämmästykö, vaikka tästä kehittyisikin ikävä juttu. Minä epäilen ryöväyksen, ehkäpä vielä murhankin tapahtuneen. Mutta nyt olen melkoisessa pulassa. Kuten ehkä tiedätte, on Etelä-Walesin suuren hiilityömieslakon vuoksi kaikki vakituiset poliisit viety sinne auttamaan eikä minulla ole käytettävänäni muita kuin ylimääräisiä — siviilimiehiä. Minun on kuitenkin pakko tehdä, mitä voin, ja ensi työkseni aion tutkia koko kaupungin löytääkseni tämän onnettoman vanhan herran. Herra Shelmore, nyt jo vainuan murhaa."
Lausuttuaan tämän synkän ennustuksen hän vei Shelmoren ikivanhan kaupungintalon kellarikerroksessa olevaan poliisikamariin, jossa muuan yksinäinen, pitkä, voimailijalta näyttävä, reipas nuorukainen juuri kiinnitti hihaansa ylimääräisen poliisin raitaista virkamerkkiä.
Hiekkakuoppa
Mellapont astui kiireesti huoneen poikki ja läimäytti sydämellisesti virkamerkillä varustettua käsivartta.
"Tässähän minulla onkin mies, jollaista juuri parhaiten tarvitsen tällä hetkellä", huudahti hän. "Tulkaa konttoriini — molemmat! Tunnette kai Hackdalen, herra Shelmore? Ylimääräisistä poliiseistani on herra Hackdale kaikkein luotettavin — juuri sopiva mies tähän hommaan."
Shelmore tunsi John Hackdalen tarpeeksi hyvin ja hän tiesi hänen olevan varajohtajana Champernownen kangaskaupassa, siinä suuressa liikkeessä, joka oli Southernstowen nykyisen etevän naispormestarin omaisuutta. Tämä Hackdale oli myös hänen oman konttoristinsa, Simmons Hackdalen, vanhempi veli. Mutta hän tiesi Hackdalesta vielä enemmänkin, kuten useimmat muutkin kaupungin alkuperäiset asukkaat. Hän tiesi John Hackdalen ja hänen veljensä Simmonsin jääneen orvoiksi, toisen ollessa seitsemäntoistaja toisen kymmenvuotias, varattomina ja melkein ystävättöminäkin, ja vanhempi oli omilla ponnistuksillaan, saamatta apua muilta, elättänyt ja vaatettanut heitä molempia ja kasvattanut nuorempaa, kunnes Simmons oli tarpeeksi vanha tehdäkseen jotakin puolestaan. Hän tiesi senkin, että John Hackdalea, joka nyt oli kuusikolmattavuotias, sanottiin eteenpäin pyrkiväksi kunnianhimoiseksi mieheksi ja että häntä Champernownen liikkeessä pidettiin varsinaisena tukena ja todellisena johtajana, vaikka hänen vielä oli alistuttava toisen nimellisen johtajan käskyihin.
"Tietysti minä tunnen herra Hackdalen", vastasi hän heidän mennessään poliisimestarin huoneeseen. "Olisihan hyvin kummallista, ellei toinen tuntisi toistaan tällaisessa Southernstowen tapaisessa pienessä pesässä, poliisimestari."
"Ah niin, katsokaa, minähän en olekaan täällä mikään alkuasukas", sanoi Mellapont naurahtaen. "Parin vuoden oleskelu täällä ei ole saanut minua vielä käsittämään paikan pienuuttakaan. Mutta kertokaamme nyt herra Hackdalelle kaikki tapahtumat — hän on ylimääräisten poliisieni paras mies ja voi sitten jutella asiasta muille. Kuunnelkaa minua vain tarkkaavaisesti viisi minuuttia, herra Hackdale."
John Hackdale kuunteli tyynesti, kun Mellapont toisti sen kertomuksen, joka oli esitetty Chancellor-hotellin isännän yksityisessä huoneessa. Shelmore tarkasteli häntä hänen kuunnellessaan, ajatellen itsekseen, että John Hackdale oli luotu johonkin parempaan kuin seisomaan kangaskaupan myyntipöydän ääressä, vaikka tuo pöytä olisi kuinka pitkä, korkea ja leveä tahansa. Eroten veljestään Simmonsista, joka oli laiha ja teräväkasvoinen kettu- tai kärppämäisine ilmeineen, John oli pitkä, solakka ja pulska, ja silmät ja huulet ilmaisivat tyyntä pidättyväisyyttä, mikä olisi ollut hänelle suureksi hyödyksi, ajatteli Shelmore, jos vain olisi ryhtynyt harjoittamaan jotakin vapaata ammattia — hänen omaansa, esimerkiksi. Hackdale oli kieltämättä asianajajan näköinen — Shelmore oli jo näkevinään hänet pukeutuneena vaippaan ja tekotukkaan. Ja hänen ensi huomautuksensa todistikin hänellä olevan lakimiehen älyä.
