"Pyh, hän on vain luikkinut tiehensä maksamatta laskuaan", huomautti herra Alfred. "Sellaisten salaisuuksien ratkaisu on tavallisesti juuri tämä."
"Ei", sanoi Hackdale. "Hän on tunnettu mies ja varakas. Ja hänen nimensä" — hän keskeytti katsellen tarkasti toisen kasvoja — "on Deane, James Deane."
"Minä en ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä enkä tunne häntä", sanoi herra Alfred. "Ihan tuntematon suuruus. Tunsiko joku kaupunkilaisista hänet?"
"Ei, luullakseni", vastasi Hackdale. "Sitä ei ainakaan ole voitu todistaa. Hän on pitkähkö, laiha, harmaapartainen mies. Minä tiedän teidän kuljeskelevan melko paljon, herra Alfred. Te ette siis ole nähnyt sellaista miestä parina viime päivänä?"
"En tietääkseni, vaikka täällä on kyllä paljonkin sennäköisiä miehiä", vastasi herra Alfred. "Kuvauksestanne päättäen hänen ulkomuotonsa oli melko tavallinen. Etsittekö te häntä?"
"Kaikki etsivät häntä", sanoi Hackdale. "Koko kaupunki jo tähän aikaan."
"Silloin he voivat tulla toimeen ilman teitäkin puoli tuntia", huomautti herra Alfred hymyillen tarkoittavasti. "Istuutukaa nyt tupakoimaan ja ottakaa ryyppy."
Mutta Hackdale kieltäytyi jälleen ja lähti, poistuttuaan talosta, nopeasti kävelemään kaupungintaloa kohti. Hän tapasi erään ylimääräisen poliisitoverin North Barilla ja vei hänet mukanaan poliisiasemalle kertomatta hänelle löydöstään. Päästyään sinne Hackdale astui yksinään poliisimestarin huoneeseen, missä Mellapont istui pöytänsä ääressä selailemassa jotakin asiakirjapinkkaa. Hän sulki oven, kääntyi ja sanoi pari sanaa:
"Löysin hänet!"
Mellapont ponnahti seisoalleen.
"Mitä? Deanenko?" vastasi hän.
"Tietysti — kenenkä muun?" sanoi Hackdale. "Niin."
"Mistä sitten?"
"Tuolta vanhasta hiekkakuopasta Ashenhurstin takaa."
Mellapont tuli askeleen lähemmäksi tuijottaen Hackdaleen. Hän oli hetkisen vaiti.
"Ette suinkaan tarkoita, että hän on kuollut?" kysyi hän jännittyneenä.
"Kuollut hyvinkin", vastasi Hackdale. "Häntä on ammuttu päähän eikä se ole itsemurhakaan, koska ei asetta näkynyt missään."
Mellapont tuijotti häneen vielä toistamiseen vähän aikaa. Sitten hän viittasi tuoliin. "Istuutukaa, Hackdale, ja kertokaa minulle kaikki", sanoi hän. "Älkäähän sentään vielä! Oletteko kertonut tästä jollekin toiselle?"
"En ainakaan vielä", vastasi Hackdale. "Sattui niin…"
Mellapont kuunteli tarkkaavaisesti ja ääneti Hackdalen selostusta tämäniltaisista puuhista. Kertomuksen loputtua hän kysyi suoraan: "Te ette siis tutkinut hänen vaatteitaan?"
"En!" sanoi Hackdale. "En ollenkaan!"
"Sitten ette tiedä, oliko hänet ryöstetty vaiko ei", sanoi Mellapont."Mutta luultavasti on niin tehty. Nyt pitää hakea hänet tänne."
"Eräs asia on myös suoritettava", huomautti Hackdale äkkiä, kun poliisimestari alkoi touhuta. "Tarkoitan jalanjälkiä. En nähnyt niitä, en ainakaan likellä. Mutta minulla olikin vain taskulamppu. Siellä täytyy kuitenkin olla jälkiä jossakin, koska murhaaja tietenkin on mennyt hänen kanssaan tuohon hiekkakuoppaan, olkoonpa ampuja sitten ollut kuka tahansa. Käsitätte kai sen?"
"Ellei häntä ole ammuttu muualla ja kannettu sinne", sanoi Mellapont."Meidän on otettava sekin lukuun."
"Sitä kyllä ajattelin ja tarkastelin sen vuoksi huolellisesti pensaita, joiden välissä hän lepää", vastasi Hackdale. "Mutta en nähnyt merkkiäkään siitä, että hänet olisi kannettu tai laahattu sinne."
"Siis ei minkäänlaista johtolankaa?" virkkoi Mellapont.
"Minä ainakaan en löytänyt mitään", vastasi Hackdale vakuuttavasti. — Mikään, tuumi hän itsekseen, ei voisi taivuttaa häntä puhumaan lukkoneulasta, joka oli hänen kukkarossaan. Se oli hänen oma salaisuutensa ainakin toistaiseksi. "En siis mitään", toisti hän. "Mutta tietysti en osaa sanoa mitään varmaa, koska hän makaa suullaan enkä koskenut häneen — en halunnut, ennenkuin te itse olette nähnyt hänet — mutta luullakseni hänet on ryöstetty, kuten alussa vihjaisittekin."
"Mahdollisesti", myönsi Mellapont. "Lähtekäämme nyt sinne."
Hackdale odotti, kunnes poliisimestari oli kerännyt liikenevät miehet kokoon, ja valmistautui sitten opastamaan heidät hiekkakuoppaan. Mellapont kosketti kadulla häntä käsivarteen.
"Me kaipaamme nyt Chilhamin, poliisilääkärin, apua", kuiskasi hän. "Tehän tiedätte, missä hän asuu — North Barin pohjoispäässä. Menkää kertomaan hänelle ja pyytäkää häntä mukaamme. Hän voisi yhtä hyvin saapua sinne heti kuin myöhemminkin."
Hackdale tapasi Chilhamin leikkaussalissa ja sai hänet tulemaan mukaansa niin ajoissa, että he ehtivät liittyä poliisimestariin ja hänen miehiinsä. Hän johti heidät ääneti pois kaupungista Ashenhurst-huvilan ohi hiekkakuoppaan. Ja pian kohdistuivat puolen tusinan salalyhdyn valot kuolleeseen mieheen. Chilham polvistui, mutta ilmoitti vain sen, mitä Hackdale jo tiesi.
"Häntä on ammuttu pään läpi takaapäin", mumisi Chilham, "ja hyvin läheltä. Kääntäkää hänet selälleen. Katsokaa — hänen päänsä etupuoli on kokonaan ammuttu pois. Murhaajan on täytynyt seisoa ihan hänen takanaan eikä revolveri ole ollut kuin tuuman tai parin päässä murhatun korvasta."
Mellapont, muistaen Chancellorissa kuulemansa tiedot, katseli jotakin muuta. Tosin oli ilmeistä, että Deane oli ammuttu, murhattu, mutta nyt hän halusi tietää miksi. Hän viittasi kuolleen miehen kaulahuiviin, joka oli mitä hienointa lajia.
"Timanttineula on poissa!" sanoi hän, viitaten sitten alemmaksi."Kultaketjut ovat myös poissa. Tutkikaa hänen taskunsa, Watson."
Puhuteltu mies, siviilipukuinen poliisi, työnsi kätensä vuorotellen jokaiseen taskuun, kohottaen sitten äkkiä katseensa.
"Hänen taskuissaan ei ole mitään, poliisimestari. Hänet on ryöstetty niin putipuhtaaksi, ettei hänelle ole edes jätetty nenäliinaakaan!" huudahti hän. "Kaikki taskut ovat tyhjät!"
"Juuri sitä minä odotinkin", mumisi Mellapont. "Tässä ei luullakseni ole suurtakaan salaisuutta. Ryöstö ja murha — ryöstötarkoituksessa tehty murha. Hackdale", jatkoi hän kääntyen selin miehiinsä, "te ette voi toimittaa täällä enää mitään. Kiiruhtakaa sen vuoksi Shelmoren yksityisasuntoon, kertokaa hänelle kaikki yksityiskohdat ja pyytäkää häntä ottamaan tätinsä mukaansa Chancelloriin, kun hän lähtee sinne kertomaan uutista nuorelle neidille. Ja kuulkaahan, käskekää Shelmoren odottaa minua Chancellorissa, kunnes saavun sinne. Meidän on pakko tarkastaa miesraukan tavarat."
Hackdale poistui, tapasi Shelmoren, toimitti asian ja pysytellen sitten tahallaan poissa poliisiasemalta lopetti tehtävänsä sinä yönä kiertelemällä huolellisesti piirissään. Hän palasi kotiinsa keskiyöllä. Ebbittkin oli juuri saapunut ja seisoi oman arkihuoneensa ovella riisumassa yltään päällystakkia ja kaulahuivia. Hän viittasi Hackdalea astumaan sisään ja osoitti viskykarahvia.
"Haluatteko naukun työnne päättäjäisiksi?" vihjaisi hän. "Aioin juuri ottaa itsekin. Oletteko kuullut mitään tuosta kadonneesta miehestä?"
"Kyllä", sanoi Hackdale. "Hänet on löydetty. Murhattu ampumalla ja sitä paitsi ryöstettykin."
"Ryöstettykö?" huudahti Ebbitt. "Ah!"
"Hänellä ei ollut edes nenäliinaakaan", jatkoi Hackdale. "Ja saamiemme tietojen mukaan hänellä oli paljonkin taskuissaan mennessään ulos. Rahaa ja kalleuksia."
"Minähän sanoin teille huomanneeni hienon timanttineulan hänen kaulahuivissaan", huomautti Ebbitt. "Tarkoitan, jos hän vain on sama mies."