"Mitä nyt ajattelette tästä?" kysyi Mellapont lopetettuaan kertomuksensa. "Miltä se teistä tuntuu?"
Hackdale käänsi hitaasti katseensa toisesta miehestä toiseen.
"Minusta se tuntuu tällaiselta", vastasi hän. "Ajatelkoonpa tuo nuori neiti mitä tahansa, on hänen holhoojansa ollut Southernstowessa ennenkin."
"Niinkö? Mutta mikä panee teidät niin ajattelemaan?" kysyi Mellapont kiihkeästi. "Mikä?"
"Nähtävästi", sanoi Hackdale, "hän tiesi, että Sepulchre-kujanteelle johtavassa portissa on pieni ovi. Minun tietääkseni tuo ovi on ollut siinä nuoruudestani asti. Kun aluksi rupesin ansaitsemaan elatukseni juoksupoikana, toin monta kääröä Chancelloriin juuri sitä tietä."
"Hyvä!" sanoi Mellapont. "Te siis ajattelette…"
"Minä luulen herra Deanen tunteneen Southernstowen ja jonkun sen asukkaista", vastasi Hackdale. "Oletan hänen äkkiä saaneen päähänpiston lähteä tapaamaan tätä tuttuaan, vaikka jo olikin niin myöhä. Se taasen, ettei hän milloinkaan palannut, on niitä asioita…"
Hän keskeytti katsoen tarkoittavasti seuralaisiaan.
"Mitä tarkoitatte?" sanoi Mellapont tiukasti. "Mitä?"
"Niitä asioita, joista on tarkoilla kyselyillä otettava selko", jatkoi Hackdale. Hän keskeytti jälleen katsoen vielä merkitsevämmin ja tarkemmin poliisimestaria. "Kaiketi hänellä oli rahaa ja kalleuksia mukanaan, koska hän oli matkoilla?" vihjaisi hän.
"Paljonkin — ainakin siitä päättäen, mitä äsken kuulimme", vakuuttiMellapont.
"Maanantaina oli markkinat", huomautti Hackdale. "Kuten tiedätte, pysähtyy kaikenlaista roskaväkeä, eläinkauppiaita, kuokkavieraita ja muita sellaisia, kaupunkiin yöksi, monikin nukkuakseen humalan jälkeen. Jos herra Deane meni ulos puolenyön tienoissa, sanokaamme, johonkin laitakaupungin taloon —"
"Juuri sitä olen minäkin ajatellut!" huudahti Mellapont. "Me emme voi muuta kuin hakea, kysellä ja levittää asiasta tietoja. Tällaisilla pikkukaupungeilla on kuitenkin se etu, että kaikki huhut leviävät täällä tunnissa joka paikkaan. Kertokaa te tästä kaikille, Hackdale, ja samoin tekin, Shelmore. Hackdale, otaksun teidän nyt lähtevän kierroksellenne kaupungin pohjoislaidalle, vai mitä? Kertokaa uutinen jokaiselle tapaamallenne henkilölle, sillä jonkun on varmasti täytynyt nähdä tai kuulla jotakin siitä miehestä."
"Sitä en osaisi väittää", sanoi Hackdale epäillen. "Southernstowen asukkaista menee yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta vuoteeseen kello kymmenen aikaan. Toimiessani ylimääräisenä poliisina olen tuskin tavannut ainoatakaan sielua kaduilla sen jälkeen."
Hän nyökkäsi Shelmorelle ja meni ulos, mutta pysähtyi seuraavaan huoneeseen sanoakseen muutamia sanoja parille ylimääräiselle poliisitoverilleen, jotka olivat juuri saapuneet ja valmistautuivat lähtemään vapaaehtoiselle kierrokselleen. Sitten poistuen poliisiasemalta hän meni kadulle ja kääntyi eräälle kapealle kujanteelle, kaupungintalon sivulle. Tämän kujanteen päässä oli pieni aukio, jonka ympärillä oli vanhoja, puoleksi puusta rakennettuja taloja, ja yhdessä niistä, parin vanhanpiian omistamassa täysihoitolassa, Hackdale asui veljensä, Simmonsin, kanssa. Hän halusi nyt puhutella Simmonsia, koska tiesi Simmonsin parhaiten kykenevän levittämään huhuja, niin että uutinen Deanen kummallisesta katoamisesta olisi puolessa tunnissa tunnettu kaikkialla Southernstowessa.
Hackdale avasi täysihoitolan oven astuen nelikulmaiseen tammella laudoitettuun halliin, jota katon keskeltä riippuva lamppu valaisi. Lampun alla seisoi siistiin iltapukuun pukeutunut mies, joka harjasi huolellisesti oopperahattuaan. Hän oli pitkä ja solakka noin kuusikymmenvuotias mies, joka kai oli ollut hyvinkin kaunis aikoinaan, mutta jonka ulkomuoto nyt oli jollakin tavoin huolellisesti säilytetyn ja taitavasti korjatun raunion näköinen. Hänen nimensä oli Mark Ebbitt, ja Hackdale tunsi hänet, koska hän oli asuintoveri ja vastaperustetun elävienkuvien teatterin johtaja; hän tiesi myös, että Ebbitt oli aikoinaan ollut näyttelijä, joka ei ollut juuri onnistunut urallaan, ja kun Hackdale oikein ajatteli, muisti hän todella, että Ebbitt tullessaan ensi kerran Southernstoween oli kuulunut rähjäisten ja rappiolle joutuneitten ihmisten luokkaan. Mutta nyt hän oli päässyt jaloilleen jälleen ja voi menestyvän huvipaikan johtajana kerran vielä komeilla hienoilla puvuilla ja liinavaatteilla.
He nyökkäsivät toisilleen tuttavallisesti, ja Hackdale pysähtyi aikoessaan mennä omaan huoneeseensa.
"Oletteko kuullut joitakin uutisia?" kysyi hän.
"En niin hiventäkään, poikaseni!" vastasi Ebbitt. "Oletteko te?"
Hackdale kertoi hänelle juuri äsken kuulemansa seikat, ja Ebbitt kuunteli melko välinpitämättömästi asetellessaan huolellisesti oopperahattua päähänsä uunin yläpuolella riippuvan kuvastimen edessä.
"Kadonnut on varmaankin se vieras, jonka näin teatterissamme maanantai-iltana", huomautti hän. "Hän oli pitkähkö, hieno, harmaapartainen, ruskeapukuinen herra, jonka kaulahuivissa huomasin kirotun komean timanttineulankin. Hm, jos vanhahkot herrasmiehet lähtevät keskiyöllä kävelemään maaseutukaupungeissa tuollaisia jalokiviä mukanaan, niin…"
"No niin, kertokaa siitä kaikille tapaamillenne henkilöille tänä iltana. Tahdotteko niin tehdä?" vihjaisi Hackadale. "Julkisuus —"
"Hyvä mies, asia on koko kaupungin tiedossa ennen illallista", sanoi Ebbitt. "Jumala siunatkoon teitä, jos yläkerran papukaija saisi päähänsä lentää ulos ikkunasta, niin luuletteko, etteivät kaikki southernstowelaiset tietäisi sitä viiden minuutin kuluttua? Julkisuuttako? Luottakaa te vain maaseutukaupunkilaisiin siinä suhteessa."
Hän kiersi valkoisen silkkihuivin kaulaansa, antoi vielä oopperahatulleen ylimääräisen sysäyksen oikealle korvalliselle päin ja tepasteli kadulle, jolloin Hackdale, avattuaan hallin vasemmalla puolella oven, meni siihen vierashuoneeseen, jota hän veljineen käytti arkihuoneenaan. Simmons oli siellä teeillallisensa jäännökset edessään, mutta itse syventyneenä tutkimaan suurta lakikirjaa, jonka molemmille puolille hän oli lujasti painanut kyynärpäänsä. Rystysten välistä, joilla hän painoi ohimokaan, hän katsoi Johniin.
"Minulla on sinulle hauskaa tehtävää, Sim", sanoi Hackdale. "Ihan sinulle sopivaa. Sinä aiot tietysti mennä ulos?"
"Ehkä hetkiseksi", vastasi Simmons uteliaan näköisenä. "Mikä nyt on?"
"Näin on asia", vastasi Hackdale. Hän istuutui, riisumatta päällystakkiaan ja hattuaan, ja kertoi veljelleen kaikki saamansa tiedot. "Jos siis aiot mennä kerhoon, voit kertoa sen — voit kertoa sen kaikille. Kerro se kaikille tapaamillesi henkilöille."
Simmons nyökkäsi, ja hänen teräviin silmiinsä ilmestyi miettiväinen ilme.