"Kuollut on epäilemättä hän", sanoi Hackdale.
Hän joi viskynsä, sanoi hyvää yötä ja meni yläkertaan omaan huoneeseensa. Hänellä oli siellä pieni kassakaappi, joka oli sijoitettu hyllylle komeroon, ja astuttuaan huoneeseen hän avasi sen ensi työkseen. Sitten hän otti kukkarostaan kummallisen muotoisen lukkoneulan ja piilotti sen kassakaapin etäisimpään nurkkaan.
Maisemakortti
Mellapont saapui Chancellorin julkipuolen edustalle juuri kun yövahtimestari oli sulkemaisillaan ovet. Hän pääsi sisään ja teki heti tiukan kysymyksen.
"Onko herra Shelmore täällä, Kight?"
"Hän on isännän kanssa yksityishuoneessa, sir", vastasi vahtimestari viitaten pihalle päin. "Hän sanoi odottavansa teitä, sir."
"Juuri niin", sanoi Mellapont lähtien kävelemään viitattuun suuntaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkkiä kääntyen takaisin. "Kuulkaahan, Kight", jatkoi hän luottavaisesti, "haluan kysyä teiltä erästä asiaa. Ette suinkaan ole kenkäinkiilloittaja, vaikka olettekin yövahtimestari."
"En, sir; täällä on erityinen Marsh-niminen kiilloittaja."
"Ehkä hän ei ole nyt saapuvilla? Vai on — keittiössä? Hakekaa hänet tänne hetkiseksi, Kight. Haluan puhutella häntä."
Vahtimestari meni pihan poikki, pujahti sisään eräästä ovesta ja palasi miehen kanssa, joka käsistään ja esiliinasta päättäen oli jo alkanut puhdistaa kenkiä. Mellapont meni häntä vastaan.
"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Milloin te kokoatte saappaat ja kengät makuuhuoneitten ovilta — iltaisinko vai aamuisin?"
"Kumpanakin aikana, sir", vastasi mies. "Mutta se johtuu hyvin paljon siitä, kuinka paljon hotellissa sattuu olemaan vieraita. Jos se on ihan täynnä, kokoan ne myöhään illalla ja kiilloitan kaikki ne, jotka silloin on pantu ovien edustalle. Mutta jos hotellissa on vain vähän vieraita, en aloita työtäni ennenkuin noin kello viiden tienoissa aamulla."
"Maanantai-iltana, siis toissayönä, muistatte kai sen?" sanoiMellapont. "Kuinka olivat asiat silloin?"
"Hotelli oli ihan täynnä, sir — täällä ei ollut ainoatakaan vapaata huonetta. Tein kierroksen ensi kerran puoli kahdentoista aikaan ja kokosin kaikki näkemäni jalkineet, joita olikin melkoisesti. Vietyäni ensimmäiset paikoilleen kokosin jälleen kaikki muut."
"Voitteko muistaa mitään siitä, mitä oli numero seitsemän oven edustalla?" kysyi Mellapont. "Ajatelkaa nyt tarkasti."
"Kyllä hyvinkin", vastasi mies. "Kun menin sen ohi ensi kerran, oli siinä kaksi paria kävelykenkiä, mustat ja ruskeat. Puhdistin ne samalla kuin muutkin ja vein ne takaisin noin yhden tienoissa yöllä. Ne olivat vielä oven edustalla kello viiden aikaan aamulla mennessäni sen ohi toisen kerran."
Mellapont nyökkäsi, ajatteli hetkisen, sanoi kiitoksia miehelle ja kääntyen sitten pois lähti nopeasti kävelemään isännän huoneeseen. Siellä hän tapasi Shelmoren ja Bellingin, jotka nähtävästi puhelivat tilanteesta. Hän sekaantui heti heidän keskusteluunsa ja toisti mitä juuri oli kuullut.
"Te voitte ehkä luulla, ettei se merkitse mitään", sanoi hän kerrottuaan heille kahdesta kenkäparista, "mutta minä olen siinä näkevinäni paljonkin. Kun tutkimme Deanen ruumista ja vaatteita tänä yönä, huomasin heti jotakin, mikä näytti minusta hyvin tärkeältä. Hän oli poistunut hotellista kiiltonahkakengissä, ohutpohjaisissa patenttijalkineissa. Millaisen johtopäätöksen teette siitä, herra Shelmore? Tehän olette lakimies."
"En ole perehtynyt tällaisiin asioihin", vastasi Shelmore. "Mutta mitä te itse luulette siitä?"
"Minä luulen, ettei hänen aikomuksensa ollut mennä kauvas. Hän tiesi, ettei hänen tarvitsisi poistua käytävältä, ja tiesi myös päämääränsä, jonkin läheisen yksityistalon", vastasi Mellapont riemuiten. "Sanokoonpa yläkerrassa asuva nuori neiti mitä tahansa, Deane tunsi tämän kaupungin ja jonkun sen asukkaan. Meidän on saatava selville, kenet? Nuori neiti ajattelee varmaankin niin, ettei hänen holhoojansa ole ollut täällä milloinkaan ennen eikä siis tunne täällä ketään, mutta… sittenpähän saamme nähdä. Kuinka muuten tuo nuori neiti nyt jaksaa? Onko hän hyvin hermostunut?"
"Hän säikähti aluksi hirveästi, mutta tointui ihmeellisen pian", vastasi Shelmore. "Minun tätini on nyt siellä ja aikoo viipyä hänen luonaan koko yön."
"Teidän tätinne on hyvä ihminen", sanoi Mellapont. "No niin, meidän on tehtävä nuorelle neidille paljon kysymyksiä huomenna. Mutta nyt haluan", jatkoi hän kääntyen isännän puoleen, "tarkastaa tyynesti, mitä se herra-raukka on jättänyt numero seitsemään. Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, emmekä voisi toivoakaan sopivampaa hetkeä. Oletan kaiken olevan rauhallista yläkerrassa, herra Belling? Viekää niin ollen meidät siihen huoneeseen."
Belling vei heidät pihan poikki vastakkaisella puolella sijaitsevaan sisempään halliin ja sitten tammikaiteisia portaita pitkin ensi kerrokseen. Avattuaan numero seitsemän oven hän väänsi sähkön palamaan ja kuiskasi Mellapontille, ettei häntä ja Shelmorea tultaisi häiritsemään ja että he voivat lukita huoneen oven ja tuoda avaimen pois sitten kun olivat lopettaneet tarkastuksensa. Sitten hän poistui heidän luotaan. Mellapont katseli ympärilleen kierrettyään avainta lukossa isännän mentyä.
"Vainaja on ollut täsmällinen ja järjestystä rakastava herra", mumisi hän. "Sen voin nähdä heti."
Shelmore ymmärsi hänen tarkoituksensa. Joko huoneen viimeinen onneton asukas oli jättänyt sen siihen kuntoon tai siivoojatar oli jälkeenpäin käynyt siellä, nyt se ainakin oli uutukaisen siisti. Sivupöydälle oli aseteltu sopusuhtaiseen järjestykseen kaikenlaisia pukeutumistarpeita, toisella pöydällä oli kuva- ja sanomalehtiä siroissa pinkoissa, suuren vaatekaapin raollaan olevasta ovesta näkyi pingoittajille ripustettuja pukuja, ja kaikki muutkin huoneessa olevat esineet näyttivät olevan oikeilla paikoillaan.
"Mitä luulette löytävänne täältä?" kysyi Shelmore, joka ei ollut lainkaan selvillä Mellapontin tähän huoneeseen tekemän vierailun tarkoituksesta. "Jonkin johtolanganko?"
"Sitä ei milloinkaan voi tietää, mitä sattuu löytämään, herra Shelmore", vastasi Mellapont katsellen vieläkin ympärilleen. "Täällä voi kaikissa tapauksissa löytää ja nähdä enemmän kuin keksimme miehen vaatteista. Oletan Hackdalen kertoneen teille, ettei hänellä ollut mitään taskuissaan. Kaikki hänen taskunsa oli tyhjennetty, vieläpä viety nenäliinakin. Tämä viime seikka tuntuu hyvin kummalliselta ja ehkä tärkeältäkin. Miksi murhaaja ryösti kuolleelta sellaisenkin esineen kuin nenäliinan? Mutta niin se vain oli, ettei hänen taskuissaan ollut mitään. Jos hänellä oli ollut rahaa, kalleuksia tai papereita mukanaan, ovat ne kaikki menneet. Tästä muistankin, että mentyämme alakertaan pitää kysyä Bellingiltä paria seikkaa. Mutta katselkaamme nyt ympärillemme. Nämä matkalaukut ensin. Kun joudutte tällaiseen tehtävään, herra Shelmore, aloittakaa aina alusta. Nämä matkalaukut ovat niin hyvää vahvaa nahkaa, ettei nykyaikaan tällaisia enää valmisteta."
Hän avasi ensin toisen ja sitten toisen matkalaukun, jotka oli nostettu jalustalle vuoteen jalkopäähän, mutta molemmat olivat tyhjät.
"Järjestelmällinen ja täsmällinen mies", mutisi Mellapont. "Hän on järjestänyt kaikki tavaransa vaatekaappiin ja lipastoon. No niin, vaatteet ensin. Taskuissa voi ehkä olla joitakin kirjeitä tai papereita."
Vaatekaapissa oli pari pukua ja päällystakki, mutta niiden taskujen tarkastaminen ei paljastanut mitään. Lipastossakaan ei ollut muuta kuin paljon liinavaatteita, trikootavaroita ja muuta sellaista, kaikki sievästi taitettuja ja ladottuja. Mellapont ryhtyi katsastamaan valkoista käsilaukkua, joka oli tuolilla lipaston vieressä.