"Tyttö on varmaankin sama, joka tuli Shelmoren konttoriin tänääniltapäivällä juuri meidän aikoessamme poistua sieltä", huomautti hän."Shelmore meni hänen kanssaan. Hänen nimensä oli Pretty — neitiCynthia Pretty."
"Näyttikö sinusta nimi lainkaan sopivan hänelle?" kysyi vanhempi veli."Oliko hän kaunis?"
"Ehdottomasti!" sanoi Simmons. "Ja hienokin. Minä näin kortista, että hän on kotoisin Cornwallista, mutta uskallan lyödä vetoa viitosesta pennyä vastaan, ettei hän ole saanut pukuaan sieltä erämaasta. Lontoolaista tyyliä päästä jalkoihin asti."
"Hyvä poika", sanoi Hackdale hyväksyvästi, "koeta aina terästää huomiokykyäsi, Sim, niin saat olla varma menestyksestäsi. No niin, minun pitää lähteä kierrokselleni. Tapaan sinut aamiaisella."
Pieni käärö, jonka hän tiesi sisältävän voileipiä, ja pullo, johon hän oli sekoittanut mietoa viskyä ja vettä, oli pantu sivupöydälle, ja työnnettyään ne taskuihinsa Hackdale nyökkäsi veljelleen ja lähti huoneesta. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt talosta julkipuolen ovesta, hän pujahtikin erästä käytävää pitkin takapihalle päästäen siellä irti koiransa, puhdasrotuisen airedale-terrierin, jota naapurit nimittivät Martiniksi. Tämä arvokas apulainen kintereillään hän lähti kävelemään takaisin kaupungintaloa kohti ja sitten siihen Southernstowen kaupunginosaan, jonka järjestyksestä hänen juuri silloin oli huolehdittava.
Mellapont ei ollut syyttä puhunut tämän kaupungin pienuudesta, jonka poliisipäällikkönä hän toimi. Vaikka se olikin niin vanha, että sen asukkaat kerskaillen sanoivat sitä Englannin vanhimmaksi asutuksi kaupungiksi, ja kuuluisa, koska siellä oli muuan Englannin ikivanhoja tuomiokirkkoja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä kaikille muinaistieteen ja sen haarojen tutkijoille, oli se perin mitätön kokonsa puolesta. Se sopi kaikkinensa sitä ympäröivien vanhanaikaisten ja hyvin säilyneiden valliensa kera noin neliökilometrin alalle, ja jokainen voi ihan hyvin kävellä sen päästä päähän ja ympäri tunnissa. Siinä oli vain kolme katua: yksi niistä, High-katu, ulottui sen poikki idästä länteen; toinen, North Bar, High-kadulta kaupungin pohjoisiin valleihin, ja kolmas, South Bar, kaupungin keskustasta etelälaidalle. Näiltä kaduilta haarautui tietysti melkein päämäärättömästi kaikenlaisia kujanteita, pihoja ja käytäviä, jotka olivat niin kapeita ja joiden sisäänkäytävät olivat useinkin nykyaikaisten julkisivujen niin piilottamia, että vain omat asukkaat tunsivat ne. Monella niistä ei ollut edes nimeäkään.
Hackdalen toimintapiiri oli kaupungin pohjoisosassa. Siellä, sitten kun vallit oli sivuutettu, oli paljon komeita taloja — yksityisten maille rakennettuja kartanoita ja huviloita, joiden takana oli aukeata maata. Kaupungin ylhäisimmät perheet asuivat siellä, kuten vapaiden ammattien harjoittajat, kauppiaat ja varakkaat liikemiehet. Hänen omalla työnantajallaankin, pormestarilla, rouva Sophia Champernownella, oli siellä suuri Ashenhurst-niminen huvila, jossa hän asui veljensä kanssa. Tämä oli omituinen, nähtävästi hyvin epäkäytännöllinen, joutilas, ystävällinen ja hyvin puettu herra, jota tavallisesti nimitettiin herra Alfrediksi. Sitä, mikä herra Alfredin sukunimi oli, ei tiennyt Hackdale eikä kukaan muukaan — hän oli yksinkertaisesti vain herra Alfred. Hänestä ei tiennyt kukaan muuta kuin sen, että kun rouva Champernowne ensi kerran saapui Southerhstoween parikymmentä vuotta takaperin ja osti sieltä rappiolle menneen kaupan, josta hän nopeasti kehitti ensiluokkaisen ja nykyaikaisen, Lontoon ja Pariisin kangaskauppoja muistuttavan liikkeen, saapui herra Alfredkin hänen kanssaan ja oli siitä asti viettänyt jonkinlaista loisen tai seuralaisen elämää hänen luonaan.