"Tästä me todennäköisimmin löydämme papereita", sanoi hän. "Eikä tämä onneksi ole lukossakaan. Mitähän täällä sitten onkaan?"
Hän nosti käsilaukun pöydälle juuri sähkölampun alle ja aukaisi sen.Shelmore seisoi hänen vieressään sisällystä tutkittaessa.
"Enimmäkseen vain papereita ja kirjoja", virkkoi Mellapont. "Näyttävät matkaoppailta."
Hän otti sieltä useita mainitsemansa kaltaisia paperikansiin nidottuja kirjoja — kaupunkien, tuomiokirkkojen, kuuluisain raunioiden ja muiden nähtävien paikkojen oppaita. Niiden alla oli kirjoitussalkku, joka sisälsi omistajan nimellä varustettuja kirjelomakkeita. Shelmore huomasi niihin painetun osoitteen samaksi kuin neiti Prettyn nimikortissa. Laukun sivuosastossa oli useita kirjeitä, jotka oli kaikki osoitettu herra James Deanelle eri paikkoihin maata ja joiden allekirjoitus kuului: "Teidän hellä Cynthianne." Toisessa osastossa oli kokoelma hotellilaskuja, sievästi taitettuja ja haalla yhteen puristettuja.
"Ehkä saan selkoa hänen viime matkoistaan näiden laskujen nojalla", huomautti Mellapont katsellen päiväyksiä. "Hän näyttää viime aikoina kiertäneen kaikkialla. Ja tässä on nähtävästi maisemakortteja, joita hän on koonnut matkoillaan. Näkyy olleen oikein kiihkeä keräilijä, paitsi jos hän aikoi lahjoittaa ne nuorelle neidille, joka ehkä on niihin ihastunut."
Hän viittasi käsilaukun vasempaan osastoon, joka oli ihan täynnä maisemakorttikääröjä, kaikki sievästi kuminauhoilla sidottuja ja järjestykseen sovitettuja. Mellapont alkoi poimia laukusta esille näitä kääröjä, huomauttaen samalla, että ne olivat kaikki järjestelmällisesti varustettuja nimilapuilla. Hän alkoi samalla lausua ääneen niiden paikkojen nimiä, joita ne esittivät.
"Nähtävästi hän on ostanut nämä vähitellen", jatkoi hän. "Eikö nuorineiti sanonutkin hänen matkustaneen pohjoiseen neidin itsensä jäädessäBathiin? Juuri niin, ja nyt voimine seurata hänen matkansa suuntaa.Exeter, Bristol, Gloucester, Worcester, Birmingham, Sheffield,Normansholt — missä Normansholt on, herra Shelmore?"
Shelmore oli Mellapontin huomaamatta hieman säpsähtänyt Normansholtia mainittaessa. Muuan hänen kahdestatoista asiakkaastaan, juuri kaupungin ulkopuolella sijaitsevan Childerstonen puistotilan isäntä, sir Reville Childerstone, omisti kiinteimistöjä Normansholtissa ja oli viime aikoina ollut hyvin huolissaan erään sikäläisen vuokraajansa käyttäytymisestä. Hänen oli ollut pakko turvautua siinä asiassa Shelmoren ammattiapuun, minkä vuoksi Shelmore hyvin tunsi tämän paikan nimen. Hän katsahti tutkivasti siihen maisemakorttipinkkaan, jota Mellapont käsitteli.
"Normansholtko?" toisti hän. "Se on Yorkshiressä. Historiallinen vanha kaupunki, jossa on kuuluisa linna ja muuta sellaista."
"Hm, se näyttää olleen hänen kaukaisin pysähdyspaikkansa sielläpäin", sanoi Mellapont jatkaen huolellisesti järjestettyjen pinkkojen kääntelemistä. "Sitten hän näyttää lähteneen etelään. Doncaster, Newark, Peterborough, Stamford, Ely, Cambridge, Lontoo, Dorking ja sitten tänne. Suurenmoinen kierros, herra Shelmore — enimmäkseen vain ikivanhoja paikkoja. Hän oli ehkä hyvinkin kiintynyt muinaismuistoihin. Nyt vilkaisen vain läpi nämä kirjeet nähdäkseni, onko niissä mitään tärkeätä."
Hän otti kirjeet, jotka oli vetänyt esille laukusta, ja istuuduttuaan lähimmälle tuolille alkoi silmäillä niitä hätäisesti. Shelmore halusi pelkästään uteliaisuudesta tietää jotakin lisää siitä paikasta, josta oli kuullut puhuttavan käsitellessään ammattiinsa kuuluvaa asiaa, mutta jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, ja otti laukusta sen maisemakorttipinkan, jossa oli Normansholtin nimi. Päästäen kuminauhan irti hän alkoi katsella niitä yksitellen. Hänen mieleensä juolahti, että Normansholt varmaankin oli mielenkiintoinen ja luonnonihana paikka. Deane oli koonnut sieltä pari kolmekymmentä korttia — normandialaisesta linnasta aukenevia näköaloja, ikivanhoja kirkkoja ja muita muinaisjäännöksiä esittäviä kuvia. Äkkiä Shelmore jäi tuijottamaan erääseen korttiin kovasti ihmetellen ja harkiten.
Se oli väritetty valokuva jostakin, mikä näytti kummallisen vanhan kaupungin vanhanaikaiselta nurkkaukselta. Siinä oli jonkinlainen aukio ja sen keskellä vihreä täplä, josta kohosi pitkä salko. Kaikkialla ympärillä oli omituisia, Jaakko I:n aikaisen tyylin mukaisia taloja. Kortin vasempaan nurkkaan oli painettu sanat:Vappunurmi Normansholtissa. Ja Shelmore tunsi tarpeeksi hyvin vanhoja englantilaisia tapoja tietääkseen, että valokuva esitti paikkaa, missä ennen oli vietetty vanhanaikaisia vappujuhlia, ja että pitkä salko oli viimeisiä ikivanhoja vappuriukuja.
Mutta se ei vielä pannut häntä ihmettelemään ja harkitsemaan. Talojen ympäröimän aukion nurkkauksessa oli eräs muita suurempi rakennus, mahtavammalta ja maalauksellisemmalta näyttävä. Sen katosta ja yhteensullotuista piipuista oli joku, Deane luultavasti, vetänyt lyijykynällä kortin ylälaitaan paksun viivan, joka päättyi yhtä paksuviivaiseen tähteen. Ja kun Shelmore sen näki, tunsi hän erään kysymyksen heräävän vastustamattomasti mielessään:
"Miksi?"
"Niin miksi, sillä enpä osaa muutakaan sanoa?" toisti hän itsekseen. "Miksi Deane oli Normansholtista kokoamiensa viidenkolmatta tai kolmenkymmenen postikortin joukosta valinnut tämän, merkitäkseen juuri tuon talon hyvin selvällä tavalla? Mikä oli hänen vaikutteensa? Miksi hän oli niin tehnyt?"
Hän kääntyi katsomaan Mellapontiin, joka oli syventynyt tutkimaan kirjeitä ja hotellien laskuja. Ja huomatessaan sen Shelmore tarkasti kiireesti, mutta huolellisesti Deanen korttikokoelman alusta loppuun saakka, aloittaen Exeteristä ja lopettaen Dorkingiin, koska se nähtävästi oli ollut viimeinen paikka, missä Deane oli vieraillut ennen tuloaan Southernstoween. Koko joukossa ei ollut muuta merkittyä korttia kuin se yksi, joka oli herättänyt hänessä ihmettelyä. Ja kun hän sijoitteli kortteja takaisin käsilaukkuun, ei hän voinut olla kysymättä itseltään — mitä erityistä mielenkiintoa Deane oli tuntenut kaukaisen Normansholt-nimisen vanhan kaupungin Vappunurmen nurkkauksessa sijaitsevaa taloa kohtaan?
Mellapont nousi äkkiä tuoliltaan ja pani kirjeet ja hotellilaskut takaisin salkkuun.
"Näissä ei ole minkäänlaista valaisevaa, herra Shelmore", sanoi hän. "Hotellilaskuja eikä mitään muuta. Eikä kirjeissäkään, jotka ovat vain nuoren neidin holhoojalleen kirjoittamia iloisia lörpötteleviä juttuja, ole muuta kuin vahvistus Deanen sanoille, että heidän oli määrä tavata täällä toisensa, katsella päivä tai pari paikkakuntaa ja matkustaa sitten mantereelle. Sijoittakaamme nyt kaikki paikoilleen, lukitkaamme huone ja menkäämme sitten alakertaan, koska haluan vielä puhutella Bellingiä."
Belling oli yksityishuoneessaan, jonka ovi oli auki, nähtävästi odottamassa heitä. Mellapont viittasi Shelmorea tulemaan sisään, lukitsi oven ja istuutui.
"Siellä ei ole mitään, mikä kelpaisi johtolangaksi", sanoi hän. "Mutta kuulkaahan nyt, Belling, minä haluan kysellä teiltä vielä muutamia seikkoja. Tehän tiedätte jo, ettei tällä herrasmiehellä löydettäessä ollut lainkaan rahaa, kalleuksia eikä persoonallista omaisuutta mukanaan. Te saitte puhutella häntä maanantai-iltana ja näitte hänellä olevan sekä rahaa että kalleuksia. Mutta näkivätköhän sen muutkin?"
"Kuka tahansa voi nähdä, että hänellä oli hieno timanttineula, kalliit kultaiset kellonketjut ja sormissa pari timanttisormusta!" vastasi Belling. "Tarkoitan, jos vain oli silmät päässä ja katseli häntä."