Hackdale ei ollut hyvinkään kaukana Ashenhurstin portilta, kun muuan mies tuli äkkiä tien poikki ja tervehti häntä. Läheisen lyhdyn valossa hän huomasi tulijan James Bartlett-nimiseksi mieheksi, jonka kaikki southernstowelaiset hyvin tunsivat. Bartlett oli aikoinaan ollut melko varakas, mutta hänen kohtalokas intohimonsa pelata toisella ja kaataa väkeviä ryyppyjä suuhunsa toisella kädellään oli tehnyt hänestä tyhjäntoimittajan, joka eli kädestä suuhun. Mutta vaikka hän olikin tyhjäntoimittaja ja varaton, käyttäytyi hän varmasti ja puhui suunsa puhtaaksi, eikä hän nytkään tuhlannut aikaa sanoessaan, mitä mieleen johtui, kun tapasi John Hackdalen.
"Hei, herra Hackdale!" sanoi hän tuttavallisesti. "Te toimitte siis vieläkin ylimääräisenä poliisina. Uskallanpa sanoa, että toimitatte tehtävänne yhtä hyvin kuin vakinainen poliisikin. Mutta mikä tämä kuulemani juttu onkaan, herra Hackdale? Sanotaan, että Chancellor-hotellissa kaivataan erästä herrasmiestä? Jos asia on niin, voisin luullakseni kertoa teille siitä jotakin."
Hackdale, joka ei olisi halunnut tuhlata minuuttiakaan ajastaan Bartlettille päivänvalossa jollakin Southernstowen kadulla, ei kavahtanut keskustelemasta hänen kanssaan tällaisessa yksinäisessä paikassa osittaisen pimeyden suojassa. Hän vihelsi koiransa luokseen ja pysähtyi.
"Mitä te sitten voisitte kertoa?" kysyi hän puoleksi halveksivasti.
"No niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron senteille", vastasi Bartlett korostaen viimeistä sanaa. "Te olette varovainen nuori mies ja voitte pitää suunne kiinni, jos tarve niin vaatii, enkä minäkään ole mikään hölmö, herra Hackdale. Mutta seikka on sellainen, että kuljeskelin täälläpäin myöhään viime maanantai-iltana — käväisin tapaamassa erästä henkilöä, mutta viis siitä, ketä. Ja juuri kun pääsin North Barille keskiyön tienoissa, kohtasin erään tuntemattoman herrasmiehen. Hän oli pitkähkö, laiha; harmaapartainen, hyvin puettu, sen näin selvästi. Hän pysähdytti minut haluten tietää jotakin. Mitä sanotte siitä, herra Hackdale?"
"Mitä hän tahtoi tietää?" kysyi Hackdale tuntien epämääräisesti, että jotakin tärkeää ja sellaista, mikä jollakin tavoin tulisi koskemaan häntä itseäänkin, oli paljastumaisillaan. "Mitä?"
Bartlett taputti ylimääräisen poliisin käsivartta alentaen äänensä kuiskaukseksi.
"Hän tahtoi tietää, niissä on Ashenhurst-huvila, rouva Champernownen asunto!" vastasi hän. "Juuri sitä eikä mitään muuta."
Hackdale pysyi vaiti. Bartlett puhui epäilemättä Deanesta. Miksi halusi Deane, muukalainen, tavata rouva Champernownea keskiyöllä? Ja kuitenkin…
"Ilmoititteko sen hänelle?" kysyi hän äkkiä.
"Kyllä. Miksi en olisi sitä tehnyt?"
"Lähtikö hän sinne päin?"
"Suoraan, annettuaan minulle viisi shillingiä."
Nyt seurasi toinen vaitiolo, jolloin Hackdale ajatteli tiukasti ja nopeasti. Bartlett keskeytti hänen mietteensä.
"Minä olen ihan varma siitä, että hän oli tuo kaivattu herrasmies, herra Hackdale. Hän tuli tänne päin hakemaan rouva Champernownea eikä häntä ole sen erän jälkeen nähty. Kummallista!"
Hackdale katseli ympärilleen. Tällä rauhallisella tiellä ei ollut ketään näkyvissä eikä kuuluvilla. Hän kosketti Bartlettia olkapäähän.
"Oletteko kertonut tästä jollekulle?" sanoi hän. "Ette siis kenellekään? Kuulkaahan nyt, elkää kertokokaan. Siihen liittyy jokin salaisuus, enkä halua, että rouva Champernownen nimi sekoitetaan juttuun. Pitäkää se omana tietonanne, Bartlett, kunnes tapaan teidät jälleen. Kas tässä!"