"Juuri niin", myönsi Mellapont. "Mutta rahaa? Näyttelikö hän ehkä rahojaan? En tarkoita kerskailevasti ja pöyhkeillen, vaan luonnollisesti, kuten muutamat ihmiset tekevät. Tehän tiedätte, että jotkut vetävät rahansa esille, ajattelematta lainkaan, että —"
"Ymmärrän tarkoituksenne", keskeytti Belling. "No niin, hän oli varmasti niitä miehiä, jotka ovat hieman huolettomia siinä asiassa, niin sanoakseni. Hän tuli tarjoilusaliin vähän ennen päivällistä ja pyysi tarjoilijattarelta sherryä ja karvasvettä — olin silloin itsekin siellä ja huomasin hänen vetävän esille kourallisen seteleitä, viitosia, avoimesti ja hakevan niiden joukosta muutamia hopearahoja — hänellä näytti olevan paljon rahaa, seteleitä ja kovaa rahaa, sekaisin taskussaan. Hän teki samoin päivällisen jälkeenkin tullessaan luokseni ja kysyäkseen minulta, mitä huvituksia täällä nyt oli. Maksaakseen silloin pari sikaaria hän veti esille kourallisen rahoja."
"Oliko muitakin vieraita läsnä?" kysyi Mellapont.
"Useita. Tarjoilusali oli täynnä molemmilla kerroilla."
"Paikkakuntalaisia vai muukalaisia?"
"Molempia. Siellä oli useita outoja miehiä. Minä en ainakaan tuntenut heitä, vaikka luullakseni tunnen kaikki southernstowelaiset. Muutamat heistä olivat moottoripyöräilijöitä. Toiset olivat ehkä tulleet tänne markkinoille."
"Ja he voivat nähdä hänen rahansa?".
"He voivat nähdä ne yhtä helposti kuin hänen timanttineulansakin, jos vain katsoivat häneen. Mikään ei estänyt heitä."
Mellapont nousi äkkiä ja toivotettuaan hyvää yötä isännälle meniShelmoren kanssa autiolle High-kadulle.
"Mitä te ajattelette kaikesta tästä, poliisimestari?" kysyi Shelmore suoraan.
Mellapont rykäisi varovaisesti ja vaikka he olivatkin kahden hiljensi sittenkin ääntään.
"Kerron teille mielipiteeni, herra Shelmore", vastasi hän. "Enkä luullakseni tule milloinkaan sitä muuttamaan. Luulen, että herra Deanea pidettiin silmällä ja seurattiin, ja sitten hänet murhasi ja ryösti joku meille vielä tuntematon henkilö, joka tiesi hänellä olevan rahaa ja kalleuksia mukanaan. Niin minä pääasiallisesti ajattelen, vaikka mielessäni on vielä muutakin. Oletan, että herra Deane, huolimatta siitä mitä on sanonut holhokilleen, tunsi jonkun Southernstowessa ja lähti jostakin erityisestä syystä tapaamaan häntä maanantai-iltana. Ja nyt aion käyttää kaiken kykyni saadakseni selville, kuka tuo tuttava on."
Sopiva hetki
Shelmore ei ollut ensimmäinen mies, jolle Mellapont oli näin ilmaissut tulevat toimenpiteensä. Mellapont oli ilmaissut ne vielä pontevammin John Hackdalelle, ja Hackdale oli miettinyt niitä kovasti ennen nukkumaan menoaan ja taas heti herättyään. Mutta Hackdale meni sittenkin seuraavana aamuna työhönsä Champernownen liikkeeseen kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut sen jälkeen kun hän oli poistunut sieltä viiden aikaan edellisenä iltapuolena. Vaikka hän nimellisesti olikin vain varajohtaja, saaden varajohtajan palkan, oli hän todellisuudessa tämän kaupan varsinainen esimies.
Näin pienen kaupungin oloihin verrattuna oli Champernownen liike varsin suuri. Rouva Champernowne, jonka kaikki tiesivät hyvin huomattavaksi naiseksi, oli tarmollaan kehittänyt liikkeen nykyiseen vaurauteensa. Mutta Southernstowessa ei kukaan tiennyt, kuka rouva Champernowne oikeastaan oli. Hän oli ilmestynyt kaupunkiin parikymmentä vuotta sitten, ja ennenkuin kukaan oli osannut aavistaakaan hänen hommiaan, hän oli ostanut rappiolle menneen vanhanaikaisen kangaskaupan, purkauttanut vanhentuneen huoneiston, rakennuttanut ensiluokkaisen nykyaikaisen myymälän ja ympäröinyt itsensä pienellä pätevällä apulaisjoukolla. Southernstowessa oli sellaisiakin, jotka ennustivat rouva Champernownen menettävän rahansa, mutta rouva Champernowne tiesi, mitä teki. Vaikka Southernstowe olikin pieni kaupunki, oli se tavattoman vauras; sen lähimmässä naapuristossa asuvat ihmiset olivat myös varakkaita, sekä ylhäisöön että muuhun herrasväkeen kuuluvat, ja heitä oli siellä niin tiheässä kuin mustikoita. Rouva Champernowne tahtoi tuoda Lontoon ja Pariisin kuosit ihan heidän kynnyksilleen. Ja ennen pitkää huomasivat Southernstoween saapuneet vieraat tuijottavansa hämmästyneinä erääseen myymälään, joka olisi tuottanut kunniaa joko Lontoon Oxford-kadulle tai Pariisin Rue de la Paixille; rouva Champernowne ja hänen liikkeensä edustivat aina uusinta muotia. Ja rouva Champernowne ansaitsi rahaa, saaden kymmenessä vuodessa sellaisen maineen, että hän oli paikkakunnan rikkain nainen, ehkä varakkain kansalainen tällä uudella kotiseudullaan.
Mutta hänellä oli muitakin harrastuksia kuin kauppansa. Hän otti melkoisesti osaa kotikaupunkinsa asioihin, antoi suuria summia armeliaisuuslaitoksille ja edisti kaikkia suunnitelmia asukkaiden olosuhteiden parantamiseksi, niin että ihailevat ja kiitolliset kansalaiset lopulta valitsivat hänet yksimielisesti pormestariksi. Hänen valintansa ja siitä johtuvat velvollisuudet veivät paljon hänen aikaansa, mutta jokainen hänen apulaisensa tiesi, että huolimatta kaikista muista sopimuksista rouva Champernowne tavattiin kauppaliikkeessä yksityiskonttorissaan aina joka aamu tasan kello puoli kymmenen ja että hän seuraavina puolenatoista tuntina piti tarkkaa huolta voidakseen olla varma siitä, että hänen koneistonsa hyvin öljytyt rattaat pyörivät säännöllisesti.
Puoli kymmenen aamulla sen yön jälkeen, jolloin John Hackdale oli löytänyt Deanen ruumiin, hän koputti tämän yksityiskonttorin ovelle ja sai työnantajaltaan käskyn astua sisään. Hän totteli ja näki rouva Champernownen istuvan yksinään pöytänsä ääressä laatimassa juuri jotakin kirjettä, ja kun hän kohotti katseensa, tarkasteli Hackdale häntä terävästi ja tutkivasti. Rouva oli kookas, lihava, kaunis ja hyvin säilynyt nainen, vielä hyvällä puolella viittäkymmentä ja näytti tavallisesti merkkejä perin hyvästä luonteestaan, sopuisasta mielenlaadustaan ja tyytyväisyydestään elämään ylipäänsä. Mutta varajohtajasta näytti tänä erityisenä aamuna, että hän oli väsyneen ja kiusaantuneen näköinen ja että hänen tavallisesti niin terve ihonvärinsä oli hieman vaalennut; hän näytti vähän levottomaltakin ja kun hän puhui, kuulosti hänen äänensä hieman ärtyisältä.
"Mikä nyt on hätänä, herra Hackdale?" kysyi hän. "Onko mitään tärkeätä tapahtunut?"
"Haluaisin keskustella kanssanne muutamia minuutteja, rouvaChampernowne", vastasi Hackdale, sulkien merkitsevästi oven takanaan."Tarkoitan yksityisesti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan."
Rouva Champernownen kynä pysähtyi äkkiä rivin keskelle, ja hän katsoi tarkkaavammin vieraaseensa. Mutta Hackdale vastasi katseella katseeseen.
"Ihan yksityisesti", lisäsi hän.
Rouva Champernowne viittasi pöydän viereiseen tuoliin.
"No niin, mitä teillä sitten on sanottavaa?" kysyi hän hieman tylysti. "Teidän pitää esittää asianne lyhyesti, sillä minun on lähdettävä tärkeään maistraatin kokoukseen kello yhdeltätoista."
"Tämä on paljon tärkeämpää kuin mikään maistraatin kokous, rouva Champernowne", sanoi Hackdale. Hän istuutui pöydän viereen, kumartuen lähemmäksi. "Rouva Champernowne", jatkoi hän, "te olette tietysti kuullut viimeöisen tapahtuman — että muuan mies löydettiin murhattuna vanhasta hiekkakuopasta talonne takaa?"
"Olen kuullut, että sieltä löydettiin joku mies kuoliaaksi ammuttuna", vastasi rouva Champernowne huolettomasti, minkä Hackdale kuitenkin huomasi teeskentelyksi. "En tiedä lainkaan, onko se murha vai itsemurha."
"Murha!" sanoi Hackdale. "Itsemurhasta ei voi olla puhettakaan. Mies on tahallisesti murhattu, rouva Champernowne, ja minä juuri satuin löytämään hänet. Ja se oli hyvin onnellinen sattuma, hyvin onnellinen todella, että minä olin ihan yksinäni löytäessäni hänet. Ja se oli onneksi teillekin, rouva Champernowne!"
Veri kohosi äkkiä rouva Champernownen kasvoihin, saaden ne punastumaan vihasta. Hän teki liikkeen kuin olisi aikonut nousta tuoliltaan, mutta Hackdale jatkoi pudistaen päätään:
"Suureksi onneksi teille, rouva Champernowne, koska löysin hänen puvustaan jotakin. Voitteko arvata, mitä? No niin, tässä se on."
Samalla hän veti esille taskustaan sen kummallisen muotoisen lukkoneulan, jonka oli irroittanut kuolleen miehen takin repeämästä, ja ojensi sen työnantajalleen vasemmalla kämmenellään. Hän siirsi katseensa siitä naiseen eikä hänen tarvinnut muuta kuin vilkaista nähdäkseen, että rouva Champernownen kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi.
"Te kai tunnette tämän, rouva Champernowne?" jatkoi Hackdale hiljaisella tyynellä äänellä. "Tietysti te tunnette. Muistatteko, että maanantaina iltapäivällä tulitte luokseni verhojen osastoon ja näytitte minulle pientä näytelaatikollista näitä neuloja? Te sanoitte saaneenne ne nähtäväksi eräältä mieheltä, joka oli hankkinut niille väliaikaisen lainsuojan, hakeakseen niille sittemmin patentin, ja halusi kuulla arvostelunne niistä, kelpaavatko ne lainkaan kauppatavaraksi. Teidän mielestänne oli tämän keksinnön aate oikein hyvä, ja sitten työnsitte laatikon taskuunne, vieden sen kotiinne. Kuinka on voinut tapahtua, että löysin yhden noista neuloista kuolleen miehen takista? Onhan se ilmeistä! Rouva Champernowne, tuosta kuolleesta miehestä tiedetään vain sen verran, että hänen nimensä on Deane, että hän saapui Chancellor-hotelliin maanantaina ja että hän myöhään maanantai-iltana meni ulos, epäilemättä tapaamaan jotakin henkilöä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin te. Hän oli luonanne silloin illalla jonkun aikaa. Täällä Southernstowessa on muuan mies, jonka voisin saada käsiini kymmenessä minuutissa ja jolta Deane kysyi tietä taloonne maanantai-iltana melkein keskiyöllä. Ja Deane osasikin sitten taloonne, rouva Champernowne. Hän oli siellä jonkun aikaa. Kaiketi hän repi takkinsa tullessaan huvilaanne, ja te annoitte hänelle kummallisen muotoisen lukkoneulan, että hän voisi kiinnittää repeämän laidat yhteen toistaiseksi, kunnes ehtisi korjauttaa takkinsa. Rouva Champernowne, te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että niin on asian laita."
Vaikka rouva Champernowne olikin suuri, voimakas nainen, kuunteli hän kuitenkin ääneti kaikkea tätä, hermostuneesti väännellen sormiaan. Kului hetkinen, ennenkuin hän puhui, mutta silloinkin hän änkytti.
"Kuka — kuka tietää — sen, mistä nyt olette kertonut?"
"Ei kukaan. Ei ainoakaan sielu, rouva Champernowne! Luuletteko minua hölmöksi? Tästä ei tiedä kukaan eikä voikaan tietää, ellen minä puhu."
"Kuka — kuka on se toinen mies, josta puhuitte?"
"Se on minun asiani, rouva Champernowne. Parasta on, ettette sitä kysykään. Antakaa minun pitää huolta hänestä. Minä voin saada hänet vaikenemaan, jos katsotte olevan siihen syytä. Kuulkaahan nyt, rouva Champernowne, olkaamme käytännöllisiä. Kukaan ei tiedä mitään siitä, mitä nyt olen kertonut teille. Mellapont on ihan varma, että Deanea seurattiin ja että hänet sitten murhattiin ja ryöstettiin — että hänet murhattiin niiden rahojen ja kalleuksien vuoksi, joita hänellä epäilemättä oli mukanaan. Sikäli on siis kaikki hyvin — poliisi tulee pysymään siinä olettamuksessa. Mutta Mellapontilla on toinenkin teoria, sellainen, että Deane lähti kaupungille tapaamaan jotakin henkilöä, jonka hän tunsi, ja Mellapont vannoo ottavansa selvän siitä, kuka tämä henkilö on. Mutta hän ei voi, koska hänellä ei ole minkäänlaista johtolankaa. Minä olen ainoa elävä ihminen, jolla on tuo johtolanka — tarkoitan lukkoneulaa, rouva Champernowne. Jos katsotte tarpeelliseksi, että olen tästä koskaan puhumatta, niin voitte olla rauhassa ja yhtä hyvässä turvassa kuin ei tätä milloinkaan olisi tapahtunut. Minä en tiedä, mitä teidän ja vainajan välillä tapahtui, enkä halua sitä tietääkään. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä. Mutta teidät voin pelastaa vastenmielisestä tilanteesta. Antakaa minulle, mitä haluan — silloin ei kukaan saa milloinkaan tietää, että herra Deane lähti kaupungille tapaamaan teitä ja että hän kohtasikin teidät. Juttu päättyy siihen."
Rouva Champernowne katsoi häneen yhtä tarkkaavaisesti kuin kuunteli hänen puhettaan.
"Entä toinen mies?" kysyi hän äkkiä.
"Minä voin saada hänet vaikenemaan", vastasi Hackdale. "Helposti!Rahalla — teidän rahallanne, tietysti."
"Entä te itse?" sanoi rouva. "Te itse?"
Hackdale veti syvään henkeä ja ristien kätensä rinnalleen katseli ympäri huonetta. Kun hän jälleen kääntyi työnantajansa puoleen, hymyili hän kuin mies, josta ehtojen esittäminen tuntuu hyvin miellyttävältä.
"No niin, rouva Champernowne", vastasi hän, "minä olen aina ollut varsin hyvä, rehellinen ja luotettava palvelijanne, ja mikäli muistan, ette ole kertaakaan huomannut minussa mitään vikaa. Niinpä on oman etunne mukaista, että annatte minulle haluamani viran. Tarkoitan tätä: nykyinen johtajanne, herra Bywater, on vanhanaikainen ja hyödytön, meille vain paljaaksi kiusaksi. Antakaa hänelle heti ero eläkkeineen ja tehkää minusta johtaja. Kirjoittakaa päivämääräksi nimitykseni alle viime tammikuun ensimmäinen päivä ja antakaa minulle tuhat puntaa vuodessa — palkka, josta voidaan sitten lähemmin keskustella parin vuoden kuluttua. Kohtuullinen vaatimus, rouva Champernowne, hyvin kohtuullinen."
Rouva Champernownen posket alkoivat saada takaisin entisen värinsä. Hän vaikeni hetkiseksi katsellen Hackdalea ja yhä kiertäen lihavien sormiensa sormuksia.
"Kuinkahan suureen summaan toinen mies tyytyisi?" kysyi hän sitten.
"Pariin sataan puntaan, jos ne annetaan minun haltuuni ja harkiten käytetään", vastasi Hackdale heti. "Se riittää täydellisesti."
Rouva Champernowne nousi pöytänsä äärestä ja mentyään pienen, nurkkaan asetetun kassakaapin luo otti sieltä setelitukon, ojentaen sen Hackdalelle laskematta sitä. Sitten hän otti pöydältä pinkallisen papereita.
"Tulkaa keskustelemaan kanssani toisesta asiasta puoli yhden aikaan", sanoi hän. "Minun on nyt pakko lähteä kokoukseen."
Sanomatta enää sanaakaan hän poistui huoneesta, ja Hackdale pistettyään lukkoneulan toiseen ja setelit toiseen taskuunsa meni työhönsä. Mutta puoli yhden aikaan hän oli konttorissa jälleen. Rouva Champernowne oli juuri tullut huoneeseen ja kun Hackdale sulki oven, ryhtyi hän puhumaan asiasta tuhlaamatta sen enempää sanoja.
"Hackdale, aiotte kai olla rehellinen minua kohtaan tässä asiassa?"
"Minun omat etuni vaativat sitä, rouva Champernowne."
"Minä en tiedä mitään, en niin mitään, kuinka se mies murhattiin", jatkoi rouva. "Ehdottomasti en mitään. Kuitenkin myönnän teille, että puhuttelin häntä silloin illalla. Mutta se on minun asiani miksi. En kuitenkaan halua tulevan sen muiden tiedoksi. Te kai olette ihan varma siitä, ettei juttu leviä teidän eikä toisen miehen välityksellä?"
"Siitä saatte olla ihan varma, rouva Champernowne, ettemme kumpikaan tule sitä levittämään. Mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan omassa talossanne tiedä asiasta mitään?"
"Kyllä. Hän kohtasi minut ulkoportilla, ja siellä keskustelin hänen kanssaan hetkisen. Puhukaamme nyt tästä johtajantoimesta. Minä voin tehdä jotakin vielä parempaa hyväksenne, Hackdale. Istuutukaa kuuntelemaan. Aion mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Olette kai odottanut sitä? No hyvä. Tämä liike muuttuu silloin kauppayhtiöksi, ja minä voin nimittää teidät sen sihteeriksi ja johtajaksi. Keskustelkaamme nyt yksityiskohdista…"
Kun Hackdale poistui liikkeestä syömään päivällistä, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi kasvanut pari tuumaa. Simmons, joka odotti häntä heidän arkihuoneessaan, huomasi heti hänen hyväntuulisuutensa. Hän katseli ihmetellen, kun Hackdale nousi äkkiä pöydästä ja mennen astiakaapille toi sieltä pullon samppanjaa.
"Nyt ei ole sinun syntymäpäiväsi eikä minunkaan", huomautti Simmons.