Hänellä oli irtonaisia rahoja taskussaan, kultaa ja hopeaa, ja tuskin tietäen, mitä teki, hän otti ne kouraansa ja pudotti ne Bartlettin valmiiseen käteen. Bartlett kiiruhti ne työntämään piiloon samalla kädellä, tarttuen Hackdalen käsivarteen toisella.
"Vaiti on sopiva sana, herra Hackdale!" kuiskasi hän. "Sen takaan, että pidän kieleni kurissa. En hiiskahdakaan…"
Hän katosi äkkiä pimeään, ja Hackdale, tuijotettuaan sille suunnalle hetkisen, lähti kävelemään hitaasti eteenpäin. Hän oli huumaantunut kuulemastaan. Mitä se tarkoittikaan? Hän oli jo joutunut Ashenhurstin läheisyyteen ja katsellessaan huvilan valaistuja ikkunoita arvaili, tietäisikö joku niiden takana oleskeleva… jotakin.
Hän jatkoi matkaansa portin ja huvila-alueen ohi kapealle sivukujanteelle, joka rajoitti rouva Champernownen verkkopallokenttää ja hedelmätarhaa. Ja sieltä hän, seuraten tavallisia jälkiään, kääntyi vanhalle hiekkakuopalle, jota ei ollut pitkiin aikoihin käytetty ja joka nyt oli kasvanut täyteen pensaita ja muita kasveja. Sen poikki hänellä oli lyhyin matka kierroksensa toiseen osaan. Mutta Hackdale ei käyttänyt hyväkseen tätä lyhyttä oikotietä tänä iltana. Airedale-terrieri syöksyi näet pensastoon alkaen ensin murista ja sitten vinkua, ja Hackdale, seurattuaan sitä, kompastui äkkiä miehen ruumiiseen — jäykkään ja liikkumattomaan.
Lukkoneula
Hackdale oli luonteeltaan ja taipumuksiltaan tavattoman tyyni ja harkitseva, ja kun hänen löytönsä aiheuttama ensi säikähdys oli haihtunut, mikä tapahtuikin hyvin pian, tuli hänen luonnollinen malttinsa näkyviin hänen näin jouduttuaan selvittämään vaikeata tilannetta. Hän ei lainkaan epäillyt, että hänen jaloissaan lepäävä ruumis oli sen miehen, joka oli niin salaperäisesti kadonnut huoneestaan Chancellor-hotellista. Hän ei epäillyt sitäkään, että mies oli kuollut. Niin paljon hän tiesi olevan varmaa. Ja toinen, häntä itseään lähemmin koskeva varmuus oli se, että mies lepäsi kuolleena yksinäisessä autiossa paikassa, sadan metrin päässä Ashenhurst-huvilasta, joka oli rouva Champernownen yksityisasunto.
Juuri sen verran valoa, tosin hämärää, oli vielä jäljellä, että Hackdale voi katsella löytöään, mutta hänellä oli taskussaan kapine, jonka avulla voi tarkastella sitä lähemmin. Vaiennettuaan airedale-terrierin parilla hiljaisella sanalla hän otti tyynesti ja hitaasti esille taskulamppunsa ja sytytettyään sen kumartui likelle liikkumatonta olentoa. — Kuollut tietysti, liikkumaton kuin oven naula, — sanoi hän itsekseen, käyttäen kulunutta sananpartta. Ja eräässä mustassa kolossa oli jähmettynyttä verta. Katsottuaan vielä kerran lähemmin hän näki, että kuollutta oli ammuttu päähän juuri korvan taakse, missä näkyi selvä merkki. Eikä hän ollut itse ampunut, koska ei kummassakaan ojennetussa kädessä ollut asetta eikä sellaista näkynyt läheisyydessäkään. Siis murha, selvä murha!
Hackdale suoristautui arvaillen, milloin murha oli tapahtunut. Hän itse oli mennyt tästä ohi melkein samaan aikaan edellisenä iltana, huomaamatta mitään. Mutta sitten hän muistikin, ettei hänellä ollut silloin koiraa mukanaan. Hän olisi nytkin sivuuttanut paikan epäilemättä mitään, ellei koiraa olisi ollut. Mutta oliko mies ammuttu siellä, missä hän nyt lepäsi, vai oliko hänen ruumiinsa laahattu tai kannettu sinne jostakin muualta? Hän valaisi lampullaan maata, tutkien sen pintaa. Vanhan hiekkakuopan pohjalla kasvoi kaikkialla, paitsi pienillä mitättömillä läikillä, lyhyttä sitkeää ruohoa, missä ei juuri voitu erottaa jalanjälkiä, eikä Hackdalekaan niitä nähnyt. Pensaat, joiden välissä ruumis lojui, näyttivät koskemattomilta. Mutta ne olivatkin matalia ja typistyneitä. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, ettei kaksi henkilöä, jotka kävelivät päämäärättä tuossa kuopassa pimeässä, ollenkaan kiinnittänyt huomiotaan näihin polvenkorkuisiin pensaihin eikä niin ollen huomannut poistuneensa siltä mutkittelevalta polulta, jota Hackdale oli aikonut käyttää oikotienään. Ja tietysti siellä oli ollut kaksi henkilöä, joista toinen oli hänen jaloissaan viruva murhattu mies ja toinen murhaaja. Mutta kuka hän oli?
Hän palasi ruumiin luo ja koskematta siihen sormellaankaan vei lamppunsa vieläkin lähemmäksi kuin äsken. Se oli tietysti tuo kadonnut mies. Pitkähkö, laiha, harmaapartainen, yllään hieno ruskea puku — sellaiseksi hänet oli kuvailtu Hackdalelle, joka totesi kuvauksen yksityiskohtien sopivan vainajaan. Kasvot olivat painautuneet hiekkaiseen turpeeseen, niin että hän näki vain osan niistä, mutta ei halunnutkaan sillä hetkellä nähdä enempää. Hän tahtoi tuoda sinne toisia ja erittäinkin Mellapontin, että he voisivat nähdä kaikki samoin kuin hänkin oli nähnyt ensimmäiseksi. Hänellä oli jonkinlainen epämääräinen tieto siitä, että kun ruumis löydetään, ei kukaan saa koskea siihen eikä muutenkaan sekaantua asiaan ennen poliisin tuloa paikalle, ja hän noudatti aina tarkasti käytäntöön otettuja tapoja ja tottumuksia. Mutta äkkiä, kun hän liikutti lamppuaan edestakaisin elottoman ruumiin yllä, hän näki jotakin, mihin samalla hetkellä tiesi haluavansa koskea… eikä ainoastaan koskea, vaan vieläpä nopeasti piilottaakin sen.
Tämä kapine oli lukkoneula — kummallisen muotoinen, messinkilangasta omituiseen tapaan väännetty lukkoneula. Se oli kiinnitetty kuolleen takkiin hieman oikean taskun yläpuolelle, ja Hackdale näki heti, kuinka se oli siihen joutunut. Joko tunkeutuessaan aidan raosta tai kiivetessään aidan yli vainaja oli repinyt uuden hienon takkinsa johonkin naulaan tai muuhun terävään ulkonemaan, saaden siihen pitkän mutkittelevan halkeaman, joka ulottui kankaan ja sisusteen läpi monen tuuman pituudelta. Ja halkeaman laidat oli kiinnitetty yhteen lukkoneulalla, johon Hackdale nyt tuijotti kiihkeämmin kuin tietääkseen ennen mihinkään muuhun esineeseen, ja tuijotusta seurasi katkonainen, tahdoton huudahdus:
"Hyvä Jumala, sekö se on?"
Samalla hetkellä, katsellen salaa ympärilleen kuin olisi tässäkin yksinäisyydessä pelännyt vakoilijaa hän oli aukaissut ja irroittanut lukkoneulan kuolleen takista ja kätkenyt sen kukkaroonsa. Tehtyään sen hän sammutti lamppunsa, mumisi muutamia sanoja koiralleen ja kääntyi takaisin polulle. Mutta ehtimättä vielä astua kymmentäkään askelta hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, koska se tyyneys, jonka hän oli aluksi säilyttänyt, oli haihtunut hänen nähdessään lukkoneulan. Mutta sen täytyi palata, koska hänen piti nyt olla tyynempi kuin milloinkaan ennen. Silloin hän muisti taskupullonsa, jonka sisällön oli määrä riittää hänelle koko yön valvomiseen, mutta jonka hän nyt nielaisi yhdellä kulauksella. Se virkisti häntä, ja päästäen jonkinlaisen huokauksen ja ivallisen naurun välisen äänen hän poistui hiekkakuopasta lähtien kävelemään Ashenhurst-huvilaan päin.