"Viis siitä, poikaseni!" huudahti John. "Minua on onnistanut mainiosti tänä aamuna. Se on kyllä vielä pieni salaisuus, mutta sinä kuulet kyllä puhuttavan siitä ennen pitkää. Meidän liikkeessämme tulee tapahtumaan suuria muutoksia, Sim, ja minusta tulee sen mahtavin mies."
"Millainen siitä nyt sitten muodostetaan?" kysyi Sim.
Hackdale nauroi. Ne mahdollisuudet, jotka rouva Champernowne oli avannut hänelle, olivat äärettömän paljon edullisemmat kuin hänen omat laatimansa.
"En voi sanoa sitä vielä, poikaseni", vastasi hän. "Mutta jotakin suurta siitä vain tulee, Sim. Enkö ole aina sanonut sinulle, että minusta vielä jolloinkin tulee Champernownen liikkeen pääjohtaja? Mikään ei vedä vertoja mielilauseelleni — pidä aina silmällä omia etujasi! Itse ensin ja viis siitä, mihin muut joutuvat! Sinä et katso taaksesi juoksukilpailuissa, mutta jos sen teet, voi joku toinen kiitää ohitsesi silmänräpäyksessä. Jos vain pidät yhtä hyvää huolta eduistasi Shelmoren luona kuin minä Champernownen, on menestyksesi varma. Minäpä sanon sinulle jotakin, Sim, nyt kun tämä on toteutumaisillaan. Minä maksan puolestasi, että voit tehdä sopimuksen Shelmoren kanssa, ja sitten, jos vain työskentelet kovasti, tulee sinusta muutamissa vuosissa kelvollinen asianajaja. Mitä sinä siihen sanot, Sim?"
Sim höristi korviaan. Hänen terävä katseensa kohdistui veljen lasissa poreilevaan samppanjaan. Mutta se oli vielä yhtä koskematon kuin hänen omansakin, ja John siis teki tämän tarjouksen selvin päin.
"Minä juon sen kunniaksi, John", sanoi hän äkkiä. "Mutta se vie sinulta koko joukon rahaa."
"Minä en siitä välitä, poikaseni, niin kauan kuin vain menestyt, ja se kannattaa", sanoi Hackdale. "No niin, juokaamme sen onneksi, unhottamatta Hackdalein mielilausetta: Pyri aina ensi sijalle! Sim, jos joskus saan vaakunan tai jonkin sellaisen, panen ne sanat siihen mielilauseeksi. Älä välitä milloinkaan muista — itse ensin ja hiiteen kaikki muut!"
"Hyvä!" myönsi Simmons, jatkaen vakavasti syöntiään. "Minä puhun Shelmorelle sopimuksesta, jahka menen sinne takaisin. Koetan kuitenkin tinkiä."
"Tinkiäkö? Kuinka sitten?" kysyi Hackdale.
"Koetan saada hänestä jotakin irti", vastasi Sim viekkaan näköisenä. "Otaksukaamme, että hän on siihen hieman taipuvainen. Minä olen ollut suureksi hyödyksi Shelmorelle. Jos voin kiristää häneltä jotakin, miksi en niin tekisi? Sitenhän voin säästää rahojasi."
Hackdale nyökkäsi, maisteli viiniään ja hymyili.
"Sinä et luullakseni anna pääsi ruohottua, Sim", sanoi hän hyvin tyytyväisenä. "Näytät tietävän täydellisesti, kuinka sinun on pidettävä huolta itsestäsi. Tingi niin paljon kuin vain haluat Shelmoren kanssa. Sinä tunnet kyllä omat etusi."
"Luota minuun", mutisi Simmons. "Minä olen miettinyt niitä jo tarpeeksi kauan."
Hän palasi Shelmoren konttoriin puoli kolme, aikoen puhua asiastaan heti epäröimättä, mutta juuri kun hän oli koputtamaisillaan Shelmoren oveen, soi sisältä kello, ja kun Simmons noudatti sen kutsua, näki hän isäntänsä seisovan pöytänsä vieressä lukemassa jotakin asiakirjaa melko epäilevän tai paheksuvan näköisenä.
"Hackdale", sanoi hän, "neiti Pretty on käynyt täällä. Hän on hyvin päättäväinen nuori neiti, Hackdale — tuollainen, joka haluaa aina kulkea omia teitään — ja sitä paitsi näyttää siltä, että vaikka hän ei vielä olekaan täysi-ikäinen, on hänellä kuitenkin pankissaan suuria summia, jotka hän voi tuhlata mielensä mukaan, ja vaikka hän onkin neuvotellut poliisimestari Mellapontin kanssa tänä aamuna ja vaikka Mellapont on melkein todistanut hänelle, että jotkut tuntemattomat ovat murhanneet hänen holhoojansa saadakseen haltuunsa hänen kalleutensa, ei hän usko sitä, vaan on saanut sellaisen lujan päähänpiston, että joku vihollinen on seurannut Deanea tänne ja murhannut hänet. Ja hän tahtoo välttämättä tarjota palkinnon ja on pyytänyt minua painattamaan ja levittämään sen suuntaisen ilmoituksen. En ymmärrä sen hyötyä ja uskon varmasti Mellapontin olevan oikeassa. Mitä te ajattelette, Hackdale?"
"Kuinka suuri tuo palkinto on?" kysyi Simmons. "Hän on määrännyt sen itse", vastasi Shelmore. "Tuhat puntaa! Hyvin oikullinen nuori neiti! Hän sanoi korottavansa sen kaksinkertaiseksi, ellei tällä saavuteta mitään tuloksia. Minä oletan että meidän on painatettava ja levitettävä se hänen puolestaan?"
"Jos hän vain haluaa, niin miksi ei?" sanoi Simmons.
"Minusta se tuntuu sekä ajan että rahojen tuhlaamiselta", vastasi Shelmore. "Viekää se kuitenkin Pembertonin kirjapainoon ja neuvokaa, kuinka se painetaan ja levitetään. Voihan siitä olla jotakin hyötyä, vaikka epäilenkin sitä. Joku on kuitenkin syyllinen, ja se henkilö on jossakin."
Hän ojensi käsikirjoituksen Simmonsille, ja konttoristi poistui huomauttamatta enää mitään. Laskeutuessaan portaita kadulle, hän kohtasi vanhahkon vastaantulevan herran, jonka tunsi sir Reville Childerstoneksi. Simmons mainitsi hänelle herra Shelmoren olevan konttorissaan ja kiiruhti sitten omista erityisistä syistään toimittamaan asiaansa niin nopeasti kuin suinkin.
Rako seinässä
Pembertonin kirjapaino sijaitsi erään kapean kujan varrella Chancellor-hotellin takana, ja kun Simmons Hackdale kiiruhti sen ovesta sisään, seisoi Pemberton itse, muuan niistä ihmisistä, jotka aina näyttävät huolestuneilta, myymäläpöydän takana järjestäen papereita. Hän kuunteli hieman kiusaantuneen näköisenä Simmonsin selitystä, mitä hän halusi, ja pudisti sitten päätään.
"Minä en voi saada sitä valmiiksi enää tänä iltana", sanoi hän. "En välitä siitä lainkaan, kuinka itsepintainen tuo nuori neiti on. Painatus ja jakelu vie aikaa puolenpäivän tienoihin asti, huomenna, herra Simmons — sen nopeammin en saa sitä mitenkään toimeen."
"Hyvä on", sanoi Simmons. "Kun kaikki otetaan lukuun, ei sillä niin kovin kiirettä olekaan. Entä korjausvedos?"
"Poiketkaa tänne, mennessänne kotiin illalla", vastasi Pemberton."Silloin saatte sen lukea."
Simmons riensi takaisin Shelmoren konttoriin. Hänellä oli siihen omat syynsä. Hän tiesi nimittäin sir Reville Childerstonen olevan nyt kahden kesken Shelmoren kanssa tämän yksityishuoneessa ja halusi kuunnella, mistä he keskustelivat. Hän tiesi myös, kuinka voisi helposti toteuttaa tämän halunsa. Simmonsilla oli luonnollinen taipumus ottaa selkoa kaikesta, mikä koski henkilöitä tai asioita, eikä hän suinkaan olisi häikäillyt kuuntelemasta salaa Shelmoren oven avaimenreiästä, jos se olisi ollut tarpeellista. Mutta ennenkuin Simmons oli ollut viikkoakaan Shelmoren palveluksessa, oli hän huomannut, ettei seinä, joka erotti konttoristin huoneen yksityiskonttorista, ollut täysin ehyt. Siinä oli rakoja, ja koska se alkujaan oli kyhätty vain laudoista, olivat raot aikaa myöten levinneet eivätkä ne kaikki olleet edes hauraan seinäpaperin peittämiä.
Siinä olikin muuan rako niin suuri, että hän voi siitä katsella Shelmoren huoneeseen. Tämän raon peitoksi Simmons oli omalle puolelleen ripustanut vanhan päällystakin, ja Shelmoren puolelta hän oli peittänyt sen paikalliskalenterilla. Ja nyt, noustuaan tyynesti portaita ja livahdettuaan omaan huoneeseensa hiljaa kuin kissa, hän lähestyi heti tätä mukavaa tähystyspaikkaa, työnsi päällystakin syrjään ja painoi korvansa seinään. Hän ei ollut kuunnellut vielä montakaan minuuttia, kun jo tiesi saavansa suoranaisen vahvistuksen erään huhun todenperäisyydelle, joka oli vähitellen levinnyt Southernstowen asukkaiden keskuuteen vähän aikaa sitten — sir Reville Childerstone aikoi naida rouva Champernownen. Sir Reville keskusteli avioliittoehdoista Shelmoren kanssa, joka ilmeisesti teki huolellisia muistiinpanoja hänen toivomuksistaan. Simmons sai selville keskustelusta sen, että häät vietettäisiin piakkoin, ehkäpä jo ennen joulua. Hän sai myös tietää, että rouva Champernowne, tultuaan lady Childerstoneksi, jättäisi Ashenhurst-huvilan ja muuttaisi Childerstonen puistotilalle seitsemän kilometrin päähän kaupungista. Ja sitten seurasi persoonallisia yksityiskohtia, jotka läheisistä syistä kiinnittivät kuuntelijan mieltä vielä enemmän.