Rouva Champernownen huvila sijaitsi koristellussa ympäristössä. Se oli hieno ja mukava punainen tiilirakennus, tarpeeksi tilava suurellekin perheelle. Hackdalen mielestä liiankin suuri yksinäiselle naiselle, hänen veljelleen ja puolelle tusinalle palvelijalle. Mutta Hackdale tiesi hyvinkin rouva Champernownen varsin rikkaaksi naiseksi, jolla oli varoja tehdä mitä vain halusi, varoja tämän hienon puutarhan ja parin automobiilin ylläpitämiseen, talon valaisemiseen sähköllä ja itsensä ympäröimiseen kaikenlaisella ylellisyydellä, kuten hän tekikin. Ja kuitenkin, kun Hackdale käveli asfaltilla laskettua käytävää julkipuolen ovelle, vaikutti häneen talon kirkkaasti valaistujen ikkunain ja hiekkakuopan pimeyden ja yksinäisyyden vastakohta väkisinkin, vaikkei hän voinut sanoa, miksi. Täällä oli valoa, lämpöä ja elämää, ja siellä, sadan metrin päässä, kolkko kuolema. Oliko talon ja hiekkakuopan välillä jokin yhdysside, ja jos niin oli laita…
Hänen mietteensä katkesivat äkkiä oven avautuessa. Muuan nuori reipas nainen, jolla oli ihan uusi musta puku ja keimaileva hilkka ja esiliina, katsoi häneen hymyillen ujosti. Hackdale, jonka mielestä kohteliaisuus kuului liikemiehen velvollisuuksiin, nosti hattuaan.
"Hyvää iltaa, Jennie", sanoi hän ihmetellen oman äänensä vakavuutta."Onko rouva Champernowne kotona?"
Kamarineito tuli askeleen lähemmäksi tuttavallisesti ja luottavaisesti.
"Rouva on poissa, herra Hackdale", vastasi hän. "Hän on mennyt päivälliselle sir Reville Childerstonen luo — siellä on nimittäin päivälliskutsut. Minä en odota häntä kotiin ennen yhtätoista. Mutta herra Alfred on sentään kotona", lisäsi hän.
"Hyvä! Minäpä keskustelen sitten hänen kanssaan minuutin tai pari", vastasi Hackdale. "Otaksun, ettei hän ole missään työssä."
Tyttö nauroi heilauttaen päätään kuin siten vihjaistakseen, ettei herra Alfred ollut milloinkaan työssä. Hän palasi halliin ja meni Hackdalen edellä eräälle ovelle, jonka hän vetäisi auki koputtamatta siihen lainkaan.
"Täällä on herra Hackdale, herra Alfred", ilmoitti hän yhtä tuttavallisesti kuin äsken oli puhunut vieraallekin. "Hän haluaa keskustella kanssanne hetkisen."
Hackdale astui pieneen ja mukavasti sisustettuun huoneeseen, jonka avonaisessa takassa leimusi ja rätisi iloinen honkavalkea. Ja sen edessä, vaipuneena suuren nojatuolin syvyyksiin, tohveleihin pistetyt jalat ojennettuina tuleen päin, istui herra Alfred, vanhahko laiha mies hienossa aamupuvussaan, ripsukoristeinen samettinen tupakkalakki päässä. Hänen siniset silmänsä näyttivät lempeiltä ja tarmottomilta; suu, jota harmahtuneet viikset tuskin kykenivät peittämään, oli heikkopiirteinen, leuka oli taaksepäin työntyvä ja hymy ystävällinen. Hänellä oli suuri sikaari toisessa jaTimestoisessa kädessään, ja hänen kyynärpäänsä vieressä pöydällä oli viskykarahvi, pullo kivennäisvettä ja puoleksi tyhjennetty juomalasi. Nähdessään Hackdalen hän aluksi viittasi vierastaan näitä virkistyksiä kohti.
"Hei, Hackdale!" sanoi hän. "Kuinka iloinen yllätys! Istuutukaa ja ottakaa ryyppy. Olkaa hyvä ja ottakaa — tuolla sivupöydällä on puhtaita laseja. Ilma on kai näin iltaisin hieman kylmempää, vai mitä?"
"Ei, kiitoksia, herra Alfred", vastasi Hackdale. "Minä toimin nyt ylimääräisenä poliisina enkä siis voi viipyä pitkää aikaa. Rouva Champernowne ei siis olekaan kotona?"
"Hän on päivällisellä sir Revillen luona", vastasi herra Alfred."Siellä on kutsut. Onko mitään tapahtunut?"
"Ettekö ole kuullut mitään uutisia kaupungista tänä iltana?" kysyi Hackdale. "Vai ette. No niin, Chancellor-hotellissa on tapahtunut jotakin kummallista. Muuan herrasmies, joka saapui sinne maanantaina iltapäivällä, on kadonnut — salaperäisesti."