"Oletan, ettei rouva Champernowne suostu enää ottamaan vastaan pormestarin virkaa?" sanoi Shelmore keskustelussa sattuneen lyhyen väliajan jälkeen, jonka kuluessa Simmons oli kuullut työnantajansa kynän yhtämittaista rapinaa. "Vai tahtooko hän?"
"Ei", vastasi sir Reville. "Tultuaan lady Childerstoneksi hän vetäytyy yksityiselämään. Minun luullakseni hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvin, Shelmore — ollut ihan väsymätön sen hoitamisessa, vai mitä?"
"Niin, hän on ollut ihmeteltävä pormestari", myönsi Shelmore. "Nyt on epätietoista, löydetäänkö kaupungista sellainen mies, joka kykenee siihen yhtä hyvin kuin hän. Entä liike? Kuinka hän aikoo ratkaista sen pulman?"
"Hän on juuri tehnyt päätöksensä — tänä aamuna", sanoi sir Reville. "Me söimme äsken yhdessä välipalaa Chancellorissa, ja hän ilmaisi minulle päätöksensä. Asia on tietysti vielä yksityinen, mutta en pelkää kertoa sitä teille, niin kuin asianajajan ja asiakkaan välillä on tapana, koska tietääkseni uutinen ei mene sen edemmäksi. Niin, Champernownen liike muutetaan osakeyhtiöksi."
"Ahaa!" sanoi Shelmore. "Hyvä suunnitelma, sir Reville. LadyChilderstone tulee tietysti itse valvomaan sen toimintaa?"
"Epäilemättä. Hän ottaa haltuunsa osake-enemmistön ja toimii ainakin jonkun aikaa johtokunnan puheenjohtajana", myönsi sir Reville. "Itse aion ottaa myös suuren määrän osakkeita ja ruveta yhdeksi tämän uuden yhtiön johtajista, sillä tämä omaisuus on liian suuri laiminlyötäväksi, vaikka se ei tietysti muututtuaan osakeyhtiöksi kaipaakaan päivittäistä ylivalvontaa, kuten nyt rouva Champernownen aikana."
"Siihen tarvitaan ensiluokan toimeenpaneva johtaja", huomautti Shelmore.
"Hän on siellä jo saapuvilla", sanoi sir Reville naurahtaen tyytyväisesti. "Rouva Champernowne itse on opettanut hänelle kaikki liiketemput alusta alkaen. Tarkoitan nuorta Hackdalea — hän on pirteä nuori mies. Hänestä tulee liikkeen sihteeri ja pääjohtaja, ja rouva Champernowne ehdottaa hänelle maksettavaksi kaksituhatta puntaa vuodessa."
"Minä puolestani uskallan vakuuttaa, että hän sen hyvin ansaitseekin niin suuren liikkeen hoitajana", sanoi Shelmore. "Niin, Hackdalessa ei ole mitään vikaa — hän on hyvin taitava ja eteenpäin pyrkivä, uuttera mies. Arvatenkin tämä kaikki pannaan täytäntöön ennen pitkää?"
"Heti", vastasi sir Reville. "Ennen häitä ainakin. Te voitte siis laatia nuo ehdot valmiiksi, Shelmore, koska valmius on aina hyödyksi. Hm, muutapa minulla ei luullakseni olekaan nyt tällä kertaa, ja sen vuoksi poistun. Mutta oletteko kuullut mitään lisää tuosta murhasta, onko siitä tuoreita uutisia?"
"Ei mitään", vastasi Shelmore. "Poliisit, nimittäin ne, jotka ovat jääneet tänne kaupunkiin, koska ne melkein kaikki, kuten tiedätte, ovat poissa hiilityöläislakon vuoksi, tekevät kyllä tiedustelujaan kaikkialla ympäristössä, mutta he eivät ole päässeet vielä mihinkään tuloksiin. Mies murhattiin epäilemättä sen vuoksi, mitä hänellä oli mukanaan. Mutta siihen liittyy muuan kummallinen seikka, josta aioin puhua teille, sir Reville, jahka ensi kerran tapaisimme toisemme. Tämä Deane oli matkustellut pohjoisessa Englannissa pari kolme viikkoa ennen tuloaan tänne, ja kun Mellapontin kanssa tarkastelin hänen tavaroitaan Chancellorissa, löysimme melko suuren kokoelman maisemakortteja niistä paikoista, joissa hän oli käynyt. Erikoista huomiotani kiinnitti se, että muuan noista paikoista oli sama vanha kaupunki, Normansholt, missä osa kiinteimistöänne sijaitsee, tuottaen meille niin paljon vaivaa."
"Normansholtko?" kysyi sir Reville. "Oliko hän käynyt sielläkin?"
"Nähtävästi, ainakin hänen sieltä ostamistaan korteista päättäen. Hieno, luonnonihana vanha kaupunki", jatkoi Shelmore. "Hän oli koonnut sieltä muutamia hyvin siroja näköaloja."
"Minä olen käynyt Normansholtissa vain kerran", huomautti sir Reville. "Kun hankin itselleni tuon kiinteistön sieltä, matkustin sitä katsomaan ja tarkastelin tietysti oleskellessani siellä hieman kaupunkiakin. Historiallinen paikka — vanha linna, raunioiksi luhistuneita luostareita, ikivanhoja rakennuksia ja muuta samanlaista."
"Ihan niin", myönsi Shelmore. "No niin, tämä mies oli, kuten jo sanoin, koonnut Normansholtin maisemakortteja melkoisesti, noin pari-, kolmekymmentä kappaletta. Ja siitä juuri aioin teille mainita, että erääseen niistä oli piirretty silmäänpistävä viiva merkitsemään maalauksellista vanhaa taloa. Minusta se tuntui omituiselta, hyvin omituiselta."
"Miksi, Shelmore?" kysyi sir Reville.
"Kerron teille. Hänen käsilaukussaan oli suuri kokoelma samanlaisia maisemakortteja, kaikkiaan noin neljäsataa, jotka hän on nähtävästi koonnut matkoillaan ja joista vain tässä yhdessä oli tuollainen merkki. Miksi hän oli merkinnyt tämän erityisen kortin ja tämän erityisen talon?" kysyi Shelmore. "Niin, miksi?"
"No, minä ainakaan en näe siinä mitään kummallista", vastasi sir Reville nauraen. "Meistähän jokainen voi tehdä samoin. Ehkä hän kiintyi tuohon vanhaan taloon. Kuinka voitte tietää, mitä tämä mies oikeastaan haki? Ehkä hän matkusti pohjoiseen ostaakseen sieltä talon — hitto vieköön, toivonpa, että hän olisi ostanut Normansholtissa sijaitsevan kiinteimistöni — se on minulle vain kirotun suureksi vaivaksi, kuten sen vuokraajakin. Sanon teille, Shelmore, että jollei tätä asiaa saada piakkoin päätökseen, pitää teidän ryhtyä tehokkaampiin toimenpiteisiin!"
"Minä olen suonut hänen asianajajalleen pari viikkoa aikaa, jonka kuluessa hän saa tehdä tarjouksensa", vastasi Shelmore. "Jos hänen asiakkaansa on vielä senkin jälkeen paatunut ja uhmaava, annamme hänelle haasteen. Mutta eikö kuitenkin tunnu kummalliselta, että murhattu mies on käynyt Normansholtissa ja valinnut sieltä erään talon juuri silloin, kun tuo paikka oli ajatuksissani?"
Sir Reville ei nähnyt tässä mitään muuta kuin hyvin tavallisen yhteensattuman, ja niin hän sanoikin. Kun hän teki lähtöä, poistui Simmons raon luota, sovitti vanhan päällystakin paikalleen ja valmistautui saattamaan paroonia ulos. Sitten kun sir Reville oli poistunut, muisteli hän kuulemansa keskustelun tärkeimpiä yksityiskohtia. Ensiksi — rouva Champernowne aikoi mennä naimisiin sir Reville Childerstonen kanssa. Toiseksi — Champernownen liike muutettaisiin osakeyhtiöksi, jonka sihteeriksi ja johtajaksi hänen veljensä John pääsisi saaden aluksi palkkaa kaksituhatta puntaa vuodessa. Ja kolmanneksi — murhattu mies, Deane, oli juuri äskettäin oleskellut Normansholtissa, Yorkshiressä, ja syystä tai toisesta merkinnyt eräässä sieltä hankkimassaan maisemakortissa esiintyvän erityisen talon — mikä seikka Shelmoresta, joka ei ollut mikään hölmö, tuntui melko omituiselta. — Hyvä on, päätteli Simmons painaen nämä seikat tarkasti hyvään muistiinsa. Nyt hän tiesi enemmän, paljon enemmän kuin iltapäivän alussa. Ja hänen mielestään päivä meni silloin hukkaan, kun hän ei saanut lisätyksi tietojaan.
Omista syistään, jotka eivät olleet erillään Champernownen liikkeestä saamistaan uutisista, Simmons ei puhunut tänä iltapuolena mitään Shelmorelle aikomastaan sopimuksesta. Hän poistui konttorista neljännestä yli viiden ja meni Pembertonin painoon. Nähdessään hänet Pemberton työnsi hänelle myymäläpöydän yli kostean, vastavedetyn korjausarkin.
"Minä voin olla teille hyödyksi hieman enemmänkin", sanoi hän. "Jos luette korjausvedoksen nyt, voin painattaa jonkun määrän julistuksia, jaella ja naulattaa niitä julki varhain aamulla ennen aamiaista, jos vain haluatte."
"Kuta pikemmin sitä parempi asianomaiselle henkilölle", huomauttiSimmons tarttuen kynään ja silmäillen nopeasti korjausvedoksen läpi."Tämä on hyvä", sanoi hän. "Siinä ei ole lainkaan virheitä. Te lupaattesiis painattaa sen aamuksi ja myös levittää?"
"Kyllä minä sen toimitan", myönsi Pemberton. "Kauppojen ikkunoihin, yleisiin paikkoihin ja muihin sellaisiin."
Simmons nyökkäsi ja kääntyi mennäkseen, mutta silloin hänen mieleensä juolahti jotakin, ja hän palasi, pyytäen toista korjausvedosta. Pistettyään sen taskuunsa hän meni kotiinsa juomaan teetä.
John Hackdale istui jo pöydässä virkistämässä itseään ennen lähtöään ylimääräisen poliisin tehtäviin. Astuttuaan huoneeseen Simmons laski hänen eteensä palkintojulistuksen korjausvedoksen.
"Tuorein uutinen!" sanoi hän lyhyesti.
Hän istuutui ja kävi käsiksi teehen ja paahdettuun leipään sillä aikaa kun John luki ilmoitusta, kakkupalan pullistaessa hänen poskeaan.
"Kenen aloitteesta tämä on painatettu?" kysyi hän äkkiä. "Shelmorenko?"
"Tytön", vastasi Simmons. "Neiti Pretty vaati sitä. Hän tuli Shelmoren luo ja sanoi, että hänellä on pankissa kosolti rahaa, jota hän tahtoo tuhlata kuin vettä saadakseen selville Deanen murhaajan, ja pakotti Shelmoren laatimaan tuon. Shelmore itse ei hyväksy sitä."
"Miksi ei?" kysyi John.
"Hän pitää sitä vain ajan ja rahojen tuhlaamisena", vastasi Simmons. "Jos Southernstowessa vain on joku, joka tietää jotakin Deanen toimista tuona iltana tai on nähnyt hänet, on hän kertonut kaikki Mellapontille aikoja sitten."
John Hackdale ei sanonut mitään. Mutta hän ajatteli — ajatteli kovasti Bartlettia. Rahaton Bartlett, joka näkisi tämän ilmoituksen heti sen ilmestyttyä julkisuuteen!
"Milloin tämä levitetään, Sim?" kysyi hän hetken kuluttua. "Tänä iltanako?"
"Ei, vaan aamiaisen aikaan huomenna", selitti Simmons. "Luuletko siitä olevan minkäänlaista hyötyä?"
"Voihan joku ehkä tietää jotakin", vastasi John huolettomasti. "Tuhannen punnan suuruinen korvaus voi ihmeellisesti terästää ihmisten muistia."
"Ja kiihoittaa kuvittelukykyä!" ivaili Simmons.
John ei puhunut enää mitään, vaan meni kaupungintalolle, jääden sinne vähäksi aikaa. Hän poistui sieltä vasta hämärissä. Mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pohjoiseen päin tavalliselle kierrokselleen, hän kääntyikin erääseen kujien ja pihojen muodostamaan sokkeloon ja päästyään vihdoin muutaman halvan täysihoitolan edustalle koputti sen oveen, kysyen James Bartlettia.
Bartlett ilmestyi heti näkyviin, koettaen hillitä silmiensä kiihkeää ilmettä. Hackdale viittasi häntä seuraamaan, meni edellä kujan päässä sijaitsevaan rauhalliseen paikkaan ja ryhtyi asiaan ilman turhaa esipuhetta.
"Haluan keskustella kanssanne samasta asiasta kuin viimeksi", sanoi hän katsellen miestä niin tarkasti kuin pimenevässä hämärässä saattoi. "Te olette kai pitänyt suunne kiinni?"
"Lukossa, herra Hackdale", vastasi Bartlett. "Nämä huulet eivät ole ilmaisseet tavuakaan muille kuin teille, sir."
"Minä tiedän nyt enemmän kuin silloin tavatessani teidät", jatkoi Hackdale. "Olen saanut selville lisää. Tuo mies — meidän ei tarvitse mainita nimiä — halusi tavata rouva Champernownea ja tapasikin hänet — tapasi hänet sattumalta portin edustalla, keskusteli hänen kanssaan hetkisen ja poistui sitten rouvan luota tai rouva poistui hänen luotaan. Rouva ei tiedä sen enempää. Joku on sitten varmaankin viekoitellut hänet hiekkakuoppaan ja murhannut ja ryöstänyt hänet siellä. Rouva Champernowne ei tiedä mitään siitä, mitä miehelle tapahtui hänen poistuttuaan. Mutta te kai ymmärrätte — hän ei halua päästää julkisuuteen, että hän on puhutellut sitä miestä. Hänellä on siihen omat syynsä. Eikä kukaan muu tiedä, mitä te tiedätte. Kai asia on niin?"
"Minä kuuntelen selostustanne, herra Hackdale", sanoi Bartlett tyynesti. "Käsitän tämän kaiken, sir."
"No, painakaa siis tämäkin mieleenne", jatkoi Hackdale. "Kyselyjä pannaan varmasti toimeen ja tutkitaan asiaa. Eikö mielestänne olisi yhtä hyvä — jokaiselle — jos matkustaisitte sellaiseen paikkaan, missä teiltä ei kyseltäisi mitään? Kuulkaapa nyt! Tehän kerroitte minulle joku aika sitten, että teillä on sukulaisia Amerikassa ja että te, jos teillä vain olisi rahaa, matkustaisitte heidän luokseen. Muistanko väärin?"
"Niin tekisinkin, herra Hackdale, jos vain saisin matkarahat", vastasiBartlett huomattavan innostuneena. "Tekisin todella niin ja…"
"Kuunnelkaahan nyt minua", keskeytti Hackdale. "Southamptonista lähtee muuan höyrylaiva huomenna New Yorkiin noin puolenpäivän tienoissa. Jos matkustatte Southamptoniin tänä iltana seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevässä junassa ja lupaatte jatkaa matkaanne huomenna, annan mukaanne sataviisikymmentä puntaa ja kuultuani saapumisestanne siihen Amerikan kaupunkiin, mihin haluatte matkustaa, lähetän teille sähköteitse toiset sataviisikymmentä. Niin, Bartlett, tehkää nyt päätöksenne. Tämä on teille edullinen kauppa."
Bartlett ojensi äkkiä kätensä.
"Olkoon menneeksi", sanoi hän. "Minä matkustan. Olen niin usein puhunut ystävilleni, ettei kukaan ihmettele matkaani! Niin, minä lupaan matkustaa, herra Hackdale. Sullon vain matkalaukkuni täyteen ja lähden Southamptoniin. Minähän voin ostella sieltä muutamia tarvitsemiani esineitä ja ehtiä vieläkin laivaan. Olkoon siis menneeksi, sir."
Hackdale oli viidessä minuutissa antanut Bartlettille sataviisikymmentä puntaa, sopinut hänen kanssaan eräistä asioista ja poistunut. Hän oli varma siitä, että Bartlett laittautuisi tiehensä, ihan varma.
Ja Bartlett palasi halpaan täysihoitolaan ja alkoi ahtaa matkalaukkuun niukkaa vaatevarastoaan, aikoen ehdottomasti matkustaa uuteen maailmaan huomenna — ehdottomasti. Mutta ennenkuin hän ehti puuhansa puoliväliinkään, kutsutti toinen vieras hänet alakertaan. Tulija oli kirjanpainaja Pemberton, joka ojensi hänelle mytyn kiertokirjeiltä näyttäviä lehtisiä, vielä kosteita painomusteesta.
"Minulla olisi teille hieman työtä, Jim", sanoi Pemberton. "Jaelkaa nämä kauppoihin ja ravintoloihin varhain huomenaamulla, niin saatte minulta periä puoli puntaa. Suostutteko?"
Bartlett piti päällimmäistä ilmoitusta ovilampun valossa ja luki sen läpi, muuttamatta ilmettään. Tuhannen punnan palkinto, jos… Hän työnsi äkkiä pinkan takaisin Pembertonin käteen.
"Olen pahoillani, mutta en voi ottaa tätä tehdäkseni, vanha ystävä", sanoi hän ylpeästi. "Olen juuri lähdössä matkalle vieraillakseni erään vanhan ystäväni luona maaseudulla. Käyttäkää jonkun toisen apua."
Ja odottamatta selityksiä hän kääntyi, kiiruhti yläkertaan ja lopetti matkavalmistelunsa. Samalla hän ajatteli ja arvaili, ja hänelle alkoi selvitä muuan teoria. Kävellessään asemalle hän jatkoi ajatteluaan ja mietti jutun kehitystä, eikä ollut vielä silloinkaan päässyt siitä eroon, kun astui seitsemän minuuttia vaille kymmenen lähtevään junaan.
Tämä juna pysähtyi Portsmouthissa kahdeksankolmatta minuuttia yli kymmenen. Ja Portsmouthissa Bartlett poistui junasta, hävitti matkalippunsa ja lähti hakemaan halpaa hotellia. Hän oli silloin luopunut koko ajatuksesta matkustaa Amerikkaan, koska hänen mielestään mahdollisuudet olivat tällä haavaa paremmat Englannissa.